WSOY 2026
270 s.
Dekkariviikon päätteeksi hypätään tietokirjallisuuden puolelle. Ismo Kopra liittyy niiden eläköityneiden poliisien joukkoon, jotka ovat kirjoittaneet kirjan joistakin uransa merkittävimmistä tapauksista. Kopran näkökulma eroaa muista siten, että hän keskittyy uhrien tunnistamiseen niin henkirikoksissa kuin luonnonkatastrofeissa. Aina kaikki vainajat eivät saa identiteettiä, esimerkiksi sotarikosten uhreja tutkitaan hyvinkin vaillinaisin tiedoin ja vihamielisissä oloissa.
Kopra käsittelee kirjassaan vain kymmenkunta tapausta, mikä on enemmän hyvä kuin huono ratkaisu. Nyt jokainen niistä saa riittävästi tilaa eikä jää pintaraapaisuksi. Lukemisen jälkeen on helppo muistaa, mitä on käsitelty.
Isoja onnettomuuksia uhrimääriltään ovat Estonia, Thaimaan tsunami, Bosnian joukkomurhat sekä Tuusulan ja Jokelan kouluampumiset, muissa viidessä käsitellyssä jutussa uhreja on yksi. Sillä ei kuitenkaan ole väliä koskeeko tunnistamisen tarve yhtä ihmistä vai satoja, prosessi on sama.
Vainajan vähäisissä varusteissa ei ollut mitään, mikä olisi antanut viitteitä hänen henkilöllisyydestään. Vainajan taskuista ei löytynyt puhelinta, avaimia, pankkikortteja, ajokorttia, passia eikä ylipäätään mitään, mikä olisi helpottanut tunnistamisessa. Koska kyseellä oli kuitenkin epäilemättä törkeä henkirikos, uhrin tunnistaminen oli ensiarvoisen tärkeää. Mikäli uhrin henkilöllisyys olisi tiedossa. voitaisiin hänen lähipiiriinsä kohdistaa tutkintaa. Missä uhri oli viimeksi nähty? Kenen seurassa ja milloin? Kuka oli ollut häneen yhteydessä? Kehen tai keihin uhri itse oli ollut viimeksi yhteydessä? Mitä kertovat puhelintiedot? Kuka on soittanut? Kenelle on soitettu?
(...)
Omassa ajatusmaailmassani suurin ja uhrien omaisten kannalta järkyttävin päätös Estonian onnettomuustutkinnassa oli se, että Ruotsi ei lopulta suostunut nostamaan hylkyä. Teknisesti se ei olisi ollut mitenkään ylivoimaisen vaikeaa. Varsinkin Ruotsissa omaiset painostivat tutkinnasta päättäviä voimakkaasti siitä, että tietenkin hylky pitää nostaa. Onhan se täysin luonnollista, että omaiset haluavat läheisensä haltuunsa ja saattaa heidät haudan lepoon. Oli täysin käsittämätöntä, että vaikka uhrien omaiset tiesivät tarkalleen, missä heidän läheisensä olivat, heitä ei voitu noutaa pois. He eivät olleet kadoksissa, vaan kaikki tietyssä ja samassa paikassa.
Tämä on monin paikoin tosi surullista luettavaa, minua itketti useamman kerran. Etenkin Estonian ja Thaimaan tsunamin tapaukset muistotilaisuuksineen ovat koskettavia. Orivedellä syntyneenä ja Tampereella asuvana minuun osui syvälle Oriveden metsävainaja, josta vieläkin iloitsen että hänelle löytyi lopulta nimi. Kilometrien päässä tiestä ja asutuksesta löytynyt nainen oli pitkään nimetön henkilö, josta ei tiedetty kuka hän oli ja miksi hänen elämänsä päättyi kiven juurelle. Tapauksesta kirjoitettiin useita kertoja niin paikallis- kuin maakuntalehdessä, ja luulen että moni muukin tunsi helpotusta kun nainen viimein sai henkilöllisyyden ja päätyi omaistensa luo.
Luen true crimea varsin valikoivasti, ja yksi syy nirsoiluun on se etten kestä rikollisten nousua julkkiksiksi. Sen sijaan tällaisesta pidän, missä keskiössä on uhri ja missä sekä uhreja että heidän omaisiaan käsitellään erittäin kunnioittavasti. Rikollisten motiivit nostetaan esiin mutta heistä ei tehdä millään tavalla esikuvan kaltaisia tai sankareita.
