Hannu Koskinen: Kohti komeettaa. Rosetta aurinkokunnan salaisuuksia selvittämässä

 

Hannu Koskinen: Kohti komeettaa. Rosetta aurinkokunnan salaisuuksia selvittämässä

Gaudeamus 2026

359 s. 

En osaa selittää, mikä minua kiehtoo avaruusaiheisissa tietokirjoissa. Ehkä siinä vaan on taikaa, että sadat ihmiset monessa eri maassa työskentelevät yhteisen tavoitteen eteen, tavoitteen jonka toteutumiseen voi mennä kymmeniä vuosia niin että osa porukasta ei ole enää näkemässä sitä. Matkalla on aina monenlaisia vaikeuksia voitettavana, ja sitten kun alus on saatu liikkeelle on silti hirvittävän monta asiaa joka vielä voi mennä vikaan. Jännitettävää siis riittää. 

Rosetta lähti matkaan maaliskuussa 2005, saapuen kohdekomeetalleen liki vuosikymmen myöhemmin, joulukuussa 2014. Ensimmäiset ajatukset matkasta oli heitetty ilmoille keväällä 1985. Matka ideasta toteutukseen vaati paljon rahaa, erimielisyyksien ratkomista, viivästyksien sietämistä, jopa kaksi kohteen vaihtoa kun aiemmat komeettaehdotukset eivät eri syistä olleetkaan mahdollisia.  

Kirjan alussa on satakunta sivua tietoa niin fysiikan laeista kuin komeetoista ja aurinkokunnasta yleensä. Mielestäni niitä osuuksia voi halutessaan lukea valikoiden ja loikkia joidenkin kohtien yli jos tuntuu että ne eivät kiinnosta tai niitä on liian vaikea ymmärtää. Kirjassa on runsaasti kiehtovaa ja jännittävää asiaa myös siinä vaiheessa kun päästään itse Rosettan suunnitteluun ja toteutukseen. 

Kun tuhannet tutkijat ja insinöörit eri puolilla Eurooppaa suunnittelevat ja rakentavat vuosikymmenen ajan avaruusalusta, jonka on tarkoitus saavuttaa päämääränsä toisen vuosikymmenen kestävän matkan jälkeen, haasteet toimivalle tiedon hallinnalle ovat poikkeuksellisen suuret. Nyt ei ole varaa samaan kuin helsinkiläisellä katutyömaalla, jolla kaivinkone onnistuu löytämään kauan sitten kadun alle haudatun vesijohdon aivan eri paikasta kuin missä sen kauan sitten piirretyn kartan mukaan pitäisi olla.

(...)

Alus saatiin lopulta suunnatuksi radalle, jolla se saavuttaisi talviunen päättyessä komeetan radan enintään 50 000 kilometrin etäisyydellä. Tämä saattaa kuulostaa hakuammunnalta vähän sinne päin. Ottaen huomioon, että ohjausoperaatio tehtiin yli kolme vuotta etukäteen ja operaation jälkeen alus matkaisi yli 300 miljoonan kilometrin matkan omillaan, tarkkuusvaatimus ei ollut ollenkaan vaatimaton. 

Lukiessa saa kyllä hämmästyä monta kertaa, etenkin erilaisista laskutoimituksista. Onhan se nyt kertakaikkisen ihmeellistä, että avaruudessa kulkevien kappaleiden kiertoratoja tutkimalla pystytään laskemaan, minkä vuoden minä kuukautena pitäisi päästä matkaan, jos halutaan päästä x vuoden kuluttua kappaleelle y, huomioiden että matkalla hyödynnetään muutaman muun kappaleen kiertorataa jotta ne linkoavat aluksen oikeaan suuntaan riittävällä nopeudella. 

Hyvä että kirjassa on mukana jonkin verran kuvia, ne auttoivat ainakin minua hahmottamaan eri asioita ja myös erilaisia mittasuhteita. Plussaa myös siitä, että asiat on esitetty varsin yleistajuisesti ja ymmärrettävästi. En ole luonnontieteilijä ja pysyin suurimman osan ajasta kärryillä ilman hankaluuksia. 

Emilia Kilpua & Hannu Koskinen: Aurinko. Tuttu ja tuntematon tähtemme

 

Emilia Kilpua & Hannu Koskinen: Aurinko. Tuttu ja tuntematon tähtemme

Gaudeamus 2023

318 s.

Aurinko, kaikkihan sen tietävät. Mutta kuinka moni tietää, mikä se oikeasti on? Kirjan alaotsikko sen sanoo, tuttu mutta samalla tuntematon. Kaksi suomalaista fyysikkoa on koonnut kattavan mutta samalla kansantajuisen kokoelman Auringon eri puolista. On perusasioita kuten mitä on auringonvalo, kuinka vanha ja minkä kokoinen Aurinko on, mutta myös tietoa esimerkiksi energian tuotannosta ja avaruusmyrskyistä. Auringon tutkimuksen historiaa esitellään lyhyesti ja ennen kaikkea ymmärrettävästi. Mukana on myös paljon kiinnostavia valokuvia, monet niistä avaruusluotaimien ottamia. 

Toisin sanoen Aurinko on lähes täydellinen pallo. Ero säteessä on suurimmillaan vain noin kymmenen kilometriä. Jos Auringon kutistaisi jalkapallon kokoiseksi, ero olisi hiustakin hienompi, noin mikrometrin eli metrin miljoonasosan luokkaa. Aurinko ei ole kiinteää ainetta, ja koska se pyörii ekvaattorillaan merkittävästi nopeammin kuin navoillaan, sen voisi olettaa ainakin hieman litistynyt. Suomen kielellä Auringonkin ekvaattoria kutsutaan päiväntasaajaksi, vaikka sillä ei Auringossa olekaan samanlaista päivää tasaavaa ominaisuutta kuin Maassa tai muilla planeetoilla. Vertailun vuoksi aurinkokuntamme toiseksi suurimman planeetan Saturnuksen säde vaihtelee pyörimisakselilta päiväntasaajalle yli 12 000 kilometriä.

(...)

On mielenkiintoinen ja tieteellisesti hyvin arvokas sattuma, että kiertolaisemme on juuri sopivan kokoinen ja sopivalla etäisyydellä peittääkseen täydellisesti Auringon kiekon. Itse asiassa Kuun rata on sen verran soikea, että läheskään aina Kuu ei riitä pimentämään koko Auringon kiekkoa vaan sen ympärillä nähdään kirkas rengas. Kuu myös loittonee Maasta hitaasti, noin 3,8 senttimetriä vuodessa. Noin 500 miljoonan vuoden kuluttua Maassa nähdään viimeinen täydellinen auringonpimennys, jos sitä joku on silloin täällä ihmettelemässä.

(...)

Arviot siitä, milloin täällä tulee niin kuumat oltavat, että nykymuotoinen elämä käy mahdottomaksi, vaihtelevat yhdestä kahteen miljardiin vuoteen nykyhetkestä. Elämä palaa ehkä joksikin aikaa meriin, mutta lopulta nekin kuumenevat ja haihtuvat pois. 

Tykkäsin tästä tosi paljon, hurjan mielenkiintoista luettavaa. Erityinen kiitos juurikin kansantajuisuudesta, lukijan ei tarvitse osata fysiikkaa, kemiaa tai matematiikkaa pysyäkseen kärryillä. Pidän kovasti siitä, että mukana on vertailua osoittamassa, mitä joku suuri tai pieni luku tarkoittaa suhteutettuna ihan tavallisiin asioihin. Esimerkiksi se, Auringon ja Maan välimatka on 150 miljoonaa kilometriä; valo ja lämpö kulkevat sen reilussa kahdeksassa minuutissa, mutta autolla siihen kuluisi yli sata vuotta, ajettaessa ilman taukoja. 

Tämä sopii erinomaisesti lahjakirjaksi sellaiselle, joka on kiinnostunut luonnosta, historiasta, ihmiskunnasta ja sen sellaisesta.

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee minulla kohtaan 16, "kirjassa on valokuvia". 

Muita blogipostauksia en löytänyt.

J. Sakari Salonen: Viisi maailmanloppua. Maapallon historia ja ihmiskunnan tulevaisuus

J. Sakari Salonen: Viisi maailmanloppua. Maapallon historia ja ihmiskunnan tulevaisuus

Gaudeamus 2021

285 s. 

Maapallon historiassa on sattunut monenlaista, tutuin lienee dinosaurukset hävittänyt asteroidin törmäys. Tai, kuten J. Sakari Salonen muistuttaa, itse törmäys ei pyyhkinyt dinoja maan kamaralta hetkessä vaan yhdessä liitännäisvaikutusten kanssa ja pidemmän ajan kuluessa. 

Nimensä mukaisesti Viisi maailmanloppua esittelee viisi suurta tekijää, jotka ovat aiheuttaneet massiivista lajien tuhoutumista. Ne ovat keskenään hyvinkin erilaisia ja myös niiden vaikutus on ja on ollut erilainen. Kirjassa pohditaan myös tulevia uhkakuvia. 

Punaisena lankana maailmanlopuissa tuntuisi olevan ilmaston muuttuminen. Syitä sille on ollut satojen miljoonien vuosien aikana monia. Asteroidin tai komeetan törmäys Maan pintaan on aiheuttanut  nopeampia muutoksia kuin miljoonia vuosia jatkunut tulivuorenpurkaus. Jääkausi on kaventanut elintilaa, mutta se ei ole tapahtunut äkkinäisesti. Ydinaseista ja tekoälystä ei ehkä vielä tiedetä, kuinka pahaa jälkeä ne voisivat saada aikaan. Kosmisesta säteilystä tiedetään, että se voi saada esimerkiksi sähköjärjestelmät pimeiksi, mutta pahin lienee sen suhteen vielä kokematta. 

Globaalin ilmastovaikutuksen lisäksi supertulivuori kerrostaisi suuria määriä tuhkaa jopa kokonaisen mantereen alueella. Tuhkakerrosten mittakaavaa voidaan arvioida hyvin kartoitetun, 73 000 vuotta sitten tapahtuneen Toban superpurkauksen perusteella. Toba peitti yli prosentin maapallon pinta-alasta vähintään kymmenen senttimetrin tuhkakerroksen alle. Intian niemimaalle, jota erottaa Tobasta 2000 kilometriä leveä Bengalinlahti, tuhkaa kertyi noin 15 senttimetriä. Jos vastaava purkaus tapahtuisi nykyään, sillä olisi vakavia ja laaja-alaisia vaikutuksia maanviljelykseen, joka olisi jo ilmaston viilenemisen rasittama: jo yhden sentin tuhkakerros voi vaurioittaa ratkaisevasti kasvamassa olevia satoja. Jos uusi superpurkaus tapahtuisi nimenomaan Toballa, tai jossain muualla Tyynenmeren tulikehän länsireunalla, vaikutukset uhkaisivat miljardeja ihmisiä tiheästi asutussa Aasiassa. Niillä alueilla, joilla tuhkan syvyys olisi useita senttimetrejä - mahdollisesti satojen kilometrien päässä tulivuoresta - tuhka alkaisi romahduttaa rakennusten kattoja. Lisäksi tuhka vaurioittaisi niin sähkön tuotantoa, kun tuhkan kerrostuminen tukkisi vesi- ja ydinvoimaloiden vedenkulun, kuin sen jakeluakin, kun verkosto kärsisi tuhkan aiheuttamasta staattisesta sähköstä, ja pahimmillaan sähköpylväät romahtaisivat tuhkan painon alla. 

(...)

Teoriassa gammapurkaukselta voisi yrittää suojautua esimerkiksi piiloutumalla rakennuksiin tai maan tai veden alle. Käytännössä tätä olis vaikea toteuttaa, koska valon nopeudella aurinkokuntaan iskeytyvä purkaus alkaisi nopeasti ja ilman ennakkovaroitusta. On kuitenkin mahdollista, että pahimmat vaikutukset rajoittuisivat sille Maan pallonpuoliskolle, joka sattuu olemaan kohdistuneena gammapurkauksen suuntaan sillä hetkellä, kun säteilypulssi iskeytyy maapallolle. Jos maapallolle jäisi ihmisiä eloon, heillä olisi edessään pitkä sinnittely. Tutkijat ovat laskeneet, että gammapurkauksen vaurioittama otsonikerros palautuisi ennalleen noin kymmenessä vuodessa. 

Kirja on todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. En kyllästy lukemaan siitä, miten planettamme on muodostunut ja kuinka se ja sen asukkaat ovat muovautuneet ja muuttunet vuosimiljoonien aikana. Asteroideista ja tulivuorista olin tietoinen jo ennestään, mutta etenkin kosminen säteily oli ihan uutta. 

Pidän siitä, että kirjassa on toiveikas sävy. Vaikka pahimmat skenaariot toisivat aika lailla täystuhon, ne ovat kuitenkin erittäin epätodennäköisiä tapahtuvaksi. Asteroidin törmäys saattaa kuulostaa pelottavalta, mutta fakta on se, että Maahan törmää erilaisia kappaleita varsin usein. Lisäksi erilaisista joukkotuhon aiheuttajista tiedetään jo paljon, ja monia varten on olemassa varoitusjärjestelmiä. Tärkeää on, että Salonen muistuttaa useamman kerran, että maailmankaikkeuden mittakaavan silmänräpäys on ihmisen ajassa tuhansia tai enemmänkin vuosia. Että jos nyt lukijaa alkaisi kauhistuttaa mitä voi tapahtua, on kuitenkin epätodennäköistä että täysi katastrofi sattuisi hänen elinaikanaan. 

Kirja on myös selkeä, ei tarvitse olla alan ammattilainen tai edes harrastaja ymmärtääkseen, mistä on puhe. Tieteelliset käsitteen on selitetty selkeästi, eikä minulle ainakaan tullut kertaakaan sellainen olo, että olisin pudonnut kärryiltä. 

Jos ihmiskunta seuraavien vuosituhansien aikana levittäytyy avaruuteen, meistä tulee sietokykyisiä myös tähtitieteellisen mittakaavan katastrofeja kohtaan. 

Lämmin suositus kaikille, keitä planeettamme historia ja tulevaisuudenkuvat kiinnostavat! 

Viisi maailmanloppua on luettu myös blogissa Kirjavinkit.