Åsne Seierstad: Afgaanit

 

Åsne Seierstad: Afgaanit

Norjankielinen alkuteos Afghanerne

Suomentanut Onerva Kuusi

Gummerus 2023

496 s.

Naistenviikkohaasteen toinen kirjani ei sekään ole helppoa ja kaunista luettavaa, päinvastoin. Luin Afgaaneja kauan, oli pakko pitää taukoja välissä. Kolmen päähenkilön tarinat ovat erittäin kiinnostavia ja eläväisesti kuvattuja, mutta koska elämä Afganistanissa on niin rajoitettua ja väkivalta on niin arkista, lukeminen oli raskasta. 

Jamila on syntynyt 1970-luvun puolivälissä, Bashir 1980-luvun lopussa ja Ariana vuosituhannen vaihteessa. Seierstad kertoo heidän kaikkien tarinan lapsuudesta aikuisuuteen. Hän on tavannut heidät sekä heidän perheenjäseniään, ja haastattelujen kautta hän pystyy rakentamaan tarkan kuvan kunkin elämänpolusta. Mielestäni kolmeen henkilöön keskittyminen tuo asiat paljon lähemmäs lukijaa kuin jos asioista kerrottaisiin yleisellä tasolla. 

Jamila on sairastanut polion, minkä vuoksi hänen toinen jalkansa ei toimi. Viisivuotiaana hän näki veljentyttärensä yritykset nousta ensin seisomaan ja sitten kävellä, ja päätti kokeilla samaa. Se avasi hänelle maailman ihan eri tavalla. Menestyvä liikemiesisä ei olisi halunnut päästää Jamilaa kouluun, mutta suostui kun ymmärsi että tyttären avioliitto ei välttämättä toteudu ollenkaan. Koulutuksen myötä Jamilasta tuli naisten oikeuksien puolesta taistelija ja järjestötyöntekijä. Mutta kuten niin moni muu, myös hän joutui lähtemään maanpakoon päätyen Norjan kautta Kanadaan. 

Bashir on halunnut pienestä asti Taliban-taistelijaksi. 12-vuotiaana hän karkaa koulutusleirille, ja sieltä alkaa hänen nousunsa kohti komentajan uraa. Vaimot rakentavat tienvarsipommeja yhtä luontevasti kuin laittavat ruokaa. Nuoret miehet ovat joko taistelijoita tai itsemurhapommittajia. Sittenkin kun Nato-joukot ovat poistuneet maasta, Bashir haluaa lisää sotaa. Olisiko Pakistanin aika kukistua?

Ariana on syntynyt länsimielisen hallinnon aikana, ja hänen nuoruuteensa kuuluvat Netflix ja Justin Bieber. Luokkansa parhaana oppilaana hänelle on tie auki oikeustieteen opintoihin. Kun opinnot ovat loppusuoralla, Taliban palaa valtaan. Ensin on epävarmaa, avataanko yliopistoja naisopiskelijoille ollenkaan, ja kun ne lopulta avataan ovat säännöt hirvittävän tiukat. Arianan elämä muuttuu täysin, kun työskentelymahdollisuudet katoavat eikä jäljelle jää mitään muuta kuin järjestetty avioliitto.

Naisten arkipäivä kului korkeiden savimuurien sisäpuolella. Sisällä he syntyivät ja sisällä he myös kuolisivat. Nainen poistuisi kodistaan ainoastaan kaksi kertaa elämässään, ja kummallakin kerralla valkoisiin puettuna: Kun hänet vastanaineena kannettiin aviomiehensä kotiin. Ja kun hänet kannettiin ulos arkussa, kuolinvaatteeseen puettuna. 

(...)

Nuo viisi tyttöä olivat hädin tuskin täyttäneet kahtakymmentä. He kuuluivat oikeustieteen opiskelijoiden parhaimmistoon. Vaikka koejakso oli vasta puolivälissä, se oli jo ohi. He tiesivät, ettei kukaan, yksikään heistä, pääsisi koskaan tekemään unelmatyötään tuomarina, syyttäjänä, puolustusasianajajana, liikejuristina. 

Myöhemmin Ariana kirjoitti päiväkirjaansa:

"Me olemme arvottomia. Kukaan ei arvosta ponnistelujamme. Me emme ole mitään."

(...)

Vietettyäni talossa jonkin aikaa vaikutelmani oli, että tyttöjen tahtoa taivutetaan sen verran hitaasti, että myös vastustus vähenee asteittain. Nelivuotias Hoda oli esimerkiksi verrattain samanlainen kuin muut tapaamani neljävuotiaat. Riehakas, peloton, leikkisä, kekseliäs. Talon kahdeksanvuotiaat olivat jo peittäneet itsensä, he istuivat päät painettuina, pelkäsivät sanovansa jotain väärin. Ainoa asia, mitä he kertoivat toivovansa, oli oppia Koraani ulkoa. Kun kysyin, oliko heillä muita toiveita, mitä tahansa, he pudistivat vain päätään. 

Kammottava kirja, joka on kuitenkin ehdottoman tärkeä ja lukemisen arvoinen. Suren etenkin Arianan puolesta, olisin toivonut että hän olisi paennut maasta ennen häitään, ettei hän olisi joutunut hautaamaan haaveitaan ja alistumaan. Valtaisa kontrasti on myös maahan jääneiden ja Jamilan mukana Norjaan muuttaneiden lasten elämässä. On hirvittävää ajatella, millaista elämä on naisilla ja lapsilla Afganistanissa. Toivoisin että he kaikki pääsisivät pois. Nyt kun Taliban on kieltänyt koulunkäynnin muilta kuin alakouluikäisiltä tytöiltä, ei pian ole esimerkiksi naislääkäreitä. Saavatko naiset hoitoa pian ollenkaan vai ovatko samaanien varassa? Yksi surullisimmista tapauksista on 14-vuotias leski, joka naitetaan anopin poikapuolelle jotta hän jää taloon. Tytöt saatetaan kihlata jo nelivuotiaina, ja teiniäitiys on tavallista. Jotkut saavat tavata tulevan aviomiehen ennen häitä, mutta harvalta kysytään haluaako hän tämän kanssa naimisiin vai ei. Koulutusta pidetään turhana, tyttö on ennen muuta tuleva vaimo ja kaikki muu on haihattelua. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 44, "tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen". Kirja joka maasta -haasteeseeni saan Afganistanin. 

Millariikka Rytkönen: Täysin auki

 

Millariikka Rytkönen: Täysin auki

Johnny Kniga 2024

350 s. 

Osallistun ensimmäistä kertaa Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin järjestämään Naistenviikon lukuhaasteeseen. Viikko alkaa Riikan nimipäivällä, ja mikäpä siihen sopisi paremmin kuin Millariikka Rytkösen elämäkerta. 

Kirjan rakenne on elämäkerraksi hyvin poikkeuksellinen; Rytkönen kirjoittaa kirjeitä eri kohteille. Mukana on odotettuja vastaanottajia kuten lapsuuden kotikaupunki ja omat lapset, ei-niin odottamattomat naisviha ja julkisuus sekä hyvinkin yllättävät turkoosit pyjamahousut, vihreä vessa ja kaksoisleuka. Tykkään kovasti tästä ratkaisusta. Jako lapsuuteen, nuoruuteen, aikuisuuteen ja työhön on perinteisempi.

Rytkönen kirjoittaa räväkästi mutta samalla avoimesti, kipupisteitä pelkäämättä. Jotkut kirjeistä ovat olleet todella vaikeita kirjoittaa, ne luettuaan on helppo ymmärtää miksi. Rytkönen ei ole syntynyt kultalusikka suussa rikkaaseen perheeseen, eikä elämäntie ole muutenkaan ollut helppo. Ja nyt kun hän on menestynyt, lokaa sataa niskaan entistä enemmän. Vaikka kuinka ollaan maailman onnellisin maa ja muka tasa-arvoisia, onhan se yhä niin että nainen kelpaa jos sulautuu massaan ja on hiljaa. 

Sitaatteja olisin voinut ottaa vaikka jokaisesta kirjeestä, päädyin kuitenkin näihin kolmeen:

Kuunnelma alkoi. Tänä vuonna aiheena olikin kuulemma Miss Sveitsi -kilpailu ja koulumme Sveitsin lukion oppilaat. Abit alkoivat haastatella "kilpailijoita" ja silloin se tuli.

"Numeroilla yksi viiva kolme kilpailee kakkosluokkalainen Millariikka sponsorinaan Kotipizza."

Aika pysähtyi.

Tuon helmikuisen aamun vuonna 1993 jälkeen olen laihduttanut. Ja laihduttanut. Ja laihduttanut. Tuon hetken jälkeen olen laihduttanut aikuisiällä yli 250 kiloa. Kolmen ja puolen lukiolaisen Millariikan verran. 22 vuotta laihdutin, kunnes tajusin, että minä riitän. Minä riitän painostani huolimatta. 

(...)

Suomi ei ole naisvihamielinen maa. Jos sattuu syntymään oletetusti pojaksi.

Jos sen sijaan päivänvalon näkee tyttö, jolle annetaan yhteiskunnallista valtaa ja joka vieläpä rohkenee käyttää saamaansa valtaa näkyvästi, käyn yksityiskohtaisesti läpi tekniikat, joilla tytöt ovat vuosikymmenien ajan suojautuneet vaaraa vastaan. Muunsukupuolisista puhumattakaan. 

Ensin käymme läpi ystäväni Petran opettaman avaintekniikan suoraan 90-luvulta, sillä se on edelleen käyttökelpoinen keino puolustaa itseään. Sen jälkeen harjoittelemme korkeakorkoisten kenkien vaihtamista mataliin. Opettelemme karttasovelluksen avulla miettimään vaihtoehtoisia kotimatkareittejä riippuen siitä, onko valoisaa vai jo pimeä ilta. Myöhäistä ajankohtaa varten opettelemme välttelemään puistoja ja sivukujia. Testaamme älypuhelimen mahdollistamaa oman livesijainnin jakamista toisille. Lopuksi teemme käytännön harjoitteita siitä, kuinka kävelemme yksin siten, ettemme ota katsekontaktia muihin ihmisiin, erityisesti miehiin, ja suuntaamme katseemme viistosti alaspäin saadaksemme olla rauhassa samalla kuitenkin hahmottaen ympäristöämme tarpeeksi laajalti. 

(...)

Kotipihaan päästyäni muutun taas pelkäksi minuksi. Avatessani ulko-oven minulla ei ole enää mitään titteliä. On edelleen se pesemätön vessanpönttö, tuoksusta päätellen valmiita lämpimiä voileipiä ja koira, joka minua innoissaan tervehtiessään ehtii rikkoa ne ainoat ehjät sukkahousuni. 

Tästä tuli minulle voimakirja, on niin paljon sellaista mitä tunnistan omasta elämästäni ja mistä olen samaa mieltä Rytkösen kanssa. Koulukiusaaminen, huomautukset painosta tai muuten ulkonäöstä (yhden miehen mielestä olin liian pitkä korkokengät jalassa, toisen mielestä naisella pitää olla pitkät hiukset jne.), asiakkaiden taholta tuleva väkivallan uhka ja seksuaalinen häirintä hoitoalalla, naispomona oleminen... Kuvaavaa on se, että kun kirjastomme johtaja jäi vuosia sitten opintovapaalle, hämmentävän moni asiakas oletti että sijainen olisi kirjastomme ainoa miestyöntekijä. Sitten he menivät hiljaisiksi kun sanoin että ei kun minä olen nyt pomo.

Täysin auki on luettu myös Amman kirjablogissa.

Naistenviikkohaasteessa tavoitteena on käsitellä sukupuolen merkityksiä ja vaikutuksia, siihen(kin) tämä kirja on täsmäisku. Karua kertomaa julkisuudessa olevasta punatukkaisesta naisesta, joka pitää vahvasti omiensa puolta vaikka etenkin lakkoaikana p*askaa tulee joka suunnalta toimittajista ja poliitikoista lähtien. Hoitajat ovat korvaamattoman arvokkaita mutta näemmä vain silloin, kun hoitavat työnsä hiljaa eivätkä valita kehnosta peruspalkasta ja kolmivuorotyön rankkuudesta. 

Virginie Grimaldi: Saman katon alla

 

Virginie Grimaldi: Saman katon alla

Ranskankielinen alkuteos Il nous restera ça (2022)

Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings

Otava 2024

297 s.

Seitsemänkymppinen Jeanne on menettänyt puolisonsa Pierren. Yksinäisyys on musertavaa, eivätkä päivittäiset käynnit hautausmaalla helpota sitä. Myös taloudellinen tilanne huolestuttaa, ja pian Joanne tajuaa ettei hän pysty maksamaan vuokraa yksin. Niinpä hän laittaa huoneen vuokralle. 

Tarjokkaita vuokralaisia on kaksi, ja Joanne päättää ottaa heidät kummatkin. Asunnossa on tilaa kaikille. Théo on 18-vuotias opiskelija, jolla on takanaan lastenkotilapsuus ja edessä rahaton kodittomuus. Kolmekymppinen Iris on paossa kontrolloivaa ex-miesystäväänsä, joka ei suostu päästämään irti. Kolmikko on mitä epätodennäköisin päätymään kämppiksiksi, mutta niin vaan he löytävän yhteisen sävelen miltei välittömästi. Naurua ja itkua riittää puolen vuoden ajan, kunnes jokainen on saanut riittävästi maata jalkojensa alle. 

Kun tulin vähän aikaa sitten duunista, molemmat vanhukset istuivat odottamassa. Se tuntui kivalta, en ole tottunut siihen, että minua odotetaan. Tuli sellainen olo kuin olisi perhe. Iloni lensi kuitenkin pyrstölleen kuin Iris portaissa, kun tajusin heidän odottelevan minua vain apumieheksi. Jos oikein ymmärsin, Iris oli kertonut Jeannelle jostain pyörätuolilla liikkuvasta naisesta, jolla ei ollut sopivia vaatteita, ja pim, Jeanne oli syttynyt loistamaan kuin joulukuusi ja pyytänyt meitä hakemaan kellarista joitain tavaroita. 

Iris puristaa porraskaidetta kuin aikoisi lypsää siitä maitoa. Hän ei selvästikään halua esittää pääosaa Kelkkajengin jatko-osassa. 

En edes tiennyt, että talossa oli kellari. Samalla hetkellä kun avaamme sinne johtavan oven, talonmies Victor putkahtaa ulos kopperostaan. Hän tekee niin joka kerta, kun joku kulkee ohi. Hän ei ole ihminen vaan samppanjapullon korkki. 

- Kaikki kunnossa?

- Noh, minä vastaan. - Me tarvittaisiin kyllä vähän apua, jos sulla on aikaa?

- Toki, missä asiassa?

- Me ollaan paloiteltu Jeanne ja aiotaan piilottaa palaset kellariin. Voitko sä tuoda jalat?

Se tepsii joka kerta. Victor muuttuu yhtä valkeaksi kuin hampaansa, ja ne ovat niin valkoiset, että minulta meinasi räjähtää verkkokalvot, kun hän väläytti niitä ensimmäisen kerran. Iris selittää, että minä vain vitsailen, ja Victor päästää raikuvan naurun ja väittää, että ymmärsi toki. 

Tässäpä on hyvän mielen kirja minun makuuni! Huolia ja suruja kyllä, mutta enemmän iloa ja ystävyyttä. Huumori on lempeän terävää, ja naurun aiheeksi nousee yllättäviä asioita. Rakkaus pilkahtelee mutta ei aiheuta päätöntä kohkaamista vaan varovaista lähentymistä. Tärkeäksi nousee uuteen arkeen sopeutuminen ja se, että uskaltaa toisaalta päästää irti, toisaalta astua tuntemattomaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 5, "kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi". Hih, pakko kertoa, kun aikoinaan luin tämän vuotista haastetta niin säikähdin tätä kohtaa, jotenkin mielsin niin että mitään kirjailijan nimen kirjaimista ei saisi olla omassa nimessäni. Onneksi bloggaajakollegat oikaisivat, ettei se niin ole. Heti helpompi kohta täytettäväksi :D 

Kirja on luettu myös blogeissa Lumiomena ja Tarun tapaan. 

Olli Sarpo: Ohimarssi. Mikään ei ole koskaan ollut ennallaan

 

Olli Sarpo: Ohimarssi. Mikään ei ole koskaan ollut ennallaan

Reuna 2024 

131 s. 

Malte rakastuu itseään puolta nuorempaan saksalaiseen malliin, Annaan. Lyhyt kohtaaminen tienvarren levikkeellä johtaa kiihkeään rakkaustarinaan. Molemmilla on perhe, mutta he eivät voi olla erossa toisistaan vaan elävät lyhyitä kohtaamisiaan varten. Kunnes tulee syyskuu 1994, ja heidän pitäisi tavata Tukholmassa. Malte on lentämässä sinne juontohommiin, Anna tulossa laivalla Tallinnasta. 

Keväästä syksyyn 1994 Malte ylläpitää kulissia, ja sitä hänen on jatkettava vuosikymmenet Estonian uppoamisen jälkeen. Suru on suuri, samoin syyllisyydentunto. Entä jos hän ei olisi ollut menossa Tukholmaan, entä jos hän ei olisi pyytänyt Annaa sinne, entä jos hän olisi kertonut suhteesta vaimolleen? 

Taustalla soi Beethovenin Pastoraalisinfonia, joka ensin oli Malten, sitten Malten ja Annan yhteinen kappale. 

Vieraantuminen itsestäni ja ennen kaikkea huolella rakentamastani elinympäristöstä alkoi juuri niin, huomaamatta ja osana ajan kulumista. Annoin irtautumiselleni luvan sillä hetkellä, kun näin levikkeelle rikkoutuneen auton ja Annan.

Pysäköin tutulle paikalle rivitalokotimme edustalle. Katselin ylpeyttä tuntien huolella hoidettua pihaa, sievää ulko-ovelle johtavaa kiveystä. Sen tekeminen oli vaivalloista, mutta hienoa ja yhteistä koko perheelle. En tiennyt, ettei kiveys, piha tai koko koti enää kuulunut minulle. Olisin kieltänyt jo ajatuksenkin sellaisesta, jos joku olisi minulle niin sanonut. 

Päivä on piirtynyt mieleeni valokuvantarkasti. Ei ollut mitään ennusmerkkejä, ei aavistuksia. Avasin kotioven, hengitin vastaani tulvivaa kodikkuutta. Sauna oli jo lämpiämässä niin kuin olin matkalla toivonutkin, halasin ja syleilin lapseni, suutelin vaimoani. Vaikeudet, huolet, suru - mitään sellaista ei ollut. Ei, vaikka tyttäreni olivat menettäneet isän, vaimoni aviomiehen. Olin pettänyt heidät sitä itse tietämättä.

Tarina on haikean kaunis, koskettava, välillä hitusen ärsyttäväkin. Pastoraalisinfonian osat on hienosti sidottu tarinaan. Pidän tärkeänä, että sinfonian osien nimet on suomennettu kirjan osien otsikoissa. Lukija saa aavistuksen siitä mitä on tulossa, millaiset tunnelmat painottuvat. Viiden osan sisällä on monia lyhyitä lukuja, mikä sopii mielestäni tarinaan hyvin. Jostain syystä tykkään kovasti myös siitä, että tarinaa kerrotaan niin minä-, sinä- kuin hän-muodossa. 

Siitä en pidä, että tarinassa viljellään saksankielisiä sanoja. Olen opiskellut sen verran saksaa että tiedän mitä tarkoittavat Zukunft, leicht, schwanger, übergeben, bewegen, schrecklich, vertrauen ja niin edelleen, mutta kaikki eivät ehkä tiedä. Osa sanoista / lauseista on selitetty heti perään Malten ajatuksissa, mutta ei kaikkea. Joku lukija saattaa hermostua tai kyllästyä jo alkuunsa. Ainakin minä hermostun, jos en ymmärrä.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 42, "kirjan nimessä on alaotsikko". 

Ohimarssi on luettu myös blogissa Kirjavinkit.

Maritta Hirvonen: Allegro barbaro

 

Maritta Hirvonen: Allegro barbaro

Stresa 2024 

235 s. 

Péter Szigeti on muuttanut Unkariin isotätinsä Mártan luo. Hän harjoittelee valokuvausta ennen hakemistaan taidekouluun, mutta kulkee samalla Saksaan loikanneen isoisänsä jäljissä. Miksi isoisä lähti Unkarista vuonna 1956? Miten hän päätyi sirkukseen esiintyjäksi? Kuka on nainen, kenen kuva isoisällä oli piilotetussa lompakossa? Miksi Márta vaihtaa puheenaihetta eikä halua puhua perheestään?

Péter kulkee kameransa kanssa ja huomaa, kuinka mennyt ja nykyinen kulkevat rinnakkain. Isoisä lähti Unkarista ja löysi paikkansa saksalaisesta sirkuksesta, kun taas nykyhetkessä unkarilainen sirkus toimii turvapaikkana ukrainalaisille. Halki vuosikymmenien paitsi sirkus myös musiikki on tarjonnut ihmisille elämyksiä, pakoa arjesta. Péter itsekin esiintyi sirkuksessa, kunnes pandemia laittoi kaikelle lopun. Hän jäi omalla tavallaan kodittomaksi ja etsii nyt paikkaansa maailmassa. Suvun historian ja salaisuuksien tutkiminen auttaa häntä maadoittumaan, vaikka matkalle mahtuu monia turhautumisia ja pettymyksiä. 

Teos koostui kolmesta noin 80 sentin korkuisesta terrakottahahmosta, jotka pitelivät käsissään näkymätöntä lankaa. Taiteilija oli saanut idean kreikkalaisesta mytologiasta, jossa kolmen kuolemattoman naisen tehtävänä oli kehrätä, säilyttää ja lopulta katkaista ihmisen elämänlanka. 

Ensimmäinen hahmo oli lettipäinen, lankaa kehräävä tyttö värttinä kädessään. Tytöllä oli nykerönenä ja kujeileva ilme, ja hän katsoi kirkkain silmin suoraan eteensä. Toisella, jo aikuisella naisella oli nuttura, vakava ilme ja kädet rinnan korkeudelle kohotettuina. Kolmas oli huivipäinen vanhus, jonka leningin etumuksessa oli kuva risua nokassaan kantavasta korpista. Toisen koppuraisista käsistään hän oli laskenut helmalleen, ja siinä kädessä oli sakset. 

Mitään lankaa hahmolla ei ollut käsissään, ja juuri se teki teoksesta mystisen, vähän pelottavankin. Péter ajatteli kuoleman kauhistuttavaa sattumanvaraisuutta, ja mitä ihmettä oli tapahtunut isoisän piilottaman valokuvan kaunottarelle 24.2.1957? Koskaan ei voinut tietää milloin kohtalotar nostaisi kädet helmastaan, kohottaisi hitaasti suuret ja raskaat saksensa, kumartuisi kohti - ja naps. Sinua ei enää olisi. Jonakin päivänä ketään ei enää olisi. 

Kiinnostava, kiehtova, erilainen tarina. Unkari ja sirkus ovat molemmat itselleni varsin vieraita asioita, enkä varsinaisesti ole klassisen musiikin tai valokuvauksen taitajakaan. Tässä kaikki on kiedottu hienosti yhteen, mitään ei ole liikaa. Sivumäärä ei ole suuren suuri, mutta Hirvonen osaa käsitellä isoja asioita pienessä tilassa ilman kiireen tuntua. 

Muutamia epäuskottavuuksia ja sanavirheitä on, mutta ne eivät häiritse lukemista. Márta on yhdessä kohtaa isoäiti eikä isotäti, cimbalonin tilalla olisin ehkä käyttänyt monelle oletettavasti tutumpaa symbaalia, naivin pitäisi kaiketi olla naiivi jne. Mutta mistään isoista jutuista ei siis ole kyse. 

Vaikka tarina sijoittuu nykyhetkeen, se tuntuu ajattomalta. EU ja Orbán mainitaan, mutta kirkot ja hautausmaat, konsertit, sirkusnäytökset, kahvilat, puistot, Tonava, kaikki se voisi olla milloin vain. Ihmiset tuntuvat ihmisen kokoisilta, suruineen ja toiveineen. Toiset ovat politiikan uhreja, toiset valmiina auttamaan heitä miten vain pystyvät, oli sitten 1950- tai 2020-luku.

Tunnelma on haikea mutta kaunis, jotenkin unenomainen. 

Kirja on luettu myös blogissa Ja taas kirja kädessä.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 20, "kirjan on julkaissut pieni kustantaja". 

Chris Carter: Ääni kuolemalle

 

Chris Carter: Ääni kuolemalle

Englanninkielinen alkuteos One by One (2013)

Suomentanut Inka Parpola

Otava 2024

432 s.

Olen kuunnellut tämän jokunen vuosi sitten englanniksi, mutta Carterin kirjojen kohdalla se ei riitä vaan ne on luettava myös suomeksi. Vaikka päähenkilö Robert Hunter työskentelee äärimmäisen väkivaltaisten rikosten tutkinnassa, jostain syystä kirjat eivät inhota ainakaan minua vaan ne tulee luettua ahmien. Nelituntinen junamatka Tampereelta Kuopioon meni sutjakkaasti, ja lopun luin hotellissa iltasaduksi. 

Tällä kertaa murhaaja soittaa Hunterille ja antaa tämän valita, kuoleeko uhri vedellä vai tulella. Hunter yrittää puhua itsensä ulos tilanteesta mutta ei onnistu. Pian murhaaja laajentaa toimintansa striimiksi ja osallistaa yleisön valitsemaan kuolintavan. Hän on teknisesti taitava, eikä poliisi pysty jäljittämään sen enempää hänen puhelintaan kuin tietokonettaan. Mahdottoman tuntuinen urakka ei lannista Hunteria ja hänen työpariaan Carlos Garciaa, vaan he tekevät kaiken mahdollisen saadakseen tekijän kiinni. 

Hunter puristi silmänsä kiinni. "Miksi sinä teet tämän?" hän kysyi soittajalta.

"Koska haluan", soittaja vastasi oitis. "Sinulla on kolme sekuntia aikaa tehdä valintasi, etsivä Hunter. Tulta vai vettä? Heitä lanttia, jos siltä tuntuu. Kysy pariltasi. Tiedän, että hän kuuntelee."

Garcia ei sanonut mitään.

"Odota", Hunter sanoi. "Miten voin tehdä valinnan, jos en edes tiedä, kuka hän on tai miksi olet sulkenut hänet tuohon tankkiin? Puhu minulle. Kerro, mistä tässä on kyse."

Soittaja nauroi jälleen. "Se sinun täytyy ratkaista ihan itse, etsivä. Kaksi sekuntia."

Tämä kuten muutkin sarjan kirjat ovat jännittäviä ja vauhdikkaasti eteneviä. Koska Garcian yksityiselämään viitataan vain vähän ja Hunterilla sellaista ei oikeastaan edes ole, ihmissuhteiden vatvomista ei esiinny ollenkaan. Myös poliisiasemalla työskennellään harvinaisen ystävällisessä ja avuliaassa hengessä eli myös jatkuva keskinäinen kuittailu ja riitely loistaa poissaolollaan. Tässä tutkinta etenee harvinaisen hitaasti, mutta poliisit pallottelevat monia eri mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja mikä kuljettaa tarinaa eteenpäin. Tylsiä hetkiä ei ole. Lopusta tykkäsin tosi paljon, ratkaisu on yllättävä mutta toimiva.

Sarjan osat ovat itsenäisiä, edellisiin osiin viitataan tyyliin "puolitoista vuotta sitten selvitettiin tämänniminen tapaus", mutta juonta ei paljasteta eli kirjat voi lukea missä järjestyksessä tahansa. 

Olen neljä vuotta sitten postannut Carterin kirjasta The Caller, se on yhä suomentamatta. Toivottavasti niitä on muitakin, sillä Carterit jos mitkä ovat superjännittävää dekkariviihdettä. 

Dekkariviikkoni sai näin kolmannen osallistujakirjan :)

Dekkariviikon yhteistyökumppanina on Suomen dekkariseura ry. Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

Anders de la Motte: Keräilijä

 

Anders de la Motte: Keräilijä

Ruotsinkielinen alkuteos Bortbytaren (2022)

Suomentanut Aki Räsänen

Into 2024

453 s. 

Dekkariviikko jatkuu uuden sarjan avausosalla. Anders de la Motte on kirjoittamassa jo ainakin kolmatta sarjaa, ja Keräilijä vie meidät jälleen ihan uudenlaiseen ympäristöön. 

Leonore Asker tutkii nuoren parin katoamista. Hän ei pääse alkua pidemmälle, kun hänet irrotetaan tutkinnasta ja siirretään poliisitalon kellariin, Kadotetuiksi sieluiksi nimitetyn porukan johtoon. Kellarissa työskentelee mitä kummallisin henkilökaarti, jotka tuntuvat kaikki puuhaavan omiaan ilman minkäänlaista koordinaatiota tai edes selkeää juttua. Leo ei anna periksi vaan paneutuu edeltäjänsä aloittamaan pienoismallimaailmaan sijoittuvaan tutkintaan. Kuka lisää figuureja valtavankokoiseen pienoisrautatiehen? Miksi? Pian Leo huomaa, että figuureilla on yhteys paitsi hänen aikaisempaan tutkintaansa myös moneen muuhun juttuun. Mutta koska hän ei ole väleissä paikkansa vieneen tutkijan kanssa, hän päättää selvittää tapauksen yksin. Vain huomatakseen ettei ole yksin; Kadonneiden sielujen kollegat ovat sittenkin hänen puolellaan ja valmiita auttamaan - vaikka sitten salaa. 

"Bengt Sandgren. Mitä hän viime aikoina tutki?"

"E-en oikein tiedä." Rosen valehtelee huonosti.

"Etkö? Luulin, että olet osaston kallio."

Hermoheikko pikku nainen nielaisee jälleen. 

"Hän tutki jotain hieman arkaluontoista, luullakseni. Hän ei oikein halua kertoa siitä."

"Mutta sinä autat häntä?" Hakuammuntaa, mutta osuma tulee. 

"Teen vain vähän hakuja rekistereistä ja sen sellaista."

"Millaisia hakuja?"

Rosen pyöriskelee tuolissaan. 

"Millaisia hakuja?" Asker toistaa. 

"K-kadonneiden henkilöiden rekisteristä. Bengt pyysi minua..." Hän vaikenee ja katsoo Askerin ohi käytävään kuin varmistuakseen, ettei kukaan salakuuntele. "Bengt pyysi minua kokoamaan listan kadonneista henkilöistä, joilla on yhteys Skåneen. Taustatietoa ja sellaista."

"Onko se sinulla vielä?"

Rosen nyökkää. 

"On, hän pyysi minua päivittämään sitä aina silloin tällöin."

"Kuinka kauan olet tehnyt sitä?"

Rosen kohtauttaa olkapäitään.

"Pari vuotta. Viimeksi hän pyysi minua päivittämään listan noin kuukausi sitten."

"Olet siis säännöllisesti pitänyt yllä salaista rekisteriä ja tehnyt hakuja jutuista, joita osastosi tai Sandgren eivät oikeastaan edes tutki?"

"Ei, ei." Rosen levittää kätensä. "En rekisteriä, listaa vain. Bengt sanoi, ettei mitään vaaraa ollut. Hönellä on tapana sanoa..."

Hän pitää tauon ja puree huultaan kuin epäröisi jatkaa.

"Bengtillä on tapana sanoa, että kukaan ei valvo, mitä me tällä osastolla teemme. Että ylempien kerrosten johtajat eivät välitä, mitä asioita tutkimme tai mitä sääntöjä noudatamme, kunhan vain pidämme matalaa profiilia emmekä herätä huomiota."

Asker kohottaa väitteelle kulmiaan. 

Poliisitalon kellarin ohella pääsemme urbaanin löytöretkeilyn maailmaan. Hylätyt, rapistuneet, usein unohdetut ja kartoista kadonneet paikat ovat mitä sopivin ympäristö murhatarinaan. Pienoismallit tuovat myös kivan mausteen. Ihmissuhteissa on toki se nainen-jätti-mieskollegan-mitä-mies-ei-sulata-ja-nainen-saa-kärsiä -kuvio, mutta muuten pahimmat kliseet on vältetty. Kellarikerroksen henkilögalleria on omituisuudessaan ihan superhauska ja kiinnostava. Toivottavasti heihin tutustutaan seuraavassa osassa enemmän. 

Erittäin hyvä, tiukasti otteessaan pitävä sarjan avaus.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 14, "kirjassa harrastetaan."

Keräilijä on luettu myös blogeissa Luetut.net ja Kirjarouvan elämää. 

Dekkariviikon yhteistyökumppanina on Suomen dekkariseura ry. Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

C. L. Miller: Antiikinmetsästäjän murhaopas

 

C. L. Miller: Antiikinmetsästäjän murhaopas

Englanninkielinen alkuteos The Antique Hunter's Guide to Murder (2024)

Suomentanut Antti Autio

Otava 2024

346 s.

Avaan dekkariviikon uuden sarjan ensimmäisellä osalla. Antiikin metsästäjän murhaopas on cozy crimea, joskin keskivertoa jännittävämpää sellaista. 

Freya Lockwood saa tiedon entisen mentorinsa ja työkaverinsa Arthurin kuolemasta. Erään kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen jutun takia he eivät olleet enää puheväleissä, mutta kuolema on Freyalle järkytys. Hänen tätinsä Carole oli Arthurin hyvä ystävä, joten Freya unohtaa menneet hetkeksi ollakseen Carolen tukena. 

Vaan eipä aikaakaan kun heille annetaan kirje, jonka Arthur kirjoitti juuri ennen kuolemaansa. Kirjeessä on vihje, jota seuraamalla Freya ja Carole päätyvät viikonlopuksi antiikkileirille. Vähitellen Freya innostuu. Kaksikymmentä vuotta kateissa ollut antiikkiesineiden tutkija ja väärennösten paljastaja alkaa kuoriutua esiin. Ja koska poliisi ei tutki Arthurin kuolemaa, naiset päättävät selvittää sen itse. Viikonlopun aikana he näkevät ja kuulevat joukon valheita ja harhautuksia, eivätkä tiedä voivatko luottaa muihin kuin toisiinsa. 

Madalsin ääntäni niin, että ainoastaan Carole kuuli. "Olen aikoinaan nähnyt tällaisia kirjoja erään pankkiirin luona. Hän oli hankkinut itselleen kartanon ja halusi, että sisustus näyttäisi mahdollisimman autenttiselta. Hänelle oli yhdentekevää, mitä aiheita talon kirjahyllyissä olevat teokset käsittelivät, kunhan ne vain näyttivät vanhoilta." Sivelin sormellani kirjojen selkämyksiä. "Ellei lordi Metcalf ollut saksalainen, minusta alkaa tuntua, että tämäkin sali on vain lavastettu näyttämään 1800-luvun tyyliseltä kirjastohuoneelta. Mikä siihen on voinut olla syynä?"

Carole rypisti otsaansa. "Arthurin tekemän listan perusteella Copthornin kartanon kokoelma on valtavan laaja. Minä luulin, että kaikki esineet ja huonekalut olisivat näytteillä täällä." Maallikko olisi tosiaan voinut kuvitella, että kartanon suuri sali oli täynnä kallisarvoisia antiikkihuonekaluja.

Arthur tiesi, ettei tässä huoneessa ole ainuttakaan autenttista antiikkiesinettä, mietin itsekseni. Hän halusi, että näen se omin silmin.

"Vaistoni sanoo, että koko jutussa on nyt jotakin pahasti vialla", kuiskasin Carolelle. "Missä kaikki aidot esineet ovat?"

Ai että, tässäpä oli mukavaa luettavaa! Suljettu tila eli kartano sivurakennuksineen, rajallinen määrä ihmisiä, sähkökatkoja ja myrskyjä, katoavia ihmisiä jotka ilmestyvät takaisin selittämättä missä ovat olleet, outoja kirkaisuja, varoituskirje, saapuvia ja lähteviä autoja...  

Tykkään Freyasta ja Carolesta, kivaa vaihtelua että päähenkilöt ovat tavallisia naisia, joista nuorempikin on viisikymppinen. Kerrankin naispuolinen asiantuntija, joka ei ole tyrmäävän kaunis, hoikka, enintään 30-vuotias, pukeutuneena istuvaan jakkupukuun ja korkokenkiin! Näissä naisissa on tavallista niin ulkonäkö kuin elämänkulku, poikkeuksena on antiikkialan tuntemus. Freyalla on kohtalaisia ongelmia omassa elämässään, mutta ne jäävät täysin taka-alalle kun hän keskittyy etsimään murhaajaa. Hyvä niin. 

Kartanon muut vieraat ovat toinen toistaan kammottavampia, ja ehkä siksi herkullisia hahmoja. Heissä kaikissa on jotain hämärää, ja kaikilla tuntuu olevan eri syy olla paikalla. Keskinäiset suhteet paljastuvat vähitellen, ja sitä myöten tunnelma kiristyy. Kaikki eivät lähde viikonloppuleiriltä elävänä. Jännitystä tuovat monet yölliset hiiviskelyt, varjomaiset hahmot, narisevat lattialankut ja toistuvat tavaroiden penkomiset. 

Kirjaa on luettu myös blogeissa Kirjojen kuisketta ja Luetut.net.

Dekkariviikon emäntäblogina on Kirsin kirjanurkka, kiitos kun innostit monta somettajaa mukaan! Logosta annamme jälleen kerran glooriaa Yöpöydän kirjat -blogin Niinalle <3 

Dekkariviikon yhteistyökumppanina on Suomen dekkariseura ry. Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

Anja Erämaja: Joku menee aina ensin

 

Anja Erämaja: Joku menee aina ensin

WSOY 2024

94 s.

Ai että kuinka tykkään Erämajan runoista! Hän kirjoittaa samaan aikaan kauniisti ja hauskasti, vakavista aiheista ilman paatosta, sanoilla leikkien niin ettei se tunnu kikkailulta vaan luontevalta. Toisteisuus, itse keksityt sanat ja yllättävät yhdistelmät pitävät lukijan virkeänä ja herättävät riemua.

Tässä uudessa kokoelmassa isoin teema on äidin hiipuminen ja kuolema, ja se miten äiti vaikuttaa yhä vaikkei ole enää läsnä. Mukana on myös luonto. Runot eivät tunnu surutyöltä, enemmänkin ne ovat sen ihmettelyä että äiti on poissa ja sitä että nyt monet asiat pitää hoitaa itse.

Sitaatiksi haluan laittaa kaksi runoa kokonaan, niiden välissä pienet pätkät kahdesta muusta runosta.

Äiti on kuollut. Koeta nyt ymmärtää, äiti on siirretty Äiti on kuollut -kansioon. Äidin löytää Kuolleet äidit -osastolta, kopistelee siellä, höpöttää. Sana kerrallaan hän hiljenee. Äiti on kuollut, haudattu, maassa maan tavalla routii, sulaa, kääntyy.

Äiti on kuollut, varattu, häntä ei voi häiritä, hänen jalkapohjiaan ei voi kutitella, äiti ei voi nyt vastata, äiti ei aivasta enää mitään, on vartin, puoli päivää, puoli vuotta, loppuun asti on vaiti, hiljaa. Kuulee kaiken. Kuoleman langaton yhteys, kentät.

(...)

Olen saanut tutkimukseni valmiiksi: Huominen on vähän tätä samaa mutta kuitenkin jotain ihan muuta.

(...)

Paikkakuntia joissa kukaan ei käy, talot kylmiä, kalpeat puitteet. Portaat sammaleiden alla, unohtuneet ulko-oven suuret puheet. Mitä ihmisestä jää, lukot, puolen hehtaarin tahtotila. Metsä kaatuu, puut tulossa päin, muurahaiset marssivat ohi.

(...)

Äiti, megalomaaniset neljä kirjainta, jotka meri paiskaa takaisin rantaan. Hehkuva taos, hehkuva hellanpäällinen, lämpökertymä.

Radioaktiivinen kirjainyhdiste, pitkä puoliintumisaika, lapset eivät ehdi alta pois, äitiintyvät, äitivystyvät, äidittäytyvät.

Haikeutta hitusella humoristista sävyä, siitä on tämä kokoelma tehty. Lukeminen herättää välillä ristiriitaisia tunteita, kun samaan aikaan tuntee surua ja iloa. Runot ovat melankolisia, mutta niiden lukeminen on niin ihanaa että tekisi mieli hihkua.

Erämajan runot ovat aina, ei pelkästään tässä kirjassa, helposti lähestyttäviä. Ainakin minä myös haluan palata niiden pariin yhä uudelleen.

Joku menee aina ensin on luettu myös Kirsin Book Clubissa.

Raakel Inkeri: Valkoista ja mustaa. Etelä-Afrikka apartheidista nykypäivään

Raakel Inkeri: Valkoista ja mustaa. Etelä-Afrikka apartheidista nykypäivään

Siltala 2024

270 s.

Vuosi Afrikassa -haasteeni jatkuu varsin synkissä merkeissä Etelä-Afrikassa. Maan historia on hyvin väkivaltainen, ja vaikka välillä on ollut seesteisempi kausi on rasismi yhä voimissaan. Samoin köyhyys, elintasoerot ja korruptio. 

Raakel Inkeri on asunut Etelä-Afrikassa ja tutkinut väitöskirjassaan rotujen välisiä suhteita, hänellä on siis vankka tuntemus aiheesta. Kirja ei kuitenkaan ole "mutuilua" tai omien kokemusten kertomista, vaan lähdeluettelo on pitkä. Nimensä mukaisesti kirja keskittyy asukkaiden ihonvärin merkitykseen; on mustat, värilliset, valkoiset ja aasialaiset. Elämänkulku on pitkälti määritelty sen mukaan, minkä värinen on. Tietyillä ihmisillä on tietyt mahdollisuudet, toisilla toiset. Tiet kohtaavat harvoin, ja silloin kun ne kohtaavat tapahtuma on yleensä kaukana tasa-arvoisesta. 

Inkeri aloittaa kaukaa, 1600-luvun puolivälistä ensimmäisten eurooppalaisten saapumisesta Etelä-Afrikkaan. Tarina on tuttu; alkuperäiskansat joko joutuivat muuttamaan pois tai työskentelemään eurooppalaisille, osa kuoli heille vieraisiin tauteihin. Sotia ja valtataisteluita on riittänyt siitä asti, eikä maan tulevaisuus näytä mitenkään valoisalta. 

Keneltäkään ei kysytty, halusivatko he muuttaa. Ei kysytty, oliko sukua, työtä, asuntoa tai lapsille koulua oman heimon kotimaassa. Ei kysytty, oliko kaikille kyseisen kotimaan heimon asukkaille ylipäätään mahdollista löytää työtä, viljelysmaata, asumusta tai koulua määrätyllä alueella. Jos olisi kysytty, vastaus olisi suurimmalla osalla ollut jokaiseen kysymykseen ei. 

(...)

Rapatessa roiskuu ja niin tapahtui myös iskujoukkojen toiminnassa. Ei ollut tavatonta, että iskut osuivat vääriin henkilöihin. Silloin asiasta vaiettiin ja virhe korjattiin. Jos ja kun murhista aloitettiin tutkinta, selvitystyö oli olematonta tai ainakin ylimalkaista, ja iskut toteuttanut salainen poliisi perusteli epäiltyjen ampumista itsepuolustuksella.

(...)

Marraskuussa päivät ovat jo aika pitkiä, mutta illat todella pimeitä. Kun maassa pitää muutenkin olla vähän varuillaan kaikkialla, omasta pihasta lähteminen tai pihaan ajaminen on pelottavaa, kun ei ole kerrassaan yhtään valoa missään. Toki monet ovat hankkineet varavalonlähteitä, mutta ne ovat lähinnä kohdelamppuja, eivätkä valaise omia varpaita edemmäs. Kun ei ole katu-, liikenne- tai talojen valoja, mutta on kuitenkin autoja ja ihmisiä liikenteessä, maailma näyttää ja tuntuu kovin erikoiselta. Ihmiset eivät enää liiku iltaisin ulkona yhtä paljon kuin aiemmin. Turvattomuus on läsnä koko ajan. 

Lukiessani havaitsin, että kyllä ovat tietoni Etelä-Afrikastakin ihan olemattomat. Apartheid on hyvin  pintapuolisesti tuttu käsite, Nelson Mandelastakaan en tiennyt kuin vankilatuomion ja presidenttiyden. Kirjassa on paljon asiaa, ja koska maan historia on niin väkivaltainen niin olisin kaivannut vastapainoksi jotain iloisia asioita. Olisin kaivannut rutkasti enemmän Inkerin omia kokemuksia, miksi hän on muuttanut Etelä-Afrikkaan ja mitä tehnyt siellä, millaisia hänen paikalliset ystävänsä ovat ja mitä he tekevät yhdessä ja niin edelleen. Nyt koko kirjassa on vain muutama lause, missä on "oma asunto" tai "tuttavani". Arjen iloiset hetket olisivat tuoneet valoa ja hetkellistä kevennystä muuten niin kovin synkkään kirjaan. 

Myös Kirjojen kuisketta -blogi on lukenut tämän.

Helmet-lukuhaasteeseen ruksitan kohdan 46, "kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta". Kirja joka maasta -haasteeni saa Etelä-Afrikan.

Satu Tähtinen: Lordi D ja muita seurapiirisalaisuuksia

 

Satu Tähtinen: Lordi D ja muita seurapiirisalaisuuksia

Otava 2024

301 s.

Mainion niminen kirja on ensimmäinen osa mainion nimistä Moraalisten naisten kirjakerho -sarjaa. Kirjakerhon on perustanut Lady Josephina Wakefield, 28-vuotias naimaton Suttonin herttuan sisar. Lukemistona on moraalifilosofisia kirjoja, ja tavoitteena kerätä rahaa hyväntekeväisyyskohteille, tällä hetkellä orpokodille. 

Kesällä 1837 Josephinan tavoitteena on löytää lisää lahjoittajia Lady Ponsombyn tanssiaisista. Ilta kuitenkin osoittautuu hänelle kohtalokkaaksi. Pöyhkeä Lordi Devonay loukkaa Josephinaa julkisesti, mikä laittaa juorumyllyn liikkeelle. Erinäisten sattumusten kautta Josephina ja Lordi D eli Raymond North päätyvät esittämään seurustelevaa paria, esiliinanaan ensin mainitun Anne-täti. Parin kuukauden aikana ehtii tapahtua monenlaista, eikä yllätyksiltä ja väärinkäsityksiltä vältytä. Ja vaikka välillä tekee kipeää, kumpikin aikoo näytellä osansa loppuun asti. 

"Onko kaikki hyvin, kultaseni?" Anne-täti tiedusteli, kun Josie astui hänen viereensä vieläkin kiukusta puhisten. Miten Raymond kehtasikin väittää, ettei Abernathyn jaarli ollut Josien ongelma? Kuvitteliko mies, että Josephina oli kylmä kuin kivi: pystyi suutelemaan miestä - vieläpä kahdesti - ja sitten viskaamaan tämän pois kuin rikkinäisen rukkasen?

"Täydellisen hyvin", Josephina ilmoitti jäätävästi, ja täti kääntyi katsomaan häntä kulmat koholla.

"Riitelittekö te jo? Sen täytyy olla hyvä merkki."

"Hyvä?" Josephina vilkaisi tätiään hölmistyneenä. "Miten ihmeessä se voi olla hyvä merkki?"

"Riitely merkitsee, että teillä on vahvoja tunteita toisianne kohtaan", täti hymyili salaliittolaisen lailla. 

"Tai sitten meillä on vain ylitsepääsemättömiä erimielisyyksiä", Josephina ilmoitti kiivaasti ja huoahti sitten, kun Raymond yskäisi heidän takanaan. 

Viihdekirjallisuus ei ole mukavuusaluettani, mutta aina joskus joku onnistuu tavalla tai toisella houkuttelemaan niin, että annan kirjalle mahdollisuuden. Tässä on kiinnostava nimi, kaunis kansi ja sellainen takakansiteksti, joka lupailee Josephinan olevan jotain aivan muuta kuin aviomiehenkaipuussa riutuva romantikko. 

Tähtinen on saanut mahdutettua kolmeensataan sivuun tarinan, jossa viihdekirjallisuuden kliseitä on sekoitettu yllätyksellisyyteen. Henkilöhahmot ovat onnistuneita, itse tykkään heistä kaikista. Seurapiirien pinnallisuus laittaa välillä naurattamaan, kun Lordien takaa paljastuu Ethaneita ja Maxwelleja, ikään kuin kaikilla olisi joku rooli esitettävänä. Pidän kovasti myös siitä, kuinka jokaisen luvun alussa on lauseella tai parilla kerrottu, mitä on luvassa. Cliffhangerit lukujen alussa eikä lopussa, toimii! 

Kerrassaan herkullinen tapaus, joka saa jatkoa jo syyskuussa kun sarjan toinen osa Seikkailijalordin paluu ja muita yllätyksiä ilmestyy.

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 7, "kirjassa rakastutaan". 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjakko ruispellossa, Kirjan jos toisenkin ja Amman kirjablogi. 

Sampo Terho: Stalingradin viemärit

Sampo Terho: Stalingradin viemärit

WSOY 2024 

895 s. 

Kiinnostuin Stalingradin viemäreistä jo viime syksynä, kun katselin tänä keväänä ilmestyvien kirjojen listoja. Kun kirja äskettäin saapui kirjastoomme, kauhistuin sen kokoa. Liki 900 sivua ja melko pientä tekstiä! Kuinkahan käy, ajattelin, pysyykö kiinnostus yllä koko ajan?

Elokuussa 1928 veljekset Valter ja Werner Greiser muuttavat Berliiniin opiskelemaan. Pikkukaupungin kasvatit ovat hetken ihmeissään, mutta sitten he tapaavat Horst Wesselin. Tämä saa heidät mukaan kansallissosialistien toimintaan, ja pian veljesten elämänpolut ovat selvillä. Valter innostuu välittömästi, liittyy puolueeseen ja päätyy ensin SA:n ja sitten SS:n jäseneksi. Werner epäröi, mutta koska hän ei saa toimittajan töitä muualta niin hän alkaa kirjoittaa puolueen Angriff-lehteen. Puolueeseen liityttyäänkään hän ei ole yhtä vakaumuksellinen kuin Valter, ja etenkin juutalaiskysymys tuntuu hänestä liioitellulta. Mutta mitäpä yksinäinen epäilijä voi mahtavalle koneistolle? Etenkään tilanteessa, jossa hän toimii Goebbelsin lähipiirissä ja vastaa ennen pitkää koko maan lehdistön ohjailusta. Hän ymmärtää, että ollakseen menestyvä hänen on oltava kovapintainen. 

Veljesten elämää seurataan vuoteen 1943, sodan loppuun saakka. Sota on lopulta erottanut heidät, eikä mikään ole enää entisellään. 

Pimeys syveni hämärillä kaduilla. Kymmeneltä Goebbels kiirehti juhlinnan välissä pitämään lyhyen radiopuheen. 

"Me olemme aloittaneet taistelun työn ja leivän, kunnian ja vapauden puolesta", hän julisti. "Me viemme tämän taistelun loppuun saakka. Jo tänä päivänä olemme nähneet uuden kansanyhteyden syntyvän. Hitlerin editse marssii yhtenäinen Saksa, jossa maanviljelijät, opiskelijat, sotilaat ja työläiset ryhmittyvät saman lipun alle tasavertaisina saksalaisina. Siksi kysyn jokaiselta saksalaiselta tänään kysymyksen: kuka sinä olet, jollet saksalainen, kenen joukossa seisot, jollet meidän kaikkien, ja oletko sinä valmis rakastamaan maatasi ja kansaasi yli kaiken?

Juhlat jatkuivat yön laskeuduttuakin. Goebbels palasi radiopuheen jälkeen Führerin luo Valtakunnankansliaan. Johtaja ilmaantui aika ajoin parvekkeelle tervehtimään kannattajiaan ja vastaanottamaan hänelle heitettyjä ruusuja. Aamuun saakka onnelliset massat juhlivat ja lauloivat kanslian alapuolella ja ympäri kaupunkia.

Saksa oli herännyt.

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu paljon, mutta äkkiseltään en muista yhtään muuta tarinaa, jossa kerrotaan tavallisten kansalaisten "hurahtamisesta" kansallissosialismiin. Tässä kirjassa ei piileksitä, ei tehdä vastarintaa, ei salakuljeteta juutalaisia rajan yli. Tässä tähdätään absoluuttiseen valtaan, hyväksytään väkivalta, kitketään tarvittaessa omistakin pois ne jotka koetaan minkäänlaiseksi uhaksi. 

Terho on nostanut mukaan monia merkittäviä tapahtumia, jotka kaikki ovat vaikuttaneet natsipuolueen menestykseen sitä vahvistaen tai heikentäen. Horst Wesselin murha, Geli Raubalin kuolema, parlamenttitalon palo, toukokuun 1933 kirjarovio, Ernst Röhmin tuomitseminen petturiksi, Itävallan sekä Tsekkoslovakian sudeettialueiden liittäminen Saksaan, Rudolf Hessin lento Englantiin... Tapahtumat ja osa henkilöistä ja heidän puheistaan on tosia, mutta tärkeintä on fiktiivinen veljeskaksikko. Heidän erilainen suhtautuminen kannattamaansa puolueeseen ja sen rakentamaan järjestelmään kannattelee jännitettä läpi kirjan. 

Luin kirjaa pätkissä, noin 50 sivua kerrallaan, joinain päivinä yhden ja joinain useamman pätkän. Kohtaukset ovat selkeitä, ja yhden tapahtuman jälkeen siirrytään ajassa kuukausia eteenpäin. Välissä on muutaman sivun pätkiä Valterin ja hänen joukkonsa hetkistä syvällä Neuvostoliitossa. On siis helppo löytää paikkoja tauoille. Ensimmäiset 200 sivua olin kirjan vankina, sen jälkeen keskittymisessäni tapahtui pientä herpaantumista mutta vain niissä kohdissa, joissa pidetään (lähinnä Goebbelsin toimesta) pitkiä paatoksellisia puheita. Kertaakaan kirja ei tuntunut liian pitkältä, vaan halusin pienen sulattelutauon jälkeen palata kiireesti takaisin tarinan pariin. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 17, "kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo". Minulla niitä on kaksikin, jostain syystä en tykännyt ollenkaan Karl Hankesta ja Melitta Krausista. 

Pirkko Soininen: Signe

 

Pirkko Soininen: Signe 

Bazar 2024

224 s.

Valokuvaaja Signe Brander makaa Sipoossa Nikkilän sairaalassa, elämänsä viimeisinä päivinä. Aurinko luo seinille varjoja ja houkuttelee Signen muistelemaan menneitä vuosia ja elämänsä valokuvia. Muinaismuistoyhdistys osti häneltä Helsinki-kuvia, kuvia rakennuksista jotka purettaisiin ja joiden tilalle rakennettaisiin uutta. Mutta Signe kuvasi myös ihmisiä, laidasta laitaan. Hänet kelpuutettiin niin rikkaiden kuin köyhien seuraan, vaikka välillä vähän naureskellen tai epäillen. 

Helsingin lisäksi hän vietti aikaa Savonlinnassa. Oma ateljee oli toteutunut haave. Hän uskalsi jättää varman piirustuksenopettajuuden taakse ja kokeilla siipiään valokuvaajana, siinä onnistuen. Raha riitti lähinnä vain välttämättömään, mutta tärkeintä oli saada valokuvata. 

Lopun ajan yksinäisyys on Signelle raskasta. Sisarukset ja ystävät ovat kuolleet, enää hän on jäljellä. Mieleen tulee välillä huoli; mitä kuuluu asunnolle Helsingissä kun hän on täällä? Onneksi viileäkätinen sairaanhoitaja Vera huomaa ja kuuntelee. 

Siinä minä taas olen, valkoisessa esiliinassani, kumartuneena pöydän ääreen, peitän pienet roskat siveltimellä ja signeeraan nuorta naista esittävän visiittikortin. Katselen nuorta Signeä hellyydellä: noita uppiniskaisia kiharoita, jotka yritin aina saada kuriin pinnein ja kammoin, ryppyä silmien välissä, totista ilmettä. Purin aina keskittyessäni takahampaat yhteen, huomaamatta, ja havahduin siihen, että leukaa särki - tein niin öisinkin, nukkuessani... monia vuosia. Kas tuossa kokeilen kehitteen levittämistä siveltimellä, laveerausta, joka häivytti kuvan reunoja kohti - siitä ihmiset pitivät. Laveeraus korosti nuorten naisten herkkyyttä - näin Nyblin opetti, ja minä olin opetuslapsi. Käteni oli pikkutarkka ja pääni pitkämielinen. Jaksoin tuhertaa kuvien kanssa, kunnes olivat täydellisiä. 

Kello kilkahtaa oven päällä. Kuulen savonlinnalaisneidon tyytyväisen henkäyksen vuosikymmenien takaa. 

Onpa haikeankaunis tarina! Haaveiden toteuttaminen vaati tiettyjä uhrauksia, tuohon aikaan se oli naisella joko työ tai perhe, ei molempia. Ja valokuvaajan työssäkin palkkio pienempi kuin miehillä. Tässä tarinassa Signellä on ystäviä, todellisuudessa emme tiedä kuinka hyvin hän tunsi kyseiset henkilöt. Mutta siinä kuvaan astuu taiteellinen vapaus; kun faktatietoa ei ole, kirjailijalla on paljon mahdollisuuksia. Soininen käyttää omat mahdollisuutensa hyvin. 

Kirjan kieli on kaunista, mutta ei koukeroista ja kikkailevaa. Lauseet ovat selkeitä ja kirkkaita, samalla tunteita täynnä. 

Signe Branderin nimi on monelle tuttu, mutta hänen elämästään tietää harvempi. Lähdekirjallisuus keskittyy paljolti valokuvaamiseen, ei niinkään hänen yksityiselämäänsä. Soininen tarjoaakin todellisuuden kehyksissä yhden mahdollisen Brander-maailman, tuokiokuvia pitkän elämän varrelta. 

Tämäkin kuuluu kirjoihin, jotka todennäköisesti hankin omaan hyllyyn ja luen vuosien saatossa useamman kerran. 

Halusin Signen mukaan Helmet-lukuhaasteeseen, mutta vapaana ei oikein ollut muita sopivia kohtia kuin 49 eli "kirja on julkaistu vuonna 2024". 

Kirja on luettu myös blogeissa Lumiomena, Leena Lumi ja Kirjapiisku.

Tuija Kauppinen: Joutilaita kilometrejä. Polkupyörällä Etelä-Amerikan halki.

 

Tuija Kauppinen: Joutilaita kilometrejä. Polkupyörällä Etelä-Amerikan halki. 

Kansi Mika Tuominen

Kirjapaja 2024 

256 s.

Mikäpäs sen hauskempaa näin pyöräilykauden alkaessa kuin lukea matkakertomusta pitkästä pyöräretkestä. Tuija Kauppinen polki puolisonsa Ilkan kanssa reilussa vuodessa yli 17 000 kilometriä, kahdeksassa maassa. Reissu vei heidän niin merenpinnan tasoon kuin yli viiden kilometrin korkeuteen vuoristossa, kuumiin ja kosteisiin päiviin mutta myös yöpakkasiin. 

Etelä-Amerikassa tuntuu maasta riippumatta olevan sellainen tilanne, että autot ja rekat eivät välitä väistää pyöräilijää. Muuten ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita. Ympäri maanosaa löytyy entisiä ja nykyisiä pyöräilijöitä, jotka tarjoavat majoitusta halvalla tai työtä vastaan ilmaiseksi. Joskus Kauppiset saavat pyöräilyseuraa viikoiksi, mutta suurimman osan ajasta he ovat kaksin. Mutta koska muutkin polkevat useammassa maassa, tuttuja tavataan kuukausia myöhemmin. Ihmisten ja kännykkäsovellusten kanssa matkanteko sujuu hyvin. Yllättävän vähän on ikävyyksiä, yksi pyörälaukku katoaa mutta sekin löytyy vähän ajan päästä. Pyörissä on hämmentävän vähän vikoja, ja polkijatkin pysyvät kunnossa koronaa ja muutamaa mahatautia lukuun ottamatta. 

Kehon lisäksi lepoa tarvitsee mieli. Kolumbia on äänekäs. Musiikki raikuu lähes joka kadunkulmassa vuorokauden ajasta riippumatta kuin suomalaisilla kesäfestareilla. Naapurit aivan kuin kilpailevat, kenen ämyristä lähtee kovin ääni. Kansainvälisiä listahittejä kuuluu todella harvoin. Kerran muistan kuulleeni Titanic-elokuvan tunnussävelmän. "Ikuista vappua" ei pääse pakoon edes maaseudulla. Sunnuntaiaamuisin kirkonkelloja soitetaan kello kuusi. Kun tähän päälle lisätään liikenteen melu, alan vähitellen ymmärtää, miksi moni ulkomaalainen pelkää suomalaisten kovasti markkinoimaa hiljaisuutta. Korvatulpista tulee Kolumbiassa hyviä yöunia arvostavan pyöräilijän paras kaveri. Pyörän kellosta luovumme ensimmäisen kuukauden jälkeen. Kaiken melun keskellä sen soittaminen on kuin hyttysen ininää. Kukaan ei reagoi.

(...)

Kasvojani vasten puhaltaa alamäessä ilmavirta, joka tuntuu täysillä tohottavalta hiustenkuivaajalta. Karibianmeren rannalla pystyi pyöräilemään puolille päivin, mutta täällä pyöräily olisi hyvä lopettaa aurinkoisena päivänä jo aamukymmeneltä. Se tarkoittaa, että tiellä on oltava heti aamun valjettua kuuden jälkeen. Emme tosin aina noudata tätä sääntöä, vaan poljemme eräänä iltapäivänä 43 asteen helteessä. Siinä tulee avantoa ikävä. Sadekaudella vettä tulee päivittäin melkein kuin paloletkusta. 

(...)

Maailmassa, jossa kaikki janoavat nopeutta ja helppoutta, pyörämatkailija etenee hitaasti. Pyörän päällä on aikaa elää, tuntea ja ajatella, tehdä tarkempia havaintoja ympäröivästä maailmasta. Tangon takaa maailma näkee kirkkaammin. Pyörällä matkustamista voisi verrata kirjan lukemiseen. Molemmissa pääsee sukeltamaan toisten ihmisten elämään. Pullahtamaan oman kuplan ulkopuolelle.

Tykkäsin, tämä on kiinnostavaa ja viihdyttävää luettavaa. Koska reitti pitää Kauppiset pääkaupunkien ja turistikohteiden ulkopuolella, päästään näkemään välillä varsin ankeaakin arkielämää. Luonto on toisinaan karu, ja ihmisten asumukset hädin tuskin koossa pysyviä. Ystävällisyys on kuitenkin läsnä lähes kaikkialla. 

Kiva kun kirjassa on tuore reissu eikä vuosien tai jopa 15 vuoden takainen. Korona näkyy mutta pysyttelee taustalla, samoin sota. 

Kirjassa on paljon hyviä, konkreettisia vinkkejä pyörämatkailuun liittyen. Ne toimivat varmasti, vaikkei olisikaan menossa noin pitkälle retkelle. Tärkeä olisi muistaa kaikessa muussakin matkailussa, ettei ahnehdi liikaa. Kun aikaa on käytettävissä rajallisesti, ei mitenkään voi ehtiä nähdä kaikkea mitä haluaisi. Matkanteon ohessa lukija pääsee kurkistamaan kyliin ja kaupunkeihin, aavikolle ja vuoristoon. Eläväisesti kirjoitettu teksti saa hengästymään, vaikkei itse poljekaan tuulta vastaan. Pyöräilijöiden yhteisö tuntuu tiiviiltä; vaikkei varsinaisesti olla ystäviä niin aina löytyy opas tai yösija. 

Kauppiset ovat onnellisia uskallettuaan toteuttaa unelmansa, ja lukija on onnellinen saadessaan olla kirjan välityksellä mukana. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 40, "kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma". 

Joutilaita kilometrejä on luettu myös blogissa Kirjavinkit.

Anu Patrakka: Kiusaaja

 

Anu Patrakka: Kiusaaja 

Otava 2024

281 s.

Tykkäsin Anu Patrakan Rui Santos -sarjasta, ja ihan yhtä paljon olen tykännyt Nelson Monteiron tutkimuksista. Molempia lukiessa tuntuu kuin olisi itse mukana tapahtumissa, eikä kertaakaan tule fiilis että lukisi dekkarin muotoon piilotettua matkaopasta. 

Sarjan toinen osa vie yliopistomaailmaan. Viiden opiskelijan joukko kokoontuu illalla vanhalle myllylle initiaatioriittiin. Kyse ei suinkaan ole yhteishengen luomisesta vaan yhden henkilön nöyryyttämisestä. Pian yksi osallistujista löytyy kuolleena. Jäljet johtavat vahvasti tiettyyn suuntaan, mutta Monteiro tiimeineen ei lukittaudu siihen. Kun ruumiita tulee lisää, paine kasvaa. Kuka haluaa parikymppiset opiskelijat hengiltä? 

Rikostutkinnan ohella Monteiro pähkäilee tunteitaan suomalaista Emiliaa kohtaan. Lisämaustetta tuo  muistisairauden oireita osoittava isä. 

Monteiro silmäili kivirakennusta. Se oli yllättävän hyvässä kunnossa, ottaen huomioon ettei sitä ollut käytetty todennäköisesti muutamaan kymmeneen vuoteen. Piha oli tasoitettu, katto oli uusittu, sivurakennuksen kiviseinä paikattu. Myllyrakennuksen ainoa ikkuna oli suojattu järein raudoin, ovi oli levällään. Sisällä pilkotti pari kookasta saviruukkua, ehkä alun perin oliivien säilytykseen tarkoitettua, ja vanha puutuoli.

Täydellinen paikka piilotella kaapattua ihmistä, Monteiro ajatteli. Kukaan ei kuulisi avunhuutoja. 

Tykkään siitä, kuinka monipuolisesti Porto tulee kirjassa esiin. Patrakka kuljettaa lukijaa niin varakkaissa kuin köyhissä oloissa, menestyvissä ammateissa kuin hämärähommissa. Lukija pääsee kurkistamaan paikalliseen noituuteen ja uskomuksiin, samalla kun voi miettiä vihan ja rakkauden, ystävyyden ja koston olemusta. 

Vaikka kirjassa tapahtuu kamalia asioita, Patrakka onnistuu luomaan lämminhenkisen tunnelman. Vaikka olosuhteet ovat toisilla hyvinkin ankeat, henkilöhahmot eivät ole vajonneet toivottomuuteen. Alakuloa ja haikeutta on kyllä, mutta myös luottamusta ja uskoa tulevaisuuteen. 

Saa nähdä kuinka pitkä sarjasta tulee, seuraavaa osaa odotellessa!

Lynn Messina: Murhatun rakastajan tapaus

 

Lynn Messina: Murhatun rakastajan tapaus

Englanninkielinen alkuteos An Infamous Betrayal (2018)

Suomentanut Nelli Hietala 

Aula & Co 2024

272 s. 

Neiti Beatrice Hyde-Clare on hädin tuskin toipunut edellisessä murhatapauksessa saamistaan mustelmista, kun hänen tielleen tulee uusi juttu. Hän on luvannut Kesgraven herttualle, ettei enää etsi tapauksia tutkittavakseen, mutta tällä kertaa häneltä pyydetään apua, joten hän ei varsinaisesti riko lupaustaan suostumalla auttamaan. 

Sarjan ensimmäisestä osasta tuttu nuori herra Skeffington saapuu tapaamaan Beaa. Hänen morsiamensa äidin rakastaja on kuollut, ja herra Skeffington epäilee että taustalla on vilunkipeliä. Bea on innoissaan päästessään pois tätinsä valvovan silmän alta, ja yhdessä Skeffintonin kanssa he naamioivat tutkimuksen alun ihan tavalliseksi sosiaaliseksi vierailuksi tuttavien luona. Vaan eipä aikaakaan kun Kesgraven herttua on jälleen samoilla apajilla, aikeenaan ratkaista murha yhdessä Bean kanssa. 

Miehen ensimmäinen keskeytys tuli heti sen jälkeen, kun Bea kertoi tutkineensa herra Wilsonin, kun tämä oli ollut yhä sängyssä. 

"Yövaatteissaan?" herttua henkäisi.

Vaikka tieto ei saanut miestä punastumaan, tämän vaivaantuneisuus oli ilmeistä ja Bean täytyi tukahduttaa nauru, joka kupli hänen kurkussaan. Oli käsittämättömän hassua, että hän, ikääntyvä vanhapiika, oli vähemmän kaino kuin herttua, jolla oli täytynyt olla useita ellei jopa kymmeniä rakastajattaria. "Kyllä, yövaatteissaan. Minusta ei ollut sopivaa pyytää hovimestaria pukemaan häntä päiväpukuun ja siirtämään häntä olohuoneeseen. Ensinnäkin olisi ollut kammottavaa nähdä kuolleen miehen esittävän elävää. Toisekseen, se olisi pilannut mahdollisuuteni kerätä hyödyllistä tietoa tapahtumapaikalta. Mutta se on tietenkin vain minun mielipiteeni, ja sinä voit toki pukea ja asetella seuraavaksi tutkimasi ruumiin niin kuin omalle herkkyydellesi parhaiten sopii."

Bea oli yrittänyt saada miehen nolostumaan, mutta tämä ainoastaan kiitti ehdotuksesta ja lupasi pitää asian mielessään vastaavan tilanteen varalta. 

Ai että, tämä kolmas osa on yhtä hyvä ja hauska kuin aiemmat. Bean ja herttuan suhde saa uusia mustasukkaisia sävyjä, kun herttua nähdään julkisesti useita kertoja lady Victorian kanssa, ja seurapiirit ovat varmoja pian julkaistavasta kihlausuutisesta. Murhatutkinnan ohella Bea ja herttua ehtivät selvittämään välinsä, mutta kömpelyys ja kommellukset takaavat sen ettei touhu pääse siirappiselle tasolle. Vera-täti on oma hillitön itsensä, kun taas Flora-serkku osoittautuu Bean yllättävän hyväksi liittolaiseksi. 

Jos sarja olisi trilogia, tähän sen olisi hyvä päättyä. Olen ymmärtänyt että sarjassa on vielä useita osia, joten eiköhän suomennoksia saada yhtä tiheään kuin tähän asti. Mielelläni jatkan Bean matkassa ja nautin hänen nokkeluudestaan. Saa nähdä vähentääkö hän itsensä vähättelyä, kun on taas saanut yhden jutun ratkaistua. 

Murhatun rakastajan tapauksen on lukenut myös Kirjahilla.

Seppo Salminen & Leena Hirvonen: Kirurgina Ruandassa

 

Seppo Salminen & Leena Hirvonen: Kirurgina Ruandassa

WSOY 2024

255 s. 

Eipä ole hilpeä toinenkaan lukemani Afrikkaan sijoittuva kirja. Päinvastoin, kurjuutta riittää. Lääkäri Seppo Salminen lähtee keväällä 1994 Ruandaan neljäksi kuukaudeksi. Sinä aikana hän hoitaa reilut 2000 potilasta hyvin hankalissa sairaalaoloissa. Työpäivät ovat pitkiä, tilat ja välineet puutteellisia, hoidettavia olisi monta kertaa enemmän kuin mitä on mahdollista hoitaa... 

Kirja perustuu Salmisen päiväkirjamerkintöihin, jotka toimittaja Leena Hirvonen on saattanut kirjan muotoon. Päiväkirjamaisuus on säilynyt, sillä jokaisella luvulla on paitsi otsikko myös päivämäärä. Väkivaltaa ja kuolemaa riittää, eikä lukija voi olla ajattelematta kuinka monta elämää on menetetty ihan turhaan. Paitsi päivittäisestä työstään Salminen kertoo myös Ruandan hutu- ja tutsiheimojen pitkästä keskinäisestä vihanpidosta, joka yltyi suorastaan järjettömäksi 1990-luvun puolivälissä. 

Herään kuudelta. Jostakin naapuritaloistamme tai tieltä talomme edestä, en ole varma suunnasta, kantautuu makuuhuoneeseeni, vuoteeseeni saakka, herkkävireinen laulu. Tuuli kuljettaa laulua mukanaan ja saa sen kuulostamaan etäisesti veisulta. Tai virreltä. Kuitenkin yhtä aikaa hyvin omakohtaiselta ja samalla yhteiseltä, laulajien tuntemalta ja yhteen ääneen laulamalta. Välillä laulu vaimenee, välillä voimistuu. Makaan sängyssäni hiljaa ja kuuntelen. En saa selvää laulun sanoista enkä sävelestäkään kunnolla, mutta erotan useamman laulajan. Kuorossa on ainakin muutama mies, ehkä pari naista. Eri ikäisiä. Kaunista.

Ennen kuin pääsen perille kappaleen tarinasta, kuulen laukauksen.

Toisen.

Kolmannen.

Neljännen.

Viidennen ja viimeisen.

Viimeisen. Viimeisen. Viimeisen. 

Viides laukaus jää kaikumaan huoneeseeni sanattoman ahdistavassa hiljaisuudessa. Laulua, mitään siitä, ei enää kuulu, paitsi päässäni, taustalla. Pari miestä, pari naista. Yhteiset, tutut sävelet. 

Nousen sängystä ja kävelen sairaalalle. 

Kirja päättyy tilanteen rauhoittumiseen, siihen että tyttökouluun perustettu väliaikainen kenttäsairaala voidaan purkaa ja potilaat lähettää oikeisiin sairaaloihin. Kaupungin kadut ovat vilkastuneet, kun naapurimaihin paenneet ruandalaiset ovat palanneet takaisin. 

Olisin kaivannut loppuun vielä yhtä lukua, jossa olisi lyhyesti kerrottu mitä Ruandassa on tapahtunut viimeisen 30 vuoden aikana. Nyt on ainoastaan takaliepeessä maininta: "Nykyään Ruanda on yksi Afrikan kehittyneimmistä valtioista. Murhenäytelmän traumat eivät kuitenkaan ole täysin parantuneet." Ilmeisesti levottomuuksia yhä on, ainakin Tansania-matkaoppaat kehottavat välttämään matkustamista Ruandan rajalle. 

Kirurgina Ruandassa on kyllä yksi koskettavimmista kirjoista, mitä olen lukenut aikoihin. Vaikka toimintaympäristö on karmea, kirjasta välittyy kuitenkin lämpöä. Salminen suhtautuu työhönsä intohimoisesti ja iloitsee pienistäkin onnistumisista. Puhtaan veden puute aiheuttaa monta turhaa kuolemaa, mutta moni potilas myös selviytyy. Sairaalan vähälukuinen henkilökunta on uuvuksissa, mutta löytää iloa sieltä missä sitä suinkin on löydettävissä. 

Voimakas lukuelämys, mutta en suosittele herkimmille lukijoille. Leikkaushoitoa vaativat vammat eivät ole kaunista luettavaa, vaikka niistä kerrotaan viileän kliinisesti. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 24, "kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin". Kirja joka maasta -haasteeni saa Ruandan. 

Viola Wallenius: Koti Keniassa

 

Viola Wallenius: Koti Keniassa

Otava 2021

222 s. 

Viola Wallenius on poikkeuksellinen avustustyöntekijä. Hän lähti maailmalle jo nuorena, ja hämmästyttävän pian perusti kenialaisten ystäviensä kanssa oman avustusjärjestön Home Street Homen Keniaan. Rohkeaa ja päättäväistä! Järjestön pyörittäminen ei ole helppoa, sillä pienen toimijan rahoitus on pieni, ja väistämättä on tehtävä valintoja siitä keitä voi auttaa. Tuntuu että ein sanominen on ehkä raskain puoli Walleniuksen työstä. Jos on kaksikymmentä hyväksikäytettyä tyttöä, miten valita ne muutama keitä on varaa auttaa? Järjestön onkin ollut pakko keskittyä tietylle maantieteelliselle alueelle ja tiettyihin teemoihin. 

Kirja osoittaa varsin karulla tavalla, miten monenlaisia ongelmia Keniassa on. Tarjolla on kaikkea mahdollista hallinnon korruptiosta köyhyyden aiheuttamaan ihmiskauppaan. Myös hyvät asiat saattavat aiheuttaa hankaluuksia; kun rakennetaan uusi koulu, sinne haluavat oppilaat myös muista kouluista jolloin se on auttamatta liian pieni. Suuri järkytys minulle oli myös tilanne, jossa suuren avustusjärjestön johtaja oli mukana matkalla, mutta häntä kiinnosti vain selfieiden ottaminen eikä hän  matkan jälkeen ollut enää lainkaan kiinnostunut kohteesta. Miten vastenmielistä! Onneksi vastapainona on Walleniuksen ja hänen tiiminsä onnistumisia. Monet pienet ilon hetket tuovat toivoa isojen synkkien asioiden sekaan. 

Edwardin siskosta oli tullut meidän puuronkeittäjämme, ja keitimme joka aamu yhdessä aamupuuroa esikoululaisille. Aamu alkoi vedenhaulla kaivolta ja nuotion sytyttämisellä. Suureen patakattilaan mahtui 50 litraa puuroa, joka jaettiin tasan parille sadalle eskarilaiselle. Puurohetket olivat mieltä lämmittäviä, kun lapset juoksivat ensimmäisen oppitunnin jälkeen jonoon ja odottivat malttamattomina omaa annostaan. 

Puurojakelu oli uuden järjestömme ensimmäinen projekti. Tavoitteenamme oli aamupuuroa tarjoamalla auttaa nälästä kärsiviä perheitä ja huolehtia, että lapset saisivat vähintään yhden lämpimän aterian päivässä. Ajan mittaan huomasimme, kuinka valtava merkitys puuroaterioilla oli koulunkäynnin kannalta. Esikoulun oppilasmäärät lähtivät nousuun, ja lasten keskittymiskyky ja jaksaminen paranivat huomattavasti.

(...)

Puurohankkeessa törmäsimme pian uuteen haasteeseen. Koska koululla ei ollut lainkaan makeanvedenpistettä tai kaivoa, Makongenin peruskoulun ja esikoulun lapset joutuivat juomaan suolaisen porakaivon vettä. Ajatus pitkistä koulupäivistä pelkän suolaveden voimin sai minut voimaan pahoin. Makean veden puute aiheutti myös sen, että puuronkeittoon tarvittava makea vesi piti kantaa kilometrin päästä kaivolta. 

Salim ehdotti, että toteuttaisimme yhdessä paikallisten nuorten ja koulun oppilaiden vanhempien kanssa puhtaanveden projektin. Vetäisimme puhtaan veden putkien avulla olemassa olevasta makean veden kaivosta. Ajatus kuulosti loistavalta.

Sitaatissa nousee esiin yksi asia, jota pidän todella tärkeänä: yhdessä paikallisten kanssa. Koska mitä järkeä on toteuttaa projekti, jos sen valmistumisen jälkeen paikalliset jätetään yksin ilman että kukaan heistä tietää esimerkiksi miten laitteen vika korjataan tai mistä saa hankittua varaosia. Osallistaminen, osallistuminen, mahdollisuus vaikuttaa ovat tärkeitä asioita, ei pelkästään avustustyössä vaan kaikessa.

Onneksi mukana on ilon hetkiä, muuten tämä olisi tosi raskasta luettavaa. On se vaan niin järkyttävää, miten erilaisissa olosuhteissa tällä pallolla eletään ja selviydytään. Keniassa mukana on lisäksi erilaisia heimoja kulttuureineen, joten eri alueille ei mennä tuosta noin vaan tekemään avustusprojektia. Jos kulttuurissa on mukana vanhoja - kenties väkivaltaisia - perinteitä, ei niitä muuteta hetkessä vaikka kuinka ulkopuolelta tultaisiin kertomaan niiden olevan väärin. 

Lukusuositus ihan kaikille! 

Koti Keniassa on luettu esimerkiksi blogeissa Kirjahilla, Sheferijm - Ajatuksia kirjoista sekä Anun ihmeelliset matkat.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 37, "kirja, joka herättää voimakkaita tunteita". Kirja joka maasta -haasteeni saa Kenian. 

Huh, viimein saan Vuosi Afrikassa -lukuhaasteeni korkattua! On ollut lukemisen kannalta huono alkuvuosi; on ollut tiettyä lukujumia niin ettei mikään kirja etene, välillä ei ole päivässä tunnit riittäneet lukemiseen. Mutta tästä se toivottavasti taas lähtee.