maanantai 20. kesäkuuta 2022

Viola Ardone: Lasten juna

 

Viola Ardone: Lasten juna

Italiankielinen alkuteos Il treno dei bambini (2019)

Suomentanut Laura Lahdensuu

Kansi Laura Noponen

Aula & Co 2022

244 s.


Vuoden 1946 Napoli on sodan runtelema köyhä kaupunki. Monet perheet joutuvat lähettämään lapsensa talveksi rikkaaseen pohjoiseen, koska ruuasta on pulaa. Kaupungin kaduilla kuitenkin huhutaan, että kommunistisen puolueen hankkeessa lapset lähetetään todellisuudessa Venäjälle tai Amerikkaan, orjuuteen eikä rikkauteen. Osa uskoo huhuihin, osa ei. Seitsenvuotias Amerigo sekä muutama hänen ystävänsä ovat lähtijöiden joukossa. Amerigo kokee matkan enemmänkin seikkailuna, mutta perillä Modenassa todellisuus iskee ankarana. Lapset jakautuvat eri perheisiin, eikä yhteydenpito ole helppoa. Kotiin etelään se on vielä vaikeampaa. 

Vähitellen Amerigo sopeutuu pohjoisen elämään. Alku on tietenkin hankalaa, sillä ikävä kotiin on kova ja osa pohjoisen ihmisistä suhtautuu tulokkaisiin karsaasti. Amerigon pohjoisen perhe on kuitenkin varsin mukava, mikä auttaa arkeen asettumisessa. Pian talvi kuitenkin on ohi ja tulee aika palata kotiin. Napoli on yhä köyhä kaupunki, ja Amerigon äiti tuntuu entistäkin surullisemmalta ja etäisemmältä. Poika joutuukin miettimään, missä ja kenen kanssa hän haluaa elämänsä viettää. 

Nyt minusta tuntuu kuin olisin pudonnut hammas. Minun paikallani, siinä. missä olin ennen, on tyhjä kolo, eikä uusi hammas ole vielä edes aluillaan. 

Etsin katseellani rouvaa, jolla on kukallinen leninki, siltä varalta, että hän olisi tällä välin harkinnut tarkemmin ja tulisi takaisin hakemaan minua. Ehkä hän halusi ensin nähdä kaikki lapset, jotta osaisi tehdä viisaan päätöksen - niin kuin Zandraglionalla on tapana sanoa, kun olemme menossa vihannestorille: "Älä ikinä pysähdy ensimmäiselle kojulle!" Ja me todella kiersimme koko korttelin kaikki vihannesmyyjien kojut, jotta voisimme tietää varmasti, keneltä sai kaikkein tuoreimmat hedelmät. Zandragliona lähestyi melonikoria, tarkasteli sitä, haisteli ja lopulta painoin melonin kuorta peukalolla ja etusormella nähdäkseen, oliko hedelmä kiinteä vai jo pilaantunut. Ehkä lasten kanssa voi tehdä samoin, Niitä voi hypistellä ja tarkastella kunnes selviää, ovatko ne sisältä hyviä vai jo pahaksi menneitä. 

Tarina on todella vavahduttava. Suomessa on luettu Ruotsiin lähetetyistä sotalapsista, mutta Lasten juna on muistutus siitä, ettemme ole olleet ainoita. Ja maailmantilanne on yhä sellainen, että lapset joutuvat lähtemään kotoaan. Se on äärettömän surullista. 

Kirjailija on tavoittanut hienosti ja uskottavasti Amerigon ajatukset ja tunnelmat. Kavereiden edessä on oltava rohkea, yksin ollessa voi olla peloissaan. Uusi on sekä kiinnostavaa että huolestuttavaa. Amerigo kokee valtavasti myös ristiriitaisia tunteita. Onko sopivaa viihtyä uudessa paikassa ja perheessä? Saako Amerigolla olla kivaa, kun äiti on yksin etelässä? Saako etelään palattua kaivata pohjoiseen? On hurjaa, mitä asioita vain seitsemänvuotias joutuu päättämään, kuinka paljon vastuuta hän joutuu ottamaan. 

Kirjan viimeinen neljännes sijoittuu 1990-luvulle, siinä aikuinen Amerigo tulee Napoliin ja muistelee menneitä vuosikymmeniä, sitä mitä heillä äitinsä kanssa oli ja myös mitä heillä ei ollut. Jo alkuaan pienestä perheestä on jäljellä vain rippeet, ja yhä Amerigon on mietittävä mitä etelän perhe hänelle merkitsee. 

Pidän tarinan aikuisista. He ihan oikeasti haluavat auttaa köyhiä lapsiperheitä, eikä avustusjärjestöä käytetä kulissina lasten kaltoinkohtelulle. Pelokkaita lapsia lohdutetaan ja heille vakuutetaan, että pohjoisen perheet haluavat heidät oikeasti luokseen, eikä perheitä ole pakotettu.  

Lukukokemusta on vaikea sanoittaa, tulee olo että omat sanat eivät pysty tavoittamaan sitä, mitä lukiessa koin. Vaikka sivuja ei ole valtavaa määrää ja vaikka tarinan pääasiallinen tapahtuma-aika on lyhyt, on tarina syvästi koskettava ja jäljen jättävä. Unohtumaton. 

Lasten juna on luettu myös muun muassa blogeissa Kirjaluotsi, Donna mobilen kirjat ja Luetut.net

Kirja joka maasta -haasteeseeni kuittaan Italian.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Sami Sillanpää: Keskellä virtaa Kongo

 

Sami Sillanpää: Keskellä virtaa Kongo

HS-kirjat 2021

168 s. 





Rouva Mafendan maailman rajat ovat oman kylän laidoilla. Hän ei ole koskaan käynyt kaupungissa, edes Kisanganissa, vaikka se on lähellä, parin päivän kävelymatkan päässä. Elämä on sujunut Mafendan mukaan hyvin näinkin. Ikäänsä hän ei tiedä. "Olen ollut täällä kauan. En osaa sanoa, kuinka kauan."

Pidän matkakirjoista, eikä kohteella tai kulkuvälineellä oikeastaan ole väliä. Pääasia on saada lukea siitä, miksi ihminen on päättänyt lähteä matkalle, mitä ilon ja surun hetkiä hän on kokenut, millaisia kulttuurishokkeja reissuun on mahtunut. Onkin siis loogista, että hyppysiini tarttui Keskellä virtaa Kongo, jossa toimittaja Sami Sillanpää matkustaa proomulla Kongojokea pitkin. 

Kirjaan tarttuessa en tiennyt Kongosta yhtään mitään, mietin että olisiko osannut nimetä edes pääkaupunkia. Nyt tiedän ainakin vähän, vaikka Sillanpään kertomat asiat eivät pääosin ole kauniita ollenkaan. Köyhyys, sota, epävarma tulevaisuus, huonot työskentelyolosuhteet... Vastapainoksi on  onnellisuutta pienistäkin asiosta, ystävällisyyttä ja avuliaisuutta. 

Sillanpäällä, hänen tulkillaan Victorilla ja toimittajaystävällään Lisenillä oli suunnitelma matkustaa lähes koko matka Kisanganista Kinshasaan jokea pitkin. Varsin pian kävi ilmi, että matkanteko tulisi olemaan vaikeaa. Pääasiallinen liikkumismuoto joella on täyteen ahdettu proomu, jossa laivan kuljettaja ei näe missä joki kulkee. Proomulla ei ole aikataulua, se lähtee ehkä tänään, ehkä huomenna, ehkä kuukauden päästä. Matkalla pysähdytään moniin kyliin, eikä kukaan tiedä pysähdyksen pituutta. Kuumuus päiväntasaajan molemmin puolin on tukalaa. Proomu ei myöskään ole erityisen turvallinen kulkuväline, koska siltä on helppo pudota jokeen. Joessa virtaukset ja krokotiilit ovat armottomia. Kun proomu seisahtuu taas yhteen kylään, Sillanpää, Lisen ja Victor vaihtavat puukanoottiin. Sillä matka etenee hitaasti mutta tasaisen varmasti.

1700 kilometriä jokea pitkin riitti, sitten seurue päätti lentää Kinshasaan. Matka oli kuitenkin kestänyt jo kuukauden, eikä vielä oltu edes puolivälissä. Kuukauden reissu antoi aineksia kokonaiseen kirjaan, ja mukana on monia isoja teemoja. Siirtomaavalta ja sanelupolitiikka, paikallisen väestön riisto, joen valtava merkitys kokonaiselle kansalle... 

"Maina mai!" huutaa mies laivan keulassa. Se on lingalaa ja tarkoittaa: paljon vettä. Huutaja on Michaud, ja hän on mittamies. Michaud seisoo proomun kannella aivan sen laidalla, eikä kaidetta ole. Pieni harha-askel veisi hänet jokeen. Michaud'n työkalu on viisimetrinen keppi. Sen hän työntää joen tyynen pinnan läpi, kurottaa syvälle ja nostaa sitten ylös tyytyväinen hymy kasvoillaan. Ei osunut pohjaan. Vettä on paljon, maina mai! 

Ikuinenkaan ei pysy samana. Joki muuttuu. Siinä, missä viikko sitten oli paljon vettä ja laivalle kulkuväylä, voi nyt olla hiekkasärkkä. Sellaiseen eivät joen alukset halua karahtaa, mutta usein karahtavat. Siksi on mitattava syvyyttä, ja Michaud tekee sen niin kuin näillä vesillä tehtiin sata vuotta sitten. 

(...)

Perusasioista pitäisi kuitenkin aloittaa. Kun kuljeskelemme Kisanganin satamassa, otan valokuvia, mikä herättää epäilyksiä. Tiukkailmeinen mies tulee kysymään, mitä oikein puuhaan. Mies puhuu swahilia. Victor osaa sitäkin kieltä ja kertoo miehelle, että ei tässä mitään hätää, tämä valkoinen mies on vain eurooppalainen turisti. Mies vastaa: "Mikä on turisti?"

Se on kieltämättä maailman kummallisuuksia, että on kaltaisiani ihmisiä, jotka voivat matkustaa muualle, jopa kaukaiseen vieraaseen maahan, ihan vain huvin vuoksi. Toisia ei päästetä, vaikka he pakenevat kansanmurhaa. Kongojoen varrella matkustamiseen on aina jokin syy. Viedään tavaroita myytäväksi, pyritään sairaalaan, mennään sukulaisen häihin tai hautajaisiin, kuljetaan kouluun, muutetaan kaupunkiin uuteen elämään. Kun on syy, sitten mennään, jos silloin sattuu laiva lähtemään.

(...)

Puhelin hälyttää mutta yhteys katkeaa. Hälyttää uudestaan. Sitten pojan kasvoille leviää hämmentynyt hymy. "Äiti?" Trésor sanoo puhelimeen. "Olen tulossa kotiin."

Verkko katoaa taas, mutta tärkein selviää. Äiti on yhä elossa. Trésor ei ole 16-vuotiaana maailmassa yksin. Trésorille alkaa myös valjeta, että tehtyään pitkän ja uskaliaan retken puolen Kongon halki, hän saattaa todellakin päästä kotiin. Kun kyyneleet alkavat valua, poika kääntyy selin muihin. Halaan Trésoria. Tegra puristaa olkapäästä. Iloinen Marie silittää poikaa päästä. 

Kirja on ehdottoman kiinnostava lukukokemus. Sivuja ei ole paljoa, mutta siinä ajassa ehditään tutustua maan historiaan ja paikallisiin oloihin sekä nähdä monta erilaista ihmiskohtaloa. Samalla tulee muistutus siitä, että Kongo on yksi niistä alueista, joista kaivetaan eniten materiaalia muun muassa kännyköihin. Raha vaan menee ihan muualle kuin paikallisille asukkaille. Suorastaan raivostuttavaa! Ja laittaa miettimään, että tarvitaanko ihan kaikkia laitteita, ja tarviiko niitä vaihtaa niin usein vaikka eivät olisi rikki.

Mielenkiintoinen sivujuonne tulee kahdesta suomalaisesta. 1920-luvulla Aleksander Mäntynen oli Kongojoella höyrylaivan konemestarina, 1930-luvulla Saga Roos asui Kongossa miehensä, höyrylaivan kapteenin kanssa. Toinen mielenkiintoinen juonne on sisäkansien kartta, useita kertoja seurailin siitä missä seurue kulloinkin menee. Vuosilukua ei ole, mutta kartta on hienosti käsin piirretty ja väritetty kapteeni Jean Okitesen toimesta.

Lämmin suositus tälle superkiinnostavalle, ajatuksia ja tunteita herättävälle matkakertomukselle!

Vuonna 1900 Kongo oli pimeä, ja niin oli koko maailma. Sen jälkeen maailmaan on syttynyt valot, Kongoon ei. Öisessä satelliittikuvassa Kongosta voi nyt nähdä sähkövalojen rykelmän Kinshasassa ja pienemmät hehkut idän Gomassa ja etelän Lumumbashissa. Muuten on mustaa. 

Kirja on luettu myös blogeissa Paljon melua kirjoista ja Kirja hyllyssä

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 18, "kirjan on kirjoittanut toimittaja". Kirja joka maasta -haasteeseeni saan Kongon demokraattisen tasavallan. 

sunnuntai 5. kesäkuuta 2022

Inka Töyrylä: Porvoon talot kertovat

 

Inka Töyrylä: Porvoon talot kertovat 

SKS Kirjat 2021

207 s.





Olen käynyt muutaman kerran Porvoossa, tosin vain lyhyillä päiväreissuilla. Kaupungista on kuitenkin jäänyt sellainen muistikuva, että siellä on paljon vanhoja kauniita taloja. Inka Töyrylä on koonnut talojen historiaa ja tapahtumia yhteen, ensin lehtiartikkeleina ja nyt kirjana. Reilut 30 taloa saavat oman lukunsa muistuttaen lukijaa siitä kuinka tärkeää on arvostaa vanhaa. Kaikkea ei pitäisi jättää rapistumaan eikä ainakaan purkaa pois. Monesti harmittelen Tampereella sitä, että oikeasti vanhoja taloja on vähän, ja nekin vähät alkavat hukkua joka nurkkaan rakentuvien tornitalojen varjoon. 

Yksi Porvoon hienoista puolista on se, että vanhoja taloja on laajemmalla alueella, ei vain yhdessä korttelissa tai ainoastaan vanhassa kaupungissa. Kirjan perusteella monen talon onneksi on koitunut päättäjien erimielisyys tai asioiden hidas eteneminen. Joidenkin talojen kohdalla purku-uhka on väistynyt, kun talolle on löytynyt sen historian arvostaja. Ja vaikka joihinkin taloihin on tehty esimerkiksi hotelli tai asuntoja, on muutostyöt tehty vanhaa kunnioittaen ja etenkin julkisivu säilyttäen. 

Töyrylä on päässyt haastattelemaan sekä museoalan ammattilaisia että talojen entisiä ja nykyisiä asukkaita, mikä tuo tarinoihin syvyyttä. Etenkin henkilökohtaiset muistot elävöittävät tekstiä. 

En osaa valita lempitaloani, mutta muutama suosikki erottui ylitse muiden. Nykyään asuinkäytössä oleva viehättävä tyttökoulu, sorapedille rakennettu ehkä Suomen kaunein kaupungintalo, joka alkoi vajota vinoon pian valmistuttuaan ja vaati massiivisen oikaisutyön, Valtimontalo joka oli vähän unohduksissa mutta tuoreessa remontissa ja entisöinnissä sai loistokkuutensa takaisin, kaksivärinen tyylikäs Sneckenströmin talo sekä kaunis vihreä Solitanderin talo. 

Porvoolaiset ovat tottuneet siihen, että suurten päätösten tekeminen on kestänyt kaupungissa aina kauan. Olipa kyse joen ylittävän sillan rakentamisesta tai uudesta kaupungintalosta, on päätöstä jahkailtu vuosikymmeniä. Sähköjen saaminen kaupunkiin ei ollut poikkeus. 

(...)

- 1840-luvulla tehtiin uusia katulinjoja. Sokeritehdas oli rakennettu vanhan kadun mukaisesti, Herranen kertoo.
Taloa määrättiin lyhennettäväksi seitsemän kyynärän eli reilun neljän metrin verran, jotta se mahtuisi uuden kadun varteen. Apteekkari Hougbergin ansiosta seiniin ei kuitenkaan koskettu. Olkoonkin, että talo nykyisin näyttää olevan hieman vinossa verrattuna kadun muihin rakennuksiin ja jalkakäytävä kapenee siksi sen kohdalla.

(...)

Sen sijaan hissin lähes 120  vuotta vanhat voimansiirtopyörät ovat yhä tallella Soivioiden olohuoneen katossa, muistona menneestä. Hissin rakenteita käytettiin hyväksi, kun ruokapöytä, sänky ja jääkaappi nostettiin ikkunan kautta sisälle. 

(...)

- Tämä on restauroitu 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun henkeen värimaailmaa myöten historiaa kunnioittaen. Remonttia tehdessämme Museovirastosta kerrottiin tämän kuuluvan kymmenen aikakautensa arvokkaimman talon joukkoon historiallisesti ja arkkitehtonisesti, Elfving kertoo. 
Talossa pääsee yhä niin Remun kuin keisarinkin tunnelmiin. Matkalaiset voivat yöpyä Remuganes Suitessa, kaksiossa, joka on Remun aikaisessa asussa.
- Tavaraa on ehkä vähän vähemmän, Elfving naurahtaa.
Aikaisemmin talosta vuokrattiin myös valtiopäivien asussa olevaa Aleksanterin sviittiä. Elfvingit kuitenkin muuttivat itse pysyvästi taloon, joten nykyisin sviitti on muutamia varauksia lukuun ottamatta omassa käytössä. 
- Tuntuu aika arvokkaalta asua samoissa huoneissa, joissa kuninkaat ja keisarit ovat yöpyneet. Kiinnostus historiaa kohtaan on herännyt ihan eri tavalla, Elfving sanoo.

Uskon, että tämän kirjan luettuaan monella muullakin herää kiinnostus, paitsi Porvoon myös ehkä oman asuin- tai kotipaikkansa taloihin ja niiden historiaan. Ja koska en varmasti ole vielä tehnyt viimeistä vierailuani Porvooseen, seuraavalla kerralla osaan katsoa taloja eri silmällä kuin aiemmin. 

Lukiessani iloitsin siitä, että moneen taloon oli tehty asuntoja; näin ne pysyvät käytössä eivätkä jää vandaalien armoille tai vuosikymmeniksi hoitamatta. Samanlaista vanhan arvostamista ja viisautta päätöksiin ja toimiin toivoisin kaikkialle. 

Kiitokset siis Inka Töyrylälle ja kirjahankkeen mahdollistajille, että talojen historia pääsi laajempaan levitykseen kuin Uusimaa-lehteen.

Porvoon talot kertovat on luettu myös Lukupinossa

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 44, "kirjan nimessä on kaupungin nimi".

perjantai 3. kesäkuuta 2022

Kenenkään Edith -kävelykuunnelma

 

Kiitos HIT Helsingille kutsusta elämykseen!

Kiinnostuin välittömästi, kun sähköpostiin kilahti kysymys, kiinnostaisiko kävelykuunnelman kokeminen. Ehdottomasti kyllä! Idea ja toteutus kuulostivat niin persoonallisilta, että oli aivan pakko lähteä Helsinkiin. 

Sähköpostiin tuli linkki kuunnelmatiedostoon ja muuta materiaalia saapui "etanapostilla". Jo tämä herätti kutkutusta; mitä oikein on edessä? 

Matkustin junalla Pasilaan ja siitä lähijunalla Käpylään, karttasovelluksen avustamana kävelin kuunnelman lähtöpaikalle Käpylän pelastusasemalle. Postitse saapuneessa materiaalissa on kuva aloituspaikasta, joten yhtään ei tarvinnut harhailla, vaikka en olekaan koskaan ennen käynyt Käpylässä.

Pelastusaseman edessä kuulokkeet korviin ja kuunnelma käyntiin. Noin tunnin aikana tulee sekä ohjeita minne mennä ja mitä tehdä että tarinan kohtauksia. Osa kohtauksista kuunnellaan paikallaan, osa eteenpäin kävellessä. Tahti on kuitenkin riittävän rauhallinen, jotta kävellessä pystyy keskittymään kuulemaansa täysillä. 

Kuunnelma kertoo Edithistä ja miehestä, heidän yhteisestä lyhyehköstä ajastaan. He ovat yhdessä Käpylässä, ja välillä Edith on siellä yksin. Kuulija, kokija - minä - seuraan heidän jalanjäljissään, olen siellä missä he, näen samoja asioita kuin he. 

En halua kertoa kuunnelman sisällöstä kovin tarkkaan, sillä se veisi paljon pois niiltä, jotka haluavat kokea kuunnelman itse. 


Kuuntelin kuunnelman illalla kotona vielä toistamiseen, ja fiilistelin paikkoja missä olin käynyt. Molemmilla kuuntelukerroilla huomasin pohtivani itseäni, ystäviäni, menneitä ja nykyisiä parisuhteitamme. Ihastumista ja rakastumista, luopumisen tuskaa, tulevaisuudesta unelmointia, irtipäästämisen vaikeutta. Aina vaan se on vaikeaa tajuta, että suhteen onnistuminen ja epäonnistuminen riippuvat molemmista osapuolista, ei vaan toisesta. 

Kävelykuunnelma on ideana loistava, ja HIT Helsingin tekemä toteutus on sekä kiinnostava että yllätyksellinen. Havaitsin välillä arvaavani, minne seuraavaksi pitäisi mennä, puolet kerroista olin väärässä :D Käpylä on sijaintina erinomainen: kokija on yksin mutta kuitenkin ihmisten keskellä, ihmisiä on riittävän vähän jotta kuunnelman tapahtumapaikoille pääsee, ympäristö on kaunis. Ollaan puistossa ja pienillä teillä, eli vaikka lähistöllä on liikennettä, se ei häiritse kuuntelua. Lähtöpaikalle on helppo mennä, vaikka seutu olisi vieras. 

Pidän myös siitä, että muiden ihmisten läsnäolo on huomioitu. Eli jos paikka, jonne kokija ohjataan on varattu, ohjeissa on suunnitelma b ja kokijalle annetaan vaihtoehto minne mennä. Tuli sellainen olo, että kaikkeen on varauduttu, kaikesta on huolehdittu, minun ei tarvitse itse ajatella tai selvitellä mitään vaan voin keskittyä seuraamaan ohjeita ja tarinaa. Ja koska kuunnelmalinkki ei kadonnut päästyäni loppuun, saatan hyvinkin kuunnella sen vielä uudelleen, kenties kävelläkin toistamiseen kesälomalla. 

Kujerruksia-blogin Linnea on jo ennättänyt käydä Käpylässä :)  

Kenenkään Edith on koettavissa Käpylässä 31.7. asti. Koodilla HEMULI saat ajalla 6.-19.6. peruslipuista alennusta lippukaupasta

Teoksen työryhmä: 

Ohjaus ja käsikirjoitus Paula Kovanen

Ääni Väinö Wallenius

Kuvitus Aino Sinda

Äänessä Anna Kovanen, Keijo Kovanen, Paula Kovanen, Otto Laitinen, Visa Oikkonen, Hanna Saari, Aino Sinda, Väinö Wallenius. 




perjantai 20. toukokuuta 2022

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen

 

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen

Ruotsinkielinen alkuteos Vänd om min längtan (2016)

Suomentanut Vappu Orlov

Kansi Sanna Mander

Tammi 2022

200 s. 


Joskus kirja on jostain syystä niin vangitseva, että siihen on tartuttava. Ikävän jälkeen on sekä kansikuvaltaan että takakansitekstiltään sellainen kirja. Kuinka voisi olla kiinnostumatta kirjasta, jossa muna putoaa pesästä, jossa iäkäs Maria Alina puhuu J. R. Ewingille ja kirjoittaa elämäntarinaansa maapallon toiselle puolelle jääneelle tyttärelleen? 

Bertell on saanut kahteensataan sivuun sisällytettyä suuren tarinan. Maria Alinan matka lapsuudesta vanhuuteen sisältää lapsuuden ja nuoruuden karut kotiolot ja traagiset tapahtumat, unelman Kanadasta ja elämän siellä, paluun Suomeen jossa mikään ei ole kuin ennen ja kuitenkin kaikki on tuttua, samanlaista. Tytär Lidia on jäänyt isänsä luo Kanadaan, eikä Maria Alinalla ole muuta keinoa yhteydenpitoon kuin kirjeet. Hän kertoo elämästään, ei salaile kohtaamaansa väkivaltaa, köyhyyttä, pelkoa. 

Hänen elämänpolkunsa on ollut kovin raskas, kuitenkin hän on onnistunut voittamaan vastoinkäymiset. Moni asia olisi voinut olla ja mennä toisin, mutta katumusta hän ei tunne. Elämä meni näin, ja sillä selvä. Hän ei suinkaan ole ainoa, joka on kokenut kovia. Hänen nuoruusvuosiensa aikana kuolema  kosketti monia perheitä, ja toimeentuloa oli usein haettava muualta, toisinaan ulkomailta asti. Avioliittoja ei läheskään aina solmittu rakkaudesta vaan käytännön syistä. 

Haraldin oli ollut pakko sanoa jotain, hän varmasti jätti minulle jotain terveisiä, oli varmasti luvannut lähettää rahaa tai matkalipun. 

Tiesin, että siitä kaikesta mitä pidin elämääni kuuluvana tulisi pian loppu. Tiesin, että kohta joutuisin jättämään kaiken, äidin, Axelin, lehmät, minun olisi häivyttävä täältä. Todennäköisesti koskaan palaamatta. 

Se ajatus oli kuin kuilu. Seisoin varpaat sen reunalla enkä tiennyt, uskaltaisinko koskaan hypätä. 

Toivoin, että pystyisin pääsemään eroon ikävästäni, että äiti olisi opettanut minulle sen taidon, mutta nyt oli ehkä jo myöhäistä. Ikäväni veti minua ulos metsästä, yli meren, kohti ihmisiä ja meteliä. Mutta ikävässäni oli mukana myös Axel, pahimmalta tuntui ajatella että matkustaisin pois Axelin luota, tuon pienen viattoman pennun, miten hänen kävisi ilman minua?

Tykkäsin tästä todella paljon. Kirjassa on paljon pettymyksiä ja kaipausta, ja Bertell osaa kirjoittaa niistä todella koskettavasti. Tarinassa ei ole yhtään turhaan lausetta, vaan jokainen on paikallaan, jokainen koskettaa lukijaa syvältä. 

Ikävän jälkeen on luettu myös blogissa Kirja vieköön!

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 30, "kirjassa muutetaan uuteen maahan". 

Hassua kyllä, tämä on trilogian ensimmäinen osa, jota ei kuitenkaan ole suomennettu ensimmäisenä. Aiemmin suomeksi on ilmestynyt toinen osa Oma maa. Se on minulla myös lainassa, mutta halusin lukea avausosan kun huomasin että se oli juuri ilmestynyt. Samaan syssyyn lainasin myös kolmososan ruotsinkielisenä. Vaikka kyseessä on trilogia, olen ymmärtänyt että kirjoja ei välttämättä tarvitse lukea järjestyksessä. Omassa maassa pääosassa on Elof, josta en vielä tiedä kuinka hän liittyy Maria Alinaan. Kolmososassa päähenkilöinä ovat Maria Alinan tyttäret Marlene ja Susanne. 


torstai 5. toukokuuta 2022

Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa

 

Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa

Englanninkielinen alkuteos Ladies in White (2012)

Suomentanut Susanna Paarma

Bazar 2019

383 s.



Jostain syystä en ole lukenut Cecilia Samartinin kirjoja, en osaa selittää miksi näin. Nyt kuitenkin tartuin muutaman vuoden takaiseen, kuitenkin jo vuosikymmen sitten kirjoitettuun, Naiset valkoisissa -kirjaan. Tarina sijoittuu vuoden 2003 Havannaan, jossa naisjoukko pukeutuu sunnuntaisin valkoisiin vaatteisiin ja marssii kirkonmenojen jälkeen punainen kukka kädessään pitkin kaupungin katuja. Naiset protestoivat äänettömästi sitä, että heitä ei päästetä tapaamaan mielipidevankeina olevia miehiään, poikiaan, isiään. Vaikka naiset eivät ole väkivaltaisia, valtaapitävät kokevat heidät uhkana. Kommunistiset katupartiot hyökkäävät toistuvasti heidän kimppuunsa sotkien naisia tervalla ja hakaten heidät. 

Tarina etenee neljän naisen kertomana. Maria on heistä vanhin. Hän on asunut aina samassa talossa, joka on muuttunut vuosien saatossa paljon. Yhden perheen suuresta kodista on tullut monen perheen asuinpaikka, ja Maria on saanut jäädä asumaan pieneen huoneeseen. Perheen huonekalut ja korut vietiin pois, todennäköisesti ne päätyivät puolueen tärkeille jäsenille. 

Marian veljen vaimo Silvia on yksi naisista, joka marssii sunnuntaisin. Hänen puolisonsa on tuomittu 26 vuodeksi vankeuteen eikä hän ole saanut tavata tätä puoleen vuoteen. Kirjeet kulkevat jos niitä onnistutaan salakuljettamaan puolin ja toisin. Vaikka Ernesto on vanki, molempien taistelu vapauden puolesta jatkuu.

Silvian tytär Sophie tutustuu espanjalaiseen opiskelijaan, ja kokee Kuuban kaksi puolta. Damienin kanssa hän pääsee paikkoihin, joihin hänellä ei yksin olisi asiaa. Sophie saa kuitenkin kokea, että luottamus on sekä petollista että vaikeasti ansaittavaa. Sukunsa takia häneltä on moni tie tukittu, eikä vapautta välttämättä saa edes Damienin avulla. Samalla on muistettava, että kuka tahansa voi olla puolueen palkkalistoilla, raportoimassa naapureiden tai ystävien tekemisistä.

Tarinaa seurataan myös puolueelle uskollisen Olgan kautta. Hänelle Silvia kumppaneineen on lähes pahinta, mitä voi olla. Yhteiskunnan järjestys on uhattuna, eikä Olga epäröi toimia aatteidensa puolesta. 

He juttelivat naapureista ja loppumattomasta talon kunnostusluettelosta. Tietenkin he molemmat tiesivät, ettei suurinta osa korjattavista asioista koskaan saataisi korjattua ja että luettelo vain venyisi venymistään, mutta leikillään uskominen tuntui kivalta. 
"Eräs tuttuni rakentaa lauttaa autonrenkaista", Tito sanoi. "Hän on hyvä käsistään, ja uskon hänen lauttansa olevan parempi kuin useimmat."
Marian mielestä oli silkkaa typeryyttä vaarantaa henkensä päästäkseen pois saarelta, mutta hän uskoi myös, että vain typerys alkoi väitellä typeryksen kanssa, joten hän vain nyökkäsi ja siemaisi hiukan kahviaan. 
"Se on riittävän iso kahdelle. Tilaa on hyvin", Tito jatkoi. 
"Minne menisit?"
"En tiedä", Tito sanoi ja nojautui taaksepäin tuolillaan. "Kiertelisin kaikessa rauhassa Antilleilla nauttimassa paikalliselämästä. Kun se alkaa kyllästyttää, edessä olisi Key West. Siellä on kuulemma hyvät kala-apajat."
"Olet hyvin varomaton, Tito. Mitä jos kuuluisin komiteaan?"
Tito nauroi. "Kuulutko?"
"En, mutta voisin kuulua ja niin voisit sinäkin. Saatat vain koetella minua."
"En ikinä", Tito vastasi silmät levällään ja vakavina. "Naapureittensa vakoilijat pitäisi kaikki ripustaa varpaistaan ja nylkeä elävältä, jos minulta kysytään."
Maria siemaisi taas kahviaan. Heillä oli enemmän yhteistä kuin hän oli kuvitellut. 

Tarinalla on tosi pohja; lopussa kerrotaan kevään 2003 pidätyksistä ja mainitaan, että Naiset valkoisissa -järjestö sai EU:n Saharov-palkinnon mielipiteenvapaudesta. Liekö kukaan yllättynyt, ettei kukaan saanut lupaa poistua maasta hakemaan palkintoa ennen kuin vasta monta vuotta myöhemmin. 

Tykkäsin tästä, vaikka kirjassa tapahtuu paljon ikäviä asioita niin se ei ole ahdistava. Ja vaikka on raastavaa lukea perheiden keskinäisestä epäsovusta, on mukana paljon toiveikkaita hetkiä. Vankilassa olot ovat karut, mutta sielläkin vartijoiden joukossa on joitain inhimillisiä miehiä. 

En tiedä Kuubasta juuri mitään, mutta uskon kaiken mitä Samartin kirjoittaa. Uskon myös, että oikeasti tilanne voi olla paljon pahempikin kuin mitä kirjassa kuvataan. Sisälleni jäi kytemään huoli, että onko mikään muuttunut kirjan kirjoittamisen jälkeen, olkoonkin että loppusanojen mukaan monia vankeja vapautettiin - ja karkotettiin Espanjaan - vuonna 2010. Samalla todetaan, että vuonna 2016 presidentti Obaman vierailun yhteydessä monia rauhanomaisesti mieltä osoittavia demokratian toivojia pidätettiin ja pahoinpideltiin. 

Hurja, koskettava, raivostuttava mutta monin paikoin myös kaunis tarina. 

Naiset valkoisissa on luettu muun muassa blogeissa Kirjarikas elämäni, Kirjaluotsi ja Kirjarouvan elämää

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 36, kirjassa seurataan usean sukupolven elämää. Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota" ja 19, "kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan tropiikissa. Oma Kirja joka maasta -haasteeni saa Kuuban. 


lauantai 30. huhtikuuta 2022

Johan Theorin: Benvittring

 

Johan Theorin: Benvittring

Wahlström & Widstrand 2021

410 s.





Voi Gerlof! Ihana olet <3

Ihastuin Johan Theorinin Öölanti-sarjaan heti avausosasta lähtien ja luin sarjan neljä kirjaa putkeen. Nyt, monen vuoden tauon jälkeen, Theorin on kirjoittanut sarjaan vielä ainakin yhden osan.

Gerlof Davidsson on ihastuttava jääräpäinen itsensä. Vaikka ikää on jo 86 vuotta, kuulo on huono eikä liikkuminenkaan oikein suju, hän tunkee mukaan poliisitutkintaan. Poliisi-sukulainen Tilda ei voi kuin katsoa sivusta ja toivoa parasta Gerlofin tehdessä omia tutkimuksiaan. Milläs häntä valvot, kun taksi kuljettaa ja rollaattori antaa tukea!

Rannalta löytyy kuollut mies, ja poliisi epäilee rikosta. Uhri on Gerlofin tuttu, ei läheinen mutta henkilö, johon hän on törmännyt aiemmin. Kun samalta rannalta löytyy vanhempi ruumis, jolla on selkeästi yhteys Gerlofiin, hän päättää alkaa penkoa asioita. Vuosikymmeniä sitten tapahtui jotain, joka ulottaa lonkeronsa nykyhetkeen, ei pelkästään Gerlofiin vaan moneen muuhunkin henkilöön. Valta ja pelko ovat asioita, joista ei kukaan pääse helpolla eroon.

Tilda ei saa kertoa kaikkia tietojaan, mutta riittävästi, jotta he voivat Gerlofin kanssa vertailla tutkimustuloksiaan. He eivät kuitenkaan tutki eivätkä liiku yhdessä, joten Gerlof joutuu jälleen kerran kohtaamaan vaaran yksin. Joko hän nyt on liian vanha ja kankea livahtaakseen kuolemaa karkuun?

På lördag vaknade han halv åtta med en lite vilse känsla, tills han såg ut genom fönster och upptäckte sundet i fjärran. Han var i Kalmar, och han var redo. En sköterska kom in vid halv nio och gav honom frukost på en bricka, som på ett finare hotell, och frågade om han behövde något.
“Finns det en telefon?” sa Gerlof. ”Jag vill gärna ringa en släkting. Helst ingen knapptelefon.”
”Knappar är allt vi har”, sa sköterskan.

”Tilda”, sa Gerlof i telefonluren. “Jag vet att du inte är där, men jag tror att jag har klurat ut det.”
Det var fortvarande telefonsvararen som gick igång, men nu var han tvungen att prata med den. Klockan var kvart i nio och Tilda hade tydligen inte slagit på sin mobil än. Och ändå, han måste berätta vad han tänkte göra.

”Så vet du”, sa han när han var klar.
Han la på med en nöjd känsla i bröstet. Nu kunde Tilda i alla fall inte säga att than hade varit hemlighetsfull.
Vid tio kom en läkare med en ny sköterska in och tittade till honom.
“Redo för en morgonjogg?” sa läkaren och log.
”Inte i dag. För dålig cirkulation.”
Gerlofs huvud kändes opåverkat av den magnetiska röntgen, men armen där nålen gick in var mörkblå.
“Helt normal blåmärke”, sa sköterskan när hon drog av bandaget och satte på en plaster. ”Det försvinner snart.”
Lördagen var vilodag, och Gerlof kände att han behövde vila. Men han hade arbete framför sig. Det var bara att börja ta på sig kläderna.

Tykkäsin tästä todella paljon. Tapahtumiin tulee aivan uusi taso mukaan, kun asioita selvitetään vanhainkodissa ja sairaalassa. Ja vaikka Gerlofilla kuluu yhden kerrosvälin kulkemiseen vartti, tarinan tempo ei tunnu liian hitaalta. Gerlofin pää on yhä varsin terävä, ja hidas kulku antaa aikaa ajatella ja hahmotella asioita.

Tilda jää pitkälti sivuosaan, osittain siksi että hän tutkii montaa muuta rikosta samaan aikaan eikä voi keskittyä vain tähän yhteen tapaukseen. Lisäksi poliisi joutuu varmistumaan rikoksesta, kun taas Gerlof voi laittaa kaasun pohjaan heti alusta alkaen.

Gerlofin elämäntarina saa täydennystä. Koska edellisen osan ilmestymisestä on niin kauan, ainakin minä olin unohtanut paljon. Toki muistin, että hän oli merimies ja että hän on todella sympaattinen eläkeläinen. Nyt palaamme 1950-luvulle ja saamme lisää tietoa merillä olosta ja hänen kipparoimastaan veneestä.

Saa nähdä vieläkö sarjalle tulee jatkoa. Pidän myös Tildasta, joten en olisi lainkaan pahoillani mikäli hän saisi suurempaa roolia kuin mitä tässä kirjassa.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 29, ”kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa”. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan rannalla tai rannikolla.  

 


lauantai 16. huhtikuuta 2022

Björn Natthiko Lindeblad, Caroline Bankler & Navid Modiri: Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä

 

Björn Natthiko Lindeblad, Caroline Bankler & Navid Modiri: Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä

Ruotsinkielinen alkuteos Jag kan ha fel

Suomentanut Teija Hartikainen

Aula & Co 2021

195 s.



Tämä on niitä kirjoja, joista en oikein tiedä miksi siihen tartuin. Ruotsalainen ekonomi, joka jättää hyväpalkkaisen työn ja muuttaa metsämunkiksi, ei kuulosta superkiinnostavalta. Ehkä koukku onkin kirjan nimessä; kuinka moni on tullut pohtineeksi että voisi todella olla väärässä eikä aina mielipiteineen oikeassa? Mitä muita oivalluksia kirja tarjoaisi? Sivumäärä ei tee luku-urakasta ennalta raskasta.

Niin, Lindeblad siis valmistui jo nuorena ekonomiksi ja pääsi työnsä puolesta kiertämään maailmaa. Työ ei kuitenkaan tarjonnut iloa. Kun Lindeblad törmäsi kirjassa metsämunkkeihin, hänestä tuntui että siinä olisi hänen polkunsa juuri tässä kohtaa elämää. Munkkius vei hänet 17 vuodeksi Thaimaahan, Isoon-Britanniaan ja Sveitsiin. Sitten hänelle tuli uusi voimakas tuntemus siitä, että on aika palata maallikoksi. Ei kuitenkaan ole helppo jättää askeettista, henkisyyteen painottuvaa elämää ja palata kiireiseen, vaativaan ja rahakeskeiseen yhteiskuntaan. Lindeblad kuitenkin löysi suunnan myös maallikkoelämälleen, ja kiersi puhumassa ihmisille niin kauan kuin sairaus antoi siihen mahdollisuuden. 

Meillä oli Sveitsissä suureksi ilokseni joka viikko yksi vaelluspäivä. Tunsin niin varauksetonta rakkautta vuoria kohtaan, että sen siivittämänä kävelin aina kaksi kertaa pitemmälle ja korkeammalle kuin muut luostarin asukit.

Lähden kerran vaeltamaan yksinäni. Kiinnitän lumikengät ja alan kavuta vaivalloisesti kohti satulaa, josta näkee aina maan pääkaupunkiin Berniin asti. On kevät ja ilma lämpenee jo, mutta vuorella on vielä paljon lunta. Upea näkymä silmieni edessä alan syödä eväitäni. Ne maistuvat taivaallisilta.

Aurinko paistaa, joten riisun yhden kerroksen vaatteita. Ja vielä yhden. Olen aina nauttinut auringossa oleilusta. Lopulta minulla on ylläni vain hame ja kengät. Panen mp3-soittimeni kuulokkeet korviin ja käynnistän lataamani soittolistan "100 parasta biisiä sen jälkeen, kun sinusta tuli munkki". Kohta kuulen Shakiran laulavan "Hips don't lie", enkä enää voi istua aloillani. Berner Oberlandin jäykimmät lanteet alkavat keinahdella.

Kirja on nopealukuinen, varmastikin siksi että munkin elämä on varsin rutiininomaista eikä siitä riitä jaariteltavaksi satojen sivujen ajan. On kuitenkin mielenkiintoista lukea etenkin siitä, miten erilailla munkkeihin suhtaudutaan eri maissa. Metsämunkit syövät mitä almuina saavat, ja Thaimaassa avun antaminen ja saaminen on itsestäänselvyys. Sen sijaan Euroopassa munkit nähdään pikemminkin kerjäläisinä, ja päivän ruoka-annosta voi joutua odottamaan pitkään. 

Pidin myös siitä, että Lindebladin paluu maallikoksi kuvataan kaikkine ongelmineen. Yhteiskunta on muuttunut mutta niin on hän itsekin. Henkisyys ja hengellisyys on ollut vuosikausia lohtu, mutta ne eivät riitä pelastamaan maallikkoelämän tuoman pimeyden syvyyksistä. Onneksi vähän kerrallaan valo voittaa. Lindeblad ei onneksi tuputa ohjeita, että jos olet masentunut niin tee, ajattele tai harjoittele näin. 

Kirjassa on paljon oivalluksia elämästä ja ihmisyydestä. Minut ainakin se herätti miettimään, voisinko olla armollisempi niin itselleni kuin toisille. Pystyisinkö ymmärtämään eriäviä mielipiteitä aiempaa paremmin? Pystyisinkö hyväksymään, että asioilla voi olla monta oikeaa laitaa, ei vain minun näkemykseni?

Meillä on vain yksi suhde, joka kestää koko elinikämme, ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen. Se on tietysti suhde omaan itseemme. Eikö olisikin hienoa, jos suhde olisi myötätuntoinen ja lämmin?

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjavinkit ja  Kulturellia remonttia

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 16, "kirjan luvuilla on nimet". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 5, "kirjassa sairastutaan vakavasti" ja 30, "kirjassa muutetaan uuteen maahan". 

perjantai 8. huhtikuuta 2022

Teatterissa: Kuolemantanssi Tampereen Työväen Teatterissa

 


Viime aikoina ei ole kovinkaan paljoa päässyt teatteriin, mutta kun ostin lipun Kuolemantanssin ennakkonäytökseen hyvissä ajoin niin uskalsin toivoa että esitys voidaan järjestää. Silloin esitykseen oli vielä pitkä aika, niin en lainannut August Strindbergin näytelmää Kuolemantanssi. Sitten yhtäkkiä huomasin, että teatteri-ilta on ihan justiinsa enkä enää ehdi lukea näytelmää. Tiesin siis ennalta vain sen, että kyseessä on avioliittodraama. Odotukseni olivat kuitenkin kovat, sillä kun näyttämöllä ovat Sirpa Suutari-Jääskö, Jukka Haapalainen ja Jorma Uotinen, siinä on osaamista ja kokemusta valtaisa määrä. 

Tarina sijoittuu linnoitussaareen. Kapteeni Edgar ja hänen vaimonsa Alice viettävät hopeahääpäivää. Heidän suhteensa on sekoitus vihaa ja rakkautta, valtaa ja vankina oloa. Kun Alicen serkku Kurt saapuu saarelle, hänet vedetään mukaan pariskunnan valtapeliin. 


Tanssijat ovat tulkinneet repliikit etukäteen ja he liikkuvat lavalla myös nauhalta tulevan puheen mukana, ei pelkästään musiikin. Tämä yllätti minut, mutta ratkaisu osoittautui erinomaiseksi. Tunnelma on alusta asti todella intensiivinen ja vain tihentyy loppua kohti. Tässä esityksessä myös hiljaisuus puhuu. 

Odotukseni olivat kovat ja ne täyttyivät, jopa ylittyivät. Kokonaisuus on aivan käsittämättömän hieno, siinä toimii ihan kaikki. Musiikki sopii mainiosti henkilöiden kulloisinkiin tunteisiin, ja valaistus sekä videot luovat tunnelmaan synkkiä, paikoin melkein pelottavia sävyjä. Kun Alice vertaa Edgaria vampyyriin, katsoja melkein unohtaa hengittää. 

Koska en tuntenut tarinaa ennalta, loppu tuntui todella ovelalta ja yllättävältä. Esityksen jälkeen tuli olo, että haluan sekä lukea näytelmän että mennä katsomaan tämän uudelleen. Lavastus pysyy samana koko ajan, mutta silti lavalla on paljon katsottavaa ja aistittavaa. 

Menkää ihmeessä kokemaan tämä itse, minulle Kuolemantanssi oli täydellinen paketti!

Kuolemantanssi Tampereen Työväen Teatterissa ainakin huhti-toukokuussa, syyskuussa sekä marras-joulukuussa 2022.

Esityskuvat: Teppo Järvinen / TTT

Rooleissa ja koreografia: Sirpa Suutari-Jääskö, Jukka Haapalainen ja Jorma Uotinen

Sovitus ja ohjaus: Tiina Puumalainen

Musiikki: Hannu Rantanen, Pekka Siistonen ja JarkkoTuohimaa

Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen

Puku- ja videosuunnittelu: Teppo Järvinen ja Tiina Puumalainen

Äänisuunnittelu: Jarkko Tuohimaa

Valosuunnittelu: Teppo Järvinen ja Sami Rantaneva




Mikko Kekäläinen: Petra Olli - Painija

 

Mikko Kekäläinen: Petra Olli - Painija

Tammi 2021

334 s.





Huippu-urheilijan arki on raakaa tekemistä lajissa kuin lajissa, mutta Petra Ollin elämäkerrasta tulee olo, että painijan arki on vielä astetta rankempi. Aika monet leirit ja kilpailut on käyty askeettisissa olosuhteissa, ei etelän lämmössä. Ruuasta ei aina tiennyt, mitä se oli. Jollain leirillä Olli on ollut ainoa nainen. 

Pohjanmaalla paini on arvostettu perinteikäs laji, joten on varsin loogista että Petra Olli päätyi sen pariin. Pitkään rinnalla kulki keihäänheitto, jossa hän oli myös ikäluokkansa parhaimmistoa. Lopulliseksi lajivalinnaksi tuli kuitenkin paini. 

Jääräpäisyys lienee erityisesti pohjanmaalaisiin liitetty piirre, ja sitä jos mitä Petra Olli on. Mihin hän ryhtyy, se tehdään loppuun vaikka mikä olisi. Olkoon välillä ranne tai varvas murtunut, painimaan on tultu ja mitalia haetaan. Tappiot ovat tavaroiden heittelyä vaativia pettymyksiä, vain voitto kelpaa. 

Mutta kun palkintosadetta on riittänyt, kruununa maailmanmestaruus, kipinä katoaa. Vaan miten lopettaa urheilu-ura? Pettyvätkö tukijat, etenkin kun edessä olisivat Tokion olympialaiset? Mitä olisi Petra Olli tavallisena ihmisenä, ilman painijan arkea? Onko lupa lopettaa, vaikka on saavuttanut unelmansa olla maailman paras, vai pitääkö haluta lisää menestystä?

Kuntoutus puri, ja Petran jalka alkoi pitää. MM-kisakunto viimeisteltiin rajulla leiriputkella: heinäkuussa viikoksi Napoliin, sitten kahdeksi viikoksi Venäjälle Kislovodskiin, Venäjältä suoraan viikoksi Puolaan ja ennen Atlantin ylitystä sen verran kotona käymään, että sai pyykit pestyä ja kuivatettua Lappajärven loppukesän tuulessa.

Petra alkoi elää Lappajärvellä Las Vegasin aikaa. Kun muu Ollin perhe paineli nukkumaan, hän lähti urheilukentälle tekemään mielikuvaharjoitteita keskellä yötä. Yksin syyskesän pimeydessä Petra etsi ja löysi varmuuden siitä, että hän on tehnyt aivan kaikkensa, jotta voi katsoa itseään peiliin, kävi painimatolla kuinka tahansa. Koko hänen painijanpolkunsa alkaen ensimmäisistä vatsakivuista Laihian Lujan ikäkausikisoissa oli valmistanut häntä astumaan samalle matolle maailman parhaiden kanssa. 

Matka Las Vegasiin alkoi San Franciscon valmistavalla leirillä. Samalla leirillä ollut krekon joukkue sekä Ahto ja Tiina Ylinen matkustivat kisaohjelman vuoksi MM-kaupunkiin jo aiemmin. Yksinäinen painonpudottaminen oli Petralle tavallistakin nihkeämpää touhua. Normaalisti viimeisellä hikijumpalla on joku hieromassa, tsemppaamassa ja kannustamassa tikistämään vielä pari pisaraa lisää siinä vaiheessa, kun oma tahdonlujuus on antamassa jo periksi. Kun hikoilee vieraassa maassa painimaton alla kumipuku yllä, on todella yksin. 

Petra Ollin elämäkerta avaa huippupainijan arkea rehellisellä mutta myös humoristisella tavalla. Olosuhteet ovat monesti karut, mutta koska niille ei siinä hetkessä mahda mitään, Olli keskittyy suorittamaan. Kisojen jälkeen joukkue juhlii, siinä viina virtaa ja Tinder laulaa. Ja kun Olli kerran saa silmiinsä miehen jonka haluaa poikaystäväkseen, sitä varten punotaan mainio suunnitelma. Sitten lukijaakin jännittää miten käy. 

Tavallisen ihmisen on vaikea jos ei mahdoton käsittää sitä tahdonvoimaa ja tekemisen määrää, mitä menestys vaatii. Turnaukseen tulee pahimmillaan vain yksi, enimmilläänkin muutama kuuden minuutin mittainen ottelu. Kisaa edeltää nopea mutta sitäkin ankeampi painonpudotussessio, jossa kroppa kuivuu ja kuihtuu. Painonpudotusta edeltää treenikausi, joka voi sisältää leireilyä vaikkapa Mongoliassa. 

Toisin kuin monet muut naiset, Olli on ollut äärettömän huono puhumaan tunteistaan ja toiveistaan. Hän on kasannut asioita sisäänsä, kunnes niistä on kertynyt ylivoimainen taakka. Monesti hänet on myös jätetty yksin, etenkin tappion hetkillä tuen määrä olisi voinut olla paljon suurempi. En aina jaksanut ymmärtää valmentajaa, joka tuntui rypevän omassa surussaan Ollin tappion jälkeen, unohtaen urheilijan täysin. Välillä myös perheen kanssa on ollut skismaa, mikä on kuormittanut entisestään. Onneksi perheestä ja ystävistä on ollut myös paljon paljon tukea pitkin matkaa.

Kun Petra Olli lopulta uskaltaa tehdä lopettamispäätöksen, se tuntuu lukijastakin vapauttavalta. 

Olen usein ajatellut, että suomalaiset eivät suinkaan ole urheiluhulluja vaan menestyshulluja. Urheilijaa tuetaan ja kannustetaan voiton hetkellä, mutta tappion aikana some täyttyy haukuista ja ilkeilystä. Liian moni ja liian usein unohtaa, että huippu-urheilija on ihminen. Sitä lyhyttä suoritusta edeltää kuukausien työ, joka voi vaikka ihan viime hetkillä mennä pilalle useasta eri syystä. 

Petra Olli - Painija on luettu myös Joukon Taideblogissa

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 4, "kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana". Huippu-urheilun, etenkin painin maailma tuntuu niin kovalta ja olosuhteiltaan raa'alta, että iloitsen asemastani taviskuntoilijana. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan kisoissa ja treeneissä. 

sunnuntai 3. huhtikuuta 2022

Helena Kaartinen: Arvioitu lentoaika

 

Helena Kaartinen: Arvioitu lentoaika

E-äänikirjan kustantaja Saga Egmont 2021

Lukija Pinja Flink





Törmäsin omakustannekirjailija Helena Kaartisen kirjaan kirjastossa, kun asiakas kysyi sitä. Kiinnostuin siitä itsekin. Kaartinen teki pitkän uran lentoemäntänä ja on kirjoittanut kokemuksiinsa perustuvan kirjan. Nyttemmin on julkaistu myös e-äänikirja, jonka otin kuunteluun. 

Päähenkilö on pian 60 täyttävä Alisa, joka ei välttämättä alkaisi ajatella eläkkeelle jäämistä ellei häneltä sitä kysyttäisi vähän väliä. Saman ikäinen kollega kertoo omasta eläköitymissuunnitelmastaan, nuoremmat kollegat hämmästelevät Alisan kolmeakymmentäyhdeksää lentovuotta, asiakkaatkin kummastelevat kuinka noin vanha vielä lentää. Pikkuhiljaa Alisa alkaa katsoa lentokohteita sillä silmällä, että onko hän täällä nyt viimeistä kertaa. Samalla hän miettii, mitä eläkkeelle jääminen tarkoittaa. Mitä hän sitten tekee? Mistä tulee elämään sisältöä? Onko hän sen jälkeen enää oma itsensä? 

Eläkkeelle jääminen on iso asia, mutta se ei ole tarinan pääasia. Tärkeintä on lentoemännän työ ja lukuisat asiakaskohtaamiset, joissa pitkän uran tuoma ammattitaito osoittaa arvonsa. Jokainen lento on omanlaisensa, matkustajat ovat sekä samanlaisia että erilaisia. Alisa on milloin pelastava enkeli, milloin järjestyksenvalvoja, milloin Bollywood-kohtausta esittävä. Lennoilla hän kohtaa eri ikäisiä ihmisiä, eri kulttuureista tulevia, pelokkaita, rehvakkaita, äärettömän itsekkäitä ja vaativia... Aina ei ole yhteistä kieltä, mutta elekielellä pärjää pitkälle. Ja koska työkaverit ovat toisinaan eri maista myös, niin heidän joukostaan löytyy tulkkeja. 

Pääosa tarinasta tapahtuu lentokoneessa mutta jonkin verran myös kohteissa ja Alisan kotona. Työn raskaus tulee selvästi esiin; moni ehkä kuvittelee että lennon jälkeen miehistö jää kohteeseen hengailemaan päiviksi, ja yllätyksenä tulee että paluumatka alkaa saman tien tai vuorokauden päästä. Aikaeron takia lepo jää kaukolennoilla usein vähiin. Sairastumisten takia kohde ja jopa rooli miehistössä voi vaihtua nopeasti. Alisan pitkä ura helpottaa siinäkin, hänellä on aina laukku pakattuna, työasu valmiina ja avoin mieli sen suhteen minne ja kenen kanssa on menossa. 

Tykkäsin tästä, tarina on oikein viihdyttävä. En tietenkään tiedä, kuinka suuri osa Alisan kohtaamista ihmisistä ja tilanteista perustuu todellisuuteen, mutta voin kuvitella että kaikkea tällaista ja monenlaista muutakin tulee lentohenkilöstölle eteen. Ja vaikka työ on pitkälti rutiineja, on siinä silti aina yllätyksiä tai muuten mieleenpainuvia hetkiä. 

Pidän myös kurkistuksista eri paikkoihin, Alisan mukana päästään Kiinasta Joensuun kautta New Yorkiin. Ja koska Alisa ei vietä aikaa hotellissa juuri muuten kuin nukkumassa, hän kuljettaa lukijaa mukanaan niin slummissa kuin hierojalla ja ravintolassa. Tulee olo, kuin olisi itsekin lentoemäntänä mukana menossa. 

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan turistikohteessa. 

Tämän a-äänikirjan kansi eroaa painetusta kirjasta, paperikirjassa lentoemännän hahmo on sivuttain ja sinisessä asussa. Molemmat ovat mielestäni kauniita. Tässä annan vinkin omakustannekirjailijoille, jos haluatte että kirjastojen hankinnasta vastaavat ja myös asiakkaat kiinnittävät huomiota kirjaan, panostakaa kanteen. Kaikista tylsin on vakiokansi, jossa yksivärisellä pohjalla on kohtalaisen mitäänsanomaton valokuva. Mitä pienempi kirjasto, sitä herkemmin tilataan houkuttelevan näköisiä kirjoja, joiden uskotaan saavaan lainauskertoja ihan vaan kannen takia. Moni asiakas ei välttämättä lue takakannen esittelytekstiä, vaan kiireessä nappaa uutuus- tai muulta esittelypöydältä kirjan, joka näyttää kivalta. 

perjantai 25. maaliskuuta 2022

Ian Rankin: Synkkien aikojen laulu

 

Kirja mustalla pinnatuolilla
Ian Rankin: Synkkien aikojen laulu

Englanninkielinen alkuteos A Song for the Dark Times (2020)

Suomentanut Ulla Ekman-Salokangas

Blue Moon 2021

381 s.



Olen lukenut paljon Ian Rankinin teoksia, en ehkä ihan koko Rebus-sarjaa mutta lähes kaikki. Olen myös poikkeuksetta pitänyt niistä. On mielestäni hyvä, että Rankin on antanut Rebusin ikääntyä sarjan myötä; tällöin elämän koko kirjo pääsee paremmin esiin kuin jos kaikki kirjat sijoittuisivat muutaman vuoden aikajanalle. 

Tässä uusimmassa suomennoksessa John Rebus on eläkkeellä ja juuri muuttanut pienempään asuntoon koiransa Brillon kanssa. Hän ei ehdi purkaa muuttolaatikoita, kun jo tulee lähtö pohjoiseen. Samantha-tyttären puoliso on kadonnut, ja vaikka isä ja tytär eivät ole olleet läheisiä. Rebus lähtee oitis paikalle. Ja sehän on selvää, että eläkkeellä oleva poliisi on yhä poliisi ja kiinnostunut tapahtumista. Katoamistapauksessa perheenjäsenet ovat yleensä epäiltyjä, kovin usein myös syyllisiä. Rebus ei luota paikallispoliisiin vaan tekee myös omia tutkimuksia. Miksi Kevin oli kiinnostunut alueella 1930-luvulla olleesta internointileiristä? Liittyykö läheinen kommuuni asukkaineen tapahtumiin? Entä paikalliset kiinteistöbisnekset, joista juontaa tapahtumalinja Lontooseen asti?

Lontoossa Rebusin entinen aisapari Siobhan Clarke saa hoidettavakseen paitsi rikostapauksia myös Brillon. Samalla hän yrittää pysyä selvillä siitä, mitä pohjoisessa tapahtuu. Onko vaarana, että Rebus sulkee silmänsä tietyiltä seikoilta, koska hänen tyttärensä on asianosainen? Onko vaarana, että hän joutuu pulaan tehdessään omia tutkimuksiaan? 

Mutta miksi hylätä auto niin silmiinpistävään paikkaan? Koska murhaaja joutui paniikkiin alkuperäisen sokin väistyttyä. Tämä oli panikoitunut, pysäyttänyt auton ja paennut paikalta. Levikettä lähin talo oli Samanthan. Ja missä oli Carrie kaiken tämän tapahtuessa? Creasey ja hänen joukkonsa epäilemättä arvelivat, että hän oli riittävän vanha jätettäväksi tunniksi yksin - tuntia enempää siihen ei olisi tarvittu, ei ehkä enempää kuin neljäkymmentä minuuttia. Ennakolta harkittua? Siihen kysymykseen he eivät kyenneet vielä vastaamaan. Juuri nyt merkitystä oli sillä, että he pystyivät löytämään uskottavan epäillyn ja patistamaan tämän tunnustamaan. Rebus ei voinut tietää, mitä ruumiinavaus oli tuonut esiin tai mitä todisteita rikospaikalta oli saatu kootuksi. Halusivatko he kaikki Samanthan vaatteet ja kengät analysoitaviksi? Volvo oli jo käyty läpi, eikä Rebus uskonut sieltä löytyneen mitään raskauttavaa - jos olisi, Samantha olisi jo pantu syytteeseen.

Miksi ottaa Keithin läppäri ja muistikirjat? Hän epäili, ettei rikososasto lainkaan vaivannut itseään sillä - ne olivat yksityiskohtia, joita voisi silottaa myöhemmin tai pyyhkäistä syrjään. 

En osaa sanoa, mikä minua sarjassa kiehtoo. Yksi syy on varmasti Skotlanti, joka itselleni on tuntematon mutta jossa haluaisin joskus käydä. Rebus on miellyttävä, inhimillinen hahmo. Pidän siitä, että hänen vastuksenaan on keuhkoahtaumatauti, ei päihdeongelma tai maailman paskimmat kollegat. Kautta koko sarjan hän on ollut yksinäinen susi, jolla on kuitenkin tukenaan joku tai joitakin. Vaikka hän vetää mutkia suoraksi, tukijat ymmärtävät miksi hän niin tekee. 

Maailman synkin laulu on taattua Rebus-toimintaa, jossa asiat selviävät vähitellen eikä toimintaa ole juuri muuten kuin loppuratkaisussa. Pidän siitä, että vaikka kuvioissa on mukana valvontakameroita, etenkin pohjoisen osuuksissa asioita selvitetään puhumalla ihmisten kanssa. Uhrin tai uhrien elämä on tärkeää, ei vain heidän kuolemansa. Poliisit pyrkivät selvittämään, keitä uhrit olivat ihmisinä, ei pelkkinä tiliotteina tai puhelutietoina. 

Toivoisin kovasti, että John Rebus pysyisi vielä pitkään riittävän hyvässä kunnossa sotkeutuakseen poliisitutkintoihin. Hän on yksi niistä hahmoista, joista en haluaisi luopua ja joita tulen kaipaamaan kun heistä aika jättää. 

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan ravintolassa tai baarissa. Pohjoisessa ollessaan Rebus viettää rutkasti aikaa May Collinsin emännöimässä Glen-pubissa. Hän syö siellä, majoittuu sen yläkerrassa - ja onpa välillä siellä töissäkin. 

perjantai 18. maaliskuuta 2022

Elly Griffiths: The Midnight Hour

 

Elly Griffiths: The Midnight Hour

Quercus 2021

345 s. 





Elly Griffiths on tuottelias kirjailija, ja myös siitä harvinainen, että hän kirjoittaa useaa sarjaa samaan aikaan. Ruth Gallowayn seikkailuja on saatu suomeksi jo monta osaa, Harbinder Kaur sai vastikään ensiesiintymisensä suomeksi. Sen sijaan Stephens & Mephisto -sarja odottaa yhä suomennosvuoroaan, vaikka se onkin edennyt kuudenteen osaan. 

Tätä viimeksi mainittua voi kutsua myös Brighton-sarjaksi, ja se ehkä olisikin osuvampi nimitys, sillä nyt entiset armeijatoverit Edgar Stephens ja Max Mephisto ovat taustahahmoja. Edgar on edennyt korkealle poliisissa, eikä juuri enää näyttäydy kentällä. Pääroolissa onkin nuori naiskonstaapeli Meg. Max puolestaan on menettänyt asemansa taikurina, sillä televisio on jyrännyt näyttämötaiteen yli. Pienet roolit elokuvissa sekä avioliitto Hollywoodin supertähden kanssa takaavat kuitenkin sen, ettei hänen nimensä unohdu. 

Aikaisempia suurempaan rooliin nousee tässä etsivätoimisto Holmes & Collins. Edgarin vaimo Emma joutui hylkäämään poliisinuransa avioliiton vuoksi, mutta hän on toimittajaystävänsä Samin kanssa perustanut etsivätoimiston. 

Nyt Meg ja Emma kohtaavat usein, sillä he työskentelevät saman tapauksen parissa. Teatterimoguli Bert Billingham on murhattu, ja yksi hänen lapsistaan epäilee äitiään Verityä murhaajaksi. Verity väittää olevansa syytön, ja palkkaa Holmesin & Collinsin selvittämään tapahtumien kulkua. Sekä poliisi että etsivät pääsevät mukaan teatteribisneksen maailmaan, paikkaan jossa ystäviä on vähän ja vihollisia paljon. Kun mukana on joukko esiintyviä taiteilijoita, ei ole helppo selvittää kuka puhuu totta ja kuka valehtelee silmääkään räpäyttämättä. 

"Bert Billington! Amazing!"
DI Willis sighed. "You've no idea who he is, have you?"
"No," said Meg. "Sorry." She didn't remind her boss that she was born in 1945 and so didn't share his happy memories of the war years and whenever it was that this Bert Billington was famous. What was an impresario anyway?
"He owned theatres," said DI Willis, in a patronising voice that made Meg think that he wasn't sure either. "And he produced shows. He was married to Verity Malone". This name was definitely said as if it should mean something. And it did stir a faint memory in Meg's brain. Something to do with feathers and shiny satin. 
"The singer?"
"Yes. The one and only Miss Malone." The DI sounded like he was quoting now. "She started out as a dancer but she was really famous as a singer in the 1920s. My mun and dad went to see her once. At the Croydon Empire."
"I think my dad had a picture of her." The memory was coming into focus: brilliant smile, costume that was little more than a corset, plus feather boa. "My mum used to say it was indecent." Strangely, though the picture had been black and white, Meg's memory of it was in technicolour, yellow hair and red lips, the boa a brilliant, clashing pink. 
"Well, we're going to see her now," said the DI. "They live in Tudor Close in Rottingdean. Get your stuff together."
Meg jumped up with alacrity, What "stuff" did the DI think she needed? Women police officers were meant to carry handbags but Meg never bothered. She was in uniform and she stuffed her purse into her jacket pocket. It was a rare treat to get out of the station on a job that wasn't traffic duty or pounding the beat. From across the room, her colleague, DC Danny Black, pulled a gorilla face at her.

Pidän sarjassa erityisesti siitä, että se etenee ajallisesti. Avausosassa The Zig Zag Girl oltiin vuodessa 1950, ja sodan läheisyys näkyi. Nyt ollaan vuodessa 1965. Pidän siitä, kuinka ihmiset ja ympäröivä yhteiskunta muuttuvat ja kehittyvät. Pidän siitä, että sarjan eri osissa päähenkilöiden välinen roolitus muuttuu. Tässä pidin erityisesti siitä, että vaikka mukana on sekä poliiseja että yksityisetsiviä, heidän välillään ei ole kilpailua vaan yhteistyötä. Tietoja jaetaan mukisematta eikä kuluteta voimia reviirikiistoihin. 

Tarina etenee varsin verkkaisesti eikä siinä juuri ole jännitystä. Se on Griffithsin tyyli muutenkin, joten sellaista tietää odottaa kirjan aloittaessaan. Sen sijaan henkilöhahmoihin tutustutaan varsin syvästi; myös sivuhenkilöistä saadaan paljon tietoa eri hahmojen kertomana. Onkin helppo tuntea kulkevansa mukana tarinassa. 

Kovasti toivon, että tämäkin sarja saataisiin jossain vaiheessa suomeksi. Tämä jos mikä on cozy crimea, plussana erilaiset ja persoonalliset tapahtumaympäristöt. 


tiistai 15. maaliskuuta 2022

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani

 

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani

Englanninkielinen alkuteos The Signature of All Things (2013)

Suomentanut Taina Helkamo

Gummerus 2022

576 s.



Alma Whittaker syntyy vuonna 1800, ja alusta asti hänen elämänsä on epätavallinen. Hän saa vanhemmiltaan luvan olla utelias, saa tuen opiskeluun, saa rohkaisua osallistua keskusteluihin illallispöydässä. Pienestä asti hän on luonnontieteen ympäröimä ja ymmärtää, että kirjoissa ei vielä ole kaikkea tietoa saatavilla. Siispä hän on itsekin innokas tutkija. 

Alman isä Henry syntyi köyhänä mutta sai tilaisuuden osallistua tutkimusmatkoille. Hän näki maailmaa ja raivasi tiensä menestykseen. Koska hän muistaa juurensa ja sen mistä lähti kohti menestystä, hän ei halua estää Almaa tämän tiedonjanossa. Henryllä on ollut oivallinen nenä bisnesten suhteen, joten hän on onnistunut luomaan mittavan omaisuuden. Rahasta on tietenkin apua siihen, että Alman on mahdollista tehdä mitä haluaa.

Kun perheeseen saapuu kasvattilapseksi Prudence, Alman maailma järkkyy. Hän ei ole aiemmin miettinyt ulkonäköään tai käytöstään, mutta sievän Prudencen myötä hän alkaa tulla tietoiseksi ulkoisista asioista. Vielä kun naapuriin muuttaa epäsovinnainen ja huoleton Retta, Alma joutuu pohtimaan kuka ja millainen hän on - ja voiko pysyä sellaisena. 

Eräänä päivänä Alma katsahtaa kiveä peittävää sammalta ja tajuaa, että sammalissa on hänen uusi tutkimuskohteensa. Niistä on äärettömän vähän tietoa saatavilla, joten tutkittavaa riittää. Lisäksi kotitilalla on useampia sammallajeja, joita hän voi tutkia ilman että joutuu matkustamaan minnekään. 

Vuosien ja vuosikymmenien vieriessä Alma huomaa olevansa yhä tiiviimpi osa White Acren tiluksia, tehden paitsi omia tutkimuksiaan myös avustaen isäänsä tämän liiketoimissa. Etenkin siinä vaiheessa, kun äiti kuolee, Alman on keskityttävä yhä enemmän bisneksiin pitääkseen heidät pinnalla. 

Vaan elämällä on Almalle yllätyksiä. Hän ehtii viisikymppiseksi asti, ennen kuin astuu laivaan ja tekee ensimmäisen pitkän matkansa. Hän matkustaa Tahitille, enemmän liiketoimien varjolla mutta oikeasti selvittääkseen, mitä hänen lyhytaikaiselle aviomiehelleen tapahtui. Tahitin vuosien aikana Alma oppii paljon itsestään ja rohkaistuu päästämään irti menneestä. 

Alma halusi oppia ennen kaikkea, miten maailmaa säädellään. Mikä on se suuri koneisto, joka on kaiken takana. Hän keräsi erilaisia kukkia ja tutki niiden sisäistä arkkitehtuuria. Hän teki samaa myös hyönteisille ja kaikille löytämilleen raadoille. Eräänä syyskuun lopun aamuna Alma riemastui nähdessään yhtäkkiä krookuksia, kukkia joiden hän oli uskonut kukkivan vain keväällä. Mikä löytö! Hän ei onnistunut saamaan keneltäkään tyydyttävää vastausta siihen, mitä ihmettä ne kukat oikein ajattelivat tekevänsä, pullahtaa nyt pintaan, kun kylmä syksy oli jo aluillaan, lehdettöminä ja vailla suojaa, juuri kun kaikki muut tekivät kuolemaa. "Ne ovat syyskrookuksia". Beatrix vastasi. Aivan, mitä ilmeisimmin ne olivat syyskrookuksia - mutta miksi? Miksi ne nyt kukkivat? Olivatko ne typeriä? Olivatko ne kadottaneet ajantajunsa? Mitä niin tärkeää tehtävää niiden oikein tarvitsi tulla hoitamaan, että kärsi kukkia ensimmäisten kirpeiden hallaöiden aikaan? Kukaan ei osannut selittää. "Tuo lajike vain käyttäytyy siten", Beatrix sanoi, mikä oli Alman mielestä epätyydyttävä vastaus äidiltä. Kun Alma intti edelleen, Beatrix totesi: "Ei kaikkeen ole vastausta."

Alman mielestä se, mitä hän oli juuri oivaltanut, oli jotakin niin käsittämättömän ihmeellistä, että hän oli monta tuntia silkasta ällistyksestä lamaantunut. Hän ei kyennyt muuta kuin istumaan ja ihmettelemään ilmiötä hämmentyneen typerryksen vallassa. Kun hän toipui, hän piirsi mystisen syyskrookuksen kirjoituslevylleen, lisäsi siihen päivämäärän ja listan kysymyksiä ja vastalauseita. Tällaisissa asioissa hän oli varsin tunnollinen. Asioista oli pidettävä kirjaa - sellaisistakin, joita ei kyennyt ymmärtämään. Beatrix oli opettanut, että Alman tuli aina laatia löydöistään niin tarkka piirustus kuin hän vain osasi ja luokitella ne, mikäli mahdollista, taksonomisesti oikeaan kategoriaan. 

Pidin tästä kovasti, mielestäni Alman tarina on kaikin tavoin mielenkiintoinen. Oppineisuus ja väittelytaito eivät ole tyypillisiä näkökulmia 1800-luvun tyttöihin ja naisiin, olikin mukava lukea että Almaa kannustettiin kun huomattiin että hän on kiinnostunut luonnontieteistä. Sammaltutkimus ei aiheena ehkä herätä suuria väristyksiä, mutta sekin on kuvattu niin että lukijan on helppo innostua. Alman sammalluola on sellainen, jossa olisi kiehtovaa käydä. 

Alma elää vanhaksi, joten satoihin sivuihin mahtuu monenlaista. Pääpaino on Alman tutkimuksissa, mikä on hyvä asia. Ihmissuhteita on, mutta onneksi tarina ei käänny siihen suuntaan että Alma jättäisi tutkimuksensa miehen takia. Retta ja Prudence luovat Alman kanssa kolmion, jossa kukin on mikä on mutta ehkä välillä haluaisi olla jotain siitä mitä toiset ovat. 

Vaikka kirja on pitkä ja tarina laaja, koen että se on tasapainoinen eikä siinä ole turhia rönsyjä. Henkilöhahmoja ja paikkoja on kuitenkin varsin vähän verrattuna siihen, että Alma elää vanhaksi ja että hänen isänsä oli monilla tutkimusretkillä. Alman tutkimuksia kuvataan paljon, mutta juuri ne osiot ovat erityisen kiinnostavia, ehkä siksi koska sammalet ja yleensä luonnontiede on ainakin itselleni vieraampi alue. Gilbert onnistuu tartuttamaan lukijaan saman intohimon, jota Alma tuntee. 

Tämä kokonainen maailmani on luettu myös blogissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja


lauantai 12. maaliskuuta 2022

Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

Tammi 2021

319 s. 





Pidin Niko Rantsin esikoisteoksesta Sinun puolestasi vuodatettu, koin sen lukijaystävälliseksi ja sellaiseksi, josta jää tapahtumista huolimatta lämmin olo. Heti tähän alkuun harmittelen sitä, että ykkösosan lempihahmoni Veli-Matti Suojanen jää tässä toisessa osassa erittäin pieneen rooliin. Samalla tiedostan sen, että kirjailija ei voi häntä väkisin ympätä mukaan, jos tarina ei anna Suojaselle enempää tilaa. 

Avausosasta tutut Katri Rautanen ja Tommi Malk ovat sen sijaan mukana hyvinkin tiiviisti. He selvittävät sekä tuoretta sieppaustapausta että vanhaa murhaa. Ei liene suuri yllätys, että tapaukset liippaavat toisiaan. Hidasteita matkaan tuo etenkin se, että sieppauksen uhri ei halua puhua poliisille, lisäksi taustalla hämähäkkeilee eräänlainen mestaririkollinen Pertti Mäki, mies jota epäillään monesta asiasta mutta ei saada kiinni mistään. 

Tommi ja Katri nojaavat metalliseen sillankaiteeseen. Dimitri Bolitovin hävittämä puhelin pitäisi olla sillan Vartiosaaren puoleisen reunakaiteen kohdalla noin puolentoista metrin syvyydessä. Tommi tietää kokemuksesta, miten ruuhkainen liikennevalo-ohjattu kanava on kauniina kesäpäivänä. Hän on veneillyt sen läpi useita kertoja Skipper-kaupunkimoottoriveneillä. Helmikuussa suurin haitta etsinnälle on ikuiselta tuntuva hämärä.

Katri jää seuraamaan operaatiota, kun Tommi lähtee jututtamaan pikkupoikia. Joskus kulmakunnan veijareilla saattaa olla monenlaisia havaintoja, joita he eivät itse ymmärrä tärkeiksi tai poliisia kiinnostaviksi. Toisaalta Tommi kokee eräänlaiseksi velvollisuudekseen kohdata lapsia ja nuoria. Jättää heille muistijälki mukavasta jutustelusta tuntemattoman poliisin kanssa. Se saattaa hädän hetkellä madaltaa kynnystä soittaa apua tai jättää jopa koiruus tekemättä. Tommi uskoo näin käyneen hänelle itselleenkin, tosin aavistuksen liian myöhään. Teinivuosien hölmöilyille kaverin kanssa ehti kertyä kymmenentuhannen markan hintalappu. 

Pojat alkavat tehdä lähtöä. Ehkä joku tehty jäynä kolkuttelee omaatuntoa, kun on noin kiire pois, Tommi ajattelee, kun saavuttaa heidät. Pojat kertovat asuvansa Laajasalossa ja käyvänsä sillalla päivittäin. Porukan puheliain, punapipoinen Matias sanoo tohkeissaan pudonneensa kerran itse kanavaan. Tommi kehottaa poikia varovaisuuteen mutta keskeyttää jutustelun huomattuaan Katrin huitovan häntä luokseen. 

Poliisintyön arkirealismi sekä yhteiskunnalliset ongelmat ovat vahvasti läsnä myös tässä kirjassa. Tarinassa on mukana nuori narkomaaninainen, jonka kautta nähdään mitä on todellisuus tuossa maailmassa ja kuinka vaikea siitä on irrottautua. Oikeudenkäynnit ovat haastavia, kun pikkurikollisten tarina muuttuu eikä oikeuslaitos tiedä, mikä versio on totuus. Rikollispiireissä valta liittyy vahvasti väkivallan uhkaan. Poliisin työ on pahimmillaan hitaasti etenevää ja turhauttavaa, eikä tapausten lopputulos ole aina selvä. Tasapainoilu työn ja perheen välillä on vaativaa, ja harva on löytänyt rinnalleen ihmisen, joka jaksaa paljon poissaolevaa puolisoa. 

Pidän siitä, että vaikka sarjassa tutkitaan murhia ja jahdataan rikollisia, ei väkivalta ole pääosassa. Poliiseilla on aikaa myös istua alas kokoamaan yhteen mitä tiedetään ja suunnitella mitä tehdä seuraavaksi. Pidän erityisesti siitä, että Rantsi välttää dekkarikliseet. Poliiseilla on kännykässä virtaa ja äänet päällä, ja jos joku saa vihjeen niin hän ei ryntää suin päin vihjeen perään vaan kertoo jollekin niin että he voivat hoitaa asian yhdessä. Tiedonkulku pelaa, eikä kukaan pimitä asioita toisilta saadakseen itse olla sankari tai esittääkseen asian vasta sitten kun on satavarma sen luotettavuudesta (minkä on tietenkin selvittänyt yksin, kenties murtautumalla jonkun kotiin tai varjostamalla jotakuta vapaa-ajallaan tai muuta vastaavaa). Lisäksi päähenkilöt ovat Katri ja Tommi, eivät Katri ja Malk niin kuin olisi lähes kaikilla muilla dekkaristeilla. Siitä olen narissut joskus, että miksi naispoliisista puhutaan etunimellä ja miehestä sukunimellä, miksei molemmista joko etu- tai sukunimellä. Eli Rantsi saa sympatiani ja lisäpisteet myös nimiasiasta. 

Kovasti odotan sarjalle jatkoa, jos vanhat merkit pitävät paikkansa niin eiköhän sitä tänä vuonna tule.

Kuka viereesi jää on luettu myös blogeissa Jonnan lukunurkkaus, Kirjoja hyllystäni ja Tarinoita läheltä.

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 35, "kirjassa on oikeudenkäynti".