Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä

 

Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä

Ruotsinkielinen alkuteos Detta möte (2002)

Suomentanut Saara Villa

Schildts 2003

291 s. 

On aika jatkaa Vuosi Afrikassa -lukuhaastettani, jottei se pääse unohtumaan. 

Kesällä 2000 Vivi-Ann Sjögren oli yksi kuudestatoista taiteilijasta, jotka saivat stipendin Villa Karoon Beniniin. Syksyllä hän asettui instituuttiin. Stipendiaatteja tuli ja meni, sillä jotkut olivat siellä vain muutaman viikon, jotkut kolme kuukautta. Paikalliset toimivat palveluskuntana ja oppaina. Sekä Sjögren että moni muu koki ristiriitaisia tunteita. Tuntui oudolta kun mitään ei saanut tehdä itse vaan koko ajan passattiin, mutta samalla se oli keino työllistää paikallisia asukkaita. 

Jakson päätyttyä Sjögren palasi kotiin mutta huomasi sairastuneensa "Afrikka-kuumeeseen". Hänen oli päästävä takaisin, nopeasti. Pian hän olikin takaisin Beninissä, päästen tutustumaan entistä syvemmin paikallisiin ihmisiin, tapoihin, uskomuksiin ja historiaan. 

Illalla liikuin läpikuultavassa huoneessa kuin valaistulla näyttämöllä. Ulkona oli yleisöä tai sitten ei. Minä luin, kirjoitin, join teeni, siirsin lasia jossa oli kukkia ja erivärisiä lehtiä puutarhasta - jonkinlainen yleisö varmasti oli, minä en ollut yksin. Sisällä huoneessa olivat gekkoliskot, arkoina kuten aina, välillä hengähtämättömän hiljaa hetkellistä näkymättömyyttä tavoitellen, muuten nopeina vaaleina varjoina. 

Meren tuuli puhalsi hyttysverkkoseinistä sisään, nosteli papereita, hulmutteli huiveja ja liinoja. Toi mukanaan savun hajua, irti tempaistuja sanoja, naurua. Kylä viuhui suoraan huoneen läpi, ulkona oli pelkkää pimeyttä.

Myöhemmin illalla portti nitisi: yövartija. Hänen vajansa oli minun makuuhuoneeni takana, hyttysverkkoikkunan läpi saatoimme kuulla toistemme hengityksen. 

Pelätä?

Vaikka kirja on jo neljännesvuosisadan takaa, se ei tunnu vanhentuneelta. Historia ei ole muuttunut, enkä usko että esimerkiksi hautajaisperinteet tai kiemuraiset mutta läheiset sukulaissuhteet ovat muuttuneet ainakaan paljoa. Ilmasto, eläimistö ja malarian uhka lienevät pitkälti ennallaan. Jotkut Sjögrenin tapaamista ihmisistä ovat varmasti poissa, ja esimerkiksi hänen minankielen opettajansa on muuttunut keski-ikäiseksi, mikäli yhä on elossa. 

Pidän siitä, että Sjögren keskittyy kuvaamaan paikallista elämää ja historiaa, eikä kirjoita minä-keskeisesti että minkä parissa on työskennellyt stipendiaattina ja miten työ on edistynyt. Stipendiaattien keskinäiset illanistujaiset jäävät maininnan tasolle, sillä Sjögrenille on tärkeämpää havainnoida instituutin ulkopuolista elämää. Hän opiskelee paikallista kieltä, mikä auttaa ihmisiin tutustumisessa. Hän nimenomaan hakee kontakteja eikä halua pysyä etäisenä tarkkailijana. Hän pystyykin kirjoittamaan asioista neutraalisti, ilman arvostelevaa tai vähättelevää katsetta. 

Kuten niin monessa Afrikan maassa, myös Beninissä on samanlaisia ongelmia. Menneisyyden orjakauppa on traumaattista historiaa, ja nykyaikana köyhyys on iso osa yhteiskuntaa. Sjögren ei unohda näitä, mutta ne eivät ole hallitsevia. Yksittäiset keskustelut ihmisten kanssa ovat tärkeitä, yritys ymmärtää sitä millaista on elää Beninissä. Kirjan tunnelma ei siis ole synkkä vaan melko lämmin. Sjögren on avoimen utelias mutta ei tungetteleva. 

Nykyajan ilmapiirissä soisin mahdollisimman monen lukevan erilaisia matkakertomuksia. Niin hirveän kärkkäästi ollaan osoittelemassa muita ja kummastelemassa milloin pukeutumista, milloin tatuointeja, milloin kulttuurisia perinteitä, eikä osata ajatella että esimerkiksi mämminsyönti tai palkallinen arkipyhä on jonkun muun silmissä todella kummallinen tapa. 

Tämän vuoden Helmet-haasteeseen täytän kohdan 39, "kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin" ja vuoden 2025 haasteeseen täytän kohdan 25, "kirjan kannessa tai nimessä on käärme". Ainakin tulkitsen tuon piirrosotuksen olevan käärme, ja niistä myös puhutaan useaan otteeseen pitkin matkaa. Kirja joka maasta -haasteeni saa Beninin.