tiistai 20. syyskuuta 2022

Teatterissa: Momentum 1900 Tampereen Työväen Teatterissa

 
Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Viime perjantaina kuulin olevani illan yksin kotona, päätin lähteä teatteriin. Valinta kohdistui Momentum 1900 -musikaaliin. Olin kiinnostunut siitä jo ennestään, ja kun esitys osui perjantai-illalle niin avot. Ja jestas sentään mitä siellä tapahtuu! 

Pariisin maailmannäyttely 1900. Suomalaisia taiteilijoita ja rakennusmiehiä on kokoamassa Suomen paviljonkia. Taiteilijat haluavat tuoda esiin suomalaista kulttuuria, mikä ei ole helppoa Venäjän valvovan silmän alla. Ruhtinas Tenishev (Aimo Räsänen) pyrkii pitämään huolta siitä, että paviljonki korostaa Suomen asemaa Venäjän yhtenä maakuntana. 

Pauliina Saarinen, Emilia Keskivinkka ja Pihla Pohjolainen. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri.

Kiire uhkaa, sillä materiaalit ovat alkuun väärät ja aikataulu tuntuu liian tiukalta. Viinikin maistuu, varsinkin taiteilijoille. Ristiriitaa tulee etenkin siitä, kun rakennusmiehet kokevat etteivät taiteilijat ymmärrä mitään fyysisestä työstä. Oman hankaluutensa tuo rakkaus. Verna (Emilia Keskivinkka) saapuu Pariisiin setänsä kuvanveistäjä Ville Vallgrenin (Martti Suosalo) luo, eikä aikaakaan kun hän rakastuu rakennusmies Eliakseen (Saska Pulkkinen). Luokkaero on selvä, eikä rajaa ole helppo ylittää vaikka kuinka haluaa. Taustalla vaikuttavat myös aatteet ja ihanteet; toiset haluavat sosialismia, toiset vapautta, naiset etenkin mahdollisuutta opiskella taidetta ja elää taiteilijana.

Tatu Siivonen, Saska Pulkkinen ja Jussi-Pekka Parviainen. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri.

Momentum 1900 on kertakaikkisen huikea elämys. Siinä toimii ihan kaikki, eikä siinä ole yhtään lähellekään keskinkertaista suoritusta. Esiintyjät ovat loistavia. Kaikki ovat erinomaisia laulajia, ja livemuusikot tuovat esitykseen kivan lisämausteen. Laulut ovat yllätyksellisiä. Toki mukaan mahtuu rakastavaisten duetto ynnä muuta perinteistä, mutta enemmän on jotain ihan muuta. Suoranainen räppihenkisyys oli yllättävin juttu, mutta toimii. Ja myönnän että päässäni soi yhä, neljä päivää myöhemmin, useampikin musikaalin laulu. 

Lavasteet, valot, videot, puvut - kaikki on ihan täydellistä. Tarinan teemat ovat isoja ja mahdollistaisivat myös synkemmän tulkinnan, mutta tässä on onneksi valittu mukaan paljon huumoria. En ollut ainoa joka nauroi ääneen monta kertaa. 

Tämä on taas vaihteeksi kappale, jonka voin kuvitella katsovani enemmän kuin yhden kerran. Esityksiä on ainakin vuoden loppuun asti, toivottavasti pidempäänkin. 

Janne Kallioniemi, Martti Suosalo ja Aimo Räsänen. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri.

Momentum 1900. 
Rooleissa Emilia Keskivinkka, Saska Pulkkinen, Jussi-Pekka Parviainen, Martti Suosalo, Janne Kallioniemi, Petra Karjalainen, Aimo Räsänen, Pihla Pohjolainen, Pauliina Saarinen, Juha-Matti Koskela, Hiski Vihertörmä, Petra Ahola, Mika Honkanen, Tatu Siivonen, Marko Keskitalo, Santeri Helinheimo Mäntylä, Anne-Mari Alaspää
Käsikirjoitus Heikki Salo ja Sirkku Peltola
Ohjaus Sirkku Peltola
Sävellys Eeva Kontu
Lyriikat Heikki Salo
Kapellimestari Tony Sikström
Koreografia Petri Kauppinen
Lavastus Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Valo- ja videosuunnittelu Eero Auvinen

perjantai 16. syyskuuta 2022

Robert Thorogood: Thamesjoen murhat

 

Robert Thorogood: Thamesjoen murhat

Englanninkielinen alkuteos The Marlow Murder Club (2021)

Suomentanut Hilkka Pekkanen

Kansi Laura Noponen

Siltala 2022 

335 s. 


Marlow on kylä Thamesin rannalla, rauhallinen paikka jossa ihmiset elävät elämäänsä ilman yllätyksiä. Kunnes yhtäkkiä kylää ravistelee murha-aalto. 

77-vuotias Judith Potts asuu joen rannalla. Hän laatii lehtiin ristisanatehtäviä ja nauttii iltarituaaleistaan eli jokiuinnista ja viskistä. Eräänä iltana hän kuulee laukauksen ja ilmoittaa asiasta poliisille. Joku käväiseekin naapurissa mutta siinä se. Judith sydämistyy kun hänen huoltaan ei oteta todesta. Kun naapuri löytyy kuolleena, hän ei luota poliisin ammattitaitoon vaan alkaa selvittää tapausta itse. Kun ruumiita tulee lisää, hän saa avukseen kaksi kylän naista. Kolmikko tuntee kylän ja ihmiset, ja he kuuntelevat ja katsovat tarkasti. Tarvittaessa tekevät lisääkin, sen mitä tilanne vaatii. 

Poliisia edustaa rikosylikonstaapeli Tanika Malik, joka on epävarma murhatutkintansa johdossa. Hän pyrkii näyttämään itsevarmalta ja tehokkaalta, mutta on samalla hermostunut. Paine tapausten selvittämiseen on kova. Tanika ei oikein tiedä, kuinka suhtautua Judithiin. Toisaalta hän haluaa tämän pysyvän kaukana tutkinnasta, pelkästään todistajan roolissa, mutta toisaalta, joka kerta heidän tavatessaan Judithilla on uutta tietoa kerrottavanaan. Pitäisikö poliisin todella tehdä yhteistyötä liki kahdeksankymppisen rouvan ja tämän uusien ystävien kanssa?

Becks yritti seurata Suzien logiikkaa. "Mutta sehän on varastamista."
"Voihan sitä siksikin sanoa."
Becks oli kauhistunut.
Judith nojautui eteenpäin silmät innostuksesta säihkyen. 
"Kuinka arvelet meidän pääsevän siihen käsiksi?"
"Vain yhdellä tavalla. Pitää murtautua sisään."
"Ei, ei, ei", Becks sanoi. "Emme voi murtautua asianajajan toimistoon varastamaan yhtään mitään!"
"Sinä saat sen kuulostamaan pahalta", Suzie sanoi. 
"Se johtuu siitä että se on paha juttu."
"Ei se nyt niin kauhean paha ole."
"Se on lainvastaista! Saatamme joutua vankilaan!"
"Emme me vankilaan joudu."
"Kuinka voit olla siitä varma?"
"Helposti. Emme nimittäin jää kiinni."
Becks odotti, että Suzie jatkaisi selitystä. Sen tarkempaa selitystä ei kuulunut. 
"Siinäkö kaikki?"
Suzie levitti käsiään. "Siinä."

Tässä on nyt pehmodekkari parhaimmillaan. On kyläyhteisö, jossa kaikki tietävät kaikki nimeltä mutta jossa on myös salaisuuksia - ei kuitenkaan kammottavia eikä liiallisessa määrin. On topakka päähenkilö, joka ottaa ohjat omiin käsiin ja samalla vähän neuvoo poliisia että mitä pitäisi tehdä. On ilkeitä ja lipeviä tyyppejä, jotka kuitenkin joutuvat tunnustamaan tappionsa terävä-älyisen ja toimeliaan Judithin edessä. On huumoria ja tilannekomiikkaa, joka sopii mainiosti jopa loppujännityksen osaksi. 

Kannessa lukee "osa 1", joten jatkoa lienee luvassa tuttuun kirja per vuosi -tahtiin. Eikä siinä mitään, hyvin sopii tähän lajityyppiin, jossa iäkkäämmät (usein rouvashenkilöt) ratkovat rikoksia. Suomessa on Annikki Nissinen selvittää murhan jo vuodelta 2012, pioneeri saattoi olla Leonie Swann jonka dekkareissa päähenkilö neiti Maple on lammas. Viime vuosilta tuttuja ovat S. J. Bennettin sarja kuningatar Elisabetista rikosten ratkojana sekä Richard Osmanin eläkeläisporukka. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 26, "kirja liittyy kansalaisaktivismiin". Ehkä siihen teemaan liitetään yleensä vakavampia kirjoja, mutta itse näen Judithin "otan langat omiin käsiini" -mentaliteetin yhdenlaisena kansalaisaktivismin muotona. 

sunnuntai 11. syyskuuta 2022

Hillary Rodham Clinton & Louise Penny: Terrorin valta

 

Hillary Rodham Clinton & Louise Penny: Terrorin valta

Englanninkielinen alkuteos State of Terror (2021)

Suomentanut Timo Korppi

Bazar 2022

573 s.



Taas kirja, johon suhtauduin ennakkoon epäilevästi. Poliittinen trilleri, hmm. Aiemmat kokemukset lajityypistä ovat sellaiset, että niissä on kovin paljon asiaa josta en ymmärrä oikeastaan yhtään mitään. Toisaalta kirjoittajat, ovatko niin erilaiset ihmiset kuin "kovana" poliitikkona tunnettu Clinton ja kotoisia kylädekkareita kirjoittava Penny kyenneet saumattomaan yhteistyöhön? 

Yllätyin iloisesti, kun tapahtumat tempaavat mukaansa heti alusta, eivätkä politiikan pyörteet ole ollenkaan niin vaikeaselkoisia kuin mitä pelkäsin. 

Kuvio kuulostaa tutulta: Yhdysvaltain uusi presidentti on nimittänyt ulkoministeriksi pahimman kilpakumppaninsa, ja hallinto joutuu setvimään edellisen presidentin valtakaudelta jäänyttä kaaosta. Ex-presidentti kummittelee taustalla aggressiivisine kannattajineen, jotka pyrkivät saamaan tämän takaisin valtaan. 

Ulkoministeri Ellen Adams palaa Soulista, reissusta rähjääntyneenä ja sekä senaattoreiden että median irvailemana. Vaan ei aikaakaan kun Euroopassa alkaa räjähdellä. Miksi terroriteoista ei ole saatu mitään vihiä ennalta, ja miksi kukaan ei ota niistä vastuuta? Ellen ja presidentti Douglas Williams joutuvat sivuuttamaan keskinäiset kaunansa ja tekemään tiivistä yhteistyötä saadakseen selville, kuka on räjähdysten takana ja miksi. Keneen voi luottaa tilanteessa, jossa raha ja valta tuntuvat sokaisevan yhden sun toisen? Kuvion laajetessa Ellen joutuu matkustamaan niin Iraniin, Pakistaniin kuin Venäjälle, ja mukaan tulevat sekoitetuksi myös hänen toimittajina työskentelevät lapsensa. 

Kun Betsy Jameson seisoi jonossa ja odotti taksia Dullesin lentokentällä Washingtonissa, hän mietti mielessään, pitäisikö hänen kysyä koneessa havaitsemaltaan ja hänen jälkeensä jonoon asettuneelta miellyttävän oloiselta nuorelta mieheltä, oliko tämä halukas jakamaan taksin hänen kanssaan. Mies oli niin selkeästi häntä varjostamassa, että Betsyä suorastaan huvitti. Hän toivoi, ettei kyseessä ollut mikään vakooja, koska osoittamillaan kyvyillä hänelle ei voinut veikata pitkää uraa, tuskin pitkää ikääkään, kun varjostus paljastui jopa hänelle. Betsy päätti kuitenkin lopulta, että mies oli komennettu hänelle enemmänkin suojakilveksi kuin päällystakiksi.

Betsy saattoi kuvitella, että käsky oli tullut Elleniltä, joka oli halunnut varmistaa, ettei hänelle sattuisi mitään ikävää.

Ajatus oli lohdullinen, mutta samalla levottomuutta herättävä. Betsylle ei ollut tullut pieneen mieleenkään, että hänen työhönsä ja tehtäväänsä liittyisi vaaran elementti. Tehtävä oli kieltämättä hankala, mutta ei sen pitänyt vaarallinen olla. 

Lukemisen jälkeen suhtaudun tähän ristiriitaisesti. Tarina on mielenkiintoinen ja jännittävä, lukijalle ei anneta hengähdystaukoja kun kierretään ympäri maailmaa ja kilpaillaan aikaa vastaan. Kiivastahtisuudesta huolimatta mukaan mahtuu huumoria ja lämpöä. Erityisesti pidän siitä, kuinka Ellen toimii valtioiden päämiesten kanssa, valmistautuen huolella ja muuttaen taktiikkaansa sen mukaan, miten tapaamiset etenevät, mitä tietoa hän saa ja mitä muuta tietoa aikoo vielä saada. 

Suurin heikkous on henkilöhahmoissa. Koska tapahtumia on niin paljon ja niin monessa paikassa, ei henkilöihin ehditä paneutua yhtään syvällisemmin. Minusta tuntuu, etten saanut kenestäkään otetta, en edes Ellenistä. Valkoisessa Talossa henkilökuntaa on niin paljon, että vaikka nimet ja tittelit jäivät mieleen niin työn sisällöstä ei juuri tullut kuvausta. Esimerkiksi henkilöstöpäällikkö Charles Boynton on läsnä lähes koko ajan, mutta vain hoputtamassa Elleniä jonnekin. Hänestä itsestään ei kerrota yhtään mitään. 

Loppupuolella petyin pahasti, kun Three Pines ja Armand Gamache vedetään mukaan tapahtumiin. Mielestäni se on täysin tarpeetonta mainontaa. Maininta Ruth Zardosta Ellenin lempirunoilijana hykerrytti, mutta kun mukaan tulevat myös bistro, Myrna kirjakauppoineen ja Gamachen koira Henri niin se on jo liikaa. Gamache-sarjan maailma on hyvin kaukana tiivistahtisesta terroristijahdista, eikä se tähänkään kirjaan istu luontevasti. 

Saapa nähdä onko Ellen Adamsista tulossa lisää kirjoja, toisaalta loppu antaa siihen mahdollisuuden mutta toisaalta jatko voidaan jättää lukijan mielikuvituksen varaan. 

Suositus tälle, jos kaipaat jännittävää kirjaa täynnä toimintaa mutta lähes ilman minkäänlaista ihmissuhteiden ja tapahtumaympäristöjen kuvausta. 

Terrorin valta on luettu myös Tuulevin lukublogissa

keskiviikko 31. elokuuta 2022

Karin Erlandsson: Koti

 

Karin Erlandsson: Koti

Ruotsinkielinen alkuteos Hem (2021)

Suomentanut Katariina Kallio

Kansi: Fredrik Bäck

S&S 2022

287 s. 


Kymmenen naista Ahvenanmaalla, 800-luvulta 2010-luvulle ja lopuksi tuhansia vuosia taaksepäin. Kymmenen vahvaa naista, joita elämä koettelee mutta jotka jatkavat eteenpäin. Meri antaa ja meri ottaa, niin on aina ollut eikä sille mitään mahda. 

Useimmiten se on mies, joka lähtee merelle, jättäen naisen (ja lapset) odottamaan. Palaako mies takaisin? Poissaolo kestää viikkoja tai kuukausia; palaako mies samana kuin lähti? Tulevaisuus ulottuu paluuseen asti, sitten alkaa uusi tulevaisuus. 

Vuosisatojen aikana saarella tapahtuu kaikenlaista. Rakennetaan Jomalan kirkko, paetaan venäläisiä merelle ja ruotsalaisia metsään, odotetaan poikaa tai isää, tanssitaan laiturilla... Yhden tarinan luettuaan ei voi tietää, mitä seuraavassa tapahtuu; ne ovat erilaisia keskenään mutta niissä on tunnelma, kielellinen kauneus ja kivi, jotka sitovat ne yhteen. 

Miehen mentyä Amanda istahti saliin ja katsoi merta. Sen pinta oli niin sileä, että näytti kuin salin lattia olisi jatkunut ulos. Millaista sitä olisi koskea, painuisiko käsi pinnan alle vai olisiko pinta jähmettynyt? Ehkä meri oli tosiaan muuttunut lattiaksi, ehkä hän voisi vain kävellä sen yli ja hakea Svenin kotiin. 

Samassa hänelle tuli kiire, ei ollut aikaa edes lattialle pudonnutta esiliinaa poimia, kun hän sujautti kengät jalkaan ja meni puolijuoksua kalliota pitkin alas. Rannassa hän kokeili varpaalla veden pintaa. Varvas upposi saman tien.

Ei ollut meri muuttunut lattiaksi. 

Hän kyykistyi ja viisti pintaa kämmenellään, niin läheltä, että tunsi viileyden, mutta ei kuitenkaan niin läheltä, että käsi olisi kastunut. Lähetä Sven kotiin luokseni, hän kuiskasi. Tuo hänet kotiin. 

Hän silitteli pintaa edestakaisin. Polvia särki ja selkä väsyi, mutta hän jatkoi meren silittelyä ja hiljaista puhettaan. 

Minulle tämä oli aivan täydellinen kirja, paras jonka olen pitkään aikaan lukenut. Tarinat ovat  ajallisesti pieniä hetkiä hahmojen elämästä mutta samalla kokonaisia maailmoja. Ne ovat samaan aikaan äärettömän kauniita, todella koskettavia, välillä haikeita ja surullisia mutta myös toivonpilkahdusten valaisemia. Kaunis ulkoasu kruunaa paketin. Hieno, hieno lukuelämys! 

Kirjan lopussa on lyhyet selitykset, joissa kerrotaan tarinoiden taustalla olevista tositapahtumista. Niitä oli mielenkiintoista lukea. Tein niin, että luin ensin yhden tarinan selityksineen, sitten seuraavan. Joku muu tekee ehkä toisin. 

Koti on luettu myös blogissa Kirjaluotsi.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 43, "kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan". Jos kohdat eivät olisi olleet jo täynnä, olisin voinut laittaa tämän esimerkiksi kohtiin 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota", 18, "kirjan on kirjoittanut toimittaja" tai 37, "kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle tuulelle". 

Nannan kirjakimaran Kirjoja ulapalta -haaste saa minulta neljännen luetun teoksen. 



torstai 18. elokuuta 2022

Romy Hausmann: Lapsikulta

 

Romy Hausmann: Lapsikulta

Saksankielinen alkuteos Liebes Kind (2019)

Suomentanut Veera Kaski

WSOY 2022

365 s. 



Kun luin Lapsikullan esittelyä, mieleen nousi Emma Donoghuen Huone. Vankina elävä äiti lapsineen, pako ja mitä tapahtuu sen jälkeen. Pelottava ulkomaailma ja se, miten se koetaan lapsen näkökulmasta. Eroja kuitenkin on, esimerkiksi lasten iässä ja siinä kuinka paljon muita ihmisiä tarinoissa on mukana. 

Lena elää vankina metsämökissä. Ovi on lukossa, ikkunat peitetty. Hänet on pakotettu perheenäidiksi, tuntemattoman miehen ja hänelle vieraiden lasten kanssa. Kun hän pääsee pakoon, asiat tuntuvat ratkeavan. Vaan toisin käy. Hausmann kieputtaa juonikuviot niin oveliksi, että lukija hämmästyy yhä uudelleen. 

Tarinaa kerrotaan Lenan, 13-vuotiaan Hannahin ja Lenan isän Matthiaksen kautta. Matthias on etsinyt tytärtään 14 vuotta, ja kuullessaan tuntomerkkeihin sopivasta naisesta hän innostuu. Jokin kuitenkin mättää. Onko Lena muuttunut niin paljon vuosien myötä, että hän sekä näyttää että ei näytä tutulta? Hannah sen sijaan näyttää samalta kuin Lena nuorena, joten Matthias suuntaa energiansa tähän. Vaan miten saada yhteys lapseen, joka on elänyt koko elämänsä eristettynä? Hannah on kuin tietosanakirja, joka kertoo aikuisille hämmästyttävän yksityiskohtaisesti monista asioista, samalla analysoidessaan viiltävästi elämäänsä ja sekä menneitä että nykyisiä tapahtumia, 

"Voisimmeko me soittaa jollekulle? Sinun isällesi vaikka? Muistatko teidän puhelinnumeron ulkoa?"
Pudistan päätäni. 
"Sinulla varmaan on isä?"
Nyökkään. 
"Ja hän asuu teidän kanssanne, sinun ja äidin?"
Nyökkään uudestaan. 
"Kyllähän meidän pitäisi soittaa hänelle. Hänen täytyy saada tietää, että äiti joutui onnettomuuteen ja te olette täällä sairaalassa. Isäsi on varmasti kamalan huolissaan, kun teitä ei kuulu kotiin."
Väkänen oikealle, suoraan, väkänen vasemmalle, suoraan, taas väkänen vasemmalle, niin kuin vänkyrä salama. 
"Kuulehan, oletko sinä joskus ennen ollut sairaalassa? Tai onko äiti ollut joskus ennen sairaalassa, tässä sairaalassa vaikkapa? Voitaisiin katsoa meidän huippuvälkyltä tietokoneelta, löytyisikö sieltä teidän puhelinnumero."
Pudistan päätäni.
"Avohaavoja voi hätätapauksessa sterilisoida myös virtsalla. Virtsa desinfioi, tyrehdyttää verenvuotoa ja lievittää kirvelyä, loppu."
Ruth-sairaanhoitaja tarttuu käsiini. "Kuulepas Hannah, minä taidan keittää meille teetä. Ja sitten me kaksi rupatellaan ihan kaikessa rauhassa. Miltä kuulostaa?"

Tässä on kerrankin psykologinen trilleri, joka on minun makuuni oikeasti jännittävä ihan loppuun asti. Kliseet pysyvät poissa ja juonessa riittää yllätyksiä. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja monissa heistä on pelottaviakin piirteitä. Tunnelma on ahdistava, lukija saa pureskella kynsiään ihan urakalla. 

Kirjasta ei voi kertoa kovin paljoa paljastamatta juonesta olennaisia asioita. Siksi suosittelenkin tarttumaan siihen itse. 

Lapsikulta on luettu myös blogissa Kirjasähkökäyrä.




maanantai 8. elokuuta 2022

Audrey Magee: The Colony

 

Audrey Magee: The Colony

Faber 2022

376 s. 





Olen aiemmin lukenut Audrey Mageen Sopimuksen, joka on hyvin erilainen verrattuna uuteen The Colonyyn. Yhteistä on oikeastaan vain se, että tarina etenee pitkälti dialogin varassa. The Colonyssa dialogia ei ole erotettu muusta tekstistä lainausmerkeillä tai viivoilla, vaan sisennyksellä. Lisäksi keskustelu etenee usein yhden rivin mittaisilla lausahduksilla. 

Tarina sijoittuu 1970-luvulle, nimettömälle irlantilaiselle saarelle. Eräänä kesänä sinne saapuu englantilainen herra Lloyd, taiteilija joka haluaa ikuistaa saaren ja saarelaiset piirustuksiinsa ja maalauksiinsa. Jo monetta kertaa saarella on ranskalainen herra Masson, lingvisti joka tutkii iirin kieltä ja tekee kaikkensa auttaakseen kielen säilymistä. Näiden kahden kohtaamiset ovat täynnä kitkaa, sillä heillä on varsin erilaiset käsitykset siitä mikä saarella on tärkeää, olennaista, raportoimisen arvoista.

Saarelaiset itse seuraavat vierailijakaksikon tekemisiä sekä uteliaina että ärsyyntyneinä. Kaikkein eniten tapahtumia kuvataan nuoren Jamesin silmin, teinipojan joka haluaa lähteä saarelta pois. Hän on menettänyt merelle isänsä, setänsä ja isoisänsä, eikä suostu astumaan veneeseen saati kalastamaan. Hänen tehtävänsä on pyydystää jäniksiä. Lloydin opissa hän saa kosketuksen taiteeseen, kuten saa hänen äitinsä Mairéadkin. Taide on kuitenkin sellainen asia, joka muiden mielestä sopii vain muukalaiselle, ei saaren omalle väelle. Haaveilla voi hetken, mutta saaren karu arki palauttaa nopeasti maan pinnalle.

Tarinan väleissä on pieniä pätkiä informatiivista tekstiä, jossa kerrotaan Irlannin kahakoissa tehdyistä iskuista ja niiden kuolonuhreista. Protestantit ja katolilaiset tappavat toisiaan niin ampuma-asein kuin pommein, kuolema korjaa niin nuoria kuin vanhoja. Manner tuntuu kaukaiselta, mutta vähitellen tapahtumat saavuttavan saaren radion välityksellä. 

Lloyd shook his head.
    Francis doesn't bother me, James. But as her son, what do you think?
    I'm irrelevant. 
    How can you be?
    I have my life, she has hers.
    That's very grown up of you. 
    Is it? She stays out of my head, I stay out of hers. 
Lloyd shrugged. 
    I never managed that with my mother. 
    Maybe you had a big house. In a little house on a little island you have no choice. 
    There might be some truth in that. 
    Is she still alive? 
    Yes, both my parents are, though I see them seldom. 
    And your wife? When do you see her?
    You ask a lot of questions, James. 
    You know everything about us. My turn to ask you. 

Tykkäsin tästä, saaressa ja saarelaisissa on karuista olosuhteista huolimatta jotain tavattoman viehättävää. Ihmisillä on sanoissa kaipuu pois, mutta samalla he ovat juurtuneet saareen niin että lähteminen on vaikeaa. Meri on vienyt rakkaita, mutta elämä jatkuu. 

Tarina on myös todella koskettava. Saaren vanhimmat asukkaat ovat täysin iirinkielisiä, ja herra Masson pelkää että aikanaan näiden kuoleman myötä kieli saa yhä pienemmän merkityksen saarella.  Mairéad on menettänyt miehensä - ja veljensä ja isänsä - merelle, ja yhä vain hän kävelee rantakallioilla toivoen löytävänsä tämän. Saaren ulkopuolinen maailma on olemassa, mutta se on enemmän pelottava kuin kiinnostava paikka. Maailman pahuus pysyköön siellä, pois saarelta. Lloyd ja Masson tuovat tuulahduksen ulkopuolisuutta, mutta he viipyvät vain kesän, maksavat ylläpidostaan ja syksyn tullen matkustavat pois; heitä siis siedetään.

Myös Kirjaluotsi on lukenut The Colonyn.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2022". Kirjoja ulapalta -haaste saa kolmannen luetun kirjan. 



perjantai 5. elokuuta 2022

Fiona Valpy: Casablancan tarinankertoja

 

Fiona Valpy: Casablancan tarinankertoja

Englanninkielinen alkuteos The Storyteller of Casablanca (2021)

Suomentanut Taina Helkamo

Otava 2022

336 s. 



Marokko, 2010. Brittiläinen Zoe on muuttanut miehensä Tomin kanssa tämän töiden vuoksi Casablancaan. He asuvat expaattien turvallisella alueella ranskalaisessa korttelissa, Boulevard des Oiseaux'lla. Muuton ja muutoksen pitäisi olla uusi alku heidän avioliitolleen, mutta Zoe huomaa ettei niin ole. Tomin työ varustamolla vaatii pitkiä päiviä, kun taas hän itse tylsistyy kotona voimatta tehdä juuri mitään. Muut alueen kotirouvat houkuttelevat häntä ostoksille ja lounaille, mutta sosiaaliset tilaisuudet ovat Zoen mielestä tylsiä ja ahdistavia. 

Eräänä päivänä Zoe päättää korjata narisevan lattialaudan. Yllättäen hän löytääkin kolosta puurasian sekä päiväkirjan. Koska hänellä ei ole muutakaan tekemistä, hän alkaa lukea päiväkirjaa ja tulee tempaistuksi mukaan 1940-luvun alun Casablancaan. 

Marokko, 1941-42. Ranskalaiseen Josieen tutustumme vain hänen päiväkirjansa kautta. 12-vuotiaana hän on joutunut lähtemään sodan jaloista, jättämään taakseen kaiken paitsi La Fontainen Faabelit. Perheensä kanssa hän asettuu Boulevard des Oiseaux'lle odottamaan viisumeita Yhdysvaltoihin. Kuukaudet kuluvat ja sota tulee yhä lähemmäs. Samalla Josie yrittää elää mahdollisimman tavallista teinitytön elämää. 

Kun Zoe on lukenut päiväkirjan loppuun, hän päättää yrittää selvittää Josien kohtalon. Samalla hän joutuu kohtaamaan omat haamunsa. 

Minulla oli mukanani mustepullo, jonka olin lainannut papan työpöydältä, sekä maalaustarvikkeistani ottamani sivellin. Kerroimme Kenzalle, mitä aioin tehdä - jätimme tosin sanomatta, että tein niin unikauppiaan neuvosta. Nina ja Kenza auttoivat minua etsimään sopivan muotoisia ja kokoisia kiviä: riittävän suuria ja litteitä, jotta niihin saattoi kirjoittaa, muttei niin suuria, etten jaksaisi heittää niitä pitkälle murtuvien aaltojen tuolle puolen. Unikauppiaan tapaamisen jälkeen olin miettinyt, mitä hän oli sanonut ja päättänyt, mitä kirjoittaisin kiviin. Kirjoitin neljä asiaa: Ensimmäiseen kiveen kirjoitin "koti". Toiseen kirjoitin "Ranska". Kolmanteen "ystävät" (ne, joista olin joutunut luopumaan). Neljänteen en kirjoittanut sanoja vaan piirsin kuusikulmaisen tähden, samanlaisen kuin kaulakorussani, joka on santelipuurasiassani. 

Sillä välin kun aurinko ja tuuli kuivattivat mustetta, huuhtelin siveltimeni Atlantin valtameren suolaisessa vedessä. Sitten otin käteeni yhden kiven kerrallaan ja pitelin jokaista hetken ennen kuin heitin ne niin kauas kuin pystyin. Meri nieli ne ahnaasti. Suru humahti lävitseni, mutta se ei ollut enää samanlainen kiviröykkiötä muistuttava raskas taakka, jota olin kantanut mukanani jo pitkään. Nyt siihen sekoittui helpotusta siitä että kivet eivät olleet enää sisälläni. Koko sydämeni ei tuntunut olevan enää täynnä surua, vaan siellä oli nyt tilaa jollekin muullekin. Kenza halasi minua pitkään ja pyyhki kyyneleeni huivinkulmallaan, ja sitten me kolme kävelimme hetken aikaa rannalla: annoimme merenvaahdon huuhtoa paljaita jalkojamme ja tunsimme lämpimän tuulen poskillamme. Vastaan tuli kaistale kosteaa hiekkaa, ja äkkiä minun teki mieli lähteä juoksuun ja tehdä kärrynpyöriä, ja Nina liittyi riemuuni. Sitten me kaikki kolme juoksimme ja nauroimme yhdessä ja oivalsin, että unikauppias oli ollut aivan oikeassa. Tunsin olevani vapaa. 

Tämä on riipaisevan surullinen mutta samalla todella kaunis kirja. Zoe ja Josie elävät samassa talossa mutta välissä on 70 vuotta; silti moni asia yhdistää heidän tarinoitaan. Josie oli itse sotaa paossa, Zoe tutustuu paikalliseen pakolaisnaisten ja -lasten avustuskeskukseen ja tekee siellä vapaaehtoistyötä. Josien elämäntarina on päiväkirjassa, Zoe kirjaa omansa tilkkutyöhön. Molemmat ovat kokeneet menetyksiä ja yrittävät päästä kiinni uuteen arkeen uudessa paikassa, uusien ystävien kanssa. Josie on pitänyt etenkin Dorothy L. Sayersin kirjoista, joten Zoe lainaa niitä kirjastosta. 

Välillä ajattelin, että Zoen osuus on melko pieni. Sitten havahduin, että miten muuten voisi olla; hänhän istuu suuren osan päivistään yksin kotona, tilkkutyötään tehden. Päiväkirja tarjoaa hänelle pakopaikan arjesta, mutta herättää samalla miettimään miten asiat ovat nyt, ja kuinka vähän lopulta on muuttunut vuosikymmenien aikana. 

Tarina on aistivoimainen, lukija voi melkein tuntea Marokon paahtavan kuumuuden ihollaan ja maistaa Josien perheen naapurin Kenzan tekemät herkut. Tekisi mieli itsekin kirjoittaa kiviin surut  ja huolet, ja heittää sitten kivet mereen tai järveen. 

Kirjailijasta mainitaan, että hän on noussut suosioon historiallisilla romaaneillaan. Harmi, ettei ainakaan Piki-kirjastoista tai Helmetin englanninkielisistä e-kirjoista löydy häneltä muuta kuin tämä yksi. Toivottavasti saamme myös lisää suomennoksia iloksemme. 

Pidän muuten suomenkielisestä nimestä tosi paljon, mielestäni tarinankertoja on sanana jopa kauniimpi kuin storyteller. Onneksi siis on suora suomennos eikä (tylsä) väännös joka ei välttämättä mitenkään viittaa alkuperäiseen nimeen.

Casablancan tarinankertoja on luettu myös blogissa Kirjamuuri

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 33, "kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan". Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota", 28, "kirjan päähenkilö on alaikäinen" tai 44, "kirjan nimessä on kaupungin nimi". Otan tästä myös toisen kirjan Kirjoja ulapalta -haasteeseen. Vaikka koko aikaa ei meren äärellä ollakaan, niin kuitenkin käydään niin rannalla kuin satamissa. 


maanantai 25. heinäkuuta 2022

Lucy Foley: Avain

 

Lucy Foley: Avain

Englanninkielinen alkuteos The Paris Apartment (2022)

Suomentanut Elina Koskelin 

Otava 2022 

408 s. 



En tiedä onko hyvä vai huono asia lukea kerrostaloasujana kerrostaloon sijoittuvaa psykologista jännäriä, kirjaa jossa kaikki talon asukkaat ja tapahtumat ovat outoja. Luettuani aloin miettiä, että onneksi meidän talossa on yhden sijasta kolme rappua, kerroksissa enemmän kuin yksi asunto ja naapuritkin varsin mukavia siltä osin kuin mitä heitä olen tavannut pihassa ja rappukäytävässä :D 

Tarina alkaa Jessin saapuessa Pariisiin veljensä Benin luo. Kummallista kyllä, Ben ei olekaan kotona. Missä hän on? Avaimet, lompakko ja Vespa ovat tallella, joten minne hän on mennyt ja miksi? Entä miksi talon asukkaat välttelevät tai jopa kieltäytyvät puhumasta Benistä? 

Jess saa etsintään avukseen Theon, sen lehden päätoimittajan johon Ben on kirjoittanut arvosteluja. Pieni pala kerrallaan he saavat arvoitusta kerittyä auki. Matkalle mahtuu monenlaisia yllätyksiä ja vaarojakin. Jess on kuitenkin päättäväinen, hän aikoo etsiä Benin, olkoon tämän naapurit ja talon portinvartija kuinka vastentahtoisia tahansa. 

Portti kolahtaa kiinni tytön takana. Hän kuvittelee majailevansa normaalissa talossa. Paikassa, joka seuraa normaaleja sääntöjä. Hänellä ei ole aavistustakaan, mihin hän on lusikkansa tuikannut. 

Mietin Madame Meunierin ohjeita. Tiedän, ettei minun auta kuin totella. Minulla on liian paljon pelissä, jotta voisin kapinoida. Kerron hänelle, että tyttö on juuri lähtenyt, kuten hän pyysi. Kerron myös, milloin tyttö palaa. Kuin tottelevainen henkilökunnan jäsen ainakin, mikä olenkin. En pidä Madame Meunierista, kuten olen jo tehnyt selväksi. Mutta uuden tytön saapuminen on pakottanut meidät liittolaisiksi. Tyttö on nuuskinut paikkoja. Kysellyt kysymyksiä asukkailta. Ihan niin kuin Benjaminkin. Tyttä ei saa vetää huomiota tänne. Benjamin halusi tehdä niin. 

Minun on nimittäin suojeltava tiettyjä asioita täällä. Ja se tarkoittaa sitä, että en voi koskaan luopua tästä työstä. Ihan viime aikoihin saakka oloni on ollut täällä turvallinen. Sillä näillä ihmisillä on salaisuuksia. Ja minä tiedän niistä. Tiedän liikaa. He eivät voi hankkiutua minusta eroon. Enkä minä pääse heistä eroon. 

Tykkäsin tästä, talon kieroutunut ilmapiiri tekee tunnelmasta jatkuvasti jännitteisen ja uhkaavan. Talon asukkaista paljastuu yllätyksiä, ja mitä enemmän Jess saa heistä selville sitä pelottavammaksi heidän käytöksensä muuttuu. Sitä paitsi talo itsessään on karmiva, suljettuine portteineen, ruokahisseineen, piilotettuine portaikkoineen, kellareineen. 

Monet psykologiset trillerit ovat minun makuuni tylsiä, mutta Avain on poikkeus. Se on koko ajan niin pahaenteinen, että jännitystä riittää ensimmäisiltä sivuilta loppuun asti. Kannessa Alex Michaelides sanoo kirjaa klaustrofobiseksi, sitä se todella on. Ihan normaalin oloiset tapahtumat ja kohtaamiset muuttuvat usein pelottaviksi. Lukijana tuntee olevansa talon vankina. 

Tänään olin kyllä varsin helpottunut, kun en tavannut ketään naapuriani käydessäni pariin kertaan ulkona :D

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 10, "kirjan nimi on mielestäsi tylsä". Ehkä olen vähän tyhmä, mutta en tajua mihin avain viittaa. Käyntikorttiin? Jessiin arvoituksen selvittäjänä? Mielestäni alkuperäinen nimi on suomennosta parempi.

torstai 14. heinäkuuta 2022

Panu Kunttu & Sanna-Mari Kunttu: Kaikki luodon linnut

 

Panu Kunttu & Sanna-Mari Kunttu: Kaikki luodon linnut. Kahden saaristotutkijan melontaseikkailu Pentti Linkolan jäljillä

Kansi Tuomo Parikka

Nemo 2022

377 s.




Kesällä 1974 Pentti Linkola perheineen souti saaristossa tuhannen kilometrin lintulaskennan. Vajaat 30 vuotta myöhemmin kesällä 2020 Sanna-Mari ja Panu Kunttu seurasivat Linkolan reittiä meloen, samalla oman lintulaskennan tehden. Heillä oli käytössään sekä Linkolan reittikartta että muistiinpanot, joten seitsemän viikon matkalla he pystyivät havainnoimaan maiseman ja eliöstön muutoksia. Todella moni asia on muuttunut suhteellisen lyhyessä ajassa. Monet lintulajit ovat vähentyneet radikaalisti, toiset lisääntyneet. Rantoja on hakattu auki mökkiasutusta varten tai ne ovat kasvaneet umpeen. Kaikenlainen vesiliikenne rahtilaivoista vesiskoottereihin on lisääntynyt reippaasti. 

Vaikka retkellä oli tavoite, myös itse matkanteko oli tärkeää. Kun kaksi luonnontutkijaa ja luonnonrakastajaa lähti vesille, oli kaikki suunniteltu viimeisen päälle. Mutta kuten retkillä on tapana käydä, yllätyksiä riitti. Neuvokkuutta tarvittiin niin sonnilauman lähestyessä telttaa kuin vetoketjun hajotessa. Toisinaan oli liukas lähtö joko huonon tai hyvän sään takia. Aikataulu oli tiukka, mutta hyvät päivät antoivat pelivaraa. Meri, tuuli ja ukkonen kun ovat tekijöitä, joiden kanssa ei leikitä. Kokeneet melojat osasivat antaa olosuhteille tilaa eivätkä lähteneet koettelemaan taitojaan liikaa. 

Vaikka Utön ja lähiseudun vaikea kurtturuusutilanne huolestuttaa meitä, on käynti saarella ollut onnistunut. Sosiaaliset kontaktit muiden ihmisten kanssa ja mielenkiintoiset juttuaiheet saavat meidät hyvälle tuulelle. Kun kuulumiset on vaihdettu, linnut laskettu ja vesi- ja ruokatäydennykset hankittu, intoilemme valmiina jatkamaan matkaa Kökarin puolelle. Tuuli, joka on meitä kiusannut jo riittämiin, laantuu ja meri kutsuu melomaan. Aamuyön herätyksen ja Gaddarnoilta Utöhön tapahtuneen ylityksen jälkeen nukuimme vain parin tunnin päiväunet. Myöhäisestä iltapäivästä huolimatta olemme uutta puhtia täynnä. Haluamme päästä ylittämään maakuntarajan ja siirtyä saaristoltaan erämaisemman Ahvenanmaan puolelle. Se tuntuu henkisesti eräänlaiselta virstanpylväältä retkellämme. 

Jatkamme Utöstä melontaa Ahvenanmaan puolelle alkuillan vienossa valossa vielä hyvän tovin. Ohitamme Kårharun lintuluodon, jonne Linkolat olivat hakeutuneet myrskyltä turvaan. Silloin saarella oli mahtava sadan selkälokin pesimäyhdyskunta, jota Linkolat varoivat häiritsemästä. He rajoittivat kulkemisensa vain veneen ja teltan välille. Nyt selkälokit ovat muisto vain, mutta luodon rannasta yhytämme 70 isokoskelon parven. Linnut kauhovat itseään vedessä eteenpäin pystymättä lentämään sulkien vaihtamisen takia. Parvi pohjoisessa pesineitä pikkukuoveja on vuorostaan muuttomatkalla etelään. Ruokkeja singahtelee useiden luotojen kohdalla. Tavallisesti yksi tai kaksi tiedustelijaa on liikkeellä ennen muita. Ne tekevät kaksi kierrosta ympärillämme aivan kuin tutustuakseen siihen, mitä olentoja heidän yhdyskuntansa tietämillä liikkuu ja tiedustellen, ovatko tulijat vaarallisia. 

Tykkäsin, tämä oli tosi mielenkiintoinen kirja! Itse olen kerran kokeillut melomista, enkä tuntenut oloani järin luottavaiseksi. On kuitenkin kiintoisaa lukea erilaisista olosuhteista, joita saaristo ja meri tarjoavat melojille, samoin kuin siitä mitä mereltä käsin näkyy. En tunne lintuja juuri lainkaan, joten monien nimet kuulostivat suorastaan eksoottisilta. Lisäksi kirja on kirjoitettu niin elävästi, että lukijana oli helppo sekä innostua Kunttujen tekemistä havainnoista että pelätä ukkosmyrskyssä. Kirjan alku- ja loppusivuilla on yhteensä 6 sivua karttoja, joista on mukava seurata missä kaksikko kulloinkin kulkee. Kuvaliite olisi ollut kiva lisä.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 31, "kirjassa on jotain sinulle tärkeää". Luonnon monimuotoisuus ja sen säilyminen on ehdottoman tärkeää, mutta myös pitkä matka kohti jotain tavoitetta merkitsee paljon. 

Logo: Nanna / Kirjakimara 

Kirjakimaran Kirjoja ulapalta -haasteeseen saan myös ensimmäisen merkinnän :) 



sunnuntai 10. heinäkuuta 2022

Matias Riikonen: Matara

 

Matias Riikonen: Matara

Kansi Jussi Karjalainen

Teos 2021

307 s. 




Kesä, jossain, joskus. Joukko poikia asuu opistolla, mutta siellä he käyvät vain nukkumassa. Päivät kuluvat metsässä, Mataran valtakunnassa. Jokaisella on oma rooli, oma tehtävä Mataran puolustamisessa ja sen menestyksen edistämisessä. Metsässä on vihollisheimoja, joita vakoillaan ja joiden kanssa soditaan. Osa kuolee, jotkut joutuvat vangiksi. Mutta niin kuin usein poliittisessa pelissä, vallanhimo iskee myös leikissä. Omia etuja punnitaan tarkkaan, liittoudutaan niiden kanssa joita ei muuten siedettäisi, pyritään muuttamaan sääntöjä omaksi hyväksi... Illalla lähdetään pois, aamulla pyöräillään takaisin ja jatketaan siitä, mihin edellispäivänä jäätiin. 

Päähenkilö on pikkuveli, poika joka seuraa isoveljeä vakoiluretkille. Hän ihailee tätä, haluaa tulla yhtä taitavaksi. Pikkuveli ei ymmärrä kaikkea mutta ei tarvitsekaan. Isoveli ja muut pojat opastavat kyllä, selittävät miten Matarassa ollaan ja mitä tehdään. Silti pikkuveli uskaltaa tehdä omia päätöksiä, omia siirtoja. 

Märkä maa maiskahti, kun pikkuveli pudottautui alas... isoveli lähti heti liikkeelle, pikkuveli seurasi ja isoveli kuiskasi olkansa yli, ettei siellä kuusten takana ketään ollut.
"Ei vai?"
"Ei."
"Mistä sä osasit arvata sen?"
"Osasinpa vaan. Mut ois sunki pitäny arvata."
"Mitenkä nii?"
"Siitä et mä puhuin sulle, en kai mä ny hitto olis alkanu puhuu jos mä olisin arvellu et siel on joku."
"Aa niin."
"Niin."
He kulkivat solassa, joka jäi kallion ja pienen harjanteen väliin, ja kun sola päättyi, he kääntyivät etelään ja alkoivat loitota kalliosta ja työntyö kotkansiipien ja ikivanhojen kuusten sekaan. He kyykistyivät ja tähystivät alimpien kuusenoksien ja korkeimpien kotkansiipien väliin jäävästä avoimesta kohdasta, suoristivat vartensa ja jatkoivat matkaa upottavalla maalla, joka piti hiljaista maiskutusta jalkojen alla, varovaisia ketunaskeleita kuin he olisivat pelänneet herättävänsä vihaiset jumalat. Vähitellen kuusten joukkoon alkoi ilmestyä vanhoja haapoja, sitten kuuset loppuivat ja käenkaali ja poimulehdet rupesivat valtaamaan alaa ja tuomet haittaamaan kulkua, niiden valkeiden kukkien tuoksu levisi kaikkialle... pikkuveli seurasi isoveljeä ja hymyili kuin olisi muistanut jotakin hyvin yksityistä ja askel kohosi maasta ja vaipui maahan ja oksa napsahti. Ääni oli napakka eikä se tuntunut tulevan niinkään oksan katkeamisesta, vaan pikemminkin se kuulosti siltä kuin jokin säie veljesten omassa jännittyneisyydessä olisi napsahtanut poikki.

Suhtauduin tähänkin vähän varauksella, mietin että mahtaako poikajoukon kesäinen leikki kiinnostaa minua, nelikymppistä lapsetonta naista. Vaan kiinnostipa hyvinkin! Palasi mieleen se, kuinka alakouluikäisinä naapuruston lasten kanssa leikittiin milloin kaksin, milloin isommalla porukalla omakotialuetta ympäröivissä pienissä metsissä. Palasi mieleen se, kuinka olen tehnyt elämässäni paljon samoja asioita kuin 7 vuotta vanhempi isosiskoni. 

Pidän Riikosen luontokuvauksista, metsä nähdään yksityiskohtaisesti eri kasvilajeineen, äänineen. Aika tuntuu monesti lähes pysähtyvän, kun isoveli ja pikkuveli hiipivät retkillään. 

Tarina on myös yllättävän hurja. Valtapeli äityy riitaisaksi, melkein julmaksi. Moni on roolissaan hämmentynyt, mutta ei tiedä miten saisi pysäytettyä Kaiuksen, tasavallan johtajan joka tuntuu muuttuvan päivä päivältä itsekkäämmäksi, suorastaan kohti itsevaltiutta. Sodassa otetaan vankeja, joita kohdellaan orjien lailla. Taisteluita käydään tosissaan, armoa ei pyydetä eikä anneta. 

Kirja on samaan aikaan sekä intensiivinen että keveä. Suuressa poikajoukossa tapahtuu koko ajan, toiminta on taukoamatonta, monilla on suuriakin paineita pärjätä. Toisaalta veljesten vakoiluretket ovat hiljaisia, helposti hengitettäviä. 


sunnuntai 3. heinäkuuta 2022

Anki Edvinsson: Lumienkeli

 

Anki Edvinsson: Lumienkeli

Ruotsinkielinen alkuteos Snöängeln (2021)

Suomentanut Leena Virtanen

WSOY 2022

367 s.



Suhtauduin skeptisesti Anki Edvinssonin Lumienkeliin, koska huumeet eivät aiheena yleensä kiinnosta minua juuri lainkaan, ja koska aihetta on usein käsitelty dekkareissa pitkälti samaan tapaan kirjasta toiseen. Olinkin positiivisesti yllättynyt siitä, miten Edvinsson pureutuu huumeteemaan. 

Tarina on monella tapaa surullinen. Alussa teinipoika tekee itsemurhan, sitten löytyy murhattu nainen, kohta katoaa teinityttö, löytyy murhattu mies... Nuorilla on surua ja huolta koulukavereistaan, mutta samalla elämä ja ulkonäköpaineet asettavat vaatimuksia. Pitää olla laiha, pitää pukeutua tietyllä tapaa, pitää osallistua juhliin ja kiskoa viinaa sekä pillereitä. Poliisikaksikko Charlotte von Klint ja Per Berg joutuvat sukeltamaan syvälle Uumajan nuorten elämään saadakseen selville, mistä ja keneltä huumeet tulevat. Samalla he haluavat estää useampien tragedioiden tapahtumisen. Taustalla väijyy vielä Kartellin pomo Tony Israelsson, jolla on kana kynittävänä Charlotten kanssa. 

"Tästä eteenpäin saat selvitä omin avuin", sanoi mies ja paukautti auton oven kiinni Charlotten selän takana.
Charlotte nyökkäsi, päästi irti miehen kädestä. 
"Kiitos, kuka sitten oletkin", hän sanoi ja otti ensimmäisen askelen kohti sairaalan ovea. Hän ei tuntenut maata jalkapohjiensa alla. 
"Me tapaamme pian uudelleen", mies sanoi, kiersi auton toiselle puolelle ja kävi kuljettajan paikalle istumaan. Kun auto lähti, Charlotte yritti katsoa sen rekisterinumeron. Hän räpytteli silmiään nähdäkseen paremmin, mutta auto katosi näkyvistä liian nopeasti. 
Kai täällä on valvontakamerat, hän ajatteli. Sairaalan ovet liukuivat auki, ja hän pääsi sisälle lämpimään. 
Hän käveli hitaasti peremmälle päivystysvastaanoton aulaan, ja vain muutaman askelen jälkeen sairaanhoitaja ryntäsi hänen luokseen. Hoitaja tuki häntä käsivarrellaan, ja hänen ilmeestään päätellen Charlotte taisi näyttää siltä kuin olisi tehnyt kuolemaa. 
"Ystävä rakas, mitä sinulle on tapahtunut?"
Charlotte tarkensi katseen paljaisiin jalkoihinsa, lakattuihin varpaankynsiin. Yksinäinen kyynel vierähti poskelle. 

Tykkään siitä, kuinka Edvinsson tuo esiin yhteiskunnalliset ongelmat kaikessa karuudessaan. Etenkin nuorilla on jatkuvia ulkonäköpaineita, tarve kuulua joukkoon, syömishäiriöitä, itsensä vahingoittamista, mielenterveysongelmia joihin ei saa apua... Lisäksi niin kovin monet vanhemmat ovat vakuuttuneita siitä, että ei ainakaan meidän kullannuppu sekoita päätään viinalla ja pillereillä. Nuoret saavat mennä juhliin, joista vanhemmilla ei ole mitään aavistusta että missä ne pidetään, keitä siellä on ja mitä siellä oikein tapahtuu. Tarinassa jotkut vanhemmat saavat aika rajun pudotuksen maan pinnalle, kun he tajuavat että juuri heidän kullannuppunsa on sitä porukkaa, joka päivä toisensa jälkeen laittaa päänsä sekaisin. 

Pidän tarinan yllätyksellisyydestä. Tapahtumissa ja ihmisissä riittää käänteitä. Moni asia ja henkilö ei olekaan sitä, miltä aluksi tai aika pitkäänkin näyttää. Yllätyksiä ei ole kuitenkaan liikaa, kertaakaan ei tule olo että nyt on jo liioittelua. Tarina on mielenkiintoinen ja maanläheinen. Etenkin nuorten näkökulmaa lukiessa tulee olo, että tätä aivan varmasti tapahtuu monelle, myös Suomessa. Pidän myös siitä, että tarinaa seurataan monen eri henkilön kertomana. 

Päähenkilöillä on tietysti ongelmansa, mutta siinä missä Charlotten vaivana on rikollispomo kohtaa Per ihan tavallisia arkielämän ongelmia, juuri sellaisia mitä voi tulla kenen tahansa taviksen eteen. Ehkä siksi kirja koukuttaa tehokkaasti. Tässä on asioita joita voisi tapahtua sinulle tai minulle. 

Lumienkeli aloittaa sarjan, eiköhän siihen pian ole tulossa seuraava osa. Eikös suurimmalla osalla dekkaristeista ole tapana kirjoittaa sarjaa osa per vuosi tahdilla. 

Kirja on luettu myös blogissa Annelin lukuvinkit

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 22, kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä. Nuoret lähettelevät Snapchat-viestejä, lisäksi Linnin äiti Camilla postaa Instagramiin useita kertoja päivässä. Muita sopivia haastekohtia olisivat esimerkiksi numerot 2, "kirjassa jää tai lumi on tärkeässä osassa", 19, "kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa" ja 28, "kirjan päähenkilö on alaikäinen" (jos riittää, että osa päähenkilöistä on alaikäisiä). 


maanantai 20. kesäkuuta 2022

Viola Ardone: Lasten juna

 

Viola Ardone: Lasten juna

Italiankielinen alkuteos Il treno dei bambini (2019)

Suomentanut Laura Lahdensuu

Kansi Laura Noponen

Aula & Co 2022

244 s.


Vuoden 1946 Napoli on sodan runtelema köyhä kaupunki. Monet perheet joutuvat lähettämään lapsensa talveksi rikkaaseen pohjoiseen, koska ruuasta on pulaa. Kaupungin kaduilla kuitenkin huhutaan, että kommunistisen puolueen hankkeessa lapset lähetetään todellisuudessa Venäjälle tai Amerikkaan, orjuuteen eikä rikkauteen. Osa uskoo huhuihin, osa ei. Seitsenvuotias Amerigo sekä muutama hänen ystävänsä ovat lähtijöiden joukossa. Amerigo kokee matkan enemmänkin seikkailuna, mutta perillä Modenassa todellisuus iskee ankarana. Lapset jakautuvat eri perheisiin, eikä yhteydenpito ole helppoa. Kotiin etelään se on vielä vaikeampaa. 

Vähitellen Amerigo sopeutuu pohjoisen elämään. Alku on tietenkin hankalaa, sillä ikävä kotiin on kova ja osa pohjoisen ihmisistä suhtautuu tulokkaisiin karsaasti. Amerigon pohjoisen perhe on kuitenkin varsin mukava, mikä auttaa arkeen asettumisessa. Pian talvi kuitenkin on ohi ja tulee aika palata kotiin. Napoli on yhä köyhä kaupunki, ja Amerigon äiti tuntuu entistäkin surullisemmalta ja etäisemmältä. Poika joutuukin miettimään, missä ja kenen kanssa hän haluaa elämänsä viettää. 

Nyt minusta tuntuu kuin olisin pudonnut hammas. Minun paikallani, siinä. missä olin ennen, on tyhjä kolo, eikä uusi hammas ole vielä edes aluillaan. 

Etsin katseellani rouvaa, jolla on kukallinen leninki, siltä varalta, että hän olisi tällä välin harkinnut tarkemmin ja tulisi takaisin hakemaan minua. Ehkä hän halusi ensin nähdä kaikki lapset, jotta osaisi tehdä viisaan päätöksen - niin kuin Zandraglionalla on tapana sanoa, kun olemme menossa vihannestorille: "Älä ikinä pysähdy ensimmäiselle kojulle!" Ja me todella kiersimme koko korttelin kaikki vihannesmyyjien kojut, jotta voisimme tietää varmasti, keneltä sai kaikkein tuoreimmat hedelmät. Zandragliona lähestyi melonikoria, tarkasteli sitä, haisteli ja lopulta painoin melonin kuorta peukalolla ja etusormella nähdäkseen, oliko hedelmä kiinteä vai jo pilaantunut. Ehkä lasten kanssa voi tehdä samoin, Niitä voi hypistellä ja tarkastella kunnes selviää, ovatko ne sisältä hyviä vai jo pahaksi menneitä. 

Tarina on todella vavahduttava. Suomessa on luettu Ruotsiin lähetetyistä sotalapsista, mutta Lasten juna on muistutus siitä, ettemme ole olleet ainoita. Ja maailmantilanne on yhä sellainen, että lapset joutuvat lähtemään kotoaan. Se on äärettömän surullista. 

Kirjailija on tavoittanut hienosti ja uskottavasti Amerigon ajatukset ja tunnelmat. Kavereiden edessä on oltava rohkea, yksin ollessa voi olla peloissaan. Uusi on sekä kiinnostavaa että huolestuttavaa. Amerigo kokee valtavasti myös ristiriitaisia tunteita. Onko sopivaa viihtyä uudessa paikassa ja perheessä? Saako Amerigolla olla kivaa, kun äiti on yksin etelässä? Saako etelään palattua kaivata pohjoiseen? On hurjaa, mitä asioita vain seitsemänvuotias joutuu päättämään, kuinka paljon vastuuta hän joutuu ottamaan. 

Kirjan viimeinen neljännes sijoittuu 1990-luvulle, siinä aikuinen Amerigo tulee Napoliin ja muistelee menneitä vuosikymmeniä, sitä mitä heillä äitinsä kanssa oli ja myös mitä heillä ei ollut. Jo alkuaan pienestä perheestä on jäljellä vain rippeet, ja yhä Amerigon on mietittävä mitä etelän perhe hänelle merkitsee. 

Pidän tarinan aikuisista. He ihan oikeasti haluavat auttaa köyhiä lapsiperheitä, eikä avustusjärjestöä käytetä kulissina lasten kaltoinkohtelulle. Pelokkaita lapsia lohdutetaan ja heille vakuutetaan, että pohjoisen perheet haluavat heidät oikeasti luokseen, eikä perheitä ole pakotettu.  

Lukukokemusta on vaikea sanoittaa, tulee olo että omat sanat eivät pysty tavoittamaan sitä, mitä lukiessa koin. Vaikka sivuja ei ole valtavaa määrää ja vaikka tarinan pääasiallinen tapahtuma-aika on lyhyt, on tarina syvästi koskettava ja jäljen jättävä. Unohtumaton. 

Lasten juna on luettu myös muun muassa blogeissa Kirjaluotsi, Donna mobilen kirjat ja Luetut.net

Kirja joka maasta -haasteeseeni kuittaan Italian.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Sami Sillanpää: Keskellä virtaa Kongo

 

Sami Sillanpää: Keskellä virtaa Kongo

HS-kirjat 2021

168 s. 





Rouva Mafendan maailman rajat ovat oman kylän laidoilla. Hän ei ole koskaan käynyt kaupungissa, edes Kisanganissa, vaikka se on lähellä, parin päivän kävelymatkan päässä. Elämä on sujunut Mafendan mukaan hyvin näinkin. Ikäänsä hän ei tiedä. "Olen ollut täällä kauan. En osaa sanoa, kuinka kauan."

Pidän matkakirjoista, eikä kohteella tai kulkuvälineellä oikeastaan ole väliä. Pääasia on saada lukea siitä, miksi ihminen on päättänyt lähteä matkalle, mitä ilon ja surun hetkiä hän on kokenut, millaisia kulttuurishokkeja reissuun on mahtunut. Onkin siis loogista, että hyppysiini tarttui Keskellä virtaa Kongo, jossa toimittaja Sami Sillanpää matkustaa proomulla Kongojokea pitkin. 

Kirjaan tarttuessa en tiennyt Kongosta yhtään mitään, mietin että olisiko osannut nimetä edes pääkaupunkia. Nyt tiedän ainakin vähän, vaikka Sillanpään kertomat asiat eivät pääosin ole kauniita ollenkaan. Köyhyys, sota, epävarma tulevaisuus, huonot työskentelyolosuhteet... Vastapainoksi on  onnellisuutta pienistäkin asiosta, ystävällisyyttä ja avuliaisuutta. 

Sillanpäällä, hänen tulkillaan Victorilla ja toimittajaystävällään Lisenillä oli suunnitelma matkustaa lähes koko matka Kisanganista Kinshasaan jokea pitkin. Varsin pian kävi ilmi, että matkanteko tulisi olemaan vaikeaa. Pääasiallinen liikkumismuoto joella on täyteen ahdettu proomu, jossa laivan kuljettaja ei näe missä joki kulkee. Proomulla ei ole aikataulua, se lähtee ehkä tänään, ehkä huomenna, ehkä kuukauden päästä. Matkalla pysähdytään moniin kyliin, eikä kukaan tiedä pysähdyksen pituutta. Kuumuus päiväntasaajan molemmin puolin on tukalaa. Proomu ei myöskään ole erityisen turvallinen kulkuväline, koska siltä on helppo pudota jokeen. Joessa virtaukset ja krokotiilit ovat armottomia. Kun proomu seisahtuu taas yhteen kylään, Sillanpää, Lisen ja Victor vaihtavat puukanoottiin. Sillä matka etenee hitaasti mutta tasaisen varmasti.

1700 kilometriä jokea pitkin riitti, sitten seurue päätti lentää Kinshasaan. Matka oli kuitenkin kestänyt jo kuukauden, eikä vielä oltu edes puolivälissä. Kuukauden reissu antoi aineksia kokonaiseen kirjaan, ja mukana on monia isoja teemoja. Siirtomaavalta ja sanelupolitiikka, paikallisen väestön riisto, joen valtava merkitys kokonaiselle kansalle... 

"Maina mai!" huutaa mies laivan keulassa. Se on lingalaa ja tarkoittaa: paljon vettä. Huutaja on Michaud, ja hän on mittamies. Michaud seisoo proomun kannella aivan sen laidalla, eikä kaidetta ole. Pieni harha-askel veisi hänet jokeen. Michaud'n työkalu on viisimetrinen keppi. Sen hän työntää joen tyynen pinnan läpi, kurottaa syvälle ja nostaa sitten ylös tyytyväinen hymy kasvoillaan. Ei osunut pohjaan. Vettä on paljon, maina mai! 

Ikuinenkaan ei pysy samana. Joki muuttuu. Siinä, missä viikko sitten oli paljon vettä ja laivalle kulkuväylä, voi nyt olla hiekkasärkkä. Sellaiseen eivät joen alukset halua karahtaa, mutta usein karahtavat. Siksi on mitattava syvyyttä, ja Michaud tekee sen niin kuin näillä vesillä tehtiin sata vuotta sitten. 

(...)

Perusasioista pitäisi kuitenkin aloittaa. Kun kuljeskelemme Kisanganin satamassa, otan valokuvia, mikä herättää epäilyksiä. Tiukkailmeinen mies tulee kysymään, mitä oikein puuhaan. Mies puhuu swahilia. Victor osaa sitäkin kieltä ja kertoo miehelle, että ei tässä mitään hätää, tämä valkoinen mies on vain eurooppalainen turisti. Mies vastaa: "Mikä on turisti?"

Se on kieltämättä maailman kummallisuuksia, että on kaltaisiani ihmisiä, jotka voivat matkustaa muualle, jopa kaukaiseen vieraaseen maahan, ihan vain huvin vuoksi. Toisia ei päästetä, vaikka he pakenevat kansanmurhaa. Kongojoen varrella matkustamiseen on aina jokin syy. Viedään tavaroita myytäväksi, pyritään sairaalaan, mennään sukulaisen häihin tai hautajaisiin, kuljetaan kouluun, muutetaan kaupunkiin uuteen elämään. Kun on syy, sitten mennään, jos silloin sattuu laiva lähtemään.

(...)

Puhelin hälyttää mutta yhteys katkeaa. Hälyttää uudestaan. Sitten pojan kasvoille leviää hämmentynyt hymy. "Äiti?" Trésor sanoo puhelimeen. "Olen tulossa kotiin."

Verkko katoaa taas, mutta tärkein selviää. Äiti on yhä elossa. Trésor ei ole 16-vuotiaana maailmassa yksin. Trésorille alkaa myös valjeta, että tehtyään pitkän ja uskaliaan retken puolen Kongon halki, hän saattaa todellakin päästä kotiin. Kun kyyneleet alkavat valua, poika kääntyy selin muihin. Halaan Trésoria. Tegra puristaa olkapäästä. Iloinen Marie silittää poikaa päästä. 

Kirja on ehdottoman kiinnostava lukukokemus. Sivuja ei ole paljoa, mutta siinä ajassa ehditään tutustua maan historiaan ja paikallisiin oloihin sekä nähdä monta erilaista ihmiskohtaloa. Samalla tulee muistutus siitä, että Kongo on yksi niistä alueista, joista kaivetaan eniten materiaalia muun muassa kännyköihin. Raha vaan menee ihan muualle kuin paikallisille asukkaille. Suorastaan raivostuttavaa! Ja laittaa miettimään, että tarvitaanko ihan kaikkia laitteita, ja tarviiko niitä vaihtaa niin usein vaikka eivät olisi rikki.

Mielenkiintoinen sivujuonne tulee kahdesta suomalaisesta. 1920-luvulla Aleksander Mäntynen oli Kongojoella höyrylaivan konemestarina, 1930-luvulla Saga Roos asui Kongossa miehensä, höyrylaivan kapteenin kanssa. Toinen mielenkiintoinen juonne on sisäkansien kartta, useita kertoja seurailin siitä missä seurue kulloinkin menee. Vuosilukua ei ole, mutta kartta on hienosti käsin piirretty ja väritetty kapteeni Jean Okitesen toimesta.

Lämmin suositus tälle superkiinnostavalle, ajatuksia ja tunteita herättävälle matkakertomukselle!

Vuonna 1900 Kongo oli pimeä, ja niin oli koko maailma. Sen jälkeen maailmaan on syttynyt valot, Kongoon ei. Öisessä satelliittikuvassa Kongosta voi nyt nähdä sähkövalojen rykelmän Kinshasassa ja pienemmät hehkut idän Gomassa ja etelän Lumumbashissa. Muuten on mustaa. 

Kirja on luettu myös blogeissa Paljon melua kirjoista ja Kirja hyllyssä

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 18, "kirjan on kirjoittanut toimittaja". Kirja joka maasta -haasteeseeni saan Kongon demokraattisen tasavallan. 

sunnuntai 5. kesäkuuta 2022

Inka Töyrylä: Porvoon talot kertovat

 

Inka Töyrylä: Porvoon talot kertovat 

SKS Kirjat 2021

207 s.





Olen käynyt muutaman kerran Porvoossa, tosin vain lyhyillä päiväreissuilla. Kaupungista on kuitenkin jäänyt sellainen muistikuva, että siellä on paljon vanhoja kauniita taloja. Inka Töyrylä on koonnut talojen historiaa ja tapahtumia yhteen, ensin lehtiartikkeleina ja nyt kirjana. Reilut 30 taloa saavat oman lukunsa muistuttaen lukijaa siitä kuinka tärkeää on arvostaa vanhaa. Kaikkea ei pitäisi jättää rapistumaan eikä ainakaan purkaa pois. Monesti harmittelen Tampereella sitä, että oikeasti vanhoja taloja on vähän, ja nekin vähät alkavat hukkua joka nurkkaan rakentuvien tornitalojen varjoon. 

Yksi Porvoon hienoista puolista on se, että vanhoja taloja on laajemmalla alueella, ei vain yhdessä korttelissa tai ainoastaan vanhassa kaupungissa. Kirjan perusteella monen talon onneksi on koitunut päättäjien erimielisyys tai asioiden hidas eteneminen. Joidenkin talojen kohdalla purku-uhka on väistynyt, kun talolle on löytynyt sen historian arvostaja. Ja vaikka joihinkin taloihin on tehty esimerkiksi hotelli tai asuntoja, on muutostyöt tehty vanhaa kunnioittaen ja etenkin julkisivu säilyttäen. 

Töyrylä on päässyt haastattelemaan sekä museoalan ammattilaisia että talojen entisiä ja nykyisiä asukkaita, mikä tuo tarinoihin syvyyttä. Etenkin henkilökohtaiset muistot elävöittävät tekstiä. 

En osaa valita lempitaloani, mutta muutama suosikki erottui ylitse muiden. Nykyään asuinkäytössä oleva viehättävä tyttökoulu, sorapedille rakennettu ehkä Suomen kaunein kaupungintalo, joka alkoi vajota vinoon pian valmistuttuaan ja vaati massiivisen oikaisutyön, Valtimontalo joka oli vähän unohduksissa mutta tuoreessa remontissa ja entisöinnissä sai loistokkuutensa takaisin, kaksivärinen tyylikäs Sneckenströmin talo sekä kaunis vihreä Solitanderin talo. 

Porvoolaiset ovat tottuneet siihen, että suurten päätösten tekeminen on kestänyt kaupungissa aina kauan. Olipa kyse joen ylittävän sillan rakentamisesta tai uudesta kaupungintalosta, on päätöstä jahkailtu vuosikymmeniä. Sähköjen saaminen kaupunkiin ei ollut poikkeus. 

(...)

- 1840-luvulla tehtiin uusia katulinjoja. Sokeritehdas oli rakennettu vanhan kadun mukaisesti, Herranen kertoo.
Taloa määrättiin lyhennettäväksi seitsemän kyynärän eli reilun neljän metrin verran, jotta se mahtuisi uuden kadun varteen. Apteekkari Hougbergin ansiosta seiniin ei kuitenkaan koskettu. Olkoonkin, että talo nykyisin näyttää olevan hieman vinossa verrattuna kadun muihin rakennuksiin ja jalkakäytävä kapenee siksi sen kohdalla.

(...)

Sen sijaan hissin lähes 120  vuotta vanhat voimansiirtopyörät ovat yhä tallella Soivioiden olohuoneen katossa, muistona menneestä. Hissin rakenteita käytettiin hyväksi, kun ruokapöytä, sänky ja jääkaappi nostettiin ikkunan kautta sisälle. 

(...)

- Tämä on restauroitu 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun henkeen värimaailmaa myöten historiaa kunnioittaen. Remonttia tehdessämme Museovirastosta kerrottiin tämän kuuluvan kymmenen aikakautensa arvokkaimman talon joukkoon historiallisesti ja arkkitehtonisesti, Elfving kertoo. 
Talossa pääsee yhä niin Remun kuin keisarinkin tunnelmiin. Matkalaiset voivat yöpyä Remuganes Suitessa, kaksiossa, joka on Remun aikaisessa asussa.
- Tavaraa on ehkä vähän vähemmän, Elfving naurahtaa.
Aikaisemmin talosta vuokrattiin myös valtiopäivien asussa olevaa Aleksanterin sviittiä. Elfvingit kuitenkin muuttivat itse pysyvästi taloon, joten nykyisin sviitti on muutamia varauksia lukuun ottamatta omassa käytössä. 
- Tuntuu aika arvokkaalta asua samoissa huoneissa, joissa kuninkaat ja keisarit ovat yöpyneet. Kiinnostus historiaa kohtaan on herännyt ihan eri tavalla, Elfving sanoo.

Uskon, että tämän kirjan luettuaan monella muullakin herää kiinnostus, paitsi Porvoon myös ehkä oman asuin- tai kotipaikkansa taloihin ja niiden historiaan. Ja koska en varmasti ole vielä tehnyt viimeistä vierailuani Porvooseen, seuraavalla kerralla osaan katsoa taloja eri silmällä kuin aiemmin. 

Lukiessani iloitsin siitä, että moneen taloon oli tehty asuntoja; näin ne pysyvät käytössä eivätkä jää vandaalien armoille tai vuosikymmeniksi hoitamatta. Samanlaista vanhan arvostamista ja viisautta päätöksiin ja toimiin toivoisin kaikkialle. 

Kiitokset siis Inka Töyrylälle ja kirjahankkeen mahdollistajille, että talojen historia pääsi laajempaan levitykseen kuin Uusimaa-lehteen.

Porvoon talot kertovat on luettu myös Lukupinossa

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 44, "kirjan nimessä on kaupungin nimi".

perjantai 3. kesäkuuta 2022

Kenenkään Edith -kävelykuunnelma

 

Kiitos HIT Helsingille kutsusta elämykseen!

Kiinnostuin välittömästi, kun sähköpostiin kilahti kysymys, kiinnostaisiko kävelykuunnelman kokeminen. Ehdottomasti kyllä! Idea ja toteutus kuulostivat niin persoonallisilta, että oli aivan pakko lähteä Helsinkiin. 

Sähköpostiin tuli linkki kuunnelmatiedostoon ja muuta materiaalia saapui "etanapostilla". Jo tämä herätti kutkutusta; mitä oikein on edessä? 

Matkustin junalla Pasilaan ja siitä lähijunalla Käpylään, karttasovelluksen avustamana kävelin kuunnelman lähtöpaikalle Käpylän pelastusasemalle. Postitse saapuneessa materiaalissa on kuva aloituspaikasta, joten yhtään ei tarvinnut harhailla, vaikka en olekaan koskaan ennen käynyt Käpylässä.

Pelastusaseman edessä kuulokkeet korviin ja kuunnelma käyntiin. Noin tunnin aikana tulee sekä ohjeita minne mennä ja mitä tehdä että tarinan kohtauksia. Osa kohtauksista kuunnellaan paikallaan, osa eteenpäin kävellessä. Tahti on kuitenkin riittävän rauhallinen, jotta kävellessä pystyy keskittymään kuulemaansa täysillä. 

Kuunnelma kertoo Edithistä ja miehestä, heidän yhteisestä lyhyehköstä ajastaan. He ovat yhdessä Käpylässä, ja välillä Edith on siellä yksin. Kuulija, kokija - minä - seuraan heidän jalanjäljissään, olen siellä missä he, näen samoja asioita kuin he. 

En halua kertoa kuunnelman sisällöstä kovin tarkkaan, sillä se veisi paljon pois niiltä, jotka haluavat kokea kuunnelman itse. 


Kuuntelin kuunnelman illalla kotona vielä toistamiseen, ja fiilistelin paikkoja missä olin käynyt. Molemmilla kuuntelukerroilla huomasin pohtivani itseäni, ystäviäni, menneitä ja nykyisiä parisuhteitamme. Ihastumista ja rakastumista, luopumisen tuskaa, tulevaisuudesta unelmointia, irtipäästämisen vaikeutta. Aina vaan se on vaikeaa tajuta, että suhteen onnistuminen ja epäonnistuminen riippuvat molemmista osapuolista, ei vaan toisesta. 

Kävelykuunnelma on ideana loistava, ja HIT Helsingin tekemä toteutus on sekä kiinnostava että yllätyksellinen. Havaitsin välillä arvaavani, minne seuraavaksi pitäisi mennä, puolet kerroista olin väärässä :D Käpylä on sijaintina erinomainen: kokija on yksin mutta kuitenkin ihmisten keskellä, ihmisiä on riittävän vähän jotta kuunnelman tapahtumapaikoille pääsee, ympäristö on kaunis. Ollaan puistossa ja pienillä teillä, eli vaikka lähistöllä on liikennettä, se ei häiritse kuuntelua. Lähtöpaikalle on helppo mennä, vaikka seutu olisi vieras. 

Pidän myös siitä, että muiden ihmisten läsnäolo on huomioitu. Eli jos paikka, jonne kokija ohjataan on varattu, ohjeissa on suunnitelma b ja kokijalle annetaan vaihtoehto minne mennä. Tuli sellainen olo, että kaikkeen on varauduttu, kaikesta on huolehdittu, minun ei tarvitse itse ajatella tai selvitellä mitään vaan voin keskittyä seuraamaan ohjeita ja tarinaa. Ja koska kuunnelmalinkki ei kadonnut päästyäni loppuun, saatan hyvinkin kuunnella sen vielä uudelleen, kenties kävelläkin toistamiseen kesälomalla. 

Kujerruksia-blogin Linnea on jo ennättänyt käydä Käpylässä :)  

Kenenkään Edith on koettavissa Käpylässä 31.7. asti. Koodilla HEMULI saat ajalla 6.-19.6. peruslipuista alennusta lippukaupasta

Teoksen työryhmä: 

Ohjaus ja käsikirjoitus Paula Kovanen

Ääni Väinö Wallenius

Kuvitus Aino Sinda

Äänessä Anna Kovanen, Keijo Kovanen, Paula Kovanen, Otto Laitinen, Visa Oikkonen, Hanna Saari, Aino Sinda, Väinö Wallenius.