Laura Dave: Suojele häntä

Laura Dave: Suojele häntä

Englanninkielinen alkuteos The Last Thing He Told Me (2021)

Suomentanut Karoliina Timonen 

WSOY 2023

342 s. 

Telkkarissa ovella seisoo yleensä poliisi tai palomies, ehkä joku armeijan univormussa, mutta kun minä avaan oven - kun minä saan tietää, että koko elämäni muuttuisi - viestintuoja ei ole poliisi tai FBI-agentti tärkätyissä housuissa. Ovella on kaksitoistavuotias tyttö futiskamppeet päällä. Säärisuojat ja kaikki. 

Tytöltä Hannah saa lapun, jossa lukee "suojele häntä". Hannah ymmärtää heti, että viesti on hänen mieheltään Owenilta joka pyytää häntä suojelemaan Owenin teini-ikäistä tytärtä Baileyta. Mutta miksi moinen viesti? Pian Hannah tajuaa Owenin kadonneen ja huomaa, ettei ole Baileyn kanssa ainoa joka tätä kaipaa. Katoamiseen esitetään mahdollinen syy, mutta Hannah epäilee ettei siinä ole koko totuus. Miksi toisen osavaltion poliisi tutkii asiaa? Mitä Owenilla oli Texasin osavaltiota vastaan? Hannah ja Bailey hyppäävät lentokoneeseen ja alkavat jäljittää vihjeitä Owenin elämästä ja menneisyydestä vakaana aikomuksenaan löytää tämä. Pian he saavat selville asioita, mutta eivät lainkaan sellaisia mitä odottivat ja toivoivat. Owenista piirtyy aivan uudenlainen kuva, mikä hämmentää tilannetta entisestään. Hannah ja Bailey eivät kuitenkaan aio luovuttaa, löytyipä tai tapahtuipa mitä tahansa. 

Hän ojentaa kättään ja pyytää Baileyn puhelinta uudelleen nähtäväkseen. Bailey ojentaa sen, ja me katsomme, kun Cookman yrittää muistella.

"Mitä hän teki?" hän kysyy. "Sinun isäsi?"

Hän kysyy sen Baileylta. Odotan hänen kertovan lyhennetyn version Shopin tapahtumista ja Avett Thompsonista - ja sanovan, ettemme tiedä vielä kaikkea. Me emme tiedä, mikä Owenin rooli petoksessa oli tai miksi hän jätti meidät tänne yksin yhdistelemään palasia toisiinsa. Näitä hankalia palasia. Sen sijaan Bailey kuitenkin ravistaa päätään ja kertoo Cookmanille Owenin kauheimmasta teosta. 

"Hän valehteli minulle", Bailey sanoo.

Professori nyökkää kuin vastaus riittäisi hänelle. Professori Cookman. Ensimmäinen nimi Tobias. Lempinimi Cook. Palkittu matemaatikko. Meidän uusi ystävämme.

"Tulkaa mukaani", hän sanoo.

Tykkäsin, tarina on yllätyksellinen mutta ei liian kiemurainen. Mielenkiintoista on lukea tapahtumaa kadonneen omaisten näkökulmasta, ei poliisin. Teini-ikäisen tytön ja tämän äitipuolen lähentyminen ei yleensä tapahdu mahdollista rikosta selvittäessä, tässä tapahtuu ja on kuvattu uskottavasti. Tapahtumat etenevät sopivassa tahdin, tarpeeksi nopeasti että kiinnostus pysyy yllä koko ajan mutta samalla tarpeeksi rauhallisesti että lukija pysyy mukana kaikissa käänteissä. 

Kyseessä on trilleri/jännityskirja, mutta tunnelma on lajityypille "oudon" lämminhenkinen. Ehkä se johtuu siitä, että Hannah ja Bailey tapaavat matkan varrella muutamia ihmisiä, jotka alun vastahakoisuuden jälkeen suostuvat auttamaan heitä. Vaikka maailma on Owenin katoamisen myötä pelottava, on siinä myös toivonkipinöitä ja aitoa välittämistä. Jännitys ei synny väkivallasta vaan ajoittain sen mahdollisuudesta sekä siitä, että Hannah ja Bailey kilpailevat aikaa, liittovaltion sheriffiä ja FBI:tä vastaan löytääkseen kadonneen. 

En usko tapaavani Hannahia ja Baileyta uudelleen, mutta toivon pääseväni Laura Daven tarinoiden matkaan toistekin. 

Suojele häntä on luettu myös blogeissa Luetut.net ja Kirjasähkökäyrä. 

PS. Tulikin vahingossa jatkot Dekkariviikoille, kun niitä seuraava postaus on myös jännäri. 

Hillary Rodham Clinton & Louise Penny: Terrorin valta

 

Hillary Rodham Clinton & Louise Penny: Terrorin valta

Englanninkielinen alkuteos State of Terror (2021)

Suomentanut Timo Korppi

Bazar 2022

573 s.

Taas kirja, johon suhtauduin ennakkoon epäilevästi. Poliittinen trilleri, hmm. Aiemmat kokemukset lajityypistä ovat sellaiset, että niissä on kovin paljon asiaa josta en ymmärrä oikeastaan yhtään mitään. Toisaalta kirjoittajat, ovatko niin erilaiset ihmiset kuin "kovana" poliitikkona tunnettu Clinton ja kotoisia kylädekkareita kirjoittava Penny kyenneet saumattomaan yhteistyöhön? 

Yllätyin iloisesti, kun tapahtumat tempaavat mukaansa heti alusta, eivätkä politiikan pyörteet ole ollenkaan niin vaikeaselkoisia kuin mitä pelkäsin. 

Kuvio kuulostaa tutulta: Yhdysvaltain uusi presidentti on nimittänyt ulkoministeriksi pahimman kilpakumppaninsa, ja hallinto joutuu setvimään edellisen presidentin valtakaudelta jäänyttä kaaosta. Ex-presidentti kummittelee taustalla aggressiivisine kannattajineen, jotka pyrkivät saamaan tämän takaisin valtaan. 

Ulkoministeri Ellen Adams palaa Soulista, reissusta rähjääntyneenä ja sekä senaattoreiden että median irvailemana. Vaan ei aikaakaan kun Euroopassa alkaa räjähdellä. Miksi terroriteoista ei ole saatu mitään vihiä ennalta, ja miksi kukaan ei ota niistä vastuuta? Ellen ja presidentti Douglas Williams joutuvat sivuuttamaan keskinäiset kaunansa ja tekemään tiivistä yhteistyötä saadakseen selville, kuka on räjähdysten takana ja miksi. Keneen voi luottaa tilanteessa, jossa raha ja valta tuntuvat sokaisevan yhden sun toisen? Kuvion laajetessa Ellen joutuu matkustamaan niin Iraniin, Pakistaniin kuin Venäjälle, ja mukaan tulevat sekoitetuksi myös hänen toimittajina työskentelevät lapsensa. 

Kun Betsy Jameson seisoi jonossa ja odotti taksia Dullesin lentokentällä Washingtonissa, hän mietti mielessään, pitäisikö hänen kysyä koneessa havaitsemaltaan ja hänen jälkeensä jonoon asettuneelta miellyttävän oloiselta nuorelta mieheltä, oliko tämä halukas jakamaan taksin hänen kanssaan. Mies oli niin selkeästi häntä varjostamassa, että Betsyä suorastaan huvitti. Hän toivoi, ettei kyseessä ollut mikään vakooja, koska osoittamillaan kyvyillä hänelle ei voinut veikata pitkää uraa, tuskin pitkää ikääkään, kun varjostus paljastui jopa hänelle. Betsy päätti kuitenkin lopulta, että mies oli komennettu hänelle enemmänkin suojakilveksi kuin päällystakiksi.

Betsy saattoi kuvitella, että käsky oli tullut Elleniltä, joka oli halunnut varmistaa, ettei hänelle sattuisi mitään ikävää.

Ajatus oli lohdullinen, mutta samalla levottomuutta herättävä. Betsylle ei ollut tullut pieneen mieleenkään, että hänen työhönsä ja tehtäväänsä liittyisi vaaran elementti. Tehtävä oli kieltämättä hankala, mutta ei sen pitänyt vaarallinen olla. 

Lukemisen jälkeen suhtaudun tähän ristiriitaisesti. Tarina on mielenkiintoinen ja jännittävä, lukijalle ei anneta hengähdystaukoja kun kierretään ympäri maailmaa ja kilpaillaan aikaa vastaan. Kiivastahtisuudesta huolimatta mukaan mahtuu huumoria ja lämpöä. Erityisesti pidän siitä, kuinka Ellen toimii valtioiden päämiesten kanssa, valmistautuen huolella ja muuttaen taktiikkaansa sen mukaan, miten tapaamiset etenevät, mitä tietoa hän saa ja mitä muuta tietoa aikoo vielä saada. 

Suurin heikkous on henkilöhahmoissa. Koska tapahtumia on niin paljon ja niin monessa paikassa, ei henkilöihin ehditä paneutua yhtään syvällisemmin. Minusta tuntuu, etten saanut kenestäkään otetta, en edes Ellenistä. Valkoisessa Talossa henkilökuntaa on niin paljon, että vaikka nimet ja tittelit jäivät mieleen niin työn sisällöstä ei juuri tullut kuvausta. Esimerkiksi henkilöstöpäällikkö Charles Boynton on läsnä lähes koko ajan, mutta vain hoputtamassa Elleniä jonnekin. Hänestä itsestään ei kerrota yhtään mitään. 

Loppupuolella petyin pahasti, kun Three Pines ja Armand Gamache vedetään mukaan tapahtumiin. Mielestäni se on täysin tarpeetonta mainontaa. Maininta Ruth Zardosta Ellenin lempirunoilijana hykerrytti, mutta kun mukaan tulevat myös bistro, Myrna kirjakauppoineen ja Gamachen koira Henri niin se on jo liikaa. Gamache-sarjan maailma on hyvin kaukana tiivistahtisesta terroristijahdista, eikä se tähänkään kirjaan istu luontevasti. 

Saapa nähdä onko Ellen Adamsista tulossa lisää kirjoja, toisaalta loppu antaa siihen mahdollisuuden mutta toisaalta jatko voidaan jättää lukijan mielikuvituksen varaan. 

Suositus tälle, jos kaipaat jännittävää kirjaa täynnä toimintaa mutta lähes ilman minkäänlaista ihmissuhteiden ja tapahtumaympäristöjen kuvausta. 

Terrorin valta on luettu myös Tuulevin lukublogissa. 

Antti Vihinen: Punainen prinsessa

 

Antti Vihinen: Punainen prinsessa

Into 2021

357 s.

Istuin eilen hetkeksi alas töiden jälkeen, ja hups vaan istuin liikkumatta siihen asti, että olin lukenut ensimmäiset 100 sivua Punaista prinsessaa. Tänään oli vapaapäivä, niin luin aamupalalla ja pitkin päivää, kunnes äsken pääsin loppuun. Hyvä kun muistin hengittää välillä, niin on meno huimaa!

Tampereelta löytyy naisen ruumis, kuolema on epäilyttävä. Poliisikaksikko Berglund ja Ruokosalmi varautuvat tavalliseen tutkintaan, mutta toisin käy. Ruokosalmi tunnistaa uhrin, eikä kumpikaan voi käsittää, miksi juuri tämä nainen on murhattu. Vaan ei aikaakaan kun he saavat puhelun Saksasta. Uhri liittyy RAF:iin, Baader-Meinhof-terroristiryhmään. Miten kummassa nainen on päätynyt Tampereelle, ja miksi hänet murhattiin juuri nyt? Suomalaiset vierailevat Saksassa ja saksalaiset Suomessa, langanpäitä sidotaan yhteen ja puuttuvia etsitään vimmalla. 1970-luvun politiikka ja terrorismi eivät olekaan jääneet menneeseen vaan uhkaavat myös nykyhetken maailmaa.

Suomen talvessa ja myöhäissyksyssä oli Alinan mielestä jotakin samaa: absoluuttista pimeyttä, joka verhoutui sumuun ja pilvisiin aamuihin. Aivan kuin kaiken ylle olisi laskeutunut ikiyö, lopullinen väsymys ja ikuisuuden tuomio, johon edes tähtien vähäinen loiste ei tuonut lohtua, pientä valaistunutta hetkeä. Taivaan jähmettyneet tähtisilmät olivat kovin kaukana. Alina ei muutaman Suomessa vietetyn vuoden - ja etenkin muutaman talven - jälkeen enää ihmetellyt sitä, miksi maassa tehtiin niin paljon itsemurhia. Kaikki masentuivat marraskuussa ja heräsivät uudelleen eloon vappuna. Elleivät olleet tehneet itsemurhaa ennen sitä.

Kaukana Euroopassa Andreas ja Gudrun makasivat samassa haudassa Stuttgartin liepeillä. Alina olisi aikoinaan, ennen tuloaan Suomeen, halunnut käydä laskemassa kukkia heidän haudalleen, mutta tiesi, että toive oli mahdoton. Saksan poliisi vartioi hautausmaata vuosia ja tarkkaili kaikkia haudalla kävijöitä. Alinalle oli jäänyt vain peittely, salailu ja pakeneminen. Koko loppuelämän ajaksi. Hänelle kadun äänet eivät koskaan muuttuisi arkipäiväksi, josta voisi nauttia pelkästään kuljeksien vailla määränpäätä. Hän muisti ajatelleensa jo silloin, että jatkossa hän olisi aina menossa, vaeltamassa jonnekin, ja se "jonnekin" olisi hänen alituinen pakomatkansa. Hän ymmärsi olevansa vanki, kärsivänsä elinkautistuomiota. Vapautuminen edellyttäisi hänen kuolemaansa; sen hetken hän alusi valita itse. Aivan kuten Andreaskin oli tehnyt. 

Mitäpä sitä kiertelemään: Punainen prinsessa on kaikilta osin täydellinen trilleri. Juoni on hengästyttävä, siinä on monia huimia käänteitä ja paljon yllätyksiä. Juonta on kuitenkin helppo seurata koko ajan. Pidän siitä, että mukana on lupsakkaa huumoria, kiitos mainioiden henkilöhahmojen. Niin, tässä onkin vaihteeksi sellainen kirja, että tykkäsin kaikista henkilöistä. Kirjassa kaikki palaset ovat toimivia, ja kokonaisuudesta kasvaa todella vakuuttava ja koukuttava.

Helmet-lukuhaasteeseen minun on laitettava tämä kohtaan 15, "kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi". Kotikaupunkini Tampere on vahvasti esillä, ja sujuvasti liikun mukana Rosendahlin rannassa, Sammonkadulla ja Hervannassa. Lenin-museossa en ole käynyt, mutta tuossa se on korttelin päässä. Saksassa ollaan Berliinissä, Hampurissa ja Bremenissä, ja kuinka ollakaan, olen käynyt niissä kaikissa. Sen vaan haluaisin tietää, onko Klebarsch (Liimainen perse) oikeasti olemassa oleva baari, vaiko mielikuvituksen tuotetta. Tavallaan toivoisin sen olevan oikea :D Hämmästyin kun puolisoni tiesi valtosihteeri (Heinz-Rudolf) Brinkmannin, selvitin että oikea Brinkmann eli kirjan hahmoa aiemmin ja oli etunimeltään Rudolf.

Sanoinko jo, että jestas miten hyvä kirja! On myös sarjan avaus, suurella mielenkiinnolla odotan, mitä seuraavaksi tulee.

Punainen prinsessa on luettu myös blogeissa Kirjoja hyllystäni, Mustaa valkoisella, Kirjojen kuisketta ja Sanapari.

Camilla Sten: Arvtagaren

 

Camilla Sten: Arvtagaren

Norstedts 2020

419 s.

Luin vuosi sitten Camilla Stenin kirjan Staden, suomennettu nimellä Kadonnut kylä. En pitänyt sen henkilöhahmoista, mutta juoni oli koukuttava. Sen kohdalla olin etukäteen pelännyt, että kohdataanko siinä zombeja tai muuta yliluonnollista, ja vähän samaa arvoin Arvtagarenin kohdalla. Molemmissa kun on hylätty ympäristö kaukana kaikesta, ja pian alkaa kuulua kummallisia ääniä, näkyä hahmoja varjoissa ja niin edelleen. 

Eleanor on kasvosokea, se on vaivannut häntä aina. Hän tuntee ihmiset äänestä, asennosta, liikekielestä. Yhtenä sunnuntaina hän on menossa päivälliselle isoäitinsä Viviannen luo, ja huomaa heti ovella että jokin on pielessä. Isoäiti on verinen, tekee kuolemaa. Eleanor tiedostaa kohdanneensa ovella murhaajan, mutta ei pysty kertomaan kuka se on. Hahmo ei päästänyt ääntäkään, eikä liikkunut tunnistettavalla tavalla. 

Isoäidin kuoltua Eleanor kuulee tämän omistamasta Solhögan kartanosta. Hän lähtee sinne viikonlopuksi puolisonsa Sebastianin, tätinsä Veronikan ja asianajaja Rickardin kanssa. Talo on autio, ollut asumattomana vuosikymmeniä. Taloa on hoitanut salaperäinen Bengtsson, jota ei nyt kuitenkaan löydy mistään. Talossa tapahtuu muutenkin kaikkea kummallista, mistä varsinkin Eleanor kärsii. Monelle asialle on looginen selitys, kuten ruokahissille, mutta ei ennen kun hahmo ja ehkä myös lukija on ehtinyt säikähtää. Kaiken huipuksi alueelle iskee lumimyrsky, joka sulkee nelikon kartanoon lähes vangeiksi. 

Kylmä, sähkökatkot, lattian narahdukset, käynnistymättömät autot, jalanjäljet lumessa  - siinäpä oivat ainekset kunnolliseen suljetun huoneen mysteeriin! Kartanossa Eleanor pääsee vähitellen suvun salaisuuksien jäljille ja alkaa ymmärtää, miksi Vivianne-isoäiti oli niin kylmä ja ankara sekä lapsiaan että häntä kohtaan.

"Hur länge var vi ute?" frågar jag.
Hans ögon är glansiga och hans kinder bleka när han säger:
"Nästan en halvtimme. Klockan är efter midnatt."
"Har Rickard kommit tillbaka?"
Sebastian skakar på huvudet.
"Jag kollade i vinkällaren. Han är inte där."
Jag biter mig i kinden.
"Jag gick dit när ni inte kom tillbaka", fortsätter Sebastian. "När jag inte hittade er där så ville jag ge mig ut och leta efter er, men jag - jag visste inte i vilken riktning jag skulle gå, och jag kunde inte se er i snöfallet, och jag..." Han stänger munnen. Jag ser att han har knutit händerna så hårt att knogarna vitnat.
Jag blundar och skakar på huvudet. Mitt huvud bultar.
"Det var bra", säger jag och öppnar ögonen. "Det var bra, Sebastian. Det var rätt sak att göra."
Sebastian, som alltid varit så stark för mig, som varit min fasta punkt. Det ser ut som att han är på väg att gå i bitar.
Jag säger, mellan stela, blodlösa läppar:
"Det var någon där ute med oss. I stormen."

Tykkäsin tästä, joskin olin koko ajan varpaillani, odotin että tuleeko joku yliluonnollinen käänne. Ei onneksi tullut, vaan asioille on looginen selitys. Sellainen, joka on helppo hyväksyä. 

Tarina on jännittävä mutta myös surullinen. Jännitys tulee nykyhetken olosuhteista; hiukan karmivasta ympäristöstä ja pahasta lumimyräkästä. Henkilöhahmojen välit kiristyvät sitä mukaa mitä selvemmäksi käy, että kartanon alueelta ei pääse pois. Surullisuus tulee Eleanorin suvun tarinasta; se alkaa 1960-luvulta ja siinä on useampia murheellisia ihmiskohtaloita. Onnen hetket ovat olleet vähissä sillä tiellä, mitä Vivianne kulki matkallaan Solhögan valtiattareksi, äidiksi ja isoäidiksi. 

Henkilöhahmoista pidin enemmän kuin Stenin aiemmassa kirjassa. Kasvosokeus on mielenkiintoinen ja yllättävä ominaisuus päähenkilöllä. On kiinnostavaa mutta myös surullista lukea, mitä se on aiheuttanut. Eleanor ei aina voi luottaa näkemäänsä, eivätkä muut aina usko että hän on nähnyt jotain. Sebastianin pelokkuus ja murtumisuhka on myös yllättävää. Kuka tukee ja ketä, kun kartano ja lumimyrsky näyttävät pahimmat puolensa? Myös Vivianne ja Veronika ovat kiinnostavia hahmoja, vaikka heidän vihamielisyytensä ja jopa julmuutensa tekee heidät suorastaan vastenmielisiksi. Mutta vaikka en heistä pidäkään, he ovat tarinalle välttämättömiä. 

Myös tämä kirja on tulossa suomennettuna, Bazar julkaisee sen keväällä 2021 nimellä Perijä. 

 

Pekka Hiltunen: Syvyys

Pekka Hiltunen: Syvyys

WSOY 2019

374 s.

Olen lukenut Studio-sarjan aiemmat osat ja pitänyt niistä, vaikka en osaisikaan äkkiä sanoa, mitä niissä on tapahtunut. Muistan Studion idean, henkilöhahmot ja yksittäisiä kohtauksia. Mutta, kuten Syvyyden takakansitekstissä sanotaan, tämä neljäs osa toimii myös itsenäisenä romaanina. 

Suomalainen Lia Pajala asuu Lontoossa ja työskentelee aiempaa vastuullisemmassa asemassa Level-lehdessä. Aikaa jää silti Studiolle, salaiselle ryhmälle joka taistelee rikollisuutta vastaan mutta näkymättömissä pysyen. Tällä kertaa pelastettavana on Espanjassa orjatyössä olleita kaivosmiehiä, joita jahtaa pahamaineinen tappaja Hakkumies. Studiolla on osaava henkilökunta, jos heitä henkilökunnaksi voi sanoa, Studio kun tuntuu olevan monelle enemmän elämäntapa kuin työpaikka. Heillä on paitsi taitoa myös yhteyksiä, joita hyödyntää. Silti on haastava tehtävä kuljettaa miesjoukko Lontooseen ja löytää heille turvapaikka. Pitää myös miettiä, keneen voi luottaa, sillä raha on tehokas keino saada ihmiset puhumaan. Samalla kun studiolaiset haluavat pitää kaivosmiehet hengissä, he haluavat saattaa näitä orjuuttaneen ja ihmisiä tappaneen yhtiön vastuuseen. Se tarkoittaa, että on astuttava pimeyden ytimeen - syvälle kaivokseen. 

Vähän myöhemmin Mari puhui. 

"Se mies", Mari sanoi. "Pico. Hakkumies. Ymmärrän miksi sellainen käyttää aseenaan hakkua."

Ei tuo tappaja ollut vain sattuman synnyttämä, kauhistuttava oikku, Mari totesi. 

"Hän tuntee olevansa käsityöläinen, käsillään tappaja. Hän taatusti osaa myös käyttää ampuma-asetta, mutta hakku sopii hänelle paremmin. Se on hyvin käytännöllinen. Hakkua ei tarvitse ladata eikä huoltaa, eikä sen hallussapitoa tai kuljettamista voi kukaan kieltää - se on virallisesti työkalu, vaikka todellisuudessa tappoväline. Sen kantaja muistetaan. Se herättää ihmisissä enemmän kauhua kuin yksikään pistooli, mikä varmaan tyydyttää häntä."

Hakulla tappaja myös jätti uhreihinsa ikään kuin oman puumerkkinsä, Mari totesi. 

Lia lopetti uutisten selaamisen ja meni istumaan Marin viereen. "Toisinaan minua hirvittää, kuinka pitkälle sinä ymmärrät sellaisia ihmisiä", Lia sanoi.

"Niin", Mari sanoi. "Niin hirvittää minuakin. Ja se yhdeksänvuotias poika ja hänen perheensä tulevat ajattelemaan niitä jälkiä yhä uudelleen. Poika on siinä iässä, jossa ihminen saa perusturvallisuuden kokemuksen loppuelämäkseen - tai sitten ei saa."

Kirjassa on isoja teemoja, jotka kulkevat sujuvasti rinnakkain. Yhteiskunnallisista oloista puhutaan monesta eri näkökulmasta, on ylikansallinen yhtiö, köyhät maahanmuuttajat, ihmisoikeuksien polkeminen, poliittinen "suhmurointi", tragedioiden ylitarjonta mediassa, mahdollisimman myyvät nettiotsikot... Kokonaisuus pysyy silti hallittuna ja tasapainoisena. Pidän siitä, että isot ja tärkeät asiat ovat esillä, mutta luontevana osana tarinaa ja niin, että tapahtumat etenevät koko ajan. Kertaakaan ei tule olo, että voi ei, nyt lukijalle paasataan oikein huolella, alleviivataan kolminkertaisella alleviivauksella että huomaathan mikä yhteiskunnassa mättää. Pidän myös siitä, että pelastettavat miehet eivät jää kasvottomaksi massaksi. Tarina etenee myös heidän kokemanaan, ei pelkkänä kertomuksena siitä mitä heille on tapahtunut tai juuri nyt tapahtumassa. 

Henkilöhahmot ovat jääneet minulle etäisiksi, ja jäivät vieläkin. En erityisemmin pidä sen kummemmin Liasta kuin Marista, ehkä se johtuu Marin salaperäisyydestä ja siitä, että hahmojen historia on suurelta osin pimennossa. Yleensä suhtaudun nuivasti kirjoihin, joiden hahmoista en saa otetta, mutta tämä sarja tekee poikkeuksen. Studio on kiinnostava tapaus, ja jos tai kun lisää osia tulee niin taatusti luen nekin. 

Syvyydestä on postattu esimerkiksi blogeissa Kirjakirjokansi ja Amman lukuhetki.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee itselläni kohtaan 6, "kirjan nimi alkaa ja loppuu samalla kirjaimella". Muita mahdollisia kohtia ovat ainakin 30, "kirjassa pelastetaan ihminen" ja 39, "kirjassa lennetään".

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 9: Singapore

Seuraava pysäkki on Singapore, ja tuttu linja jatkuu: tarjolla oli varsin vähän aiheeseen liittyvää kaunokirjallisuutta. Onneksi on vakoilujännärit, niissä kun seikkaillaan todellakin ympäri maailmaa.

Adam Hall: Surmantanssi Singaporessa

Englanninkielinen alkuteos Quiller's run (1988)

Suomentanut Heikki Sarkkila

Viihdeviikarit 1989

253 s.

Tuota noin. Mitäs tästä nyt sanoisi? On ehkä kummallisin vakoilujuttu, minkä olen koskaan lukenut. Osittain tylsä, osittain huvittava, osittain hieno. Ei ehkä enää "vakoilukirjojen valioita", vaikka 30 vuotta sitten olisikin ollut. 

Englannin salaisen palvelun asiamies Quiller on vastahakoinen uuteen tehtävään, mutta lopulta hän suostuu siihen. Esiintyen nimellä Martin Jordan hän matkustaa Singaporeen estääkseen ohjuskaupan. Hyvin pian hän saa peräänsä nipun ammattitaitoisia murhaajia, joiden vakaa aikomus on saada hänet hengiltä. 

- En tiedä vielä, minä sanoin, en tiennyt mitä tänä iltana tapahtuisi, saattoi tapahtua mitä hyvänsä, jäisin eloon, kuolisin langan hitaaseen kuristusotteeseen tai putoaisin pihalle hitaasti kieppuen - hän hoitaisi joka tapauksessa hommansa huolellisesti, pelaisi varman päälle.

Kielteistä ajattelua, mutta kokeile näin, pienellä onnella voisin kääntää tilanteen edukseni, tuhota hänet ja jäädä itse eloon.

Vihellys.

Viides kerros ja sade rummutti kattoa, vähän taivasta pilkotti ikkunasta, ja olin kuin rotta polkumyllyssä kunnes yhdeksäntoista minuuttia oli kulunut, palasin alakertaan, ohitin tiskillä olevan miehen häneen vilkaisematta, menin takapihalle johtavaan käytävään odottamaan. 

Al kirjoitti isoon kirjaan, hyvä Luoja, siinä vaan kirjoitti vaikka ei meillä ollut aikaa, mutta se oli pakko tehdä, koska vastapäisen ikkunan luukut eivät olleet kunnolla kiinni, ja heitä tarkkailtiin, aivan samoin kuin minua oli tarkkailtu.

Kaksi minuuttia aikaa. Kaksi. Ei kovin paljon, mutta ehkä riittävästi; keskity ja rentoudu.

Isoin ongelma on varsin köykäinen juoni. Takakannen mukaan Quiller on syötti kansainvälisten asekauppiaiden välisessä taistelussa. Kuitenkin koko ajan puhutaan Mariko Shodasta, joka aikoo varastaa ohjuksia. Että ketä ne asekauppiaat ovat? Epäselväksi jää myös se, miten Shoda saa tietää Quillerista, niin että hänen kimppuunsa hyökätään suunnilleen saman tien kun hän on saapunut Singaporeen. Puolet kirjasta Quiller vilkuilee taakseen odottaen tappajaa, voivotellen kohta koittavaa kuolemaa. 

Jännittävät hetket ovat todella jännittäviä, niitä vaan saisi olla enemmän. Kirjassa on joitain hienoja kohtauksia, kuten Quillerin ja Shodan kohtaaminen temppelissä sekä Quillerin kamppailut murhaajien kanssa. Niitäkin saisi olla enemmän. Kieli on toisaalta paras osa, toisaalta huonoin. On paljon hauskoja kielikuvia, mutta samalla ne lässäyttävät tunnelman liian kevyeksi. 

Eli kyseessä on välipalakirja, nopea lukea ja sulatella, mutta myös nopea poistumaan elimistöstä. 

Rene Denfeld: The Child Finder

Rene Denfeld: The Child Finder
Harper Perennial 2018
273 s.

Joskus sitä osuu ihan sattumalta kultasuoneen. Lentokentällä etsiskelin kirjakaupasta luettavaa matkalle. Tarjontaa oli vaikka kuinka,  mutta tässä vangitsi sekä kirjan nimi että kansikuva. Takakannen esittelyteksti oli se viimeinen niitti, että tämän ostan. Koneessa olin lukenut 20 sivua kun sanoin kaverilleni, että tykkään tästä tosi paljon. 

Tarina ei ole kaunis eikä kiehtova. Ei, se on rujo, onneton, hyytävä. On lapsi, joka on kadonnut viisivuotiaana. Katoamisesta on kulunut kolme vuotta, mutta vanhemmat eivät ole luopuneet toivosta. Eivät, vaikka tyttö on kadonnut lumisessa metsässä, joulukuusenhakumatkalla. Vanhemmat ottavat yhteyttä Naomiin, kolmekymppiseen naiseen, joka on tullut tunnetuksi kadonneiden lasten löytäjänä. Jotkut hän on löytänyt elossa, toisia ei. Mutta päättyi etsintä miten tahansa, Naomi tuo vanhemmille tiedon, rauhan. 

Katoamistapausten selvittäminen on hidasta ja raskasta työtä, mutta Naomilla ei ole valinnanvaraa, hän ei voi tehdä mitään muuta. Sillä vuosia sitten hän oli itse yksi kadonneista. Hän ei tiedä mitä tapahtui, ei tiedä missä oli. Hän tietää päässeensä pakoon ja tietää saaneensa itselleen perheen. Madison Culverin etsintä palauttaa hänen mieleensä muistoja, tekee yöllisistä painajaisista entistä pahempia ja todentuntuisempia. Vähitellen oregonilainen pikkukaupunki ja kansallispuiston valtava metsäalue alkavat paljastaa salaisuuksiaan. 

Samaan aikaan Naomin jäljitystyön kanssa ollaan Madisonin luona. Tunne on aika jännä; lukija tietää mitä Madisonille tapahtui, missä hän on nyt, millaista hänen elämänsä on. Olot ovat kurjat, tietenkin. Lukija ei voi kuin tuskastuneena odottaa, milloin Naomi saa ratkaisevia tietoja.

Mr. B had been watching, and waiting, for the woman hunter. He had spent that morning along the ridge above the ravine where she had crossed before. In the afternoon he had turned back in the direction of the lower elevations towards the store, checking the perimeters of the land.

He saw the woman in a clearing below him. She was moving rapidly near a large black rock, looking through bushes. She looked excited. She appeared ready to run into the forest to him, but then she stopped suddenly, as if caught with an idea.

He watched as she turned and hiked back down towards the store, her pack high in excitement.

After she was gone, B descended down to inspect the area around the black rock. Her tracks stopped, and then ran all over the place. No, he observed. She had moved methodically, in a circle, as if searching for something. She had stopped at every low bush and branch.

B returned to the black rock, trying to figure it out. He sat down on the rock as if he were the woman hunter. He could still smell the coffee she had opened, lingering in the air. He made his eyes her eyes, and looked around. 

Then he saw it, as tiny and delicate as the spot on a bird's wing.

Viime aikoina on ollut paljon puhetta siitä, kuinka nykyjännäreissä on jatkuvasti lapsiuhreja. Osa lukijoista on kyllästynyt tähän trendiin. Tässä kirjassa on lapsilla kurjia oloja, on kaltoinkohtelua, mutta vastaavasti on lämmintä huolenpitoa ja pyyteetöntä rakkautta. Pidän tärkeänä sitä, että kaltoinkohtelu on selitetty, se ei ole pelkästään yksioikoisten vinoutuneiden mielien syytä vaan sillä on toisinaan kaukaakin juontuvat juuret. Pahuus esitellään paitsi synnynnäisenä ominaisuutena myös opittuna toimintatapana. 

Kirjan kansikuva on nappiosuma kertomaan tunnelmasta. On koleaa, hiljaista ja yksinäistä. Alistunut surumielisyys kuorruttaa niin ihmiset kuin tapahtumat. Välissä on pieniä lämmön pilkahduksia, hitunen kimalletta, ettei ihan kokonaan unohdeta että maailmassa on myös hyvää. 

Kaikki henkilöhahmot ovat koskettavia. Kaikilla on ollut surua, kaikki ovat jotenkin vankina elämässään. Heitä säälii, mutta ei surkuttelevalla tavalla. 

Toivoisin että tämä olisi sarjan alku. Haluaisin seurata Naomia toiseen kaupunkiin, etsimään lisää kadonneita - ja myös etsimään omaa tarinaansa. Toivoisin lisäksi, että kirja suomennettaisiin. Uskon, että se järisyttäisi myös muiden lukijoiden perustuksia. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 47, "kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta". Koko kirjaa ei kerrota, mutta pieni Madison Culver on äänessä jokaisessa luvussa. 

Karen Cleveland: Koko totuus

Karen Cleveland: Koko totuus
Englanninkielinen alkuteos Need to Know (2018)
Suomentanut Maija Kauhanen
Gummerus 2018
320 s.
Kustantajalta saatu ennakkokappale

CIA:n vastavakoiluanalyytikko Vivian on pääsemässä venäläisten agenttien jäljille. Hän on kehittänyt menetelmän, jolla pystyy etsimään epäiltyjen tietokoneilta nukkuvien agenttien soluja. Yksi agenttijohtajaksi epäilty on jäänyt kiinni, ja Vivian odottaa malttamattomana pääsyä hänen koneelleen. Jos uusi menetelmä toimii, tiedostoista on mahdollista seuloa ketkä viisi henkilöä ovat juuri tämän epäillyn alaisia. 

Yhtäkkiä näytölle pompahtaa Vivianin puolison Mattin kuva. Mistä on kyse? Vivian säikähtää valtavasti, mutta samalla tiedostaa että asialle on oltava selitys. Joko mies on vakooja tai ei ole, joko hänet on värvätty tai värväystä on yritetty / tullaan yrittämään, ehkä kuva on päätynyt koneelle vahingossa. Vivianilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä selvittämään totuutta. Osoittautuu, että totuus ei olekaan mikään yksinkertainen asia. Se mikä on yhdelle totta, on toiselle valhetta. Jossain asiassa osa on totta, osa ei. Vivian ajautuu syvälle monimutkaiseen seittiin, jossa keneenkään ei voi luottaa, ei aina edes itseensä. On ystäviä ja vihollisia, mutta roolit voivat muuttua. Kaiken keskellä Vivian joutuu punnitsemaan, millaisia uhrauksia on valmis tekemään. Vakoiluyksikön Venäjä-asiantuntijana hänellä on yhdenlaisia velvollisuuksia, neljän lapsen äitinä toisenlaisia. 

"Muki. Unohdin mukini", sanon nopeasti. Liian nopeasti. Hän luo minuun kysyvän katseen, joka on täynnä epäluuloa. Mutta sillä ei ole nyt väliä, millään muulla ei ole väliä kuin sillä, että pääsen vetämään muistitikun ulos koneesta. Väistän ja odotan, että Peter kulkee ohitseni, ja jokainen sekunnin murto-osakin tuntuu kidutukselta.

Viimein pääsen itse huoneeseen ja suljen oven takanani. Hetkessä olen lattialla ja nykäisen muistitikun ulos, sitten hapuilen termosmukin käsiini, kierrän pohjan irti, panen muistitikun takaisin sen sisään ja kierrän pohjan kiinni.

Rojahdan tuoliin lopen uupuneena. Koko ruumiini tärisee. En saa henkeä.

Kauhu pitää pintansa vielä senkin jälkeen, kun tutina on ohi, vaikka sen pitäisi laantua. Muistitikku on minulla. Enkö minä nyt ole turvassa?

Pidän siitä, miten tarinaa ja lukijaa kieputetaan. Lukija ei tiedä asioista enempää kuin Vivian, siksi lukijakin tuntee välillä suoranaista vainoharhaa. On tilanteita, joissa Vivian uskoo voivansa luottaa johonkuhun, kunnes yhtäkkiä alkaa epäillä voiko sittenkään. Epäilyttäviä henkilöitä, tilanteita, muistoja ja lauseita putkahtaa tuon tuosta; niitä ei kuitenkaan ole liikaa. Kaiken keskellä Vivianin on pyöritettävä perheenäidin arkea, mikä tuo tasapainoa tarinaan. Television lastenohjelmat ovat mitä mainioin keino pitää kaaos edes hetkellisesti ulkopuolella.

Vivian on monipuolinen henkilöhahmo. Johtuuko lie työstä CIA:ssa, että hän ei lamaannu vaan järkyttyneenäkin pystyy ajattelemaan rationaalisesti ja tekemään päätöksiä. Ihanaa ettei hän ole kaahottava kana vaan määrätietoinen ja sinnikäs! Matt ja muut hahmot (joita ei ole kovin montaa) tuovat tarinaan omat kerroksensa, vaikka jäävätkin etäisemmiksi. 

Epilogi on kirjan huonoin kohta, onneksi se on vain kaksi sivua. Jännityskirjallisuutta yhtään tuntevalle se on lätsähdys, niiiiiiin ennalta-arvattava. Harmi, koska kaikilta muilta osin juttu toimii. Eikä mene yhtään liian tekniseksi, vaikka paljon ollaankin toimistossa ja työskennellään tietokoneilla. On varsin mielenkiintoista lukea, miten agenttientunnistusalgoritmi toimii. Ja koska totuus on fiktiota ihmeellisempää, tuollainen tai tuollaisia lienee jo olemassa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 34, "kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta". Vivian on kehittänyt agenttienmetsästysohjelman, takaumissa perheeseen syntyy neljä lasta, Mattin valokuva muovaa uusiksi oikeastaan ihan kaiken...       

Ruth Ware: The Lying Game

Ruth Ware: The Lying Game
Harvill Secker 2017
374 s.

Ruth Ware on kirjailija, joka on kirja kirjalta enemmän minun makuuni. Esikoinen Synkän metsän siimeksessä jätti "ihan ok" -fiiliksen, mutta ei säväyttänyt sen suuremmin. Nainen hytissä 10 oli jännittävämpi, ehkä siksi koska fanitan suljetun huoneen / tilan mysteerejä. Lomalukemistoksi löysin hänen kolmannen kirjansa, joka on tähän mennessä selkeästi paras. 

Neljä naista, neljä ystävystä. Tiivis kvartetti yhdessä muuta maailmaa vastaan. Isa, Thea, Fatima ja Kate ovat ystävystyneet teini-ikäisinä koululaisina. Koulussa he ovat yksikkö, johon ei muita huolita. He viettävät yhdessä niin koulupäivät kuin vapaa-ajan. Koulussa he pelaavat salaista peliä, jonka säännöt ovat yksinkertaiset. Valehtele mahdollisimman paljon ja mahdollisimman uskottavasti. Mitä enemmän saat ihmisiä toimimaan tyhmästi valheesi avulla, sitä enemmän saat pisteitä. Älä valehtele itseäsi heikommille, äläkä ainakaan ensimmäistä vuotta opiskeleville. Ja tärkein kaikista: älä ikinä valehtele nelikon muille jäsenille. 

Yksi neljästä on rikkonut pyhintä sääntöä ja vetänyt kolme muuta mukaan salaisuuksien verkkoon.  Tuon valheen takia tytöt joutuvat lähtemään koulusta kesken lukuvuoden. Mutta 17 vuotta myöhemmin salaisuus uhkaa paljastua. Naiset jättävät hetkeksi kaiken ja kokoontuvat pieneen Salteniin. Koulun vuosijuhlan varjolla he pääsevät puhumaan tapahtumista, miettimään mitä nyt tehdään. Mutta yksi neljästä ei ole valmis kertomaan kaikkea, vieläkään. Vähitellen tarinan kertoja Isa tekee löytöjä ja päätelmiä, jotka uhkaavat romuttaa kaiken. Ystävyys ja lojaalius ovat koetuksella, kun totuus kaivautuu esiin. 

'Jesus!' Kate said. Her face was white, with a flush of anger high on her cheekbones. 'What the hell is wrong with her? Dad will be so furious when -'

'No.' I grabbed at her coat. 'No, Kate, don't. It was my fault. Don't tell Ambrose.'

I couldn't bear it. I couldn't bear for it to come out - the stupid unworthy lie I had told. The thought of repeating that back to Ambrose's face, seeing his disappointment... 

'Don't tell him,' I said. I felt tears prick at the back of my eyes, but it wasn't sorrow - it was shame. 'I deserved it. I deserved what she said.'

It was a mistake, that's what I wanted to tell Mary, as I sat there speechless in front of her wrath. It was a mistake, and I'm sorry.

But I didn't say it. And the next time I went to post office, she served me as usual, and nothing more was said about it. But seventeen years later, as I feed my baby, and try to smile at her laughing, chub-cheeked face, Mary Wren's words ring in my ears, and I think, I was right. I did deserve them. We all did.

Little liars.

Pahin vika tässä on ajoittainen taipumus jaaritteluun ja toistoon. Turhan monta kertaa Isa miettii, että on valehdellut miehelleen, että totuus ei saa paljastua vaikka mies nyt arvaakin että jokin on vialla, että Owen tietää Isan valehtelevan jostain. Ja varmaan joka viidennellä sivulla hän imettää, ja miettii että ei halua, ei voi menettää tytärtään. Asia tulisi selväksi, vaikka siitä kirjoitettaisiin vain yksi tai kaksi kohtausta. 

Toisteisuutta olisi vähentänyt - ja kiinnostavuutta lisännyt - jos tarina olisi kerrottu vuorotellen kaikkien neljän naisen näkökulmasta. Nyt Isa kertojana saa eniten tilaa, ja koska ollaan Katen luona Saltenissa niin Isa miettii häntä paljon. Thea ja Fatima jäävät etäisemmiksi ja pinnallisemmiksi. Tarina ei sinänsä ole järin yllätyksellinen eikä jännittävä, mutta se on kerrottu vangitsevalla tavalla. 

Salten ympäristönä on mielenkiintoinen. Pienehkö koulu pienehkössä kylässä, paikassa jossa juorut lähtevät helposti liikkeelle ja pysyvät hengissä kauan. Samat ihmiset nyt ja 17 vuotta sitten, yhtä uteliaina ja yhtä ilkeinä, janoten kuulla totuuden mutta haluten silti uskoa pahimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon. Väistämättä sitä on nelikon puolella, riippumatta siitä mitä he ovat tehneet, millaisen skandaalin aiheuttaneet. Sitä vaan miettii että aina riittää paikkoja, jotka ovat suorastaan riippuvaisia siitä että siellä on ollut skandaali, on paikkoja jotka mässäilevät yhdellä tapahtumalla vaikka se olisi tapahtunut kauan sitten. Sitä miettii, että onko ihmisen pahantahtoisuudella mitään rajaa, ja missä on anteeksianto. Mikä on oikein ja mikä väärin, ja kuinka pitkälle olisi itse valmis menemään vastaavassa tilanteessa. 

The Lying Game on ilmestymässä piakkoin suomeksi nimellä Valhepeli.

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 44, "kirja liittyy johonkin peliin", olkoonkin kyseessä tyttöjen itsensä keksimä peli.

John Le Carré: Mies kylmästä

John Le Carré: Mies kylmästä
Englanninkielinen alkuteos The Spy Who Came in from the Cold (1963)
Suomentanut Antti Salomaa
Weilin & Göös 1964
277 s.

Kirjaston uutuuspöydällä katselin John Le Carrén uutta kirjaa. En tietenkään voinut vielä lainata sitä, koska sen kerrottiin olevan jatkoa kahdelle muulle. Huomasin, että muita osia ei ole kirjastomme kokoelmassa. Ajattelin tilata ne seutuvarauksena, kunnes kävi onnenpotku. Joku oli tuonut kierrätyshyllyyn juurikin kyseiset kaksi kirjaa. Mies kylmästä on ensimmäinen osa, ja voi kun sitä oli hauska lukea. Nykyjännäreissä on varsin vähän vakoojatarinoita, äkkiseltään mieleen tulee vain Daniel Silva. Ja tietenkin Tom Clancy, mutta hän alkaa olla jo unohtumaan päin. 

Alec Leamas on amerikkalainen agentti, sijoituspaikkana Länsi-Berliini. Tehtävänä hänellä on selvittää, miksi vakoojaverkosto on menettänyt agentin toisensa jälkeen, itse asiassa niin monia että oikeastaan koko verkosto on poissa. Yhteyshenkilö Karl on Leamasin viimeinen toivo,  mutta Karl ammutaan hänen silmiensä edessä. Leamas hyllytetään, hän joutuu palaamaan kotiin ja menemään tylsiin toimistohommiin huolehtimaan agenttien ja operaatioiden rahaliikenteestä. Pian hän tekee katoamistempun, hän ei halua elämää ex-vakoojana. Alkoholi ja erakoituminen ottavat vallan. Rahattomana hän pakottautuu menemään töihin kirjastoon. Entinen elämä ei kuitenkaan ole ohi, silmät seuraavat häntä edelleen. Niinpä ennen pitkää Leamas vedetään mukaan ovelaan peliin, peliin jossa vain kovimmat selviävät hengissä. 

- Mutta ette voi odottaa koko loppuikäänne. Hän on jo yhdeksän tuntia sovitusta ajasta myöhässä.

- Menkää te vain, jos haluatte, sanoi Leamas ja lisäsi: - Olette ollut suureksi avuksi. Kerron Kramerille, että olette ollut hiton suureksi avuksi.

- Mutta kauanko aiotte odottaa?

- Kunnes hän tulee.

Leamas meni tähystysikkunan luo ja jäi seisomaan kahden liikkumattoman poliisin väliin. He kiikaroivat itäpuolen tarkastusasemaa. 

- Hän odottaa pimeää, mutisi Leamas. - Olen varma siitä.

- Tänä aamuna sanoitte, että hän tulee työväen mukana. 

Leamas kääntyi häneen päin.

- Agentit eivät ole lentokoneita. Heillä ei ole aikataulua. Hänen pelinsä on selvä, hän pakenee henkensä edestä ja hän pelkää. Mundt on tälläkin hetkellä hänen kannoillaan. Hänellä on vain yksi mahdollisuus. Saakoon hän itse valita hetkensä.

Nuorempi mies epäröi. Hän halusi poistua, mutta ei saanut lähdetyksi.

Kello kilahti vartiotuvassa. Kaikki valpastuivat, jännittyivät odottamaan. Poliisi sanoi saksaksi: - Musta Opel Rekord. Liittovaltion rekisteritunnus.

Olin hiukan yllättynyt siitä, kuinka paljon nautin tämän lukemisesta. Erityisen hyvää ja viihdyttävää on tarinan monipuolisuus, se kuinka yllättäviä juonenkäänteitä tulee. Lukijan on liki mahdoton tietää tai edes arvata, kuka on oikeasti millä puolella; juuri kun näyttää siltä että tämä on varmasti näin niin tuleekin jokin yllätys. Mielestäni lukeminen oli siksi myös hauskaa. Lukijalle annetaan kyllä vihjeitä, että tietty tilanne oli odotettu tapahtuvaksi ja sitä oli ehkä harjoiteltukin, mutta silti, sellaisessakin koetaan jotain odottamatonta, kohdehenkilö(it)ä hämmentävää. 

Dekkareita on tullut luettua viime aikoina paljon; ehkä siksikin vanha kunnon jännäri oli niin kiva lukea. Ruumiita tulee melko paljon, mutta pääosin siististi, kuten ampumalla. Jännitystä riittää, kun lukija arvailee kuka on hyvis ja kuka pahis, kuka jää henkiin, kenestä seuraavaksi paljastuu uusia asioita... Tuntuu, että tarina hämää lukijaa melkein joka sivulla. Harva asia tai ihminen on sitä miltä näyttää, usein niistä paljastuu ihan toinen puoli, sen jälkeen vielä yksi, ja ehkä vieläkin yksi. Mikään ei ole varmaa, ja viimeiselle riville asti saa jännittää että miten tässä käy. 

Onneksi kierrätyshyllyssä oli myös seuraava osa Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja. Uskon ja toivon viihtyväni sen parissa yhtä hyvin kuin tämän. 

Mies kylmästä on luettu blogissa Lukukokemuksia ja vähän muutakin.  

Fiona Barton: Leski

Fiona Barton: Leski
Englanninkielinen alkuperäisteos The Widow (2016)
Suomentanut Pirkko Biström
Bazar 2017
367 s.
Kustantajalta saatu ennakkokappale

Olen yleensä piittaamatta kannen teksteistä, kun niissä verrataan kirjaa muihin. Niin nytkin, varsinkin kun kohteena on kaksi sellaista kirjaa, jotka olen lukenut mutta joista en erityisemmin tykännyt. Tässä sanotaan Lesken olevan niitä parempi, ja sitä se onkin. 

Barton on valinnut poikkeuksellisen näkökulman; puheenvuoron saa rikoksesta epäillyn miehen vaimo, nyttemmin leskeksi jäänyt. Lisäksi tarinaa seurataan poliisin ja toimittajan kertomana, parissa kohdassa puheenvuoron saavat myös syytetty mies sekä kadonneen lapsen äiti.

Jean Taylor avioitui Glenin kanssa hyvin nuorena. Avioliitto jäi lapsettomaksi, eikä pariskunnalla tuntunut olevan mitään yhteistä tekemistä. Glen on aina päättänyt kaikesta, huolehtinut kaikesta. Jean on ollut kuin kotihengetär, tehtävänä ruokkia mies. Lisäksi Glenillä on ollut hupsutuksensa työhuoneen suljetun oven takana. Pikkuhiljaa Glenin ja Jeanin tarina keriytyy auki. Naapurustossa on kadonnut lapsi, ja Glenistä tulee epäilty. Seuraa pidätys ja oikeudenkäynti. Jean on uskollinen vaimo, joka puolustaa miestään viimeiseen asti. Toimittajat ovat tapauksesta villinä, mutta vasta Glenin kuoltua Jean suostuu haastatteluun. 

Pahinta olivat vankilavierailut. Silloin piti mennä bussilla, ja lehtiväki seurasi minua pysäkille ja valokuvasi minua ja muita matkustajia, kun odotimme yhdessä. Kaikki suuttuivat heille ja sitten minulle. Eihän se minun vikani ollut, mutta minua syytettiin. Siitä että olin se vaimo.

Yritin kävellä eri bussipysäkeille, mutta lopulta en enää jaksanut välittää heidän juonistaan, sinnittelin vain ja odotin, että he kyllästyisivät. 

Istuin aina Belmarshin bussissa numero 380 muovikassi polvilla, muka ostosreissulla. Kyttäsin, painaisiko joku muu stop-nappulaa ennen vankilan pysäkkiä, ja menin siellä kiireesti ulos. Bussista jäi muitakin naisia, se oli yhtä itkevien pikkulasten ja lastenrattaiden sekasotkua, ja kävelin vierailukeskukseen kaukana heidä perässään, ettei kukaan luulisi minua samanlaiseksi kuin he. 

Koska Glen oli tutkintavanki, vierailusääntöjä ei ollut kovin paljon, mutta minä tykkäsin eniten määräyksestä, etten saanut tulla korkokengissä, lyhyessä hameessa enkä läpikuultavissa vaatteissa. Se nauratti minua. Ensimmäisellä kerralla otin pitkät housut ja villapuseron. Mukavan turvallista.

Glen ei pitänyt siitä. "Toivottavasti et päästä itseäsi rupsahtamaan, Jean", hän sanoi, ja seuraavalla kerralla laitoin huulipunaa.

Jossain vaiheessa tajusin, että itse asiassa Jean on aika pelottava hahmo. Aloin miettiä, onko hän oikeasti noin lapsellinen ja avuton, vai onko kaikki vain teatteria? Onko tuon vaaleanpunaisen "kuuliainen pikkuvaimo" -kuoren alla sysimusta pimeys? Onko hän syyllistynyt rikokseen yhdessä Glenin kanssa? Vai olisiko niin, että Glen on puhdas pulmunen ja Jean lapsensieppaaja? Pakko oli lukea eteenpäin, pakko saada tietää. Englanninkielinen sana "creepy" tuli mieleeni Jeanin kohdalla. Hän ei ole puhtaan pelottava, kauhistuttava hahmo. Ei, mutta hänessä on jotain joka laittaa varoituskelloni kilkattamaan.

Tykkäsin siitä, että tarinaa kerrotaan useammasta näkökulmasta. Sekä poliisi Bob Sparkes että toimittaja Kate Waters pohtivat tahoillaan, keitä Glen ja Jean oikein ovat. Tapahtumakulkua nähdään pitkältä ajalta. Poliisin mukana ollaan katoamishetkestä asti, toimittaja puolestaan kertaa tapahtumia sitten kun kaikki on - tai näyttää olevan - ohi. On hyvä, ettei olla pelkästään Jeanin kertoman ja kokeman äärellä. 

Dekkariksi / trilleriksi tämä on erilainen, erikoinen ja siksi hyvä. Ehdin tuossa loppuvuodesta jo tuskailla, kuinka kaikki on samaa huttua. No tämä ei ollut! Poliisilla ongelmat liittyvät kerrankin rikostutkintaan, ei päihteisiin tai keskinäisiin kahnauksiin. Tarina on jännittävä ja yllätyksellinen. Se ei etene kronologisesti vaan hypähtelee vuosien 2006 ja 2010 välillä, ja vaikka lukija tietää asioita aiemmin luetun perusteella, tulee välillä jotain pientä uutta, jotain joka havahduttaa suoristamaan selän ja ihmettelemään että mitäs nyt seuraa. 

Haluan tämän mukaan Helmet-lukuhaasteeseen, se sopii kohtaan 46 "kirjan nimessä on vain yksi sana". 

Leski on ehtinyt tulla luetuksi muutamissa muissakin blogeissa, siitä ovat postanneet ainakin Leena Lumi, Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Järjellä ja tunteella sekä Kirjakaapin kummitus. Virallinen ilmestymispäivä on 16.1 eli pian! 

Scott Bergstrom: The Cruelty - Nyt olet yksin

Scott Bergstrom: The Cruelty - Nyt olet yksin
Englanninkielinen alkuperäisteos The Cruelty (2017)
Suomentanut Inka Parpola
Otava 2017
397 s.

Nyt kuulkaa, heti alkuun sanon että nuoret ja aikuiset ja nuoret aikuiset ovat saaneet ulottuvilleen melkoisen helmen! Kyseessä on Scott Bergstromin trilleri The Cruelty - Nyt olet yksin, kirja täynnä toimintaa mutta vaihteeksi ja kerrankin ilman ihmiskunnan tuhon uhkaa. 

17-vuotias Gwendolyn Bloom on menettänyt äitinsä jo vuosikymmen sitten, ja on siitä asti elänyt kahdestaan diplomaatti-isänsä kanssa. Isän työn takia he ovat joutuneet muuttamaan usein ja eläneet ympäri maailmaa. Siksi Gwen on koulussa aina vähän ulkopuolinen, muualta tullut, yksityiskoulua ilman perintörahaa ja sen tuomaa valtaa käyvä. 

Eräänä päivänä Gwen jättää vastaamatta isänsä soittoon. Myöhemmin hän saa kotiinsa vieraita ulkoministeriöstä: isä on kadonnut. Melko pian Gwen saa selville, että isän diplomaattityö onkin vain kulissi. Kun aika kuluu eikä isää löydy, hänen on tehtävä valinta. Muuttaako ainoan verisukulaisensa luo vai lähteäkö etsimään isää - yksin. Tuntematon sukulaistäti tarjoaisi turvallisen tulevaisuuden mutta Gwen päättää taistella tuulimyllyjä eli viranomaisia vastaan ja lähteä etsimään isäänsä. Ensimmäinen johtolanka vie toisen johtolangan luo, ja pian Gwen on keskellä hengenvaarallisia tapahtumia. Matkatessaan isänsä jäljillä ympäri Eurooppaa hän saa huomata, että teinitytön on oltava kovempi kuin mafiamies. 

No niin, se toinen juttu sitten. Mikä ettei? Jätkän paneminen kiduttamisen sijaan - väkivalta olisi parempi ja vähemmän kuvottava ajatus kuin paneminen. Mutta katsotaan. Mitä vain siihen vaaditaan. Mitä vain voitosta.

Ajan pysäkin yli ja joudun kävelemään takaisin seuraavalta. Mieleni jumittaa Christianissa ja hänen ystävissään. Miten tämä juuri kohtaamani paskapäiden kokoelma olisi muka voinut siepata isän? Mikä pätevöittää tämän mitättömistä narreista koostuvan retkueen, joka kittaa kaljaa kuin vettä ja yrittää lyödä toisiaan palleihin, edes vilkaisemaan isäni suuntaan? Olin kuvitellut isän minulta varastaneen pahuuden mahtavaksi, suureksi ja uljaaksi ja monoliittiseksi, shakkia pelaavaksi lentotukialukseksi. Mutta tässä se nyt on, pahuus, joka on mahtava vain siksi, että se on pieni ja hidasälyinen ja määrältään lukuisa. 

Ja juuri tämä tekee heistä jopa pelottavampia. Miten minä voin voittaa? Päihittää heidät tavauskilpailussa? Kävellessäni näen ihmisiä kaduilla, pummeja ja juoppoja ja miehiä. joiden silmät kiiluvat katulamppujen alla kuin veitset. Mutta he vain katsovat minua varuillaan, ikään kuin minä olisin vaara, kuin minä olisin se, joka vetää heidät ovensuuhun tai pimeälle kujalle ja viiltää heidät auki. 

Pakko tunnustaa, kun aloin lukea kirjaa niin aika pian totesin että nyt on hyvä kohta lopettaa ja jatkaa seuraavana päivänä. Tunnelma tiivistyi siihen tahtiin, että vaihtoehtona oli joko lukea puolen yötä tai nähdä mahdollisesti pahaa unta. Väkivalta on kuitenkin enemmän puheen tasolla Gwenin miettiessä mitä ehkä joutuu tekemään tai mitä hänelle tulee tapahtumaan. Varsinaiset väkivaltateot ovat ohi nopeasti, toiminta on nopeaa, tehokasta ja kylmänviileää ilman turhaa pitkitettyä kidutusta. Hyvä niin.

Kyllä tämä vetää täysin vertoja ns. aikuisten dekkarille. Gwendolyn Bloom on ainakin minulle täysin yhtä uskottava agentti, robotti, tappokone kuin vaikkapa Jack Reacher. Gwen on teini-ikäinen, ja se onneksi kulkee mukana. Hän on uskottava pohtiessaan, mihin pystyy, millaiseksi joutuu muuttumaan, miksi juuri hänelle käy näin. 

Pidin myös siitä, että mukana on hiven huumoria. Nimenomaan Gwenin pohdinnat ja sanomiset keventävät tilanteita. Sarkasmi ja kuiva huumori toimivat aina. 

Takakannen mukaan kirjasta on jo tekeillä elokuva, kovasti odotan millainen siitä tulee. Uskoakseni hyvä ja viihdyttävä. Toivon myös että tässä on nyt vasta sarjan avausosa, kovin mielelläni lukisin lisää Gwendolyn Bloomin alkaneesta lonely riderin urasta. 

The Cruelty - Nyt olet yksin on luettu myös blogeissa Dysphoria ja Kirsin Book Club. Kuittaan tässä Helmet-lukuhaasteesta kohdan "kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa".

  

Julie Berry: Kunnes kerron totuuden

Julie Berry: Kunnes kerron totuuden
Englanninkielinen alkuperäisteos All the truth that's in me
Suomentanut Kaisa Kattelus
Tammi 2014
288 s.
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale

Kunnes kerron totuuden sijoittuu nimeämättömään aikaan, kuitenkin vuosikymmenien takaiseen menneisyyteen, aikaan jolloin liikkuminen tapahtuu hevosilla eikä nykyajan mukavuuksista ole tietoakaan. Työ on raskasta, sillä sähköä ei vielä ole.

Kirja kertoo ahdasmielisestä Roswellin kaupungista, tai ehkä pikemminkin kylästä, kuitenkin yhteisöstä jossa kaikki tuntevat toisensa ja jossa erilaisuudelle ei ole tilaa. Vaikka olosuhteet ovat karut, yhteistyön tekeminen on valikoivaa ja toisia tuomitaan ulkopuolisiksi hyvin omavaltaisesti.

Tarinan keskus on Judith, tyttö joka on ollut kadoksissa kaksi vuotta mutta palannut takaisin - mykkänä. Koska hän ei puhu, häntä pidetään typeränä; unohdetaan että ennen katoamistaan hän oli aivan tavallinen. Koko perheen ylle lasketaan paksu häpeä.

Judith ei kuitenkaan anna periksi, ei suostu nujertumaan. Hän on elänyt pelossa ja nähnyt ystävänsä kuolevan. Hän ei aio antaa yhdenkään aikuisen määrätä siitä, mitä osaa ja voi tehdä. Parin ystävänsä ja veljensä avustuksella hän tekee kovan työn onnistuen lopulta osoittamaan kyläläisille näiden julmuuden ja sokeuden tosiasioille. Hän paljastaa sileän julkisivun alla kytevän tekopyhyyden ja pahuuden.

Makaan sängyssä päättämättömänä, pystymättä nukkumaan. Minua pelottaa joutua istumaan Rupert Gillisin vieressä edes yhtä tuntia enempää. Minua pelottaa, että äiti yrittää pyydystää minulle aviomiestä. 

Mutta minua pelottaa myös hänen voitonriemunsa, jos en palaakaan kouluun. Ja minua pelottaa tuottaa pettymys Darrelille, tuolle kiusanhengelle, vaikka hän ärsyttääkin minua kaiken aikaa.

Vielä yksi päivä. Olen vuosia joutunut sietämään paljon pahempaakin kuin Rupert Gillis. Kyllä minä kestän häntä vielä yhden päivän.

Minulle lukukokemus oli kaksijakoinen, vuorotellen tylsä ja kiinnostava. Välillä tuntui että mitä tässä nyt taas jaaritellaan, on jo tullut selväksi että elämä on raskasta. Sitten kuitenkin tapahtui jotain, joko ajatuksen tasolla tai toimintana, jotain sellaista joka nytkäytti tarinan uuteen vauhtiin. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin sellainen tunne, että ihan en saanut tarinasta kiinni, jotenkin se luisti karkuun. Ehkä se johtuu siitä, että ihmisten kuvaaminen jää vähemmälle. Judith on oikeastaan ainoa, keneen tutustutaan kunnolla, muuten kyläläisistä on tehty jähmeä kollektiivi. Sen sijaan luontoa ja olosuhteita kuvataan voimakkaasti ja koskettavasti, ne tunkevat iholle.