Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Venäjänkielinen alkuteos Poslednie svideteli: sto nedetskikh kolybelnykh (1985, toinen laitos 2013)

Suomentanut Pauli Tapio

Tammi 2026

365 s. 

Svetlana Aleksijevitšin kirjat sekä toistavat toisiaan että ovat hyvin erilaisia. Tällä kertaa hän on haastatellut ihmisiä, jotka suuren isänmaallisen sodan eli toisen maailmansodan aikaan olivat enintään 15-vuotiaita. Lyhyissä muisteluissa toistuvat kodin jättäminen, isän lähteminen sotaan, kaduilla ja joka paikassa nähdyt kuolleet, nälkä... Vain muutamassa tarinassa isä palaa kotiin, muuten hän joko kuolee tai jää kadoksiin. Jonkin verran menehtyy myös äitejä, sisaruksia, muita sukulaisia ja ystäviä. Ilonpilkahduksia näkyy vain muutamassa tarinassa. Ehjänä ei selviä kukaan. 

Kolhoosin lehmät ajettiin ulos ladosta, ja ihmiset ajettiin sisään. Myös meidän äitimme. Minä ja pikkuveli istuimme pensaikossa. Hän oli kaksivuotias. Hän ei itkenyt. Myös koira istui kanssamme.

Aamulla menimme kotiin. Talo oli entisellään, mutta äitiä ei ollut. Eikä ketään muutakaan. Vain me olimme jäljellä. Lähdin hakemaan vettä. Uuni oli lämmitettävä, ja veli pyysi kylpyyn. Vinttikaivossa roikkuivat naapurimme. Lähdin kylän toiselle laidalle, missä oli lähdevesikaivo ja koko kylän paras ja herkullisin vesi. Sielläkin roikkui hirtettyjä. Palasin ämpärit tyhjinä. Veli itki nälkäänsä. "Anna leipää. Anna kannikka." Kerran purin häntä, jotta hän lakkaisi itkemästä. 

Onhan tämä aivan kammottavaa luettavaa, ja myös turhauttavaa. Kuinka moni lapsi elää nyt samanlaista arkea sodissa ympäri maailmaa? Kirja on ilmestynyt jo 40 vuotta sitten, siinä muistellaan aikaa vielä 40 vuotta taaksepäin, eikä mikään ole muuttunut. Vuosikymmeniä myöhemmin Aleksijevitšin kanssa keskustellessaan ihmiset itkevät koska lapsuusmuistot tekevät yhä niin kipeää - epilogin mukaan keskusteluja on käyty vuosina 1978-2004. 

Kirjan nimi on kipeän osuva. Nämä tarinat eivät todellakaan sovi lapsille, ja silti ne kertovat asioista jotka tapahtuivat lapsille. Tarinat ovat lyhimmillään parin ja pisimmillään muutaman sivun mittaisia. Tämä on tehokasta. Kun tarinoita on sata, mukana on monta erilaista mutta silti niin samanlaista kohtaloa. Koko lapsuusaikaa ei yleensä käydä läpi vaan joku kertoo sodan alkupäivistä, joku ajasta keskellä sitä ja joku on juhlimassa voitonpäivää. Nuorin haastateltu on kaksivuotias, ja hän toki myöntää ettei tiedä mitä muistaa itse ja mitä on kerrottu hänelle. Suurin osa muistaa, enkä ihmettele. Kun näkee perheensä teloituksen tai syö variskeittoa, sitä tuskin unohtaa. 

Ihmettelin sitä, miksi kirja on suomennettu vasta nyt. Toki muutkin Aleksijevitšin teokset on suomennettu viiveellä, jopa vuosikymmeniä niiden ilmestymisen jälkeen, mutta silti. Edellinen suomennos Sinkkipojat ilmestyi 2023, sitä edellinen Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia vuonna 2018, eli ei näitä kovin usein tupsahtele. Toisaalta, en tiedä jaksaisivatko ihmiset lukea tällaista joka vuosi, mutta toisaalta, nämä herättelevät ajattelemaan mitä ihmiset ovat kokeneet ja millaisia seurauksia he kokemastaan kantavat. 

Tuija Kauppinen: Pyörillä päästään. Polkupyörällä pitkin Japania ja Etelä-Koreaa

 

Tuija Kauppinen: Pyörillä päästään. Polkupyörällä pitkin Japania ja Etelä-Koreaa

Kirjapaja 2026

204 s. 

Erilaiset matkakertomukset ovat kyllä aina kiehtovaa luettavaa, ei väliä onko matka tehty kävellen, pyörällä tai junalla. Edellisessä kirjassaan Kauppinen polki puolisonsa kanssa reilun vuoden ajan Etelä-Amerikassa, nyt heidän reissunsa kesti noin 3,5 kuukautta. Suunnitelmissa oli jatkaa matkaa Kaakkois-Aasiaan, mutta elämä tuli väliin ja se reissu jäi myöhemmäksi. Toivottavasti se joskus toteutuu ja toivottavasti saamme lukea myös siitä kirjassa. 

Syksyllä 2024 Kauppisen pakkasivat polkupyöränsä ja muut varusteet ja lensivät Japaniin. Kolmen kuukauden viisumivapaa oleskeluaika riitti siihen, että he ehtivät pyöräillä kaikilla neljällä saarella. Eikä tarvinnut pitää kiirettä vaan oli mahdollista tehdä parin päivän pysähdyksiä pienine päiväretkineen. Etelä-Korean halki kulkee reilun 600 kilometrin pituinen hyväkuntoinen pyöräilyreitti, siihen pariskunta käytti pari viikkoa aikaa. Jotkut kiitävät reitin läpi neljässä päivässä, mutta miksi kiirehtiä jos ei ole pakko. 

Aamusumu on kylmän yön jäljiltä paksua kuin mannapuuro. Se tuntuu kalsealta suikertaessaan kaula-aukosta sisään ja nielee pyörätien harmaan asfaltin muutamien metrien näköetäisyydeltä. Joen toista puolta ei näy. Yöpakkanen on kuurannut siltalaudoitukset. Ne tuntuvat pyörän renkaan alla liukkailta. Jalkaudun työntämään pyörää, etten kaatuisi. Viimeinen asia mitä kaipaan, on katkennut jalka tai käsi. Surusta särkyneessä sydämessä on tarpeeksi kestämistä. Haikeuden ja harmauden keskellä havahdun siihen, kuinka kaunis talveen valmistautuva luonto onkaan. Kun aurinko alkaa vähitellen lämmittää ja näkökenttä laajentua, havaitsen yksinäisen kalastajan, joka virvelöi joen partaalla kastepisaroiden kimmeltäessä rantakasvien lehdillä. Hiljaisuuden rikkoo soutuvenenelikolle tahtia huutava perämies. 

Pyöräillessä matkavauhti on sen verran hidas, että matkaaja ehtii havainnoida asioita. Tykkään Kauppisen tavasta maalata eläväisiä tuokiokuvia, joihin lukija imeytyy mukaan. Samalla kuvaus on realistinen, eikä matkalla kohdattuja hidasteita ja vaikeuksia jätetä pois. 

Karttaan on merkitty 32 kaupunkia mutta koska sivuja on vain parisataa, niin se tarkoittaa että mitään tarkkoja kaupunkikuvauksia ei saada. Toisaalta se kuuluu asiaan koska tärkeää on se mitä pyörän satulassa nähdään ja koetaan, toisaalta olisi ollut kiva lukea esimerkiksi kolmipäiväisestä Sapporo-pysähdyksestä edes jotain. 

Lopun varustelista hämmästyttää tässäkin kirjassa. Vaikka suuri osa on pienikokoista ja esimerkiksi alushousuja on mukana vain kolmet per henkilö, jaksan ihmetellä miten kaiken saa pakattua vain muutamaan laukkuun ja vieläpä niin että palikka löytyy sitä tarvittaessa. Kokemuksella lienee osuutta asiaan. Kymmenet tuhannet kilometrit yli 30 maassa ovat antaneet vankkaa pohjaa. Sitä tälläkin matkalla on tarvittu varauduttaessa elokuisiin yli 20 asteen päivälämpötiloihin ja marraskuun kymmenen asteen yöpakkasiin. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 25, "matkakertomus". 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjahilla sekä Kirjasta kirjaan.

Uketsu: Strange Pictures

 

Uketsu: Strange Pictures

Japaninkielinen alkuteos HENNA E (2022)

Englanniksi kääntänyt Jim Rion 

Pushkin Press 2025

238 s. 

Neljä kertomusta, neljän henkilön piirtämiä kuvia. Aluksi kuvat näyttävät tavallisilta, mutta kun joku kertomuksen hahmoista alkaa tutkia niitä tarkemmin niin niistä alkaa paljastua mitä oudoimpia asioita. Hyvin häiritseviä. Usein kuvien tulkitseminen kestää pitkään, pahimmillaan jopa vuosia. Kuvien vihjeitä tulkitsemalla tarinoiden hahmot pääsevät kuolemantapausten jäljille. 

Jokainen kertomus on oma tarinansa, mutta niissä on lanka joka sitoo ne toisiinsa. Vaikka aikajana on pitkä ja kertomukset keskenään hyvinkin erilaisia, kuviosta muodostuu lopulta selkeä. 

She compared her picture and Yuta's and noticed a small difference. 

The black and grey crayon weren't smudged in Yuta's picture. 

The section that had been scribbled out in grey still had clean black lines. The grey scribbles were so forceful that any lines underneath it should certainly have been smudged and smeared. Why were the lines so clean? 

Ms Haruoka sat deep in her thought for a time, then suddenly arrived at the very simple answer. 

'Of course. He must have drawn the building afterwards.'

Yuta hadn's scribbled out any part of the apartment building in grey. First, he had scribbled out a section of paper, and then drawn the building over it. The black lines went over the grey. That explained the lack of smearing. But then...

'Why did he do it at all?'

Huu, tämä oli kyllä todella jännittävää luettavaa! Vaikka lukija tietää tiettyjen hahmojen kuolleen, on silti todella koukuttavaa lukea tapahtumien taustojen selviämistä vähän kerrassaan, joskus äärimmäisin pienin askelin. Piirustuksia tulkitsevat hahmot ovat välillä turhautuneita, kunnes he saavat yhä uudelleen oivalluksia jotka vievät selvitystyötä eteenpäin. Piirustuksista paljastuu asioita, jotka yllättävät kerta toisensa jälkeen niin henkilöhahmot kuin lukijan. 

Japanilainen kulttuuri jää vähälle huomiolle, niin paljon keskitytään tulkitsemaan piirustuksia ja pähkäilemään mitä on tapahtunut tai mitä olisi voinut tapahtua. Joitakin yksittäisiä tilanteita ja lauseita on, mutta hiukan enemmän olisi voinut olla ilman jännitteen särkymistä. 

Kirja on tulossa suomeksi kesällä nimellä Outoja kuvia, suosittelen lämpimästi tutustumaan siihen. Laitoin kirjastovaraukseen Uketsun toisen kirjan, joka on englanniksi nimeltään Strange Houses. Todennäköisesti luen myös kolmannen nimeltä Strange Buildings. Ehdottomasti virkistävää että tämä suomennetaan, on vähän erilaista kuin viime vuosina ilmestyneet kahvilat ja valokuvaamot ja kirjakaupat ja mitä niitä nyt onkaan.

Naurattaa Uketsun kirjojen alkuperäiset nimet, olen Henna ja ennen naimisiinmenoani sukunimeni alkoi e-kirjaimella :D Muut englanniksi käännetyt ovat kirjastotietokannan mukaan japaniksi Henna ie ja Henna ie 2. Tosin googlaamalla löysin englanninkielisiä sivuja joissa tämä oli nimellä Hennae tai Hen na e. Itse kirjoitin isolla, koska niin se on kirjaan painettu. 

Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 18, "kirja, joka kuuluu useampaan eri genreen", kirjastotietokannan mukaan on sekä jännitystä että kauhua. Vuoden 2025 Helmet-haasteesta kuittaan kohdan 37, "kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä". Lisäksi laitan Kirja joka maasta -haasteeseeni Japanin, kas että sitä ei siellä vielä ollut. 

Anne Tyler: Jää hyvästi

 

Anne Tyler: Jää hyvästi

Englanninkielinen alkuteos The Beginner's Goodbye (2012)

Suomentanut Jaana Kapari-Jatta

Otava 2013

203 s.

Aaronin puoliso Dorothy kuolee onnettomuudessa kotona. Shokki ja myös syyllisyys pitävät Aaronia tiukasti otteessaan. On lukematon määrä "mitä jos"-kysymyksiä, etenkin kun heidän viimeiset sanansa toisilleen olivat riitaisat. Mitä jos päivän aikana olisi tapahtunut sitä tai tätä, olisiko vaimo yhä elossa tai olisivatko he kuolleet yhdessä? Onnettomuus on vaurioittanut taloa, ja koska Aaron ei heti kykene toimimaan niin talonkin tilanne pahenee. 

Vaikka Aaron muuttaa sisarensa Nandinan luo ja palkkaa rakennusurakoitsijan, sisäinen kaaos ei helpota. Ei, kunnes eräänä päivänä Dorothy ilmestyy. Lyhyesti mutta kuitenkin. Myöhemmin Dorothy ilmestyy yhä uudelleen, aina vähäksi aikaa kerrallaan. Montaa sanaa ei vaihdeta, mutta vähitellen Aaron hyväksyy tapahtuneen ja antaa itselleen anteeksi. 

Sitten vähän noukkimista keittiöstä ja makuuhuoneesta. Ei mitään isoa. Dorothy oli ollut perheen sotkija. Tähän mennessä olin poiminut useita hänen vaatteitaan eri puolilta huonetta ja palauttanut hänen kampansa ja heinänuhapillerinsä lääkekaappiin. En yrittänytkään heittää mitään pois. En vielä. 

Illan mittaan puhelin soi monta kertaa, mutta tarkistin aina soittajan nimen ennen kuin vastasin. Jos se oli Nandina, oli helpointa vastata. Hän ilmaantuisi oveni taakse, jos en ilmoittautuisi elävien kirjoihin. Mutta Millerit, aina vonkaamassa minua kanssaan sinfoniakonserttiin, tai iänikuinen Mimi King. Onneksi olin älynnyt ottaa puhelinvastaajan pois päältä. Aluksi olin antanut sen olla ja syyllisyydentaakka vastaamattomista puheluista oli melkein musertanut minut, kunnes muistin OFF-nappulan. 

Tämä on surullinen mutta silti jotenkin lämminhenkinen tarina. Esittelytekstin perusteella en ollut osannut odottaa Dorothyn olleen vasta nelikymppinen ja häntä kahdeksan vuotta nuoremman Aaronin vähän päälle kolmenkymmenen. Kun päähenkilöt ovat itseä nuorempia, se ehkä kirpaisee hippusen enemmän. 

En ole menettänyt ketään noin läheistä, mutta olen seurannut suht läheltä kaksi vuotta kestänyttä surutyötä lapsen kuolemasta, sitä kuinka vanhempi yrittää koota elämänsä kasaan aikuistuvan lapsen äkillisen menetyksen jälkeen. Sitä kautta ymmärrän Aaronin ärtymyksen siitä, kuinka hänelle sanotaan että hän löytää vielä uuden puolison ja kuinka hänet yritetään järjestää yksiin toisen nuoren lesken kanssa. Näiden kahden vuoden aikana olen nähnyt, että suruprosessit ovat yksilöllisiä eikä siihen ole olemassa päivämäärää milloin avohaavasta tulee arpi.

Vaikka Aaron on hukassa, hänellä on työpaikka pienessä kustantamossa jossa on vain muutama työkaveri, siskonsa yksi heistä. Hänellä on rutiineja joihin palata, silloinkin kun ihmiset ja talon tilanne ovat liikaa. Pidän rakennusurakoitsija Gilistä, hän tuntuu ymmärtävän Aaronia ja osaa myös tehdä ehdotuksia siitä, miten talosta tehtäisiin sellainen ettei se muistuta onnettomuudesta. Pieni askel kerrallaan Aaron käy läpi lyhyeksi jäänyttä avioliittoaan ja astuu samalla kauemmas akuutista surusta. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 4, "kirja on Otavan kirjaston kirjalistalla". En vielä ollut tehnyt täsmähakua haastetta varten, kun satuin bongaamaan tämän kirjaston palautushyllystä.

Kirja on luettu esimerkiksi blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Tarukirja ja Kirjasähkökäyrä.

Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä

 

Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä

Ruotsinkielinen alkuteos Detta möte (2002)

Suomentanut Saara Villa

Schildts 2003

291 s. 

On aika jatkaa Vuosi Afrikassa -lukuhaastettani, jottei se pääse unohtumaan. 

Kesällä 2000 Vivi-Ann Sjögren oli yksi kuudestatoista taiteilijasta, jotka saivat stipendin Villa Karoon Beniniin. Syksyllä hän asettui instituuttiin. Stipendiaatteja tuli ja meni, sillä jotkut olivat siellä vain muutaman viikon, jotkut kolme kuukautta. Paikalliset toimivat palveluskuntana ja oppaina. Sekä Sjögren että moni muu koki ristiriitaisia tunteita. Tuntui oudolta kun mitään ei saanut tehdä itse vaan koko ajan passattiin, mutta samalla se oli keino työllistää paikallisia asukkaita. 

Jakson päätyttyä Sjögren palasi kotiin mutta huomasi sairastuneensa "Afrikka-kuumeeseen". Hänen oli päästävä takaisin, nopeasti. Pian hän olikin takaisin Beninissä, päästen tutustumaan entistä syvemmin paikallisiin ihmisiin, tapoihin, uskomuksiin ja historiaan. 

Illalla liikuin läpikuultavassa huoneessa kuin valaistulla näyttämöllä. Ulkona oli yleisöä tai sitten ei. Minä luin, kirjoitin, join teeni, siirsin lasia jossa oli kukkia ja erivärisiä lehtiä puutarhasta - jonkinlainen yleisö varmasti oli, minä en ollut yksin. Sisällä huoneessa olivat gekkoliskot, arkoina kuten aina, välillä hengähtämättömän hiljaa hetkellistä näkymättömyyttä tavoitellen, muuten nopeina vaaleina varjoina. 

Meren tuuli puhalsi hyttysverkkoseinistä sisään, nosteli papereita, hulmutteli huiveja ja liinoja. Toi mukanaan savun hajua, irti tempaistuja sanoja, naurua. Kylä viuhui suoraan huoneen läpi, ulkona oli pelkkää pimeyttä.

Myöhemmin illalla portti nitisi: yövartija. Hänen vajansa oli minun makuuhuoneeni takana, hyttysverkkoikkunan läpi saatoimme kuulla toistemme hengityksen. 

Pelätä?

Vaikka kirja on jo neljännesvuosisadan takaa, se ei tunnu vanhentuneelta. Historia ei ole muuttunut, enkä usko että esimerkiksi hautajaisperinteet tai kiemuraiset mutta läheiset sukulaissuhteet ovat muuttuneet ainakaan paljoa. Ilmasto, eläimistö ja malarian uhka lienevät pitkälti ennallaan. Jotkut Sjögrenin tapaamista ihmisistä ovat varmasti poissa, ja esimerkiksi hänen minankielen opettajansa on muuttunut keski-ikäiseksi, mikäli yhä on elossa. 

Pidän siitä, että Sjögren keskittyy kuvaamaan paikallista elämää ja historiaa, eikä kirjoita minä-keskeisesti että minkä parissa on työskennellyt stipendiaattina ja miten työ on edistynyt. Stipendiaattien keskinäiset illanistujaiset jäävät maininnan tasolle, sillä Sjögrenille on tärkeämpää havainnoida instituutin ulkopuolista elämää. Hän opiskelee paikallista kieltä, mikä auttaa ihmisiin tutustumisessa. Hän nimenomaan hakee kontakteja eikä halua pysyä etäisenä tarkkailijana. Hän pystyykin kirjoittamaan asioista neutraalisti, ilman arvostelevaa tai vähättelevää katsetta. 

Kuten niin monessa Afrikan maassa, myös Beninissä on samanlaisia ongelmia. Menneisyyden orjakauppa on traumaattista historiaa, ja nykyaikana köyhyys on iso osa yhteiskuntaa. Sjögren ei unohda näitä, mutta ne eivät ole hallitsevia. Yksittäiset keskustelut ihmisten kanssa ovat tärkeitä, yritys ymmärtää sitä millaista on elää Beninissä. Kirjan tunnelma ei siis ole synkkä vaan melko lämmin. Sjögren on avoimen utelias mutta ei tungetteleva. 

Nykyajan ilmapiirissä soisin mahdollisimman monen lukevan erilaisia matkakertomuksia. Niin hirveän kärkkäästi ollaan osoittelemassa muita ja kummastelemassa milloin pukeutumista, milloin tatuointeja, milloin kulttuurisia perinteitä, eikä osata ajatella että esimerkiksi mämminsyönti tai palkallinen arkipyhä on jonkun muun silmissä todella kummallinen tapa. 

Tämän vuoden Helmet-haasteeseen täytän kohdan 39, "kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin" ja vuoden 2025 haasteeseen täytän kohdan 25, "kirjan kannessa tai nimessä on käärme". Ainakin tulkitsen tuon piirrosotuksen olevan käärme, ja niistä myös puhutaan useaan otteeseen pitkin matkaa. Kirja joka maasta -haasteeni saa Beninin.

David Suchet: Travels with Agatha Christie

 

David Suchet: Travels with Agatha Christie

Constable 2025

240 s. 

Vuonna 1922 Agatha Christie matkusti puolisonsa Archien avecina Etelä-Afrikkaan, Zimbabween, Australiaan, Uuteen-Seelantiin, Havaijille ja Kanadaan. Reilut sata vuotta myöhemmin näyttelijä David Suchet vaimoineen sai saman mahdollisuuden. He kävivät monissa samoissa paikoissa kuin Christiet ja toisinaan majoittuivat samoissa hotelleissa, mutta tutustuivat myös sellaisiin asioihin joita Christiet eivät nähneet. Alkuperäinen matka kesti kahdeksan kuukautta, myöhempi kaksi. 

Kirja on samalla valokuvateos, sillä Suchet on lapsesta saakka ollut innokas valokuvaaja. Pakko kyllä sanoa, että niin hienoja kuin kuvat ovat niin turhan monessa on hänen vaimonsa mukana. Olisin kaivannut myös paljon enemmän tekstiä, nyt on huomattavan paljon puhetta Poirot-hahmosta ja siitä kuinka Suchet tunnistetaan ympäri maailmaa. 

Our next stop was Rotorua on the North Island, which is home to the hot water springs. Interestingly, Rotorua wasn't on the Empire Mission's agenda, but Agatha left the group and journeyed there by herself. This was no surprise to me. By this point in our journey I had become well acquainted with this rebellious, young Agatha - adventurous and with an insatiable curiosity. During our visit to the hot springs we were shown around by Justin, the great-great-grandson of the woman who showed Agatha Christie around. It was extraordinary! The whole area smelled of sulphur and the ground was hot to the touch, with water boiling and spurting out of the ground.

Odotukseni kirjalle olivat isommat kun mitä sain, eli pettymyksen puolelle kääntyy, aika vahvasti. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän alkoi ärsyttää. Mukana on kuvausryhmä, eli ilmeisesti Suchet on tehnyt dokumentin tai tv-sarjan alkuperäisestä matkasta. Miksi siis kirja? Lisäksi hän mainitsee useamman kerran vaimonsa tehneen ahkerasti muistiinpanoja matkalla, perustuuko kirja näihin muistiinpanoihin ja jos kyllä niin miksei Sheila ole toinen tekijä? Ja kun yhdellä sivulla mainitaan kolmatta kertaa "privileged", niin käy kyllä ilmi että tavallisella tallaajalla ei ole mitään asiaa vierailla näissä paikoissa. Entä miksi Justinin iso-isoäitiä ei voida mainita nimeltä, miksi hänet jätetään naiseksi joka näytti Agathalle paikkoja.

Muutaman valokuvan yhteydessä on teksti että Christie otti kuvan samasta paikasta tai omalla matkallaan Agatha seisoi juuri tässä; olisi ollut mielenkiintoista jos alkuperäisen matkan kuvia olisi ollut mukana kirjassa niin lukija olisi voinut itse havaita samankaltaisuudet ja erot. 

Päällimmäinen tunne on, että alkuperäistä matkaa käsitellään ohimennen ja Suchetien tekemä matka vedetään läpi pikakelauksella. Juuri mistään kohteesta ei jää mieleen mitään, kun moni asia saa vain muutaman rivin tilaa ja sitten lähdetään seuraavaan paikkaan. Tuplamäärä sivuja ilman valokuvamäärän lisäystä olisi todennäköisesti tehnyt lukukokemuksesta paljon antoisamman. 

Kirja kiinnosti muutenkin, mutta saan siitä Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 3, "kirja liittyy Agatha Christieen (kuolemasta 50 v.)"

Karoliina Niskanen: Sillinpyytäjä

 

Karoliina Niskanen: Sillinpyytäjä

Bazar 2026

332 s.

1960-luvun loppu, saaristossa, Rymättylässä. 11-vuotias Freja odottaa rannassa että sillinpyytäjä astuu maihin. Tuo mies on hänen isänsä, hän tietää, vaikka äiti kieltäytyy puhumasta. Paljoa Freja ei mieheltä saa, jokusen katseen ja sanan, joskus harvoin vähän aikaa. Miehen poika Tuhto, Frejan veli, olkoon välikappale isän lähelle pääsemiseksi.

1990-luvulla Freja on aikuinen, ja asuu Kainuussa äitinsä kotiseudulla. Estonian uppoaminen muistuttaa aikaisemmasta haaksirikosta ja avaa haavat. Isä ei vieläkään jätä häntä rauhaan; Frejan on palattava saaristoon. Siellä tarina avautuu hänelle uudelleen. Hänelle sillinpyytäjä oli melkein myyttinen hahmo, mutta nyt ruma totuus kuvan takana paljastuu. Isä ei ollut pelkästään rauhaton, hän oli väkivaltainen, suorastaan paha. Voiko Freja hyväksyä tämän uuden isän?

Isä, minä olin kirjoittanut Saima Harmajan säkeitä hiekkaan ja kerännyt rannalta särkyneitä kotilonkuoria. Olin seissyt kallioilla ja katsonut taivaalle ja rukoillut, ja kun vedet olivat viilenneet ja korvameduusat ajautuneet rannalle kuolemaan, olin seissyt siellä yhä. Olin aloittanut koulun ja oppinut ajamaan pyörällä, saanut kalan koukkuun, potkaissut pallon maaliin, kantanut tupaan joulukuusen. Olin opetellut kuperkeikan ja kärrynpyörän, valmistanut kotikaljaa ja leiponut niin maittavan rusinakakun, että isäntä oli syönyt sen yhdeltä istumalta ja kehunut minua Rymättylän näppärimmäksi neidiksi, hän oli sanonut, että jos kaikki olisivat kuin minä, ei maailmassa olisi lainkaan pahuutta. Olin ampunut metson ja metsäkaniinin ja hirvenkin, usko pois, vaikken hirveä ollut koskaan nähnytkään. Olin soutanut Lintusaarelta maihin, taistellut yksin aaltoja vastaan, voittanut meren ja kesyttänyt valaan, auttanut poikasi kuivalle maalle, viettänyt hänen kanssaan kohtuuttoman paljon aikaa, suostunut kepposiin ja pahantekoon, tehnyt kaikenlaista, olin kirjoittanutkin sinulle, vienyt joulukortin verannalle, painanut mustekynällä puumerkkini valkoiselle paperille, isälle, siinä kortissa luki, rakkaudella, Freja.

En kuitenkaan sanonut mitään. 

Rakastin tätä! Yksi parhaista jos ei paras tänä vuonna lukemani kirja. Todella elävästi kerrottu karun kaunis tarina, jossa on vahvoja tunteita alusta loppuun. Henkilöhahmot ovat kovia; olosuhteet ovat heistä sellaisia muovanneet. Väkivalta ja alkoholi eivät ole vieraita asioita, kun unelmat ovat vaihtuneet arkeen ja elämä on tuottanut pettymyksen toisensa perään.

Kalastus ei ole itselleni millään tavalla tuttu tai läheinen aihe, joten en olisi etukäteen arvannut kuinka kiinnostavaa elinkeinon kuvaus tulee olemaan. Osa siitä on varmasti mieleenpainuvien henkilöhahmojen ansiota. 

Tämän vuotiseen Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2026". Vuoden 2025 Helmet-haasteeseen laitan tämän kohdaksi 15, "kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon". 

Anu Patrakka: Sydänvaras

 

Anu Patrakka: Sydänvaras

Otava 2026

272 s. 

Sarjan neljännessä osassa Nelson Monteiro kokee painetta monelta taholta. Tyttöystävä haluaisi muuttaa yhteen mutta Nelsonia arveluttaa sillä hän kokee isänsä muistisairauden esteeksi. Emilia alkaakin vihjailla mahdollisuudesta muuttaa takaisin Suomeen. Töissä on ratkottavana murhasarja, jossa miehiä kuolee kauhistuttavan tiheään tahtiin eikä juuri muita vihjeitä ole kuin murskattu suklaasydän ja epämääräiset vihjailut naisystävistä. Pomo hengittää niskaan ja vaatii nopeita tuloksia. Tutkinnassa Nelson joutuu epämukavuusalueelleen, kun hän joutuu tekemään profiilin treffisovellukseen. 

- Agudasta on löytynyt ruumis, Kiame ilmoitti.

- Onko kyseessä varmasti henkirikos? Ettei mennä turhan päiten.

- Ei pienintäkään epäilystä. Kuulemma pahaa jälkeä. Ana lähti sinne hetki sitten.

Monteiro haki mielessään parasta reittiä joen yli entiseen kalastajakylään. Hän oli väärällä puolella Portoa käyttääkseen Atlantin tuntumassa kohoavaa Arrábidan siltaa, ja se olisi joka tapauksessa työmatkaliikenteen tukkima tähän aikaan iltapäivästä. Jäljelle jäi reitti Freixon kautta.

Puoli tuntia myöhemmin hän nousi autosta kookkaan keltaiseksi maalatun talon edessä. Kasvoille hulmahti kuumankostea suolainen ilma, joka oli niin paksua, että sitä oli raskas hengittää. Korvia hiveli aaltojen taukoamaton pauhu, hiekkadyynit alkoivat kymmenen metrin päästä. Ei hullumpi paikka asua, Monteiro ajatteli itsekseen. 

Tykkäsin jälleen kerran. Koko sarjassa on jotenkin alakuloinen tunnelma, mutta aina myös iloa. Poliisikolmikon keskinäiset mutkattomat välit tarkoittavat luottamusta ja lämpöä. Pidän myös siitä, että keskeisiä hahmoja on vähän; kertaakaan ei tarvitse pysähtyä miettimään että kukahan tämä oli ja missä hänet tavattiin edellisen kerran. Tykkään ihan tosi paljon myös siitä, että hahmojen kokemat ongelmat ovat tavallisia asioita, sellaisia joita voisi tapahtua ehkä kenelle tahansa lukijalle. Ollaan menossa neljännessä osassa enkä kertaakaan ole kyllästynyt, en kertaakaan ole ajatellut että taas jauhetaan samaa asiaa. 

Pidän siitä, että Patrakka ei nouki paikallisia nähtävyyksiä ja esittele niitä, vaan kuvaa hyvin elävästi esimerkiksi sitä millaista on kesän ensi helteillä tai hiukan rapistuvassa talossa. Tapahtumat ja miljöö ovat saumattomasti yhdessä, kumpikaan ei ole toisen päälle liimattu. Matkakuume tässä kyllä herää!

Jostain syystä Emilia alkoi vähän ärsyttää viime osassa, ja nyt vielä enemmän. En saa kiinni, että miksi. Ehkä alitajuisesti palaan aikaan, jolloin omassa suhteessani ulkomaalaisen miesystävän kanssa oli hetki, että joko muutetaan yhteen tai erotaan. Me tosin asuimme riiusteluajan koko ajan eri maissa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 42, "kirjassa on sanoja tai lauseita toisella kielellä". 

Freida McFadden: Dear Debbie

 

Freida McFadden: Dear Debbie

Poisonous Pen Press 2026 

327 s.

Tämä päivä on kertakaikkiaan liikaa. Naapuri syyttää ilkivallasta, puutarhalehden kuvaukset peruuntuvat, työ lehden neuvontapalstan pitäjänä päättyy ja lukupiiriläiset ovat ylemmyydentuntoisempia kuin koskaan. Kun lisäksi aviomies salailee jotain ja teini-ikäisten tyttärien kanssa on vaikeaa, Debbie saa tarpeekseen. Asioiden on muututtava. Ja niiden on muututtava siten, että hänen perheelleen vääryyttä tehneet kokevat ikäviä asioita, pahimmillaan kuoleman. 

Pikkuhiljaa perhe alkaa epäillä, että Debbiellä ei ole kaikki kunnossa. Hän on aina tehnyt miehelleen eväät töihin ja illallisen puoli seitsemäksi, mutta nyt unohtaa ne. Kun Cooper herää aamukolmelta, Debbie ei ole kotona. Vanhempi tytär kiinnittää huomiota siihen, että perhettä läheltä liippaavat ihmiset ovat joutuneet ongelmiin heti sen jälkeen kun jotain on tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta. 

I wait until everyone is asleep.

I have to be very careful tonight. Even after drugging Cooper last night, I'm fairly sure he woke up while I was gone. And since I didn't know I'd be sneaking out after dinner was over, it would have been a challenge to slip him something again. I'll just have to be very quiet. 

(...)

I am not in the mood for this.

If this were any other week, I would have pulled over and let the guy go around me. I hate being tailgated - it stresses me out. 

But this time, I don't pull over.

Kuten McFaddenilla aina, asiat eivät ole sitä miltä näyttävät. Tai osa on, mutta yllätyksiä riittää pitkin matkaa ja tietysti loppuun asti. Uskon että suurin osa lukijoista ei arvaa yllättävimpiä käänteitä etukäteen, sillä ne eivät ole lainkaan kliseisiä ratkaisuja. Tai ehkä itse olen lukenut niin vähän kirjailijan tuotantoa, etten vielä osaa arvata mihin suuntaan asiat kääntyvät. 

Tarinaa seurataan myös Debbien aviomiehen Cooperin ja ystävän Harleyn näkökulmasta, mikä tuo mukaan lisää niin syvyyttä kuin kieroilua. Pääosa on kuitenkin Debbien näkökulmasta, kun hän toimittaa kostoretkiään painaen eteenpäin kuin juna ilman sivuraiteita ja pysähdyksiä. 

En ole tykännyt kaikista lukemistani McFaddenin teoksista mutta tämä saattaa olla tähänastisista paras. Dekkariksi luokiteltuna tämä on kevyt, suurin jännitys tulee ehkä siitä että kuinka pitkälle Debbie menee ennen kuin hän pysähtyy tai hänet pysäytetään. Osa kostotoimista on aika lailla ylimitoitettuja suhteessa perheen kokemaan vääryyteen, joista kaikki eivät välttämättä ole vääryyksiä muiden kuin Debbien mielestä. Vaikka varsinaista jännitystä on todella vähän, tarina on superkoukuttava. 

Suomeksi kirja on jo ilmestynyt, nimi on Hyvä Debbie ja mikä ihastuttavinta, kansi on suomennoksessa sama. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 27, "kirjassa on puutarha". 

Yang Shuang-zi: Matkapäiväkirja Taiwanista

 

Yang Shuang-zi: Matkapäiväkirja Taiwanista

Kiinankielinen alkuteos 臺灣漫遊錄 (2020)

Suomentanut Rauno Sainio

Aula & Co 2026

352 s.

Nyt tuli luettua sellainen kirja, mistä en osaa muodostaa mielipidettä. Toisaalta se oli hyvä, toisaalta ei. Päällimmäiseksi tunteeksi lukemisen jälkeen jäi hämmennys. 

Vuonna 1938 japanilainen kirjailija Ayoama Chizuko saa kutsun luentokiertueelle Taiwaniin. 25-vuotias Chizuko näkee tilaisuuden päästä pakoon sisartaan ja veljensä vaimoa, jotka yrittävät saada hänet innostumaan potentiaalisista aviomiehistä. Alkukesästä hän lähtee matkaan ja tulee pian siihen tulokseen, että hän haluaa jäädä saarelle vuodeksi. Siinä ajassa hän ehtii kokea vuodenajat ja tutustua paikalliseen elämään. Tulkiksi hänelle tulee Chizuru. 

Kuukausien kuluessa kirjailija kiertää Taiwania tutustuen etenkin ruokakulttuuriin. Välillä kaksikko käy tutustumassa paikallisiin nähtävyyksiin joista tulkilla on usein tarinoita kerrottavana. Ne jäävät aika lailla sivuosaan, sillä Chizukon vatsa on sellainen että jokaisella junan pysähdyksellä on ostettava eväitä ja perille päästyä pitää syödä kunnollinen ateria. Ateriaa seuraa välipala jos toinenkin kunnes on seuraavan aterian aika. Ruuanlaitto ja syöminen menee välillä naurettavuuteen asti. 

Naisten välinen suhde muuttuu tarinan edetessä jännitteisemmäksi. Emämaalainen kirjailija haluaisi olla siirtomaalaisen tulkin sydänystävä, mihin tulkki ei ole lainkaan valmis. Muitakin säröjä tulee, ja Chizukolla ottaa aikansa ymmärtää, mitä hän on tehnyt tai sanonut väärin, miten hän on loukannut Chizurua. Voivatko he silti olla ystäviä? 

Taiwanissa oli meneillään sadekausi. Kaatosade riepotteli pajuja ja sai Yanajoen virtaamaan kohisten päivin ja öin. 

Ropisten askeltava sade ja kiihkeänä kuohuva virta punoutuivat yhteen veden sävelmäksi, joka yön pimeydessä tunkeutui läpi kattotiilien ja myrskysuojien tyynylleni saakka. Usein ollessani juuri vajoamassa syvään uneen tuumin, että tämä musiikki jäisi mieleeni yhtenä Taiwanin-matkani elävimmistä muistoista.

(...)

Kun hän oli viimeksi sanonut näin, en ollut syönyt kokonaista tonnikalaa. Sen sijaan olin hotkinut rasiallisen sushiriisiä, ison lautasellisen sashimia, soijassa haudutettua ajukalaa, grillattuja siitakesieniä, paistettua isotakiaisen juurta, bambunversoja majoneesin kera, tamagoyaki-munakasta, jamssisosetta norihiutaleilla, höyrytettyä chawanmushi-munahyydykettä, simpukkakeittoa ja vielä chirashizushia ankeriaalla. Kaiken tämän olin ahtanut naamaani otteluun valmistautuvan sumopainijan tarmolla Chi-chanin seuratessa vierestä. 

En voi sille mitään, mutta mielestäni Chizuko on aivan tavattoman ärsyttävä. Hän on kuin Viisikko ilman ryhmän muita jäseniä, seikkailemassa mutta niin että eväskori on jatkuvasti täynnä. Ohimennen hän mainitsee että kuukaudessa on kymmenkunta tapahtumaa, mutta hänen pitämänsä luennot kuitataan lyhyesti ja toisinaan hänellä on nälkä jo ennen luennon alkua. Hän ei tunnu lainkaan kiinnostuneilta kaupungeista joissa esiintyy, tärkeintä on kuulla mitä siellä syödään ja toivoa että tulkki onnistuu järjestämään tai kokkaamaan hänelle paikallisia herkkuja. Toisinaan hän käyttäytyy kuin uhmaikäinen lapsi, kun ei halua sinne vaan tänne tai ehkä sittenkin tuonne. 

Chizurun hahmo sen sijaan on todella kiinnostava. Jalkavaimon tyttären tie tulkiksi ei ole tavanomainen, ja hänen tarinansa keriytyessä hitaasti auki lukija saa kurkistaa tähän puoleen saaren kulttuurista. 

Olisin mieluusti lukenut vielä enemmän paikallisista tavoista. Nyt tuntuu että Chizuko pällistelee kaikkea silmät ammollaan mutta keskittyy heti kohta taas ruokaan. Hierarkioista ja muusta saadaan pieniä väläyksiä silloin, kun joku paikallinen kohtaa Chizurun yksin ja osoittaa tälle mihin tämä kuuluu. Silloin Chizuko suuttuu ja vie Chizurun pois, mutta asiasta keskustellaan aika vähän. Chizuru saattaa hyvinkin lyhyesti kertoa miksi näin on ja sitten siirrytään seuraavaan asiaan tai ateriaan. 

Minun oli myös vaikea seurata, mitä ajankohtaa kulloinkin eletään. Ehkä olisin kaivannut enemmän paikkojen ja säätilan kuvailua, jotain mikä juurruttaisi tilaan ja hetkeen. Myös tapahtuma-aikana käynnissä oleva Japanin ja Kiinan välinen sota jää lähinnä maininnan tasolle. 

Vaikka tässä nyt kritisoin montaa asiaa, niin jotain taikaa tarinassa on. Se pitää otteessaan, ja sivut kääntyvät vauhdilla. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 41, "kirjan kansi tai nimi on mielestäsi kaunis". Laura Noposen suunnittelema kansi on tosi kaunis. Tykkään selkeästä fontista, sekä kirjan että kirjailijan nimi on helppo lukea. Kannessa on monta elementtiä mutta se on selkeä ja levollinen,

Lynn Messina: Kauhistuttava näky

 

Lynn Messina: Kauhistuttava näky

Englanninkielinen alkuteos A Ghastly Spectacle (2020)

Suomentanut Meri Kapari

Aula & Co 2026

294 s.

Heti alkuun haukut kirjan nimestä, ei sitten tylsempää nimeä keksitty suomennokselle! Nimi sopisi sarjan jokaiselle osalle - onhan mukana ollut esimerkiksi päätön ruumis ja vainaja jonka selästä törröttää tikari - eikä mitenkään kuvaa juuri tätä kirjaa. 

Bean tutkimukset herättävät seurapiireissä pahennusta. Lady Abercrombie on sitä mieltä, että kohu laantuu vain suuntaamalla huomio tämän nerokkuuteen. Lady järjestää murhamysteeri-illallisen, jossa yksi vieraista "kuolee" ja muut vieraat yrittävät selvittää syyllisen. Oletus on, että Bea on porukan nokkelin. Vahinko vaan että illan koittaessa yksi vieraista kuolee oikeasti. Bean onneksi hänellä on Kesgraven herttua vierellään, sillä ilman tätä hän ei olisi päässyt tutkimaan suljetun huoneen mysteeriä. Mutta miten saada syyllinen selville, kun paikalla on vain yhteiskunnan kermaa?

Kreivitär kieltäytyi olemasta hänelle mieliksi. "Hakeutuminen päättömän ruumiin luo ylittää kuitenkin rajan, nuori nainen, ja sinun sijaisäitinäsi minun on vaadittava, että lopetat sellaiset toimet välittömästi. 

Vera-täti palautti teekuppinsa pöydälle ja vastusti tätä kuvausta sanomalla painokkaasti, että hän oli Bean sijaisäiti. 

Niin oikein kuin tämä lausunto tosiasioiden valossa olikin, sen tarkkuudella ei ollut mitään merkitystä tilanteessa sellaisena kuin lady Abercrombie sen näki, ja lady jätti sen asianmukaisesti omaan arvoonsa. "Minun täytyy pitää itseäni osasyyllisenä, koska en nähnyt vaaraa siinä, että sallisin sinun hakeutua sellaisten ruumiiden luokse, joilla on pää paikallaan. Huomaan nyt, että se oli virhe."

Vaikka Vera-täti yleensä oli ihailun vallassa, mitä aatelisiin tuli, hänen kunnioituksensa nimenomaan kreivitärtä kohtaan oli vähentynyt, kun hän oli nähnyt tätä enemmän. Hän nousi vihaisesti seisomaan ja vastusti uudelleen hänen armonsa oletusta sijaisäitiydestä. "Beatrice on minun sukulaistyttöni. Jos jotakuta pitää syyttää siitä, että hänen annettiin etsiä käsiinsä päällisiä ruumiita, niin juuri minua."

Olen useasti maininnut tykkääväni suljetun huoneen mysteereistä ja niin tykkäsin tästäkin. Herkkähipiäinen seurapiiri on kauhuissaan, kun heistä jokaista epäillään murhaajaksi, ja kiihtyneessä mielentilassa he herkeävät toisinaan suorastaan absurdiin sanailuun. Etenkin rouvat puhuvat itseään pussiin ja yrittävät sitten kiemurrella umpikujastaan ulos. 

Vaikka Bea on nyt naimisissa Kesgraven kanssa, hän yllättyy yhä uudelleen tämän asenteesta ja käytöksestä. Edes avioliitto ei ole esteenä tutkimuksille, vaan herttua tuo monesti esiin että tukee Beaa eikä yritä pakottaa tätä perinteiseen herttuattaren malliin. Pariskunnan keskinäinen dialogi on myös hyvin nautittavaa luettavaa. 

Tämä on seitsemäs suomennettu osa, englanniksi on ilmestynyt jo monta lisää. Tähän mennessä uusi tarina on alkanut hyvin nopeasti edellisen päättymisen jälkeen, parhaimmillaan tai pahimmillaan tapausten välissä on ollut vain muutama viikko. Mikään ei viittaa siihen, että pitkiä taukoja olisi luvassa jatkossakaan. Aristokraateilla riittää oman edun tavoittelua ja luurankoja kaapissa.

Helmet-lukuhaasteessa mietin kahden eri vaihtoehdon välillä mutta päädyin kohtaan 20, "haluaisit olla joku kirjan hahmoista". Muutama päivä Bean mekossa voisi olla hyvin mielenkiintoinen kokemus. 

Laura Sola: Sadannella sivulla kuolee koira

 

Laura Sola: Sadannella sivulla kuolee koira

Tammi 2026

480 s. 

Kun kirjalla on tällainen nimi, eihän siitä voi olla kiinnostumatta! Myös takakannen teksti houkuttaa: Ellan matka pitkäaikaistyöttömyydestä lottovoiton kautta sarjamurhaajaksi. 

Tarinan alku on hyvinkin tavallinen ja realistinen. Ellan opinnot ovat jääneet kesken eikä työhistoriaa juuri ole. Työneuvoja Maarit yrittää löytää Ellalle mitä tahansa kiinnostavaa tekemistä, tuloksetta. Viimeisillä rahoillaan Ella ostaa Eurojackpot-lottokupongin ja yllättäen voittaa kymmeniä miljoonia. Mitä ihmettä hän nyt tekisi? 

Kun hän vähän vahingossa tilaa pienen säikäytyksen joka toteutuu, tie on auki. Ella löytää itsensä pimeästä verkosta ja tilaa palkkamurhan, sitten toisen. Eikä aikaakaan kun hän matkustelee ympäri Eurooppaa jättäen jälkeensä ruumiskasan. Säpinää tielle tuo Alex, mies joka osoittautuu hänen palkkaamakseen murhaajaksi. Mutta voiko moraalittomien miljonäärien murhaamista jatkaa loputtomiin jäämättä kiinni?

Laa-la-laa, me olemme vain turistipariskunta, jolla on rakastavaisten riita. Ei missään nimessä mitään kansainvälistä palkkamurhatouhuilua tässä pöydässä. 

"Minä en aio tappaa sinua", Alex sanoi lähes kuiskaten. "Enkä kiristää sinua. Minä halusin vain... En yleensä tee tällaista. Tämä oli virhe. Sinulla on selvästi jotain läpikäytävää." Hän painotti sanaa loukkaavan siististi. "On varmaan parempi, jos et ota minuun enää yhteyttä. Tai kehenkään muuhunkaan."

En voinut uskoa korviani. Hän antoi minulle potkut?!

Tarina osoittautui juuri niin hulvattomaksi kuin odotin. Tapahtumat etenevät vääjäämättä yhä absurdimpaan suuntaan, mutta ne eivät missään vaiheessa tunnu liian yliampuvilta. Tilannekomiikka on persoonallista ja oikeasti hauskaa. Lukiessa alkaa oikein odottaa että mitähän vielä tulee, ja monta kertaa saa yllättyä että ai tällaista. 

Tämä mainio esikoisteos on luettu myös blogissa Luetut.net.

Saana Nilsson: Suojeluenkeli. Supolaisen tarina uhkista, uskollisuudesta ja itsensä unohtamisesta

Saana Nilsson: Suojeluenkeli. Supolaisen tarina uhkista, uskollisuudesta ja itsensä unohtamisesta

Gummerus 2026

247 s. 

Suojelupoliisi. Supo. Salaista ja vielä salaisempaa. Tiedustelua, terrorismistorjuntaa, vakoilua. Maailma, jossa kirjallisuuden mukaan työskentelee superälykkäitä, ainakin kahdeksaa kieltä sujuvasti puhuvia ihmisiä, ehkä diplomaattien jälkeläisiä. Ja naiset ovat poikkeuksetta sekä nuoria että veretseisauttavan kauniita. Eikö? 

Ei. Saana Nilsson kumoaa nipun ennakkoluuloja ja kertoo miten asiat oikeasti ovat. Hän itse päätyi Supoon työharjoitteluun ihan tavallisena parikymppisenä poliittisen historian opiskelijana. Tuli ja jäi taloon, edeten arkistosta esikuntapäälliköksi. Hän kertoo kuinka talo on muuttunut vajaan parinkymmenen vuoden aikana, ja miksi hänestä on hyvä asia että mukana on entistä enemmän siviilitaustaisia työntekijöitä.

Kokoushuoneissa ei ole puhelimia eikä älykelloja, mutta supolainen voi somettaa, kertoa työstään podcastissa ja osallistua televisioituihin keskustelutilaisuuksiin. Tietenkin on rajattu mitä hän voi kertoa, ja totta on että talon sisällä kaikki eivät tiedä kaikkea, eivät edes korkeassa virassa olevat. Työssä on kova paine ja siihen on helppo upota. 

Joulun alla ampumaradalla järjestetään perinteinen kinkkukisa, jossa halukkaat saavat vuorollaan ampua maalitauluun. Parhaan tuloksen saanut ampuja saa palkinnoksi kinkun. Yhtenä jouluna minäkin osallistun kisaan. En ole koskaan ampunut, joten minua ohjeistetaan tarkasti ennen kuin otan aseen käteeni. Vaikka minulla on kuulosuojaimet, kauhistun kovaa pamausta. Laukaisun hetkellä ase potkaisee kädessäni ja säikähdän niin, että kyyneleet kihoavat silmiini. Osun maalitaulun kiinnityslankaan, ja koko taulu romahtaa lattialle. Kisaa vetävä työkaveri näyttää vielä pelästyneemmältä kuin minä, kun hän peruuttaa nostamaan maalitaulua. Ymmärrän hyvin, ettei hän selvästikään halua kääntää minulle selkäänsä. En saa lainkaan pisteitä suorituksesta, vaikka mielestäni koko maalitaulun pudottamisesta kuuluisi saada edes viipale kinkkua.

Uutena supolaisena yllätyin työyhteisön lämmöstä. Suojelupoliisi oli ulospäin näyttäytynyt kasvottomana ja kylmänä, mutta oikeasti kaikki olikin kotikutoista, pientä ja yksinkertaista. Oli paljon perinteitä, jotka toistuivat samanlaisina vuodesta toiseen. Talvisin järjestettiin rusettiluisteluita ja keräännyttiin yhdessä laskemaan mäkeä. Lucian päivänä viereisen koulun oppilaat tulivat laulamaan supolaisille. 

Kirjassa on paljon vakavia aiheita mutta myös huumoria. Tilannekomiikkaa mutta myös turhautumista riittää siinä, että monet tapahtumajärjestäjät eivät lainkaan tule ajatelleeksi että Suojelupoliisin edustaja voi olla nainen. Hämmästyin mutta samalla kuitenkaan en, että yhä useammin poliittiset päättäjät toivovat Supon muokkaavan analyysiään tai johtopäätöstään niin, että se sopii yksittäisen poliitikon mielipiteisiin ja käsityksiin. Se jos mikä olisi pelottavaa, jos näin tehtäisiin. 

Tosi mielenkiintoinen lukukokemus, joka toivottavasti herättää monet lukijat ajattelemaan. Yksi esimerkki on tuore Kankaanpään tapaus, jossa oikeus ei nähnyt riittävästi todisteita terrorismista mutta tuomitsi porukan muista rikoksista. Nilsson kysyy, oliko se epäonnistuminen, että terrorismiaikeita ei todistettu, vai oliko se sittenkin onnistuminen että tuomio tuli eikä mahdollinen isku toteutunut.  

 

Philippe Collin: Ritzin baarimestari

 

Philippe Collin: Ritzin baarimestari

Ranskankielinen alkuteos Le barman du Ritz (2024)

Suomentanut Saana Rusi

Siltala 2026

411 s. 

Kuusikymppisen Frank Meierin tie vei Itävallasta Amerikkaan ja sieltä takaisin Eurooppaan. New Yorkissa hän oppi baarityön salat, ja Pariisiin saavuttuaan sai työpaikan Ritzistä. Hotellin baarista tuli hänen elämäntyönsä ja ylpeytensä. 

Kun kesäkuussa 1940 natsit valtaavat Pariisin ja tekevät Ritzistä yhden tärkeimmistä tukikohdistaan, Frank pysyy baaritiskin takana ja tarjoilee drinkkejä. Mitä muutakaan hän voisi tehdä, minne muualle mennä? Reilut neljä vuotta hän pysyy tyynenä, kuuntelee, piilottelee salaisuuksia ja toivoo kaiken olevan pian ohi. Baari on hänen turvapaikkansa, mutta pysyykö se sellaisena kun sota jatkuu jatkumistaan ja ihmisillä on mahdollisuus tienata rahaa salaisuuksia paljastamalla?

Frank Meier on aikoinaan lähtenyt pakoon elämää, jota ei tahtonut elää. Mukana on kulkenut salaisuus: hän on juutalainen.

Tänä iltana baarin ainoa asiakas Otto von Habsburg, Itävalta-Unkarin syrjäytetty kruununprinssi, hukuttaa ahdistustaan giniin. Natsit ovat luvanneet hänen päästään palkkion, ja hänen on paettava, ja pian. Jo tänä yönä.

Tiskin päädyssä istuessaan hän käy vielä kerran mielessään läpi viime viikkojen tapahtumia ja kulauttaa sitten Beefeater-lasinsa tyhjäksi. Sen jälkeen Böömin kruununprinssi nousee ja syleilee siroilla käsivarsillaan baarimestaria, joka voisi olla hänen isänsä. Frank jähmettyy paikalleen. Syleily tuntuu epilogilta. Otto von Habsburg sanoo hyvästit Euroopalle, ja muutaman päivän kuluttua hän on jo Washingtonissa. Ritzin baarimestari katsoo, kuinka hänen viimeinen asiakkaansa vanhasta maailmasta katoaa näkyvistä. 

Tämä on samaan aikaan kiinnostava ja vähän häiritsevä lukukokemus. Baarissa viina virtaa ja kaikilla kirjan henkilöhahmoilla on yltäkylläisesti syötävää. Frank näkee kaduilla nälkäisiä ihmisiä, mutta katsoo nopeasti pois tuntien pienen vihlaisun siitä kuinka hyvin hänellä menee. Samaan aikaan hän kuitenkin baarissa järjestää väärennettyjä papereita juutalaisille ja auttaa heitä pakenemaan. Jotenkin tuo jatkuva juhliminen alkoi jo ärsyttää, kun samaan aikaan hotellin ulkopuolinen kurjuus jää lähes täysin huomiotta. 

Suurin osa kirjan hahmoista on todellisia, ja lopussa kerrotaan miten heille sodan jälkeen kävi. Frankin apulainen Luciano on keksitty hahmo, ja hänen läsnäolonsa tarinassa on hyvin perusteltua. Hän on Frankin kanssa yllättävän vahva vastapaino natsiupseereille. 

Tarina on poikkeuksellinen siksi, että se keskittyy vain yhteen, sota-aikanakin hyvin ylelliseen, paikkaan. Juhlat jatkuvat illasta toiseen, ja kun viina on käymässä vähiin niin sitä järjestetään nopeasti lisää. Päähenkilöitä on myös vain yksi. Collin kuvaa hienosti sitä, kuinka Frankin epätoivo kasvaa miehityksen pitkittyessä, samalla kun hänen on pidettävä ilmeensä kurissa ja estettävä käsiään vapisemasta. 

Pidän siitä, että koko tarina ollaan miehitysvuosissa, ja aikaan ennen niitä viitataan lyhyesti. Jos Frankin koko elämä olisi kirjoitettu auki, sivuja olisi tullut paljon lisää ja varsinkin kirjan alkupuolen tunnelma olisi ollut hyvin erilainen. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 11, "kirjassa on 400-500 sivua".

Tiia Mattila: Humalan soundtrack

 

Tiia Mattila: Humalan soundtrack

Myllylahti 2025

174 s.

Tiia Mattilan esikoisteos palkittiin Topelius-palkinnolla, ja raatilaisena voin sanoa että aivan kuten aiemmat voittajat niin myös Humalan soundtrack on kirja joka jää pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Ja vaikka luin kirjan viime keväänä, muistan yhä kirkkaasti mitä siinä tapahtuu. 

Kasiluokkalainen Iiro peittelee kotitilannetta parhaansa mukaan. Vanhemmat ovat jääneet työttömiksi, ja ryyppääminen kiinnostaa heitä enemmän kuin esimerkiksi lasten ruokkiminen. Koulukavereiden kertoessa kesälomareissuistaan Iirolla ei ole mitään sanottavaa. Ystävä Topi on läheinen, mutta edes hänelle Iiro ei uskalla kertoa tilanteesta kotona, vielä vähemmän terveydenhoitajalle. Kun Niko vihjaa että näpistämällä ja varastettua tavaraa myymällä tienaisi enemmän kuin pulloja keräämällä, Iiro tuntee houkutusta. Hän on aina ollut rehellinen, mutta käykö paine liian suureksi? 

Yksinäiset tölkit muovipussin pohjalla

näyttää yhtä säälittäviltä,

miltä musta tuntuu sisällä.

Syötän ne pullonpalautusautomaatille,

joka nielaisee ateriansa kiitollisena. 

Vilkaisen sen vieressä olevaa 

lahjoituslipasta

ja pienen hetken harkitsen työntäväni

alle euron pullokuitin sinne.

Laskeudun pilvilinnoista 

takaisin maan pinnalle. 

Ehkä vielä joskus

koittaa se päivä,

kun voin mitään ajattelematta työntää sinne

minkä kokoisen tahansa pullokuitin.

Mutta tänään

ei pullokone syö mua paremmin,

    joten lahjoituksen sijaan

    käyn ostamassa kaurahiutaleita. 

Tarina on tosi koskettava, ja samalla pelottava kun ajattelee kuinka monelle lapselle ja nuorelle tällainen arki on todellisuutta. Kuinka moni joutuu Iiron lailla valehtelemaan että käyttää jotain uutta muotoilutuotetta, vaikka oikeasti hiukset jäävät tiettyyn tyyliin koska ne ovat pesemättömyyden takia niin rasvaiset? Tai väittämään että puhelimessa on ongelma, vaikka netti ei toimi koska vanhemmat eivät maksa laskuja? 

Tykkään siitä, että kaikki ei ole loputtoman synkkää vaan mukana on pientä ihastumisen pilkahdusta ja lopulta toivoa asioiden ratkeamisesta. Topi pysyy ystävänä rinnalla, ja hänen koko perheensä välittää Iirosta. Olisi kaikki mahdollisuus Iiron joutua päättymättömään synkkyyden pyörteeseen, mutta Mattila osaa katkaista kierteen ennen kuin lukijaan iskee toivottomuus tai ennen kuin tarina alkaa toistaa itseään.

Säeromaanin muoto toimii kohtalaisen hyvin. Tarina kattaa lähes koko lukuvuoden, joten synkkyyttä riittää pitkälle ajalle. Tekstin asettelu antaa tilaa sulatella lukemaansa, antaa tilaa hengittää. Toisaalta muoto ja melko vähäinen sivumäärä tekevät sen, että henkilöhahmoihin ei Iiroa lukuun ottamatta tutustuta oikeastaan ollenkaan joten Nikot ja Venlat jäävät vähän irrallisiksi. 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Siniset helmet, Morren kirjablogi ja Lukutoukan luetut sivut. 

Joel Haahtela: Talvikappeli

 

Joel Haahtela: Talvikappeli

Otava 2026

207 s. 

Olen pitänyt kovasti Joel Haahtelan kirjoista, uusin on tuttua tyyliä mutta ei kuitenkaan nouse suosikkieni joukkoon. Koen, että tällä kertaa sekä tarina että henkilöhahmot jäävät varsin ohuiksi kaiken pohdiskelun keskellä. 

Vuonna 1348 maalari saapuu kahden apulaisensa kanssa tekemään freskoja pienen kappelin seinälle. Työn tilannut mantovalainen ruhtinas on muualla, ja hänen paikalla oleva vaimonsa on ollut puhumatta kaksi vuotta. Työn edetessä ruhtinatar Margaretha alkaa piipahdella kappelissa, ollen edelleen hiljaa. Eipä maalarikaan juuri puhu. Jonkinlainen yhteys heillä on, vaikka sanoja vaihdetaan vain muutama. 

Kuvien hitaasti piirtyessä seinään maalari käy samalla läpi menneisyyttään ja sen painolasteja.

Painan kämmenen seinää vasten ja kumarrun haistamaan laastia, rappaus on tehty kunnolla. Olen aina rakastanut uuden rakennuksen tuoksua, sillä paljaat seinät tuovat tunteen, että maailma ei ole alkanut. Kaikki on vasta ajatusta tai pelkkää ajatuksen itua. Mitä on, kun ei ole mitään? 

On kuviteltava maalaukset pilvisinä päivinä ja nähtävä vuodenaikojen vaihtelu, otettava huomioon myös yö. Kesän kirkkaudessa maalattu katoaa helposti talven pimeään, ja siksi Herran ilmestymisen päivä on paras hetki aloittaa.

Kuten aina, Haahtelan kieli on tavattoman kaunista ja ajatuksia herättävää. Lyhyet, enintään noin nelisivuiset luvut antavat tilaa pysähtyä miettimään mitä juuri luin. Työn hidas edistyminen, freskojen vähittäinen piirtyminen seinälle, on kiinnostavaa ja jotenkin rauhoittavaa luettavaa.

Mielestäni nyt on kuitenkin liikaa tällaisia "mitä on kun ei ole mitään, Jumala on poissa ja hän on kaikkialla, muuttuvasta tulee muuttumatonta, onko kaiken tarkoitus tulla aina joksikin, hän on yhtä aikaa läsnä ja poissa, voiko jotain ajatella ja olla samaan aikaan ajattelematta, muistaa ja olla muistamatta, kumpi meistä löysi kumman" kysymyksiä ja pohdintoja. En tiedä uuvuinko niiden alle, mutta pieni pettymys tästä jäi päällimmäiseksi mieleen. Sivuja on 207, mutta fontti on isoa ja tekstin asettelu kapeaa, eli toisenlaisella valinnalla sivuja olisi saattanut olla paljon vähemmän. 

Talvikappeli on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjallisia ja Kirjasta kirjaan.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 35, "kirjassa on lyhyet luvut".

Silvia Avallone: Musta sydän

 

Silvia Avallone: Musta sydän

Italiankielinen alkuteos Cuore nero (2024)

Suomentanut Laura Lahdensuu 

Aula & Co 2026

423 s. 

Marraskuisena maanantaina kolmekymppinen Emilia ja hänen isänsä kapuavat raskasta polkua kohti Sassaiaa. Juuri vankilasta vapautuneesta Emiliasta tulee vuoristokylän kolmas asukas hänen asettuessaan edesmenneen isoäitinsä taloon. Naapurin Brunon kanssa heille syttyy välittömästi suhde, jossa fyysinen puoli on vahva mutta henkinen etäisyys valtava. Molemmilla on traumoja, joita ei ole helppo käsitellä yksin eikä yhdessä.

Kylän kolmas asukas, ikivanha Basilio, tunnistaa Emilian. Hän ottaa tämän apulaisekseen korjaamaan kirkon maalauksia mutta ei kerro tämän menneisyydestä kenellekään. Alman kylä, josta polku Sassaiaan alkaa, on huomannut uuden tulokkaan ja suhtautuu tähän epäluuloisesti. Tänne ei tulla, täältä lähdetään pois. Joten miksi punatukkainen muukalainen tekee toisin? 

Vähitellen sekä Emilian että Brunon elämäntarinaa kuoritaan auki. Toinen on tehnyt rikoksen, toinen on rikoksen uhri, ja kysymys kuuluu voiko niistä lähtökohdista saada kestävän ihmissuhteen? Pystyykö kumpikaan antamaan anteeksi itselleen ja muille?  

Itse asiassa kaikki oli päättynyt jo aikaa sitten. Rapistuneet eläinsuojat ja votiivikappeli, jonka musta Madonna oli rajuilmojen runtelema - isä ja tytär eivät olleet näkevinään siellä täällä polun liepeillä erottuvaa hylkytavaraa. He hikoilivat, kulkivat mitään puhumatta. He olivat odottaneet tätä hetkeä vuosikausia, niin kauan, että pelkäsivät nyt sen murenevan palasiksi, jos he vaihtaisivat sanankaan. Märät lehdet peittivät kapeaa polkua niin paksuna kerroksena, ettei heidän askelistaan kuulunut rasahdustakaan. Vain sydämet hakkasivat korvia huumaavasti. Kumpikin kuunteli uupumuksesta, liikutuksesta ja pelosta jyskyttävää sydäntään, ja puiden juuriin, oksiin ja kaikkialle leviävä hiljaisuus tuntui vain vahvistavan sen sanomaa: elossa. 

Alussa tykkäsin tästä tosi paljon, välissä meinasin vähän uupua ja sitten innostuin taas. Uupumus tuli ehkä siitä toisteisuudesta, että Bruno tietää Emilian valehtelevan mutta ei uskalla kysyä, ja Emilia puolestaan pelkää Brunon hylkäävän hänet jos saa tietää. Välillä on niin loputonta kiertelyä, missä ei päästä asiassa mihinkään, ei eteen ei taakse. Jostain syystä melkein kaikki henkilöhahmot jättivät minut kylmäksi, vain Emilian isä ja Marta herättivät jotain lämpimiä tunteita. 

Tapahtumapaikat ovatkin sitten sitäkin kiinnostavampia. Pienen pieni Sassaia on tosi persoonallinen ja sympaattinen. Siellä ei ole mitään, vaan kaikki on haettava Almasta tai kauempaa, mikä tarkoittaa raskasta alas- ja ylöskapuamista joskus hyvinkin painavien kantamusten kanssa. Alma tuntuu rutiineihinsa juuttuneilta, ja pelottavan tutulta pikkupaikkakunnalta jossa vieraisiin kasvoihin suhtaudutaan pikemminkin karsaasti kuin uteliaaksi. Vankila on samaan aikaan sekä lannistava että kannustava paikka. Toisaalta se tarjosi Emilialle mahdollisuuden opiskella hyvinkin pitkälle, samalla virhe tarkoitti usein eristystä tai pahimmillaan siirtoa toisaalle. Vankilasta hän löysi ystäväkseen Martan, josta on paljon apua myös silloin kun Sassaiassa tulee ylivoimaisia vaikeuksia.  

Tarina on koskettava. Parasta antia on mielestäni se, kuinka Emilia ja Bruno joutuvat kohtaamaan elämänsä pahimmat tapahtumat mutta saavat kerättyä palaset kasaan ja vahvistuvat. Suhde on niin vimmainen että se repii molemmat hajalle kerta toisensa jälkeen, mutta rakkaus on voimakas liima. Kun lopulta saavutetaan hauras tasapaino, ei kukaan, ei henkilöhahmo eikä lukija voi tietää, kauanko se kestää. 

Heti lukemisen jälkeen on siis vähän kaksijakoiset tunnelmat, mutta samaan aikaan on sellainen olo että tarina jää pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. Kirjan lopusta olen ilahtunut, se olisi voinut olla vaikka millainen mutta olen iloinen että se on mikä on. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 28, "kirjassa tanssitaan". 

Anni Kuu Nupponen: Auringonkuori

 

Anni Kuu Nupponen: Auringonkuori

Gummerus 2025

297 s. 

Ranska, 2050-luvun loppu. Laura on taiteilija, joka ei ole pystynyt maalaamaan neljään kuukauteen. Ei sen jälkeen, kun hänen pitkäaikainen ystävänsä Peter ilmoitti kuolinpäivänsä. Se päivä on tänään. 

Kuiskaustautia sairastava Peter on saanut kokeellisen hoidon avulla lisäaikaa, mutta nyt aika on lopussa. Hän ei kestä enempää, vaan on tilannut kyydin eutanasiaklinikalle. Viimeisen päivänsä hän haluaa viettää Lauran kanssa. He istuvat meren rannassa, käyvät seitsemän ruokalajin lounaalla, kiipeävät tykkikukkulalla. Heillä on kymmenen tuntia yhteistä aikaa. Sinä aikana he muistelevat yhteisiä seikkailujaan ja kohtaamiaan ihmisiä. 

Laura vaikeni, hän yritti hengittää.

"Me jäämme väreiksi auringonvaloon", Laura sanoi hyvin hiljaa. Hän oli yhä kiinni heidän täydellisessä päivässään ja tiesi että oli aika päästää irti. "Mutta minä tiedän ettei se mene niin."

Peter nousi. Laura tarrasi häntä kädestä kiinni, yritti vetää takaisin, hän ei pystynyt sanomaan mitään. Hänen kätensä oli turha ja voimaton, käsi joka ei osannut maalata eikä pelastaa ystävää. 

Peter tarttui Lauran käteen hellästi ja jäi seisomaan Lauran eteen. 

"Minun pitää nyt mennä", hän sanoi ja kaivoi taskustaan avaimen. "Tämä kuuluu sinulle. Tarvitset sitä että voit levittää tuhkani mereen."

Laura otti avaimen mitään sanomatta. Sormet puristuivat hetkeksi avaimen ympärille, se oli rosoinen ja viileä. 

"Haluatko takkisi takaisin?" Laura kysyi. "Se on kyllä alkanut tuoksua aivan minulta."

Peter vilkaisi olkansa yli ja nyökkäsi, ehkä häntä oli jo Lauran näkemättä kehotettu tulemaan, aikataulu oli julma ja joustamaton, koska vaikka Peter odottaisi vielä minuutin, vielä tunnin, hän lähtisi lopulta kuitenkin. 

Tämä on aivan järisyttävän koskettava ja viiltävän kaunis teos. Nupponen kuvaa surua kerrassaan upeasti; ei mitään vuolaita kyyneltulvia ja äänekästä ulinaa vaan "käsi joka ei osannut maalata eikä pelastaa ystävää". Nyt kun yhteinen aika on lopussa, Laura harmittelee heidän aiempia riitojaan ja turhautuu siihen että he riitelevät tänäänkin. Vaikka hän on surullinen ja vihainen, hän kokee että hänen pitäisi tänä viimeisenä päivänä pystyä olemaan täydellinen ystävä eikä tuhlata yhtään minuuttia mihinkään ylimääräiseen. 

Kuten edellisvuonna ilmestyneessä Sydänmeressä, myös tässä meri on voimakkaasti läsnä. Peter ja Laura istuvat tänään aallonmurtajalla katsomassa merta ja rahtilaivoja ja ovat aiemmin olleet usein rannoilla. Laura kuulee meren äänen, ja meri on antanut hänelle aiheita maalauksiin. Meri on ystävä, ei vihollinen. 

Auringonkuori on luettu myös blogissa Bibliofiilin päiväunia. 

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin

 

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin. Karhukaisista, toivosta ja pienuuden voimasta

Gummerus 2025

416 s.

Jos olet lukenut luontoaiheisia tietokirjoja tai katsonut televisiosta luontodokumentteja, olet saattanut ohimennen törmätä karhukaisiin, noihin ihmeellisen eläinmaailman ehkä kaikkein ihmeellisimpiin otuksiin. Olet saattanut kuulla, että ne selviävät tulivuoren kuumuudessa, merenpohjassa ja avaruuden tyhjiössä. Se mitä et ehkä tiennyt, on että edellä mainittu ei suinkaan päde kaikkiin karhukaisiin. Niitä on tuhansia eri lajeja, ja siinä missä yksi laji selviytyy yhdenlaisissa olosuhteissa niin toinen selviytyy toisenlaisissa. Yksikään ei selviydy kaikissa mahdollisissa ympäristöissä.

Suvi Auvinen luki lehdestä jutun Kuuhun päätyneistä karhukaisista. Hän paitsi liikuttui myös kiinnostui, syvästi molempia. Syväsukellus karhukaisten maailmaan vei hänet Puolaan symposiumiin, Saksaan pappien jäljille, Japaniin retkikunnan mukaan... Toisinaan karhukaiset tuntuivat karkaavan kauas hänen ulottuviltaan, toisinaan joku ihan muu asia toikin ne yllättäen takaisin lähelle. Etukäteen ei koskaan voinut tietää, mihin jokin johtolanka tai uusi ihmiskontakti johtaisi.

Vihdoin tuli eteen jotain, minkä ymmärsin: Edgecombe näytti kuvia karhukaisfossiileista. Vanhin tunnettu karhukaisfossiili oli noin 92 miljoonaa vuotta vanha ja se oli löytynyt meripihkaan jähmettyneenä. Tuoreempi fossiili, Beorn leggi -lajin edustaja, on noin 72 miljoonaa vuotta vanha. Miten alle millimetrin mittainen fossiili tulee edes löydetyksi? Miten sen ikä voidaan määrittää? Ja jos vanhimmat fossiilit ovat alle sata miljoonaa vuotta vanhoja, mistä tutkijat tietävät karhukaisia olleen olemassa jo 600 miljoonaa vuotta sitten? Kirjoitin mieleeni pullahtelevia kysymyksiä ylös ja toivoin, että löytäisin symposiumista vastaukset niihin. 

Koska Auvinen ei ole karhukaistutkija eikä luonnontieteilijä yleensäkään, hän uskalsi esittää kysymyksiä miettimättä mahtavatko ne olla tyhmiä. Olin ilahtunut siitä, kuinka avoimesti tutkijayhteisö otti hänet vastaan ja pyrki auttamaan. Auvisen innostus välittyy tekstistä. Hän on myös hyvin sitkeä ja periksiantamaton; monella olisi homma tyssännyt siihen kun pitää kääntää vanhaa saksankielistä fraktuuratekstiä englannin kautta suomeksi. 

Mistä näitä saksalaisia kristittyjä putoilee karhukaisten maailmaan kuin hyönteisiä Spallanzanin näyteastiaan? Kun pengoin karhukaisten ja tutkijoiden yhteistä historiaa, vastaan tuntui aina ennen pitkää tulevan vuosisatojen takaa saksalainen pappi tai munkki. 

Karhukaisjahdin rinnalla kulkevat kalvava ahdistus työuupuneesta ja masentuneesta puolisosta sekä painava huoli ilmastonmuutoksesta ja maapallon tulevaisuudesta. Onko puolisolla ja planeetalla toivoa tulevaisuudesta? Seuraako parempaa vaihetta aina uusi pudotus kuiluun?

Tosi mielenkiintoinen ja koukuttava kirja! 

Helmet-lukuhaasteeseen sijoitan tämän kohtaan 21, "kirjassa käydään museossa". Se olisi ehkä sopinut myös matkakertomukseksi tai kirjaksi jossa keräillään jotain. 

Ulla Nordfors & Maj Meriluoto (toim.): Muinais-DNA. Avain menneisyyteen

Ulla Nordfors & Maj Meriluoto (toim.): Muinais-DNA. Avain menneisyyteen

SKS 2025

336 s. 

Kirjan 12 lukua kertovat muinaisen eli fossiileista löydetyn satoja tai jopa tuhansia vuosia vanhan DNA:n merkityksestä niin ihmisten, eläinten kuin kasvien historiassa. Yhdessä esinelöytöjen kanssa DNA voi kertoa esimerkiksi sukulaisuussuhteista, sairauksista tai geneettisestä sopeutumisesta tiettyihin olosuhteisiin. Samalla se muistuttaa tutkimuksen haavoittuvuudesta. DNA:ta on usein vain vähän jäljellä, se kontaminoituu herkästi ja se osoittaa tiettyjä asioita toisten jäädessä piiloon. Esimerkiksi kun seurataan sukulaisuussuhteita äiti- tai isälinjan kautta, pystytään seuraamaan vain geenejä jotka ovat periytyneet äidiltä tyttärelle tai isältä pojalle. Muut suhteet pysyvät näkymättöminä. 

Kun geenien vaikutusta yksilön ominaisuuksien määräytymisessä aletaan ymmärtää paremmin, voidaan myös muinaisista ihmislajeista tehdä entistä tarkempia päätelmiä pelkkien genomien perusteella. Nykyisin kehitetään esimerkiksi forensisia menetelmiä, joiden avulla voidaan ennustaa rikoksista epäillyn ulkomuotoa rikospaikalta löytyvien DNA-todisteiden perusteella. Tulevaisuudessa vastaavia menetelmiä voidaan mahdollisesti hyödyntää myös sukulaislajiemme ulkonäön rekonstruoinnissa. Erityisen mielenkiintoista tämä olisi denisovanihmisen tapauksessa, sillä fossiiliaineisto ei juuri tarjoa tietoa tämän lajin ulkonäöstä. 

Arkaaisten ihmislajien genomien vertaaminen nykyihmisiin voi tuoda esiin merkittävää tietoa oman lajimme evoluutiosta. Lajitasolla tarkasteltuna arkaaiset ihmislajit ovat geneettisesti hyvin samanlaisia kuin nykyihmiset, mutta joitain eroja kuitenkin on. Tarkastelemalla niitä perimän kohtia, joissa kaikki nykyihmiset eroavat neandertalinihmisistä, voidaan paikantaa nykyihmisen kehityslinjassa luonnonvalinnan kohteena olleita geenejä. Näiden geenien toimintaa tutkimalla on mahdollista selvittää, mitkä ovat ne ominaisuudet, jotka erottavat meitä ja sukulaislajejamme - mikä tekee meistä juuri sellaisia kuin olemme. 

On kyllä tosi kiinnostavaa luettavaa kautta linjan! Kahdestatoista luvusta vain pari oli sellaisia, joista en innostunut niin paljon mutta niissäkin oli joitain mielenkiintoisia juttuja. 

Alussa lukijaa varoitellaan siitä, että tekstissä on jonkin verran tieteellistä sanastoa. Kussakin luvussa tieteellinen käsite on lihavoitu silloin kun se esiintyy ensimmäisen kerran, ja yleensä se on selitetty mielestäni hyvinkin ymmärrettävästi. Kirjan lopussa on sanasto, josta voi halutessaan lukea hiukan tarkemman selityksen. Itse koin, että kun on lukenut jokusia biologia-aiheisia kirjoja niin monet käsitteet olivat ennestään tuttuja. 

En tiedä muista, mutta minut tällaiset kirjat palauttavat tehokkaasti maan pinnalle. Jos ihminen kuvittelee olevansa luomakunnan huippu, niin on hyvä muistutus että puolet geeneistämme on samoja kuin banaanikärpäsellä. On aika pienistä asioista kiinni, syntyykö ihmiseksi, banaanikärpäseksi vai bonoboapinaksi. Verrattuna eliökunnan aikajanaan me nykyihmiset olemme tallustelleet täällä vain silmänräpäyksen ajan. Ja kun tätä tahtia tuhoamme pallomme elinkelpoisuutta, olemme pian pyyhkiytyneet pois, monien muiden eläin- ja kasvilajien jatkaessa tallustelua.  

Kirja on luettu myös blogissa Kirjavinkit. 

 

José Eduardo Agualusa: Yleinen unohdusteoria

 

José Eduardo Agualusa: Yleinen unohdusteoria 

Alkuteos Teoria geral do esquecimento (2012)

Suomentanut Arto Rintala

Aporia 2024

187 s. 

Portugalilainen Ludovica Fernandes Mano muuttaa 1970-luvulla sisarensa ja tämän miehen kanssa Angolan Luandaan. Ludo pelkää avaria paikkoja, eikä sisar voi jättää häntä yksin heidän vanhempiensa kuoltua. Kun sisar puolisoineen katoaa, Ludo ymmärtää nopeasti olevansa asunnossa ehkä vuosikymmeniä, seuranaan vain albiinokoira Haamu. Hän ei jää toimettomaksi vaan tarkistaa ruokakomeron tilanteen. Se on hyvä, sillä lähes kaikki kerrostalossa asuneet naapurit ovat muuttaneet levottomuuksien takia pois ja jättäneet Ludolle, Odetelle ja Orlandolle ylimääräiset ruokansa ja juomansa. Ludo myös hävittää kattoterassilta kukat ja istuttaa tilalle hyötykasveja. Kun vedentulo katkeaa, hän kerää sadevettä. 

Vuosien varrella yhteiskunnallinen tilanne elää mutta Ludolla ei juuri mikään muutu ennen kuin hän on ollut eristyksissä liki 30 vuotta. Kun kaikki näyttää päättyvän ikävästi, pelastus saapuu ikkunasta pienen Sabalu-pojan muodossa. Eikä mene kauaa kun ovella on ihmisiä. Niin vain Ludon ja ulkomaailman tiet risteävät vielä uudelleen. 

Taivaan kohtaaminen oli ollut Ludovicalle aina vaikeaa. Avaran paikan kammo oli vaivannut häntä jo lapsena. Ulos astuessaan hän oli tuntenut itsensä hauraaksi ja haavoittuvaiseksi kuin kilpikonna, jolta oli revitty kilpi. Pikkuisena - kuuden, seitsemän ikäisenä - hän oli kieltäytynyt lähtemästä kouluun ilman valtavaa mustaa sateenvarjoaan, oli sää mikä tahansa. 

(...)

Eristäytymisensä ensimmäisten kuukausien aikana Ludo meni harvoin terassille vailla sateenvarjonsa suojaa. Myöhemmin, päästäkseen liikkumaan vapaammin, hän vaihtoi varjon pitkänmalliseen pahvilaatikkoon, johon oli tehty reiät ylös silmiä ja sivuille käsiä varten. Laatikon turvin hän saattoi työskennellä kasvimaallaan - kylvää, poimia, kitkeä rikkaruohoja. Toisinaan hän piti pienen lepotauon, nojaillen terassin parrasmuuriin, katsellen kiukkuisesti vajonnutta kaupunkia alapuolellaan. Jonkin samankorkuisen talon yläkerroksista katsottuna terassilla hyöri harva se päivä pahvilaatikko, joka puuhiensa lomassa piti pieniä miettimistaukoja ja työnsä tehtyään katosi takaisin rakennuksen suojiin. 

Olipa aikamoinen lukukokemus! Ludon eristäytyminen saattaisi tuntua klaustrofobiselta, etenkin sen jälkeen kun hän rakentaa tiilimuurin oven eteen erottaakseen asunnon muusta rakennuksesta. Vaan ei tunnu, koska hän liikkuu usein terassilla avaran taivaan alla. Välillä tarina vie muutamien muiden ihmisten elämänkohtaloihin sitoakseen heidät myöhemmin Ludoon. Lukija voi kokea löytämisen riemua niin kirjekyyhkyn kuin ihmisten ilmestyessä kuvioihin uudelleen erilaisessa roolissa kuin edellisellä kerralla. 

Angolaa ei kuvata paljoa, mikä on toisaalta harmi, toisaalta ei. Olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän. Mutta tietysti koska Ludo on päähenkilö niin hän ei kuljeta lukijaa paikalliseen arkielämään ja tapoihin.  Levottomuudet ja väkivalta tulevat esiin muiden henkilöhahmojen myötä. Koska sivuja on vain 187, sekin rajaa mitä ja kuinka paljon kutakin mahtuu mukaan. Sisällissota kesti 27 vuotta, joten arki oli todennäköisesti väkivallan sävyttämää. Onkin hyvä, että väkivaltakuvaukset ovat lyhyitä ja usein pelkkiä välähdyksiä. Näin ollen lukeminen ei ole liian raskasta tai ahdistavaa. 

Kirja on luettu myös blogeissa Raijan kirjareppu sekä Kirjaluotsi.  

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 34, "kirjassa mennään piiloon". Tätä tekee useampikin hahmo.  Vuosi Afrikassa -haasteeni vei minut olisiko se nyt Lounais-Afrikkaan? Mantereen alimpaan kolmannekseen ja sen länsiosaan. Kirja joka maasta -haasteeseeni ruksitan Angolan.