Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika

Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika

Englanninkielinen alkuteos The Age of Miracles (2012)

Suomentanut Pirkko Biström

Bazar 2020

301 s.

Yhtenä ihan tavallisena päivänä huomataan, että ajan kulku on muuttunut. Vähän kerrassaan päivät alkavat pidentyä. Viikkojen ja kuukausien kuluessa yöt ja päivät pitenevät, päivärytmit sekoittuvat. 11-vuotias Julia perheineen tekee kuten lähes kaikki muutkin: sopeutuu. Koska kukaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan, koteihin kerätään varmuusvarasto ruokaa, kynttilöitä, paristoja ja sen sellaista. Kun päivät alkavat olla liian pitkiä, maailmassa päätetään palata noudattamaan 24 tunnin rytmiä. Se tarkoittaa, että koulupäivä saattaa alkaa yön pimeydessä. Mutta aika vain jatkaa venymistään. Eräässä toukokuussa on vain seitsemän auringonlaskua. Lisäksi polttava aurinko ja ionisoiva säteily aiheuttavat ongelmia. Ihmisiä sairastuu niin kutsuttuun syndroomaan, itsemurhat lisääntyvät, aurinko polttaa vaatteiden läpi ihon rakkuloille, painovoiman muutos tekee hallaa niin linnuille kuin ihmisille…

Sinä yönä nukuimme auringonvalossa tai emme nukkuneet lainkaan. Olin jo kauan mennyt sänkyyn ennen pimeän tuloa - ne alkuajan päivät olivat loputtomia, ne ensimmäiset illan iankaikkisen pitkiä; useimmiten nukahdin ennen kuin tähdet alkoivat näkyä. Mutta tämä yö oli toisenlainen, aikaero suurempi kuin koskaan. Tämä oli ensimmäinen valkeista öistä. Myöhemmin opimme suojautumaan, eristämään valon keskelle pieniä pimeyden läikkiä, mutta ensimmäinen kelloyö hohti valoa aivan kuin aurinko ei olisi koskaan ennen paistanut niin loistavan kirkkaasti.

Huoneeni katossa oli siellä täällä pimeässä hohtavia tähtitarroja, jotka oli äskettäin yrittänyt irrottaa. Äiti oli kieltänyt: ”Tuossa katossa on asbestia, anna olla.” Mutta tänä yönä kattotähteni olivat joka tapauksessa yhtä näkymättömiä kuin oikeatkin, koska jokaisen oli himmentänyt oma läheisin, rakkain tähtemme.

”Yritä nukkua”, sanoi isä. ”On vaikea nousta kouluun pimeässä.” Hän istui sänkyni jalkopäässä ja tuijotti ikkunasta loistavan siniselle taivaalle ennen kuin veti säleverhot kiinni. ”Nämä ovat hämmästyttäviä aikoja”, hän sanoi. ”Me elämme hämmästyttäviä aikoja.”

Lopulta aurinko laski joskus kahden jälkeen.

Tämä on karu mutta silti kaunis tarina. Äkkinäinen muutos horjuttaa elämän tasapainoa, mutta se luodaan uudelleen. Tulevaisuus on epävarma, joillekin pelottavakin, mutta silti arjesta yritetään pitää kiinni, pitää se jossain määrin normaalina. Ihmisten henkinen ja fyysinen hyvinvointi heikkenee, riidat lisääntyvät, mutta on myös paikkansa ihastumiselle. Julia vaikuttaa ikäistään paljon vanhemmalta ja kypsemmältä; ehkä muutos on aiheuttanut sen. Ei ole aikaa pienille harmeille, saati koulunkäynnistä murehtimiselle, kun koko Maapallo on uhattuna. Hän olisi hyvinkin käynyt vaikkapa 17-vuotiaasta.

Lukiessa ajattelin Mats Strandbergin Loppu-kirjaa, että kuinka hienoja maailmanlopun kuvauksia onkaan kirjoitettu. Aion ottaa nämä kaksi kirjaa yläkoululaisten genrevinkkaukseen sekä lukiolaisten vinkkauksiin. Vaikka kirjat ovat erilaisia, niin niissä on kuitenkin paljon samaa - unohtamatta sitä, että molemmat ovat tehneet minuun järisyttävän vaikutuksen.  

Kirjan ovat lukeneet muun muassa Heidi P., Mai Laakso ja Kirjan vuoksi.

Fiona Barton: Leski

Fiona Barton: Leski
Englanninkielinen alkuperäisteos The Widow (2016)
Suomentanut Pirkko Biström
Bazar 2017
367 s.
Kustantajalta saatu ennakkokappale

Olen yleensä piittaamatta kannen teksteistä, kun niissä verrataan kirjaa muihin. Niin nytkin, varsinkin kun kohteena on kaksi sellaista kirjaa, jotka olen lukenut mutta joista en erityisemmin tykännyt. Tässä sanotaan Lesken olevan niitä parempi, ja sitä se onkin. 

Barton on valinnut poikkeuksellisen näkökulman; puheenvuoron saa rikoksesta epäillyn miehen vaimo, nyttemmin leskeksi jäänyt. Lisäksi tarinaa seurataan poliisin ja toimittajan kertomana, parissa kohdassa puheenvuoron saavat myös syytetty mies sekä kadonneen lapsen äiti.

Jean Taylor avioitui Glenin kanssa hyvin nuorena. Avioliitto jäi lapsettomaksi, eikä pariskunnalla tuntunut olevan mitään yhteistä tekemistä. Glen on aina päättänyt kaikesta, huolehtinut kaikesta. Jean on ollut kuin kotihengetär, tehtävänä ruokkia mies. Lisäksi Glenillä on ollut hupsutuksensa työhuoneen suljetun oven takana. Pikkuhiljaa Glenin ja Jeanin tarina keriytyy auki. Naapurustossa on kadonnut lapsi, ja Glenistä tulee epäilty. Seuraa pidätys ja oikeudenkäynti. Jean on uskollinen vaimo, joka puolustaa miestään viimeiseen asti. Toimittajat ovat tapauksesta villinä, mutta vasta Glenin kuoltua Jean suostuu haastatteluun. 

Pahinta olivat vankilavierailut. Silloin piti mennä bussilla, ja lehtiväki seurasi minua pysäkille ja valokuvasi minua ja muita matkustajia, kun odotimme yhdessä. Kaikki suuttuivat heille ja sitten minulle. Eihän se minun vikani ollut, mutta minua syytettiin. Siitä että olin se vaimo.

Yritin kävellä eri bussipysäkeille, mutta lopulta en enää jaksanut välittää heidän juonistaan, sinnittelin vain ja odotin, että he kyllästyisivät. 

Istuin aina Belmarshin bussissa numero 380 muovikassi polvilla, muka ostosreissulla. Kyttäsin, painaisiko joku muu stop-nappulaa ennen vankilan pysäkkiä, ja menin siellä kiireesti ulos. Bussista jäi muitakin naisia, se oli yhtä itkevien pikkulasten ja lastenrattaiden sekasotkua, ja kävelin vierailukeskukseen kaukana heidä perässään, ettei kukaan luulisi minua samanlaiseksi kuin he. 

Koska Glen oli tutkintavanki, vierailusääntöjä ei ollut kovin paljon, mutta minä tykkäsin eniten määräyksestä, etten saanut tulla korkokengissä, lyhyessä hameessa enkä läpikuultavissa vaatteissa. Se nauratti minua. Ensimmäisellä kerralla otin pitkät housut ja villapuseron. Mukavan turvallista.

Glen ei pitänyt siitä. "Toivottavasti et päästä itseäsi rupsahtamaan, Jean", hän sanoi, ja seuraavalla kerralla laitoin huulipunaa.

Jossain vaiheessa tajusin, että itse asiassa Jean on aika pelottava hahmo. Aloin miettiä, onko hän oikeasti noin lapsellinen ja avuton, vai onko kaikki vain teatteria? Onko tuon vaaleanpunaisen "kuuliainen pikkuvaimo" -kuoren alla sysimusta pimeys? Onko hän syyllistynyt rikokseen yhdessä Glenin kanssa? Vai olisiko niin, että Glen on puhdas pulmunen ja Jean lapsensieppaaja? Pakko oli lukea eteenpäin, pakko saada tietää. Englanninkielinen sana "creepy" tuli mieleeni Jeanin kohdalla. Hän ei ole puhtaan pelottava, kauhistuttava hahmo. Ei, mutta hänessä on jotain joka laittaa varoituskelloni kilkattamaan.

Tykkäsin siitä, että tarinaa kerrotaan useammasta näkökulmasta. Sekä poliisi Bob Sparkes että toimittaja Kate Waters pohtivat tahoillaan, keitä Glen ja Jean oikein ovat. Tapahtumakulkua nähdään pitkältä ajalta. Poliisin mukana ollaan katoamishetkestä asti, toimittaja puolestaan kertaa tapahtumia sitten kun kaikki on - tai näyttää olevan - ohi. On hyvä, ettei olla pelkästään Jeanin kertoman ja kokeman äärellä. 

Dekkariksi / trilleriksi tämä on erilainen, erikoinen ja siksi hyvä. Ehdin tuossa loppuvuodesta jo tuskailla, kuinka kaikki on samaa huttua. No tämä ei ollut! Poliisilla ongelmat liittyvät kerrankin rikostutkintaan, ei päihteisiin tai keskinäisiin kahnauksiin. Tarina on jännittävä ja yllätyksellinen. Se ei etene kronologisesti vaan hypähtelee vuosien 2006 ja 2010 välillä, ja vaikka lukija tietää asioita aiemmin luetun perusteella, tulee välillä jotain pientä uutta, jotain joka havahduttaa suoristamaan selän ja ihmettelemään että mitäs nyt seuraa. 

Haluan tämän mukaan Helmet-lukuhaasteeseen, se sopii kohtaan 46 "kirjan nimessä on vain yksi sana". 

Leski on ehtinyt tulla luetuksi muutamissa muissakin blogeissa, siitä ovat postanneet ainakin Leena Lumi, Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Järjellä ja tunteella sekä Kirjakaapin kummitus. Virallinen ilmestymispäivä on 16.1 eli pian! 

Markus Zusak: Kirjavaras

Markus Zusak: Kirjavaras
Englanninkielinen alkuperäisteos The Book Thief (2005)
Suomentanut Pirkko Biström
Otava 2008
558 s.

Idän pikajuna - lukuhaaste etenee hurjaa vauhtia kohti loppua. Tällä kertaa pysähdymme Müncheniin, tai itse asiassa vähän sen ulkopuolelle, pieneen Molchingin kylään. Kirjavaras Liesel Memimger saapuu sinne Münchenin kautta, 9-vuotiaana, keskellä toista maailmansotaa. 

Tarinaa kertoo Kuolema, joka on vienyt Lieselin pikkuveljen sielun. Sota-aika on raakaa, ja Kuolemalla on kiire niittää satoa. Hän on kuitenkin kiinnostunut Lieselistä. Toisella silmällä Kuolema kerää sieluja mukaansa, toisella seuraa Lieseliä.

Äiti antaa Lieselin pois, kasvattivanhemmille, Rosa ja Hans Hubermannille. Tämä erikoinen pariskunta ottaa Lieselin omakseen, ja tämä kiintyy heihin syvästi. Painajaisten vaivaamina öinä Hans tulee Lieselin vuoteen viereen ja opettaa tämän lukemaan kirjaa, jonka Liesel on varastanut - tai pikemminkin noukkinut talteen haudankaivajapojan pudotettua sen. Sanoista ja tarinoista avautuu toinen maailma, kiehtova ja jännittävä. On kuitenkin sota ja natsiaika, joten on varottava mitä lukee. Tai pitäisi varoa, Liesel ei moista ajattele varastaessaan - tai poimiessaan kirjarovion hiilloksista talteen seuraavan kirjan. 

Ihmisrovioita pakenee Max, Hans Hubermannin tuttavan poika, jonka Hans piilottaa talonsa kellariin. Kylmässä kolossa Liesel kertoo Maxille tarinoita, tuo ulkoilman ja lasten leikit ikkunattomaan kopperoon. Tarinoiden ja Lieselin hahmon innoittamana Max kirjoittaa Lieselille tarinan, osoittaen siinä koko perheelle mistä elämässä on perimmältään kyse. 

Rehellisesti sanoen (ja tietysti valitan nyt aivan liikaa) en ollut vieläkään oikein toipunut Neuvostoliiton Stalinista. Niin sanotusta toisesta vallankumouksesta - oman kansan murhaamisesta.

Sitten tuli Hitler.

Kuulemma sota on kuoleman paras ystävä, mutta siitä asiasta minun täytyy tarjota erilainen näkökulma. Minulle sota on kuin uusi pomo joka vaatii mahdottomia. Hengittää niskaan ja hokee hellittämättä yhtä asiaa: "Valmista pitää tulla, valmista pitää tulla." Ja alainen uurastaa kovemmin. Työ tulee tehdyksi. Pomo ei kuitenkaan kiitä. Hän vaatii vielä enemmän. 

Usein yritän muistaa hajanaiset kauneuden sirpaleet, jotka sinä aikana myös näin. Pengon niitä tarinakirjastostani. 

Itse asiassa tartun nyt yhteen niistä. 

Luullakseni tunnet jo puolet siitä, ja jos tulet mukaani, näytän loputkin. Näytän erään kirjavarkaan toisen puolen. 

Tietämättään hän vartoo hyvin monia asioita, joihin hetki sitten viittasin, mutta lisäksi hän odottaa sinua. 

Hän kantaa juuri kellariin lunta, omituista kyllä.

Muutama kourallinen jäätynyttä vettä saa melkein kenet tahansa hymyilemään, mutta se ei saa unohtamaan.

Siinä hän tulee.

Kirja löytyi omasta hyllystä, ja muistan sen lukeneeni aiemmin, tykänneeni siitä. Elokuvan näin vuosi pari sitten, se ei ollut yhtä hyvä. Jostain syystä tällä toisella lukukerralla en meinannut päästä kiinni tarinaan. Kymmeniä sivuja ajattelin että apua, miten tämä tuntuu näin tylsältä. Sitten kuitenkin tapahtui jotain ja tempauduin mukaan. 

Tarina on samaan aikaan hurja ja kaunis. Vähän alle ja vähän yli 10-vuotias Liesel touhuaa paljon, mutta osin myös vahingossa tuottaa touhuillaan monille muille edes vähäistä iloa. Sota ulottaa kouransa myös Molchingiin eikä kukaan ole turvassa, mutta pikku-Liesel kieltäytyy antamasta periksi toivottomuudelle. Hän lukee ääneen pommisuojassa, hän rakentaa kellariin lumiukon, hän pelaa poikien kanssa jalkapalloa. 

Kuolema kertojana on varsin erikoinen mutta onnistunut ratkaisu. On välillä aika hyytävää lukea, kun Kuolema mainitsee ohimennen kiireistään tai kertoo milloin on menossa minnekin, ja sitten palaa nykyhetkeen Lieselin luo. Heillä on erityinen tiivis suhde. Kuolema ei voi päästää Lieseliä silmistään, ja tämä ehkä vaistoaa Kuoleman lähelläolon ja puolustaa rakkaitaan kynsin hampain. 

Kirjavarasta on vuosien saatossa luettu blogeissa paljon, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Emilie, Nanna, Kirjaneito sekä Notko, se lukeva peikko. 

Kuittaan tässä samassa postauksessa myös seuraavan pysäkin eli Strasbourgin. Sinne sijoittuvia kirjoja on vain vähän, enkä pikaisella kirjastohakemiston selailulla löytänyt uutta kiinnostavaa. Olen kuunnellut äänikirjana Arne Nevanlinnan teoksen Marie, jossa Strasbourg on keskeisessä roolissa. Arvio on täällä. 

Matka jatkukoon kohti päätepysäkkiä eli Pariisia. Näyttää siltä että ehdin sittenkin matkata koko reitin tämän vuoden puolella :)