Pasi Kivioja: Astronauttien luottomies Kimmo Nieminen

 

Pasi Kivioja: Astronauttien luottomies Kimmo Nieminen

Docendo 2025

315 s.

Kimmo Niemisen urapolku on ollut hyvin poikkeuksellinen. Armeija-aikana hän oli mm. sukeltajakurssilla, mikä vei hänet sukellusopettajaksi. Insinööriopinnoissa hän oli mukana kansainvälisessä ohjelmassa, ja opintojen jälkeen hän päätyi Yhdysvaltoihin sukellusrobottifirmaan. Työ vei häntä ympäri maailmaa erilaisiin operaatioihin. 1990-luvun lopussa hänestä tuli NASA:n robottien testipilotti. Kirjan tekemisen aikaan hän on Artemis-operaatiossa vastuullaan avaruuskävelyiden turvallisuusasiat. Pohjimmiltaan hän on kuitenkin tavallinen porilainen Nieminen, ei niin macho kuin mitä kirjan nimi tai hänen koulutus- ja työhistoria helposti antaisivat olettaa.  

Kirjassa kerrotaan paitsi Niemisen urasta myös avaruuslentojen historiasta ja siitä, mihin tulevaisuudessa tähdätään. Kivioja ja Nieminen pohtivat myös vaihtoehtoista tapahtumakulkua, eli mitä jos Neuvostoliitto olisi voittanut kilpajuoksun Kuuhun. Lopussa he ottavat kantaa uudehkoon ilmiöön eli avaruusturismiin. 

Kun puhe kääntyy avaruuspukuihin, Kimmo Niemisellä on tapana muistuttaa: "Avaruuspuku on harhaanjohtava sana, sillä kyseessä on yhden henkilön kokoinen avaruusalus. Sen arvo voi nousta jopa 200 miljoonaan euroon."

Tosi kiinnostavaa luettavaa, eikä tarvitse olla insinööri pysyäkseen kärryillä. Tekniikkajuttuja on, mutta ne on kerrottu niin että taviskin ymmärtää. Tulee uutta tietoa niin menneistä kuin tulevista avaruuslennoista, ja lukijalle valkenee kuinka monen ihmisen pitkäaikaista yhteistyötä tarvitaan hankkeiden onnistumiseksi. Paljon on kiinni myös ajoituksesta ja onnesta. Avaruuslennot vaativat vuosia kestävää suunnittelua ja testausta, mikä tarkoittaa että vaaditaan rahaa. Ja kun poliittiset suunnat ja päättäjät vaihtuvat, yhä useammin alkaa olla epävarmaa että saadaanko rahoitusta. 

Lähivuosina ja -vuosikymmeninä saamme jännittää, mitä avaruusmatkailussa tapahtuu. Milloin seuraavan kerran lähdetään pidemmälle kuin avaruuden rajalle? Rakennetaanko Kuuhun tukikohtia, jotka auttavat matkalla Marsiin? Päästäänkö Marsiin asti joskus? Tai vielä sitäkin kauemmas?

Matkustusaika planeettojen välillä on pyrittävä minimoimaan. Marsin ja Maan kiertoradat ovat elliptiset, minkä vuoksi planeettojen lähin kohta ei ole aina samanlainen. Optimaalinen laukaisuikkuna aukeaa noin 26 kuukauden välein. Paras laukaisuikkuna vuosikymmeniin olisi tarjolla 15. syyskuuta 2035. Tuolloin Marsin ja Maan etäisyys olisi noin 56 miljoonaa kilometriä, ja tällöin matka-aika voisi olla lyhyimmillään 6 kuukautta.

Enimmillään planeettojen etäisyys on noin 401 miljoonaa kilometriä, jolloin pelkkä menomatka veisi 2-3 vuotta, eikä matka olisi teknisesti edes mahdollinen. 

Lämmin suositus, jos epätavallinen elämänkulku tai avaruusaihe yhtään kiinnostavat!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 35, "kirjan nimessä on sana 'mies' tai 'poika' tai niiden taivutusmuoto".

Sanna Kajander-Ruuth: Jarmo Koski. Salattu elämäni

 

Sanna Kajander-Ruuth: Jarmo Koski. Salattu elämäni

S&S 2025

268 s.

Jarmo Koski on suurelle osalle tuttu Salkkareista; minä en ole sarjaa katsonut, mutta fanitan Kosken useita äänirooleja. Esimerkiksi Nikke Knatterton on aina ollut ihan huippu, samoin olen tykännyt Rasmus Nallen Kallesta. Kirjassa Koski sanoo tehneensä noin kaksi tuhatta ääniroolia, se on huikea määrä! Ei ihme, ettei hän itsekään muista missä kaikessa on ollut mukana. 

Kirja on jaettu osiin vuosilukujen mukaan siten, että uusi osa alkaa luontevasti jostakin elämän käännekohdasta. Toisinaan vuosia kuluu yhdessä osassa paljon, toisinaan vähemmän. Monenlaisia iloja ja suruja on matkalle mahtunut. 

Kesäteatterin näytökset myytiin kuitenkin loppuun ja ylikin. Muistan pohjalaiset isännät, jotka olivat saapuneet paikalle varaamatta lippua etukäteen. Kaikki istumapaikat olivat jo käytössä. "Me tullahan tänne!" he ilmoittivat, kantoivat ulkoa teatterin käytävälle puistonpenkin ja istuivat sillä näytöksen alusta loppuun maksettuaan kiltisti täyden lipun hinnan. 

Meitä tekijöitä ei haitannut, että Ilkka-lehden kritiikissä moitittiin, ettei tulkintamme jättänyt mitään hienovaraisuuden varaan ja että kaikki tehtiin turhankin suurieleisesti. Läskiksi lyötiin kuulemma lavatanssitkin, ja moitteita saivat myös joidenkin naishahmojen, kuten Piitu Uskin roolihahmon Unton äidin sekä Anu Palevaaran esittämän myöhempien aikojen naisystävän vaatteet.

Tärkeintä oli, että katsojat viihtyivät - ja että katsomon täyttöaste oli yli 100 prosenttia!

Tunnen Kosken äänen, mutta hänestä itsestään en tiennyt mitään. Koski ei ole esitellyt elämäänsä iltapäivä- tai naistenlehdissä, siksi siitä lukeminen olikin tosi kiinnostavaa. Hän on tehnyt paljon lastenteatteria, ja on kiva että tämä puoli on esillä runsaasti. Eipä kovin monissa näyttelijäelämäkerroissa puhuta esimerkiksi nukketeatterista. 

Ei ole yllättävää, että lehdistö on kautta linjan nostanut kirjasta otsikoihin Kosken haksahtamisen huijaukseen ja säästöjen menettämisen. Olisin kuitenkin toivonut, että edes joku olisi tarttunut muuhunkin, maininnut vaikka jonkun hänen tunnetuimmista äänirooleistaan. Meitä on kuitenkin aika iso määrä täällä, jotka ovat katsoneet jokaisen jakson Alfred J. Kwakia tai Olipa kerran -sarjoja. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 34, "kirjassa on tunnettu rakennus (Rakennetun perinnön teemavuosi 2025)". Mikään rakennuksista ei ole isossa roolissa, mutta mukana ovat esimerkiksi Ateneum ja Kansallisteatteri. 

Sophia Jansson: Kolme saarta. Isä, äiti ja minä

 

Sophia Jansson: Kolme saarta. Isä, äiti ja minä

Ruotsinkielinen alkuteos Tre öar - mamma, pappa och jag

Suomentanut Jyrki Kiiskinen

Siltala 2025

389 s.

Sophia Jansson oli vain kuusivuotias menettäessään äitinsä. Sen jälkeen heistä tuli isän kanssa tiivis yksikkö. Äidistä ei puhuttu, eikä Sophialla ole hänestä paljoa muistoja. Suurin osa asioista, joita hän Nitasta tiesi, perustui pieniin puheenpätkiin joita hän oli kuullut äidinäidiltään ja isältään näiden ollessa jo melko iäkkäitä. 

Nyt koitti aika, jolloin Sophia perehtyi vanhempiensa ja omaan tarinaansa. Etenkin kirjeet olivat hyvä lähde, joiden kautta asioihin avautui toisenlaisia näkökulmia. Aikuinen Sophia ymmärtää tapahtumat ja sen, miksi läheskään kaikesta ei puhuttu. Silti on epävarmaa, oliko hiljaisuus oikea ratkaisu. 

Mielenkiintoista on se, että vaikka sekä isä Lars että täti Tove olivat kirjailijoita eli heillä oli sana hallussa, heistä ei silti ollut kertomaan pienelle Sophialle äidin ongelmista. 

Äiti oli kuitenkin poissa. Hänestä ennen kirjeiden lukemista kirjaamiani muistoja ei oikeastaan voi verrata niihin, joita minulla on Lassesta tai muusta perheestä. Ajatukseni hänestä olivat jotenkin etäisiä, täriseviä ja valottomia. Ehkä ne satuttivat, mutten ollut pitkään aikaan antanut itselleni lupaa tuntea yhtään mitään. Kun etsiskelin häntä muistin pohjattomista syvyyksistä, löysin pääasiassa poissaoloa, en lainkaan iloa, lämpöä tai rakkautta - ei mitään siitä onnellisesta ilmapiiristä, jota muut kesämuistot olivat täynnä.

Nykyään kiinnitymme veneellä laituriin lähellä kalliota hiekkarannan vieressä. Vaikka Lasse kuoli yli kaksikymmentä vuotta sitten, mielikuvissani hän on kaikkialla saarella, mutta äiti on kuin poispyyhkäisty. En pysty tuottamaan yhtäkään mielikuvaa hänen tuulessa heiluvista hiuksistaan. Hänen ääntään ei kuulu missään. Hänen jälkensä ovat kadonneet, ja vain harvoin muista että hän on ollut siellä - että hän on kuulunut saarelle. Nyt kun tiedän että hän oli leikkimökin pääarkkitehti, ja siinä leikkimökissä lapsenlapseni nykyään leikkivät, hän on palannut. Mutta vain osittain. 

Kun isä ei enää elä, saaresta on tullut hänen fyysinen ilmentymänsä. Minä näen hänet minne ikinä käännynkin, jokaisella kallioilla ottamallani askeleella, kivikossa, hiekassa, polulla, metsässä, sisällä taloissa. Hänen läsnäolonsa on niin vahvaa, että hän jättää varjoonsa kaikki muut joiden jälkiä saarella on. 

Niin, ne saaret. Ensimmäinen on Tonga, jonne Lars ja Tove suunnittelivat muuttavansa. Tonga ei kuitenkaan suostunut ottamaan heitä vastaan. Vuosikymmeniä myöhemmin Sophia matkusti aviomiehensä kanssa Tongalle selvittääkseen, mikä saaressa mahtoi sisaruksia kiehtoa. Toinen saari on Ibiza, jossa Lars, Nita ja Sophia asuivat muutaman talven viimeksi mainitun ollessa pieni. Kolmas on tietenkin Pellinki, jossa Sophia on viettänyt kymmeniä kesiä. 

Lukiessa tulee tunne, että kolmikko on kuin ajelehtivien saarten joukko. He kulkevat välillä hetken rinnakkain, kunnes yksi irtautuu palatakseen myöhemmin takaisin ja irtautuakseen taas. Kaksi muuta ovat naapurisaaria, joiden väliin ei mahdu muita. Sama tunne tulee monesta muusta ihmisestä, yhtäkkiä meri onkin täynnä saaria jotka virtaukset tuovat vuoroin yhteen, vuoroin erilleen. Muutama saaripari liittyy yhteen niin tiukasti, että heistä tulee pikemminkin yksi kuin kaksi. 

Oli tosi koskettava lukukokemus. Jansson ei kaunistele eikä piilottele mitään vaan tuo kaikkein kipeimmätkin asiat esiin. Vaikka Tove on esillä paljon, kirja ei kuitenkaan keskity häneen vaan Sophiaan, Larsiin ja Nitaan. Saadaan huomata, että vaikenemisen kulttuuri jatkuu helposti sukupolvelta toiselle, ja saatetaan yllättyä siitä kuinka erilaista elämä ja arki saattoi olla vain kuusikymmentä vuotta sitten. Ei tarvitse mennä hirveän kauas, kun yhteiskunta oli aivan toisenlainen kuin nyt. 

Mietin kirjan nimeä, että miksi suomennoksessa ensimmäisenä on isä kun alkuteoksessa siinä on äiti? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 45, "kirjassa on isä ja tytär". Kirja joka maasta -haasteeseen laitan Tongan. Siellä ollaan reilun sadan sivun verran, enkä usko että löydän helposti kirjaa joka sijoittuu vain Tongaan. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä, Amman lukuhetki ja Levoton lukija.

Liisa Talvitie: Palo. Jukka-Pekka Palon elämä

 

Liisa Talvitie: Palo. Jukka-Pekka Palon elämä

Tammi 2024

302 .

Kun vanhemmat ja molemmat isoveljet ovat näyttelijöitä, voiko kuopuksesta muuta tullakaan? Ehkä, mutta ei tässä tapauksessa. Jukka-Pekka Palo ei aina halunnut näyttelijäksi, mutta varsin nuoresta asti kuitenkin. Teatterikorkeakouluun hän pääsi ensi yrittämällä, ja töitä on riittänyt, kunnes sydäninfarkti ja Parkinsonin tauti pakottivat jäämään eläkkeelle. 

Lähes koko uransa Palo on ollut Kansallisteatterissa ja Helsingin kaupunginteatterissa, vain yksittäisiä rooleja on ollut muualla. Toki hän on ollut myös tv:ssä ja elokuvissa, mutta ehkä yllättävän vähän. Kansallisteatterissa olen nähnyt hänet neljä kertaa, näytelmissä Sumu, Koivu ja tähti, Yhdestoista hetki ja Kuolema Venetsiassa. Legendaarisen Megavisan muistan 1990-luvulta, kuten varmaan moni muu keski-ikäistyvä :)

Jumalan jakaessa lahjakkuuksia Tauno Palo sai taidon laulaa äärettömän kauniisti. Minulle sitä lahjaa ei suotu. Jouduin kulkemaan pitkän ja jopa traumaattisen tien ennen kuin opin laulamaan. Ennen kuin uskalsin laulaa. 

Pikkupoikana laulamisen iloni tuhottiin kansakoulussa, kun laulukokeessa luokan ja vaativan opettajan edessä menin täyskipsiin. Se muutti lauluni epäpuhtaaksi. Laulaessani Teatterikoulun pääsykokeessa "Yksi ruusu on kasvanut laaksossa", kuulin itsekin, että se meni pieleen. En välittänyt siitä vaan lauloin entistä kovempaa ja raivokkaammin. Silmäkulmastani näin raatilaisten hymyilevän suoritukselleni. Asenne oli oikea, esitys surkea. Epäonnistunut laulukoe ei silti estänyt minua pääsemästä kouluun. 

Halusin laulaa, mutta laulaminen herätti minussa sellaisia pelkoja, joita en halunnut muille paljastaa. Jouduin opettelemaan myös näyttelijänä, miten pelko voitetaan, ja onnistuin siinä. Mutsi sanoi, että kipu ja pelko ovat olemassa sitä varten, että ne opettavat erottamaan sen, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Se on evoluution mukana tullut ominaisuus. Pelko varoittaa vaarasta, ja sitä on osattava kuunnella. 

Oli todella kiinnostavaa lukea Palon elämästä. Hän lienee yksi näyttelijöistä, jotka ovat kaikille tuttuja mutta joista ei tiedetä juuri mitään. Kuuluisat vanhemmat toki, mutta moniko osaisi äkkiä sanoa vaikkapa hänen vaimonsa nimen, lastenlasten lukumäärän tai koulun josta hän kirjoitti ylioppilaaksi? 

Talvitie on kerännyt Jukkiksen tarinoista kokonaisuuden, jossa luvut ovat kohtalaisen lyhyitä mutta joissa on kerrottu tietystä asiasta riittävästi. Tykkään siitä, että kirjassa keskitytään päähenkilöön eikä kerrota vanhempien elämäntarinaa perusteellisesti, ja siitä että yksittäisten roolien harjoituksia ja esityksiä ei raportoida puuduttavan tarkkaan eikä kirja siten veny parisataa sivua pidemmäksi. Kaikesta välittyy avoimuus ja rehellisyys, kipeitäkään asioita ei vältellä. Vastapainona on lämmintä huumoria. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 11, "tietokirja joka on julkaistu 2020-luvulla". 

Kirja on luettu myös blogeissa Amman lukuhetki ja Kirjavinkit. Amman arviosta huomasin, että Palo lukee myös äänikirjoja, täytyykin etsiä niitä kuunneltavaksi. 

Ari Leppäniemi: Kutsukaa traumakirurgi. Kriiseistä onnettomuuksiin, sodista tsunamiin

 

Ari Leppäniemi: Kutsukaa traumakirurgi. Kriiseistä onnettomuuksiin, sodista tsunamiin

Otava 2024

288 s. 

Parina viime vuotena on ilmestynyt runsas määrä työelämäkertoja hoito- ja pelastusaloilta. Ari Leppämäen kirja poikkeaa muista siinä, että hänellä on mittava kansainvälinen ura. Jo opiskeluaikana hän lähti vuodeksi Nigeriaan, ja työkokemusta on kertynyt paitsi Yhdysvalloista myös esimerkiksi Tuvalusta ja Sudanista. Kansainvälisyys on tuonut kollega- ja ystävyyssuhteita ympäri maailmaa sekä luottamustehtäviä eri järjestöissä kirurgian alalla. Mittava kokemus on tarkoittanut vastuuta myös Suomessa. 

Leppämäen ura alkoi 1980-luvulla, joten hän on seurannut niin kirurgian kuin sairaalajärjestelmän kehitystä ja muutosta jo pitkään. Kokemus ja hyvät verkostot ovat tuoneet monipuolisia työtehtäviä kotimaassa ja ulkomailla. Suorittavan työn ohella on ollut muutakin, kuten asiantuntijalausuntoja, varautumissuunnitelmien tekemistä ja suuronnettomuuksien uhrien kuljetuksen organisointia. 

Työtunteja ei ole laskettu, mutta jostain välistä on löytynyt aikaa perheen perustamiseen, harrastuksiin ja lomailuun. Hyvä että tämäkin puoli näkyy kirjassa. 

Gynekologiaan liittyy myös tapaus, joka sattui eräänä sunnuntaina. Olimme Eijan kanssa purjehtimassa pienellä Laser-veneellämme laguunissa, kun meitä lähestyi poliisivene. Poliisit kertoivat, että sairaalassa on kaksi potilasta, jotka tarvitsevat kiireellistä keisarileikkausta. Jätimme purjeveneen ankkuriin, menimme poliisiveneen mukana maihin ja teimme kaksi keisarileikkausta. Toisen toimenpiteen jälkeen poliisit toivat meidän takaisin purjeveneelle ja toivottivat hyvää päivänjatkoa. Mahtava systeemi!

(...)

Kävi ilmi, että kyseessä ei ollut itsemurhayritys, vaan hän oli tulossa ystäviensä kanssa juhlista ja oli unohtanut avaimensa kotiin. Koska tarkoitus oli ollut jatkaa juhlia hänen kotonaan, hän kiipesi paloportaita pitkin rakennuksen katolle ja ajatteli pääsevänsä sitä kautta sisään. Oli talvi ja portaat olivat liukkaat, joten hän oli liukastunut kiivetessään ja pudonnut siitä kadulle. Vaikka hoito sinänsä olisi ollut sama joka tapauksessa, tapaus oli hyvä muistutus siitä, että alkuperäinen tieto voi olla joskus harhaanjohtavaa. 

Pidin kirjasta, etenkin kaikki ulkomaankomennukset olivat tosi kiinnostavaa luettavaa, ja niistä varsinkin ne ei-niin-tyypillisissä maissa vietetyt ajat. Myös suuronnettomuuksiin varautuminen ja niiden harjoittelu olivat suosikkejani. Vähiten kiinnostavaa oli tieteellinen tutkimus eläinkokeineen, mutta sitä oli onneksi tosi vähän. Muuten sivut kääntyivät vauhdikkaasti. 

Helmet-lukuhaasteessa täytän kohdan 34, "kirjan nimessä on käsky tai kehotus". 

Millariikka Rytkönen: Täysin auki

 

Millariikka Rytkönen: Täysin auki

Johnny Kniga 2024

350 s. 

Osallistun ensimmäistä kertaa Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin järjestämään Naistenviikon lukuhaasteeseen. Viikko alkaa Riikan nimipäivällä, ja mikäpä siihen sopisi paremmin kuin Millariikka Rytkösen elämäkerta. 

Kirjan rakenne on elämäkerraksi hyvin poikkeuksellinen; Rytkönen kirjoittaa kirjeitä eri kohteille. Mukana on odotettuja vastaanottajia kuten lapsuuden kotikaupunki ja omat lapset, ei-niin odottamattomat naisviha ja julkisuus sekä hyvinkin yllättävät turkoosit pyjamahousut, vihreä vessa ja kaksoisleuka. Tykkään kovasti tästä ratkaisusta. Jako lapsuuteen, nuoruuteen, aikuisuuteen ja työhön on perinteisempi.

Rytkönen kirjoittaa räväkästi mutta samalla avoimesti, kipupisteitä pelkäämättä. Jotkut kirjeistä ovat olleet todella vaikeita kirjoittaa, ne luettuaan on helppo ymmärtää miksi. Rytkönen ei ole syntynyt kultalusikka suussa rikkaaseen perheeseen, eikä elämäntie ole muutenkaan ollut helppo. Ja nyt kun hän on menestynyt, lokaa sataa niskaan entistä enemmän. Vaikka kuinka ollaan maailman onnellisin maa ja muka tasa-arvoisia, onhan se yhä niin että nainen kelpaa jos sulautuu massaan ja on hiljaa. 

Sitaatteja olisin voinut ottaa vaikka jokaisesta kirjeestä, päädyin kuitenkin näihin kolmeen:

Kuunnelma alkoi. Tänä vuonna aiheena olikin kuulemma Miss Sveitsi -kilpailu ja koulumme Sveitsin lukion oppilaat. Abit alkoivat haastatella "kilpailijoita" ja silloin se tuli.

"Numeroilla yksi viiva kolme kilpailee kakkosluokkalainen Millariikka sponsorinaan Kotipizza."

Aika pysähtyi.

Tuon helmikuisen aamun vuonna 1993 jälkeen olen laihduttanut. Ja laihduttanut. Ja laihduttanut. Tuon hetken jälkeen olen laihduttanut aikuisiällä yli 250 kiloa. Kolmen ja puolen lukiolaisen Millariikan verran. 22 vuotta laihdutin, kunnes tajusin, että minä riitän. Minä riitän painostani huolimatta. 

(...)

Suomi ei ole naisvihamielinen maa. Jos sattuu syntymään oletetusti pojaksi.

Jos sen sijaan päivänvalon näkee tyttö, jolle annetaan yhteiskunnallista valtaa ja joka vieläpä rohkenee käyttää saamaansa valtaa näkyvästi, käyn yksityiskohtaisesti läpi tekniikat, joilla tytöt ovat vuosikymmenien ajan suojautuneet vaaraa vastaan. Muunsukupuolisista puhumattakaan. 

Ensin käymme läpi ystäväni Petran opettaman avaintekniikan suoraan 90-luvulta, sillä se on edelleen käyttökelpoinen keino puolustaa itseään. Sen jälkeen harjoittelemme korkeakorkoisten kenkien vaihtamista mataliin. Opettelemme karttasovelluksen avulla miettimään vaihtoehtoisia kotimatkareittejä riippuen siitä, onko valoisaa vai jo pimeä ilta. Myöhäistä ajankohtaa varten opettelemme välttelemään puistoja ja sivukujia. Testaamme älypuhelimen mahdollistamaa oman livesijainnin jakamista toisille. Lopuksi teemme käytännön harjoitteita siitä, kuinka kävelemme yksin siten, ettemme ota katsekontaktia muihin ihmisiin, erityisesti miehiin, ja suuntaamme katseemme viistosti alaspäin saadaksemme olla rauhassa samalla kuitenkin hahmottaen ympäristöämme tarpeeksi laajalti. 

(...)

Kotipihaan päästyäni muutun taas pelkäksi minuksi. Avatessani ulko-oven minulla ei ole enää mitään titteliä. On edelleen se pesemätön vessanpönttö, tuoksusta päätellen valmiita lämpimiä voileipiä ja koira, joka minua innoissaan tervehtiessään ehtii rikkoa ne ainoat ehjät sukkahousuni. 

Tästä tuli minulle voimakirja, on niin paljon sellaista mitä tunnistan omasta elämästäni ja mistä olen samaa mieltä Rytkösen kanssa. Koulukiusaaminen, huomautukset painosta tai muuten ulkonäöstä (yhden miehen mielestä olin liian pitkä korkokengät jalassa, toisen mielestä naisella pitää olla pitkät hiukset jne.), asiakkaiden taholta tuleva väkivallan uhka ja seksuaalinen häirintä hoitoalalla, naispomona oleminen... Kuvaavaa on se, että kun kirjastomme johtaja jäi vuosia sitten opintovapaalle, hämmentävän moni asiakas oletti että sijainen olisi kirjastomme ainoa miestyöntekijä. Sitten he menivät hiljaisiksi kun sanoin että ei kun minä olen nyt pomo.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 4, "kirjassa on presidentti".

Täysin auki on luettu myös Amman kirjablogissa.

Naistenviikkohaasteessa tavoitteena on käsitellä sukupuolen merkityksiä ja vaikutuksia, siihen(kin) tämä kirja on täsmäisku. Karua kertomaa julkisuudessa olevasta punatukkaisesta naisesta, joka pitää vahvasti omiensa puolta vaikka etenkin lakkoaikana p*askaa tulee joka suunnalta toimittajista ja poliitikoista lähtien. Hoitajat ovat korvaamattoman arvokkaita mutta näemmä vain silloin, kun hoitavat työnsä hiljaa eivätkä valita kehnosta peruspalkasta ja kolmivuorotyön rankkuudesta. 

Tom Felton: Beyond the Wand

 

Tom Felton: Beyond the Wand

Ebury Spotlight 2022

288 s. 

Felton on näyttelijäksi vielä kohtalaisen nuori, puolivälissä neljääkymmentä. Hän on kuitenkin koonnut elämänsä tähänastiset vaiheet kirjaksi. Paljon onkin ehtinyt tapahtua.

Nelilapsisen perheen kuopus piti esiintymisestä, mutta oli vähällä lopettaa näyttelemisen. Teatterin ohjaaja kuitenkin kehotti perhettä hankkimaan pojalle agentin. Pian Felton pääsi mainoksiin, ja yhä ollessaan lapsi hän pääsi näyttelemään Jodie Fosterin kanssa. Hänen ollessaan 12-vuotias alkoi Potter-elokuvien aikakausi, joka kesti vuosikymmenen ja jona aikana hän kasvoi aikuiseksi. Aikuisena olikin iso työ löytää itsensä ja paikkansa maailmassa, jossa hän oli samaan aikaan tunnettu ja tuntematon. 

The nine-year-old Tom could only fumble at the edges of these emotions. The nine-year-old Tom knew nothing of the passing of time. He was more interested in getting back to football pitch or the carp lake than analysing his feelings in any depth. But as he sat in that make-up chair having his ginger mullet cut away, perhaps he sensed for the first time the loss of something precious.

It was a taste of things to come, because the thirty-something Tom still bawls his eyes out every time a job comes to an end.

Pidän erityisesti siitä, kuinka avoimesti Felton kertoo kipeistäkin asioista. Ei välttämättä ole ollut helppoa kirjoittaa lapsena tehdystä myymälävarkaudesta tai siitä, kuinka poliisit soittivat äidille Tomin jäätyä kiinni hasiksen poltosta. On ollut sekä ylimielistä että hälläväliä-asennetta, keppostelua ja erinäistä hölmöilyä kuvauspaikoilla, päihde- ja mielenterveysongelmia. Felton kertoo mitä teki, mutta pohtii samalla mitä on virheistään oppinut. 

Itselleen hän on hyvinkin ankara, mutta muista ihmisistä puhuu lämpimästi ja kunnioittavasti. Lapsena hän ei - ymmärrettävästi - aina käsittänyt tekevänsä töitä elävien legendojen kanssa, mutta hän pystyy aikuisena katsomaan taaksepäin ja arvostamaan kaikkea sitä mitä sai heidän kanssaan kokea ja mitä heiltä sai evääksi näyttelijäntielleen. 

Helmet-haasteeseen täytän kohdan 37, "kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta". Tämä tuli vastaan Instagramissa suomalaisella tilillä, hyvä niin, koska pahoin pelkään että ilman tuoEbury Spotlight,ta yhtä postausta kirja olisi mennyt minulta kokonaan ohi! Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on elämäntapojen muuttuminen. 

Jennette McCurdy: Onneksi äitini kuoli

 

Jennette McCurdy: Onneksi äitini kuoli

Englanninkielinen alkuteos I'm Glad My Mom Died (2022)

Suomentanut Saara Pääkkönen

Johnny Kniga 2023

341 s.

Olen teho-osastolla kuolevan äitini luona ja olen ihan varma, että hän elpyy kuullessaan, että hänen jouduttuaan sairaalaan pelko ja suru ovat ruokkineet anoreksiamotivaatiotani niin, että olen viimein päässyt painotavoitteeseen, jonka äiti minulle asetti. Neljäkymmentä kiloa. Olen uutiseni tehosta niin varma, että nojaudun tuolissani taaksepäin ja ristin mahtipontisesti jalkani. Odotan, että äiti herää. Ja odotan. Ja odotan.

Jennetten äidistä ei koskaan tullut näyttelijää, joten tytär sai toteuttaa äidin haaveen. Pienestä asti Jennette tottui tekemään kaiken juuri niin kuin äiti halusi, osittain myös pitääkseen äidin hyväntuulisena ja välttääkseen suuren draaman. Äiti jyräsi kaikki tieltään, jos ei muuten niin vetoamalla syöpään, jota oli sairastanut vuosikausia. Äidille kelpasi vain täydellinen, ja Jennette teki kaikkensa ollakseen äidille mieliksi. 

Menestyksekäs ura lapsi- ja teininäyttelijänä ei kuitenkaan tuonut Jennettelle mielihyvää. Äidin varjo häälyi yllä koko ajan. Mutta sitten kun äiti kuoli Jennetten ollessa parikymppinen, meni vuosia ennen kuin Jennette löysi itsensä. Tie omaan itseen ei ollut helppo, kesti kauan ennen kuin hän ymmärsi ettei äidin käytös ollut normaalia vaan vahingollista ja väkivaltaista. 

En ota tähän pidempää sitaattia, vaan muutaman sellaisen yksittäisen pätkän, jotka ravistelivat minua perusteellisesti:

"Älä ole hölmö, sinähän rakastat näyttelemistä. Se on lempijuttusi koko maailmassa", äiti sanoo äänensävyllä, joka saa sanat kuulostamaan uhkaukselta. 

En voi paljastaa äidille, että pidän violetista, koska äiti suosii vaaleanpunaista. Hänen sydämensä särkyisi, jos yhtäkkiä ilmoittaisin, ettei lempivärini enää olekaan sama kuin hänen. On kunnia olla äidille niin tärkeä, että hän menisi aivan tolaltaan, jos minulla olisi ikioma lempiväri. Se on todellista rakkautta. 

Toisinaan äiti vie minut ja Scottien suihkuun yhtä aikaa. Scottie on tässä vaiheessa jo melkein kuusitoista. Olen hirveän vaivautunut, kun äiti suihkuttaa meitä yhdessä, ja niin on päivänselvästi Scottiekin. Yleensä me vain vältämme katsomasta toisiimme, ja Scott suuntaa ajatuksensa muualle piirtelemällä Pokémoneja huurtuneeseen lasiseinään. Hänen versionsa Charizardista on melko hyvä. Äiti sanoo, että hän suihkuttaa meidät yhtä aikaa, koska hänellä on liikaa tekemistä. Kerran Scott kysyi, voisiko hän pestä itse itsensä. Äiti alkoi nyyhkyttää ja sanoi, ettei halunnut pikkuisensa kasvavan isoksi, joten Scott ei enää koskaan kysynyt toista kertaa. 

Avaan paketin. Siinä on Puhallus-elokuvan DVD. Äiti rakastaa Robert Redfordia. Niin minäkin, mutta äiti rakastaa häntä enemmän.

"Ajattelin, että voisimme katsoa sen tänä iltana, kun olet purkanut tavarasi."

"Okei. Kiva idea."

"Eikö olekin", äiti sanoo ja riisuu hattunsa raapiakseen kaljua päätään. "Ja sitten, hmm, ajattelin... Minulla ei ole kemoterapiaa huomenna, joten voisin jäädä yöksi. Siis jos se olisi sinusta kivaa."

Hän katsoo minua suurin, kostein silmin ja vääntelee käsiään hermostuneesti. Tiedän heti, mitä on luvassa. Äiti ei aio jäädä vain yhdeksi yöksi. Äiti aikoo jäädä epämääräisen pitkäksi aikaa. Äiti aikoo muuttaa minun luokseni. En halua hänen jäävän yöksi.

"Tietysti voit jäädä yöksi", minä vastaan.

"Pienen tytön ei pitäisi joutua huolehtimaan koko perheestään", isoisä sanoo minulle eräänä iltapäivänä. 

Mutta kukaan ei puuttunut asiaan. Isä ja samassa talossa asuvat isovanhemmat katsoivat vierestä, miten äiti ei piitannut kuin Jennettestä ja muun muassa "auttoi" tätä sairastumaan anoreksiaan. En tiedä pelkäsivätkö he äidin raivokohtauksia vai mistä oli kyse. 

Takakannessa sanotaan kirjan olevan "koskettava, hauska ja riipaisevan rehellinen". En tiedä kuka tekstin on kirjoittanut, mutta kuulisin erittäin mielelläni mikä kirjassa hänen mielestään oli hauskaa. Tai sanokaa te, jos olette kirjan lukeneet, kertokaa edes yksi hauska asia ja osoittakaa, että en ole tajunnut jotain. Minun mielestäni tämä on hirvittävän surullinen, monin paikoin ahdistava. Loppuun päästyäni olen helpottunut, että Jennette ylipäänsä elää vielä, ja näyttää päässeen jossain määrin jaloilleen. 

Ei helppo kirja, mutta ehdottomasti lukemisen väärti. Äiti on hallitseva, mutta mukana on myös armoton kuvaus lapsi- ja teinitähteydestä, koekuvauksista koekuvausten perään, roolista menestyvässä tv-sarjassa ja roolin vangiksi jäämisestä, siitä kun tekee asioita joissa on hyvä mutta joista ei nauti, siitä kun ei tiedä mitä muuta haluaa kuin oksentaa juuri syömänsä ruuan. 

Onneksi äitini kuoli on luettu myös blogeissa Tarinannuppuja ja Amman kirjablogi.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 41, "kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on identiteetin muutos. 

 

Therese Johaug & Anders Skjerdingstad: Therese Johaug: koko tarina

 

Therese Johaug & Anders Skjerdingstad: Therese Johaug: koko tarina

Norjankielinen alkuteos Therese Johaug - Hele historien (2022)

Suomentaneet Laura Koskela ja Tiina Sjelvgren

Minerva 2023

377 s. 

Urheilu-uran jälkeenkin oli ehkä elämää, niin sanottua "normaalia elämää", johon kuuluivat mies ja lapset, säännöllinen työ, hetket ystävien kanssa ja vapaat viikonloput. Mutta kuka minä sitten olisin? Kuka minä olisin sitten, kun en enää hiihtäisi?

Hiihtourallaan kaiken mahdollisen voittanut Therese Johaug on laittanut tähänastisen elämänsä pakettiin. Hän kertoo kaunistelematta, miten maatilan tytöstä kasvoi moninkertainen arvokisavoittaja. Miten elämä on ollut valoa ja varjoa; suuria voitonhetkiä mutta myös läheisten kuolemia. Dopingkäryä unohtamatta.

Kilpailuhenkisyys nousi vahvasti esiin jo pienessä Theresessä. Hän oli tavattoman ärsyyntynyt hävittyään hiihtokilpailussa. Sieltä kumpusi se päättäväisyys ja tinkimättömyys, jolla hän raivasi tiensä huipulle. Kun treenasi enimmillään 1300 tuntia vuodessa, muuta elämää ei juuri ollut. Kolme tuntia treeniä aamupäivällä, kaksi iltapäivällä, muu aika syömistä ja nukkumista. Joukkuekavereista tuli läheisiä, ymmärrettävästi. Perheen ja ystävien tuki oli vankkumaton, aina. Johaug oli myös sikäli onnellisessa asemassa, että sponsorit eivät hylänneet häntä koskaan. Oli mahdollisuus tehdä sitä mitä halusi, niin kauan kuin halusi. 

Karstein sai idean. Mitä jos tukisimme potkukelkan valotolppaa vasten niin, että potkukelkan jalakset pitäisivät katkaisinta alhaalla? Kokeilimme, mutta potkuri luisui alas. Meidän pitäisi löytää jotakin, jolla tukisimme potkukelkkaa. Löysimme paksun kannon, jonka raahasimme paikalle ja nostimme pystyasentoon yhdessä potkukelkan kanssa. Karstein asetti toisen jalaksen painamaan katkaisinta. Pari lyhyttä valonvälähdystä ja sitten valo alkoi loistaa ja valaisi latua pitkän matkaa. Katsoimme toisiamme ja hymyilimme ennen kuin lähdimme sauvomaan ladulle. Olimme erityisen tyytyväisiä omaan luovuuteemme.

Kun saavuimme stadionille puolitoista tuntia myöhemmin, joku mies seisoi siellä jäisen savuverhon alla. Se oli isä, joka nojasi autoon likaisissa navettavaatteissaan ja tupakantumppi suupielessään. Hän näki loppukirimme ja nyökkäsi hyväksyvästi. Nyt oli korkea aika lähteä kotiin ja mennä lämpimään suihkuun. Olimme aivan huurteessa sitoessamme potkukelkan auton takaosaan. Tungimme Karsteinin kanssa itsemme etupenkille. Tänään jouduimme selviämään pick-upilla, vaikka olikin joulupäivä ja vaikka autossa oli vain kaksi istuinta. Isä ei ajanut Starcraftia likaisissa navettavaatteissa.

Kirjassa luetellaan varsin paljon kilpailuja ja tuloksia, mutta ne voi halutessaan huoletta hypätä yli. Kiinnostavaa asiaa riittää paljon. Kirjan luettuani en ihmettele, miksi Johaug nousi huipulle ja pysyi siellä. Hän tutki tarkkaan heikkouksiaan ja määrätietoisesti kehitti niitä, hän piirsi kilpalatuja paperille ja suunnitteli miten hiihti mutkaan päästäkseen siitä mahdollisimman vauhdikkaasti ulos, hän treenasi aina ohjelman mukaan eikä lintsannut tai päästänyt itseään helpolla... 

Pidän tärkeänä, että Johaug muistuttaa kirjassa syömisen tärkeydestä. Hänen joukkuetovereillaan on ollut syömisongelmia, ja hän itsekin on ollut liian laiha. Hän nostaa esiin seikan, että painavimmillaan hän oli uransa loppupuolella, eli juuri silloin kun kahmi ison tukun mitaleita kaikista mahdollisista arvokisoista. 

Kirja loppuu Johaugin uran päättymiseen. Tiedämme, että hän on sen jälkeen ollut Norjan television kommentaattorina ja saanut ensimmäisen lapsensa. Kenties hän on löytänyt tavan olla ilman kilpahiihtoa. 

Therese Johaugin tarina on luettu myös blogissa Kirjahilla.

Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 24, "kirja kertoo urheilijasta". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on voittaminen / menestys.

Heini Harve-Rytsälä: Helikopterilääkäri

Heini Harve-Rytsälä: Helikopterilääkäri

WSOY 2023

240 s. 

Kirjan nimi kertoo täsmälleen, mistä on kyse. Heini Harve-Rytsälä ajautui vähän vahingossa helikopterilääkäriksi, mutta mentyään sinne vähäksi aikaa hän jäi kokonaan. Hyvä niin. 

Lukija pääsee Harve-Rytsälän mukana monenlaisiin hätätilanteisiin yhden vuodenkierron aikana. Jotkut tilanteista päättyvät hyvin, esimerkiksi kotisynnytykset joissa ei ehditä sairaalaan, tai sydänkohtaukset joissa elvytys onnistuu. Monesti apu tulee kuitenkin liian myöhässä, tai vaikka paikalla oltaisiin ajoissa niin potilaan keho on jo luovuttanut eikä ota apua vastaan. 

Kesäpäivä ei voisi olla kauniimpi, ja ehdin huomata sen. Olen yhtäkkiä tupsahtanut keskelle saaristoidylliä. Polun varrella on mökkejä, joiden kuisteille on ilmestynyt unisen näköisiä ihmisiä helikopterin äänen herättäminä. Minä, haalaripukuinen hahmo, olen tullut rikkomaan heidän idyllinsä. En kuulu tänne, keskelle kesälomaa. Olen kutsumaton vieras ja saapumiseni herättää levottomuutta. Mitä on tapahtunut? Ja kenelle? Näen hämmentyneitä, pelästyneitä ja uteliaita katseita. 

(...)

Pahinta on, etten tunne mitään, en yhtään mitään. Käyn yhdessä ensihoitajien ja pelastajien kanssa jälkipurkutilaisuudessa, jossa näen monien itkevän. Minua ei itketä. Hoidan vielä monta tehtävää yön aikana, jokunen muukin niistä päättyy kuolemaan. Aamullakaan ei tunnu miltään. Se on pahinta, sillä tiedän, että tunne tulee vielä. En vain tiedä, koska. En voi tehdä asialle mitään, voin vain odottaa. Tunteita ei voi pakottaa tulemaan. Ja mitä pidempään tämän tunteen tulossa kestää, sitä enemmän minuun tulee sattumaan.

(...)

Katsomme hiljaa ja vaikuttuneina, kun nuo viisi vanhusta nousevat tuoleistaan ryhdikkäinä ja kohottavat maljan vainajalle. Kuudes viinilasi, koskematon, jää pöydälle. Joulun odotuksen juhla-ateria on muuttunut muistoateriaksi. Kohtaan lesken katseen. Hän hymyilee minulle. Hymy on surumielinen, mutta viestittää selkeästi, että hän ei tarvitse meiltä enää mitään. Isäntä katsoo meistä jokaista vuorotellen. Hän kiittää ja kertoo, että voimme mennä, he kyllä pärjäävät keskenään poliisin tuloon asti. Viesti ei ole vihamielinen, vaan täysin rehellinen. Nämä ihmiset ymmärtävät, mitä kuolema on. Kuolema ei ole heille selvästikään täysin vieras. Ehkä sitä on jo osattu odottaa, oli ehkä puhuttukin ja varauduttu. Kukaan heistä ei tiennyt, kuka lähtee ensin, mutta siitä heidän on täytynyt olla selvillä, että kovin kaukana ensimmäinen lähtö ei voisi olla. 

Kirja ei ole paksu, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Tilanteiden monipuolisuus tulee selväksi, ja myös lukija kokee tunnemyrskyjä. Vaikka moni tilanne päättyy kuolemaan, Harve-Rytsälä osaa kertoa asioista lempeästi. Kautta kirjan kulkee hänen hyvin tiedostamansa ajatus: yleensä hänen tapaamisensa tietää huolta ja surua. Helikopteria ei kutsuta turhaan. 

On kiinnostavaa lukea, millaisissa olosuhteissa työtä tehdään. Välttämättä ei tule ajatelleeksi esimerkiksi sitä, ettei helikopteri voi laskeutua mihin tahansa. Silloin voi tulla joko pitkä tai vaivalloinen kävelymatka potilaan luo. Tai vanhat kerrostalot, joiden hissi on pieni ja joissa on pahimmillaan vielä kierreportaat. Tai kuinka yhä useampi potilas on päihteistä sekaisin, jolloin tilanteeseen tarvitaan myös poliisi. Tai millaiset ovat olosuhteet, joissa helikopteri ei voi lentää. 

Toivoisin kirjan saavan laajan lukijakunnan, jotta ymmärtäisimme kaikki kuinka arvokasta työtä  pelastusketjun osapuolet tekevät eri vaiheissa. Koskaan ei voi tietää, kenen kohdalle onnettomuus osuu. Avun tarpeessa sitä todella toivoo resurssien olevan sellaiset, että apu saapuu. Ja toivoisin onnettomuuspaikkoja kuvaavien miettivän hetken ennen kuin tarttuvat kameraan. Haluaisitko itse olla kuvattavana, kun pahimmillaan taistelet elämästäsi?

Mietin, huomaako ja tunnistaako joku lähiomainen tuon kuvan vielä nytkin, vuosien päästä. Hänelle se ei ole kuvituskuva, hänelle siinä kuvassa päättyi yksi läheinen elämä. 

Kirja on luettu myös blogissa Lukutoukan luetut sivut. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 31, "kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjailijan nimessä on sana taivas". 

Antti Heikkinen: Eila Roine

 

Antti Heikkinen: Eila Roine

Otava 2023

600 s. 

Siellä se pilkottaa puun takana, Tampereen Työväen Teatteri. Tai siis sen uudisosa. Kuitenkin talo, jossa Eila Roine työskenteli koko elämänsä ja työskentelisi varmasti vieläkin, mikäli terveys sen sallisi. 

Antti Heikkisen 600-sivuinen järkäle kertoo paitsi Eila Roineesta myös Roineen teatterisuvusta, Tampereen Työväen Teatterista ja Suomi-Filmistä. Kirjassa on paljon sitaatteja, minkä vuoksi Roineen ääni kuuluu läpi kirjan. Asioita käydään läpi kronologisessa järjestyksessä, alkaen jo ajasta ennen Eilan syntymää ja päättyen nykyhetkeen. 

Työviksessä on vuosikymmenien aikana näytellyt lukuisa joukko näyttelijöitä, joista monet esiintyivät myös elokuvissa ja etenkin televisiossa. Useimmat pysyivät talossa pitkään, ja ystävyyssuhteita syntyi. Roine muistelee kollegoitaan lämmöllä mutta ei silotellen. Niin omia kuin muiden mokia nostetaan esiin; onneksi lavalla tehdyt mokailut aiheuttivat harvoin jos koskaan vahinkoa. Läpi kirjan kuultaa Roineen vaatimattomuus; hän kävi Eino Salmelaisen koulun ja siinä se, mutta on kai ollut ihan hyvä kun töitä on riittänyt. Siinä mielessä näyttelijän työ kuin elämä yleensä on ollut ruusuilla tanssimista, että pääosin jalkojen alla on ollut terälehtiä mutta aina välillä mukana on ollut lujaa iskeviä piikkejä. 

Teatterikesän esitykset olivat edessä. Niiden perumista pidettiin itsestään selvänä. Eila ei sitä halunnut.

- Mitä se olis auttanu. Lava on ollu mulle turvapaikka aina, niin oli silloinkin. Vili oli ollu tajuttomana kuukauden ja olihan se helpotuskin, että hän pääsi pois. Minä näyttelin sovitut esitykset eikä kukaan varmasti nähny päällepäin, että olin juuri leskeksi jääny.

Vili haudattiin Kalevankankaalle Tommi Petterin viereen.

- Hautajaisten jälkeen käytiin Vilin haudalla ja joku siinä kysy, että pitäskö meidän laulaa. Yksi lapsenlapsista sano, että hän tietääkin tähän tilanteeseen hirmu hyvän laulun. Mä sanoin, että anna tulla vaan, laula pois. Ja lapsi laulo, että etana, etana, näytä sarves, onko huomenna pouta. 

Kappalevalinta oli tilanteeseen erittäin sopiva.

- Vili olis nauranu siinä hetkessä kuollakseen. Jos ei olis ollu jo kuollu. Ja sehän sopi kun nakutettu muutenkin. Noi on semmosia hetkiä, joita ei voi käsikirjottaa. Ne tulee, jos on tullakseen ja jos elämä on niitä antaakseen. 

Kun Eila jäi leskeksi, Ojakadun koti tuntui autiolta. 

- Onneks mulla oli koko ajan töitä teatterissa ja televisioonkin tein jotain juttuja. Moni kyseli, että kai sinä aiot uuden ihmisen elämääsi etsiä. En aikonu. Enkä ole ettiny. Olen saanu kokea yhden suuren rakkauden. Se on jo paljon se. Moni ei saa sitäkään. 

Suuri osa kirjan henkilöistä on minulle tuttu vain nimenä; teatterin lavalla olen nähnyt vain pari ja televisiossa muutaman. Se ei kuitenkaan haittaa lukukokemusta. Varmasti lavakommellukset ja toisten pudottamiset pätevät mihin tahansa ammattiteatteriin. Kirja on kauttaaltaan mielenkiintoinen, toki voin kuvitella että tamperelaisuus saattaa antaa siihen lisää. Monet Hervannassa liikkuneet tietävät Kosti Elon, Eino Salmelaisen ja Elna Hellmanin katujen nimistä, vaikkeivat teatterista piittaisikaan. Itse ainakin guuglasin heidät, kun parikymppisenä ensi kertaa niillä nurkilla kuljin. 

Tykkäsin myös, kun mukana on elokuva-asiaa, vaikkei päähenkilö kovin montaa elokuvaa ole tehnytkään. Suomalaisen elokuva- ja myös televisioviihteen alkutaival on ainakin minulle ollut varsin tuntematon alue. On suorastaan hengästyttävää lukea, millä tahdilla töitä on tehty, etenkin jos on tehnyt teatterin lisäksi televisiotöitä tai vaikka lausuntakiertueita. 

Parista jutusta nillitän. Pyynikin kesäteatterin yhteydessä puhutaan Joselinniemestä, tarkennettakoon että kyseisen niemen nimi on Joselininniemi. Joitain typoja ja virheitä on, esim. Helmiskästä tulee seuraavassa kappaleessa Haapaska, Rakkautta ja magiaa äidin keittiössä on muuten kursiivilla mutta sana "äidin" ei ole tms. 

Kirjassa mikään ei tunnu irralliselta, vaan kaikki kytkeytyy jotain kautta Eila Roineeseen. Hänelle annan viimeisen sanan, ja samalla iloitsen siitä että ikä ja sairaudet eivät ole ainakaan vielä hillinneet häntä. 

- Lapsenlapseni kävi tässä kylässä ja sanoin hälle, anteeksi nyt karkea kielenkäyttöni, että vitutukseen ei voi kyllä kuolla. Jos vois, niin minä olisin ollu vainaa jo pari vuotta sitten. Lapsenlapseni nauro, että oot sää kyllä hullu ja kauhee. En voinu muuta kun myöntää. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjavinkit ja Anun ihmeelliset matkat.

Helmet-lukuhaasteessani tämä menee kohtaan 23, "kirja on iso". 

Prinssi Harry: Varamies

 

Prinssi Harry: Varamies

Englanninkielinen alkuteos Spare 

Suomentaneet Antti Immonen, Jaakko Kankaanpää ja Jussi Kivi

Otava 2023

591 s.

Nappasin prinssi Harryn kirjan Vippi-hyllystä, ja olihan se painava paketti luettavaksi kahdessa viikossa. Rakenteen puolesta on helppo pitää taukoja; kirjan kolme osaa jakaantuu kymmeniin lyhyisiin lukuihin, mutta sisältö on alusta saakka aika raskasta. 

Ensimmäinen osa keskittyy nuoruusvuosiin. Heti alussa on äidin menetys, ja koko kirjan aikana korostuu se, kuinka yksin nuoret prinssit jäivät. Minusta ainakin tuntui siltä, että tukea ei tullut sen enempää perheeltä kuin ammattiauttajilta. Hovissa linja tuntui olevan että elämä ja tehtävien suorittaminen jatkuu välittömästi. Opiskeluvuodet olivat villit, mutta jo silloin oli selvää, että lehdistö liioittelee ja myös valehtelee. 

Toisessa osassa Harry viettää paljon aikaa Afrikassa ja alkaa toteuttaa kuninkaallisia velvollisuuksiaan. Lisäksi hän pääsee komennukselle Afganistaniin ja pääsee taistelemaan muiden sotilaiden rinnalla. Lehdistö on yhä villimpänä, ja aina kun Harryn sijainti paljastuu se on suuri turvallisuusriski. Prinssi vaikuttaa olevan yhä enemmän tuuliajolla miettiessään, kuka hän todella on. 

Kolmas osa on se, josta Suomessakin iltapäivälehdet ovat repineet suuret otsikot. Perheen perustaminen tapahtuu vihdoin, mutta lehdistön harrastama armoton - ja rasistinen - jahti on ahdistavaa. Hovista lähteminen ei ole ollut helppo päätös, mutta ainoa mahdollinen. Ristiriita perheen ja lehdistön välillä on liikaa, ja jälleen Harry tuntee että hänet jätetään yksin. 

Sama se, että äitini tapasi majuri Hewittin vasta kauan syntymäni jälkeen. Juttu vain oli niin hyvä, että siitä täytyi pitää kiinni. Lehdet keksivät siihen uusia juonteita ja koristeita, ja väitettiin jopa, että muutamat toimittajat yrittivät saada käsiinsä DNA:tani todistaakseen sen - ensimmäinen merkki siitä, että piinattuaan äitiäni ja pakotettuaan hänet piiloutumaan he kävisivät pian minun kimppuuni.

(...)

Ajattelin, että jos kuolen Afganistanissa, minun ei ainakaan tarvitse enää nähdä yhtäkään perätöntä otsikkoa, lukea yhtäkään häpeällistä valetta itsestäni. 

Sillä lennolla ajattelin paljon kuolemaa. Mitä se tarkoittaisi? Välitinkö siitä edes? Yritin kuvitella omat hautajaiseni. Olisivatko ne valtiolliset? Yksityiset? Yritin nähdä otsikon silmissäni: Hei sitten, Harry.

Miten minut muistettaisiin historiassa? Lehtien otsikoista? Vai siitä, kuka oikeasti olin? 

Kävelisikö Willy arkkuni jäljessä? Entä ukki ja isä?

(...)

Viimeisin "skandaali" koski morsiusneitojemme kukkaseppeleitä yli vuoden takaa. Seppeleissä oli ollut mukana jokunen kielo, ja kielot saattavat olla lapsille myrkyllisiä. Jos lapset siis syövät niitä.

Sama se, että kielon syöminen saattoi aiheuttaa lähinnä huonon olon, mikä tietysti olisi vanhemmista huolestuttavaa, mutta johtaa vain hyvin harvoin kuolemaan.

Mitä siitä, että seppeleet oli koonnut ammattifloristi. Mitä siitä, että sellainen "vaarallinen päätös" ei edes ollut Megin tekemä. Mitä siitä, että aiemmilla kuninkaallisilla morsiamilla, mukaan lukien Kate ja äitini, oli myös ollut kieloja. 

Mitäpä kaikesta siitä. Juttu Murhaaja-Meghanista vain oli liian houkutteleva. 

Kirja on tietysti vain yksi näkökulma asioihin, mutta kyllä se samalla taustoittaa elämää hovissa ja median jatkuvan kiinnostuksen kohteena. Se on paikoittain varsin karu kuvaus siitä, kun minkäänlaista yksityisyyttä ei ole, kun jopa saarella joutuu pitämään verhot kiinni veneiden parveillessa lähistöllä. Se kuvaa hovin ja median kieroutunutta suhdetta, sitä kuinka hovi sietää valheet koska kaikki julkisuus on tarpeen. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 36, "olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan". Olin nähnyt suomalaisten iltapäivälehtien otsikoita ja epäilin kirjan olevan silkkaa pahantahtoisuutta. Sitä se ei ole, vaan paljon on identiteetin etsintää ja sen kuvaamista, miten vaikea on irtautua omilleen kun on koko elämänsä noudattanut protokollaa. Monet kohtaukset ovat myös vähän hämmentäviä, kertoen osuvasti miten erilaista elämä monarkiassa on. Kuningattaren kuoltua Harry käy Balmoralin linnassa hänen makuuhuoneessaan - vasta toista kertaa elämässään. Onhan tällaisen taviksen mahdoton kuvitella, millaista olisi elää elämää jossa kaikki on aikataulutettua, tunteiden näyttäminen ei ole suotavaa, perheenjäsenen koskettaminen on vältettävä asia, on tarkkaan säädetty minne saa mennä ja mitä tehdä...

Varamies on luettu myös blogeissa Kirsin Book Club ja Mrs Karlsson lukee...

Björn Natthiko Lindeblad, Caroline Bankler & Navid Modiri: Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä

 

Björn Natthiko Lindeblad, Caroline Bankler & Navid Modiri: Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä

Ruotsinkielinen alkuteos Jag kan ha fel

Suomentanut Teija Hartikainen

Aula & Co 2021

195 s.

Tämä on niitä kirjoja, joista en oikein tiedä miksi siihen tartuin. Ruotsalainen ekonomi, joka jättää hyväpalkkaisen työn ja muuttaa metsämunkiksi, ei kuulosta superkiinnostavalta. Ehkä koukku onkin kirjan nimessä; kuinka moni on tullut pohtineeksi että voisi todella olla väärässä eikä aina mielipiteineen oikeassa? Mitä muita oivalluksia kirja tarjoaisi? Sivumäärä ei tee luku-urakasta ennalta raskasta.

Niin, Lindeblad siis valmistui jo nuorena ekonomiksi ja pääsi työnsä puolesta kiertämään maailmaa. Työ ei kuitenkaan tarjonnut iloa. Kun Lindeblad törmäsi kirjassa metsämunkkeihin, hänestä tuntui että siinä olisi hänen polkunsa juuri tässä kohtaa elämää. Munkkius vei hänet 17 vuodeksi Thaimaahan, Isoon-Britanniaan ja Sveitsiin. Sitten hänelle tuli uusi voimakas tuntemus siitä, että on aika palata maallikoksi. Ei kuitenkaan ole helppo jättää askeettista, henkisyyteen painottuvaa elämää ja palata kiireiseen, vaativaan ja rahakeskeiseen yhteiskuntaan. Lindeblad kuitenkin löysi suunnan myös maallikkoelämälleen, ja kiersi puhumassa ihmisille niin kauan kuin sairaus antoi siihen mahdollisuuden. 

Meillä oli Sveitsissä suureksi ilokseni joka viikko yksi vaelluspäivä. Tunsin niin varauksetonta rakkautta vuoria kohtaan, että sen siivittämänä kävelin aina kaksi kertaa pitemmälle ja korkeammalle kuin muut luostarin asukit.

Lähden kerran vaeltamaan yksinäni. Kiinnitän lumikengät ja alan kavuta vaivalloisesti kohti satulaa, josta näkee aina maan pääkaupunkiin Berniin asti. On kevät ja ilma lämpenee jo, mutta vuorella on vielä paljon lunta. Upea näkymä silmieni edessä alan syödä eväitäni. Ne maistuvat taivaallisilta.

Aurinko paistaa, joten riisun yhden kerroksen vaatteita. Ja vielä yhden. Olen aina nauttinut auringossa oleilusta. Lopulta minulla on ylläni vain hame ja kengät. Panen mp3-soittimeni kuulokkeet korviin ja käynnistän lataamani soittolistan "100 parasta biisiä sen jälkeen, kun sinusta tuli munkki". Kohta kuulen Shakiran laulavan "Hips don't lie", enkä enää voi istua aloillani. Berner Oberlandin jäykimmät lanteet alkavat keinahdella.

Kirja on nopealukuinen, varmastikin siksi että munkin elämä on varsin rutiininomaista eikä siitä riitä jaariteltavaksi satojen sivujen ajan. On kuitenkin mielenkiintoista lukea etenkin siitä, miten erilailla munkkeihin suhtaudutaan eri maissa. Metsämunkit syövät mitä almuina saavat, ja Thaimaassa avun antaminen ja saaminen on itsestäänselvyys. Sen sijaan Euroopassa munkit nähdään pikemminkin kerjäläisinä, ja päivän ruoka-annosta voi joutua odottamaan pitkään. 

Pidin myös siitä, että Lindebladin paluu maallikoksi kuvataan kaikkine ongelmineen. Yhteiskunta on muuttunut mutta niin on hän itsekin. Henkisyys ja hengellisyys on ollut vuosikausia lohtu, mutta ne eivät riitä pelastamaan maallikkoelämän tuoman pimeyden syvyyksistä. Onneksi vähän kerrallaan valo voittaa. Lindeblad ei onneksi tuputa ohjeita, että jos olet masentunut niin tee, ajattele tai harjoittele näin. 

Kirjassa on paljon oivalluksia elämästä ja ihmisyydestä. Minut ainakin se herätti miettimään, voisinko olla armollisempi niin itselleni kuin toisille. Pystyisinkö ymmärtämään eriäviä mielipiteitä aiempaa paremmin? Pystyisinkö hyväksymään, että asioilla voi olla monta oikeaa laitaa, ei vain minun näkemykseni?

Meillä on vain yksi suhde, joka kestää koko elinikämme, ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen. Se on tietysti suhde omaan itseemme. Eikö olisikin hienoa, jos suhde olisi myötätuntoinen ja lämmin?

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjavinkit ja  Kulturellia remonttia. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 16, "kirjan luvuilla on nimet". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 5, "kirjassa sairastutaan vakavasti" ja 30, "kirjassa muutetaan uuteen maahan". 

Mikko Kekäläinen: Petra Olli - Painija

 

Mikko Kekäläinen: Petra Olli - Painija

Tammi 2021

334 s.

Huippu-urheilijan arki on raakaa tekemistä lajissa kuin lajissa, mutta Petra Ollin elämäkerrasta tulee olo, että painijan arki on vielä astetta rankempi. Aika monet leirit ja kilpailut on käyty askeettisissa olosuhteissa, ei etelän lämmössä. Ruuasta ei aina tiennyt, mitä se oli. Jollain leirillä Olli on ollut ainoa nainen. 

Pohjanmaalla paini on arvostettu perinteikäs laji, joten on varsin loogista että Petra Olli päätyi sen pariin. Pitkään rinnalla kulki keihäänheitto, jossa hän oli myös ikäluokkansa parhaimmistoa. Lopulliseksi lajivalinnaksi tuli kuitenkin paini. 

Jääräpäisyys lienee erityisesti pohjanmaalaisiin liitetty piirre, ja sitä jos mitä Petra Olli on. Mihin hän ryhtyy, se tehdään loppuun vaikka mikä olisi. Olkoon välillä ranne tai varvas murtunut, painimaan on tultu ja mitalia haetaan. Tappiot ovat tavaroiden heittelyä vaativia pettymyksiä, vain voitto kelpaa. 

Mutta kun palkintosadetta on riittänyt, kruununa maailmanmestaruus, kipinä katoaa. Vaan miten lopettaa urheilu-ura? Pettyvätkö tukijat, etenkin kun edessä olisivat Tokion olympialaiset? Mitä olisi Petra Olli tavallisena ihmisenä, ilman painijan arkea? Onko lupa lopettaa, vaikka on saavuttanut unelmansa olla maailman paras, vai pitääkö haluta lisää menestystä?

Kuntoutus puri, ja Petran jalka alkoi pitää. MM-kisakunto viimeisteltiin rajulla leiriputkella: heinäkuussa viikoksi Napoliin, sitten kahdeksi viikoksi Venäjälle Kislovodskiin, Venäjältä suoraan viikoksi Puolaan ja ennen Atlantin ylitystä sen verran kotona käymään, että sai pyykit pestyä ja kuivatettua Lappajärven loppukesän tuulessa.

Petra alkoi elää Lappajärvellä Las Vegasin aikaa. Kun muu Ollin perhe paineli nukkumaan, hän lähti urheilukentälle tekemään mielikuvaharjoitteita keskellä yötä. Yksin syyskesän pimeydessä Petra etsi ja löysi varmuuden siitä, että hän on tehnyt aivan kaikkensa, jotta voi katsoa itseään peiliin, kävi painimatolla kuinka tahansa. Koko hänen painijanpolkunsa alkaen ensimmäisistä vatsakivuista Laihian Lujan ikäkausikisoissa oli valmistanut häntä astumaan samalle matolle maailman parhaiden kanssa. 

Matka Las Vegasiin alkoi San Franciscon valmistavalla leirillä. Samalla leirillä ollut krekon joukkue sekä Ahto ja Tiina Ylinen matkustivat kisaohjelman vuoksi MM-kaupunkiin jo aiemmin. Yksinäinen painonpudottaminen oli Petralle tavallistakin nihkeämpää touhua. Normaalisti viimeisellä hikijumpalla on joku hieromassa, tsemppaamassa ja kannustamassa tikistämään vielä pari pisaraa lisää siinä vaiheessa, kun oma tahdonlujuus on antamassa jo periksi. Kun hikoilee vieraassa maassa painimaton alla kumipuku yllä, on todella yksin. 

Petra Ollin elämäkerta avaa huippupainijan arkea rehellisellä mutta myös humoristisella tavalla. Olosuhteet ovat monesti karut, mutta koska niille ei siinä hetkessä mahda mitään, Olli keskittyy suorittamaan. Kisojen jälkeen joukkue juhlii, siinä viina virtaa ja Tinder laulaa. Ja kun Olli kerran saa silmiinsä miehen jonka haluaa poikaystäväkseen, sitä varten punotaan mainio suunnitelma. Sitten lukijaakin jännittää miten käy. 

Tavallisen ihmisen on vaikea jos ei mahdoton käsittää sitä tahdonvoimaa ja tekemisen määrää, mitä menestys vaatii. Turnaukseen tulee pahimmillaan vain yksi, enimmilläänkin muutama kuuden minuutin mittainen ottelu. Kisaa edeltää nopea mutta sitäkin ankeampi painonpudotussessio, jossa kroppa kuivuu ja kuihtuu. Painonpudotusta edeltää treenikausi, joka voi sisältää leireilyä vaikkapa Mongoliassa. 

Toisin kuin monet muut naiset, Olli on ollut äärettömän huono puhumaan tunteistaan ja toiveistaan. Hän on kasannut asioita sisäänsä, kunnes niistä on kertynyt ylivoimainen taakka. Monesti hänet on myös jätetty yksin, etenkin tappion hetkillä tuen määrä olisi voinut olla paljon suurempi. En aina jaksanut ymmärtää valmentajaa, joka tuntui rypevän omassa surussaan Ollin tappion jälkeen, unohtaen urheilijan täysin. Välillä myös perheen kanssa on ollut skismaa, mikä on kuormittanut entisestään. Onneksi perheestä ja ystävistä on ollut myös paljon paljon tukea pitkin matkaa.

Kun Petra Olli lopulta uskaltaa tehdä lopettamispäätöksen, se tuntuu lukijastakin vapauttavalta. 

Olen usein ajatellut, että suomalaiset eivät suinkaan ole urheiluhulluja vaan menestyshulluja. Urheilijaa tuetaan ja kannustetaan voiton hetkellä, mutta tappion aikana some täyttyy haukuista ja ilkeilystä. Liian moni ja liian usein unohtaa, että huippu-urheilija on ihminen. Sitä lyhyttä suoritusta edeltää kuukausien työ, joka voi vaikka ihan viime hetkillä mennä pilalle useasta eri syystä. 

Petra Olli - Painija on luettu myös Joukon Taideblogissa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 4, "kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana". Huippu-urheilun, etenkin painin maailma tuntuu niin kovalta ja olosuhteiltaan raa'alta, että iloitsen asemastani taviskuntoilijana. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan kisoissa ja treeneissä. 

Linda Lampenius: Kesytön elämäni

Linda Lampenius: Kesytön elämäni

Ruotsinkielinen alkuteos Klassisk rebell

Suomentaneet Jaana Nikula ja Arja Gothóni

Otava 2021

407 s.

Kaikkihan Linda Lampeniuksen tietävät, naisen joka soitti viulua kyykkyasennossa, nahkapukuun sonnustautuneena. Poseerasi Playboyssa ja jonka nimellä myytiin hurjat määrät siideriä. Mutta kuinka moni osaisi kertoa Lindasta jotain muuta? Veikkaan että aika harva.

Aiempi elämäkerta Linda on jo vuodelta 2003, eli sen jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon. En ole tuota lukenut, joten en osaa sanoa, paljonko siinä on jätetty asioita kertomatta. Tässä uudessa kirjassa Lampenius kertoo, että esimerkiksi väkivaltaisen parisuhteen hän tuolloin kuittasi tapahtumia piilotellen ja kaunistellen. Nyt hän kertoo siitä totuuden, samoin kuin esimerkiksi äitinsä päihdeongelmasta, omasta syömishäiriöstään ja viihdemaailmassa kohtaamastaan kieroilusta.

Huomaan, etteivät he halua sentyyppistä rockmusiikkia, jota soitin Chipping Nortonissa ja Townhouse Studiosilla, he haluavat minun tekevän teknolevyn. Tuskin uskallan avata suutani, koska minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa heidän ideastaan. Inhoan teknoa, eikä sellaisessa musiikissa ole minulle viulistina mitään haastetta. Amy saa myöhemmin käydä keskustelun teknosta heidän kanssaan.

Seuraavana päivänä menemme takaisin toimistoon. Nyt EMI esittelee ideansa musiikkivideosta. He kertovat, että minun pitäisi seistä hississä soittamassa sähköviulua. Hississä on peilejä joka seinällä, ja minulla on ylläni pienet, miltei läpikuultavat muovibikinit. Tulee hiljaista. Pitkäksi aikaa. Amy ja minä katsomme toisiamme. Sitten Amy räjähtää. Hän vaatii EMI Electrolaa heti muuttamaan lentolippujamme, niin että pääsemme Lontooseen ensimmäisellä mahdollisella lennolla. Levy-yhtiön pomot luovat meihin murhaavia katseita. Amy kerää mukaansa ruoat, jotka on katettu meille, ja pyydämme erästä EMI:n kuljettajaa viemään meidät lentokentälle. Mitä sikoja nuo miehet ovatkaan! Ymmärrän, että yhteistyö EMI:n kanssa loppuu tähän.

Ikään kuin kaikki sotkut Yhdysvalloissa eivät olisi olleet jo tarpeeksi, minun on alettava taistella jättimäistä levy-yhtiötä vastaan, jotta pääsisin irti sopimuksesta. Siitä tulee vaikeaa. Olen sitoutunut tekemään neljä albumia ja lisäksi antanut EMI:lle kolme optiota. On vain taisteltava. Ja niin minä teenkin.

Mistään kohukirjasta ei kuitenkaan ole kyse, ainakin minulle jäi olo että tätä ei ole kirjoitettu otsikoita haeskellen. Etenkin, kun iltapäivälehdet saavat kirjassa kovaa kritiikkiä. Eikä aiheetta, sillä onhan se todella järkyttävää toimintaa eräältä lehdeltä julkaista Lindan isän kuolinuutinen, vaikka isä oli tukevasti elossa.

Ehkä eniten yllätyin siitä, että viihdemaailmassa tuntui olevan paljon toisista välittäviä ihmisiä. Vaikka Lampeniuksen managerit osoittautuivat petkuttajiksi, hänellä oli paljon muita läheisiä. Elämää elettiin ylellisissä puitteissa, ja julkkiskavalkadi on melkoinen, mutta silti joukosta löytyi aika helpollakin ihmisiä, joiden kanssa oli helppo tehdä töitä ja ystävystyä.

Lampeniuksen elämä on ollut hurja. Ristiriita kodin ja julkisen elämän välillä oli todella raju. Äidin päihdeongelma, jota Lampenius joutui peittelemään ja pelkäämään jo lapsena. Toisaalta huikea lahjakkuus, jonka ansiosta hän pääsi jo nuorena näkemään maailmaa. Aikuisiän menestys, jossa kuitenkin viulunsoitto jäi usein ulkonäön jalkoihin. Jatkuvat ulkonäön kehumiset, jotka eivät kuitenkaan auttaneet välttämään syömishäiriötä. Koti on milloin Los Angelesissa, milloin Lontoossa, milloin Nackassa - eikä kuitenkaan missään.

Käännekohta oli nykyisen puolison tapaaminen. Siitä elämä alkoi tasaantua ja asettua uomiinsa. Minulle tuli kirjan luettua sellainen olo, että olen tosi onnellinen Lampeniuksen puolesta. Että vuosikausia, jopa vuosikymmeniä jatkuneet asiat ovat lutviutuneet. Että kaikista myrskyistä huolimatta hän löysi paikkansa maailmassa ja alkoi tulla toimeen myös itsensä kanssa. Että vaikka tapahtumat antavat täyden mahdollisuuden katkeruudelle ja jossittelulle, hän ei sorru siihen vaan toteaa vaikeuksien olevan osa hänen tietään nykyhetkeen.

Hannele Jyrkkä: Etsijä. Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle

 

Hannele Jyrkkä: Etsijä. Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle

Siltala 2020 

207 s.

Elämäkerta Tero Saarisesta ei ole tavanomainen elämäkerta, Se ei seuraa Saarisen elämää kronologisesti lapsuudesta nykyhetkeen, vaan kulkee uuden tanssiteoksen harjoituksissa ja pysähtelee siinä pohtimaan mennyttä, nykyhetkeä tai tulevaa. Lukijalle ei kerrota koko tarinaa syntymästä lähtien,  vaan valittuja kohtauksia joilla on merkitystä sille, että hänestä tuli tanssija ja koreografi. 

Saarinen ei kuulu siihen joukkoon, joka on tanssinut 3-vuotiaasta asti ja tiennyt aina, että tämä on se mitä hän haluaa tehdä. Ei, hän on harrastanut vaikka mitä urheilua, mutta päätyi ensimmäiselle tanssitunnille teini-ikäisenä. Hänellä on ollut onnea, sillä alan ammattilaiset ovat nähneet hänen potentiaalinsa jo ennen kuin taidot ovat olleet huipussaan. Hän on saanut mahdollisuuksia, jotka ovat avanneet uusia mahdollisuuksia, jotka hän on pystynyt käyttämään hyväkseen. Tie ei aina ole ollut helppo, eikä ole sitä vieläkään. Tanssi on yksi niistä aloista, jossa yleisömenestys ei takaa huimaa taloudellista menestystä. 

Unelma alkoi toteutua elokuussa 1982. Parin vuoden jazztanssikokemuksella pian 17 täyttävä Saarinen sukelsi täysin vieraaseen maailmaan. Suurin osa Suomen kansallisoopperan balettikoulun luokkakavereista oli 11-12-vuotiaita.

"Mikään ei voi tuossa iässä olla turhauttavampaa kuin ymmärtää, että kaikki nuo nuoret ovat niin paljon parempia kuin minä, heillä on ollut mahdollisuus tehdä tätä jo pitkään. Halusin tosi paljon päihittää kaikki. Kertonee kilpailuvietistäni."

Perinteikäs balettikoulu aloitti toimintansa vuonna 1922 Suomalaiseen oopperaan perustetun balettiryhmän yhteydessä. Saarinen aloitti balettikoulun kolmannen luokan oppilaana. Opettaja Aku Ahjolinnalla on hyvin muistissa nuoren tanssijan ensimmäinen päivä balettikoulussa.

"Tero ei ollut treenannut balettia, joten hänellä ei ollut käsitystä treenausasusteista. Niin hän tuli saliin jalassaan miesten pitkät valkoiset kalsarit. En ikinä unohda sitä näkyä. Tunnin lopussa pyysin häntä menemään Ballerina Shopiin Greta Mattsoffin luo, joka kertoisi, mitkä ovat tarpeelliset asusteet - tukivyöt, trikoot, tossuja myöten."

Kaikki oli opeteltava alusta, niin tekniset taidot ja tiedot kuin ymmärrys koko baletin maailmasta. Välillä Saarinen sanoo menneensä nukkumaan spagaatissa, jotta lihakset ehtisivät yön aikana venyä mahdollisimman tehokkaasti. Herätessä koko keho oli luonnollisesti melkoisessa krampissa.

Kirja on mielenkiintoinen, ja sen toteutustapa toimii mainiosti. Lukijana on kiinnostavaa seurata yksittäisen tanssiteoksen valmistumista ensimmäisistä harjoituksista ensi-iltaan. Monissa muissa kirjoissa, ja tässäkin, kerrotaan tanssiteoksista mutta niin, että esiin nostetaan joitain erityisen hyvin tai huonosti menneitä juttuja. Tässä nähdään yhden teoksen kehittymiskaari ensi-iltaan asti, ja aistitaan niin koreografin kun tanssijoiden tunnelmia pitkin matkaa. Saarisen elämän ja uran tärkeät hetket nousevat esiin kohtauksina, jotka limittyvät tauottamaan uuden esityksen harjoituksia. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 26, "elämäkerta henkilöstä, joka on elossa". 

Etsijä on luettu myös blogissa Luetut, lukemattomat.   

Lasse Lindqvist: Urheiluhullu: stadioneilta suljetulle osastolle

 

Lasse Lindqvist: Urheiluhullu: stadioneilta suljetulle osastolle

Otava 2019

426 s.

Tapio Suominen on monelle tuttu Urheiluruudun juontajana ja erilaisten urheilutapahtumien selostajana sekä kisastudion isäntänä. Viime vuosina häntä on näkynyt myös lööpeissä, eikä mitenkään iloisissa merkeissä. Mutta kuka on Tapio Suominen?

Kirja on jaettu kolmeen osaan, mikä on oivallinen ratkaisu. Lapsuus- ja nuoruusvuosista kerrotaan ensimmäisessä osassa. Siinä luodaan pohja kiinnostukselle urheiluun, etenkin koripalloon. Liikunnan puolelta löytyi myös opiskelupaikka, joka ei kuitenkaan sittenkään tuntunut oikealta. Mutta kun tarjolle tuli myös journalismi, loppu on historiaa.

Toisessa osassa käydään läpi vuosi kerrallaan Suomisen uraa Yleisradiossa. Lukija pääsee mukaan monen monituisiin arvokisoihin, ja saa katsauksen eri urheilulajeista. Suominen kuvaa urheilutoimittajan työn eri puolia ja tuo esiin sen, ettei kisapaikalle mennä lomailemaan vaan olosuhteet voivat olla hyvinkin karut. Samalla hän kertoo mielenkiintoisia asioita eri maista ja hauskoja sattumuksia, mihin on yksin tai tiimin kanssa joutunut.

Kolmas osa keskittyy viimeiseen vajaaseen 10 vuoteen, aikaan jonka Suominen on paininut mielenterveysongelmien kanssa. Hän tuo välillä raa'astikin esiin sen, mitä tarkoittaa kaksisuuntainen mielialahäiriö, miten vaikeaa sen diagnosointi on, miten sen hoito on tasapainottelua oikean lääkeyhdistelmän ja sähköhoidon välillä, miten ylämäet ja alamäet seuraavat toisiaan niin että aamulla voi herätä toisessa ääripäässä kuin mihin illalla jäi. 

Rakenne on toimiva; se ketä ei kiinnosta urheilu yhtään voi skipata kakkososan välistä vaikka kokonaan. Toki siellä on jo viittauksia tulevaan mielen murtumiseen, mutta ei mitään sellaista mistä ei pääsisi kiinni kolmososassa. Itse olen suuri urheilun ystävä, joten luin suurella kiinnostuksella Suomisen työhistoriasta. Ei voi kuin ihailla, miten hän on paneutunut kulloinkin selostettavaan lajiin, oli se sitten vaikkapa taitoluistelua tai telinevoimistelua, joista hänellä ei juuri ollut pohjatietoja, ja miten hän on aina pyrkinyt tekemään parhaansa riippumatta siitä, onko työtehtävä ollut parrasvaloissa vai kulisseissa.

Kirja on samaan aikaan hauska ja raskas lukukokemus. Suominen on ollut monessa mukana, ja he yhdessä Lindqvistin kanssa kertovat lennokkaita tarinoita. Joskus yksittäinen sana tai lause saa lukijan repeämään. Suosikkikohtani taitaa olla se, jossa toimittaja Marko Terva-aho heittäytyy baarin pöydälle kuin se olisi curling-rata. Raskas työ vaatii raskaat huvit, vai miten se menee. 

Kolmannen osan aikana olin monesti surullinen ja suorastaan vihainen. En kertakaikkiaan ymmärrä iltapäivä- ja juorulehtien tarvetta nolata ihmisiä vaikka väkisin, pahiten niin että palkataan houkutuslintu halailemaan kohdetta jotta saadaan julistaa kannessa salasuhdetta. Että mitä on tapahtunut moraalille ja käytöstavoille? Juolahtaako näille toimittajille koskaan mieleen, että mitä jos kohteena olisi hän itse tai hänen läheisensä, olisiko kiva nähdä vaikka serkkunsa moisissa otsikoissa? Sen sijaan että kysyttäisiin, onko kaikki hyvin tai onko jokin vialla, haalitaan pahinta mahdollista materiaalia julkaistavaksi. En vaan ymmärrä.

Suominen on kirjassa rehellinen, hän ei säästele itseään lainkaan. Kesätyöpaikka Ylen urheilutoimituksessa johti siihen, että hän on määrätietoisesti tehnyt töitä päästäkseen siihen asemaan, missä parhaimmillaan oli. Pahimmillaan puolet vuodesta meni urheilutapahtumissa ja matkustamisessa, mikä on perhe-elämälle raskasta. Mielenterveysongelmien ja alkoholinkäytön aiheuttamia käytöshäiriöitä hän ei selittele, vaan tunnustaa että näin on tullut tehtyä ja sanottua. Mietin, että Suominen on välillä ehkä liiankin armoton itseään kohtaan. Samalla on huima huomata, kuinka analyyttinen hän pystyy olemaan arvioidessaan tekemisiään. 

Muistan Barcelonan olympialaisten hurjimpana lajina Yleisradion urheilutoimituksen epäviralliset painimestaruuskilpailut, jotka käytiin eräässä hotellihuoneessa myöhäisiltana muutaman urheilujuoman inspiroimana. Osallistuin kisoihin tuomarina. Tärkein tehtäväni oli varmistaa hotellihuoneen ranskalaisen parvekkeen edessä, ettei kukaan pudonnut kesken turnauksen kadulle. Loppuottelu jouduttiin keskeyttämään, koska toisen finalistin, päällikkömme Seppo Kannaksen peukalo kääntyi sijoiltaan. Oletan, että vastustajalla oli jonkin verran judotaustaa.

(...)

Useita manioita ja masennusjaksoja läpikäyneenä olen vakuuttunut, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Olen kuitenkin joskus miettinyt, käytänkö sairauttani joskus hieman myös tietoisesti hyväkseni. Onko joidenkin hölmöilyjeni kohdalla joskus ehkä käynyt niin, että olen jopa ajatellut niin, että voin tehdä ihan mitä vain ja hölmöillä jopa maailman tappiin asti, koska olen sairas? Onko sairaudestani tullut tietyllä tavalla keppihevoseni, jolla voin ratsastaa auringonlaskusta auringonlaskuun ja aina mokata ja luikerrella syyllisyydestäni pois sen avulla, että voin sanoa itse itselleni: "Kuule Tapsa, sä oot sairas mies, sulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö". Tämä on vakava sairaus, mutta ehkä voin myös tietyllä tavoin tiettyinä hetkinä käyttää sitä seikkaa hyväkseni. Koen, että maniassa ihminen saattaa olla niin käärme, että hän tavallaan tietää, miten ei kannattaisi toimia, mutta toimii silti väärin, koska kokee, että hänellä ei ole hätää - onhan hän sairas ihminen, jolle sattuu ja tapahtuu. 

Tässä on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, joka yllätti ainakin minut. Suominen on julkisuuden henkilö, joka pitkälle 2000-luvulle asti oli hyvin yksityinen. Nyt hän päästää ihmiset tutustumaan perheeseensä ja kotiinsa. Muistot työuralta ovat hämmästyttävän monipuoliset, vaikka paljon tietysti jää kertomatta. Mielenterveysongelmat ovat rankkaa luettavaa, mutta silloin iloitsin siitä että Suomisella on välittävä lähipiiri, joka ei ole pelännyt kohdata ongelmia. Hänen läheisensä eivät myöskään ole luovuttaneet helpolla, siitä heille hurraahuutoja. Tokihan sitä miettii, kuinka paljon Suomessakin on mielenterveysongelmaisia, joilla ei ole tuollaista lähipiiriä, joilla ei ehkä ole ketään. Se on hurjan surullista. 

Urheiluhullu: stadioneilta suljetulle osastolle on luettu myös blogeissa Joukon Taideblogi ja Rantaradan varrelta. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 14, "urheiluun liittyvä kirja". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 30, "kirjassa pelastetaan ihminen" ja 35, "kirjassa käytetään sosiaalista mediaa".