Gisèle Pelicot: Hymni elämälle - Ei enää häpeää

 

Gisèle Pelicot yhteistyössä Judith Perrignonin kanssa: Hymni elämälle - Ei enää häpeää

Ranskankielinen alkuteos Et la joie de vivre (2026)

Suomentanut Lotta Toivanen

WSOY 2026

235 s.

Pari vuotta sitten tuskin kukaan välttyi näkemästä Gisèle Pelicot'n kasvoja, kun hän kohtasi aviomiehensä ja 50 muuta miestä oikeussalissa. Aviomies oli huumannut hänet, päästänyt miehiä raiskaamaan hänet ja kuvannut teot. 200 kertaa yli kymmenen vuoden aikana. 

Kirja alkaa marraskuisesta aamusta, jolloin Pelicot'n pariskunta menee poliisiasemalle kuultavaksi. Gisèle olettaa että asia liittyy kahden kuukauden takaiseen, jolloin aviomies jäi kiinni naisten hameiden alta kuvaamisesta. Hän ei mitenkään voinut valmistautua siihen, että näkisi valokuvia ja videoita itsestään, tiedottomassa tilassa ja seksuaalisen väkivallan kohteena. Eikä hän voinut mitenkään valmistautua siihen, miten asian paljastuminen vaikuttaa hänen perheeseensä eikä siihen, millainen ryöpytys tutkinta ja etenkin oikeudenkäynti on. 

Aviomiehen tekojen paljastuttua Gisèle pyrkii vaalimaan hyviä muistoja, sillä ilman niitä hän luhistuu. Hän oli vain 19-vuotias tavatessaan tulevan aviomiehensä. He olivat kaksi elämän kolhimaa nuorta jotka uskoivat rakkauden pelastavan heidät. Viisikymmentä vuotta Gisèle uskoi sen menneen niin, mutta sitten ruma totuus lävähti hänen kasvoilleen. 

Kymmenen vuotta eri lääkärit katsoivat minuun sen näköisenä, että minun iässäni naisen on turha enää odottaa liikoja, että on parasta vain rentoutua ja antaa ajan tehdä tihutöitään. Mitään ei koskaan mietitty yhtään sen pidemmälle. Yhtään diagnoosia ei tehty. Ja vieressäni istuva Dominique tiesi koko ajan, mistä se kaikki johtui. 

Vaivani alkoivat kun olimme asettuneet Mazaniin. Toisin sanoen silloin kun en enää käynyt töissä ja vietimme päivät yhdessä. Miten minä olisin voinut epäillä häntä? Eläkeiän tullen olimme piirtäneet kartalle ympyrän Valencen ja Marseillen väliin. Sinne me halusimme asettua, aurinkoon. Olimme molemmat menneet töihin niin nuorina, meillä oli vielä elämää elettävänä. Dominique oli harkinnut Ariègen departementtia, mutta minä en suostunut, se oli niin kaukana kaikesta. Lähistöllä piti olla kaupunki ja luotijuna-asema, jotta pääsisin Pariisiin tapaamaan lapsia, ja talossa piti olla uima-allas, jotta he tulisivat lomillaan meille. Halusin säilyttää yhteyden lapsiin. Pyrkikö Dominique eristämään minut? Vauclusen upeat maisemat Ventoux'n vuoren juurella vakuuttivat meidät molemmat. Muutimme Mazaniin maaliskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2013. Olimme kuusikymmentävuotiaita. Oliko Dominique suunnitellut kaiken valmiiksi? Olipa hyvinkin, kuten rikostutkinta myöhemmin osoitti. 

Tämä on kaikinpuolin kammottavaa luettavaa, mutta samalla niin äärettömän tärkeä kirja. Lukeminen herättää raivon ja turhautumisen mutta myös paljon kysymyksiä. Jos aviomies ei olisi jäänyt kiinni salakuvaamisesta, olisivatko raiskaukset loppuneet koskaan? Olisiko hän joskus antanut vahingossa tai tahallaan liian ison annoksen rauhoittavia ja unilääkkeitä? Jos hän ei olisi kuvannut tekoja, ja oikeudenkäynnissä olisi ollut sana sanaa vastaan, millainen lopputulos olisi ollut? Mitä ajattelivat ne miehet, jotka väittivät Gisèlen olleen suostuvainen? Entä ne miehet joita videoilta ja kuvista ei tunnistettu, ovatko he jatkaneet tekojaan uuden rikostoverin ja uhrin kanssa? Mitä ajattelivat ne puolustusasianajajat, jotka vielä videot nähtyään puhuvat seksiaktista vaikka uhri oli selkeästi tiedottomassa tilassa? 

Mietin myös, että maailma olisi hyvin erilainen jos Gisèle olisi vaatinut suljettua oikeudenkäyntiä. Niin hän aluksi vaatikin, mutta tuli toisiin ajatuksiin. "Kaikkien piti saada nähdä nuo 51 raiskaajaani. Raiskaajien kuului kulkea kumarassa. Ei minun." Oikeudenkäynti osoitti, että raiskaaja voi olla minkäikäinen ja -näköinen tahansa, hän voi olla aivan tavallinen perheenisä, juuri se kenestä ystävät ja perhe sanovat ettei hän ainakaan pystyisi sellaiseen. 

Aika paljon pohdin myös sitä, kuinka moni ihmetteli Gisèlen reaktiota, sitä että hän ei romahtanut täysin eikä samantien hävittänyt kaikkea aviomiehestä muistuttavaa. Jokainen ihminen on erilainen, jokainen reagoi asioihin eri tavalla eikä ole yhtä oikeaa tapaa. Kukin arvostelija voisi miettiä omalle kohdalleen, että mitä jos sinä joutuisit kohtaamaan tällaisen. Voisitko heittää viisikymmentä vuotta muistoja pois tuosta vaan? Romahtaisitko täysin vai yrittäisitkö pitää julkisivun koossa lapsiasi ja lapsenlapsiasi varten? Olisitko valmis julkisuuteen ja sen mukanaan tuomaan pyöritykseen? Olisitko valmis yhtään mihinkään? 

Olen iloinen siitä, että Gisèle Pelicot on saanut elämän ainakin jossain määrin raiteilleen. Välit tyttären kanssa ovat varsin kireät, koska tytär on vakuuttunut olevansa insestin uhri. Todisteita ei ole ja isä kiistää asian, vaikka myöntää ottaneensa sekä tyttärestään että miniöistään vähäpukeisia kuvia näiden tietämättä. Suhde kahteen poikaan on sitä vastoin varsin hyvä, ja lisäksi rinnalle on löytynyt uusi rakas. Ja vaikka poliisi tutkii yhä aviomiehen mahdollista osuutta murhatapaukseen, raiskaajat ovat kaikki vankilassa. 

Kirja on luettu myös blogissa Amman lukuhetki.