Olemme siirtyneet Pohjois-Amerikkaan! Melkoinen määrä kilometrejä ja pysähdyksiä on jo takana, enää muutama edessä. Tämänkertainen pysäkkimme San Francisco oli suhteellisen helppo kirjallisuuden kannalta. Toki kirjan etsinnässä piti huomioida, että kaupunki oli joissakin luettelotietuieissa muodossa San Fransisco. Itse asiassa olen epävarma, kumpi on oikein?
James Patterson: Kuka kuolee ensin?
Englanninkielinen alkuteos 1st to Die (2001)
Suomentanut Tero Valkonen
Pokkaripainos WSOY 2008
308 s.
Voi sentään. Taas. Odotin enemmän kun sain.
Kirjan peruskuvio on mielenkiintoinen. Poliisi Lindsay Boxer on mukana selvittämässä murhasarjaa, jossa hääpari kuolee pian häiden jälkeen. Pian hän tutustuu toimittaja Cindyyn ja huomaa tulevansa tämän kanssa juttuun harvinaisen hyvin. Kuolemansyyntutkija Claire on jo ennestään Lindsayn ystävä, ja myöhemmin nelikon täydentää syyttäjä Jill. Koska poliisitutkinta kokee vastoinkäymisiä, naisjoukko päättää tutkia murhia epävirallisesti. Murhaaja on ovela, ja ennen kaikkea näkymätön. Superrikkaiden piirissä hän on täysin huomaamaton, hän tuntuu kuuluvan hääpaikalle. Murhien tahti on hurja, joten tekijän löytämisellä ja pysäyttämisellä on kiire.
Huone tuntuu huutavan minulle. Jotain on varmasti jäänyt huomaamatta. Tajuamatta. Mitä se on? Mikä on jäänyt kaikilta näkemättä?
Astun sängyn viereen. Kuvittelen Melanien, hänen kamalat haavansa, mutta tyynet kasvot eivät näytä syyttäviltä. Tappaja jättää Melanien. Hän ei ota korvakoruja. Hän ei ota valtavaa timanttisormusta.
Äkkiä tajuan - kuin juna syöksyisi pimeästä tunnelista. Tajuan mikä puuttuu. Mikä jäi huomaamatta. Voi hyvä luoja, Lindsay!
Sormukset!
Muistelin makaavaa Melanieta. Hänen siroja, verisiä käsiään. Timanttisormus oli paikoillaan, mutta... Voi luoja! Onko se mahdollista?
Juoksin eteiseen ja muistelin sulhasen retkottavaa ruumista.
He olivat menneet naimisiin muutamaa tuntia aiemmin. He olivat juuri vannoneet valansa. Mutta heillä ei ollut kultasormuksia.
Vihkisormuksia.
Tappaja ei vie korvakoruja, tajusin.
Hän vie sormukset.
Peruskuvio on mielenkiintoinen, mutta se ei riitä. Tarinaa kerrotaan Lindsayn näkökulmasta minä.muodossa, mutta silti hän jää etäiseksi. On vain nykyhetki, ei menneisyyttä. Hän on poliisi jolla on tietty sairaus, siinä kaikki mitä hänestä tiedän ja muistan luettuani 300 sivua. Sama juttu muiden murhakerholaisten kanssa, heistä ei kerrota juuri mitään. Miksi haluaisin lukea monta osaa heidän seikkailuistaan, kun ensimmäisen perusteella en saa kenestäkään minkäänlaista otetta? Toisessa osassa ehkä kerrottaisiin enemmän, mutta viitsinkö lukea sitä kun pinossa ja lukulistalla on kymmeniä muita kirjoja?
Vähän sama tunne jää uhreista. He ovat vain lista nimekkäitä häävieraita, shamppanjaa ja limusiineja, rahan kylvämistä ympäriinsä. Kaikki ympärillä on niin luksusta, että ihmiset hukkuvat siihen, juuri he, keiden pitäisi herättää lukijassa tunteita.
Takakannesta luin että kirja sijoittuu San Franciscoon, muuten olisin ehkä tajunnut sen mutta tuskin muistanut. Ympäristön kuvaamista on vähän, ja se mikä on voisi olla missä tahansa. Kun lähestytään kaupunkia niin sovitaan mihin mennään brunssille, mutta tarina ei kuvaa yhtään miltä kaupungin lähestyminen näyttää.
On kauheaa sanoa näin nimekkään kirjailijan teoksesta, mutta minulle tämä oli aika yhdentekevä tarina vailla mitään sanomaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti