Hei hei vuosi 2019, tervetuloa 2020. Yhteenvetoa ja tulevan suunnittelua

Vuosi 2019 oli kirjojen suhteen kovin vaihteleva. Luin paljon erinomaisia kirjoja, mutta toisaalta myös niitä mitäänsanomattomia, kiitos lukuhaasteiden... Uutuuskirjoissa taso on kova, niin uusilla kuin vanhoilla tekijöillä. Samaa lienee odotettavissa myös tänä vuonna.

Oma lukuhaasteideani oli Maailman ympäri 80 päivässä. Luin siihen 14 kirjaa:

• Olli Jalonen: Merenpeitto
• Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi
• Julia Navarro: Vaiennut veljeskunta
• Matti Korhonen: Suezin rauhansoturit
• Clive Cussler & Graham Brown: Rajumyrsky
• Sujata Massey: Murha Bombayssa
• Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
• Adam Hall: Surmantanssi Singaporessa
• Janice Y. K. Lee: Pianotunnit
• Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne
• James Patterson: Kuka kuolee ensin?
• Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa
• Hanna Tuuri: Tuulen maa
• Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa

Jos joku olisi kysynyt, mitä luin haasteeseen, olisin todennäköisesti muistanut 4-5. Muutama on sellainen, että en varmasti olisi muistanut vaikka kuinka olisin miettinyt. Tämän haasteen kanssa kävi niin, että kuusi kirjaa oli helmiä ja kahdeksan pakkopullaa. Mutta tulipa tehtyä!

Kanssani maailmaa kiersivät Paula blogista Kirjan pauloissa sekä Aino blogista Sheferijm - Ajatuksia kirjoista!. Kiitos kun lähditte matkaan!

Helmet-lukuhaaste aiheutti perinteisesti päänvaivaa; alkuvuodesta luin kirjoja jotka eivät sopineet mihinkään haastekohtaan joten loppuvuodesta tuli kiire ja jouduin hakemalla hakemaan sopivia kirjoja. Mietin, että jättäisinkö ensi vuoden Helmet-haasteen väliin mutta kun lista julkaistiin, totesin että minullahan on jo lainassa kirjoja ainakin neljään kohtaan. Eli taas mennään!

Bongasin Ainolta kiinnostavan haasteen, lähden mukaan Pariisi - Dakar - kirjaralliin. Ei ole maailman helpoin haaste, kun pitää löytää kirjoja mm. Maliin ja Burkina Fasoon liittyen. Mutta on vaan niin kiinnostava haaste että en kertakaikkiaan voi ohittaa!

Töissäni jätin loppuvuodesta alakouluyhteistyön sivuun, se siirtyi toiselle työntekijälle siksi aikaa kun teen kirjastotoimenjohtajan sijaisuutta. Haluan kuitenkin pysyä kartalla siitä mitä lastenkirjallisuudessa tapahtuu, ajatukseni onkin postata lastenkirjoista kerran viikossa, teemalla Lastenkirjalauantai. Kyseessä ei ole varsinainen haaste, vaan pyrkimys sekä ylläpitää omaa ammattitaitoani että laajentaa lastenkirjallisuuden osuutta postauksissani. 

Ihanaa uutta vuotta kaikille, nautitaan hyvistä kirjoista ja toivotaan ettei lukujumi iske! 

Maailman ympäri 80 päivässä. Päätepysäkki: Lontoo

No niin kuulkaa, tilanne on se että matkamme maailman ympäri päättyy. Pitkä kierros on tuonut meidät takaisin Lontooseen. Kiitos seurasta! 

Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa

Englanninkielinen alkuteos Home Fire (2017)

Suomentanut Kristiina Drews

Gummerus 2018

301 s.

Lontoossa asuu kolme sisarusta: isosisko Isma sekä kaksoset Aneeka ja Parvaiz. Perheen äiti on kuollut, vuosia sitten, ja Isma on ollut vastuussa nuoremmista sisaruksistaan. Isä on ollut poissa oikeastaan aina, yhden näkökulman mukaan taistelemassa sortoa vastaan, toisen näkökulman mukaan terroristina, mutta hänkin on kuollut jo ajat sitten. Sisarukset ovat olleet tiivis trio, mutta aikuisuuden koittaessa heidän tiensä erkanevat.

Isma lähtee Amerikkaan opiskelemaan, mikä on kova paikka etenkin Parvaiz-veljelle. Lapsuudenkoti pitää myydä, mutta pitääkö heidän tiensä silti erota? Parvaiz ajautuu yhä kauemmas siskoistaan, kunnes lopulta katoaa heidän näköpiiristään. Hän kiinnostuu isänsä kohtalosta, ja tätä selvittäessään päätyy Syyriaan. Siskot yrittävät tavoittaa hänet ja saada hänet takaisin Lontooseen, mutta tehtävä on äärettömän vaikea, vaikka heillä on tukenaan Aneekaan rakastunut Eamonn, ministerin poika.

Eamonn kävi istumaan hänen viereensä, kerrankin koskettamatta. Aneeka ojensi kätensä häntä kohti. Kädessä oli puhelin, jossa näkyi tehdasasetusten mukainen taustakuva ja turvavalikko sen varmistamiseksi, ettei kukaan päässyt ilman salasanaa näkemään puhelutietoja ja tekstiviestejä. Aneeka naputteli salasanan puhelimeen ja valitsi nähtäväksi valokuvan. Siinä nuori poika, kuulokkeet päässä, katsoi kameraan avoin hymy kasvoillaan ja peukalo pystyssä. Pojalla oli sama ihonväri ja siroluiset piirteet kuin Aneekalla - mutta siinä missä Aneekan piirteissä oli jotakin villiä, kuin pantterissa, pojan olemus oli hauraampi. Hänellä oli uneliaat silmät ja kapeat hartiat. Jos hän olisi seissyt samassa huoneessa siskojensa kanssa, katse olisi oitis siirtynyt hänestä Aneekan kauneuteen ja Isman arvokkuuteen. "Tässä on Parvaiz", Aneeka sanoi tarpeettomasti ja nojautui häntä vasten. "Tässä on minun kaksoisveljeni. Puoli vuotta, joka ainoa päivä, minä olen ollut surusta sairas sen takia. Nyt se haluaa tulla kotiin. Mutta sinun isäsi ei anna anteeksi, etenkään tällaisille ihmisille. Joten minä en saa veljeäni takaisin. Enkä todella tiedä. mitä pitäisi tehdä... Osa minusta on koko ajan siellä ja miettii onko Parvaiz elossa, mitä se nyt tekee, mitä se on tehnyt. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen. Tahtoisin olla koko ajan täällä. Sinun kanssasi."

Tarinaa kerrotaan Isman, Eamonnin, Parvaizin sekä Eamonnin isän Karamatin kertomana. Mielestäni ratkaisu toimii hyvin. Jokainen tuo tarinaan oman näkökulmansa, joka voi olla hyvinkin poikkeava verrattuna toisiin. Eri henkilöt painottavat asioita eri tavoin, mikä haastaa lukijaa pohtimaan omaa arvomaailmaansa ja ajattelutapaansa. Mitä itse tekisi tietyssä tilanteessa ja tietyssä roolissa? 

Kirja kuvaa vahvaa sisaruussidettä, jonka kukin sisaruksista kokee kuitenkin eri tavoin. Fyysinen ja henkinen läheisyys ovat eri asioita, eikä kommunikaatio toimi yhtä hyvin kun se hoidetaan teknologian välityksellä eikä kasvokkain. Samalla huomataan, että vaikka oltaisi kuinka läheisiä ei aina jakseta olla kiinnostuneita toisen sisimmistä tunnoista, mikä saattaa lopulta ajaa ihmiset erilleen. Pettymys toisten valintoihin ajaa Parvaizin kauas siskoistaan, etsimään sitä totuutta mitä hänelle halutaan kertoa. Siinä vaiheessa kun siskot havahtuvat, veli on jo radikalisoitunut ja on jo liian myöhäistä vaikuttaa asioihin. 

Helmet-lukuhaasteesta kuitataan kohta 17, "kirjassa on kaksoset". On kiinnostavaa lukea kaksosten läheisestä suhteesta, siitä kuinka usein ollaan "me" vastaan "muut", kuinka kaksosilla on vahvempi keskinäinen side kuin mitä kummallakaan on isosiskon kanssa. Nähdään myös se, kuinka side irtoaa, toisella helpommin, toisella vastentahtoisemmin.  

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 14: Queenstown / Irlanti

Huh, pitkä kierros maailman ympäri on viime kilometreillä. Matka on tuonut meidät Irlantiin, maahan joka on minulle oudon vieras. On olo, että kaikkihan nyt Irlannin tietävät, mutta kun pysähtyy miettimään tarkemmin niin havaitsin että itse asiassa tiedän todella vähän. Dublin nimeltä, olut, vihreät nummet, tietynlainen musiikki. Siinäpä se. Olikin mielenkiintoista päästä lukemaan Irlantiin liittyviä kirjoja, lainasinkin kaksi joita toinen (Anne Enrightin Valvojaiset) odottaa vielä lukuvuoroaan. Varsinainen kohde olisi ollut Queenstown, mutta siitä ei löytynyt kirjaa joten mennään Irlannilla yleensä.

Hanna Tuuri: Tuulen maa

Otava 2012

174 s.

Olen tiennyt Hanna Tuurin Irlanti-kirjoista, tiedän hyllyttäneeni niitä useamman kerran mutta yhtään en ole lukenut ennen tätä. Nyt mietin, lukisinko kauno- vai tietokirjan, päädyin jälkimmäiseen. Osittain siksi, koska olen vallan ihastunut vastaaviin, joissa suomalaiset kertovat tositarinoita kohtaamisista ja sattumuksista ulkomaan kodissa (kuten Outi Nyytäjä Ranska-kirjoissaan ja Kirsi Piha Italia-kirjassaan). Osittain siksi, että oma kahden kulttuurin suhteeni on vakiintumassa miehen muutettua Suomeen muutama kuukausi sitten.

Ja kävihän Tuulen maankin kanssa niin, että olin mennyttä tyttöä jo heti alusta. Kirja alkaa Paddyn tapaamisella; hän on aivan mahtava tapaus! Toivoin hänen esiintyvän myöhemminkin ja ilahduin aina, kun niin kävi. Myös muut ihmiset ovat mainioita persoonallisuuksia kummallisine tapoineen ja ajatuksineen. Luonto on vahvasti läsnä, ja Tuuri kuvaa sitä hyvin elävästi, oltiin sitten kotipihassa, palavalla nummella tai lumisilla teillä.

Mäessä, keskellä Askeyn tietä seisoo mies, lyhyt, jykevä hahmo syksyisessä aamuhämyssä, jalat tukevasti harallaan molemmin puolin tien keskellä kasvavaa ruohoa. Leveät hartiat erottuvat vaalenevaa, punertavaa taivasta vasten: suuret luut, vahvat nivelet, menneiden sukupolvien ruumiillisen työn perintö. Pieni pipo kohoaa päälaella hullunkurisena suippana: maalaismies, Egoolin yläkylän Paddy.

Ciarán pysäyttää auton ja avaa ikkunan. Paddy lompsii autolle kuraiset kumisaappaat pikisorassa; kenellä nyt olisi kiire, lauantaiaamuna.

Kirja ei suinkaan ole humoristinen kokelma hauskoja tapauksia; niitäkin on mutta paljon myös vakavampaa asiaa. Yksinäisyyttä, kaukana olevia sukulaisia, maaseudun autioitumista, politiikkaa. Yhtenä keskipisteenä on edesmenneen Jimmien talo ja maat sen ympärillä. Kovin tutulta kuulostaa se, että perinnöstä on tulossa perikunnalle enemmänkin ongelma, josta he kuitenkaan eivät ole järin kiinnostuneita, sillä pieni Mayo on kuin maailman ääressä verrattuna Englantiin.

On hauska ajatella, miten varsin syrjäiseen Irlannin kolkkaan on päätynyt paitsi englantilaisia myös suomalainen, ja myöhemmin vielä amerikkalaisia. Elämän reitit ovat erilaisia, ja on mukava miettiä, miten jokainen on löytänyt paikasta jotain sellaista, mikä saa hänet jäämään.

Tuulen maan ovat lukeneet muun muassa Sari R., Amma ja Anukatri.

Nyt on sitten niin, että haluan lukea heti paikalla muutkin Tuurin kirjat, taitaa olla kaksi muuta tietokirjapuolella, mutta myös kaunokirjat alkoivat kiinnostaa.

Viimeiset etapit matkassamme ovat hieman hankalia päivämäärien kannalta. Irlantiin ja sen jälkeen takaisin Lontooseen seurue saapuu 21.12, mutta kuten tiedämme, he eivät huomanneet aikaeroa välittömästi vaan tajusivat vasta hetken päästä että onkin 20. päivä. Päätin tehdä ainakin Irlanti-postauksen 20. päivä, yritän saada Lontoon tehtyä myös mutta hätätilassa jätän sille mahdollisuuden tulla julkaistuksi vasta 21. päivä.

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 13: New York

Olemme matkamme loppusuoralla. Pysähdymme enää New Yorkissa ennen kuin suuntaamme takaisin Brittein saarille. New York on ollut ehkä kaikkein helpoin kohde, koska pysäkin kirja oli minulla lainassa syksyllä ja tiesin ensimmäisen 20 sivun jälkeen, että haluan postata siitä. 

Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa

Ruotsinkielinen alkuteos Körsbär i snön (2019)

Suomentanut Jaana Nikula

Kansi Piia Aho

Otava 2019

415 s.

Kesällä 1953 nuori Sylvia Plath saa elämänsä tilaisuuden. Voitettuaan novellikilpailun hän pääsee kuukaudeksi töihin Mademoiselle-lehteen yhdessä 19 muun valitun kanssa. Hei hei Wellesley, haloo New York! Lehtityö niinkään ei kiinnosta Plathia, ei, se on vain yksi keino saada kontakteja kirjallisuuden maailmasta ja tavata upeita miehiä. Kuukausi on käytettävä tehokkaasti; se on lyhyt aika kun tavoitteena on kirjoittaa esikoisromaani, juhlia joka yö ja käydä monilla treffeillä. 

En aio lähteä New Yorkista ennen kuin olen käynyt Pilvikerhossa. Mutta miten pääsen vartijoiden ohitse? 

Yhtäkkiä Pilvikerho tuntuu tärkeämmältä kuin kaikki maailman yökerhot ja muukalaiset kiiltävän mustissa autoissaan. Kunpa voisin kirjoittaa romaaniini luvun, joka tapahtuu kokonaan ylellisessä herrakerhossa. Kirjoittaisin naisesta, joka istuu kaikessa rauhassa ainoastaan miehille varatussa paikassa ja nauttii tuulen ujelluksesta syödessään täydellisesti leikattuja meloninpaloja.

Menenkö vartijoiden luokse ja sanon että hei, minä olen Sylvia Plath ja tarvitse epätavallisia kokemuksia voidakseni kirjoittaa romaanin nimeltä Pilvikerho.

Pidän kirjasta hurjan paljon. On ihanaa lukea nuorista naisista, jotka päästessään kauas kotoa uskaltavat rikkoa normeja ja käyttäytyä holtittomasti. Lukijana on helppo päästä mukaan tyttöjoukkoon, nauraa katketakseen heidän kanssaan. Samalla on helppo tuntea ympärillään tunkkaiset lakanat ja silmäluomissaan valvottujen öiden paino. 

Päällimmäiseksi tunteeksi jäi riehakkuus, sellainen go, girl! - fiilis. Kun Plath kiipeää paloportaita huoneeseensa, muistaa oman nuoruutensa ja sen, kuinka yritti hiipiä kotiin herättämättä vanhempia. Tekee mieli tuulettaa, kun Plath päättää ettei lähde sinne minne lehti käskee vaan menee mieluummin juhlimaan. On mahtavaa, ettei hän mieti, mitä on soveliasta sanoa tai tehdä vaan antaa palaa. Kuitenkin, vaikka hän on räväkämpi kuin muut Mademoisellen kesätytöt, hän ei jää ulkopuoliseksi. Vaikka naisia on 20, he tuntuvat sujahtavan sulavasti yhtenäiseksi joukkioksi. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 15, "kirjassa käsitellään jotain tabua". Yhä edelleen tuntuu siltä, että naisen oikeus päättää omasta vartalostaan on joillekin epäselvää. Yhä edelleen naista paheksutaan, jos hän juo ja jos hänellä on irtosuhteita. Yhä edelleen naista halveksitaan, jos hänellä on elämässään muita tavoitteita kuin kodin laittaminen ja perheen perustaminen. Vaikka teknologia kehittyy ja tasa-arvosta puhutaan kauniisti, ollaan kuitenkin kaukana siitä, että nainen saisi vapaasti päättää, mikä on ja mitä tekee, tarvitsematta pelätä huorittelua, itsekkääksi haukkumista ynnä muuta vastaavaa. 

Tämä on muuten yksi niistä kirjoista, joista tulee olo että suomennoksen luettuani haluan lukea myös alkukielisen. Ihan vaan riemastuakseni uudelleen. 

Aina välillä muistan, että blogissani on olemassa myös Kirja joka maasta - haaste. Kirsikoita lumessa kuitatkoon siitä Yhdysvallat. 

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 12: San Francisco

Olemme siirtyneet Pohjois-Amerikkaan! Melkoinen määrä kilometrejä ja pysähdyksiä on jo takana, enää muutama edessä. Tämänkertainen pysäkkimme San Francisco oli suhteellisen helppo kirjallisuuden kannalta. Toki kirjan etsinnässä piti huomioida, että kaupunki oli joissakin luettelotietuieissa muodossa San Fransisco. Itse asiassa olen epävarma, kumpi on oikein? 

James Patterson: Kuka kuolee ensin? 

Englanninkielinen alkuteos 1st to Die (2001)

Suomentanut Tero Valkonen

Pokkaripainos WSOY 2008

308 s.

Voi sentään. Taas. Odotin enemmän kun sain. 

Kirjan peruskuvio on mielenkiintoinen. Poliisi Lindsay Boxer on mukana selvittämässä murhasarjaa, jossa hääpari kuolee pian häiden jälkeen. Pian hän tutustuu toimittaja Cindyyn ja huomaa tulevansa tämän kanssa juttuun harvinaisen hyvin. Kuolemansyyntutkija Claire on jo ennestään Lindsayn ystävä, ja myöhemmin nelikon täydentää syyttäjä Jill. Koska poliisitutkinta kokee vastoinkäymisiä, naisjoukko päättää tutkia murhia epävirallisesti. Murhaaja on ovela, ja ennen kaikkea näkymätön. Superrikkaiden piirissä hän on täysin huomaamaton, hän tuntuu kuuluvan hääpaikalle. Murhien tahti on hurja, joten tekijän löytämisellä ja pysäyttämisellä on kiire. 

Huone tuntuu huutavan minulle. Jotain on varmasti jäänyt huomaamatta. Tajuamatta. Mitä se on? Mikä on jäänyt kaikilta näkemättä?

Astun sängyn viereen. Kuvittelen Melanien, hänen kamalat haavansa, mutta tyynet kasvot eivät näytä syyttäviltä. Tappaja jättää Melanien. Hän ei ota korvakoruja. Hän ei ota valtavaa timanttisormusta.

Äkkiä tajuan - kuin juna syöksyisi pimeästä tunnelista. Tajuan mikä puuttuu. Mikä jäi huomaamatta. Voi hyvä luoja, Lindsay!

Sormukset!

Muistelin makaavaa Melanieta. Hänen siroja, verisiä käsiään. Timanttisormus oli paikoillaan, mutta... Voi luoja! Onko se mahdollista?

Juoksin eteiseen ja muistelin sulhasen retkottavaa ruumista. 

He olivat menneet naimisiin muutamaa tuntia aiemmin. He olivat juuri vannoneet valansa. Mutta heillä ei ollut kultasormuksia.

Vihkisormuksia.

Tappaja ei vie korvakoruja, tajusin.

Hän vie sormukset.

Peruskuvio on mielenkiintoinen, mutta se ei riitä. Tarinaa kerrotaan Lindsayn näkökulmasta minä.muodossa, mutta silti hän jää etäiseksi. On vain nykyhetki, ei menneisyyttä. Hän on poliisi jolla on tietty sairaus, siinä kaikki mitä hänestä tiedän ja muistan luettuani 300 sivua. Sama juttu muiden murhakerholaisten kanssa, heistä ei kerrota juuri mitään. Miksi haluaisin lukea monta osaa heidän seikkailuistaan, kun ensimmäisen perusteella en saa kenestäkään minkäänlaista otetta? Toisessa osassa ehkä kerrottaisiin enemmän, mutta viitsinkö lukea sitä kun pinossa ja lukulistalla on kymmeniä muita kirjoja?

Vähän sama tunne jää uhreista. He ovat vain lista nimekkäitä häävieraita, shamppanjaa ja limusiineja, rahan kylvämistä ympäriinsä. Kaikki ympärillä on niin luksusta, että ihmiset hukkuvat siihen, juuri he, keiden pitäisi herättää lukijassa tunteita.

Takakannesta luin että kirja sijoittuu San Franciscoon, muuten olisin ehkä tajunnut sen mutta tuskin muistanut. Ympäristön kuvaamista on vähän, ja se mikä on voisi olla missä tahansa. Kun lähestytään kaupunkia niin sovitaan mihin mennään brunssille, mutta tarina ei kuvaa yhtään miltä kaupungin lähestyminen näyttää. 

On kauheaa sanoa näin nimekkään kirjailijan teoksesta, mutta minulle tämä oli aika yhdentekevä tarina vailla mitään sanomaa.   

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 11: Jokohama / Japani

Maailmanympärimatkamme alkaa kääntyä loppusuoralle. Retki on kuljettanut meidän Japaniin. Virallinen pysäkki olisi ollut Jokohama, mutta siitäpä ei kaunokirjallisuutta löydy helpolla. Etenkin kun kirjaston tietokannassa vanhemmat kirjat on luetteloitu melko niukoilla asiasanoilla... Päädyinkin tyytymään Japani-aiheeseen.

Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne

Ranskankielinen alkuteos Stupeur et tremblements (1999)

Suomentanut Annikki Suni

Otava 2001

127 s.

Tunnustan, valitsin Amélie Nothomben kirjan luettavaksi ainoastaan siitä syystä, että siinä on vähän sivuja. Valinta oli - jälleen kerran - jokseenkin pielessä, en tykännyt. 

Amélie on lähtenyt vuodeksi Japaniin töihin. Hän tuntee kielen ja kulttuurin, mutta silti onnistuu ärsyttämään esimiehiään. Väärinkäsitykset ja kömmähdykset aiheuttavat sen, että hän saa jatkuvasti yhä vähäpätöisempiä tehtäviä, päätyen lopulta vessojen siivoojaksi. Tosin epäonnistuen siinäkin. Amélie on kuitenkin päättäväinen ja aikoo selvitä vuodesta läpi, tapahtui mitä tahansa. 

Alun alkaen on epäselvää, miksi hänet on palkattu yhtiöön. Hänelle osoitetaan kummallisia tehtäviä yksittäisen vastauskirjeen kirjoittamisesta kahvitarjoilun ja tolkuttoman monistuspakon kautta vessojen siivoamiseen. Välissä on pitkiä aikoja, jolloin hän ei tee juuri mitään, eikä kukaan puutu asiaan. Miksi Amélie on siellä, kun ketään ei kiinnosta? 

Seuraavat tunnit minä raapustelin kirjeitä tuolle golfinpelaajalle. Herra Saito rytmitti luomistyötäni repimällä aina sen tulokset kommentoimatta mitenkään muuten kuin huudahduksella, joka oli ilmeisesti tarkoitettu kertosäkeeksi. Minun piti joka kerran keksiä uusi sanamuoto.

Olihan siinä työssä puolensa, sain sommitella henkeviä aloituksia, vaikka "Kaunis markiisitar, kuolen rakkaudesta kauniisiin silmiinne" ei ihan istunutkaan tekstiin. Tutkailin kieliopillisia kategorioita: "Entä jos Adam Johnsonista tulisi verbi, ensi sunnuntaista subjekti, golfinpelaajasta objekti ja herra Saitosta adverbi? Ensi sunnuntai tulee iloiten adamjohnsonoimaan golfinpelaajaa herrasaitoisesti. Ja pam Aristoteleen silmään!"

Minulla alkoi olla jo hauskaa, kun herra Saito keskeytti minut. Hän repi ties kuinka monennen kirjeen edes lukematta sitä ja ilmoitti neiti Morin saapumisesta.

Eniten minua vaivaa se, etten ymmärrä miksi tarina on kirjoitettu, mitä sillä halutaan sanoa. Se on välillä olevinaan hauska, mutta ei sitten kuitenkaan. Se arvostelee monia asioita, mutta käärii ne ylenpalttiseen koristeluun muuttuen lähinnä sekamelskaksi. Se paukauttaa suoraan, miten naisen ja miehen asema eroaa Japanissa, miten nainen ei voi odottaa elämältä mitään - ja kuitenkin, se pysyy yhden talon sisällä eikä kerro mitään ihmisten elämästä. Tarinan koko maailma on tuo yksi talo, sen yksi kerros, yksi firma työntekijöineen, työpäivä työpäivän jälkeen. Se on liian ahdas tuottaakseen minulle lukuiloa. 

Se siitä. Nokka kohti uusia pettymyksiä, kuten ystäväni aina sanoo. Jätämme Aasian taakse ja suuntaamme Pohjois-Amerikkaan. Siellä ensimmäinen pysähdys tehdään San Fransiscossa, siihen olenkin jo löytänyt kirjan. Jännitystä vaihteeksi, toivottavasti sellaista mitä on kiva lukea. 

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 10: Hongkong

Olemme saapuneet Hongkongiin. Valinnanvaraa postauskirjaksi oli jonkin verran, mutta se kapeni huomattavasti kun jätin pois vakoilujännärit. Niitä on nyt ollut pari lyhyen ajan sijaan, joten päätin lukea jotain muuta. 

Janice Y. K. Lee: Pianotunnit

Englanninkielinen alkuteos The Piano Teacher (2009)

Suomentanut Helene Bützow

Tammi 2009

395 s. 

Tarinan aikajana on sikäli poikkeuksellinen, että kahden aikatason välissä on vain kymmenen vuotta. Useimmiten se taitaa olla 30-70 vuotta. Toisaalta, tässä ei selvitellä perheen tai suvun salaisuuksia, joten ratkaisu on perusteltu. 

1940-luvun alussa brittiläinen Will on saapunut Hongkongiin, eikä aikaakaan kun hän rakastuu kiinalais-portugalilaiseen Trudyyn. Ajankohta on kuitenkin mahdollisimman huono. Toinen maailmansota on ulottamassa lonkeroitaan myös Hongkongiin, ja koittaa japanilaismiehityksen aika. Britit ovat japanilaisille suuri paha, joten heidät sullotaan vankileirille kurjiin oloihin. Will on siitä onnekas, että Trudy on leirin ulkopuolella ja pääsee tuomaan hänelle ruokaa. Trudyn asema ei kuitenkaan ole helppo, sillä hän joutuu tekemään uhrauksia vapautensa eteen.

Vuosikymmentä myöhemmin brittiläinen Claire muuttaa puolisonsa kanssa Hongkongiin. Aikansa kuluksi hän päätyy antamaan pianotunteja Chenin perheen tyttärelle, tutustuen pian perheen autonkuljettajaan Williin. Suhde on kiihkeä mutta ongelmallinen, sillä Trudyn ja sodan haamut painavat paitsi Williä myös monia muita paikallisen yhteisön jäseniä. 

"Nyt ne keräävät ihmisiä", Trudy ilmoittaa ja lukee ääneen:

"'Japanilaisten miehitettyä joulupäivänä Hongkongin ulkomaalaisten vihollisten on sallittu liikkua vapaasti käytännöllisesti kaikkialla kaupunkialueella' - onpa jalomielistä, vai mitä? Sitten tässä puhutaan kenraaleista ja armeijan määräyksistä. ja sitten sanotaan: 'Kaikkien vihollismaiden siviilien' - Will, sinäkin kuulostat vaaralliselta - 'kaikkien vihollismaiden siviilien on saavuttava tammikuun viidentenä päivänä Murrayn paraatikentälle.' Mukaan saa ottaa henkilökohtaiset tarvikkeensa; omista taloista huolehtiminen on kunkin henkilökohtaisella vastuulla. Vihollisiin luetaan britit, amerikkalaiset, hollantilaiset, panamalaiset ja kaikki, jotka ovat häpeällisesti taistelleet valloittajien rinnalla." Trudy kohottaa katseensa. "Taidan päästä kuin koira veräjästä."

"Näinköhän?"

"Enhän minä kuulu mihinkään tässä luetelluista ryhmistä. Ja olen piilottanut Englannin passini hyvin turvalliseen paikkaan niin ettei kenekään tarvitse tietää siitä. Minusta ei varmaankaan tule Japanin vihollista vain siitä syystä, etten pidä origameista. Mutta sinun täytyy mennä kokoontumispaikkaan, jollet sitten halua lähteä jonnekin muualle. Menisitkö Kiinaan? Eräät ihmiset voivat järjestää sinut sinne."

Tuota noin, olisi ehkä sittenkin pitänyt lukea James Bondia tai vastaavaa... Pianotunnit oli minun makuuni tylsä, keskittyen liikaa rakkaussuhteisiin ja etenkin jaaritteluun. Minulle ei tullut minkäänlaista kuvaa Hongkongista ympäristönä, asuinpaikkana. Ihmisiä riittää joka lähtöön, mutta talot ja paikat ovat vain rekvisiittaa. Tarina keskittyy joutilaisiin ihmisiin, joilla saattaa olla näennäisesti työpaikka (kuten Willillä) mutta jotka vain soljuvat elämässä eteenpäin päivästä ja viikosta toiseen. En saanut tarttumapintaa mihinkään, mikään ei herättänyt tunteita suuntaan tai toiseen. Jotenkin jäi olo, että aineksia olisi ollut särmikkäämpään tarinaan mutta sitä ei nyt vaan kirjoittajalta tullut.

Vähitellen alkaa tulla olo, että olen valinnut ihan väärän teeman lukuhaasteeksi. Tähän mennessä kun kirjahelmet ovat jääneet vähiin. Saa nähdä mitä tapahtuu seuraavalla pysäkillä Japanissa.  

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 9: Singapore

Seuraava pysäkki on Singapore, ja tuttu linja jatkuu: tarjolla oli varsin vähän aiheeseen liittyvää kaunokirjallisuutta. Onneksi on vakoilujännärit, niissä kun seikkaillaan todellakin ympäri maailmaa.

Adam Hall: Surmantanssi Singaporessa

Englanninkielinen alkuteos Quiller's run (1988)

Suomentanut Heikki Sarkkila

Viihdeviikarit 1989

253 s.

Tuota noin. Mitäs tästä nyt sanoisi? On ehkä kummallisin vakoilujuttu, minkä olen koskaan lukenut. Osittain tylsä, osittain huvittava, osittain hieno. Ei ehkä enää "vakoilukirjojen valioita", vaikka 30 vuotta sitten olisikin ollut. 

Englannin salaisen palvelun asiamies Quiller on vastahakoinen uuteen tehtävään, mutta lopulta hän suostuu siihen. Esiintyen nimellä Martin Jordan hän matkustaa Singaporeen estääkseen ohjuskaupan. Hyvin pian hän saa peräänsä nipun ammattitaitoisia murhaajia, joiden vakaa aikomus on saada hänet hengiltä. 

- En tiedä vielä, minä sanoin, en tiennyt mitä tänä iltana tapahtuisi, saattoi tapahtua mitä hyvänsä, jäisin eloon, kuolisin langan hitaaseen kuristusotteeseen tai putoaisin pihalle hitaasti kieppuen - hän hoitaisi joka tapauksessa hommansa huolellisesti, pelaisi varman päälle.

Kielteistä ajattelua, mutta kokeile näin, pienellä onnella voisin kääntää tilanteen edukseni, tuhota hänet ja jäädä itse eloon.

Vihellys.

Viides kerros ja sade rummutti kattoa, vähän taivasta pilkotti ikkunasta, ja olin kuin rotta polkumyllyssä kunnes yhdeksäntoista minuuttia oli kulunut, palasin alakertaan, ohitin tiskillä olevan miehen häneen vilkaisematta, menin takapihalle johtavaan käytävään odottamaan. 

Al kirjoitti isoon kirjaan, hyvä Luoja, siinä vaan kirjoitti vaikka ei meillä ollut aikaa, mutta se oli pakko tehdä, koska vastapäisen ikkunan luukut eivät olleet kunnolla kiinni, ja heitä tarkkailtiin, aivan samoin kuin minua oli tarkkailtu.

Kaksi minuuttia aikaa. Kaksi. Ei kovin paljon, mutta ehkä riittävästi; keskity ja rentoudu.

Isoin ongelma on varsin köykäinen juoni. Takakannen mukaan Quiller on syötti kansainvälisten asekauppiaiden välisessä taistelussa. Kuitenkin koko ajan puhutaan Mariko Shodasta, joka aikoo varastaa ohjuksia. Että ketä ne asekauppiaat ovat? Epäselväksi jää myös se, miten Shoda saa tietää Quillerista, niin että hänen kimppuunsa hyökätään suunnilleen saman tien kun hän on saapunut Singaporeen. Puolet kirjasta Quiller vilkuilee taakseen odottaen tappajaa, voivotellen kohta koittavaa kuolemaa. 

Jännittävät hetket ovat todella jännittäviä, niitä vaan saisi olla enemmän. Kirjassa on joitain hienoja kohtauksia, kuten Quillerin ja Shodan kohtaaminen temppelissä sekä Quillerin kamppailut murhaajien kanssa. Niitäkin saisi olla enemmän. Kieli on toisaalta paras osa, toisaalta huonoin. On paljon hauskoja kielikuvia, mutta samalla ne lässäyttävät tunnelman liian kevyeksi. 

Eli kyseessä on välipalakirja, nopea lukea ja sulatella, mutta myös nopea poistumaan elimistöstä. 

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 8: Kalkutta

Intiassa pysytään vielä hetken aikaa, tällä kertaa pysähdymme Kalkuttaan. Ei maailman helpoin kaunokirjallisuuden kohde, ei sekään. 

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Englanninkielinen alkuteos The Lowland (2013)

Suomentanut Sari Karhulahti

Tammi 2014

438 s.

Lähtökohta kirjan lukemiselle ei ollut helppo. Kalkuttaan liittyviä kaunokirjallisia teoksia ei löydy kauhean paljoa, lisäksi on huomioitava lukuhaasteen suhteellisen tiivis tahti eli en ehdi odottelemaan kirjoja muista kirjastoista. Oli siis otettava joku, mikä löytyi oman kirjaston hyllystä. Keltainen kirjasto on siinä mielessä riskialtis valinta, koska sarjassa on kirjoja joista tykkään yli kaiken mutta myös niitä joista en tajua mitään. Tulvaniityn esittelyteksti ei herättänyt hurjaa mielenkiintoa, ja sama fiilis jäi kirjan lukemisen jälkeen. Ihan ok, mutta paikoitellen tylsähkö, ei jää kummittelemaan mielen perukoille.

Kalkutassa asuu kaksi veljestä, Subhash ja Udayan. Vaikka Subhash on 15 kuukautta vanhempi, hän tuntee olevansa pikkuveli. Udayan on kaksikosta rohkeampi, ulospäinsuuntautuneempi, aktiivisempi. Vuosien kuluessa veljet alkavat vähitellen erkaantua. Udayan kiinnostuu poliittisesta aktivismista, hän haluaa parantaa yhteiskuntaa toimimalla heti. Hänen tiensä vie Intian kommunistiseen puolueeseen eli naksaliitteihin. Subhash puolestaan muuttaa Yhdysvaltoihin opiskelemaan meribiologiaa. 

Kaksi veljestä, kaksi erilaista kohtaloa. Toinen ei koskaan lähde Intiasta, toinen palaa sinne ajoittain mutta on erkaantunut juuristaan. Udayanin varjo peittää Subhashia riippumatta siitä missä hän on ja mitä tekee. Hän ei oikeastaan koskaan tunne olevansa Subhash, itsenäinen yksikkö. Veljen läsnäolo ja poissaolo vaikuttavat häneen lähes yhtä vahvasti. 

Nämä mieleen painuneet pikku kuvat olivat muovanneet Subhashia. Ne olivat haihtuneet hänen muististaan aikoja sitten mutta ilmestyivätkin takaisin uudelleen rakentuneina. Ne sekoittivat hänen ajatuksiaan jatkuvasti aivan kuin junan ikkunasta nähnyt välähdykset maisemasta. Vaikka niiden maisema oli tuttu, tietyt osat siitä hätkähdyttivät häntä aina kuin ensi kertaa nähdessä.

Ennen kuin Subhash oli lähtenyt Kalkutasta, hänen elämänsä ei juuri ollut jättänyt jälkiä. Hän olisi voinut pakata koko omaisuutensa yhteen ostoskassiin. Mitä hän oli omistanut varttuessaan vanhempiensa luona? Hammasharjan, Udayanin kanssa salaa poltetut tupakat ja kangaslaukun, jossa oli kantanut oppikirjojaan. Ja muutamia vaatekappaleita. Hänellä ei ollut ollut omaa huonetta ennen kuin hän oli muuttanut Yhdysvaltoihin. Hän oli kuulunut vanhemmilleen ja Udayanille, ja he olivat kuuluneet hänelle. Siinä kaikki. 

Mietin, miksi en päässyt mukaan tähän tarinaan. Ehkä se johtuu ihmisistä, en oikein pitänyt kenestäkään, ja he kaikki jäivät etäisiksi. Samoin kävi maisemien kanssa; en saa päähäni kuvaa sen paremmin Kalkutasta kuin Rhode Islandista. Tarina ikään kuin lipui ohi, enkä saanut siitä otetta missään vaiheessa. Joissakin kirjoissa sitaatiksi kävisi joku kohta melkein miltä tahansa sivulta, tästä löysin tasan yhden jonka halusin laittaa. Ei siis minun kirjani, mutta eiköhän tämä lukijansa löydä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 10, "rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja". Hankala haastekohta sinänsä, koska en oikein tajua mitä rodullistettu tarkoittaa. 

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 7: Bombay

Olemme taivaltaneet maantieteellisesti noin puolimatkaan lukuhaastetta, Intian Bombayhin. Kohde oli iloinen yllätys, sillä siihen löysin tuoreen kirjan, vieläpä sellaisen joka kiinnosti ilman lukuhaastettakin.

Sujata Massey: Murha Bombayssa

Englanninkielinen alkuteos The widows of Malabar Hill (2018)

Suomentanut Maija Heikinheimo

Gummerus 2019

460 s.

Perveen Mistryn matkassa sukellamme 1920-luvun Intiaan, tarkemmin sanottuna Bombayhin - vaikka vierailemme myös Kalkutassa. Intia on englantilaisten hallinnoima, mikä tuo lisää kieli- ja kulttuurieroja, mutta samalla mahdollistaa intialaisten opiskelemisen Englannissa. Naisen asema on miehelle alisteinen niin laeissa kuin arkielämässä. Perveen on kuitenkin poikkeuksellinen, samoin hänen perheensä. Hän on päässyt opiskelemaan lakia, ja kun asiat mutkistuvat Intiassa hän pääsee lähtemään Oxfordiin. Vanhemmat tukevat tytärtään, vaikka välillä pelkäävät tämän puolesta, Perveen kun on nokkela ja jääräpäinen.

Isä on palkannut Perveenin lakitoimistoonsa. Eräänä päivänä Perveen törmää mieltään kummastuttavaan asiaan: herra Faridin kolme leskeä haluavat lahjoittaa perintöosuutensa säätiölle. Paperit ja allekirjoitukset mietityttävät Perveeniä sen verran, että hän päättää ottaa asioista selvää. Eipä aikaakaan, kun hän törmää ruumiiseen ja huomaa olevansa sekä salapoliisi että leskien lakiavustaja. Ja ehdottoman tarpeellinen sanansaattajana ja välikätenä, sillä kulttuuriin kuuluu että vieraat miehet eivät saa haastatella naisia, eivät saa olla edes samassa huoneessa.

"Siinähän sinä olet!" Alice sanoi hymyillen säteilevästi. "Menin ensin väärälle talolle. Siellä oli hyvin ystävällisiä ihmisiä - kutsuivat minut teelle ja alkoivat puhua siitä, että he haluaisivat englantilaisen kotiopettajan. Se taisi olla ensimmäinen työtarjous, jonka olen saanut."

"Sinäkö se olet, Perveen?" Gwendolyn Hobson-Jones kurkisti ulos autosta suojaten kädellään silmiään auringolta.

"Hyvää iltapäivää, lady Hobson-Jones", Perveen vastasi samalla kun hänen mielialansa laski. Hän ei ollut ajatellut, että Alicen äiti tulisi mukaan.

Lady Hobson-Jones asteli päättäväisesti polkua pitkin sisälle taloon, missä hän päätään käännellen tarkasteli eteishallia, olohuonetta ja ruokasalia. "Tulin Alicen kanssa samalla kyydillä, jotta voisin olla varma siitä että hän pääsee turvallisesti perille. Kun ottaa huomioon, mitä kaikkea Bombayssa on tällä viikolla tapahtunut. Tapahtuiko sinulle eilen illalla jotain ikävää?"

Alice vilkaisi Perveeniä merkitsevästi, mikä kai tarkoitti, että asiaa ei kannattanut selittää perin pohjin.

"Oli vähän epäselvyyttä siitä, missä olin. Niin kuin voi kuvitella, vanhempani huolestuvat, kun olen ulkona pimeän laskeutumisen jälkeen, vaikka olen kaksikymmentäkolmevuotias!" Perveen piti äänensävynsä kepeänä. "Tulkaa peremmälle tapaamaan äitiäni. Haluatteko syödä lounasta meidän kanssamme?"

En ole lukenut Sujata Masseyn aiempia kirjoja, joten en osaa verrata mitä eroa tai samaa on Perveen Mistryssä ja Rei Shimurassa. Tästä pidin, ja iloitsen siitä että kyseessä on sarjan avausosa. Lisää on siis tulossa :) 

Ehkä hurjin tunne tuli siitä, että tarina tapahtuu 1920-luvulla mutta on silti yhä edelleen kulttuureita ja yhteisöjä, joissa naisen asema on alisteinen ja kotiin sidottu. Että sadassa vuodessa mikään ei muutu. Samalla koin suurta iloa Perveenin hahmosta, siitä että hän pyrki ja pääsi ulos, ei toki kokonaan vapaaksi mutta kuitenkin. Hän pääsi opiskelemaan, pääsi Oxfordiin, saa työskennellä lakitoimistossa vaikka ei voikaan esiintyä oikeudessa, hän uskaltaa sanoa vastaan, uskaltaa puuttua epäkohtiin. 

Muutenkin tykkäsin henkilöhahmoista, heidät on kuvattu elävästi ja kaikista saa hyvän tarttumapinnan. Myös ympäristön kuvaus on visuaalista ja aistikasta; tästä saisi hyvän elokuvan. Kirjan alussa on isompi ja pienempi kartta tapahtumapaikoista; ehkä siksi oli helppo kuvitella itsensä mukaan.

Kalkutta-osuus tuntui sitä lukiessa vähän turhan pitkältä sivupolulta, mutta myöhemmin selvisi miksi se on niin laajasti mukana. Hetkellisesti tuntui siltä, että tässä oli yhdistetty kaksi erillistä kirjaa. Hiukan tiivistämisen varaa siis, mutta ei häiritsevästi. 

Yksi asia hiukan närästää, ja siitä saan Helmet-haasteen kohdan 19, "et pidä kirjan nimestä". Murha Bombayssa on ihan ok, mutta kun sitä vertaa alkuperäiseen "Malabar hillin lesket" niin onhan se laimea. Murha on yksittäinen, vaikkakin iso tapahtuma, kun taas lesket viittavaat laajemmalle, naisten yhteiskunnalliseen asemaan. Ja jo sana lesket herättää kiinnostuksen, montako heitä on ja miten he liittyvät Perveenin tutkimaan murhaan. 

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 6: Aden

Olemme saapuneet Adeniin, Jemeniin. Ei maailman helpoin kohde löytää kaunokirjallisuutta, mutta jotain kuitenkin. Kirjassa seikkaillaan myös muualla, mutta Aden mainitaan useampaan kertaan ja tarinan perusteella yksi päähahmoista asuu siellä. 

Clive Cussler & Graham Brown: Rajumyrsky

Englanninkielinen alkuteos The Storm (2012)

Suomentanut Anna Lönnroth

WSOY 2014

400 s. 

Vuonna 2012 Intian valtamerellä tapahtuu outo onnettomuus. Kansallisen merentutkimuslaitoksen - NUMAn - tutkimusaluksen miehistö katoaa jälkiä jättämättä. Aluksesta on jäljellä vain palanut raato. NUMAn tutkijat Kurt Austin ja Joe Zavala saavat tehtäväkseen selvittää, mitä on tapahtunut. Pian paljastuu, että seudulla on tekeillä jotain omituista. Jemenin autiomaassa on pahuuden lähde, jonka avulla joukko pahiksia pyrkii hallitsemaan säätä ja aiheuttamaan katastrofeja niin luonnolle kuin ihmisille. 

"Kuorma-auto", Joe sanoi.

"Älä ihmeessä?" Kurt sanoi yllättyneenä. "Lentokoneet ovat nopeampia. Ja tiedämme kumpikin jotain lentämisestä."

"Emme noiden vehkeiden."

"Nehän ovat kaikki samanlaisia", Kurt intti.

Joe mutristi huulensa. "Oletko ikinä laskenut sitä vaikeuksien määrää, mihin loputon optimismisi meidät ajaa?" Joe kysyi. "Ne EIVÄT ole kaikki samanlaisia. Ja vaikka olisivatkin, minne ajattelit mennä sen jälkeen, kun olet saanut koneen kaapattua? Ollaan Lähi-idässä. Lentokoneet, jotka ylittävät rajan ilman lupaa, eivät pysy ilmassa kovin kauan. Saudit, israelilaiset, 7. laivasto - mikä tahansa niistä voi ampua meidät alas ennen kuin ehdimme selittää, mitä hommailemme heidän lentokieltoalueellaan."

Kurtista oli ikävä myöntyä, mutta Joe oli kieltämättä oikeassa. 

"Sitä paitsi", Joe lisäsi, "nuo koneet saattavat olla menossa jonnekin pahempaan paikkaan. Mutta autojen on pakko pysyä jossain sivistyksen lähellä, missä on teitä. Kuorma-autoilla ei voi mennä ihan mihin tahansa. Reittejä ja kohteita on rajallinen määrä. Minä sanon, että kiivetään kuorma-autoon."

"Lavalleko", Kurt sanoi. "Kymmenenmiljardin pikku ahmatin seuraksi?"

Joe otti kiikarin Kurtilta ja suuntasi sen lava-autojonon vieressä oleviin tynnyreihin. "Päätellen siitä, millaista etäisyyttä Jinnin miehet pitävät tynnyreihin, he taitavat tietää jotain siitä, mitä on niiden sisällä. Siitä on meille hyötyä. Se pitää heidät loitompana ja pienentää riskiä, että meidät löydetään ja tipautetaan takaisin siihen kaivoon."

Kurt ei sanonut mitään.

"Ja", Joe lisäsi arvellen mahdollisesti voiton olevan käsillä, "jos meidät löydetään kuorma-autosta, voimme hypätä ja juosta karkuun. Se taas on himppusen vaikeampaa yhdeksästä kilometristä."

Aluksi olin aika skeptinen. En ole lukenut Cussleria aiemmin, mutta olen lukenut Tom Clancya, John Le Carréa, Ilkka Remestä yms. Tämä on sellainen genre, että kun on lukenut kymmenen kirjaa, on lukenut kaikki. On hengästyttävää vauhtia eteneviä tapahtumia, amerikkalaisia sankareita jotka osaavat ohjata mitä tahansa kulkuneuvoa, maailmanherruutta tavoittelevia pahiksia joilla on rutkasti rahaa ja ohjuksia, sabotaasia, hetkiä jolloin sankari roikkuu kymmenen metrin korkeudessa pitäen jostain kiinni vain sormenpäillään... 

Perusidea ei ehkä ole täysin originaali, mutta toisaalta on. Kyseessä on uudenlainen teknologia, joka on alunperin suunniteltu hyötykäyttöön mutta joka on päätynyt pahiksille tuhoamistarkoitukseen. Väistämättä on mietittävä, olisiko tällainen mahdollista tosielämässä, etenkin nyt kun merien huono kunto on jatkuvana puheenaiheena. 

Erakkomiljardööri Marchetti ja hänen luomansa keinotekoinen saari Aqua-Terra nousivat suosikeiksini. Tekosaaria on oikeastikin, mutta ei näin massiivisen kokoisia, eikä etenkään liikkuvia. Aqua-Terralle haluavat saavat ensin käyttää aikaa ja aivojaan arvioidakseen, missä se milloinkin mahtaa olla. 

Pidän siitä, että vauhdikas agenttitarina on saanut ympärilleen runsaasti huumoria. Kurtin ja Joen keskinäinen sanailu antaa hengähdyshetkiä, samoin se että Kurtilla on nasevia vastauksia myös silloin kun hän on pahoissa vaikeuksissa. Tämä näyttää olevan neljäs Kurt Austin - kirja, ajattelin kyllä että voisinpa lukaista muutkin. Tai ainakin osan ja katsoa, onko sarjassa kirjoitettu sama kirja yhä uudelleen. Tarina ei ehkä ole yllätyksellinen, mutta se on viihdyttävä ja sitä lukee ihan mielellään. 

Helmet-lukuhaasteessa oikaisen vähän kohtaa 34, "kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia". Kaksi ei ole usea, eikä eri kirjoittajien tekstiä voi erottaa toisistaan, mutta menköön silti.

Kirja joka maasta - haasteeseen täytän Jemenin. 

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 5: Suez

Matti Korhonen: Suezin rauhansoturit
Matti Korhonen 2010
192 s. + 42 kuvasivua

Ai nyt tuli hankala pysäkki! Olin valinnut lasten seikkailukirjan, mutta se oli vuodelta 1958 eikä sitä sitten löytynytkään Tampereelta kirjaston varastosta. Piti tehdä äkkiä suunnitelma B. Olisin halunnut lukea kaunokirjan, mutta koska Egypti-aiheiset ovat usein mallia tiiliskivi, ja koska lukuaikaa oli vain kaksi päivää niin päädyin tietokirjaan.

Peltiheikillä ei puolusteta edes pientä rauhaa. Pitää olla tykkejä, panssareita, pommeja, sotakoneita joka lajia. Vasta silloin rauhantekijöillä on sananvaltaa. Älä hitossa tuommoisia puhu! Säikähtävät. Jättävät sotimisen siihen. Me jäämme kotiin tupajumeiksi! Peltiheikki ja puukko olkoon aseemme! Niiden avulla käymme jaloon taistoon maailmanrauhan puolesta. 

Mitä me aseilla! Ei yhtään mitään. Ei meitä kukaan uskalla ampua. Koko maailma tietää, että Suomen pojat olivat talvisodassa Tikkakosken mainosmiehiä. Jos eivät muista sitä, karjaistaan perkeleesti, että Härmästä ollaan ja Kauhavalle tullaan! Jos eivät usko meitä, pötkitään karkuun pirunmoista vauhtia. 

Kirjoittaja Matti Korhonen on itse osallistunut siihen vuosien 1956-1957 YK-operaatioon, josta tässä kirjoittaa. Tarina perustuu vuosikymmenten takaisiin muistiinpanoihin. Pakko todeta, että tämä ei ollut minun kirjani. Joitain hienoja kohtia oli, mutta perusongelma minun lukumakuuni on se, että alueen kulttuuri ja itse operaatio jäävät täysin sivuosaan, kun Suomi-pojat keskittyvät ryyppämään ja pyrkimään paikallisten naisten hameen alle. Esimerkiksi vankien kuljetusoperaatiosta olisi lukenut mieluusti tarkemman kuvauksen kuin yhden lyhyen kappaleen verran (kyseisen luvun muut kolme sivua käsittelevät naiskersantin muotoja ja israelilaisten mereen lakaisemista). 

Jos paikallista kulttuuria kuvataan pidemmälti, se keskittyy lähinnä torikauppaan ja siellä tinkaamiseen. Sinänsä hauskaa luettavaa, mutta olisin kaivannut monipuolisuutta. Nyt minulle ei jäänyt oikeastaan minkäänlaista mielikuvaa maisemista ja rakennuksista. Päällimmäinen tunne on ärsyyntyminen siitä, että mennään rauhanturvatehtäviin ja keskitytään pontikan keittämiseen, plus että naislukijana sain inhonväristyksiä naisten esineellistämisestä ja siitä, että heistä puhutaan melkoisen halventavasti - olivat kyseessä sitten paikalliset naiset tai suomalaiset, jotka lähettivät rauhanturvaajille kirjeitä.

Onneksi matka jatkuu, seuraava pysäkki on Kalkutta. Enpä tiedä vielä, kuinka helposti siihen liittyviä kirjoja löytyy mutta jos ei siihen niin ainakin Intiaan. 

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 4: Brindisi / Italia

Torinosta matkan pitäisi jatkua Brindisiin, mutta koska en löytänyt siihen liittyvää kirjaa niin on tyydyttävä Italia-aiheiseen.

Hannu Mäkelä: Syksy Venetsiassa

Kansi Markko Taina

Tammi 2006

392 s.

Kun Brindisi osoittautui vaikeaksi kohteeksi, päädyin tutkailemaan kirjahyllyäni ajatuksella, että täytyy siellä olla joku Italiaan liittyvä kirja. Olihan siellä, esimerkiksi Syksy Venetsiassa, jonka olen lukenut aiemminkin mutta postausta en ole tehnyt ennen tätä.

Jaakko Uusitalo ajautuu pienoiseen kriisiin. Eläkepäivät ovat koittaneet, ja vaimo haluaa erota. Vaimo ei enää jaksa Jaakkoa, mokomaa Casanovaa. Siitä Jaakko saa kimmokkeen alkaa tutustua tähän tavallaan tuttuun mutta silti tuntemattomaan hahmoon. Hän pakkaa mukaan 4000 sivua Casanovan elämäkertaa ja matkustaa Venetsiaan. Pian hän tapaa nuoren naisen, Marian, joka tekee opinnäytetyötä Romano Scarpan arkkitehtuurista. Jaakko ihastuu nopeasti, ja liimautuu Marian mukaan. He kulkevat sekä Casanovan että Scarpan jäljissä. Marialla ei ehkä ole yhtä voimakkaita tunteita kuin Jaakolla, mutta omassa vapaudenkaipuussaan hän tarttuu tähän. Rakkaussuhteesta ei voi puhua, pikemminkin kumppanuudesta, jolla ei kuitenkaan ole tulevaisuutta ja molemmat tietävät sen.

Joskus kaikki päättyy, mikä tahansa hauskuus saa lopun, vain suru ja murhe ei, mietin sitten ja pysähdyn, katson Huokausten siltaa, olen kuin Thaimaassa maalatussa venetsialaisessa toritaulussa siinä: Minä ja Ponte dei Sospiri... Siltä se tuntuu, vaikka en itse ole surullinen, en juuri nyt; vain se sama painava raskas möykky on minun sisälläni kuten aina. Möykyn tuntee vaikkei tahtoisi, se painaa, vaikkei muistaisi, mutta en anna sen päästä mieleeni saakka. Rintakehän yli se ei kohoa. Jospa vanha lause "poissa silmistä, poissa mielestä" onkin totta vähän toisella tavalla. Kipua ei ole, kun sitä ei ajattele. Jos minulla joku motto on enää jäljellä, niin tämä. 

Tarinan tempo on verkkainen, mikä sopii siihen mainiosti. Mikäs kiire tässä, kuljeskellessa Venetsiassa ja Veronassa. On aikaa pysähtyä havainnoimaan asioita, ihailemaan taidetta, pohtimaan elämää ja rakkautta. On paljon hienoja lauseita, joita on jäätävä miettimään. "Rakkaus vie järkeviä ihmisiä muassaan hetken ja heittää ties minne, josta sitten rakkauden kuoltua on taas palattava takaisin. Paikkaan, jota useinkaan ei enää ole."

Vaikka Jaakko rakastuu, tunnelma ei kiihkene vaan pysyy kotoisan lämpimänä. Hän antaa itsensä toisinaan kuvitella (mahdottomia) asioita, mutta on pääasiassa realisti. Kun tilanne on mikä on, silloin on tärkeää pysytellä hetkessä eikä haihatella liikoja. Hänen ajatusmaailmassaan on monenlaisia viisaita elämänohjeita. 

Maria jää minulle etäiseksi. Hän tulee ja on, mutta jotenkin en saa häneen tarttumapintaa, en vaikka hänen elämäntilanteensa kerrotaankin. Hän on jotenkin laimea ja jää varjoon. En saa hänestä kuvaa mieleeni, toisin kuin Jaakosta. 

Venetsian voi mieltää yhdeksi päähenkilöksi, sumuineen ja kapeine katuineen se myös tuntuu kotoisalta - vaikka en ole siellä koskaan käynyt. Lukiessa on jotenkin turvallinen olo koko ajan. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 30, "kirjan kannessa on kaupunkimaisema"; kansikuva on Michele Marieschin maalaus Rialton silta Venetsiassa. 

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 3: Torino

Pariisista reitti on vienyt meidät Italiaan, jossa pysähdymme kahdesti. Ensimmäisenä Torinossa.

Julia Navarro: Vaiennut veljeskunta

Espanjankielinen alkuteos La Hermandad de la Sábana Santa (2004)

Suomentanut Tommi Ingalsuo

Bazar 2006

506 s.

Torinon käärinliina on ehdottoman kiinnostava esine. Edelleen taitaa olla käynnissä kiista siitä, onko kyseessä aito Jeesuksen ajan esine vai ei, sanovat tutkimustulokset mitä tahansa. Kuvittelin siis, että käärinliinaan keskittyvä jännäri olisi makuuni. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan on todettava että ihan ok kirja mutta liikaa sivuja ja liian vähän persoonallisuutta. 

Torinon tuomiokirkossa syttyy tulipalo, jonka yhteydessä kirkosta löytyy kuollut mies. Poliisin taiderikosyksikkö toteaa, että kyseisessä kirkossa sattuu vähän liian paljon tulipaloja ja murtoja ollakseen sattumaa. He alkavat tutkia kirkon ja käärinliinan historiaa, mutta eivät ole liikkeellä yksin. Toisaalla toimittaja Ana kiinnostuu asiasta ja alkaa tehdä omia tutkimuksiaan. 

Tarinaa ja käärinliinan historiaa seurataan useassa aikatasossa, alkaen kahdentuhannen vuoden takaa ja välissä piipahtaen 600-luvulla. Nykyhetken tapahtumilla on juuria kaukana, vaikka poliisien onkin vaikea uskoa sitä. 

- Meillä on vain yhden miehen ruumis. Oliko hänellä rikostovereita?

- Sitä ei tiedetä varmasti, mutta se on todennäköistä. Tuskin kukaan suunnittelee ja toteuttaa yksin varkauden Torinon tuomiokirkossa, ellei sitten kyseessä ole varas, joka toimii tilauksesta ja tavoittelee jotakin tiettyä taideteosta. Siinä tapauksessa hän ei olisi tarvinnut muita. Mutta vielä emme tiedä sitä. 

- Mikäli hän ei ollut yksin, niin minne hänen rikostoverinsa katosivat?

Marco ei sanonut enempää. Hänen levottomuutensa oireili outona tunteena vatsassa. Paolan mielestä Sindone oli hänelle pakkomielle, ja siinä tämä saattoi olla jopa oikeassa: kielettömät miehet kiinnostivat häntä. Häneltä oli varmasti jäänyt huomaamatta jotakin tärkeää. Jossakin oli langan pää, ja jos hän löytäisi sen ja vetäisi siitä, hän löytäsi ratkaisun arvoitukseen. 

Periaatteessa kirjassa ei ole mitään vikaa. Ongelma vain on siinä, että näitä samanlaisia on vaikka kuinka monta, on Giulio Leonia, Dan Brownia, Javier Sierran Ehtoollisen salat, Shakespearen salaisuus, Stuart Clarke... Eli siis pyhiä tai mystisiä esineitä, salaseuroja tai lahkoja, vakoojia ja palkkamurhaajia, pappeja ja kardinaaleja, pettureita jokaisen tahon riveissä, aarretta vartioiva suku ja niin edelleen ja niin edelleen. Temppeliherroja unohtamatta! 

Sinänsä ihan viihdyttävää luettavaa, mutta tuskin tästä sen pysyvämpää musitijälkeä jää. Ainoa poikkeus on loppu, se on mielestäni muista poikkeava ja siksi hyvä. 

Maailman ympäri 80 päivässä. Pysähdys 2: Pariisi

Matkallamme maailman ympäri olemme saapuneet Pariisiin. Mietin, otanko kaikki alkupään pysähdykset mukaan, mutta päätin ottaa. Vernen kertoja hyppää Lontoosta suoraan Adeniin, mutta Phileas Fogg kirjaa niiden väliin Pariisin, Torinon, Brindisin ja Suezin. Ei helpoimpia kohteita löytää kaunokirjaa mutta parhaani yritin! 

Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi
Ranskankielinen alkuteos Un peu plus loin sur la droite (1996)
Suomentanut Marja Luoma
Gummerus
272 s.

Fred Vargas on tunnettu Adamsberg-sarjasta, mutta on hän kirjoittanut muutakin. Uutuusteos Muistoksi käynnistäsi on toinen osa Kolme evankelistaa - sarjasta, mutta sanoisin että ykkösosaa ei suinkaan tarvitse lukea ensin - etenkin kun tämä kakkososa on aiemmin suomentamaton, toisin kuin ykkös- ja kolmososat. Tämä toimii itsenäisenä, edellisen osan tapahtumiin viitataan vain hyvin lyhyesti. Lisäksi evankelistat ovat sivuosassa, toinen toistaan pienemmässä roolissa, kun parrasvaloissa loistaa Louis Kehlweiler. 

Louis Kehlweiler on potkaistu pois työstään sisäministeriössä, niinpä hänellä on runsaasti aikaa tarkkailla Pariisin tapahtumia. Hän on numeroinut kaupungin penkkejä, jotta voi helposti kertoa missä mitäkin tapahtuu. Paitsi että hän itse on ainoa, joka muistaa miten numerointi menee. 

Eräänä iltana Louis havaitsee koirankakassa luunpalan. Hän on vakuuttunut siitä, että kyseessä on ihmisen luu. Mutta kuinka vakuuttaa poliisi, etenkin kun hänen komisarioystävänsä Adamsberg on lähtenyt muualle? No, eipä siitä mitään tule. Louis ei kuitenkaan ole sitä tyyppiä, joka jättää asiat puolitiehen. Jos poliisi ei puutu asiaan, hän selvittää luun tarinan itse. Ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaa, hän onnistuu, apunaan rupikonnansa Bufo sekä evankelistoista etenkin Marc. Tapahtumat alkavat Pariisissa mutta päättyvät Bretagnessa, Port-Nicolasin pikkukylässä.

- Onko sinulla kunnon syy epäillä murhaa vai oletko vain keksinyt hyvän tarinan?

Louis irvisti.

- Murha ei ole mikään hyvä tarina, Marthe, enkä minä ole niissä puuhissa sen takia, että saisin jotain tekemistä. Penkin numero 102 tapauksessa saatan olla väärässä ja toivon, ettei touhuun liity mitään rikollista. Asia kuitenkin vaivaa mieltäni, enkä ole vielä varma mistään, ja sen takia en luovuta. Käyn siellä vielä vilkaisemassa. Nuku hyvin. 

- Eikö sinunkin olisi parempi nukkua? Mitä sinä menet katsomaan?

- Pissiviä koiria.

Marthe huokaisi. Mitään ei ollut tehtävissä. Ludwig oli sinnikäs ja eteni kuin jarruton juna. Hidas mutta jarruton juna.

Pidän vallan paljon Vargasin tyylistä kirjoittaa. Teksti vilisee kuivakkaa huumoria, kuitenkin niin että asioita ei lyödä leikiksi. Vargas on mestari osoittamaan, että vaikka asiat ovat vakavia niin niitä ei tarvitse käsitellä tiukan asiallisesti. Henkilöhahmot ovat persoonallisia ja heissä on särmää. Monet heistä tuntuvat läheisiltä, melkein ystäviltä. Ihan hyvin voisin kuvitella itseni puiston penkille istuksimaan Louisin ja Bufon kanssa. 

Tästä alkaa lukuhaaste Maailman ympäri 80 päivässä

Tästä se alkaa, matka maailman ympäri! Lähdemme tänään liikkeelle Lontoosta ja tarkoitus on palata samaan paikkaan juuri ennen joulua. Reittimme on: Lontoo - Pariisi - Torino - Brindisi - Suez - Aden - Bombay - Kalkutta - Singapore - Hongkong - Jokohama - San Fransisco - New York - Queenstown - Lontoo. Ihan jokaisesta kaupungista en löytänyt kirjaa, joten osa liittyy siihen maahan missä kaupunki sijaitsee. 

Olli Jalonen: Merenpeitto

Kansi: Anna Lehtonen
Otava 2019

462 s.








Ensimmäinen etappi on Lontoo, jonne meidät johdattaa Angus Olli Jalosen kirjassa Merenpeitto. Kirja on jatkoa Taivaanpallolle, mutta mielestäni toimii oikein hyvin myös itsenäisenä lukukokemuksena. Taivaanpallo kertoo Anguksen lapsuudesta, nyt hän on 16-vuotias nuorukainen. Lapsuusajan tapahtumiin ja kokemuksiin palataan ajoittain, mutta pääosin ollaan nykyhetkessä. Mennyt kurkottaa nykyhetkeen, täydentäen sitä, mutta pitkälti katse on tulevaisuuteen.

Angus asuu Edmond Halleyn taloudessa, on puoliksi perheen palvelija ja puoliksi Halleyn apulainen. Siinä missä Taivaanpallossa katse suunnataan avaruuteen, Merenpeitossa kohteena on merenalainen maailma. Halley haluaa päästä tutkimaan vedenalista, mutta jotta sinne voi päästä, täytyy tehdä tutkimuksia. Aina se ei ole helppoa, sillä vesi voi olla armoton. 

Aikuistuminen saa Anguksen hiukan hämilleen. Toisaalta hän tuntee itsensä poikaseksi, toisaalta hän kasvaa pituutta ja miehistyy, kolkutteleepa lopulta kolmenkympin rajapyykkiä. 1600-luvulla ei niinkään olla teini-ikäisiä, vaan muutos lapsesta aikuiseksi tapahtuu varsin nopeasti. Angus päätyy Halleyn mukana ensin Chesteriin, sitten takaisin Lontooseen ja lopulta tutkimusmatkalle valtameren yli. Vaikka vesi on pääelementti, ovat tähdet ja avaruus aina Anguksen sydäntä lähellä.

Koska olen ollut Lontoossa jo pian viisi vuotta ja koska herra Halley vietti Saint Helenalla vuoden verran, olen nähnyt hänet läheltä kuuden vuoden ajan. Se on hyvä kolmasosa minun elämästäni. Herra Halleyn elämästä kuusi vuotta on viidesosa niin että ehkä hän myös osaa nähdä minun päältäni, mutta sitä en kyllä tiedä enkä ole ollenkaan varma koska hänellä on sentään paljon elämässä ja kymmeniä ystäviä ja satoja jos ei tuhat tuttua ja kollegaa luonnonfilosofian ja tiedon laajassa maailmassa.

Kun syömme hän määrää että meille on tuotava joenvarteen aamupäivällä eväskorillinen ruokaa ja useampaan villasukkaan pakattuja pulloja joissa on kiehuvan kuumaa vahvaa mehua. Se on pienellä tavalla juhlallinen hetki koska lähdemme tekemään koetta jossa minä olen pääosassa. Vähän siihen suuntaan herra Halley Bethille ja palvelustytöille sanookin. En kehtaa katsoa Henriettaa enkä ketään kohti etteivät he huomaa että olen sisältä ylpeä vaan yritän olla yhtä tavallisesti kuin herra Halley sanoisi mistä tahansa muusta asiasta.

Pidän valtavasti Jalosen kielestä. Huomasin lukevani monia kohtia uudelleen, ihan vaan nauttiakseni sanojen virrasta. Jalonen kuvaa todella hienosti Angusin kahta puolta, sitä että hänessä on vielä lasta jäljellä vaikka onkin aikuisten töissä. Että aikuiseksi tuleminen on vähän pelottavaa. Uudet tunteet hämmentävät, lisäksi maailma muuttuu sekä pienemmäksi että avarammaksi. 

Tarina on vangitseva. Asiat tapahtuvat hitaasti mutta varmasti. On paljon yksityiskohtia niin maisemissa kuin henkilöissä, tarinan maailma elää ja hengittää. Kirjaa ei voi lukea nopeasti harppoen, ei, siitä nautitaan hitaasti ja toivotaan että se ei loppuisi ollenkaan. On monia huikean hienoja jaksoja, joista ykkössuosikikseni nousi Anguksen tekemä kohokartta, pienoismalli Lontoosta.

Oioi, minä rakastan tätä kirjaa!

Herra Halleyssa on valo ja minä olen hänen varjonsa, eikä kuitenkaan ole niin. Olen hänen valossaan mutta en varjosta siitä mitään pois vaan saatan olla ehkä valo itsekin. Jos jokainen on niin minäkin olen. Kun se ajatus tulee mieleen virkarattaiden hytissä, ojentaudun istuimella parempaan ryhtiin koska hetken ehtii tuntua yhtä varmalta ja suurelta kuin joskus ennen on tuntunut. Vaikka itsekehua ja kuvittelua se kuitenkin on, vaihtuu sitten mieleen yhtä nopeasti mutta en anna sen lannistaa edellistä ajatusta. Voin olla valo minäkin, en suurena kuin isäntäni mutta pienempänä, enkä silti ole kokonaan hänen lainavalossaan enkä siis niinkuin kuu valaisee vain auringon valovoiman vuoksi.

Helmet-lukuhaasteeseen haluan tämän kohtaan 43, "kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi", olkoonkin Angus jo 16-vuotias tarinan alkaessa. 

Lukuhaaste: Maailman ympäri 80 päivässä

Viime syksynä pidin kirjavinkkausta ja keräsin kirjakärryjä kahdeksasluokkalaisille aiheena "Lukemalla maailman ympäri". Yksi vinkatuista oli tietysti teeman klassikko eli Jules Vernen Maailman ympäri 80 päivässä, joka onneksi on olemassa myös selkokirjana. 

Tuosta sain idean: entäs jos tekisin blogihistoriani ensimmäisen itsekeksityn lukuhaasteen? Nimenomaan niin, että haasteessa noudatetaan Phileas Foggin matkan aikataulua ja karttaa. Pian totesin, että Fogg on pysähtynyt paikoissa, joihin liittyvää kirjallisuutta ei ole kuin korkeintaan jokin yksittäinen matkaopas. Tehkäämme siis niin, että oikea maa riittää, ei tarvitse olla juuri siihen tiettyyn kaupunkiin sijoittuva kirja. 

Haasteen säännöt:

• Haasteen voi aloittaa milloin tahansa. Jos haluat aloittaa heti, ole hyvä. Jos haluat aloittaa samaan aikaan kuin milloin Fogg lähti liikkeelle, alkamispäivämäärä on 2.10. Voit lukea siihen tahtiin kuin Fogg liikkuu, aikataulu tähän on alempana. 

• Kohdemaat ja -kaupungit sekä aikataulu noudattavat Vernen tekstiä. Olen poiminut sieltä päivämäärät, milloin Phileas Fogg on saapunut minnekin. Noudatan Vernen aikataulua, en Foggin. Alkumatkasta Fogg kirjoittaa muistiinpanoihinsa olleensa Lontoon ja Adenin välissä Pariisissa, Torinossa, Brindisissä ja Suezissa. Mutta koska Fogg ei enää myöhemmin mainitse paikkoja ja päivämääriä, päätin jättää hänen listauksensa pois. Jätin pois myös Ison-Britannian Queenstownin; Amerikan-laiva saapui sinne ja sieltä lähdettiin junalla Lontooseen jonne saavutaan samana päivänä.

• Lukuaikaa on 80 päivää eli mikäli aloitat 2.10 urakan tulisi olla valmis 21.12. Postausaikaa on hieman pidempään eli kuun loppuun asti. Näin ollen lukuhaaste kestää koko vuoden :) En kuitenkaan aio olla niuhottaja, eli jos käytät lukemiseen 360 päivää niin se on täysin ok. Tai jos aloitat 2.3. ja olet valmis 21.5. Oma suunnitelmani on aloittaa 2.10, toivottavasti muistan :D 

• Suosittelen linkittämään postaukset alle kommenttikenttään, joko yksittäin tai linkkinä koostepostaukseen. Yritän havaita kaikki ja laittaa mukaan omaan koontiini. Käytäthän postauksissa hashtagia #maailmanympäri80päivässä 

• Matkan aikataulu on tämä:

         Lontoo / Iso-Britannia (2.10.)

         Aden / Jemen (14.10.)

         Bombay eli nykyään Mumbai / Intia (20.10.)

         Kalkutta / Intia (25.10.)

         Hongkong / Kiina (6.11.)

         Jokohama / Japani (14.11.)

        San Francisco / Yhdysvallat (3.12.)

        New York / Yhdysvallat (11.12.)

        Lontoo / Iso-Britannia (21.12.)

Kuka lähtee mukaan? :) 

PS. Tiedän että kuvassa oleva teksti on pienellä. Sain lisättyä tekstin ja vaihdettua värin, mutta suurentaminen ei onnistunut. Ainakaan vielä, yritän toisena päivänä uudelleen.