Roy Jacobsen: Rigelin silmät

 

Roy Jacobsen: Rigelin silmät

Norjankielinen alkuteos Rigels øyne (2017)

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Sitruuna 2024

232 s.

Tykkäsin tosi paljon Barrøy-sarjan ensimmäisestä osasta Näkymättömät, harmi ettei toinen eikä tämä kolmas osa yllä samalle tasolle. Ehkä avausosasta ja Ingridin lapsuudesta oli liian pitkä hyppäys aikuisuuteen ja sota-aikaan. Eikä luonnon kuvaus ole yhtä voimakasta. 

Nyt sota on loppunut, ja Ingrid lähtee lapsi kainalossaan etsimään Kajan isää. Matkaa kertyy satoja kilometrejä niin laivalla, junalla, linja-autolla, hevoskärryllä, polkupyörällä kuin jalkaisin. Monessa paikassa Ingrid kohtaa vastentahtoisuutta, hänelle ei haluta kertoa mitä sota-aikana on tehty. Hän epäilee myös, että moni on kohdannut Alexanderin vaikka ei sitä hänelle myönnä. Askel askeleelta hän seuraa Alexanderin jälkiä, kunnes ei enää ole mitä seurata. 

Hän joi vettä joka purosta, jonka he ylittivät, ja he söivät kaksi kertaa ennen kuin tulivat alas uuden meren rantaan ja nukkuivat kaksi yötä kalamajassa, jonka eräs Adolfin ystävä avasi heille. Sitten he nousivat erääseen kalastuskutteriin mukanaan Adolfin kirjoittama lappunen, joka teki toivotun vaikutuksen aluksen kippariin, lyhyeen, leveään ja harvasanaiseen mieheen, joka nyökkäsi välinpitämättömästi matkustajille ja luovutti Ingridille oman hyttinsä, ja sanoi voivansa vallan hyvin nukkua ruorihytissä, sehän oli hänen paikkansa. Mutta hän ei voisi viedä heitä sen kauemmas etelään kuin Rørvikiin, Ingridin olisi odoteltava siellä jatkokyytiä syvemmälle vuonoon Kongsmoenin suuntaan, ja se vuono vasta onkin pitkä, sanoi kippari, se lähes katkaisee koko maan kahtia.

Niin, sellainen on suunnitelma, Ingrid ajatteli, hän oli matkalla ja seisoi laivan kannella ja katseli ympärilleen, näki tuttujen tunturi- ja saarimuodostelmien katoavan yksi kerrallaan taivaanrannan taakse jättämättä jälkeensä vähäisintäkään kaipauksen häivää. Myös Kaja tarkasteli tyvenen rauhallinen katse venäläissilmissään maailmaa, jonka he olivat jättämässä taakseen ja joka oli tähän asti ollut heidän ainoansa. 

Hyvin erilainen road trip, kuin kirjoissa yleensä. Ingrid menee vaikeakulkuisille seuduille, joissa liikenne on harvaa tai sitä ei ole ollenkaan. Junaa voi joutua odottamaan tunteja, jopa päiviä. Kävelypätkät saattavat olla kymmenien kilometrien mittaisia. Ingrid ei kuitenkaan ole valmis luovuttamaan. Kotisaari saa odottaa niin kauan, että hän löytää vastaukset kysymyksiinsä. 

Odottelusta ja hitaasta etenemisestä huolimatta kirjassa ei ole tylsää hetkeä. Paljon on varmasti kiinni kielestä, joka on tosi kaunista ja vahvaa. Suuria tunteita ei koeta, mutta jotain lujaa ihmisten välisissä kohtaamisissa on. Ja vaikka Ingridillä on matkallaan paljon vastoinkäymisiä sekä sitä että häntä käsketään unohtamaan koko juttu ja palaamaan kotiin, löytyy auttavaisia ihmisiä joskus aika yllättävistäkin paikoista ja tilanteista. 

Vaikka ykkösosa on ollut mielestäni paras, kannattaa sarja lukea. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 32, "kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa".

PS. Kirjan kansiliepeessä sanotaan Jacobsenin voittaneen ensimmäisenä norjalaisena kirjailija Man Booker International Prizen vuonna 2017 ja The International Dublin Literary Awardin vuonna 2018. Googlailin, ja sen perusteella näin ei ole. Dublin-palkintoon hän oli shortlist-ehdokas, mutta voiton vei Mike McCormack teoksellaan Solar Bones. Myös Booker-palkinnossa hän oli shortlistalla, mutta voittaja oli David Grossman teoksellaan A Horse Walks into a Bar. 

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

 

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

Norjankielinen alkuteos Kniven i ilden. Ruijan rannalla - Sanger fra Ishavet (2022)

Suomentanut Aki Räsänen

Gummerus 2024

368 s. 

Vuonna 1859 Priita-Kaisa pakkaa poikansa Aleksin ja Heikin mukaan ja lähtee Sodankylästä kohti Pykeijaa. Kahden aviottoman lapsen äitinä hän on joutunut häpeään ja aikoo aloittaa alusta muualla. Matkanteko katkeaa muutamaan otteeseen, yleensä pitkäksi aikaa, sillä Priita-Kaisaa tarvitaan parantamaan vammoja. Hän kokee olevansa parempi eläinten kanssa, mutta tunnistaa usein myös ihmisten vaivat. 

Kun kolmikko lopulta saapuu raskaan taipaleen jälkeen Näytämöön, Priita-Kaisan suunnitelmat menevät uusiksi. Hän oli ajatellut löytävänsä kalastajan aviomiehekseen, mutta rakastuukin ukkomieheen. Suhde on julkinen salaisuus, josta he Mikon kanssa joutuvat maksamaan. Ja vaikka tie lopulta vie Pykeijaan, ei siellä ole helpompaa. Elämä kalansaaliiden ja säiden armoilla on kovaa, vuodesta toiseen. Mutta rakkaus lämmittää, eivätkä sentään ihan kaikki ihmiset ole heitä vastaan. 

Kaikkiin paikkoihin olen halunnut lähteä. Kaikki polut, kaikki tähdet, kaikki revontulten lieskat ovat johtaneet minua kotiin, kaikki merkit, kaikesta voi päätellä jotain, kaikki sinertää, jokainen suo, jokainen kallio, jokainen mutka, jokainen lampi. Kaikki se tuohi, mitä olen repinyt, on toiminut karttana sille joka osaa lukea, kaiken olen lukenut, kaikki polut ja risteykset olen löytänyt, jopa ne joita en ymmärtänyt.

Mutta tuo tuolla.

Meri.

Se ei vedä minua puoleensa.

Mereltä minä sulkeudun. 

- En uskonut, että se olisi tällainen, sanon hänelle, joka seisoo juuri näköpiirini laidalla. 

- Mitä Priita-muori uskoi?

- Mitäkö minä uskoin?

- Mitä Priita-muori uskoi merestä?

Miehen käsivarret saavat otteen, käsivarret kylkiluiden ympärillä, käsivarret jotka purkavat kiinnitysköyden, nuo käsivarret kun ne pitelevät, miten ne sopivatkaan minun pitelemiseeni, ne vain pitelevät, ne tekevät sen mielellään, kuin olisin vanha nainen, kuin särkyisin helposti, kuin olisin arvokas. 

Odotin kirjalta paljon ja se osoittautui juuri niin hyväksi kuin olin ajatellut. Elämä on niukkaa ja jokainen tekee elantonsa eteen sen mitä on tehtävä. Ihmissuhteet eivät ole koukeroisia vaan melko suoraviivaisia. Asioista puhutaan suoraan, kaunistelematta. Taustalla on vahva usko pikkuväen voimaan, ja pienillä rituaaleilla yritetään saada niin suojaa kuin helpotusta. 

Ihmisten nimissä tahdoin mennä välillä sekaisin, sen verran monta Mikkeliä, Priitaa, Heikkiä ja Kreetaa tavataan. Nimissä on kuitenkin yleensä mukana talon tai suvun nimi tai henkilön ominaisuus, joten äkkiä pääsee jyvälle kenestä kulloinkin on kyse. 

Kirja avaa Ruijan rannalla -sarjan. Mielenkiinnolla odotan, kuinka monta osaa saamme vielä lukea Priita-Kaisan ja Mikon elämästä.  Miten heidän suhteensa jatkuu? Entä Priita-Kaisan suhde lapsiinsa? Onko edessä hyviä kalavuosia vai tuleeko elämästä entistä vaikeampaa? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 7, "kirjassa rakastutaan". 

Jäämeren laulu on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Kirjareppu. 

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

 

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Kannen kuvat Antti Kanto

Gummerus 2021

405 s

Hattulan Pyhän Ristin kirkkoon on päätetty teettää koristekuvitus koko kirkon täydeltä. Työtä tekemään on palkattu maalarimestari Andreas Pictor apulaisinaan maalari Martinus ja apupoika Vilppu. Onnettomien käänteiden kautta kirkkoon tarvitaan apua, ja kirkonisäntä Klemetti ehdottaa tiilimestarin tytärtä Pelliinaa, taitavaa piirtäjää. Alkujärkytyksen jälkeen Andreas suostuu, ja Pelliina otetaan mukaan auttamaan ja oppimaan.

Kyläläisiä jännittää, millaiseksi kirkon sisus muodostuu. Maalarit työskentelevät keväästä syksyyn, eikä kuvia näytetä etukäteen kuin tarkastuskäynnille tuleville. Sana kuitenkin kiirii, ja kirkkoherra Petrus Herckepaeus pelkää. Onko kirkkomaalauksista tulossa katastrofi?

Vilppu oli tikapuista ja omasta kuvastaan niin mielissään että rupesi malliksi pyllisteli lattialla ja heti huomasin kuinka köydenvetäjät piti maalata. Harjoittelin hiilellä etuhuoneen lattialle kun rupesi sujumaan kiipesin tikapuille ja olin varovainen. Katsoin Vilppua etuhuoneen lattialla ja piirsin hiilellä miehen ja sitten toisen. Piirsin ensin vain ääriviivat ja niistä tuli hauskat. Muutaman paikan niin kuin taipuneen selän ja konttaavat jalat ripsutin kanansiivellä puhtaaksi ja piirsin uudelleen. Kun lisäsin värin Vilppu piteli tikapuista kiinni ettei enää tulisi vahinkoa ja luidenrikkoa. Kostutin seinästä oikean kohdan kalkkivedellä ja maalasin punaisella värillä oven päälle kaksi miestä kontillaan paitasillaan pyllyt paljaina köysilenkki kummankin niskan takana. Toinen heistä tarkoitti pahuutta ja toinen hyvyyttä ja siinä välissä on ihminen että kumpaan suuntaan hänet tempaistaan niin että vertauskuva se oli.

Tarina on kiinnostava, se on mahdollinen kuvaus siitä keitä kenties ovat olleet he, jotka ovat maalanneet Pyhän Ristin kirkon koristeet. Se kurkistaa keskiaikaiseen elämään monen eri henkilön näkökulmasta. Lukija saa vilauksen niin linnasta, pappilasta kuin markkinoilta. Se muistuttaa ajasta, jolloin oppipoikajärjestelmä oli voimissaan, ja asioita opittiin jäljentämällä ja itse tekemällä. Samalla se herättää ajattelemaan, kuinka yhä, 500 vuotta myöhemmin, kovin monessa asiassa syntyperä vaikuttaa siihen, mitä mahdollisuuksia ihmisellä on.

Pidän kovasti kirjan herkullisesta henkilögalleriasta. Andreas on suvereeni mestari, joka kuitenkin tiedostaa ikänsä ja sen, että hänellä ei enää ole mahdollisuutta kovin monen kirkon työstämiseen. Martinuksella olisi mahdollisuus yltää vaikka mihin, mutta hän ei malta tarttua siihen. Vilppu alkaa epäillä, noinkohan hänen kutsumuksensa olisikaan maalaushommissa. Pelliina on syrjitty ja hyljeksitty, joka puhkeaa loistoon kun hänelle kerrankin annetaan tilaisuus. Kirkkoherra Petrus on palannut työhön kotipaikkakunnalleen, ja taistelee eroon lapsuuden varjostaan Mulli-Pekkana, etsien aikuisuuden ja ammatin tuomaa uskottavuutta. Kirkkoisäntä Klemetti on viisas häärijä, joka taustalla pitää kokonaisuuden kasassa.

Kannon humoristinen kieli elävöittää tarinan reheväksi, huomasin oikein alkavani odottaa mitä kaikkea vielä tuleekaan vastaan. Tähän tarinaan jos minne sopivat tunkiokukot, sydänhyppimiset ja kryppyperseet! Hauskojen sanojen ja lauseiden sijoittelu on mennyt kohdilleen, ne eivät tunnu yhtään keinotekoisilta tai päälleliimatuilta vaan kuuluvat juuri siihen missä ovat. Ennen muuta huumori ei peitä alleen tarinan synkempiä sävyjä kuten naisen asemaa, ennakkoluuloja tai maallisen ja kirkollisen vallan ristiriitoja.

Rottien pyhimystä on luettu jo varsin paljon, siitä on arviot esimerkiksi blogeissa Nostetaan teksti pöydälle, Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka sekä Amman lukuhetki.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee minulla kohtaan 20, ”kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen”. Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 3, ”historiallinen romaani.” 16, ”kirjassa eletään ilman sähköä” ja 33, ”kirjassa opetetaan jokin taito”.

Julian Fellowes: Belgravia

Julian Fellowes: Belgravia
Englanninkielinen alkuperäisteos Belgravia (2016)
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2016
477 s.

Sanottakoon heti aluksi, että Belgravian myyntivaltit eivät houkutelleet minua. Etukannessa sanotaan "Downton Abbeyn tekijältä" ja takakannessa "Lääkettä Downton Abbey -riippuvuuteen". Täten tunnustettakoon, että en ole koskaan nähnyt yhtään jaksoa kyseistä sarjaa. Siis en ainakaan vielä. 

Kirjan kansi on sellainen, että sitä ei voi ohittaa. Mikä on tuo mahtava rakennus ja mitä siellä tapahtuu? Keitä ovat nuo tyylikkäästi pukeutuneet ihmiset, ja kuka matkustaa hevosvaunuissa? Kansi antaa odottaa juhlia, yläluokkaa palvelijoineen - mutta myös siihen tiiviisti liittyviä skandaaleja ja juoruja. 

Niitä kaikkia Belgraviassa on mutta myös paljon muuta. 

Vuonna 1815 Trenchardin perhe asuu Brysselissä. Tytär Sophia on rakastunut aateliseen Edmundiin, rikkaan Brockenhurstin suvun perijään, eikä piittaa vanhempiensa paheksunnasta. Edmund rakastaa häntä, joten eri säätyihin kuuluminen ei haittaa. Sophia ja Edmund odottavat edessä olevan loistavan tulevaisuuden. Sitä he eivät saa. Napoleon armeijoineen valloittaa Eurooppaa ja Edmund joutuu osallistumaan sotaan. Sen jälkeen mikään ei ole ennallaan.

25 vuotta myöhemmin Bryssel tanssiaisineen palaa Trenchardien ja muiden mieliin. Isä James on rakentamassa Lontoota ja noussut kohtalaisen merkittävään asemaan. Perheellä on salaisuus, jonka paljastuminen lady Brockenhurstille aiheuttaa tapahtumien vyöryn. Seuraa 400 sivun verran salailua, peittelyä, vakoilua, viettelyä, viattomuutta, katkeruutta, pelkoa - ja tietenkin rakkautta. 

Kirje oli lyhyt. "Kultaseni", siinä luki. "Jos voit tulla käymään perjantaina kello neljä, luulen että voimme suunnitella uutta retkeä Bishopsgateen. Caroline Brockenhurst." Corinne tuijotti pientä kermanväristä paperiarkkia. "Uutta retkeä." Mitä se tarkoitti? Uutta retkeä Bishopsgateen? Hän tiesi kyllä, kuka oli töissä Bishopsgatessa. Kun Charles Pope oli kävellyt yhtä matkaa Marian ja kamarineiti Ryanin kanssa kohti uutta kirjastoa, Ryan oli kertonut hänelle jälkeenpäin keskustelusta kaiken. Oliko tässä syy siihen, miksi hänen suunnitelmansa olivat vaarassa raueta? Entä minkä takia lady Brockenhurst järjesteli Marian tapaamisia kysymättä lupaa häneltä? Sitten hän muisti, miten lady Brockenhurst oli esitellyt juhlissaan Popea vieraille. Oliko taustalla jonkinlainen salaliitto? Jos ei, miksei Maria ollut maininnut kutsusta sanallakaan? Lady Templemore unohtui toviksi mietteisiinsä. Tänään oli torstai. Kreivitär kutsui Marian luokseen seuraavaksi iltapäiväksi. Hänellä oli vuorokausi aikaa. Hän laski kirjeen huolellisesti takaisin, lukitsi salkun ja palautti avaimen piilopaikkaansa. Samalla hän päätti kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, että hän menisi käymään kreivittären luona samaan aikaan kun hänen tyttärensä olisi siellä, ja toiseksi sen, että hän menisi toisen kerroksen vaaleansiniseen salonkiin ja istahtaisi hienon sekretäärinsä ääreen. Tunnin kuluttua siitä, kun hän oli asettunut kirjoittamaan, hän soitti kelloa ja antoi palvelijalle kaksi kuorta toimitettavaksi suoraan vastaanottajalle kahteen eri osoitteeseen. 

Oliver päätti kertoa matkansa tuloksista isälle töissä sen sijaan, että olisi ottanut asian puheeksi kotona. Häneltä udeltiin matkasta heti paluupäivänä päivällispöydässä, mutta hän ei paljastanut mitään olennaista vaan tyytyi hämmästelemään uuden Manchesterin laajuutta ja kukoistusta.

Hän oli varma, että paljastukset olisivat isälle sekä yllätys että järkytys, ja siksi oli hienotunteisempaa kertoa ne kaikessa hiljaisuudessa kesken töiden, jotta tunnekuohu saisi tasaantua. Mutta kun konttoristi ohjasi hänet seuraavana aamuna isän puheille, ja isä nousi pöytänsä takaa tervehtimään, hän ei vaikuttanut poikansa näkemisestä kovinkaan hämmästyneeltä.

Heti on pakko kehua suomentaja Markku Päkkilää. Sanavalinnat ovat varsin täydellisiä kuvaamaan 1800-luvun alkupuolta. Kuten sitaatissa; lady Templemore ei "jää ajatuksiinsa" vaan "unohtuu mietteisiinsä". 

Tarina on todella vetävä, lukiessa tuntui siltä että olisi itse ollut mukana tanssisaleissa, päivällispöydässä, pelaamassa uhkapelejä, palvelijajoukossa... Vaikka henkilöhahmoja on paljon, heitä on helppo seurata. Henkilöhahmot on rakennettu todella ovelasti, niin että heistä paljastuu eri puolia ja lukijan suhtautuminen heihin vaihtelee. Lukeminen on siis todella tunteikasta. 

En tiedä mistä johtuu, mutta kirjasta tuli mieleen talvi. Siinä ei ole lumesta tietoakaan, mutta minulle tuli jouluinen olo :) Tiedättehän, onnellinen perhe yhdessä mutta kuitenkin joillakin haikeat tai jopa surulliset mietteet hymyjen takana. Ja se onneton, hyljeksitty kulkuri, joka näkee ikkunasta toisten ilonpidon mutta ei pääse mukaan. 

Ei ihme, että Fellowes on palkittu käsikirjoittajana niin Emmyllä kuin Oscarilla. Belgravia on visuaalinen pukudraama, ja varmasti toimisi sellaisenaan myös elokuvana. Tarina on koukeroinen mutta hallittu niin että lukija on koko ajan turvallisesti mukana eikä missään vaiheessa vaarassa pudota ulkopuolelle. 

Kirjan ovat lukeneet myös Lumiomenan Katja sekä Tuijata. Kulttuuripohdintoja - blogin Tuija. He eivät lämmenneet yhtä paljon kuin minä - johtuneeko siitä että heillä on jonkilainen Downton Abbey -historia mitä minulla ei ole lainkaan? :)  

Tämä menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan "kirjassa rakastutaan". 

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari
Englanninkielinen alkuperäisteos Easter Island (2003)
Suomentanut Annika Eräpuro
Otava 2004
396 s.

On aina riemukasta törmätä kiinnostavaan kirjaan, josta ei ole koskaan kuullut. Kirjaston hyllyjen välissä pyöriessä silmät ja sormet tarttuivat jo 12 vuotta vanhaan Pääsiäissaari-teokseen. Kyseessä on Jennifer Vanderbesin esikoisteos, ja harmi kyllä, ainakaan HelMet-kirjastoista ei löydy häneltä mitään muuta kuin tämä, ei millään kielellä.

Kirjassa kuljetaan kahdessa eri tasossa, alkaen vuosista 1913 ja 1973. Kuusikymmentä vuotta erottaa toisistaan kaksi erilaista tutkijanaista, naista jotka elämä on kuljettanut kauas maailman ääriin. 

Vuonna 1913 entinen kotiopettajatar Elsa Pendelton/Pendleton (en tiedä kumpi on oikein, nimi esiintyy useamman kerran kummallakin tavalla kirjoitettuna) lähtee miehensä Edwardin ja sisarensa Alicen kanssa vuosia kestävälle tutkimusmatkalle Pääsiäissaarelle. Isän kuoltua Elsalla ja Alicella, jolla ilmeisesti on lievä kehitysvamma, ei ole vaihtoehtoja. Kukaan ei huoli vaivoikseen kahta köyhää naista, joista toinen vaatii viihdytystä ja vahtimista. Edwardin avioliittotarjous on Elsalle keino pitää sisarukset yhdessä. Edward on tutkija, joka haluaa selvittää Pääsiäissaren suurien moai-patsaiden salaisuuden. Vuoden kestävä menomatka laivalla on raskas, eikä karu saarikaan ole helppo paikka elää. Älykäs Elsa oppii kuitenkin nopeasti paikallisen kielen ja yllätyksekseen innostuu tutkimaan rongo-rongo - kirjoitustauluja. Mutta ei edes kaukainen saari tuhansien kilometrien päässä lähimmästä mantereesta ole paikka, jonne pääsee menneisyyttä pakoon.

Saman saa huomata Greer Farraday, leskeksi jäänyt kasvitieteilijä. 1960-luvulla hän on ollut yksi harvoista kasvitiedettä opiskelluista naisista. Rakastuttuaan opettajaansa hän saa huomata, että edes kuuluisa ja vaikutusvaltainen mies ei tee naisen asemaa yliopistomaailmassa helpoksi. Kun miehen maine murenee suuren skandaalin myötä, Greerin on mietittävä seuraavaa askeltaan. Miehen kuolema vauhdittaa mielessä muhinutta suunnitelmaa lähteä Pääsiäissaarelle tutkimaan sen kasviston historiaa. Saarella Greer saa etäisyyttä asioihin ja pystyy analysoimaan tapahtunutta kiihkottomasti, ilman pakkoa puolustaa miestä. Samalla hän puntaroi asemaansa naisena tiedemaailmassa.

Sitten hän palasi takaisin hakemaan näytekairan ja loput jatkovarret, ja kun hän laski viimeiset varusteensa käsistään vielä kahden hakumatkan jälkeen, hän huohotti ja puuskutti. Siitä oli pitkä aika, kun hän viimeksi oli kantanut näitä välineitä. Hän lepäsi hetkisen kumarassa kämmenet reisillään ja tarkasteli paikkaa - koroketta, näytekairaa, jatkovarsia - ja hengityksensä tasaannuttua hän pani merkille ympäröivän hiljaisuuden, jonka rikkoi vain veden liplatus hänen saappaitaan vasten. Täällä minä olen, hän ajatteli. Keskellä kraateria maailman etäisimmässä saaressa. Kaikkialla ympärilläni kohoaa kaislaa; näen pelkkää taivasta. Ääntäkään, kahaustakaan ei kuulu. 

Tätä on yksinäisyys, hän ajatteli, äärimmäinen ja armoton. Ja kuva hänestä itsestään seisomassa siinä täytti hänet pelolla. Tällaiseksi elämä voisi muuttua. 

Hänen oli pakko rikkoa hiljaisuus. Hänen oli pakko toimia.

Pidin kirjasta valtavan paljon. Eniten iloitsin siitä, että naiset nousevat toimijoiksi eivätkä jää tutkijamiestensä varjoihin. Naiset ovat aktiivisia ja uskaltavat sanoa mielipiteensä. Kirja on viihdyttävä mutta ei viihteellistä hömppää vaan kiinnostava kuvaus naisten osallistumisesta sekä luonnon että kulttuurin historian selvittämiseen. Siitepölytutkimus ei kuulosta kiinnostavalta mutta tässä se on tehty sellaiseksi!

Pääsiäissaari ei ole ollenkaan tyypillinen tapahtumapaikka, mutta hauskaa että se on päässyt esiin. Asukkaat kuvataan uteliaina ja ystävällisinä, vieraanvaraisina etenkin silloin kun vieraat käyttäytyvät kohteliaasti ja antavat lahjoja. Lukijassa herää kiinnostus sekä tuota että muita eksoottisia paikkoja kohtaan: haluan lukea lisää. 

Kirjasta löytyy muutama muukin bloggaus, siitä ovat kirjoittaneet Annika, Enni Linnavirta, Elma Ilona ja Dristiina.

Tämän kirjan myötä aloitan HelMet-lukuhaasteen. Innostuin, kun huomasin että tällä kirjalla voin kuitata ehkä sen vaikeimman kohdan "oman alan pioneerinaisesta kertova kirja"! Elsan kirjoitustaulututkimus ei ehkä levinnyt laajalle eikä Greer saanut maailmanmainetta, mutta he ovat silti olleet rohkeita ja kärsivällisiä pyrkiessään selvittämään maailman salaisuuksia.

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo
Englanninkielinen alkuperäisteos The Museum of Extraordinary Things (2014)
Suomentanut Raimo Salminen
Gummerus 2015
447 s.

Alice Hoffmanilta on suomennettu useampi kirja, joista olen aiemmin lukenut vain Punaisen puutarhan. Pidin siitä kyllä, mutta jostain syystä se on jäänyt ainoaksi luetuksi. Ihmeellisten asioiden museo oli kirja, josta en ollut varma kiinnostaako vai ei. Pyörittelin sitä muutaman kerran kädessäni kunnes lopulta lainasin. Ja niinhän siinä kävi, että luin sen parissa illassa :)

Kirjan nykyhetki on vuoden 1911 kevät New Yorkissa, mutta tarinassa liikutaan myös 1800-luvun lopulla, vuorotellen päähenkilöiden Coralien ja Eddien näkökulmasta. Heillä molemmilla on ollut varsin eriskummallinen elämä.

Coralie Sardie elää eristyksissä isänsä kanssa talossa, johon kuuluu Ihmeellisten asioiden museo. Sinne isä - jota kutsutaan vain nimellä Professori - on palkannut ihmiskummajaisia. Museo on ollut suosittu, mutta vähitellen kilpailu asiakkaista kiristyy niin että Professorin on keksittävä aina uusia vetonauloja. Eräänä vuonna uusi tähti on Coralie, jota isä on kouluttanut määrätietoisesti jo vuosia. Coraliesta tulee ihmismerenneito. Hänen maailmaansa ei saa tulla muuta kuin isä, museo ja taloudenhoitaja Maureen. Koittaa kuitenkin aika, jolloin Coralie saa yöllisellä uinnillaan Hudson-joella vilauksen siitä, mitä voisi olla museon ja vesitankin ulkopuolella. Hän alkaa kaivata vapauteen.

Eddie Cohen on ajautunut etsijäksi; hänellä on poikkeuksellinen taito löytää kadonneita ihmisiä. Työ "velhon" palkollisena ei ole sopivaa juutalaispojalle, ja niinpä Eddien ja hänen isänsä välit rikkoutuvat. Eddie hylkää juutalaisuuden ja pian myös etsijyyden, ja keskittyy valokuvaamiseen. Kamerallaan hän haluaa paljastaa New Yorkin salaisuudet, sen epäoikeudenmukaisuudet, sen surut, sen kauneuden. Menneisyyttä ei kuitenkaan pääse pakoon. Juutalainen Samuel Weiss pyytää Eddietä etsimään kadonneen tyttärensä Hannahin, mihin tämä suostuu vastentahtoisesti. Työ vie hänet kohtaamaan Coralien, ja loppu on kliseisesti sanoen historiaa. 

Pimenevä yötaivas oli tuota pikaa täynnä tähtiä. Rannalla oli kesäkuukausina niin paljon väkeä, ettei siellä pystynyt kävelemään törmäämättä muihin, mutta nyt se oli tyhjä lukuun ottamatta öljylampun valossa uurastavia, toisilleen huutelevia simpukanetsijöitä. Oli laskuveden aika, ja ilma tuoksui vesikasveilta. Coralie riisuutui hämärän keskellä alusvaatteisilleen ja otti kengät jalastaan. Hän piti yli kaiken siitä, miltä hiekka tuntui laskuveden aikaan ja miten se kiskoi häntä sisäänsä, maailmaan johon hän voisi upota kokonaan. Sitten nousuvesi alkoi vyöryä kohti rantaa, ja pian hän oli vyötäröään myöten vedessä. Hän erotti ympärillään hohtavan kalvon, sen saivat aikaan kalat, jotka olivat liian pieniä ihmissilmän erottaa ja joita ei päiväsaikaan huomannut ollenkaan. Tässä piili pimeyden etu: pysyit samana kuin aina ennekin, mutta kukaan ei voinut nähdä sinua.

Tarina on kaunis, erilainen ja koskettava. Coralien ja Eddien elämät ovat erittäin epätavallisia mutta eivät mahdottomia tai yliluonnollisia. Maailma on täynnä kummallisuuksia, joten miksei tuollainen olisi ollut mahdollista vuosisata sitten. 

Kirja vangitsee mukaansa heti alusta ja imaisee lukijan syvälle tarinaan. Pidin kirjan rakenteesta, siitä että seurataan vuorotellen Coralieta ja Eddietä. Aina luvun alussa on kursiivilla kirjoitettuna menneisyyttä, sen jälkeen tavallisella fontilla nykyisyyttä. Alussa mietin, onko lukeminen raskasta kursiivin vuoksi; kirjoittajakoulussa ohjaaja sanoi että kursiivi on lukijalle työläämpää eikä sitä pitäisi olla pitkiä pätkiä. Tässä se kuitenkin toimi, eivätkä parikymmentä peräkkäistä sivua kursiivia haitanneet. Ehkä siihen vaikutti myös se, että fontista ja muotoilusta riippumatta kaikki oli kiinnostavaa.

Jos jotain olisin kaivannut lisää, niin Professorin näkökulmaa. Olisi ollut kiinnostavaa lukea, miksi hän on sellainen kuin on. Mitä hänen historiassaan piilee, miksi ja miten hänestä on tullut "hullu tiedemies" joka on valmis ihan mihin tahansa saadakseen museonsa menestymään. Coralie lukee hänen päiväkirjaansa ja siinä  selviää jotain, mutta olisin halunnut päästä syvemmälle hänen ajatuksiinsa. 

Ihmeellisten asioiden museon ovat lukeneet myös Suketus, Tiina, Katja Jalkanen, Laura, Takkutukka ja Elegia.  

 

Audrey Magee: Sopimus

Audrey Magee: Sopimus
Englanninkielinen alkuperäisteos The Undertaking (2013)
Suomentanut Heli Naski
Atena 2015
332 s.

Nyt kuulkaa, tässä on kirjavuoden Tapaus! Aivan häikäisevän hyvä!

Sopimus sijoittuu keskelle toista maailmansotaa. Peter ja Katharina avioituvat ennen kuin ovat tavanneet toisiaan kertaakaan. He ovat nähneet toistensa valokuvat, ja avioliitto solmitaan puolisoiden ollessa puolentoista tuhannen kilometrin päässä toisistaan. Syyt liitolle ovat käytännölliset: Peter saa sodasta häälomaa ja mikäli hän kuolee taistelussa Katharina saa leskeneläkkeen.

Vastoin kaikkia odotuksia järkiavioliitto osoittautuu oikeaksi ratkaisuksi. Ensitapaaminen on melko jäykkä, mutta pian Peter ja Katharina rakastuvat toisiinsa. Heillä on vain muutama päivä aikaa ennen kuin Peterin on palattava rintamalle, mutta se riittää. Katharina tulee raskaaksi ja hänestä ja vauvasta tulee Peterille keino selviytyä sodan yhä pahenevista kauhuista. Katharinalle vauva on konkreettinen muisto Peteristä ja helpottaa kestämään eron ikävää. 

Sodan pitkittyessä kirjeet kulkevat - harvakseltaan - tuoden hiukan lohtua. Suuren ja mahtavan Saksan piti voittaa helposti, mutta vuodet vierivät ja Peter joutuu yhä kauemmas Katharinasta ja Johanneksesta. Talvi iskee kimppuun, ruoka vähenee, kuolema niittää kavereita viereltä. Vain valokuva ja muistot auttavat Peteriä kestämään.

Katharinan isällä on vaikutusvaltaisia tuttavia, joten perheellä menee olosuhteisiin nähden hyvin. Heillä on ruokaa, vaatteita, lämpöä, iltamia. Pommitukset ovat ohimenevä haitta. Sota ei kuitenkaan lopulta ole armollinen kenellekään.

Faber sulki silmänsä. Hän ei tahtonut nähdä lentäjiä tai saada selville, olivatko he nähneet hänet. Hän peitti korvansa käsillään, mutta jylisevä pauhu porautui silti hänen päähänsä. Rukouksia virtasi hänen huuliltaan, yksi toisensa jälkeen, rukouksia hänen lapsuudestaan, kun hän seisoi kirkossa isänsä vieressä pieni käsi isän suuressa kourassa. Hän tahtoi mennä kotiin; paeta laakeripensasaidan taakse, puutarhaan, jossa maa ei järissyt. Hän avasi silmänsä, pikaisesti, ja näki lentokoneiden niittävän maata, tappavan miehiä, yli ja takaisin, yhtä järjestelmällisin ja perusteellisin liikkein kuin hänen isänsä ajoi nurmikkoa lauantai-iltapäivänä. 

(...) 

Katharina kiljaisi nähdessään ne. Valkoiset, kultakoristeiset kirjekuoret. Yksi hänen vanhemmilleen. Yksi hänelle. Hän avasi omansa jo alaovella. Kutsu illalliselle. Weinarteille. Hän halasi itseään ja juoksi ylös kertomaan äidilleen. 

Sitaateista saa pienen maistiaisen siitä, kuinka kirja vangitsee ristiriitaisuuksilla. Usein luvut menevät niin, että Peter ja Katharina esiintyvät vuorotellen. Mitä huonommin Peterin asiat ovat, sitä ylellisempää elämää Katharina viettää. On todella huikeaa ja äärimmäisen koskettavaa lukea näistä ääripäistä. toisaalla on Venäjän hyytävä talvi ja toisaalla Saksa, jossa suhteilla saa turkisvuoratut kengät ja minkkiturkin. Toisaalla ammutaan laihoja kuljetushevosia ja nälkiintyneitä koiria ruuaksi, toisaalla käydään illalliskutsuilla tai nautitaan kotona keittäjän tekemistä herkuista. 

Sopimus on kertakaikkisen pysäyttävä kirja. Yksi syy saattaa olla sen kerrontarakenteessa; tarina etenee pääosin dialogin varassa, pitkiä kuvailujaksoja ei ole oikeastaan ollenkaan. Kun henkilöt puhuvat toisilleen, olosuhteet ja tunteet tunkeutuvat lukijan iholle. Ne laittavat lukijan miettimään, kuinka epäoikeudenmukaista elämä on. Ne muistuttavat, että toivottomissakin tilanteissa on aina toivoa. Mutta samalla korostuu se, että ihan kaikkeen ei rahakaan pysty.

Kirjaa on luettu blogeissa paljon, ja se on saanut lukijoilta kiitosta. Arvioita on  muun muassa Kirsin kirjanurkassa, Mari A:n kirjablogissa, Ullan Luetuissa Kirjoissa sekä Kirjoissa Niinan tapaan.  

Laitan Sopimuksen Kirja joka maasta - haasteen kohtaan Saksa.

Heikki Hietala: Hotelli Tulagi

Heikki Hietala: Hotelli Tulagi
Englanninkielinen alkuperäisteos Tulagi Hotel (2010)
Suomentanut Seppo Raudaskoski
Sitruuna Kustannus 2014
360 s.

Yhtenä iltana kaipasin jotain helppolukuista, ajattelin että lukaisempa Hotelli Tulagin. Kuvittelin lukevani sen illassa tai kahdessa, ajattelin että se on varmaan ihan kiva ja kiinnostava mutta tuskin sen enempää. Voi miten väärässä olin, ja tunnustan sen ilomielin! Kyseessä ei todellakaan ole mikään kevyt välipala vaan huikean hieno ja koskettava kertomus, joka vaatii paneutumaan jokaiseen sanaan.

Kirja liikkuu usealla eri aikatasolla kertoen Jack McGuiren elämäntarinan. Sen nykyhetki on 1950-luvun vaihde, muutama vuosi toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Jack on perustanut hotellin Salomonsaarille ja yrittää tehdä paikasta itselleen kodin. Eräänä päivänä hänen ovelleen saapuu Kay Wheeler. Kay haluaa kuulla totuuden aviomiehensä Donin kuolemasta, miehen joka oli sodassa Jackin aisapari. Jack ei voi muuta kuin palata sotavuosiin ja myös sitä kauemmas, lapsuuteen asti. Kaylle hän voi kertoa perheestään, kotoa karanneesta veljestään, omasta taistelustaan lentämisen halun ja maatilan jatkamisen velvollisuuden välillä, sodasta ja epävarmuudesta kuka palaa lennolta elossa. Kahden yksinäisen ja surullisen välille kehittyy tunteita, joiden seuraaminen ei ole ollenkaan yksinkertainen juttu.

Hän kohotti maljan itselleen ja onnitteli jälleen arkuuttaan siitä, että se oli vienyt voiton hänen muista vaistoistaan. Jälleen kerran hänellä oli ollut mahdollisuus avata sydämensä ja saada itselleen joku jota rakastaa, mutta se mahdollisuus oli mennyt eikä paluusta ollut juuri toivoa. Hän sätti rohkeuttaan siitä, että se petti hänet aina tärkeimmissä paikoissa, ja hän tiesi, että hänen piti taas kerran ryhtyä harjoittamaan mielentyyneyttään ja kykyään pärjätä yksin. Se tuntui kipeältä, siltä kuin hänen sydämensä arpikudos olisi revitty taas auki.

Hän tiesi kuitenkin selviävänsä. Hän oli selvinnyt ennenkin, joten niin nytkin. 

Ainoa miinuspuoli kirjassa on se, että takakansi lupaa Jackin kuuntelevan "sodan runtelemien hotellivieraiden tarinoita". Näitä vieraita on vain muutama, olisin kaivannut heitä lisää. Herra Wallacen vierailu on yksi ehdottomista lempikohtauksistani, se on niin koskettava ja kaunis. Olisin mielelläni lukenut monesta muusta henkilöstä, joka tulee syrjäiselle saarelle etsimään ja löytämään kuka mitäkin. Saaren maisemat ovat sen verran eksoottiset, että olisin mieluusti viettänyt enemmän aikaa kirjan nykyhetkessä. Ehkä taistelulentokuvauksia olisi voinut olla vastaavasti hitusen vähemmän, vaikka en pitänytkään niitä tylsinä tai niiden lukumäärää liiallisena.

Hyvää Hotelli Tulagissa on oikeastaan kaikki. Jack on sympaattinen hahmo, jonka maailmaan on helppo sujahtaa mukaan. Pidin myös muista hahmoista, hämmästyttävää kyllä mutta kukaan ei ollut ärsyttävä. Hahmot ovat keskenään hyvinkin erilaisia mutta kaikki uskottavia. Heihin myös tutustutaan paremmin kuin pintaraapaisulla, mikä tietysti tuo syvyyttä sekä heihin että tarinaan. 

Mielestäni kirja on hyvin tasapainoinen kokonaisuus. Jackin lapsuus- ja nuoruusaika, sotakokemukset ja nykyhetki vuorottelevat sujuvasti. Tapahtumapaikat ovat nekin todella vaihtelevia eri puolilla maailmaa. Tässä tapauksessa hahmojen ja paikkojen moninaisuus on etu, sillä mikään ei ylikorostu vaan kaikki limittyy yhteen ja tuntuu kuuluvan tarinaan. 

Hotelli Tulagi on kirja jota suosittelen ihan kaikille. Se on tunteita herättävä mutta ei ylisentimentaalinen. Jackin elämän muuttuminen, suunnan katoaminen ja itsen uudelleen etsintä ovat koskettavaa luettavaa. Lukiessa koin tunteita laidasta laitaan, välillä itketti tai tuntui muuten surulliselta, välillä nauratti, toisinaan jännitti, joskus suututti.

Sitruuna Kustannus on itselleni uusi tuttavuus, mutta pari ensimmäistä lukemaani kirjaa vakuuttavat laadullaan. Suljettu talveksi - kirjasta on tulossa postaus myöhemmin. Hotelli Tulagi on luettu myös Kirjanurkkauksessa sekä Satun luetuissa.

Kate Morton: Hylätty puutarha

Kate Morton: Hylätty puutarha
Englanninkielinen alkuperäisteos The Forgotten Garden (2008)
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Bazar 2014
669 s.

Oijoijoi. Ihana, ihana, ihana kirja!

Hylätty puutarha on hieno ja koskettava kertomus naisista, joiden elämät risteävät yli sadan vuoden aikana, eri puolilla maapalloa. On australialainen Nell, joka 1920-luvulla kuulee olevansa löytölapsi. Se keikauttaa hänen maailmansa, kaikki entinen jää hänen alkaessaan etsiä juuriaan - ja itseään. 1970-luku vie hänet Englantiin, cornwallilaiseen kartanoon, sen rantataloon sekä puutarhaan. 

Nellin tyttärentytär Cassandra seuraa hänen jälkiään 2000-luvulla. Cassandra tapaa ihmisiä, jotka ovat tavanneet Nellin kolmekymmentä vuotta aikaisemmin. Hän tapaa ihmisiä, jotka ovat kuulleet tarinoita aikakaudesta, jolloin Nell on ollut lapsi.

Välillä käydään 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa, tutustutaan kartanon asukkaisiin ja salaisuuksiin. Lukija saa koota palapeliä yhdessä sekä Nellin että Cassandran kanssa, saa vierailla hylätyissä rantahuvilassa ja puutarhassa, saa jännittää selviävätkö asiat.

Naurettavaa käytöstä jo puolta nuoremmallekin naiselle, mutta hällä väliä. Oli sietämätöntä ajatella, että joutui seisomaan niin lähellä sukutilaansa, omaa synnyinkotiaan, saamatta nähdä niistä vilahdustakaan. Oli valitettavaa, ettei ruumiillinen ketteryys vetänyt vertoja hänen sitkeydelleen. Hän oli ollut yhtä lailla häpeissään ja kiitollinen, kun Julia Bennett oli sattunut näkemään hänen tunkeutumisyrityksensä. Onneksi Blackhurstin uusi omistaja oli hyväksynyt Nellin selityksen ja kutsunut hänet katsomaan.

Oli tuntunut kovin oudolta nähdä talo sisäpuolelta. Oudolta, mutta ei sillä tavoin kuin hän oli odottanut. Hän oli ollut mykkänä odotuksesta. Hän oli kulkenut aulan halki, noussut portaat, kurkistellut ovista ja sanonut itselleen aina vain uudelleen: sinun äitisi on istunut täällä, sinun äitisi on kävellyt täällä, sinun äitisi on rakastanut täällä; ja hän oli odottanut, että sen kaiken suunnattomuus murskaisi hänet. Että jonkinlainen tietämisen aalto irtautuisi talon seinistä ja paiskautuisi hänen päälleen, että jokin syvä osa hänestä tuntisi talon kodiksi. Mitään sellaista tietoa ei kuitenkaan ollut tullut. Typerä odotus, tietenkin, eikä ollenkaan Nellin tapaista. Mutta minkä sille voi. Käytännöllisinkin ihminen joutui toisinaan kaipauksen uhriksi. Nyt hän sentään voisi lisätä sisältöä niihin muistoihin, joita yritti rakentaa uudelleen, ja hänen kuvittelemansa keskustelut käytäisiin nyt todellisissa huoneissa.

Toisaalta olisin halunnut ahmaista kirjan kerralla, toisaalta halusin pitkittää lukukokemusta. Kiitos kielestä menee tietysti myös suomentajalle, kirja on täynnä hienoja maisemakuvauksia, koskettavia tunnetiloja, kiehtovia ja jännittäviäkin esineitä, hyytävän inhottavia ihmisiä, oikullisuutta, perinteitä ja vaikka mitä muuta. 

Olen valtavan iloinen saadessani lukea näin hienoa kirjallisuutta! Tarina on monipolvinen, mutta aikatasojen vaihtumisesta huolimatta helposti seurattava. Henkilöhahmoja on eri tasoilla riittävän vähän, etteivät he unohdu eivätkä sekoitu. Samalla monet henkilöt saavat niin paljon tilaa, että he tulevat tutummiksi kuin naapurit.

Hylätystä puutarhasta jäi kupliva olo, sellainen ettei oikein mahdu kehoonsa vaan purskahtelee sen ulkopuolelle, sellainen että on täynnä ja haltioissaan, suunnaton ilo että tämä hieno tarina on kirjoitettu ja jaettu ihmisille.

Kirjaa on luettu blogeissa ahkerasti, arvio löytyy ainakin Lumiomenasta, Ullan Luetuista kirjoista, Leena Lumilta sekä Sonjan lukuhetkistä.

Julie Berry: Kunnes kerron totuuden

Julie Berry: Kunnes kerron totuuden
Englanninkielinen alkuperäisteos All the truth that's in me
Suomentanut Kaisa Kattelus
Tammi 2014
288 s.
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale

Kunnes kerron totuuden sijoittuu nimeämättömään aikaan, kuitenkin vuosikymmenien takaiseen menneisyyteen, aikaan jolloin liikkuminen tapahtuu hevosilla eikä nykyajan mukavuuksista ole tietoakaan. Työ on raskasta, sillä sähköä ei vielä ole.

Kirja kertoo ahdasmielisestä Roswellin kaupungista, tai ehkä pikemminkin kylästä, kuitenkin yhteisöstä jossa kaikki tuntevat toisensa ja jossa erilaisuudelle ei ole tilaa. Vaikka olosuhteet ovat karut, yhteistyön tekeminen on valikoivaa ja toisia tuomitaan ulkopuolisiksi hyvin omavaltaisesti.

Tarinan keskus on Judith, tyttö joka on ollut kadoksissa kaksi vuotta mutta palannut takaisin - mykkänä. Koska hän ei puhu, häntä pidetään typeränä; unohdetaan että ennen katoamistaan hän oli aivan tavallinen. Koko perheen ylle lasketaan paksu häpeä.

Judith ei kuitenkaan anna periksi, ei suostu nujertumaan. Hän on elänyt pelossa ja nähnyt ystävänsä kuolevan. Hän ei aio antaa yhdenkään aikuisen määrätä siitä, mitä osaa ja voi tehdä. Parin ystävänsä ja veljensä avustuksella hän tekee kovan työn onnistuen lopulta osoittamaan kyläläisille näiden julmuuden ja sokeuden tosiasioille. Hän paljastaa sileän julkisivun alla kytevän tekopyhyyden ja pahuuden.

Makaan sängyssä päättämättömänä, pystymättä nukkumaan. Minua pelottaa joutua istumaan Rupert Gillisin vieressä edes yhtä tuntia enempää. Minua pelottaa, että äiti yrittää pyydystää minulle aviomiestä. 

Mutta minua pelottaa myös hänen voitonriemunsa, jos en palaakaan kouluun. Ja minua pelottaa tuottaa pettymys Darrelille, tuolle kiusanhengelle, vaikka hän ärsyttääkin minua kaiken aikaa.

Vielä yksi päivä. Olen vuosia joutunut sietämään paljon pahempaakin kuin Rupert Gillis. Kyllä minä kestän häntä vielä yhden päivän.

Minulle lukukokemus oli kaksijakoinen, vuorotellen tylsä ja kiinnostava. Välillä tuntui että mitä tässä nyt taas jaaritellaan, on jo tullut selväksi että elämä on raskasta. Sitten kuitenkin tapahtui jotain, joko ajatuksen tasolla tai toimintana, jotain sellaista joka nytkäytti tarinan uuteen vauhtiin. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin sellainen tunne, että ihan en saanut tarinasta kiinni, jotenkin se luisti karkuun. Ehkä se johtuu siitä, että ihmisten kuvaaminen jää vähemmälle. Judith on oikeastaan ainoa, keneen tutustutaan kunnolla, muuten kyläläisistä on tehty jähmeä kollektiivi. Sen sijaan luontoa ja olosuhteita kuvataan voimakkaasti ja koskettavasti, ne tunkevat iholle.

Jyrki Heino: Kello

Jyrki Heino: Kello
Schildts & Söderströms 2014
298 s.

Ihastuin aikoinaan Jyrki Heinon esikoisteokseen Kellari, ja pidin vähintään yhtä paljon sarjan toisesta osasta. Kello vie meidät jälleen 1700-luvulle luutnantti Carl Wennehielmin matkaan.

Wennehielm lupaa auttaa kenraali Swanstrålea selvittämään, mitä tämän sodassa kadonneelle pojalle on tapahtunut. Hän luulee selviävänsä kyselykierroksella Turussa, mutta joutuukin matkustamaan Hämeenlinnan kautta Pietariin. Kohteliaana miehenä hän ei tohdi kieltäytyä, etenkin kun Pietarin matka on itsensä kuninkaan järjestämä.

Heti alusta asti Wennehielm haistaa jonkin olevan pahasti vinossa. Hän kulkee alussa kaupunginviskaalin kanssa esittämässä kysymyksiä, ja virkamiehen mukana ollessa heidät yleensä suostutaan tapaamaan. Vaikka kysymykset ovat pinnallisia, saadut vastaukset ovat sekä vastentahtoisia että ristiriitaisia. Wennehielm tajuaa, että nuoren Swanstrålen katoaminen ei olekaan mikään yksinkertainen juttu. Alun pienoinen vastarinta vaihtuu uteliaisuuteen ja päättäväisyyteen; hän ei luovuta ennen kuin asiat on selvitetty.

Tyhjät kärryt palasivat maantielle jatkaakseen matkaa poispäin kaupungista. Hetkeä myöhemmin Wennehielmiä kyyditettiin takaisin kohti Turkua. Vaunut kääntyivät päätieltä oikealle ja pysähtyivät Kupittaan kaivohuoneen seinustalle. Wennehielm näki rakennuksen sivuoven avautuvan kuin itsestään. Hän ymmärsi sen merkiksi nousta nopeasti vaunuista ja astua sisään. Luutnantti sulki oven perässään. Pienen huoneen ikkunat oli peitetty, eikä hämärässä näkynyt ketään. Wennehielm istuutui oven viereen sijoitetulle tuolille ja silmäili ympärilleen. Huoneen seiniä kiersivät hyllyt, jotka oli täytetty valkoisilla posliinipurkeilla. Niiden kylkiin oli maalattu sinisellä latinankielisiä sanoja. Apteekkihuone, Wennehielm päätteli. Korkea sermi esti näkemästä huoneen toista päätä. Wennehielm aavisti, että hän ei ollut yksin.

Viattomalta vaikuttava tapaus muuttuu monimutkaiseksi ja vaaralliseksi. Missä Wennehielm kulkeekin, kuolema kulkee perässä tavoitellen sekä häntä että lähes kaikkia juttuun sekaantuneita.

Kello on täydellinen historiallinen dekkari. Vaikka murhat ovat aina kauhistuttavia, on "mukava" vaihteeksi lukea puukotuksen, myrkytyksen ynnä muiden nopeiden ja tehokkaiden toimien uhreista kidutusten, silpomisten ja muiden vastaavien sijaan. Samoin on "hauska" lukea, kuinka rikoksia selvitetään kasvokkain kyselemällä, tunnustuksia houkuttelemalla, huomaamattomia kotietsintöjä tekemällä, hitaasti mutta vääjäämättömästi.

Ison plussan annan Heinolle siitä, että hän ei puuduta lukijaa kuvaamalla pitkiä luentoja. Vapaaherra von Clinck puhuu alkemiasta, aiheesta josta on kirjoitettu fiktiivisiä teoksia vaikka kuinka monta. Heino kirjoittaa luennosta, mutta tiivistää sen suhteellisen lyhyeen, mikä ainakin itselleni toimii. En ole niin kiinnostunut oppineista herroista, että jaksaisin lukea sivutolkulla heidän tieteellisistä - tai epätieteellisistä - jorinoistaan.

Pidin Wennehielmin hahmosta jo ykkösosan jälkeen. Hän on kerrassaan mainio. Oikeasti hän viihtyisi parhaiten kotonaan lämpimän kakluunin vieressä, kenties tilkan viskiä naukkaillen ja päivälliskutsuja pitäen, murskaantunutta jalkaansa säästellen. Kuitenkin hän on niin utelias, että ajautuu selvittämään mysteereitä ja vetää siihen mukaansa myös kaupunginviskaali Appengrenin, joka olisi noin tuhat kertaa mieluummin kotona nuorikkonsa luona kuin Wennehielmin päähänpistoja toteuttamassa.

Wennehielm on paitsi äärimmäisen kohtelias myös nokkela ja huumorintajuinen. Hänen huumorinsa on pikemminkin pisteliästä kuin suoraa, ja etenkin sanailu taloudenhoitajan, mamselli Mannelinin kanssa on nautittavaa luettavaa. Mamselli Mannelin on myös aivan loistava hahmo, joka yllättää Wennehielmin kerran jos toisenkin osallistuessaan omin nokkineen tapauksen selvittämiseen.

Tällä kertaa Wennehielm ei yrittänyt puolustautua mamsellin syytöksiltä, koska arvasi, miten vaientaisi tämän.

"En ole kutsunut kuningasta tänne, mutta hänen ylhäisyytensä on henkilökohtaisesti pyytänyt minua saapumaan luokseen huomenna iltapäivällä. Mamselli loihtinee esiin vanhan juhlapukuni", Wennehielm pamautti nauttien taloudenhoitajansa tyrmistyneestä ilmeestä. Jos kenraalin vierailusta ei muuta hyvää koituisi, niin Kaisa-mamselli jääminen sanattomaksi oli jo palkkio sinänsä. 

Pidin siitä, että kirja koukutti alusta saakka. Jo alkuvaiheessa lukijalle paljastetaan, että Wennehielmille on kerrottu vain osatotuus. Myös muutamassa muussa kohdassa lukija tietää hetkellisesti enemmän kuin Wennehielm. On siis luettava eteenpäin saadakseen tietää, saako Wennehielm selville lukijalle kerrotut asiat.

Toivon totisesti, että Heino kirjoittaa Wennehielmille lisää seikkailuja. Tähän asti kirjat ovat olleet kiinnostavia, koukuttavia, riittävän jännittäviä ja sujuvasti eteneviä. Heino kuvaa kiehtovasti 1700-luvun elämää erilaisissa ympäristöissä, ja mielelläni lukisin paljon lisää.