Elin Anna Labba: Älä mene mereen

 

Elin Anna Labba: Älä mene mereen

Ruotsinkielinen alkuteos Far inte till havet (2024)

Suomentanut Outi Menna

Tammi 2026

401 s. 

Tytär Iŋgá, äiti Rávdná, täti Ánne. Kesien kotikylä Ruotsin Lapissa jää yhä uudestaan veden alle, kun voimalaitoksen pato saa järven tulvimaan, muuttumaan melkein mereksi. Yhä uudestaan kolmikko ja yhteisö heidän ympärillään vaeltaa vuorotellen länteen ja itään, talveksi pois ja kesäksi takaisin. Minne ikinä he kesäkylässä kodan rakentavat, sinne vesi kohoaa kun patoa suurennetaan seuraavan kerran. Rávdná haluaisi rakentaa talon mutta ei saa Voudilta lupaa. Saamelaisten kuuluu olla paimentolaisia, elää kodassa eikä talossa, elää kodassa ilman ikkunoita ja sähköä. 

Vuosikymmenet kuluvat, Ánne sairastuu ja kuolee, Iŋgá aikuistuu, Rávdná vanhenee ja hiipuu muistisairauteen. Voimalaitos jyllää aina vaan, vaatien lisää maata, muistuttaen että Valtio omistaa maat, tarjoten kotansa ja kotinsa menettäneille naurettavan pienen korvauksen. Ota se tai et saa mitään, siinä vaihtoehdot. Rávdná ei ikinä anna periksi, hän taistelee loppuun asti, taistelee vaikka muistisairaus on jo saanut otteen. Iŋgá puolestaan hyväksyy, ettei mahda voimalaitokselle mitään. 

Järvi oli kodassa. Ovi oli auki, ja sen kirkkaansininen väri heijastui vedenpinnasta. Liikkuiko se? Iŋgá oli varmaan nähnyt harhoja. Oli tyyntä, ja yöttömän yön auringossa järvi kimalteli kuin voi tai kalaöljy. Rasvainen ja jääkylmä. Kaikki oli sulautunut yhteen: järvi ja tunturi ja kylä, ja rannalla, joka ei ollut enää ranta, seisoi Iŋgá vaitonaisena ja liikkumatta. Hän yritti sanoa jotain mutta ei pystynyt. Ehkä järvi oli nielaissut hänen sanansa. Tuntui kuin sanat olisivat olleet pinnan alla ja kurkotelleet häntä kohti. 

(...)

Halkaise se, Rávdná ajatteli. Ajatuksen voimalla hän sinkautti Siivujávrin suoraan patoa kohti. Hukuta se omaan veteensä. Rávdná joikasi niin hiljaa, ettei kukaan kuullut, mutta hänestä tuntui kuin hän olisi karjunut kovaan ääneen. Hän oli nähnyt, mikä kuoli ensimmäisenä. Puut selviytyivät ensimmäisestä vuodesta, minkä jälkeen ne mätänivät. Rannat katoaisivat. Hiekka valtaisi kaiken ja rantaviivalle kohoaisi kivenlohkareita. Tuohi murenisi kosketuksesta ja lehdet mustuisivat. Vesi tulvisi hänen taloonsa. Töllistä jäisivät jäljelle perustukset, jotka tulisivat näkyviin laskuveden aikaan ja pikkuhiljaa hautautuisivat hiekkaan. Oli niitä, jotka rakensivat taloja perinnöksi jälkipolville, ja sitten oli niitä, jotka rakensivat talonsa veden alle. 

Ihan mielettömän karu ja sydäntäsärkevä tarina, ja ihan mielettömän kaunis ja aistivoimainen kieli. Ja hurja ajatella, että vielä 1970-luvulla oltiin sitä mieltä että saamelaisten kuuluu elää ilman pysyvää asuinsijaa. Vuonna 1929 syntynyt Iŋgá osaa lukea melko hyvin ja kirjoittaa jonkin verran, mutta Rávdná ja Ánne ja moni muu ovat lukutaidottomia. Kun Yhtiö haluaa maat ja laittaa asianajajan matkaan sopimuspapereiden kanssa, on selvää että moni allekirjoittaa tietämättä mitä on allekirjoittanut. Rávdná saa 3000 kruunua, eniten kaikista, mutta mitä hän rahalla tekee kun ei saa rakentaa mitään pysyvää. 

Kotiseuturakkaus on vahva, ja vaikka maisema muuttuu, tuhoutuu, lähteminen on kivuliasta ja halu palata suunnattoman suuri. Kodin ja elämän kasaaminen aina uudelleen on kuluttavaa. 

Tästä haluaisi sanoa niin paljon, mutta samalla sitä on täysin sanaton.  

Kirjan on lukenut myös Kirjaluotsi. 

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Venäjänkielinen alkuteos Poslednie svideteli: sto nedetskikh kolybelnykh (1985, toinen laitos 2013)

Suomentanut Pauli Tapio

Tammi 2026

365 s. 

Svetlana Aleksijevitšin kirjat sekä toistavat toisiaan että ovat hyvin erilaisia. Tällä kertaa hän on haastatellut ihmisiä, jotka suuren isänmaallisen sodan eli toisen maailmansodan aikaan olivat enintään 15-vuotiaita. Lyhyissä muisteluissa toistuvat kodin jättäminen, isän lähteminen sotaan, kaduilla ja joka paikassa nähdyt kuolleet, nälkä... Vain muutamassa tarinassa isä palaa kotiin, muuten hän joko kuolee tai jää kadoksiin. Jonkin verran menehtyy myös äitejä, sisaruksia, muita sukulaisia ja ystäviä. Ilonpilkahduksia näkyy vain muutamassa tarinassa. Ehjänä ei selviä kukaan. 

Kolhoosin lehmät ajettiin ulos ladosta, ja ihmiset ajettiin sisään. Myös meidän äitimme. Minä ja pikkuveli istuimme pensaikossa. Hän oli kaksivuotias. Hän ei itkenyt. Myös koira istui kanssamme.

Aamulla menimme kotiin. Talo oli entisellään, mutta äitiä ei ollut. Eikä ketään muutakaan. Vain me olimme jäljellä. Lähdin hakemaan vettä. Uuni oli lämmitettävä, ja veli pyysi kylpyyn. Vinttikaivossa roikkuivat naapurimme. Lähdin kylän toiselle laidalle, missä oli lähdevesikaivo ja koko kylän paras ja herkullisin vesi. Sielläkin roikkui hirtettyjä. Palasin ämpärit tyhjinä. Veli itki nälkäänsä. "Anna leipää. Anna kannikka." Kerran purin häntä, jotta hän lakkaisi itkemästä. 

Onhan tämä aivan kammottavaa luettavaa, ja myös turhauttavaa. Kuinka moni lapsi elää nyt samanlaista arkea sodissa ympäri maailmaa? Kirja on ilmestynyt jo 40 vuotta sitten, siinä muistellaan aikaa vielä 40 vuotta taaksepäin, eikä mikään ole muuttunut. Vuosikymmeniä myöhemmin Aleksijevitšin kanssa keskustellessaan ihmiset itkevät koska lapsuusmuistot tekevät yhä niin kipeää - epilogin mukaan keskusteluja on käyty vuosina 1978-2004. 

Kirjan nimi on kipeän osuva. Nämä tarinat eivät todellakaan sovi lapsille, ja silti ne kertovat asioista jotka tapahtuivat lapsille. Tarinat ovat lyhimmillään parin ja pisimmillään muutaman sivun mittaisia. Tämä on tehokasta. Kun tarinoita on sata, mukana on monta erilaista mutta silti niin samanlaista kohtaloa. Koko lapsuusaikaa ei yleensä käydä läpi vaan joku kertoo sodan alkupäivistä, joku ajasta keskellä sitä ja joku on juhlimassa voitonpäivää. Nuorin haastateltu on kaksivuotias, ja hän toki myöntää ettei tiedä mitä muistaa itse ja mitä on kerrottu hänelle. Suurin osa muistaa, enkä ihmettele. Kun näkee perheensä teloituksen tai syö variskeittoa, sitä tuskin unohtaa. 

Ihmettelin sitä, miksi kirja on suomennettu vasta nyt. Toki muutkin Aleksijevitšin teokset on suomennettu viiveellä, jopa vuosikymmeniä niiden ilmestymisen jälkeen, mutta silti. Edellinen suomennos Sinkkipojat ilmestyi 2023, sitä edellinen Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia vuonna 2018, eli ei näitä kovin usein tupsahtele. Toisaalta, en tiedä jaksaisivatko ihmiset lukea tällaista joka vuosi, mutta toisaalta, nämä herättelevät ajattelemaan mitä ihmiset ovat kokeneet ja millaisia seurauksia he kokemastaan kantavat. 

Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen

 

Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen 

Tanskankielinen alkuteos Efter åndemaneren (2021)

Suomentanut Katriina Huttunen

Tammi 2024

897 s. 

Kolmas osa Ikuisuusvuono-trilogiaa toimii mainiosti myös itsenäisenä kirjana, mikä on hyvä asia. Olen lukenut aiemmat osat Ikuisuusvuonon profeetat (ilmestyi suomeksi 2014) ja Punainen mies, musta mies (suomennettu 2019) mutta en enää muista niiden tapahtumia. 

Tarinassa on sekaisin todellisia ja fiktiivisiä henkilöitä. Päähenkilöt Hanseeraq, Sara ja Jens ovat fiktiivisiä, Gustav Holmin retkikunta perustuu todellisiin henkilöihin. Siirtokunnissa ja kauppa-asemilla on molempia. 

Tanskalais-grönlantilainen retkikunta lähtee kartoittamaan Grönlannin itäosaa, seutuja jonne on päästy vain kerran aiemmin, vuosikymmeniä sitten. Katekeetta Hanseeraq lähtee mukaan, mukamas vastentahtoisesti. Hän on se, joka tuntee jään ja tuulen, sumun ja sateen. Mutta hänkään ei mahda luonnonvoimille mitään; silloin kun jäädään jumiin niin silloin jäädään jumiin. Pakanain maalla retkikunta tutustuu paikallisiin asukkaisiin, yhteisöön jossa uskomukset säilyvät vahvoina vaikka jäsenmäärä vähenee jatkuvasti. 

Hanseeraqin veljenpoika Jens lähtee Tanskaan etsimään sairasta isäänsä, tytär Sara jää Grönlantiin. Niin se menee, miehet lähtevät ja naiset jäävät. Paitsi ne riskit naiset, jotka pääsevät retkikuntaan soutajiksi. Jensin matkan on kenties tarkoitus olla lyhyt mutta se venyy, ja grönlantilaisesta "sekarotuisesta" tulee  teologian opiskelija. Uudet ystävät tutustuttavat hänet niin alkoholin, teatterin kuin homoseksuaalisuuden maailmaan. 

Sara on taloudenhoitajana Juliukselle, salaperäiselle punatukkaiselle miehelle josta kukaan ei tiedä juuri mitään. Se kyllä tiedetään, että yhdessä sun toisessa perheessä on punatukkainen lapsi. 

Holm levittää pöydälle kartan, kopion Graathin retkikunnan laatimasta kartasta. Ihmiset kurkkivat hänen olkansa yli nähdäkseen sen. Myös Christensen katsoo karttaa. Kaikki miehet ovat kiinnostuneet kartoista. Ne tuovat heidän mieleensä valloitukset, sankariteot ja seikkailut. Luutnantti näyttää että suunnitelma on purjehtia napajään sisäpuolelle rannikkoa pitkin. Hänen etusormensa seuraa rantaviivan mutkittelua. Monet aiemmat retkikunnat, jotkin niistä moottorivoimin varustettuja, ovat yrittäneet murtaa jään idästä, turhaan, hän sanoo, joskus traagisin seurauksin. Jo keskiajalla sinne haaksirikkoutui Islannista lähteneitä ihmisiä, usein etsiessään tietä uuteen maailmaan. Laivoja on kadonnut, Holm kertoo, ja joitakin laivoja makaa hylkyinä rannikolla. Mikään ihmisvoima ei vedä vertoja etelään pyrkivälle jäälle, hän sanoo, jää liikkuu kuin geologinen alkuvoima. Jään kanssa ei keskustella, sitä totellaan. Siihen loppuu valkoisen miehen ylimielinen luulo luonnon kesyttämisestä. 

Tarina tapahtuu pääosin kesän 1883 ja kesän 1886 välissä. On hämmästyttävää, kuinka hienosti Leine saa pidettyä 900 sivua kasassa, niin että lukija pysyy koko ajan kärryillä tapahtumista ja henkilöistä. Tempo on usein hidas, mutta tylsiä hetkiä ei ole. Todella taitavasti Leine punoo tarinalinjat yhteen, niin että aiemmin irrallisilta vaikuttavat asiat ovat yhtäkkiä täysin luonnollisessa suhteessa toisiinsa. Tärkeimmät henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja monitahoisia. Toisinaan jokainen heistä ärsyttää, toisinaan jokainen heistä on rakastettava. 

Kertakaikkisen vaikuttava lukukokemus! 

Arvio löytyy myös blogista Sivumerkkejä.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla".

Ernest Hemingway; Vanhus ja meri

 

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Englanninkielinen alkuteos The Old Man and The Sea (1952)

Suomentanut Tauno Tainio

24. painos Tammi 2009

133 s. 

Olen joitain vuosia sitten kuunnellut Vanhuksen ja meren äänikirjana, muistan että se teki suuren vaikutuksen. Siispä kun Helmet-lukuhaasteeni kaipasi kohtaan 3 Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanutta kirjaa, päätin palata tarinan pariin. 

Vaikka sivuja on vähän ja tapahtuma-aika muutama päivä, on tarina voimakas ja tunteita herättävä. Vanha mies on ollut kalastamassa 84 päivää ilman saalista, mutta koska 85 on hänen onnenlukunsa niin hän on varma että huomenna saalista tulee. Aamuvarhaisella ennen auringon nousua vanhus suuntaa ulapalle, kauemmas kuin koskaan ennen. 

Ei mene kauaa, ennen kuin syöttiin tarttuu kala. Ja se onkin sellainen kala, että sitä ei tuosta vaan vedetä kannelle. Ei, sen kanssa vanhus käy väsytystaistelua. Uupuneena ja kädet verillä hän kiskoo siimaa, kunnes lopulta kala väsyy ja hän saa sen hengiltä. Mutta rantaan on pitkä matka, ja hait kiinnostuvat jättiläiskalan raadosta. 

Vanhus oli laiha, kuin luuta ja nahkaa, ja hänellä oli niskassa syvät rypyt. Hänen poskillaan oli ruskeat läiskät lievästä ihottumasta, jonka aurinko tropiikin vesistä kilottaessaan synnyttää. Läiskät ulottuivat hänen kasvojensa alaosaan saakka, ja hänen käsissään oli syviä arpijuomuja, joita painavien kalojen käsitteleminen ohuilla siimoilla oli niihin syönyt. Mutta yksikään arvista ei ollut veres. Ne olivat yhtä vanhoja kuin maanpinnan uurteet kalattomassa erämaassa.

(...)

Se oli valinnut jäämisen syviin, tummiin vesiin, kauas kaikkien ansojen ja satimien ja petosten ulottuvilta. Minä olin taas valinnut tulon tänne löytääkseni sen kaukana ihmisistä. Kaukana kaiken maailman väestä. Nyt me olemme toisiimme liitetyt ja olemme olleet puolesta päivästä saakka. Eikä ole ketään auttamassa kumpaakaan. 

En osaa sanoa, mikä tässä kiehtoo lukijasukupolvesta toiseen. Yksi tekijä on ehkä se, kuinka vanhus kunnioittaa kalaa. Hän aikoo saada sen saaliikseen, sillä se on hänen venettään isompi ja hän voi elää lihasta saamillaan rahoilla talven yli. Silti hän mielessään pahoittelee kalalle, että näin on käytävä. Samalla hän on valmis siihen, että kala onkin heistä kahdesta voimakkaampi ja nujertaa hänet. 

Tapahtumien kuvaus on tosi fyysistä ja eläväistä. Soutaminen on kevyttä kun virta on myötäinen, taistelun jälkeen suu on niin kuiva ettei pysty puhumaan, kävely kotiin rannasta on niin raskas että vanhus ensin kaatuu ja sitten joutuu istumaan levähtämään monta kertaa. Yksityiskohtien runsaus tuo tarinan lähelle, kaappaa lukijan mukaan veneeseen. Samalla se antaa rauhoittua; tässä nyt ollaan veneessä ja odotetaan, kumpi luovuttaa ensin. Ei hälyä ympärillä, ei kiirettä, vanhuksella ohimeneviä ajatuksia - kuten pesäpallotuloksia - joista hän toteaa että niiden aika ei ole nyt, nyt keskitytään kalaan.

Kirjaa on luettu varsin paljon, siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Jokken kirjanurkka, Mitä luimme kerran ja Ankin kirjablogi.

Benjamín Labatut: Maailman kauhea vihreys

 

Benjamín Labatut: Maailman kauhea vihreys

Espanjankielinen alkuteos Un verdor terrible (2020)

Suomentanut Antero Tiittula

Tammi 2023

206 s. 

Jestas sentään mitä juuri luin! Olen suorastaan haltioissani! Vähän jännitin etukäteen, sillä kirjan esittelyteksti kertoo tiedemiehistä ja keksinnöistä, heidän ja niiden yhteyksistä, neroudesta ja hulluudesta. Olen humanisti enkä luonnontieteilijä, tajuaisinko mitään ja pysyisinkö kärryillä ilman kemian, fysiikan ja matematiikan osaamista? Suotta jännitin. Toki joitain kohtia on, mitä luin useampaan kertaan enkä silti ollut varma, mitä siinä sanotaan, mutta muuten tarina pysyy ymmärrettävällä tasolla. 

Kiehtovuus syntyy pitkälti siitä, että alun tietokirjamaisuudesta edetään vaivihkaa yhä fiktiivisempään ja intensiivisempään. Ensimmäinen luku "Preussinsininen" laittoi miettimään, mikä tässä on keksittyä vai onko mikään. Myöhemmissä luvuissa mukaan tulee vähän kerrassaan yhä enemmän henkilöiden kokemuksia ja ajatuksia, mutta ainakin minulla oli sellainen olo että kaikki se voisi olla totta. Itse asiassa komensin saksalaisen puolisoni, joka on opiskellut matematiikkaa ja fysiikkaa, lukemaan kirjan englanniksi jotta voin keskustella hänen kanssaan (eli tivata mitä hän tietää asioista ja kuinka todenmukaisena hän pitää kerrottua). 

Kirjassa tapaamme joukon miehiä, jotka ovat olleet poikkeuksellisen lahjakkaita ja älykkäitä. Osa on selvinnyt jotenkuten, osa huonommin. Etenkin uusien teorioiden esittäjät ovat olleet vaikeuksissa, kun muut tieteilijät eivät ole ymmärtäneet heidän ratkaisujaan, eivätkä he oikein ole itsekään osanneet kertoa, miten ovat lopputulokseen päätyneet. Tiedeyhteisö haluaa ymmärtää, siksi uudet avaukset on helppo hylätä jos niissä on jotain epäselvää. Toisinaan käy niin, että ratkaisu isoon kysymykseen syntyy niin, ettei ratkaisija itsekään tiedä mitä tapahtui. Sitten kun hän seuraa laskelmiaan taaksepäin eikä ymmärrä miten päätyi lopputulokseen, se voi olla psyykelle hyvin kuormittavaa. Kaikki eivät sitä kestä. 

"Kuten näette, sota on kohdellut minua niinkin lempeästi, että olen tiiviistä laukaustenvaihdosta huolimatta saattanut paeta tuota kaikkea ja tehdä tämän lyhyen retken ajatustenne maaperälle", päättyi kirje, jota Einstein oli lukenut typertyneenä. Häntä ei tosin hämmästyttänyt sen, että yksi Saksan arvostetuimmista tiedemiehistä johti tykistöyksikköä Venäjän rintamalla, eikä myöskään se, että hänen ystävänsä esitti kryptisiä varoituksia tulevasta katastrofista, vaan se mitä löytyi kirjeen kääntöpuolelta: sinne Schwarzschild oli raapustanut - niin pienellä käsialalla, että Einstein joutui ottamaan suurennuslasin avukseen - ensimmäisen täsmällisen ratkaisun hänen yleisen suhteellisuusteoriansa yhtälöihin. 

Hän joutui lukemaan sen useaan kertaan. Kuinka kauan siitä oli, kun hän oli julkaissut teoriansa? Kuukausi? Alle kuukausi? Ei voinut olla mahdollista, että Schwarzschild olisi ratkaissut niin monimutkaiset yhtälöt niin lyhyessä ajassa, jos edes itse hän, joka oli ne keksinyt, ei ollut saanut vastaukseksi kuin likiarvoja. Schwarzschildin vastaus oli täsmällinen: hän kuvaili täydellisesti tavan, jolla tähden massa vääristää avaruutta ja aikaa ympärillään. 

Vaikka ratkaisu oli hänen käsissään, Einstein ei voinut uskoa sitä. Hän tiesi, että nämä tulokset olivat välttämättömiä, jotta tiedeyhteisö kiinnostuisi hänen teoriastaan, se kun oli siihen mennessä herättänyt varsin vähän innostusta, niin monimutkainen se oli. Einstein oli jo luopunut toivosta, että kukaan onnistuisi ratkaisemaan yhtälöitä tyydyttävällä tavalla, ainakaan hänen elinaikanaan. Oli todellinen ihme, että Scwarzschild oli pystynyt siihen tykkien jyskeessä ja myrkkypilven keskellä: "En ikinä osannut kuvitella, että joku voisi muotoilla ongelmaan näin yksinkertaisen ratkaisun!" hän vastasi Schwarzschildille heti rauhoituttuaan ja lupasi esitellä hänen työnsä pikimmiten tiedeyhteisölle, mutta ei tiennyt kirjoittavansa miehelle, joka oli jo kuollut.

Yllätyin, kuinka mukaansatempaava tämä oli, tuskin maltoin jättää yöksi kesken. Oli kiinnostavaa, koskettavaa ja paikoin hauskaa lukea näistä neroista, joilla oli eläessään suuria kamppailuja niin omien aivojensa tuotosten kuin fyysisten sairauksien ja sotien vuoksi. Hämmästyttävää on myös se, että kahteensataan väljällä fontilla painettuun sivuun on saatu koottua 1900-luvun ja vähän 2000-luvunkin tiedettä mullistavia henkilöitä ja tapahtumia. Tuntuu kuin olisin lukenut 500 sivua. 

Moni hahmoista kokee repiviä ristiriitoja. Typpilannoitteen keksijä on sama henkilö, joka keksii taistelukaasut. Toinen epäilee atomipommien valmistamisen olevan kaukana edessä, mutta vain vähää myöhemmin niitä jo käytetään. Kolmas saa maailmanlaajuisen huomion ongelmanratkaisustaan, mutta ei halua mukaan tiedeyhteisöön vaan erakoituu. 

Minulle Maailman kauhea vihreys on kirja, joka sekä jättää sanattomaksi että laittaa hyppimään riemusta. Tuntuu että haluaisin sanoa niin paljon enemmän kuin mitä tähän kirjoitin, mutta en vaan osaa. Lukekaa ja kokekaa itse! Älkääkä pelätkö vaikka fysiikka arveluttaisi. Kiitos tietenkin myös suomentaja Antero Tiittulalle, hänellähän on suuri merkitys siinä, kuinka helposti sulatettavaksi tarina suomalaiselle lukijalle kääntyy. 

"Joulukuussa 2013, kun Mochizukin artikkelien julkaisusta oli kulunut vuosi, muutamia maailman huomattavimpia matemaatikoita kokoontui Oxfordiin tutkimaan todistusta. Seminaarin ensimmäisinä päivinä vallitsi innostunut tunnelma, Japanilaisen päätelmät alkoivat näyttää järkeenkäyviltä, ja kolmannen päivän iltana netissä alan keskustelupalstoilla alkoi kiertää huhu, että läpimurto oli lähellä.

Neljäntenä päivänä kaikki raukesi tyhjiin.

Tietyn pisteen jälkeen kukaan ei pystynyt seuraamaan japanilaisen perusteluja. Maapallon etevimmät matemaatikot olivat ymmällään, eikä kukaan voinut auttaa heitä. Mochizuki itse oli kieltäytynyt osallistumasta tapaamiseen."

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "kirjassa on paikka, jossa olet käynyt". Ennen Suomeen muuttoaan puolisoni asui vuosikymmenen Göttingenissä, jossa kävin häntä riiaamassa. Kuva on kaupungin laidalta, kukkulalta josta menee polkuja ja vaellusreittejä niin lähikyliin kuin kauemmas Harzin kansallispuistoon. 

Kirja on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena ja Kirjavinkit. 

Toni Morrison: Toiseuden synty. Rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta

 

Toni Morrison: Toiseuden synty. Rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta

Englanninkielinen alkuteos The Origin of Others (2017)

Suomentaneet Koko Hubara ja Astrid Swan

Tammi 2020

120 s.

Raskaat aiheet lukemistossani jatkuvat, nyt puheenvuoron saa Toni Morrison. Kuten Susan Abulhawa, hän on minulle tuttu nimenä mutta yhtään kirjaa en ole lukenut. Toiseuden synty perustuu hänen pitämiinsä luentoihin. Kuudessa esseessä hän pohtii muun muassa toiseutta, vähemmistöjä ja rakenteellista syrjintää. Pääasiassa hän käyttää esimerkkejä kirjallisuudesta, niin muiden kuin teoksista kuin omistaan, mutta jonkin verran myös omassa elämässä kohtaamistaan tilanteista. 

Nuorena saatu oppi siitä, mistä aineksista Toiseus ja siitä johtuva huonommuus syntyvät, eivät tehneet minuun suurta vaikutusta. Luultavasti minua suojasi poikkeuksellinen röyhkeyteni ja kokonaisvaltainen itsekeskeisyys. "Tahriintuneisuus" kuulosti ensin eksoottiselta, joltakin houkuttavalta. Mutta äidin vastustuksesta ilmeni, että sana tarkoitti meidän olevan huonompia, jollei kokonaan Toisia.

On vaikea löytää sellaisia kultturisten, rodullisten ja ruumiillisten eroavaisuuksien kuvauksia, jotka ottavat toiseuden huomioon ilman että samalla luovat arvojärjestyksiä. Suurin osa kirjoitetuista ja kaunokirjallisista rodun kuvauksista asettuu johdattelun, monivivahteisen selityksen ja pseudotieteellisen todistelun kategorioihin. Valta-aseman säilyttämiseksi niitä selitetään ja perustellaan, miksi ne ovat oikeassa. Luonnossa esiintyy selviytymisstrategioita: harhauttaminen tai uhrautuminen pesän suojelemiseksi sekä laumana metsästäminen / ruoan jahtaaminen. 

Onhan tämä pysäyttävä katsaus siihen, kuinka suvaitsemattomuus ja me vastaan muut -asenne ovat yhä valloillaan. Kirjallisuus on siistiytynyt, mutta (amerikkalainen) yhteiskunta ei. 

Kuinkahan paljon tästä kirjasta olisi irronnut lisää, jos olisin lukenut Morrisonin kirjoja sekä hänen käsittelemiään kirjoja - esimerkiksi Tuomo sedän tuvan tai Kirjavan sataman - kun se jo niitä lukemattakin iskee palleaan? 

Tykkäsin siitä, että kirjan lopuksi suomentajat kertovat lyhyesti käännösprosessista ja siitä, miten ovat päätyneet kääntämään tietyt englanninkieliset sanat tietyiksi suomenkielisiksi sanoiksi, ja missä kohtaa suomennos hiukan poikkeaa englanninkielisestä termistä. Tätä oli mielenkiintoista lukea. 

Kirja on luettu muun muassa blogeissa Luettua elämää, Mitä luimme kerran ja Ankin kirjablogi. 

Ankilta bongasin tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan 27, "kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva".

W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta

 

W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta

Alkuperäiset tekstit Kleine Exkursion nach Ajaccio, Campo Santo, Die Alpen im Meer ja La cour de l'ancienne école (2003)

Suomentanut Oili Suominen

Tammi 2016

71 s. 

Hassu juttu, luulin lukeneeni Sebaldin teoksen aiemmin mutta en ollutkaan.Taisin sekoittaa tämän johonkin toiseen kirjaan. Mutta nyt tuli luettua ja hyvä niin. 

Etsin Helmet-lukuhaasteeseen pientä kirjaa, haahuilin kirjastossa hyllyjen välissä ja kiinnostuin tästä. Kyseessä on "neljän fragmentaarisen tekstin sikermä muistamisesta ja kuolemasta". Isoja aiheita, kun sivuja on kuitenkin vain 71! Sebald onnistuu kuitenkin luomaan hyvin viimeistellyn ja harkitun oloisen tekstimassan, joka tuntuu sivumääräänsä ja lauseitansa paljon suuremmalta. Lukija saattaa ajautua pohtimaan elinympäristöään tai oman kulttuurinsa tapoja ja piirteitä. Sekä Ajaccio että Piana tuntuvat paikoilta, joissa ei ole kiire minnekään. Tekstien kertoja puhuu niin luonnosta, museosta kuin hautauskulttuurista; niin kuolleiden muistamisesta kuin luonnon kohtaamista muutoksista. Tekstit tuntuvat ajattomilta, vaikka niissä onkin nykyaikaisia elementtejä kuten netin virtuaaliset muistopaikat. 

Mutta mitäpä me voimmekaan etukäteen tietää historian kulusta, joka määräytyy joidenkin logiikan ulottumattomissa olevien lakien mukaan, jota ohjaavat ja jonka suuntaa muuttavat ratkaisevalla hetkellä usein ennalta arvaamattomat pikkuseikat, jokin tuskin havaittava ilmavirta, maahan putoava lehti tai väkijoukossa vaihdettu katse. Edes jälkikäteen emme pysty selvittämään, miten asiat todella olivat olleet ja mistä tuo tai tämä maailmantapahtuma johtui. Tarkinkaan menneisyydentutkimus tuskin yltää yhtään lähemmäs meidän ulottumattomissamme olevaa totuutta, kuin vaikkapa niinkin mieletön väite kuin se, jonka minulle kerran esitti Belgian pääkaupungissa asuva ja vuosikymmenet Napoleon-tutkimusta harrastanut mies nimeltä Alfonse Huyghens: hän kun väitti, että kaikki Ranskan keisarin Euroopan maissa ja valtakunnissa aikaansaamat mullistukset johtuivat pelkästään värisokeudesta - keisari näet ei erottanut punaista vihreästä. Mitä enemmän verta valui taistelukentälle, niin sanoi tämä belgialaistutkija, sitä tuoreemman vihreältä ruoho näytti Napoleonin silmissä. 

Vaikka kirja on pieni, se ei ole helppo. Asiat ovat suuria, lisäksi monet lauseet ja kappaleet ovat todella pitkiä. Eli on luettava rauhallisesti, keskittyen. Toisaalta mukana on paljon sellaista, jonka ääreen mielellään pysähtyy, lukee ehkä toiseenkin kertaan ennen kuin jatkaa eteenpäin. 

Muistoja Korsikasta on ollut suosittu kirja, siitä on kirjoitettu muun muassa blogeissa Lumiomena, Jokken kirjanurkka ja Oksan hyllyltä. Minulle Sebaldista tuli kirjailija, jonka muut teokset pomppasivat lukulistalle. 

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

 

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Japaninkielinen alkuteos Onna no inai otokotachi (2014)

Suomentanut Juha Mylläri

Tammi 2016

276 s.

On kuulkaas tapahtunut sellainen kummallinen juttu, että olen lukenut ensimmäisen Murakamini. Ensimmäisen! Olen jokseenkin hämmentynyt, että miten näin on päässyt käymään, miten kummassa olen onnistunut jättämään lukematta hänen teoksensa. No, parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Murakamin novellit ovat, kokoelman nimen mukaisesti, kertomuksia miehistä ilman naisia. Ei kokonaan; heillä on ollut naisia, on ehkä tälläkin hetkellä, mutta ei mitään pysyvää. Osa kertoo omaa tarinaansa, osa tuttavansa, osa puolitutun, osa satunnaisen tuttavan. Yhteistä novelleille on yllätyksellisyys. Joissain se alkaa heti, kuten novellissa Rakastunut Samsa, jossa päähenkilö herää aamulla autiossa huoneessa eikä tajua mistään mitään. Hän ei tiedä miten vaatteet puetaan, osaa tuskin kävelläkään. Joissain yllätys tulee jonkun matkan päässä tai vasta lopussa. Tarina saattaa tuntua tavalliselta, kunnes siinä tulee jokin juttu joka vie tarinaa vinksalleen. Esimerkiksi novellissa Yesterday Kitaru ehdottaa kaverilleen, että tämän pitäisi alkaa seurustella hänen tyttöystävänsä kanssa. Idea herättää - tietenkin - kummastusta, mutta niin vain Tanimura päätyy treffeille Erikan kanssa. 

Miesten suhteet naisiin ovat monenkirjavia. Joku on leski, joku on se jonka kanssa petetään aviomiestä,  joku on tullut vaimonsa pettämäksi, joku pyörittää montaa naista kerralla... On suhde ollut pitkä tai lyhyt, on niitä ollut yksi tai monta, tai olkoon kyseessä ensikohtaaminen naisen kanssa, miesten ajatuksista välittyy arvostus. Naiset ovat kummallisia mutta ihmeellisiä, heidän vuokseen voi kärsiä oikeastaan mitä vaan. Novellien miehet ovat kokeneet rakkauden julmatkin puolet, ja rakkauden jälkeen koittavan syvän yksinäisyyden, mutta silti rakkautta ja naisia muistellaan yllättävänkin lämpimästi. 

"Pyydän anteeksi. Vien liikaa aikaanne. Yritän puhua lyhyemmin. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että tohtori oli joutunut syömishäiriön kaltaiseen tilaan. Hän ei syönyt juuri mitään eikä juonut muuta kuin vettä. Tarkalleen ottaen ei ollut kyse anoreksiasta. Kuten tiedätte, siihen sairastuvat lähinnä nuoret naiset. He alkavat rajoittaa energiansaantiaan laihtuakseen ja näyttääkseen kauniilta, mutta ajan mittaan painonpudotuksesta itsestään tulee heille tavoite ja he lakkaavat syömästä juuri lainkaan. Tavallaan heidän ihanteensa on painon pudottaminen nollaan. Keski-ikäisen miehen on vaikea kuvitella kärsivän sellaisesta sairaudesta. Tohtorin tapauksessa oli kuitenkin kai kyse juuri samanlaisesta ilmiöstä. Tietenkään hän ei halunnut laihtua ulkonäkösyistä. Hänen syömättömyytensä syy oli se - tai ainakin niin minä luulen - ettei ruoka enää kirjaimellisesti mennyt alas."

"Eli hän riutui rakkaudesta", minä sanoin.

Monesti ajattelin, että no joo, tämä on ihan ok novelli. Kohta moisten ajatusten jälkeen tuli joku jippo, joku lausahdus tai tapahtuma joka veti tarinan vähän vinksalleen tai pyöräytti kokonaan ympäri. Aina tuli jotain, joka herätti riemastuksen; olihan tähänkin joku koira haudattuna! Olen ennenkin kirjoittanut innostuvani herkästi tällaisesta, missä tavallinen vinksahtaa sillä tavalla, että tarinakulku pysyy periaatteessa mahdollisena. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 29, "Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 25, "kirjassa ollaan saarella" tai 43, "kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja". Minun tapauksessani mahdollinen olisi myös 32, "kirja on alunperin julkaistu kielellä, jota et osaa".

Kokoelman ovat lukeneet myös esimerkiksi Kaisa Reetta T, essielina ja Mila.

Petina Gappah: Muistojen kirja

Petina Gappah: Muistojen kirja
Englanninkielinen alkuperäisteos The Book of Memory (2015)
Suomentanut Tero Valkonen
Kansi: Eveliina Rusanen
Tammi 2017
307 s.

Postausliukuhihna jatkaa tuotantoaan, jotta Helmet-lukuhaaste saadaan mahdollisimman lähelle täyttä. Nyt ruksataan kohta "kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä". Periaatteessa kohtaan olisi käynyt varmaan melkein mikä tahansa suomenruotsalaisesta lähtien. Halusin afrikkalaislähtöisen kirjailijan, koska maanosa on melko lailla aliedustettuna käännöksissä.

Petina Gappahilta on aiemmin suomennettu yksi kirja, tarinakokoelma (jota en ole lukenut). Muistojen kirjassa tapaamme Memoryn, zimbabwelaisen albiinon, joka istuu vankilassa syytettynä valkoisen miehen murhasta. Ilman sen tarkempaa tutkintaa syyllisyys on todettu ja kuolemantuomio langetettu. Memory kirjoittaa elämäntarinaansa muistikirjoihin, jotka ovat menossa amerikkalaiselle toimittajalle. Mutta mikä onkaan totta ja mikä ei, mikä on todellista muistoa ja mikä kuviteltua, mikä on väärinkäsitystä tai väärinymmärrystä ja mikä todellista? 

Se oli viimeinen todiste, että minut oli peruuttamattomasti myyty. Tiesin silloin, etten voinut tehdä asialle kertakaikkiaan mitään enkä myöskään kertoa siitä kenellekään. Kenen puoleen olisin muka voinut kääntyä? Olin yhdeksänvuotias. Olin yksin. Ne, jotka olisivat voineet minua auttaa, olivat juuri ne, jotka olivat alkujaankin minut myyneet. En tiennyt miten olisin voinut päästä takaisin kotiin; en edes tiennyt, missä suunnassa koti oli.

Tuskasta tuli siedettävää vain siksi, että saatoin ajatella että mikäli äiti ja isä saattoivat noin vain hankkiutua minusta eroon, minä en halunnut olla heidän kanssaan. Jos he kerran pärjäsivät ilman minua, niin minä puolestani päätin pärjätä ilman heitä.

Se päätös oli helpompi tehdä kuin pitää.

Huh, on tämä hurja tarina! Yhteiskunnan kaikkinainen epäoikeudenmukaisuus, jossa syrjintä ja väkivalta ovat arkipäivää. Jossa jo lapsena on joutunut ja tottunut näkemään kaikenlaista. Lisäksi Memoryn vahva hylätyksi tulemisen kokeminen, aiemman ulkopuolisuuden tunteen oheen. Vuosien myötä hän tottuu ostajaansa, Lloydiin, alkaa jopa pitää tästä. Mutta elämällä on nurkan takana valmiina uusi ikävä yllätys. Näyttää siltä, että Memoryn kohtalo on olla ulkopuolinen, onnen tavoittamattomissa. 

Tämä on tarina, jota on toisaalta luettava ahmien eteenpäin ja toisaalta säännösteltävä, jotta se riittäisi edes muutamaksi illaksi. Pitkästä aikaa myös sellainen kirja, että teki mieli kurkistaa viimeiselle sivulle. Ihmeen tyynenä ja eläväisenä Memory pysyy vankilaolosuhteista huolimatta. Koin, että toivottoman oloisessa tilanteessa on kuitenkin rippunen iloa mukana. Kaikesta huolimatta lapsuusmuistot lämmittävät. 

Kirjaa on luettu blogeissa todella paljon, siitä on kirjoitettu muun muassa blogeissa Kirjapolkuni, Mitä luimme kerran, Usva kirjablogi, Sivumerkkejä sekä Kymmenen puikkoa langalla.   

Myös haasteeni Kirja joka maasta etenee pitkästä aikaa, siihen ruksaan Zimbabwen. 

Saul Bellow: Dekaanin huhtikuu

Saul Bellow: Dekaanin joulukuu
Alkuperäisteos The Dean's December (1982)
Suomentanut Marja Alopaeus
Tammi 1983
316 s.

Saul Bellowin Dekaanin joulukuu päätyi lukulistalle Idän pikajuna - kirjallisuushaasteen vuoksi. Haasteessa yksi pysäkki on Bukarest, joka osoittautui hankalaksi paikaksi kaikin puolin. Matkaoppaita kyllä löytyy mutta sinne sijoittuvia kaunokirjoja on vähän. Dekaanin joulukuun nimi, kansi ja esittelyteksti olivat kiinnostavia, samalla mietin että Bellow on kuitenkin nobelisti ja klassikkokirjailija niin lienee syytä tutustua hänen tuotantoonsa edes yhden kirjan verran.

Dekaanin joulukuu kertoo dekaani Albert Cordesta, lehtimiehestä, joka matkustaa romanialaissyntyisen vaimonsa Minnan kanssa Bukarestiin. Minnan äiti Valeria on sairaalassa kuolemaisillaan. Valeria on entinen poliitikko, joka kuitenkin on menettänyt asemansa ja vaikutusvaltansa. Sairaala kohtelee Corden pariskuntaa tylysti, eivätkä he pääse tapaamaan Valeriaa vapaasti vaan harvakseltaan. Päättävän everstin luvan antamiset ja epäämiset vaikuttavat mielivaltaisilta, vaikkakin taustalla on poliittinen murros. Entinen poliittinen johtohahmo on todellakin entinen, vanhat meriitit eivät paina kun uudet ihmiset ovat vallassa. Vanhat aatteet ovat mennyttä eikä lähimenneisyyttä ja siellä vaikuttaneita ihmisiä kunnioiteta.

Toisaalta dekaani on Bukarestissa myöskin eräänlaisessa maanpaossa. Hän on ärsyttänyt ihmisiä provosoivilla lehtikirjoituksillaan ja lisäksi hänen sukulaispoikansa on sotkeutunut murhatapaukseen. Bukarestissa hän saa etäisyyttä asioihin ja pystyy analysoimaan, mitä oikein on meneillään.

"Kai sinä ymmärrät mikä tässä on hätänä?" Minna sanoi.

"Gigi." 

"Niin, Tanti Gigi, ja miten me saamme hänet sisään."

"Tietenkin", Corde sanoi, "hänen täytyy saada nähdä siskonsa. Jos portilla on lupalaput kahdelle, hän voi mennä minun sijastani."

"Ei, meidän on kaikkien kolmen päästävä sisään. Meidän täytyy mennä kaikkien. Kunpa me voisimme kääntyä vanhan ystävän Petrescun puoleen. Vanhan kunnon ystävän. Tämä vaivaa häntä varmasti kovin."

"Mietitään häntä joskus toiste. On hänkin sitten kummallisten kokemusten alalle antautunut. Palataan siihen myöhemmin. Nyt on aika laatia suunnitelma."

"Ensimmäinen askel on savukkeiden hankkiminen. Niitä on paras olla paljon."

"Minä voin ostaa niitä Intercontinentalin valuuttakaupasta. Pitkiä Kenttejä."

"Niin." He kävelivät halki vähenevän valon ja sivuuttivat pienen kiilamaisen puistikon jonka sisäänpäin kallistelevan rautasäleaidan takana oli huurteisia vihreitä penkkejä. "Tuolla on minun vanha kouluni", Minna sanoi. "Ja tuon kadun varrella asui ennen pajariperheitä." Vanhan vallan aikaiset ylväät rakennukset oli viipaloitu vuokra-asunnoiksi. Tummanpuhuvissa kaupoissa joihin oli pinottu herne- ja hapankaalitölkkejä ei näkynyt asiakkaita. Taannoin tämä oli hienostokaupunginosa. Vaan ei enää. Isoilla puoluekihoilla oli huvilansa muualla. "Miten me edes pääsemme illalla sinne sairaalaan?" 

En tiedä oliko valinta sittenkin väärä. Luin kirjaa neljä-viisi kuukautta, lyhyitä pätkiä kerrallaan. Lukeminen oli raskasta, en vaan päässyt sisään tarinaan. Ehkä tauot lukemisen välissä olivat liian pitkiä, koska unohtelin keitä nuo ihmiset olivatkaan. Henkilöhahmojen kanssa kävi niin kuin joskus ennenkin, en erityisesti pitänyt kenestäkään. Corde ei ollut niin kiinnostava kuin odotin, välillä suorastaan pitkästyin hänen mietiskellessään sitä sun tätä. Valeria, Minna ja muut naiset jäävät pahasti taustalle miesten jaaritellessa maailman menosta, moraalista ynnä muusta. 

Kirjan Romania sen sijaan kiinnosti, etenkin kuvat kaupungilla liikkumisesta. Yllä oleva sitaatti antaa kuvan siitä, kuinka maa on samaan aikaan rujo ja kaunis, moderni ja perinteinen. Ulkokuvaukset ovat visuaalisia, liki elokuvallisia, ja ne houkuttelevat lähtemään heti ulos havainnoimaan omaa lähiympäristöä ja etenkin sen yksityiskohtia.

Koska matkaan Idän pikajunassa "väärään suuntaan" eli Istanbulista Pariisiin, on seuraava pysäkki Budapest. Siihen liittyvä kirja on vielä valitsematta, mutta toivon tarjontaa olevan enemmän kuin Bukarestin kohdalla.