Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 6: Aden

Olemme saapuneet Adeniin, Jemeniin. Ei maailman helpoin kohde löytää kaunokirjallisuutta, mutta jotain kuitenkin. Kirjassa seikkaillaan myös muualla, mutta Aden mainitaan useampaan kertaan ja tarinan perusteella yksi päähahmoista asuu siellä. 

Clive Cussler & Graham Brown: Rajumyrsky

Englanninkielinen alkuteos The Storm (2012)

Suomentanut Anna Lönnroth

WSOY 2014

400 s. 

Vuonna 2012 Intian valtamerellä tapahtuu outo onnettomuus. Kansallisen merentutkimuslaitoksen - NUMAn - tutkimusaluksen miehistö katoaa jälkiä jättämättä. Aluksesta on jäljellä vain palanut raato. NUMAn tutkijat Kurt Austin ja Joe Zavala saavat tehtäväkseen selvittää, mitä on tapahtunut. Pian paljastuu, että seudulla on tekeillä jotain omituista. Jemenin autiomaassa on pahuuden lähde, jonka avulla joukko pahiksia pyrkii hallitsemaan säätä ja aiheuttamaan katastrofeja niin luonnolle kuin ihmisille. 

"Kuorma-auto", Joe sanoi.

"Älä ihmeessä?" Kurt sanoi yllättyneenä. "Lentokoneet ovat nopeampia. Ja tiedämme kumpikin jotain lentämisestä."

"Emme noiden vehkeiden."

"Nehän ovat kaikki samanlaisia", Kurt intti.

Joe mutristi huulensa. "Oletko ikinä laskenut sitä vaikeuksien määrää, mihin loputon optimismisi meidät ajaa?" Joe kysyi. "Ne EIVÄT ole kaikki samanlaisia. Ja vaikka olisivatkin, minne ajattelit mennä sen jälkeen, kun olet saanut koneen kaapattua? Ollaan Lähi-idässä. Lentokoneet, jotka ylittävät rajan ilman lupaa, eivät pysy ilmassa kovin kauan. Saudit, israelilaiset, 7. laivasto - mikä tahansa niistä voi ampua meidät alas ennen kuin ehdimme selittää, mitä hommailemme heidän lentokieltoalueellaan."

Kurtista oli ikävä myöntyä, mutta Joe oli kieltämättä oikeassa. 

"Sitä paitsi", Joe lisäsi, "nuo koneet saattavat olla menossa jonnekin pahempaan paikkaan. Mutta autojen on pakko pysyä jossain sivistyksen lähellä, missä on teitä. Kuorma-autoilla ei voi mennä ihan mihin tahansa. Reittejä ja kohteita on rajallinen määrä. Minä sanon, että kiivetään kuorma-autoon."

"Lavalleko", Kurt sanoi. "Kymmenenmiljardin pikku ahmatin seuraksi?"

Joe otti kiikarin Kurtilta ja suuntasi sen lava-autojonon vieressä oleviin tynnyreihin. "Päätellen siitä, millaista etäisyyttä Jinnin miehet pitävät tynnyreihin, he taitavat tietää jotain siitä, mitä on niiden sisällä. Siitä on meille hyötyä. Se pitää heidät loitompana ja pienentää riskiä, että meidät löydetään ja tipautetaan takaisin siihen kaivoon."

Kurt ei sanonut mitään.

"Ja", Joe lisäsi arvellen mahdollisesti voiton olevan käsillä, "jos meidät löydetään kuorma-autosta, voimme hypätä ja juosta karkuun. Se taas on himppusen vaikeampaa yhdeksästä kilometristä."

Aluksi olin aika skeptinen. En ole lukenut Cussleria aiemmin, mutta olen lukenut Tom Clancya, John Le Carréa, Ilkka Remestä yms. Tämä on sellainen genre, että kun on lukenut kymmenen kirjaa, on lukenut kaikki. On hengästyttävää vauhtia eteneviä tapahtumia, amerikkalaisia sankareita jotka osaavat ohjata mitä tahansa kulkuneuvoa, maailmanherruutta tavoittelevia pahiksia joilla on rutkasti rahaa ja ohjuksia, sabotaasia, hetkiä jolloin sankari roikkuu kymmenen metrin korkeudessa pitäen jostain kiinni vain sormenpäillään... 

Perusidea ei ehkä ole täysin originaali, mutta toisaalta on. Kyseessä on uudenlainen teknologia, joka on alunperin suunniteltu hyötykäyttöön mutta joka on päätynyt pahiksille tuhoamistarkoitukseen. Väistämättä on mietittävä, olisiko tällainen mahdollista tosielämässä, etenkin nyt kun merien huono kunto on jatkuvana puheenaiheena. 

Erakkomiljardööri Marchetti ja hänen luomansa keinotekoinen saari Aqua-Terra nousivat suosikeiksini. Tekosaaria on oikeastikin, mutta ei näin massiivisen kokoisia, eikä etenkään liikkuvia. Aqua-Terralle haluavat saavat ensin käyttää aikaa ja aivojaan arvioidakseen, missä se milloinkin mahtaa olla. 

Pidän siitä, että vauhdikas agenttitarina on saanut ympärilleen runsaasti huumoria. Kurtin ja Joen keskinäinen sanailu antaa hengähdyshetkiä, samoin se että Kurtilla on nasevia vastauksia myös silloin kun hän on pahoissa vaikeuksissa. Tämä näyttää olevan neljäs Kurt Austin - kirja, ajattelin kyllä että voisinpa lukaista muutkin. Tai ainakin osan ja katsoa, onko sarjassa kirjoitettu sama kirja yhä uudelleen. Tarina ei ehkä ole yllätyksellinen, mutta se on viihdyttävä ja sitä lukee ihan mielellään. 

Helmet-lukuhaasteessa oikaisen vähän kohtaa 34, "kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia". Kaksi ei ole usea, eikä eri kirjoittajien tekstiä voi erottaa toisistaan, mutta menköön silti.

Kirja joka maasta - haasteeseen täytän Jemenin. 

Eva Weaver: Jacobin takki

Eva Weaver: Jacobin takki
Englanninkielinen alkuperäisteos The Puppet Boy of Warsaw (2013)
Suomentanut Anna Lönnroth
WSOY 2015
362 s.

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu massoittain kirjoja, ja lisää ilmestyy melkeinpä liukuhihnalta. Eva Weaverin Jacobin takki kiinnitti huomioni erikoisella aiheellaan. Teini-ikäinen Mika perii isoisältään Jacobilta salaperäisen takin, takin johon on ommeltu salataskuja, ja niiden sisään salataskuja, taskuja joihin isoisä pystyi piilottamaan elämänsä tärkeitä asioita. 

Mika löytää yhdestä taskusta käsinuken, toisesta avaimen, ja lukitusta ruokakomerosta monta nukkea lisää, osa valmiita ja osa kesken. Pienestä huoneesta tulee hänen pakopaikkansa Varsovan ghetossa, nälän ja väkivallan varjossa. Serkkunsa Ellien kanssa Mika järjestää nukketeatteriesityksiä ensin heidän perheilleen, sitten naapureilleen, tilauksesta syntymäpäivä- ynnä muilla juhlilla, orpokodilla... Kaikkialla esitykset tuovat iloa ja naurua, vain hetkeksi mutta kuitenkin. Kunnes eräänä päivänä natsisotilas näkee Mikan nukkeineen ja vie tämän esiintymään sotilastovereilleen ja natsiupseereille.

Alkaa kaksijakoinen aika Mikan elämässä. Esiintyminen natseille tarkoittaa ylimääräistä leipäpalaa, joskus hilloakin. Samalla se tarjoaa tunteen petturuudesta ja voimattomuudesta. Ja järkyttää: miksi karuselli pyörii ja ihmiset jatkavat elämäänsä, vaikka vieressä nälkä ja taudit tappaavat juutalaisia. Pääsy muurien ulkopuolelle antaa Mikalle myös pelottavan mahdollisuuden kuljettaa takin alla pieniä lapsia vapauteen.

Meille aukeni loputtomia mahdollisuuksia, ja tunsin itseni iloiseksi ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun meidät oli suljettu ghettoon. Nauroimme ja kikatimme ja taistelimme siinä pienessä, pölyisessä verstaassa. Paljastin Ellielle takinkin salat, isoisän takki suojeli meitä molempia ja nukkien seura auttoi meitä hetkeksi unohtamaan aikuisten maailman. Maailman, jossa ihmiset saattoivat keksiä vastenmielisiä asioita, kuten gheton juutalaisille. Maailman, jota emme kyenneet ymmärtämään. 

Kun olemme seuranneet Mikan elämää ja tiedämme minne hän päätyi, näkökulma vaihtuu saksalaissotilas Maxiin. Max on kuljettanut Mikaa esiintymään ja takaisin ghettoon. Hän on jossain määrin kiintynyt Mikaan, joka on iältään lähellä hänen poikaansa. Pahimpina hetkinä hän pyrkii auttamaan Mikaa. Sota erottaa heidät, mutta Max saa Mikalta yhden nukeista. Tuo nukke kulkee Maxin mukana vankileirille Siperiaan ja pitkälle matkalle takaisin Saksaan. 

Jokin osui hänen jalkaansa, ja viiltävä kipu palautti hänet tajuihinsa. Hämärässä hän näki ohuen puunrungon ajelehtivan muutaman metrin päässä. Hän saavutti sen muutamalla epätoivoisella vedolla ja tarttui siihen. Yhdessä rungon kanssa hän kellui tulvivan joen mukana eteenpäin monta kilometriä. Aamun sarastaessa Max huomasi ajautuneensa lähemmäs rantaa, ja ponnisti itsensä lopulta reunemmas. Hän kompuroi rantapengertä ylös kiroillen ja ravisteli itseään kuin koira. Kun hän oli kuoriutunut vaatteistaan ja vetänyt prinssin ulos takintaskusta, hän henkäisi: nuken paperimassapää oli lytistynyt ja osa väreistä oli lähtenyt valumaan. Vaatteiden kuivumiseen meni päiväkausia, ja yhtä kauan meni Maxilta nuken pään muotoilemiseen takaisin entiseen muotoonsa.

Vuosien kuluessa nukke päätyy Maxin lapsenlapselle, joka kiinnostuu sen historiasta. Mistä nukke on tullut ja mitä kaikkea se on nähnyt? Onko nukkemestari vielä elossa?

Pidin siitä, että tarinaa kerrottiin sekä Mikan että Maxin näkökulmasta. Ei tosin samaa vaihetta; Max pääsee esiin sodan loppuvaiheissa, antautumisen jälkeen, karjavaunussa matkalla vankileirille. Voittajasta on tullut häviäjä, ja hän joutuu kohtaamaan Siperian kaikessa sen ankaruudessa. Vapauduttuaankin hän on muistojensa vanki, eikä elämä ole enää koskaan sama. Sitä se ei ole Mikallekaan, joka elää vapaudessa mutta joka joutuu kohtaamaan nuket ja niiden kantamat muistot vielä kerran.

Mielestäni Jacobin takki on koskettava, kaunistelematon kuvaus sodasta ja sen vaikutuksesta tiettyihin yksilöihin gheton muurin molemmilla puolilla. Nuket ja nukketeatteri tuovat siihen hetkellistä iloa, jottei lukija uuvu hivuttavaan nälkään ja haiseviin ruumiskasoihin. Liikuttavinta on lukea Mikan osuutta, sitä kuinka hän teini-ikäisenä ottaa valtavan vastuun etenkin lasten viihdyttämisestä, kuinka hän hyväksyy että tässä sodassa hänen roolinsa on olla nukkemestari, kuinka hän uhmaa sotilaita ja ulkonaliikkumiskieltoa viedäkseen kulloisenkin esityksen loppuun. 

Vaikka toiseen maailmansotaan liittyviä romaaneja on ties kuinka paljon, tässä oli taas yksi tarina joka ehdottomasti ansaitsi tulla kerrotuksi. Vähän kritisoin suomennoksen nimeä, isoisästä käytetään niin harvoin Jacob-nimeä että kun nimi välillä esiintyi niin hetki piti miettiä että kuka olikaan Jacob.

Jacobin takki on luettu myös Lillin kirjataivaassa sekä Kirjarepussa. 

Tämän kirjan haluan laittaa Kirja joka maasta - haasteen Puolaan.