Huh, pitkä kierros maailman
ympäri on viime kilometreillä. Matka on tuonut meidät Irlantiin, maahan joka on
minulle oudon vieras. On olo, että kaikkihan nyt Irlannin tietävät, mutta kun
pysähtyy miettimään tarkemmin niin havaitsin että itse asiassa tiedän todella
vähän. Dublin nimeltä, olut, vihreät nummet, tietynlainen musiikki. Siinäpä se.
Olikin mielenkiintoista päästä lukemaan Irlantiin liittyviä kirjoja, lainasinkin
kaksi joita toinen (Anne Enrightin Valvojaiset)
odottaa vielä lukuvuoroaan. Varsinainen kohde olisi ollut Queenstown, mutta siitä ei löytynyt kirjaa joten mennään Irlannilla yleensä.
Hanna Tuuri: Tuulen maa
Otava 2012
174 s.
Olen tiennyt Hanna Tuurin
Irlanti-kirjoista, tiedän hyllyttäneeni niitä useamman kerran mutta yhtään en
ole lukenut ennen tätä. Nyt mietin, lukisinko kauno- vai tietokirjan, päädyin
jälkimmäiseen. Osittain siksi, koska olen vallan ihastunut vastaaviin, joissa
suomalaiset kertovat tositarinoita kohtaamisista ja sattumuksista ulkomaan
kodissa (kuten Outi Nyytäjä Ranska-kirjoissaan ja Kirsi Piha Italia-kirjassaan).
Osittain siksi, että oma kahden kulttuurin suhteeni on vakiintumassa miehen
muutettua Suomeen muutama kuukausi sitten.
Ja kävihän Tuulen maankin kanssa niin, että olin mennyttä tyttöä jo heti
alusta. Kirja alkaa Paddyn tapaamisella; hän on aivan mahtava tapaus! Toivoin
hänen esiintyvän myöhemminkin ja ilahduin aina, kun niin kävi. Myös muut
ihmiset ovat mainioita persoonallisuuksia kummallisine tapoineen ja ajatuksineen.
Luonto on vahvasti läsnä, ja Tuuri kuvaa sitä hyvin elävästi, oltiin sitten
kotipihassa, palavalla nummella tai lumisilla teillä.
Mäessä, keskellä Askeyn tietä seisoo mies, lyhyt, jykevä hahmo
syksyisessä aamuhämyssä, jalat tukevasti harallaan molemmin puolin tien
keskellä kasvavaa ruohoa. Leveät hartiat erottuvat vaalenevaa, punertavaa
taivasta vasten: suuret luut, vahvat nivelet, menneiden sukupolvien ruumiillisen
työn perintö. Pieni pipo kohoaa päälaella hullunkurisena suippana: maalaismies,
Egoolin yläkylän Paddy.
Ciarán pysäyttää auton ja avaa ikkunan. Paddy lompsii autolle kuraiset
kumisaappaat pikisorassa; kenellä nyt olisi kiire, lauantaiaamuna.
Kirja ei suinkaan ole
humoristinen kokelma hauskoja tapauksia; niitäkin on mutta paljon myös vakavampaa
asiaa. Yksinäisyyttä, kaukana olevia sukulaisia, maaseudun autioitumista,
politiikkaa. Yhtenä keskipisteenä on edesmenneen Jimmien talo ja maat sen
ympärillä. Kovin tutulta kuulostaa se, että perinnöstä on tulossa perikunnalle
enemmänkin ongelma, josta he kuitenkaan eivät ole järin kiinnostuneita, sillä
pieni Mayo on kuin maailman ääressä verrattuna Englantiin.
On hauska ajatella, miten varsin
syrjäiseen Irlannin kolkkaan on päätynyt paitsi englantilaisia myös
suomalainen, ja myöhemmin vielä amerikkalaisia. Elämän reitit ovat erilaisia,
ja on mukava miettiä, miten jokainen on löytänyt paikasta jotain sellaista,
mikä saa hänet jäämään.
Nyt on sitten niin, että haluan
lukea heti paikalla muutkin Tuurin kirjat, taitaa olla kaksi muuta tietokirjapuolella,
mutta myös kaunokirjat alkoivat kiinnostaa.
Viimeiset etapit matkassamme ovat hieman hankalia päivämäärien kannalta. Irlantiin ja sen jälkeen takaisin
Lontooseen seurue saapuu 21.12, mutta kuten tiedämme, he eivät huomanneet
aikaeroa välittömästi vaan tajusivat vasta hetken päästä että onkin 20.
päivä. Päätin tehdä ainakin Irlanti-postauksen 20. päivä, yritän saada Lontoon
tehtyä myös mutta hätätilassa jätän sille mahdollisuuden tulla julkaistuksi vasta 21.
päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti