torstai 31. lokakuuta 2019

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 9: Singapore

Seuraava pysäkki on Singapore, ja tuttu linja jatkuu: tarjolla oli varsin vähän aiheeseen liittyvää kaunokirjallisuutta. Onneksi on vakoilujännärit, niissä kun seikkaillaan todellakin ympäri maailmaa.

Adam Hall: Surmantanssi Singaporessa
Englanninkielinen alkuteos Quiller's run (1988)
Suomentanut Heikki Sarkkila
Viihdeviikarit 1989
253 s.







Tuota noin. Mitäs tästä nyt sanoisi? On ehkä kummallisin vakoilujuttu, minkä olen koskaan lukenut. Osittain tylsä, osittain huvittava, osittain hieno. Ei ehkä enää "vakoilukirjojen valioita", vaikka 30 vuotta sitten olisikin ollut. 

Englannin salaisen palvelun asiamies Quiller on vastahakoinen uuteen tehtävään, mutta lopulta hän suostuu siihen. Esiintyen nimellä Martin Jordan hän matkustaa Singaporeen estääkseen ohjuskaupan. Hyvin pian hän saa peräänsä nipun ammattitaitoisia murhaajia, joiden vakaa aikomus on saada hänet hengiltä. 

- En tiedä vielä, minä sanoin, en tiennyt mitä tänä iltana tapahtuisi, saattoi tapahtua mitä hyvänsä, jäisin eloon, kuolisin langan hitaaseen kuristusotteeseen tai putoaisin pihalle hitaasti kieppuen - hän hoitaisi joka tapauksessa hommansa huolellisesti, pelaisi varman päälle.
Kielteistä ajattelua, mutta kokeile näin, pienellä onnella voisin kääntää tilanteen edukseni, tuhota hänet ja jäädä itse eloon.
Vihellys.
Viides kerros ja sade rummutti kattoa, vähän taivasta pilkotti ikkunasta, ja olin kuin rotta polkumyllyssä kunnes yhdeksäntoista minuuttia oli kulunut, palasin alakertaan, ohitin tiskillä olevan miehen häneen vilkaisematta, menin takapihalle johtavaan käytävään odottamaan. 
Al kirjoitti isoon kirjaan, hyvä Luoja, siinä vaan kirjoitti vaikka ei meillä ollut aikaa, mutta se oli pakko tehdä, koska vastapäisen ikkunan luukut eivät olleet kunnolla kiinni, ja heitä tarkkailtiin, aivan samoin kuin minua oli tarkkailtu.
Kaksi minuuttia aikaa. Kaksi. Ei kovin paljon, mutta ehkä riittävästi; keskity ja rentoudu.

Isoin ongelma on varsin köykäinen juoni. Takakannen mukaan Quiller on syötti kansainvälisten asekauppiaiden välisessä taistelussa. Kuitenkin koko ajan puhutaan Mariko Shodasta, joka aikoo varastaa ohjuksia. Että ketä ne asekauppiaat ovat? Epäselväksi jää myös se, miten Shoda saa tietää Quillerista, niin että hänen kimppuunsa hyökätään suunnilleen saman tien kun hän on saapunut Singaporeen. Puolet kirjasta Quiller vilkuilee taakseen odottaen tappajaa, voivotellen kohta koittavaa kuolemaa. 

Jännittävät hetket ovat todella jännittäviä, niitä vaan saisi olla enemmän. Kirjassa on joitain hienoja kohtauksia, kuten Quillerin ja Shodan kohtaaminen temppelissä sekä Quillerin kamppailut murhaajien kanssa. Niitäkin saisi olla enemmän. Kieli on toisaalta paras osa, toisaalta huonoin. On paljon hauskoja kielikuvia, mutta samalla ne lässäyttävät tunnelman liian kevyeksi. 

Eli kyseessä on välipalakirja, nopea lukea ja sulatella, mutta myös nopea poistumaan elimistöstä. 


maanantai 28. lokakuuta 2019

Lukuhaasteen sivuraide 2b. Helsingin kirjamessut

Terve! Kirjamessut oli ja meni, ja yhden toipumispäivän jälkeen kykenen ehkä jäsentämään kahden messupäivän kulkua. Vaikka suunnitelmani piti aika hyvin, mahtui päiviin sekä yllättäviä kohtaamisia että erinäisiä sattumuksia. 

Perjantaiaamuna starttasin kotoa aamukuuden maissa. Olin ajatellut ottaa bussissa torkut mutta eipä nukuttanut. Jännitystä ehkä :) 

Etukäteen mietin, kuinka kiire tulee klo 10.15 alkavaan lukupiiriin. Ei onneksi tullut, sillä sisälle halliin pääsi jo ennen kymmentä. Kävin hakemassa bloggaajakylttini ja join lasin vettä, sitten olin valmis messukoitoksiin. Olin nähnyt Riitta Konttisen esiintymisen Turun kirjamessuilla, mutta koin että lukupiiri on siihen verrattuna erilainen. Ei ole suoria kysymyksiä tekijälle, vaan lukijat keskustelevat kirjailijan kanssa. Tuntui myös siltä, että Konttinen sai vastata pidemmin ja laajemmin kuin perinteisessä messuesiintymisessä. Harmi, että jouduin lähtemään pois puolivälin jälkeen, mutta en halunnut myöhästyä seuraavasta kohteesta. 

En tiedä, olinko lukenut sähköpostiviestin huolimattomasti, mutta yllättäen osallistuin Vaelluksia Italiassa - kirjan julkkareihin. Tiesin osallistuvani kustantamon järjestämään tilaisuuteen, mutta julkkarit olivat (iloinen) yllätys. Kirja on jo ehditty valita vuoden matkailukirjaksi, onnea tekijöille! Kirjassa suomalaiset liikkuvat Italiassa erilaisissa kohteissa, erilaisista syistä. Tässä ei pelkästään mennä vuoristopoluilla vaelluskengät jalassa, vaan tutustutaan italialaiseen kulttuuriin ja elämään eri näkökulmista, alkaen olutpanimosta. Tokihan kaikki tuntevat Italian nimenomaan sen olutkulttuurista :)

Hui, kuohuvaa ennen puoltapäivää!

Yksi suuria messumysteerejä on se, miten aina päädyn kuuntelemaan Virpi Hämeen-Anttilaa. Uusi kirja joka vuosi, mutta samat kysymykset 1920-luvusta, Björkin naisista ynnä muusta. Ehkä kyse onkin siitä, että pidän Hämeen-Anttilan esiintymisestä, tuosta rauhallisesta humoristisuudesta. 

Päivällä yllättävin kohtaaminen oli entisen luokkakaverini kanssa. Emme ole nähneet sitten 1990-luvun puolivälin, vaikka vanhempamme asuvat edelleen saman kadun varrella. Emmekä ehkä olisi tunnistaneet toisiamme ilman somen voimaa. Tällaiset ovat aina niin hauskoja hetkiä, vaikka emme ehtineet puhua kauaa niin kuitenkin saimme vaihdettua kuulumiset.

Merete Mazzarellan teos Varovainen matkailija on lukulistallani, taitaa olla e-äänikirjana varauksessa. Lavalla käytiin mielenkiintoista keskustelua muun muassa siitä, että nykyään ihmisillä on tarve ostaa elämyksiä. Että reissusta voi tulla pettymys, jos valasretkellä ei näykään valaita. Että ei riitä olla ihan vaan lomalla, ihan vaan olla, täytyy saada elämyksiä suunnilleen aamusta iltaan. 

Seuraava esiintyjä oli Sanna Tahvanainen, jonka teos Kirsikoita lumessa on minulla vielä kesken. Pidän siitä, mitä olen tähän mennessä lukenut. Sylvia Plath on jossain määrin tuttu, olen lukenut hänen runojaan ja tiedän elämästä jotain. Pakko todeta tähän, että suomennoksen kansi on kyllä ehkä sata kertaa hienompi kuin ruotsinkielisen, toisaalta jännä että kannet ovat hyvin erilaiset keskenään. Tänään en saanut Tahvanaisesta hyvää kuvaa, kiitos sekä oman että työpuhelimeni joissa molemmissa kamera temppuilee eikä suostu tarkentamaan.

Aulan media- ja bloggaajailtapäivässä kuulimme Lasse Nousiaisen kirjasta Itärajatapaus. Helsinkiläinen lähtee Itä-Suomeen, mikäs sen herkullisempi lähtökohta. Olen kuullut kirjasta paljon hyvää, meidän pirkanmaalaisen kirjaston asiakaat ovat tykänneet.

Kääntäjä Kristiina Drews kertoi Lucia Berlin - suomennoksistaan. Kolmas kirja tuli vähän yllättäen, oli luultu että kaikki novellit oli löydetty kahteen ensimmäiseen, vaan eipä olleetkaan. Ehkä enempää ei enää putkahda ilmoille. 

Tanskalainen Kaspar Colling Nielsen kertoi kirjastaan Tanskan sisällissota 2018-24. Ei ehkä tyypillisin aihe hauskaksi sanotulle kirjalle. Mielenkiintoista, että Tanskasta saadaan (vaihteeksi) muutakin suomeksi kuin dekkareita. 

Iltapäivällä havaitsin, että eipä ole tullut juotua sen aamukymmenen jälkeen (paitsi lasillinen kuoharia), onneksi pressitilassa oli vettä tarjolla. Tajusin myös, että syöminen oli rajoittunut metrilakuun ja pressitilan suolakekseihin. Mutta nyt oli niin vauhti päällä, että syöminen jäi kakkoseksi. 

Ensimmäistä kertaa koskaan kävi niin, että lähdin kesken ohjelmaa siksi, että en kestänyt kuunnella enempää. Kyseessä oli France, paradise for book lovers? Esittelyteksti puhui lupaavasti muun muassa itsenäisistä kirjakaupoista, ehkä niistä tulikin siinä vaiheessa kun olin lähtenyt pois. Ranskan instituutin ihminen esitteli ranskalaisen ministerin, joka sitten istui yksin sohvalla, puhua papatti supernopeaa englantia ja esitteli Power Pointteja täynnä tekstiä. En vaan jaksanut kuunnella kirjojen ja e-kirjojen verotuksesta. 

Loppuiltapäivään tuli muutoksia. Klo 16 olin suunnitellut Märta Tikkasen, mutta hän oli sairastunut ja jäänyt pois. En jäänyt kuuntelemaan muita puhujia, vaan tein pikaisesti suunnitelma B:n. Se oli mennä kuuntelemaan Juha Rautaheimoa. Hermo - murharyhmän mies kertoo suomalaisista henkirikoksista. Ikävä kyllä ihmishenki viedään toisinaan hyvin pienestä syystä, varsinkin jos alkoholi on kuvioissa. Ja aina on tapauksia, jotka jäävät kummittelemaan kokeneenkin poliisin mieleen.

Skippasin sitten Karhuryhmä-esityksen, tuumasin että yksi poliisijuttu riittää. Alkoi olla sen verran nälkä ja väsy, että katsoin parhaaksi suunnata Helsingin keskustaan ja kohti bussiasemaa. 

Lauantaina oli puolitoista tuntia myöhäisempi lähtö, koska tulin junalla. Iloisesti kuuntelin musiikkia ja luin kirjaa matkalla, sitten vähän ennen Tikkurilaa sain soiton että lompakkoni on Tampereen rautatieaseman R-kioskilla. Se siitä messupäivästä sitten siltä osin, että ostokset jäivät tekemättä. Ja kun olin perjantaina tehnyt listan, mitä itselle ja mitä joululahjaksi... No, uutuuksia olivat joten ei suurta vahinkoa, saan ne Tampereeltakin ostettua. Onneksi olimme sopineet tapaamisen siskoni kanssa, soitin että voisiko hän lainata minulle käteistä rahaa, jotta pääsen bloggari-illalliselle ja saan ostettua paluulipun. Vähän oli hassu olo mutta minkäs sille voi, näitä sattuu. Onneksi oli pankkikortti tallessa lompakossa niin ei tarvinnut alkaa soitella sulkuoperaatiota. 

Aamu alkoi toisella maailmansodalla, ei kuitenkaan niin synkästi kuin olisi voinut olettaa, kiitos haastattelijan humorististen kommenttien. Otsikko puhuu Hitlerin valtakuntaan lähteneistä naisista, opimme että heitä lähti noin tuhat joista osa jäi Norjaan ja osa palasi Suomeen. Jotkut menettivät lapsensa arjalaisille perheille. 

Päivän ensimmäinen yllätysohjelma oli Fiskehamnenissa, jossa bongasin Bokprogrammet-ohjelman (on muuten ihan paras kirjallisuusohjelma!) isännän Petter Lindbergin haastattelemassa Sanna Tahvanaista ja Markus Leikolaa aiheesta När verkligheten blir fiktion. Tuossa on muuten Tahvanaisen ruotsinkielisen kirjan kansi. Mutta, kuten Tahvanainen sanoi, ei voi olla kirjoittamatta kun tyyppi haluaa kertoa tarinansa. Näinhän se on. 

Kotoisista räsymatoista tunnelma vaihtui melkein silmiäsärkevään punaiseen, kun Maria Veitola valtasi lavan. Hänen uudessa kirjassaan on kiinnostava lähtökohta, kun kerrankin toimittaja on se jota haastatellaan. Ja vieläpä niin, että kustannustoimittaja on valikoinut kysymykset, ei suinkaan Veitola itse.


Sitten olikin vuorossa lounasaika. Ihanaa, tänään ainakin tuli syötyä! Gummerus järjesti bloggarilounaan Camilla Greben kanssa. Olen pitänyt Greben ja Leander-Engströmin Moskova noir - sarjasta, joka harmi kyllä loppui kolmeen osaan. Kun jää pettää alta ei tullut suosikkikirjakseni, mutta sitä seuraava Lemmikki olikin tosi hyvä. Kolmatta osaa Horros en ole vielä ehtinyt lukea. Harkitsin lukea ruotsiksi, mutta en sitten kuitenkaan kun suomennos tuli näin pian. Seuraava osa sarjaa - jonka jokaisen osan voi lukea erikseenkin - on jo valmis ja se ilmestyy Ruotsissa marraskuun alussa, suomeksi ensi kesänä.

Meitä oli kaksi pöydällistä bloggaajia mukana, ja ruuan ja kahvin välissä Grebe vaihtoi pöydästä toiseen. Oli mukava keskustella kaikenlaista, niin hänen kirjoistaan kuin suomalaisista sukujuurista, unohtamatta sitä mitä hän itse lukee (muun muassa Sofi Oksasta ja John Ajvide Lindqvistiä). 

Lounaalta säntäsin seuraavaan tilaisuuteen, Into-kustantamolla oli vieraana Arne Dahl. Hänet näin Turussa mutta halusin nähdä myös pienemmät ympyrät, kun kerran oli tilaisuus siihen. A-ryhmä oli pitkä sarja joka suomennettiin, OpCopia olen lukenut ruotsiksi mutta suomennoksista en tiedä onko niitä tulossa, Dahlin mukaan sarja on varsin monimutkainen ja laajalle levittyvä. Uusin Berger & Blom -sarja on saanut jo kolme osaa suomeksi, hassua, olin varma että niitä on vasta kaksi. Vaikka tiedän lukeneeni kolmannen ruotsiksi :D

Iltapäivään tuli yksi ohjelmanmuutos. Olin suunnitellut meneväni katsomaan Patrik Berghälliä ja kirjaa Vaaran vuosien vakooja, mutta päädyinkin siskoni mukana seuraamaan kaksikkoa Loiri & Tervo. Puoli tuntia oli varsin lyhyt aika näiden herrojen jutustelulle, tarinaa olisi varmasti riittänyt koko päiväksi.

Tunnustan unohtaneeni seuraavan osan suunnitelmastani eli Vive la littérature -keskustelun. Kiertelimme siskoni kanssa puoli viiteen saakka, jolloin suuntasin Kallioon. Lukiolaiset haastattelivat Inka Nousiaista ja Eeva Soiviota kirjasta Mustarastas. Se on yksi niistä, jotka olisin ostanut itselleni, jos lompakkoni olis matkustanut Helsinkiin asti...


Iltapäivän viimeisen ohjelmanumeron piti olla Kaisa Happosen Pisteen. (Ja se melkein olikin.) Mukana oli kuvittaja Joonas Utti, joka piirsi Pisteen mukaan messuille. Myös lapset saivat piirtää. Piste on kerrassaan ihana hahmo, ei siitä voi olla tykkäämättä. 

Olin lähdössä kohti bloggaajien illallista, kun huomasin vahingossa Kjell Westön ja Juha Itkosen. Siskoni tapaamisessa (ja rahan lainaamisessa) olin unohtanut täysin, että minun piti nähdä heidät Fiskehamnenissa. No, onneksi osuin vielä tähän ja ehdin kuulla puolet esityksestä. Joku kommentoi, että pitäisi julkaista sellainen painos kirjasta, että siinä olisi Westön kirjeet ruotsiksi ja Itkosen kirjeet suomeksi. Saa bähdä, tuleeko sellainen joskus. 

Messupäiväni päättyi siis bloggaajakavereiden seurassa. Söimme uuden kauppakeskuksen Fame-ravintolassa, ruoka oli hyvää mutta laskun saaminen kesti niin kauan että myöhästyin aikaisemmasta bussista (eikä meiltä kysytty haluammeko jälkiruokaa). Koska junassa ei enää myydä käteisellä lippuja, jouduin menemään Kamppiin. Eihän Onnibussiinkaan käy käteinen, mutta onneksi bussi tuli laituriin tarpeeksi ajoissa että ehdin selvittää asian ja käydä ostamassa lipun R-kioskilta. Ja jotta kotimatka ei sujuisi liian hyvin, bussi meni rikki ja jouduimme odottamaan Hämeenlinnassa puoli tuntia vaihtobussia. Pääsin kotiin puoli yhden jälkeen yöllä, ja voin tunnustaa että sunnuntai meni hyvin pitkäksi makuuasennossa. Sen verran kävin ulkona, että hain lompakkoni. Tänään olen jo virkeämpi ja lauantain seikkailut naurattaa. 

Kiitos Helsinki, nähdään taas ensi vuonna!






perjantai 25. lokakuuta 2019

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 8: Kalkutta

Intiassa pysytään vielä hetken aikaa, tällä kertaa pysähdymme Kalkuttaan. Ei maailman helpoin kaunokirjallisuuden kohde, ei sekään. 

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
Englanninkielinen alkuteos The Lowland (2013)
Suomentanut Sari Karhulahti
Tammi 2014
438 s.







Lähtökohta kirjan lukemiselle ei ollut helppo. Kalkuttaan liittyviä kaunokirjallisia teoksia ei löydy kauhean paljoa, lisäksi on huomioitava lukuhaasteen suhteellisen tiivis tahti eli en ehdi odottelemaan kirjoja muista kirjastoista. Oli siis otettava joku, mikä löytyi oman kirjaston hyllystä. Keltainen kirjasto on siinä mielessä riskialtis valinta, koska sarjassa on kirjoja joista tykkään yli kaiken mutta myös niitä joista en tajua mitään. Tulvaniityn esittelyteksti ei herättänyt hurjaa mielenkiintoa, ja sama fiilis jäi kirjan lukemisen jälkeen. Ihan ok, mutta paikoitellen tylsähkö, ei jää kummittelemaan mielen perukoille.

Kalkutassa asuu kaksi veljestä, Subhash ja Udayan. Vaikka Subhash on 15 kuukautta vanhempi, hän tuntee olevansa pikkuveli. Udayan on kaksikosta rohkeampi, ulospäinsuuntautuneempi, aktiivisempi. Vuosien kuluessa veljet alkavat vähitellen erkaantua. Udayan kiinnostuu poliittisesta aktivismista, hän haluaa parantaa yhteiskuntaa toimimalla heti. Hänen tiensä vie Intian kommunistiseen puolueeseen eli naksaliitteihin. Subhash puolestaan muuttaa Yhdysvaltoihin opiskelemaan meribiologiaa. 

Kaksi veljestä, kaksi erilaista kohtaloa. Toinen ei koskaan lähde Intiasta, toinen palaa sinne ajoittain mutta on erkaantunut juuristaan. Udayanin varjo peittää Subhashia riippumatta siitä missä hän on ja mitä tekee. Hän ei oikeastaan koskaan tunne olevansa Subhash, itsenäinen yksikkö. Veljen läsnäolo ja poissaolo vaikuttavat häneen lähes yhtä vahvasti. 

Nämä mieleen painuneet pikku kuvat olivat muovanneet Subhashia. Ne olivat haihtuneet hänen muististaan aikoja sitten mutta ilmestyivätkin takaisin uudelleen rakentuneina. Ne sekoittivat hänen ajatuksiaan jatkuvasti aivan kuin junan ikkunasta nähnyt välähdykset maisemasta. Vaikka niiden maisema oli tuttu, tietyt osat siitä hätkähdyttivät häntä aina kuin ensi kertaa nähdessä.

Ennen kuin Subhash oli lähtenyt Kalkutasta, hänen elämänsä ei juuri ollut jättänyt jälkiä. Hän olisi voinut pakata koko omaisuutensa yhteen ostoskassiin. Mitä hän oli omistanut varttuessaan vanhempiensa luona? Hammasharjan, Udayanin kanssa salaa poltetut tupakat ja kangaslaukun, jossa oli kantanut oppikirjojaan. Ja muutamia vaatekappaleita. Hänellä ei ollut ollut omaa huonetta ennen kuin hän oli muuttanut Yhdysvaltoihin. Hän oli kuulunut vanhemmilleen ja Udayanille, ja he olivat kuuluneet hänelle. Siinä kaikki. 

Mietin, miksi en päässyt mukaan tähän tarinaan. Ehkä se johtuu ihmisistä, en oikein pitänyt kenestäkään, ja he kaikki jäivät etäisiksi. Samoin kävi maisemien kanssa; en saa päähäni kuvaa sen paremmin Kalkutasta kuin Rhode Islandista. Tarina ikään kuin lipui ohi, enkä saanut siitä otetta missään vaiheessa. Joissakin kirjoissa sitaatiksi kävisi joku kohta melkein miltä tahansa sivulta, tästä löysin tasan yhden jonka halusin laittaa. Ei siis minun kirjani, mutta eiköhän tämä lukijansa löydä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 10, "rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja". Hankala haastekohta sinänsä, koska en oikein tajua mitä rodullistettu tarkoittaa. 

torstai 24. lokakuuta 2019

Lukuhaasteen sivuraide 2a. Helsingin kirjamessuetkot

Tänä  vuonna vietän Helsingissä kaksi messupäivää, perjantain ja lauantain. Olen tehnyt päiviin tarkan ohjelmarungon, mutta kokemuksesta tiedän että se tulee elämään. Useimmiten siitä syystä, että bongaan kirjakauppojen lavoilta ohjelmaa ennalta vapaisiin hetkiin. Mutta tässä hahmotelma, millä lähden liikkeelle:

Perjantai 25.10:

  • Klo 10.15 Lonna: Lukupiiri: Riitta Konttinen, Aino Sibelius. Täällä ehdin olla osan, en koko tuntia
  • Klo 11 tila 209, Vaelluksia Italiassa (Avain-kustantamon järjestämä tilaisuus bloggaajille)
  • Klo 12 Punavuori: Virpi Hämeen-Anttila, Kirkkopuiston rakastavaiset
  • Klo 13 Fiskehamnen: Merete Mazzarella, Den försiktiga resenären
  • Klo 13.30 Töölö: Sanna Tahvanainen, Kirsikoita lumessa
  • Klo 14 Pressitila Aula-kustantamon media- ja bloggari-iltapäivä
  • Klo 15.30 Töölö: France, paradise for book lovers?
  • Klo 16 Senaatintori: Märta Tikkanen, Pakko yrittää kir-
  • Klo 16.30 Punavuori: Karhuryhmä
Näyttää siltä, että ehdin syödä jossain välissä :D Bussi takaisin Tampereelle lähtee klo 18. 

Lauantai 26.10:

  • Klo 10.30 Suomenlinna: Salateitse Saksaan - Hitlerin valtakuntaan 1944 lähteneet suomalaiset naiset
  • Klo 11.30 Senaatintori: Veitola - toisinpäin
  • Klo 12.30 Gummeruksen bloggaajalounas Camilla Greben kanssa
  • Klo 14 Innon bloggaajatilaisuus Arne Dahlin kanssa
  • Klo 15 Fiskehamnen: Att skriva om det svåraste (Kjell Westö, Juha Itkonen, Malin Kivelä)
  • Klo 15.30 Suomenlinna Patrik Berghäll, Vaaran vuosien vakooja
  • Klo 16 Töölö: Vive la littérature! - kirjailijana Ranskassa (Milja Kaunisto, Kira Poutanen)
  • Klo 16.30 Kallio: Inka Nousiainen, Mustarastas
  • Klo 17.30 Toukola: Kaisa Happonen, Piste 
  • Klo 18.15 treffaaminen bloggaajien kanssa ja lähtö syömään Pasilan uuteen ostoskeskukseen
Kotiin jollakin iltajunalla tai -bussilla. 

Oikein jännittää että kuinka pieni prosentti suunnitelmista toteutuu, se nähdään messujen jälkeen :) Hauskoja messupäiviä teille, jotka suuntaatte Helsinkiin loppuviikon aikana. 

sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 7: Bombay

Olemme taivaltaneet maantieteellisesti noin puolimatkaan lukuhaastetta, Intian Bombayhin. Kohde oli iloinen yllätys, sillä siihen löysin tuoreen kirjan, vieläpä sellaisen joka kiinnosti ilman lukuhaastettakin.

Sujata Massey: Murha Bombayssa
Englanninkielinen alkuteos The widows of Malabar Hill (2018)
Suomentanut Maija Heikinheimo
Gummerus 2019
460 s.







Perveen Mistryn matkassa sukellamme 1920-luvun Intiaan, tarkemmin sanottuna Bombayhin - vaikka vierailemme myös Kalkutassa. Intia on englantilaisten hallinnoima, mikä tuo lisää kieli- ja kulttuurieroja, mutta samalla mahdollistaa intialaisten opiskelemisen Englannissa. Naisen asema on miehelle alisteinen niin laeissa kuin arkielämässä. Perveen on kuitenkin poikkeuksellinen, samoin hänen perheensä. Hän on päässyt opiskelemaan lakia, ja kun asiat mutkistuvat Intiassa hän pääsee lähtemään Oxfordiin. Vanhemmat tukevat tytärtään, vaikka välillä pelkäävät tämän puolesta, Perveen kun on nokkela ja jääräpäinen.

Isä on palkannut Perveenin lakitoimistoonsa. Eräänä päivänä Perveen törmää mieltään kummastuttavaan asiaan: herra Faridin kolme leskeä haluavat lahjoittaa perintöosuutensa säätiölle. Paperit ja allekirjoitukset mietityttävät Perveeniä sen verran, että hän päättää ottaa asioista selvää. Eipä aikaakaan, kun hän törmää ruumiiseen ja huomaa olevansa sekä salapoliisi että leskien lakiavustaja. Ja ehdottoman tarpeellinen sanansaattajana ja välikätenä, sillä kulttuuriin kuuluu että vieraat miehet eivät saa haastatella naisia, eivät saa olla edes samassa huoneessa.

"Siinähän sinä olet!" Alice sanoi hymyillen säteilevästi. "Menin ensin väärälle talolle. Siellä oli hyvin ystävällisiä ihmisiä - kutsuivat minut teelle ja alkoivat puhua siitä, että he haluaisivat englantilaisen kotiopettajan. Se taisi olla ensimmäinen työtarjous, jonka olen saanut."
"Sinäkö se olet, Perveen?" Gwendolyn Hobson-Jones kurkisti ulos autosta suojaten kädellään silmiään auringolta.
"Hyvää iltapäivää, lady Hobson-Jones", Perveen vastasi samalla kun hänen mielialansa laski. Hän ei ollut ajatellut, että Alicen äiti tulisi mukaan.
Lady Hobson-Jones asteli päättäväisesti polkua pitkin sisälle taloon, missä hän päätään käännellen tarkasteli eteishallia, olohuonetta ja ruokasalia. "Tulin Alicen kanssa samalla kyydillä, jotta voisin olla varma siitä että hän pääsee turvallisesti perille. Kun ottaa huomioon, mitä kaikkea Bombayssa on tällä viikolla tapahtunut. Tapahtuiko sinulle eilen illalla jotain ikävää?"
Alice vilkaisi Perveeniä merkitsevästi, mikä kai tarkoitti, että asiaa ei kannattanut selittää perin pohjin.
"Oli vähän epäselvyyttä siitä, missä olin. Niin kuin voi kuvitella, vanhempani huolestuvat, kun olen ulkona pimeän laskeutumisen jälkeen, vaikka olen kaksikymmentäkolmevuotias!" Perveen piti äänensävynsä kepeänä. "Tulkaa peremmälle tapaamaan äitiäni. Haluatteko syödä lounasta meidän kanssamme?"

En ole lukenut Sujata Masseyn aiempia kirjoja, joten en osaa verrata mitä eroa tai samaa on Perveen Mistryssä ja Rei Shimurassa. Tästä pidin, ja iloitsen siitä että kyseessä on sarjan avausosa. Lisää on siis tulossa :) 

Ehkä hurjin tunne tuli siitä, että tarina tapahtuu 1920-luvulla mutta on silti yhä edelleen kulttuureita ja yhteisöjä, joissa naisen asema on alisteinen ja kotiin sidottu. Että sadassa vuodessa mikään ei muutu. Samalla koin suurta iloa Perveenin hahmosta, siitä että hän pyrki ja pääsi ulos, ei toki kokonaan vapaaksi mutta kuitenkin. Hän pääsi opiskelemaan, pääsi Oxfordiin, saa työskennellä lakitoimistossa vaikka ei voikaan esiintyä oikeudessa, hän uskaltaa sanoa vastaan, uskaltaa puuttua epäkohtiin. 

Muutenkin tykkäsin henkilöhahmoista, heidät on kuvattu elävästi ja kaikista saa hyvän tarttumapinnan. Myös ympäristön kuvaus on visuaalista ja aistikasta; tästä saisi hyvän elokuvan. Kirjan alussa on isompi ja pienempi kartta tapahtumapaikoista; ehkä siksi oli helppo kuvitella itsensä mukaan.

Kalkutta-osuus tuntui sitä lukiessa vähän turhan pitkältä sivupolulta, mutta myöhemmin selvisi miksi se on niin laajasti mukana. Hetkellisesti tuntui siltä, että tässä oli yhdistetty kaksi erillistä kirjaa. Hiukan tiivistämisen varaa siis, mutta ei häiritsevästi. 

Yksi asia hiukan närästää, ja siitä saan Helmet-haasteen kohdan 19, "et pidä kirjan nimestä". Murha Bombayssa on ihan ok, mutta kun sitä vertaa alkuperäiseen "Malabar hillin lesket" niin onhan se laimea. Murha on yksittäinen, vaikkakin iso tapahtuma, kun taas lesket viittavaat laajemmalle, naisten yhteiskunnalliseen asemaan. Ja jo sana lesket herättää kiinnostuksen, montako heitä on ja miten he liittyvät Perveenin tutkimaan murhaan. 

maanantai 14. lokakuuta 2019

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 6: Aden

Olemme saapuneet Adeniin, Jemeniin. Ei maailman helpoin kohde löytää kaunokirjallisuutta, mutta jotain kuitenkin. Kirjassa seikkaillaan myös muualla, mutta Aden mainitaan useampaan kertaan ja tarinan perusteella yksi päähahmoista asuu siellä. 

Clive Cussler & Graham Brown: Rajumyrsky
Englanninkielinen alkuteos The Storm (2012)
Suomentanut Anna Lönnroth
WSOY 2014
400 s. 







Vuonna 2012 Intian valtamerellä tapahtuu outo onnettomuus. Kansallisen merentutkimuslaitoksen - NUMAn - tutkimusaluksen miehistö katoaa jälkiä jättämättä. Aluksesta on jäljellä vain palanut raato. NUMAn tutkijat Kurt Austin ja Joe Zavala saavat tehtäväkseen selvittää, mitä on tapahtunut. Pian paljastuu, että seudulla on tekeillä jotain omituista. Jemenin autiomaassa on pahuuden lähde, jonka avulla joukko pahiksia pyrkii hallitsemaan säätä ja aiheuttamaan katastrofeja niin luonnolle kuin ihmisille. 

"Kuorma-auto", Joe sanoi.
"Älä ihmeessä?" Kurt sanoi yllättyneenä. "Lentokoneet ovat nopeampia. Ja tiedämme kumpikin jotain lentämisestä."
"Emme noiden vehkeiden."
"Nehän ovat kaikki samanlaisia", Kurt intti.
Joe mutristi huulensa. "Oletko ikinä laskenut sitä vaikeuksien määrää, mihin loputon optimismisi meidät ajaa?" Joe kysyi. "Ne EIVÄT ole kaikki samanlaisia. Ja vaikka olisivatkin, minne ajattelit mennä sen jälkeen, kun olet saanut koneen kaapattua? Ollaan Lähi-idässä. Lentokoneet, jotka ylittävät rajan ilman lupaa, eivät pysy ilmassa kovin kauan. Saudit, israelilaiset, 7. laivasto - mikä tahansa niistä voi ampua meidät alas ennen kuin ehdimme selittää, mitä hommailemme heidän lentokieltoalueellaan."
Kurtista oli ikävä myöntyä, mutta Joe oli kieltämättä oikeassa. 
"Sitä paitsi", Joe lisäsi, "nuo koneet saattavat olla menossa jonnekin pahempaan paikkaan. Mutta autojen on pakko pysyä jossain sivistyksen lähellä, missä on teitä. Kuorma-autoilla ei voi mennä ihan mihin tahansa. Reittejä ja kohteita on rajallinen määrä. Minä sanon, että kiivetään kuorma-autoon."
"Lavalleko", Kurt sanoi. "Kymmenenmiljardin pikku ahmatin seuraksi?"
Joe otti kiikarin Kurtilta ja suuntasi sen lava-autojonon vieressä oleviin tynnyreihin. "Päätellen siitä, millaista etäisyyttä Jinnin miehet pitävät tynnyreihin, he taitavat tietää jotain siitä, mitä on niiden sisällä. Siitä on meille hyötyä. Se pitää heidät loitompana ja pienentää riskiä, että meidät löydetään ja tipautetaan takaisin siihen kaivoon."
Kurt ei sanonut mitään.
"Ja", Joe lisäsi arvellen mahdollisesti voiton olevan käsillä, "jos meidät löydetään kuorma-autosta, voimme hypätä ja juosta karkuun. Se taas on himppusen vaikeampaa yhdeksästä kilometristä."

Aluksi olin aika skeptinen. En ole lukenut Cussleria aiemmin, mutta olen lukenut Tom Clancya, John Le Carréa, Ilkka Remestä yms. Tämä on sellainen genre, että kun on lukenut kymmenen kirjaa, on lukenut kaikki. On hengästyttävää vauhtia eteneviä tapahtumia, amerikkalaisia sankareita jotka osaavat ohjata mitä tahansa kulkuneuvoa, maailmanherruutta tavoittelevia pahiksia joilla on rutkasti rahaa ja ohjuksia, sabotaasia, hetkiä jolloin sankari roikkuu kymmenen metrin korkeudessa pitäen jostain kiinni vain sormenpäillään... 

Perusidea ei ehkä ole täysin originaali, mutta toisaalta on. Kyseessä on uudenlainen teknologia, joka on alunperin suunniteltu hyötykäyttöön mutta joka on päätynyt pahiksille tuhoamistarkoitukseen. Väistämättä on mietittävä, olisiko tällainen mahdollista tosielämässä, etenkin nyt kun merien huono kunto on jatkuvana puheenaiheena. 

Erakkomiljardööri Marchetti ja hänen luomansa keinotekoinen saari Aqua-Terra nousivat suosikeiksini. Tekosaaria on oikeastikin, mutta ei näin massiivisen kokoisia, eikä etenkään liikkuvia. Aqua-Terralle haluavat saavat ensin käyttää aikaa ja aivojaan arvioidakseen, missä se milloinkin mahtaa olla. 

Pidän siitä, että vauhdikas agenttitarina on saanut ympärilleen runsaasti huumoria. Kurtin ja Joen keskinäinen sanailu antaa hengähdyshetkiä, samoin se että Kurtilla on nasevia vastauksia myös silloin kun hän on pahoissa vaikeuksissa. Tämä näyttää olevan neljäs Kurt Austin - kirja, ajattelin kyllä että voisinpa lukaista muutkin. Tai ainakin osan ja katsoa, onko sarjassa kirjoitettu sama kirja yhä uudelleen. Tarina ei ehkä ole yllätyksellinen, mutta se on viihdyttävä ja sitä lukee ihan mielellään. 

Helmet-lukuhaasteessa oikaisen vähän kohtaa 34, "kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia". Kaksi ei ole usea, eikä eri kirjoittajien tekstiä voi erottaa toisistaan, mutta menköön silti.

Kirja joka maasta - haasteeseen täytän Jemenin. 

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 5: Suez

Matti Korhonen: Suezin rauhansoturit
Matti Korhonen 2010
192 s. + 42 kuvasivua









Ai nyt tuli hankala pysäkki! Olin valinnut lasten seikkailukirjan, mutta se oli vuodelta 1958 eikä sitä sitten löytynytkään Tampereelta kirjaston varastosta. Piti tehdä äkkiä suunnitelma B. Olisin halunnut lukea kaunokirjan, mutta koska Egypti-aiheiset ovat usein mallia tiiliskivi, ja koska lukuaikaa oli vain kaksi päivää niin päädyin tietokirjaan.

Peltiheikillä ei puolusteta edes pientä rauhaa. Pitää olla tykkejä, panssareita, pommeja, sotakoneita joka lajia. Vasta silloin rauhantekijöillä on sananvaltaa. Älä hitossa tuommoisia puhu! Säikähtävät. Jättävät sotimisen siihen. Me jäämme kotiin tupajumeiksi! Peltiheikki ja puukko olkoon aseemme! Niiden avulla käymme jaloon taistoon maailmanrauhan puolesta. 

Mitä me aseilla! Ei yhtään mitään. Ei meitä kukaan uskalla ampua. Koko maailma tietää, että Suomen pojat olivat talvisodassa Tikkakosken mainosmiehiä. Jos eivät muista sitä, karjaistaan perkeleesti, että Härmästä ollaan ja Kauhavalle tullaan! Jos eivät usko meitä, pötkitään karkuun pirunmoista vauhtia. 

Kirjoittaja Matti Korhonen on itse osallistunut siihen vuosien 1956-1957 YK-operaatioon, josta tässä kirjoittaa. Tarina perustuu vuosikymmenten takaisiin muistiinpanoihin. Pakko todeta, että tämä ei ollut minun kirjani. Joitain hienoja kohtia oli, mutta perusongelma minun lukumakuuni on se, että alueen kulttuuri ja itse operaatio jäävät täysin sivuosaan, kun Suomi-pojat keskittyvät ryyppämään ja pyrkimään paikallisten naisten hameen alle. Esimerkiksi vankien kuljetusoperaatiosta olisi lukenut mieluusti tarkemman kuvauksen kuin yhden lyhyen kappaleen verran (kyseisen luvun muut kolme sivua käsittelevät naiskersantin muotoja ja israelilaisten mereen lakaisemista). 

Jos paikallista kulttuuria kuvataan pidemmälti, se keskittyy lähinnä torikauppaan ja siellä tinkaamiseen. Sinänsä hauskaa luettavaa, mutta olisin kaivannut monipuolisuutta. Nyt minulle ei jäänyt oikeastaan minkäänlaista mielikuvaa maisemista ja rakennuksista. Päällimmäinen tunne on ärsyyntyminen siitä, että mennään rauhanturvatehtäviin ja keskitytään pontikan keittämiseen, plus että naislukijana sain inhonväristyksiä naisten esineellistämisestä ja siitä, että heistä puhutaan melkoisen halventavasti - olivat kyseessä sitten paikalliset naiset tai suomalaiset, jotka lähettivät rauhanturvaajille kirjeitä.

Onneksi matka jatkuu, seuraava pysäkki on Kalkutta. Enpä tiedä vielä, kuinka helposti siihen liittyviä kirjoja löytyy mutta jos ei siihen niin ainakin Intiaan. 

tiistai 8. lokakuuta 2019

Lukuhaasteen sivuraide 1. Turun kirjamessut 2019

Alkuperäinen suunnitelmani oli olla perjantaina vapaalla, ja osallistua Turun kirjamessuille. Mutta koska hyppäsin vs. kirjastotoimenjohtajaksi niin kalenteriini tuli sen myötä odottamattomia menoja. Olinkin perjantain Jyväskylässä kehittämiskirjastopäivässä, joten kirjamessupäiväksi tuli sunnuntai.


Julkiset yhteydet ovat sunnuntaiaamuisin aika heikot. Lähdinkin Tampereelta aikaisin, klo 5.25. Bussi oli Turussa puoli kahdeksan maissa. Siinä sitten käveltiin mieheni kanssa ristiin rastiin keskustaa, ajatuksella että ehkä joku kahvila on auki niin päästään aamupalalle ja aikaa tappamaan. Espresso House aukeni kahdeksalta, siellä hengattiin puoli kymmeneen saakka, sitten paikallisbussilla messuille. 

Aloituskuva on messuaulasta, jossa oli komea sisääntulotoivotus laulun muodossa. Tuli vielä aiempaakin parempi fiilis, melkeinpä tanssahdellen suuntasin kirjapinojen luo. Etukäteen olin tehnyt ohjelman, jota noudatin varsin uskollisesti. Harmillisesti Pirkko Saisio oli sairastunut eikä päässyt paikalle, hän olisi ollut yksi pakko nähdä - osioista. Helsingissä sitten. 

Kiertelimme niin kirja- kuin ruokapuolta tovin, sitten suuntasimme auditorioon. Otsikko "Mitä avaruudessa oikein on meneillään" kiinnosti kovasti, varsinkin kun olen lukemassa Kirsi Lehdon Astrobiologia-kirjaa. Esko Valtaojaa on aina kiva kuunnella. Koska mieheni on saksalainen, käänsin osan keskustelusta, toki raskaasti tiivistäen (ja huomioiden että hän on fyysikko, minä en). :D 

Auditoriosta matka jatkui Agricola-lavan luo, jossa esiintyi Arne Dahl. Mietin että olenkohan koskaan ollut kuuntelemassa häntä? En ainakaan muista. Kirjoja olen lukenut, niin A-ryhmää, uutta Sam Berger & Molly Blom - sarjaa kuin ainakin vielä suomentamattomia Opcopia. Tv-sarja on mennyt ohi, sarja josta kirjailija sanoi että se on nimetty fantastisella nimellä Arne Dahl. 

Seuraavaksi menimme lempilavalleni Kuistille. Niin ihana rakennelma, olisin voinut viihtyä koko päivän täällä. Mutta koska aikataulu, niin olimme vain sen ainaa kun Terhi Rannela esiintyi. Hän oli muutama viikko sitten Pispalan kirjastossa, mutta koska en ehtinyt sinne niin nyt oli uusi tilaisuus. Ehkä vähän paineettomampi, koska Pispalassa oli ollut tupa täynnä asiantuntijoita. 

Pahoittelut kuvien huonosta laadusta, jostain syystä kännykkäkamerassa ei toiminut tarkennus ollenkaan. Ennen Helsinkiä yritän saada selville, mistä on kyse. Sormia näytöllä liikuttamalla valokuva vaihtui videoon tai kamera alkoi kuvata naamaani...

Kuistilta kiirehdimme takaisin Agricolalle, jossa Esko Salminen ja Aino Seppo kertoivat elämänsä kirjoista. En osaa selittää miksi se on niin tavattoman kiinnostavaa saada tietää, mitä muut lukevat. Ehkä siksi, että voi verrata lukeeko itse samoja tai samantyyppisiä kirjoja, toisaalta saisiko vinkkejä omalle lukulistalle. Sinänsä ei yllättävää että pariskunta lukee paljon, esille nousivat muun muassa Arthur Millerin näytelmät, Mika Waltari, Täällä Pohjantähden alla ja Günter Grass. 

Seuraava osoite oli Tieto-lava, jossa selostajalegenda Tapio Suominen kertoi Urheiluhullu-kirjastaan. Yhden kirjan olisi varmasti saanut jo pelkästään hänen toimittajakokemuksestaan, tässä tulee mukaan myös mielenterveysongelmat. Ei varmasti ole ollut helppo tehdä, eikä varmasti ole helppo olla puhumassa kirjasta.

Viimeinen ohjelmanumero oli Fiore-lava ja Riitta Konttinen, joka kertoi uudesta Aino Sibelius -kirjastaan. Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että Ainoa on kuvattu turhan yksipuolisesti aviomiehensä kautta, tämän muusana, täysin unohtaen Ainon musiikillinen lahjakkuus, käännöstyöt ynnä muu. Vielä en ole kirjaa lukenut mutta odotan suurella mielenkiinnolla, millaisen kuvan Konttinen Ainosta maalaa. 

Muutama muu pysähdys messualueella on ollut sellainen, mitä muistelen - osin huvittuneena - jälkikäteen. Kirjastoseuran pisteellä osallistuin kyselyyn, mutta en osannut vastata kysymykseen mitä haluaisin lainata kirjastosta. On kirjoja, musiikkia, elokuvia, konsoli- ja lautapelejä, soittimia, liikuntavälineitä... En kertakaikkiaan keksinyt mitä muuta voisi olla! Enkä keksi vieläkään. 

Kirjastoseuralla oli pinssikone; itse sai valita kumman mallin haluaa ja minkä värisenä. Minä halusin oranssin, joka sitten myöhemmin sai seurakseen toisen pinssin Kirjailijaliiton pisteeltä.

"Olisinpa lukemassa" ei sinänsä sopinut messupäivään, sillä olin mieluummin messuilemassa :) Ehdin kyllä lukeakin bussissa paluumatkalla kotiin. 

Miehen kannalta kiinnostavin näytteilleasettaja oli Turun yliopiston tulevaisuudentutkimuslaitos. Heillä oli helmiäänmestys, kolmella helmellä sai äänestää omasta mielestä ilmastoystävällisempiä tekoja. Hauska ja värikäs kysely:

Mies hämmästeli sitä, miten ekosähkö on saanut noin vähän ääniä, hän jopa googletti että onko ihan hakoteillä kun väittää että 80 % kasvihuonekaasuista tulee energiantuotannosta. Ei ollut pahasti hakoteillä, lukema näytti olevan noin 75 %. Hän saikin aikaan pitkän keskustelun tutkijan kanssa, jota minä puolestani kuuntelin vain puolella korvalla. Mutta jotain englanninkielistä hänellekin, kas kun Turussa kun oltiin niin Arne Dahlinkin haastattelu oli ruotsiksi eikä englanniksi. 

Kotimatkalla torkuin vähän, sitten luin kirjaa. Kiva päivä oli, ja harvinaisen uskollisesti sain noudatettua ennakkosuunnitelmaa. Saas nähdä miten käy Helsingissä, sinne kyllä saan mennä yksin. Riitta Konttista kuunnellessa mies myönsi että on tylsää, mutta hän kestää vielä loput 20 minuuttia. Urhoollista, eikö! :D 

Kiitos Turun Messukeskukselle bloggaajalipusta, mukava reissu oli tänäkin vuonna. Pidän siitä, että esiintymispisteet ovat lähekkäin, siirtyminen paikasta toiseen käy nopeasti. Kuitenkin lavat on sijoitettu niin, että esitykset eivät kuulu ristikkäin eivätkä siis häiritse toisiaan. Sunnuntai saattoi olla hiljaisempi päivä, etenkin puolenpäivän jälkeen oli kuhinaa mutta silti oli koko ajan helppo hengittää, ja kulkeminen sujui vaivattomasti.

lauantai 5. lokakuuta 2019

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 4: Brindisi / Italia

Torinosta matkan pitäisi jatkua Brindisiin, mutta koska en löytänyt siihen liittyvää kirjaa niin on tyydyttävä Italia-aiheiseen.

Hannu Mäkelä: Syksy Venetsiassa
Kansi Markko Taina
Tammi 2006
392 s.









Kun Brindisi osoittautui vaikeaksi kohteeksi, päädyin tutkailemaan kirjahyllyäni ajatuksella, että täytyy siellä olla joku Italiaan liittyvä kirja. Olihan siellä, esimerkiksi Syksy Venetsiassa, jonka olen lukenut aiemminkin mutta postausta en ole tehnyt ennen tätä.

Jaakko Uusitalo ajautuu pienoiseen kriisiin. Eläkepäivät ovat koittaneet, ja vaimo haluaa erota. Vaimo ei enää jaksa Jaakkoa, mokomaa Casanovaa. Siitä Jaakko saa kimmokkeen alkaa tutustua tähän tavallaan tuttuun mutta silti tuntemattomaan hahmoon. Hän pakkaa mukaan 4000 sivua Casanovan elämäkertaa ja matkustaa Venetsiaan. Pian hän tapaa nuoren naisen, Marian, joka tekee opinnäytetyötä Romano Scarpan arkkitehtuurista. Jaakko ihastuu nopeasti, ja liimautuu Marian mukaan. He kulkevat sekä Casanovan että Scarpan jäljissä. Marialla ei ehkä ole yhtä voimakkaita tunteita kuin Jaakolla, mutta omassa vapaudenkaipuussaan hän tarttuu tähän. Rakkaussuhteesta ei voi puhua, pikemminkin kumppanuudesta, jolla ei kuitenkaan ole tulevaisuutta ja molemmat tietävät sen.

Joskus kaikki päättyy, mikä tahansa hauskuus saa lopun, vain suru ja murhe ei, mietin sitten ja pysähdyn, katson Huokausten siltaa, olen kuin Thaimaassa maalatussa venetsialaisessa toritaulussa siinä: Minä ja Ponte dei Sospiri... Siltä se tuntuu, vaikka en itse ole surullinen, en juuri nyt; vain se sama painava raskas möykky on minun sisälläni kuten aina. Möykyn tuntee vaikkei tahtoisi, se painaa, vaikkei muistaisi, mutta en anna sen päästä mieleeni saakka. Rintakehän yli se ei kohoa. Jospa vanha lause "poissa silmistä, poissa mielestä" onkin totta vähän toisella tavalla. Kipua ei ole, kun sitä ei ajattele. Jos minulla joku motto on enää jäljellä, niin tämä. 

Tarinan tempo on verkkainen, mikä sopii siihen mainiosti. Mikäs kiire tässä, kuljeskellessa Venetsiassa ja Veronassa. On aikaa pysähtyä havainnoimaan asioita, ihailemaan taidetta, pohtimaan elämää ja rakkautta. On paljon hienoja lauseita, joita on jäätävä miettimään. "Rakkaus vie järkeviä ihmisiä muassaan hetken ja heittää ties minne, josta sitten rakkauden kuoltua on taas palattava takaisin. Paikkaan, jota useinkaan ei enää ole."

Vaikka Jaakko rakastuu, tunnelma ei kiihkene vaan pysyy kotoisan lämpimänä. Hän antaa itsensä toisinaan kuvitella (mahdottomia) asioita, mutta on pääasiassa realisti. Kun tilanne on mikä on, silloin on tärkeää pysytellä hetkessä eikä haihatella liikoja. Hänen ajatusmaailmassaan on monenlaisia viisaita elämänohjeita. 

Maria jää minulle etäiseksi. Hän tulee ja on, mutta jotenkin en saa häneen tarttumapintaa, en vaikka hänen elämäntilanteensa kerrotaankin. Hän on jotenkin laimea ja jää varjoon. En saa hänestä kuvaa mieleeni, toisin kuin Jaakosta. 

Venetsian voi mieltää yhdeksi päähenkilöksi, sumuineen ja kapeine katuineen se myös tuntuu kotoisalta - vaikka en ole siellä koskaan käynyt. Lukiessa on jotenkin turvallinen olo koko ajan. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 30, "kirjan kannessa on kaupunkimaisema"; kansikuva on Michele Marieschin maalaus Rialton silta Venetsiassa

perjantai 4. lokakuuta 2019

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 3: Torino

Pariisista reitti on vienyt meidät Italiaan, jossa pysähdymme kahdesti. Ensimmäisenä Torinossa.

Julia Navarro: Vaiennut veljeskunta
Espanjankielinen alkuteos La Hermandad de la Sábana Santa (2004)
Suomentanut Tommi Ingalsuo
Bazar 2006
506 s.






Torinon käärinliina on ehdottoman kiinnostava esine. Edelleen taitaa olla käynnissä kiista siitä, onko kyseessä aito Jeesuksen ajan esine vai ei, sanovat tutkimustulokset mitä tahansa. Kuvittelin siis, että käärinliinaan keskittyvä jännäri olisi makuuni. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan on todettava että ihan ok kirja mutta liikaa sivuja ja liian vähän persoonallisuutta. 

Torinon tuomiokirkossa syttyy tulipalo, jonka yhteydessä kirkosta löytyy kuollut mies. Poliisin taiderikosyksikkö toteaa, että kyseisessä kirkossa sattuu vähän liian paljon tulipaloja ja murtoja ollakseen sattumaa. He alkavat tutkia kirkon ja käärinliinan historiaa, mutta eivät ole liikkeellä yksin. Toisaalla toimittaja Ana kiinnostuu asiasta ja alkaa tehdä omia tutkimuksiaan. 

Tarinaa ja käärinliinan historiaa seurataan useassa aikatasossa, alkaen kahdentuhannen vuoden takaa ja välissä piipahtaen 600-luvulla. Nykyhetken tapahtumilla on juuria kaukana, vaikka poliisien onkin vaikea uskoa sitä. 

- Meillä on vain yhden miehen ruumis. Oliko hänellä rikostovereita?
- Sitä ei tiedetä varmasti, mutta se on todennäköistä. Tuskin kukaan suunnittelee ja toteuttaa yksin varkauden Torinon tuomiokirkossa, ellei sitten kyseessä ole varas, joka toimii tilauksesta ja tavoittelee jotakin tiettyä taideteosta. Siinä tapauksessa hän ei olisi tarvinnut muita. Mutta vielä emme tiedä sitä. 
- Mikäli hän ei ollut yksin, niin minne hänen rikostoverinsa katosivat?
Marco ei sanonut enempää. Hänen levottomuutensa oireili outona tunteena vatsassa. Paolan mielestä Sindone oli hänelle pakkomielle, ja siinä tämä saattoi olla jopa oikeassa: kielettömät miehet kiinnostivat häntä. Häneltä oli varmasti jäänyt huomaamatta jotakin tärkeää. Jossakin oli langan pää, ja jos hän löytäisi sen ja vetäisi siitä, hän löytäsi ratkaisun arvoitukseen. 

Periaatteessa kirjassa ei ole mitään vikaa. Ongelma vain on siinä, että näitä samanlaisia on vaikka kuinka monta, on Giulio Leonia, Dan Brownia, Javier Sierran Ehtoollisen salat, Shakespearen salaisuus, Stuart Clarke... Eli siis pyhiä tai mystisiä esineitä, salaseuroja tai lahkoja, vakoojia ja palkkamurhaajia, pappeja ja kardinaaleja, pettureita jokaisen tahon riveissä, aarretta vartioiva suku ja niin edelleen ja niin edelleen. Temppeliherroja unohtamatta! 

Sinänsä ihan viihdyttävää luettavaa, mutta tuskin tästä sen pysyvämpää musitijälkeä jää. Ainoa poikkeus on loppu, se on mielestäni muista poikkeava ja siksi hyvä. 

torstai 3. lokakuuta 2019

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 2: Pariisi



Matkallamme maailman ympäri olemme saapuneet Pariisiin. Mietin, otanko kaikki alkupään pysähdykset mukaan, mutta päätin ottaa. Vernen kertoja hyppää Lontoosta suoraan Adeniin, mutta Phileas Fogg kirjaa niiden väliin Pariisin, Torinon, Brindisin ja Suezin. Ei helpoimpia kohteita löytää kaunokirjaa mutta parhaani yritin! 

Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi
Ranskankielinen alkuteos Un peu plus loin sur la droite (1996)
Suomentanut Marja Luoma
Gummerus
272 s.







Fred Vargas on tunnettu Adamsberg-sarjasta, mutta on hän kirjoittanut muutakin. Uutuusteos Muistoksi käynnistäsi on toinen osa Kolme evankelistaa - sarjasta, mutta sanoisin että ykkösosaa ei suinkaan tarvitse lukea ensin - etenkin kun tämä kakkososa on aiemmin suomentamaton, toisin kuin ykkös- ja kolmososat. Tämä toimii itsenäisenä, edellisen osan tapahtumiin viitataan vain hyvin lyhyesti. Lisäksi evankelistat ovat sivuosassa, toinen toistaan pienemmässä roolissa, kun parrasvaloissa loistaa Louis Kehlweiler. 

Louis Kehlweiler on potkaistu pois työstään sisäministeriössä, niinpä hänellä on runsaasti aikaa tarkkailla Pariisin tapahtumia. Hän on numeroinut kaupungin penkkejä, jotta voi helposti kertoa missä mitäkin tapahtuu. Paitsi että hän itse on ainoa, joka muistaa miten numerointi menee. 

Eräänä iltana Louis havaitsee koirankakassa luunpalan. Hän on vakuuttunut siitä, että kyseessä on ihmisen luu. Mutta kuinka vakuuttaa poliisi, etenkin kun hänen komisarioystävänsä Adamsberg on lähtenyt muualle? No, eipä siitä mitään tule. Louis ei kuitenkaan ole sitä tyyppiä, joka jättää asiat puolitiehen. Jos poliisi ei puutu asiaan, hän selvittää luun tarinan itse. Ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaa, hän onnistuu, apunaan rupikonnansa Bufo sekä evankelistoista etenkin Marc. Tapahtumat alkavat Pariisissa mutta päättyvät Bretagnessa, Port-Nicolasin pikkukylässä.

- Onko sinulla kunnon syy epäillä murhaa vai oletko vain keksinyt hyvän tarinan?
Louis irvisti.
- Murha ei ole mikään hyvä tarina, Marthe, enkä minä ole niissä puuhissa sen takia, että saisin jotain tekemistä. Penkin numero 102 tapauksessa saatan olla väärässä ja toivon, ettei touhuun liity mitään rikollista. Asia kuitenkin vaivaa mieltäni, enkä ole vielä varma mistään, ja sen takia en luovuta. Käyn siellä vielä vilkaisemassa. Nuku hyvin. 
- Eikö sinunkin olisi parempi nukkua? Mitä sinä menet katsomaan?
- Pissiviä koiria.
Marthe huokaisi. Mitään ei ollut tehtävissä. Ludwig oli sinnikäs ja eteni kuin jarruton juna. Hidas mutta jarruton juna.

Pidän vallan paljon Vargasin tyylistä kirjoittaa. Teksti vilisee kuivakkaa huumoria, kuitenkin niin että asioita ei lyödä leikiksi. Vargas on mestari osoittamaan, että vaikka asiat ovat vakavia niin niitä ei tarvitse käsitellä tiukan asiallisesti. Henkilöhahmot ovat persoonallisia ja heissä on särmää. Monet heistä tuntuvat läheisiltä, melkein ystäviltä. Ihan hyvin voisin kuvitella itseni puiston penkille istuksimaan Louisin ja Bufon kanssa.