Näytetään tekstit, joissa on tunniste tiiliskiviromaani. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tiiliskiviromaani. Näytä kaikki tekstit

lauantai 31. tammikuuta 2026

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 22: Volter Kilpi: Alastalon salissa

 

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Otava 1965

421 + 405 s. 





Olen jo pitkään halunnut lukea Alastalon salin, mutta pelkäsin kirjaa. Kuten varmasti moni muu, olin kuullut sen olevan vaikea. Kun Instagramissa kysyttiin halukkaita kimppalukuun, lähdin mukaan. Meitä oli viitisentoista kirjasomettajaa lukemassa kirjaa kahdeksan viikon ajan. Jokaiselle viikolle oli suunniteltu tietty pätkä luettavaksi, ja luetusta keskusteltiin sunnuntaisin. Tämä oli erittäin toimiva tapa! Keskimäärin satakunta sivua viikossa ei tunnu etukäteen ollenkaan niin pahalta kuin 800 sivua. Lisäksi meidän kirjastomme varastosta löytyi kahteen niteeseen jaettu kappale, mikä sekin sai urakan tuntumaan pienemmältä. 

Miesjoukko kokoontuu Alastalon saliin keskustelemaan parkkilaivan hankkimisesta. Alastalon isäntä Herman Mattson sellaisen haluaa, ja nyt puidaan ketkä lähtevät hankintaan mukaan ja minkälaisilla osuuksissa. Miesten joukossa on vahva keskinäinen hierarkia, joten on tarkkaa kuka istuu millekin istuimelle ja millaisen piipun valitsee. Pukkilan isäntä Petter Pihlman saa eniten näkökulmaa tarkkaillessaan tilannetta ja puhistessaan jos jonkinlaista sekä mielessään että välillä myös ääneen. Hän on kovasti kateellinen ja katkera vaikka kaikin keinoin yrittää toisille muuta esittää. 

Kipakoita sanoja vilisee, mutta varsinaista riitaa ei tule. Tuntuu siltä että miehet tuntevat toistensa olemukset ja tavat niin hyvin, etteivät päästä asioita liian pitkälle. 

"Voi kymmenen karjusian harjasjouhta, kuinka minä kutittaisin sinua nenämööpelisi alle, kun minulla olisi parkki pykättynä ja kolme toppia pystyssä!"
(...)
"Enkös kirkkomäelläkin juuri kuiskutellut sunnuntaina Eenokin korvaan, Karjamaan Eenokin, saman Eenokin karvaiseen korvaan, jonka liikkumatonta lankkuleukaa minun parhaillaan pitää katsella? Leukapieltä kyllä on purasemaan vaikka rautanaulasta kannan, mutta ymmärryksen silmä, missäs se on, että saisi pujottaa päähän järjen lankaa!"

Luettuani kirjan olin kertakaikkisen äimistynyt. Miten voikaan olla muutaman tunnin mittainen, satoihin sivuihin venytetty tarina niin hauskaa luettavaa? Kilpi on keksinyt hämmästyttävän määrän ennestään tuntemattomia sanoja, joista kuitenkin asiayhteydestä ymmärtää mistä on kyse ja jotka tuntuvat täysin oikeilta ja luontevilta. 

Miesjoukko on mukavan persoonallinen porukka, joista jokainen on omanlaisensa mutta joista moni myös välillä yllättää toiset käyttäytymällä totutusta poikkeavasti. Naisroolit jäävät Alastalon emännän Eevastiinan ja tyttären Siviän vastuulle, ja heitä näkyy vain kahvipöydän ääressä ohimennen. Toisaalta, Kilven kerrontatyylillä ohimennen tarkoittaa helposti muutamaa kymmentä sivua. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "kirjan nimessä on jokin talon osa". 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Jokken kirjanurkka ja  Tekstiluola

Tällä postauksella osallistun ensimmäistä kertaa Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, jota tällä kierroksella vetää Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. 






perjantai 11. heinäkuuta 2025

Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen

 

Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen 

Tanskankielinen alkuteos Efter åndemaneren (2021)

Suomentanut Katriina Huttunen

Tammi 2024

897 s. 



Kolmas osa Ikuisuusvuono-trilogiaa toimii mainiosti myös itsenäisenä kirjana, mikä on hyvä asia. Olen lukenut aiemmat osat Ikuisuusvuonon profeetat (ilmestyi suomeksi 2014) ja Punainen mies, musta mies (suomennettu 2019) mutta en enää muista niiden tapahtumia. 

Tarinassa on sekaisin todellisia ja fiktiivisiä henkilöitä. Päähenkilöt Hanseeraq, Sara ja Jens ovat fiktiivisiä, Gustav Holmin retkikunta perustuu todellisiin henkilöihin. Siirtokunnissa ja kauppa-asemilla on molempia. 

Tanskalais-grönlantilainen retkikunta lähtee kartoittamaan Grönlannin itäosaa, seutuja jonne on päästy vain kerran aiemmin, vuosikymmeniä sitten. Katekeetta Hanseeraq lähtee mukaan, mukamas vastentahtoisesti. Hän on se, joka tuntee jään ja tuulen, sumun ja sateen. Mutta hänkään ei mahda luonnonvoimille mitään; silloin kun jäädään jumiin niin silloin jäädään jumiin. Pakanain maalla retkikunta tutustuu paikallisiin asukkaisiin, yhteisöön jossa uskomukset säilyvät vahvoina vaikka jäsenmäärä vähenee jatkuvasti. 

Hanseeraqin veljenpoika Jens lähtee Tanskaan etsimään sairasta isäänsä, tytär Sara jää Grönlantiin. Niin se menee, miehet lähtevät ja naiset jäävät. Paitsi ne riskit naiset, jotka pääsevät retkikuntaan soutajiksi. Jensin matkan on kenties tarkoitus olla lyhyt mutta se venyy, ja grönlantilaisesta "sekarotuisesta" tulee  teologian opiskelija. Uudet ystävät tutustuttavat hänet niin alkoholin, teatterin kuin homoseksuaalisuuden maailmaan. 

Sara on taloudenhoitajana Juliukselle, salaperäiselle punatukkaiselle miehelle josta kukaan ei tiedä juuri mitään. Se kyllä tiedetään, että yhdessä sun toisessa perheessä on punatukkainen lapsi. 

Holm levittää pöydälle kartan, kopion Graathin retkikunnan laatimasta kartasta. Ihmiset kurkkivat hänen olkansa yli nähdäkseen sen. Myös Christensen katsoo karttaa. Kaikki miehet ovat kiinnostuneet kartoista. Ne tuovat heidän mieleensä valloitukset, sankariteot ja seikkailut. Luutnantti näyttää että suunnitelma on purjehtia napajään sisäpuolelle rannikkoa pitkin. Hänen etusormensa seuraa rantaviivan mutkittelua. Monet aiemmat retkikunnat, jotkin niistä moottorivoimin varustettuja, ovat yrittäneet murtaa jään idästä, turhaan, hän sanoo, joskus traagisin seurauksin. Jo keskiajalla sinne haaksirikkoutui Islannista lähteneitä ihmisiä, usein etsiessään tietä uuteen maailmaan. Laivoja on kadonnut, Holm kertoo, ja joitakin laivoja makaa hylkyinä rannikolla. Mikään ihmisvoima ei vedä vertoja etelään pyrkivälle jäälle, hän sanoo, jää liikkuu kuin geologinen alkuvoima. Jään kanssa ei keskustella, sitä totellaan. Siihen loppuu valkoisen miehen ylimielinen luulo luonnon kesyttämisestä. 

Tarina tapahtuu pääosin kesän 1883 ja kesän 1886 välissä. On hämmästyttävää, kuinka hienosti Leine saa pidettyä 900 sivua kasassa, niin että lukija pysyy koko ajan kärryillä tapahtumista ja henkilöistä. Tempo on usein hidas, mutta tylsiä hetkiä ei ole. Todella taitavasti Leine punoo tarinalinjat yhteen, niin että aiemmin irrallisilta vaikuttavat asiat ovat yhtäkkiä täysin luonnollisessa suhteessa toisiinsa. Tärkeimmät henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja monitahoisia. Toisinaan jokainen heistä ärsyttää, toisinaan jokainen heistä on rakastettava. 

Kertakaikkisen vaikuttava lukukokemus! 

Arvio löytyy myös blogista Sivumerkkejä.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla".

perjantai 3. toukokuuta 2024

Sampo Terho: Stalingradin viemärit

Sampo Terho: Stalingradin viemärit

WSOY 2024 

895 s. 





Kiinnostuin Stalingradin viemäreistä jo viime syksynä, kun katselin tänä keväänä ilmestyvien kirjojen listoja. Kun kirja äskettäin saapui kirjastoomme, kauhistuin sen kokoa. Liki 900 sivua ja melko pientä tekstiä! Kuinkahan käy, ajattelin, pysyykö kiinnostus yllä koko ajan?

Elokuussa 1928 veljekset Valter ja Werner Greiser muuttavat Berliiniin opiskelemaan. Pikkukaupungin kasvatit ovat hetken ihmeissään, mutta sitten he tapaavat Horst Wesselin. Tämä saa heidät mukaan kansallissosialistien toimintaan, ja pian veljesten elämänpolut ovat selvillä. Valter innostuu välittömästi, liittyy puolueeseen ja päätyy ensin SA:n ja sitten SS:n jäseneksi. Werner epäröi, mutta koska hän ei saa toimittajan töitä muualta niin hän alkaa kirjoittaa puolueen Angriff-lehteen. Puolueeseen liityttyäänkään hän ei ole yhtä vakaumuksellinen kuin Valter, ja etenkin juutalaiskysymys tuntuu hänestä liioitellulta. Mutta mitäpä yksinäinen epäilijä voi mahtavalle koneistolle? Etenkään tilanteessa, jossa hän toimii Goebbelsin lähipiirissä ja vastaa ennen pitkää koko maan lehdistön ohjailusta. Hän ymmärtää, että ollakseen menestyvä hänen on oltava kovapintainen. 

Veljesten elämää seurataan vuoteen 1943, sodan loppuun saakka. Sota on lopulta erottanut heidät, eikä mikään ole enää entisellään. 

Pimeys syveni hämärillä kaduilla. Kymmeneltä Goebbels kiirehti juhlinnan välissä pitämään lyhyen radiopuheen. 
"Me olemme aloittaneet taistelun työn ja leivän, kunnian ja vapauden puolesta", hän julisti. "Me viemme tämän taistelun loppuun saakka. Jo tänä päivänä olemme nähneet uuden kansanyhteyden syntyvän. Hitlerin editse marssii yhtenäinen Saksa, jossa maanviljelijät, opiskelijat, sotilaat ja työläiset ryhmittyvät saman lipun alle tasavertaisina saksalaisina. Siksi kysyn jokaiselta saksalaiselta tänään kysymyksen: kuka sinä olet, jollet saksalainen, kenen joukossa seisot, jollet meidän kaikkien, ja oletko sinä valmis rakastamaan maatasi ja kansaasi yli kaiken?
Juhlat jatkuivat yön laskeuduttuakin. Goebbels palasi radiopuheen jälkeen Führerin luo Valtakunnankansliaan. Johtaja ilmaantui aika ajoin parvekkeelle tervehtimään kannattajiaan ja vastaanottamaan hänelle heitettyjä ruusuja. Aamuun saakka onnelliset massat juhlivat ja lauloivat kanslian alapuolella ja ympäri kaupunkia.
Saksa oli herännyt.

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu paljon, mutta äkkiseltään en muista yhtään muuta tarinaa, jossa kerrotaan tavallisten kansalaisten "hurahtamisesta" kansallissosialismiin. Tässä kirjassa ei piileksitä, ei tehdä vastarintaa, ei salakuljeteta juutalaisia rajan yli. Tässä tähdätään absoluuttiseen valtaan, hyväksytään väkivalta, kitketään tarvittaessa omistakin pois ne jotka koetaan minkäänlaiseksi uhaksi. 

Terho on nostanut mukaan monia merkittäviä tapahtumia, jotka kaikki ovat vaikuttaneet natsipuolueen menestykseen sitä vahvistaen tai heikentäen. Horst Wesselin murha, Geli Raubalin kuolema, parlamenttitalon palo, toukokuun 1933 kirjarovio, Ernst Röhmin tuomitseminen petturiksi, Itävallan sekä Tsekkoslovakian sudeettialueiden liittäminen Saksaan, Rudolf Hessin lento Englantiin... Tapahtumat ja osa henkilöistä ja heidän puheistaan on tosia, mutta tärkeintä on fiktiivinen veljeskaksikko. Heidän erilainen suhtautuminen kannattamaansa puolueeseen ja sen rakentamaan järjestelmään kannattelee jännitettä läpi kirjan. 

Luin kirjaa pätkissä, noin 50 sivua kerrallaan, joinain päivinä yhden ja joinain useamman pätkän. Kohtaukset ovat selkeitä, ja yhden tapahtuman jälkeen siirrytään ajassa kuukausia eteenpäin. Välissä on muutaman sivun pätkiä Valterin ja hänen joukkonsa hetkistä syvällä Neuvostoliitossa. On siis helppo löytää paikkoja tauoille. Ensimmäiset 200 sivua olin kirjan vankina, sen jälkeen keskittymisessäni tapahtui pientä herpaantumista mutta vain niissä kohdissa, joissa pidetään (lähinnä Goebbelsin toimesta) pitkiä paatoksellisia puheita. Kertaakaan kirja ei tuntunut liian pitkältä, vaan halusin pienen sulattelutauon jälkeen palata kiireesti takaisin tarinan pariin. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 17, "kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo". Minulla niitä on kaksikin, jostain syystä en tykännyt ollenkaan Karl Hankesta ja Melitta Krausista. 


maanantai 29. toukokuuta 2023

Kate Morton: Takaisin kotiin

 

Kate Morton: Takaisin kotiin

Englanninkielinen alkuteos Homecoming (2023)

Suomentanut Hilkka Pekkanen

Otava 2023

612 s. 



Kun asiasta myöhemmin kysyttiin, Percy Summers sanoi totuudenmukaisesti, että he näyttivät hänen mielestään siltä kuin nukkuisivat, ja saman hän toisti moneen kertaan varsin pitkän elämänsä aikana. 

Joulukuussa 2018 Jess saa viestin, että hänen isoäitinsä Nora on joutunut sairaalaan. Jess jättää Lontoon siltä istumalta taakseen ja suuntaa Australiaan. Isoäiti on hänelle rakas; hän on kasvanut tämän luona ja saanut tältä elämänoppinsa. Perillä häntä odottaa kasa salaisuuksia. Miksi isoäiti oli menossa ullakolle ja miksi Jess ei olisi lapsena saanut mennä sinne? Miksi Nora on avustajansa mukaan ollut tavallista enemmän ajatuksissaan, välillä suorastaan salamyhkäinen? Entä mitä tarkoittavat hänen ohimenevät puheensa lapsesta ja sivuista? 

Vähän kerrallaan Jess pääsee jyvälle suuresta sukusalaisuudesta. Jouluna 1959 Noran veljen Thomasin perhe koki suuren tragedian. Asia on kuohuttanut paikkakuntaa silloin, ja sen juuret kurkottavat nykyhetkeenkin. Poliisi tutki tapausta ja eräs toimittaja kirjoitti siitä kirjan, mutta Jess saa huomata että kaikki ei ole sitä miltä näyttää, tai miltä se on laitettu näyttämään. Jotkut tiesivät enemmän kuin kertoivat, jotkut puolestaan pidettiin pimennossa tarpeettoman pitkään. Mutta vaikka joku tai jotkut haluaisivat pitää asiat salassa, niillä on tapana kaivautua esiin. 

Ulkona aamun sarastuksessa päästi naurulintu käkätyksensä ilman halki, ja äkkiä Jessiä puistatti. Hän ei ollut hurjimmissa kuvitelmissaankaan osannut epäillä, että suvun historiaan kätkeytyi sellaisen häväistysjuttu. Nora ei ollut koskaan maininnut mistään sen suuntaisesta - ei sanallakaan. Itse asiassa Jessistä tuntui nyt selvältä, että isoäiti oli nähnyt paljon vaivaa pitääkseen hirvittävän murhenäytelmän salassa. 

Tragedia oli silti varmasti vaikuttanut isoäidin elämään merkittävästi, vaikka olikin sattunut kaukana Darling Housesta. Nora oli jumaloinut veljeään. Oliko hän ollut läheisissä suhteissa myös veljensä vaimoon Isabel Turneriin? Jess halusi kärsimättömästi tietää lisää ja tunsi muidenkin kysymysten heräävän sisällään. Kaikki tutkivan toimittajan vaistot, joita hän oli hionut viimeisten parinkymmenen vuoden ajan, olivat valpastuneet äärimmilleen. Oli hankittava lisää tietoa valokuvan naisesta, Isabel Turnerista, ja siitä, mikä oikein oli johtanut joen rannalla sinä iltapäivänä tapahtuneeseen murhenäytelmään. 

Kannessa väitetään kirjan olevan "Mortonin tähänastisista paras", en ole samaa mieltä. Hyvä tämä on ehdottomasti, mutta minulle ei ykkönen. En tiedä pystyykö Morton ylittämään lukukokemustani Hylätystä puutarhasta, mutta eipä sillä väliä, taitava tarinankertoja hän on aina. Pidän siitä, että tarinassa ollaan paljon vuodessa 1959, eikä tragedia jää pelkästään lehtijuttujen ja siitä kirjoitetun kirjan varaan. Pidän myös siitä, että pahin asia tapahtuu heti alussa eikä siitä pelkästään vihjailla satojen sivujen ajan. 

Jessin, hänen äitinsä Pollyn ja Noran keskinäiset suhteet ongelmineen ovat keskeinen teema. Fyysinen etäisyys ei aina tarkoita henkistä etäisyyttä, mutta toisaalta, samassa maassa asuminen voi silti tarkoittaa ettei tavata vuosikymmeniin. Heillä kaikilla on oma traumansa, joka kunkin on käytävä läpi. 

Vaikka tragedia tapahtuu kirjan alussa, silti minusta tuntui että tarina lähtee liikkeelle turhankin hitaasti. En osaa selittää miksi. Ehkä on liikaa Jessin lapsuusmuistoja ja nykyhetken sairaalavierailuja, ennen kuin hän pääsee salaisuuden jäljille. Loppuun olin myös vähän pettynyt, tragedian tausta tuntui jotenkin lattealta. 

Tässäkin on paljon mortonmaisia elementtejä, asioita jotka ovat tuttuja jo aiemmista kirjoista. Kadonnut lapsi (The Lake House), joskin juhannuksena eikä jouluna, muutto ja paluu (Rivertonista Lontooseen ja sitten takaisin vuosikymmeniä myöhemmin, Paluu Rivertoniin), tarinan seuranta useamman henkilön näkökulmasta (Kaukaiset hetket), kartano/linna/suuri talo ja puutarha joita kuvaillaan runsain sanoin, tyttärentytär ja isoäiti (Hylätty puutarha)... Tuttua ja turvallista, mutta silti aina on olo että lukee uutta tarinaa eikä vanhan toistoa. Mortonin vahvuus on eläväisissä henkilöhahmoissa ja siinä, että hän saa monipolviset tarinat pysymään koossa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 2, "kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta". Tämä sopisi myös esimerkiksi kohtiin 23, "kirja on iso" tai 40, "kirjassa hylätään jotain". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on paluu jonnekin.

Takaisin kotiin on luettu myös blogeissa Kirjavinkit, Luetut.net ja Kotona kirjassa

keskiviikko 2. marraskuuta 2022

Heikki Kännö: Ihmishämärä

 

Heikki Kännö: Ihmishämärä

Sammakko 2022

1038 s.





Huhheijaa! Nyt on selätetty melkoinen urakka, eli yli 1000-sivuinen Ihmishämärä. Kirja oli minulla lainassa kirjastosta pitkään, aluksi vähän pelkäsinkin aloittaa ja sitten kun pääsin vauhtiin niin luin välissä muuta. Kännön edellinen teos Runoilija oli mielestäni aivan fantastinen, mutta sen verran raskas että toisen ja kolmannen osan välissä oli pidettävä parin viikon tauko. Nyt tauot olivat lyhyempiä, mutta niitä oli paljon. Kirjan rakenne antaa mahdollisuuden siihen; kirjassa on yhdeksän osaa / tarinaa joiden välissä voi pitää sulattelutaukoja. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 41, "sarjakuva tai kirja joka kertoo supersankarista". Mielestäni Heikki Kännö on supersankari, mitenkään muuten ei ole selitettävissä että hän pystyy kirjoittamaan 1038-sivuisen tarinan jossa on niin mytologiaa, okkultismia, filosofeja, tekoäly, Wagnerin oopperoita, valtasormuksia kuin pahaenteinen, luonnottoman iäkäs, lankoja käsissään pitävä henkilöhahmo - ja kaiken tämän Kännö pitää hallitusti koossa. Kun joku hahmo ilmestyy takaisin oltuaan satoja sivuja poissa kuvioista, lukijan on helppo sijoittaa hänet kartalle. 

Päähahmoja on viisi. Goldener Apfelin omenatilalla asuvat yli 150-vuotias Ethelinda, hänen tyttärentyttärensä Engelbertha sekä tämän kuvanveistäjäpuoliso Baldovino. Heillä on vieraana Baldovinon oppilas Anastázie. Paikalle saapuu mystinen Hans Otter, mies jolle kukaan ei pysty sanomaan ei. Mitä enemmän hän syö tilan omenoita, sitä nuoremmaksi hän muuttuu. Muut kummastelevat asiaa ja vähän pelkäävätkin Otteria, mutta hänen otteestaan ei pääse irti ennen kuin hän on sanottavansa sanonut ja kaikki tarinansa kertonut. 

Engelbertha näytti epävarmalta.
"Mihin sinä pyrit?"
"Enpä mihinkään", Hans Otter vastasi, "kunhan kyselen. Vaikuttaa siltä, että teillä oli mielenkiintoinen viikonloppu."
He istuivat tuoleissa ja sohvalla kutakuinkin samassa asetelmassa kuin ensimmäisenä iltanaan, paitsi että nyt Anastázie ja Ethelinda olivat vaihtaneet paikkaa, koska vanhus halusi istua lähempänä tulta. Hans Otter kaatoi lasiinsa calvadosta. Descartes nukkui. Ja kun Anastázie oli saanut siltä illalta Engelberthan kaksintaistelusta kyllikseen, Hans Otter naksautti sormensa muhkuraisia niveliä ja sanoi:
"Olemme edenneet tarinassani nykyiseen päivään, tähän nimenomaiseen hetkeen, jota vietämme nyt, ja seuraavaksi teille on kuvattava se, minkä Heinrich von Grüngen kertoi minulle Auschwitzin villassaan, ja mistä toistaiseksi olen vaiennut. Vaikenemiseni syitä ei tarvitse etsiä kaukaa, ja ne ovat yhteneviä sen kanssa, miksi myös Heinrich pidättäytyi kertomuksestaan, kunnes olin edennyt riittävän pitkälle tutkimuksissani, joihin hän minua yllytti. Kun satuna pidetyt asiat esitetään osana todellisuutta, kuulijan mieli värittyy epäluuloisuudesta sekä varsin usein myös suoranaisesta pilkallisuudesta - ja näin tapahtuu joskus siitäkin huolimatta, että kuulija on jo aiemmassa elämässään kohdannut jotain tavallisesta poikkeavaa, ja sitä kautta virittäytynyt vastaanottavaisemmaksi arkitodellisuudestaan erottautuville paljastuksille. En siis edelleenkään kuvittele teidän uskovan kaikkeen - tai mihinkään - kertomaani, vaan pyydän ainoastaan kuuntelemaan ja viihtymään. Heinrichin tarina tulee viemään aikaanne, jonka kallisarvoisuutta en väheksy. Palkkioksi uhristanne lupaan, etten Heinrichin tapaan tehosta sanojani tuhoamalla teidän omaisuuttanne."
Hans Otter sanoi näin ja hymyili. 

Muinaisten jumalien keskinäiset kahinat kulkevat sujuvasti tekoälyn ja virtuaalitodellisuuden kanssa rinnakkain. Lukija on samaan aikaan sekä häikäistynyt että ymmällään. Kännön mielikuvitus on aivan uskomaton, ja on todella hämmästyttävää mitä kaikkea ja keskenään erilaista hän saa ujutettua yhteen kirjaan. Helposti tulee kyllä olo, että en tajua läheskään kaikkea. Mielestäni kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää ja hahmottaa, lukemisesta voi silti nauttia. Aikaa siihen on varattava, tämä ei ole sellainen kirja jonka voi lukaista läpi parissa illassa. 

Ihmishämärä on luettu myös blogeissa Kirjavinkit ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Ajattelin Tuijan postausta lukiessani, että hauskaa kuinka meillä on molemmilla omanlaisemme kosketuspinta tekstiin. Tuija on nähnyt tarinassa esiintyvien taiteilijoiden teoksia, minä puolestani olen käynyt Düsseldorfissa muun muassa Hofgarten-puistossa, lisäksi olen ollut Kasselissa sellaiseen aikaan, että siellä on ollut Dokumenta-taidenäyttely. Olen matkustanut junalla Hannoveriin ja ollut Berliinissä. Puolisoni isä on nimeltään Heinrich, mikä onni että hän on täysin erilainen kuin herra von Grüngen! En ole käynyt Dresdenissä, mutta kuinka ollakaan, puolisoni on asunut siellä :D 



maanantai 10. tammikuuta 2022

Anthony Doerr: Cloud Cuckoo Land

 

Kirja ikkunalaudalla, taustalla luminen puistomaisema, puiston takana häämöttää kerrostalo
Anthony Doerr: Cloud Cuckoo Land

4th Estate 2021

626 s.





Huh, nyt tuli luettua Tapaus! Anthony Doerrin uutuusteos, joka ilmestyy suomeksi maaliskuussa nimellä Taivaanrannan taa, on monitahoinen, ajassa ja paikassa liikkuva, yllätyksellinen, paikoin jännittäväkin järkäle. Tarina kulkee kolmessa paikassa, kolmessa ajassa, viiden henkilön näkökulmasta kerrottuna. Jokaisessa ajassa mukana on, isommassa tai pienemmässä roolissa, ikivanha teksti nimeltä Cloud Cuckoo Land.

1400-luvulla Anna ja Omeir ovat Konstantinopolin muurien vastakkaisilla puolilla. Anna asuu kaupungissa ja on siskonsa Marian kanssa osa ompelijajoukkoa, joka työskentelee huonoissa oloissa ja nukkuu selleissä. Anna on kömpelö käsistään, mutta sitä innokkaampi oppimaan lukemaan. Yöllisillä ryöstöretkillä hän saa käsiinsä kirjoja, joista yksi kulkee hänen matkassaan elämän loppuun asti. Omeir puolestaan on kärsinyt huulihalkiosta, joka saa ihmiset pelkäämään häntä. Kun saraseenit saapuvat kotikylään, Omeirin on pakko lähteä heidän mukaansa pitkälle matkalle kohti Konstantinopolia. Sinne saavuttuaan saraseenit leiriytyvät kaupungin ulkopuolelle ja aloittavat piirityksen. Viikkojen kuluessa tilanne kiristyy, ja kaupungin valtaus näyttää väistämättömältä. Anna ja Omeir tekevät tahoillaan ratkaisun, joka yhdistää heitä yllättävällä tavalla. Tässä tarinalinjassa ollaan valtaosin vuodessa 1453.

1900- ja 2000-luvuilla seurataan Seymourin ja Zenon tarinoita. He eivät tunne toisiaan, mutta kohtalo tuo heidät hetkeksi yhteen Lakeportin kirjastoon lokakuussa 2020. Molemmat ovat olleet oikeastaan koko elämänsä yksinäisiä, mutta heidän suhtautumisensa yksinäisyyteen ja elämän tarjoamiin pettymyksiin on hyvin erilainen. Toki Zeno on 70 vuotta Seymouria vanhempi, ja päässyt yli monista asioista. Seymour on teini-ikäinen ja hänellä ahdistus on päällä koko ajan.

Jossain tulevaisuudessa, pääosin Tehtävän vuonna 65, Konstance elää Argos-nimisellä avaruusaluksella. Hänen vanhempansa kuuluvat sukupolveen, josta pieni osa lähetettiin pitkälle matkalle kohti Beta Oph2 -planeettaa. Kun Konstance täyttää 10 vuotta, hänelle kerrotaan yksi aluksen suurimmista salaisuuksista. Kun hän on 14 ja joutuu tarttuvan taudin vuoksi eristykseen, hän alkaa selvittää asioita perusteellisesti. Hänelle on selvästi jätetty yhä kertomatta yhtä ja toista. Onneksi aluksessa on hyvin edistynyttä teknologiaa, joten Konstance saa selville asioita niin luokseen lennähtävistä kirjoista kuin tekemällä virtuaalimatkoja eri paikkoihin.

The master has fled and the watchman is gone. The door to Widow Theodora's cell is barred. Anna takes a candle from the scullery cabinet - who do they belong to now? - and lights it in the hearth and lets herself into their cell, where Maria lies against the wall, thin as a needle. All her life she has been told to believe, tried to believe, wanted to believe, that if a person suffers long enough, works hard enough, then she - like Ulysses washing up on the shore on the kingdom of brave Alcinous - will ultimately reach a better place. That through suffering we are redeemed. That by dying we live again. And maybe in the end that's the easier thing. But Anna is tired of suffering. And she is not ready to die.

Little wooden Saint Koralia watches her from her niche, two fingers raised. In the sputtering candlelight, wrapped in her headscarf, Anna reaches beneath the pallet, draws out the sack she collected with Himerius days before, and removes the various wads of damp paper. Harvest records, taxation records. Finally the little stained codex bound in goatskin. 

Tarina on sekä pitkä, raskas että moniaalle ulottuva. Se vaatii sulattelua sekä lukemisen aikana että sen jälkeen. Itse koin välttämättömäksi pitää taukoja, tehdä jotain ihan muuta välillä, ja sitten jatkaa lukemista uudella innolla. Vaikka päähenkilöitä ei ole montaa, heidän elämänsä käsitellään varsin perusteellisesti. Toisaalta, siten he tulevat tutuiksi. Ja kun hahmoja ei ole montaa, tietää uuden luvun alkaessa aina, keistä on kyse. 

Tarina etenee todella monessa eri aikatasossa. Jokaisella aikatasolla on oma "päävuotensa", mutta lisäksi palataan ajassa taaksepäin, lopussa myös eteenpäin. Useimmiten päähenkilön ikä kerrotaan, joten sen suhteen on helppo hahmottaa, missä kohtaa ollaan suhteessa sen ajanjakson päätapahtumaan. 

Lukemisesta jäi olo, että en varmastikaan ymmärtänyt kaikkea. Lukujen alussa on aina yksi folio Cloud Cuckoo Landista, jonka Zeno on kääntänyt englanniksi. Tapahtumia oli niin paljon, etten jaksanut keskittyä pohtimaan, mitä foliossa oikein sanottiin ja tapahtuiko tarinassa sen mukaisesti. Ja kun uusi folio ilmestyi näkyviin, en palannut takaisin lukemaan edellistä. 

Kokonaisuus on tavattoman hieno, on hämmentävää kuinka hyvin Doerr nivoo yhteen kolme täysin erilaiselta vaikuttavaa aikaa ja paikkaa. Yllätyin myös siitä, kuinka helppoa eri aikatasoissa oli pysyä kärryillä. Yksittäiset luvut ovat melko lyhyitä, joten lukujen välissä ei ehdi unohtaa mitä kenellekin tapahtui silloin, kun heidät edellisen kerran tavattiin. Pidän myös siitä, että kaikille tasapuolisesti annetaan loppu, ei tarvitse jäädä arpomaan kenenkään kohtaloa. Muutenkin kaikki ovat saman verran äänessä, eikä kertaakaan tullut tunnetta, että miksei jostakusta ole kuulunut pitkään aikaan. 

Kirjan on kuunnellut Kirjaluotsi. Voisin kuvitella, että äänikirjana tämä on vielä vaativampi tapaus kuin paperikirjana. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 11, "kirjan tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä". 



perjantai 19. marraskuuta 2021

Pirkko Saisio: Passio

 

Kirja paperilampun päällä
Pirkko Saisio: Passio

Siltala 2021

732 s.






Pirkko Saision uutuus on minulle aina Tapaus, eikä Passio tee poikkeusta. Se kuitenkin pääsi yllättämään minut monellakin tavalla.

Sattui niin hassusti, että sain kirjan parin päivän heitolla samaan aikaan kirjastosta sekä paperisena että e-äänikirjana. Olin unohtanut varanneeni äänikirjaversion, mutta koska sen lukee Saisio itse, päätin nauttia Passiosta sekä kuunnellen että lukien. Saisio on eläväinen lukija, jonka ääntä ja painotuksia on ilo kuunnella. Tarina on vaativa, joten kovin suurella nopeudella kuuntelu ei onnistu. Monta kertaa tein niin, että kun olin kuunnellut äänikirjaa bussimatkalla, selasin kotona paperikirjasta oikean kohdan ja luin lempikohtaukseni uudelleen. Toisinaan myös tarkistin nimien kirjoitusasuja.

Tarina kulkee muutaman vuosisadan aikana ympäri Eurooppaa, liikutaan 1400-luvun Firenzestä 1950-luvun Helsinkiin. Eri aikana ollaan eri kaupungeissa, joten on helppo pysyä kärryillä missä minäkin hetkenä ollaan. Toisaalta on olo, että lukee montaa erillistä tarinaa, joissa kuitenkin aina jossain vaiheessa esiin tulee eräs koru, eri muodoissa mutta lukijalle tunnistettavana. Välillä on myös sellaisia hetkiä, jolloin joku henkilöhahmo paljastuukin sellaiseksi, joka on ollut aiemmin mukana eri nimellä.

Minua ei useinkaan naurata lukiessa, mutta tämän parissa nauroin ääneen muutamaan kertaan. Minkä jälkeen katsoin vähän tarkemmin, missä kuuntelen kirjaa. Mukana on kyllä tunteiden koko kirjo naurusta itkuun, pelosta rohkeuteen. Huumori pilkahtelee purevana.

Ihmiset ovat usein epävarmoja, he eivät oikein tiedä mikä olisi oikea suunta kulkea. Kertoako totuus vai se, mitä kysyjä oletettavasti haluaa kuulla? Totellako vanhempia vai ottaa kohtalo omiin käsiin? Lähteä vai jäädä? Hyvyys voi muuttua pahuudeksi ja päinvastoin, joskus paha saa palkkansa mutta toisinaan ei, eikä hyvyydestäkään aina palkita. Ihmiskohtalo on aina monitahoinen, elämän tie muuttuvainen. 

- Ellet kerro, niin en mene, keksi Ludovico sanoa.
- Totta kai menet, kun minä käsken. 
- Minä olen aikuinen mies ja päätän itse menemiseni. 

Isä purskahti hyväntuuliseen nauruun, taputti voimattomia käsiään yhteen. 
- Tämä oli hauska kuulla, hän sanoi. - Vaikka totta se ei olekaan, niin hauska silti. Et sinä mitään päätä. Tässä talossa päätän minä, ja sinun talossasi päättää vaimo. Korusta on kysymys.
- Mistä korusta?
- Korusta, jonka myin hänelle ja josta hän maksoi liian vähän. Aikanaan.
- Mistä sinä sen korun olit saanut?

Isä epäröi taas, katsoi sitten Ludovicoa silmiin, pitkään ja tiukasti niin kuin aina valehdellessaan. 

(...)

Rikollisena ja vainottuna olisi hänen elämänsä elettävä, kuljettava paikasta toiseen merkittynä yhtä rumalla merkillä kuin Kain, niin että ihmiset hänet nähdessään väistäisivät hänet, niin kuin Kainin, jonka kimppuun ei ihmisen ollut oikeutta käydä, sillä Kainin tuomitsemisen oli Jumala säästänyt itselleen.

Mutta Kain sai sentään kulkea yksin.
Ederillä oli rikollinen nainen mukanaan kokoaikaisena muistutuksena synnistä, johon he olivat langenneet ja joka oli sitonut heidät yhteen yhtä lujin sitein kuin Jumalan silmien alla solmittu avioliitto. 

Erityisesti pidän siitä, että kunkin kaupungin kohdalla tarinassa on rajallinen määrä ihmisiä. Yli 700 sivussa heitä on hirveän paljon, mutta esimerkiksi Wienin hahmot eivät ole Helsingissä. Ja koska jokainen kaupunki saa paljon tilaa, henkilöihin ehtii tutustua. Henkilöillä on kokonainen elämänkaari. Siksi myös kuunnellessa huomaa heti, kun siirrytään uuteen paikkaan. Kirjassa on valtavasti asiaa, ihmisiä ja tapahtumia, mutta kokonaisuus on hallittu ja selkeä. Minulla ei ollut kertaakaan sellaista oloa, että olisin pudonnut kärryiltä.

Teksti on lukijaystävällistä, on paljon lyhyitä kappaleita joiden välissä on tyhjä rivi. On siis helppo pitää taukoja ja pohtia, mitä juuri luki. Ja kenties lukea pätkiä uudelleen, ennen kuin jatkaa eteenpäin.

Tämä on kyllä taas niitä kirjoja, jotka on hankittava omaan hyllyyn ja joihin varmasti tulee palattua. Hädin tuskin pääsin loppuun asti kun jo tekee mieli aloittaa uudelleen alusta. Hienon hieno, täyteläinen, riemukas sanataiteen juhla!

Passio on luettu myös blogissa Annelin lukuvinkit.

Helmet-lukuhaasteessa laitan Passion kohtaan 35, "kirja jonka ilmestymistä olet odottanut". Kovasti odotin, enkä suotta!


torstai 5. toukokuuta 2016

Kate Morton: The Lake House

Kate Morton: The Lake House
Mantle 2015
599 s.









Hiukan hupaisaa, äskettäin kommentoin Paluu Rivertoniin - postauksen yhteydessä että  toivottavasti Morton keksii tässä The Lake Housessa jotain uutta ettei ala toistaa itseään. Ja kas, juuri niin hän tekee! Tarinassa on toki paljon tuttua mutta myös sitä erilaista.

Kartanomaiseman sijasta ollaan talossa järven rannalla. Talon ja siinä asuneen perheen salaisuuksia alkaa selvittää henkilö perheen ulkopuolelta, poliisi Sadie Sparrow. Myöhemmin hän saa tutkimuksiin mukaan myös yhden talon entisistä asukkaista, Alicen, joka omistaa talon mutta ei ole käynyt siellä vuosikymmeniin. 

Talo on ollut yläluokkaisen perheen asuinpaikka, onnen tyyssija. Kunnes vuoden 1933 keskikesällä, juhannuksena, tapahtuu kauheita. Perheen vajaan vuoden ikäinen poika Theo katoaa jälkiä jättämättä, eikä häntä ole koskaan löydetty. Tutkimukset on aikanaan lopetettu muutaman kuukauden jälkeen, koska johtolankoja ei ollut. Theon elossa olevat sisaret Alice ja Deborah uskovat kumpikin tietävänsä, mitä Theolle tapahtui. Kun he lopulta vuosikymmenien jälkeen kertovat teoriat toisilleen, mysteeri saa ylleen lisää kysymysmerkkejä.

Sadie on osunut talolle sattumalta. Hän on tehnyt töissä virheen ja joutunut pakkolomalle.  Isoisän luona Cornwallissa on hyvä pakopaikka. Lenkillä hän osuu syrjäiselle talolle ja ihastuu paikkaan. Isoisältä ja tämän ystävältä hän kuulee kauan sitten sattuneesta tragediasta ja kiinnostuu tapauksesta. Miten joku voi kadota syrjäisellä talolla mutta kesken juhlien, satojen vieraiden huomaamatta? Miksi jälkiä ja johtolankoja ei ole? Siepattiinko poika ja jos kyllä, niin miksei esitetty lunnasvaatimusta? Jos poika tapettiin, missä ruumis on? Miksei koskaan ole löydetty mitään, ei luita, ei vaatteen palasia, ei mitään?

Sadie followed a flock of mirrored clouds as they drifted across the leadlight windows on the top floor, her gaze stopping at the window on the far left. The nursery, the last place Theo Edevane had been seen before he went missing. She took up a pebble, rolling it thoughtfully between her thumb and index finger, judging its weight idly in her palm. This house might easily have been forgotten but for the story attached to it, the infamy of that little boy's disappearance. Over time the infamy had gained an echo and eventually it had ripened into folklore. The fairy story of a little boy lost and a house cast into an eternal sleep, holding its breath as the garden continued tu tumble and grow around it.

Sadie cast the pebble in a lazy arc towards the lake, where it landed with a rich plink. No doubt about it, the fairy-tale element was one of the trickiest aspects of the case. Cold cases were always a challenge, but this one had the added folklore factor. The story had been told and retold so many times that people had come to accept its mystery. If siders, that is, people who weren't involved; that the mystery was unsolvable was part of its appeal. But it hadn't been witchcraft or magic, and children did not spontaneously dematerialise. They were lost, or stolen, or trafficked. Killed, sometimes, too, but mostly given or taken away. Sadie frowned. There were so many shadow children out there, separated from their parents, tugging at their mother's skirts. Where had this one gone?

Morton rakentaa mysteerin taitavasti. Tarinassa liikutaan eri tasoilla, 1910-luvun alussa, 1930-luvun alussa sekä vuodessa 2003. Eri aikatasoilla seurataan samojen ihmisten kertomia asioita tai kuullaan heistä uusia tietoja. Vaikka henkilöt kertovat itse elämästään, usein luvut päättyvät juuri ennen suurta paljastusta tai salaisuuden selviämistä. Lukija tietää joitain asioita ennen kuin Sadie, mutta kaikki olennaisimmat saadaan selville samaan aikaan. 

Tarinassa esiintyy paljon henkilöitä, osa saa enemmän tilaa ja osa vähemmän. Mietin esimerkiksi Alicen isää Anthonya; hän pääsee ääneen oikeastaan vain yhdessä luvussa. Miksei enempää? Hän on kuitenkin yhtä keskeinen hahmo kuin vaimonsa Eleanor, anoppinsa Constance sekä tyttärensä Alice. Miksi tarina etenee vain naisten kokemana, kun kuitenkin tapahtumien keskipisteessä on myös monta miestä? 

Kuusisataa sivua on paljon, mutta kokonaisuus pysyy hienosti kasassa. Vaikka aikatasoja ja seurattavia henkilöitä on paljon, on helppo pysyä selvillä siitä kuka on kuka ja mikä on kenenkin suhde muihin hahmoihin. Vaikka välillä liikutaan sekä ajassa että paikassa kauas polttopisteestä, kaikki kuitenkin johdattaa kohti mysteeriä, ensin sen tapahtumista ja sitten sen selvittämistä. 

Tästä kirjasta pidin paljon. Viittasin aiemmassa postauksessa myös Mortonin edelliseen teokseen The Secret Keeper sanoen sitä välillä tylsäksi. Tässä ei ollut sitä ongelmaa lainkaan, viihdyin erinomaisesti alusta loppuun. Ja jään odottamaan seuraavaa tiiliskiveä :)