Ruotsinkielinen alkuteos Far inte till havet (2024)
Suomentanut Outi Menna
Tammi 2026
401 s.
Tytär Iŋgá, äiti Rávdná, täti Ánne. Kesien kotikylä Ruotsin Lapissa jää yhä uudestaan veden alle, kun voimalaitoksen pato saa järven tulvimaan, muuttumaan melkein mereksi. Yhä uudestaan kolmikko ja yhteisö heidän ympärillään vaeltaa vuorotellen länteen ja itään, talveksi pois ja kesäksi takaisin. Minne ikinä he kesäkylässä kodan rakentavat, sinne vesi kohoaa kun patoa suurennetaan seuraavan kerran. Rávdná haluaisi rakentaa talon mutta ei saa Voudilta lupaa. Saamelaisten kuuluu olla paimentolaisia, elää kodassa eikä talossa, elää kodassa ilman ikkunoita ja sähköä.
Vuosikymmenet kuluvat, Ánne sairastuu ja kuolee, Iŋgá aikuistuu, Rávdná vanhenee ja hiipuu muistisairauteen. Voimalaitos jyllää aina vaan, vaatien lisää maata, muistuttaen että Valtio omistaa maat, tarjoten kotansa ja kotinsa menettäneille naurettavan pienen korvauksen. Ota se tai et saa mitään, siinä vaihtoehdot. Rávdná ei ikinä anna periksi, hän taistelee loppuun asti, taistelee vaikka muistisairaus on jo saanut otteen. Iŋgá puolestaan hyväksyy, ettei mahda voimalaitokselle mitään.
Järvi oli kodassa. Ovi oli auki, ja sen kirkkaansininen väri heijastui vedenpinnasta. Liikkuiko se? Iŋgá oli varmaan nähnyt harhoja. Oli tyyntä, ja yöttömän yön auringossa järvi kimalteli kuin voi tai kalaöljy. Rasvainen ja jääkylmä. Kaikki oli sulautunut yhteen: järvi ja tunturi ja kylä, ja rannalla, joka ei ollut enää ranta, seisoi Iŋgá vaitonaisena ja liikkumatta. Hän yritti sanoa jotain mutta ei pystynyt. Ehkä järvi oli nielaissut hänen sanansa. Tuntui kuin sanat olisivat olleet pinnan alla ja kurkotelleet häntä kohti.
(...)
Halkaise se, Rávdná ajatteli. Ajatuksen voimalla hän sinkautti Siivujávrin suoraan patoa kohti. Hukuta se omaan veteensä. Rávdná joikasi niin hiljaa, ettei kukaan kuullut, mutta hänestä tuntui kuin hän olisi karjunut kovaan ääneen. Hän oli nähnyt, mikä kuoli ensimmäisenä. Puut selviytyivät ensimmäisestä vuodesta, minkä jälkeen ne mätänivät. Rannat katoaisivat. Hiekka valtaisi kaiken ja rantaviivalle kohoaisi kivenlohkareita. Tuohi murenisi kosketuksesta ja lehdet mustuisivat. Vesi tulvisi hänen taloonsa. Töllistä jäisivät jäljelle perustukset, jotka tulisivat näkyviin laskuveden aikaan ja pikkuhiljaa hautautuisivat hiekkaan. Oli niitä, jotka rakensivat taloja perinnöksi jälkipolville, ja sitten oli niitä, jotka rakensivat talonsa veden alle.
Ihan mielettömän karu ja sydäntäsärkevä tarina, ja ihan mielettömän kaunis ja aistivoimainen kieli. Ja hurja ajatella, että vielä 1970-luvulla oltiin sitä mieltä että saamelaisten kuuluu elää ilman pysyvää asuinsijaa. Vuonna 1929 syntynyt Iŋgá osaa lukea melko hyvin ja kirjoittaa jonkin verran, mutta Rávdná ja Ánne ja moni muu ovat lukutaidottomia. Kun Yhtiö haluaa maat ja laittaa asianajajan matkaan sopimuspapereiden kanssa, on selvää että moni allekirjoittaa tietämättä mitä on allekirjoittanut. Rávdná saa 3000 kruunua, eniten kaikista, mutta mitä hän rahalla tekee kun ei saa rakentaa mitään pysyvää.
Kotiseuturakkaus on vahva, ja vaikka maisema muuttuu, tuhoutuu, lähteminen on kivuliasta ja halu palata suunnattoman suuri. Kodin ja elämän kasaaminen aina uudelleen on kuluttavaa.
Tästä haluaisi sanoa niin paljon, mutta samalla sitä on täysin sanaton.
Kirjan on lukenut myös Kirjaluotsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti