Pirkko Saisio: Punainen erokirja

 

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

WSOY 2003

298 s.

Jonkin aikaa Passion lukemisen jälkeen palasin Pirkko Saision vanhempaan tuotantoon. Punainen erokirja on jo vuodelta 2003, mutta tuntuu aina ajankohtaiselta. Siinä päähenkilö - Pirkko - kokee nuoruuden epävarmuutta sekä ihmissuhteissa että opiskelun ja harrastusten puitteissa. Oma seksuaalisuus on vielä vähän hakusessa, toisaalta se on varma, toisaalta päähenkilö ehkä haluaisi pitää sen vielä poissa. Kun klovninsilmäinen nuori nainen astuu kuvioihin, alkaa lesbous olla selvää. Vanhemmille, etenkin äidille, se on kova paikka. Välit ovat huonot, jopa kokonaan poikki, pitkän aikaa. 

Klovnisilmäistä seuraa Havva, ja perheeseen saadaan Sunnuntailapsi. Havva ei kuitenkaan tunnu kestävän vakiintumista ja perhe-elämää, vaan lähtee miehen matkaan. Eroaminen on pitkä prosessi, etenkin koska Havva ei tiedä mitä haluaa. Molemmat ovat sitä mieltä, että mikä tahansa on parempi kuin sen hetkinen suhteen tila, joten lopulta Havva lähtee. Ei yllättäen, mutta kipeää tehden. 

Tarina sijoittuu pääosin 1970-luvulle, jossa politiikka ottaa isoa roolia muun muassa Ylioppilasteatterissa. Päähenkilö, hän, kokee ulkopuolisuutta sekä rivijäsenenä että teatterin hallitukseen äänestettynä. Onko hän riittävän poliittinen, osaava? Entä opiskelu, onko hän enemmän dramaturgi vai näyttelijä, mille puolelle lavaa hän kuuluu? Jos pitää valita teatteri tai parisuhde, kumpi merkitsee enemmän?

Silloin tällöin näemme pilkahduksen nykyhetkestä, Honksusta ja veneretkestä saareen. Näemme päähenkilön, hänen, elämän asettuneen melko vakaisiin uomiin, vaikka välillä tulee muistutusta entisestä, esimerkiksi tasa-arvoisen avioliittolain astuessa voimaan tai yllättävässä kohtaamisessa klovnisilmäisen kanssa.

On avattava ovia; on suljettava niitä.

On muistettava sulkea taakse jäävät ovet. On muistettava hengittää.

On lähdettävä kotoaan näin:

On pantava keittiön ikkuna kiinni.

On tarkistettava, etteivät hellan levyt jääneet päälle.

On hengitettävä. 

On nostettava olohuoneen lattialle tipahtanut bussilippu. 

On käytävä makuuhuoneessa, mistä tarpeeton parisänky on kannettu muuttoautoon.

On nähtävä, että lattialla, poiskannetun sängyn alla, on kissan verta.

On muistettava hengittää.

On sammutettava valot. On suljettava ovi.

Olen aina tykännyt Saision tyylistä kirjoittaa, siitä kuinka paljon hän sanoo pisteillä ja tyhjillä riviväleillä. Siitä kuinka teksti imee mukaansa, saa lukijan tuntemaan samoja tunteita kuin mitä henkilöt tuntevat. Siitä kuinka hienoja oivalluksia hän esittää kerta toisensa jälkeen.

Voi elää katsomatta televisiota tai lukematta sanomalehtiä. 

Siihen tottuu.

Maailma ei siitä vähene vaan pelkistyy, niin kuin puu, josta lokakuun tuuli vie lehdet.

Saisio ei käsittele keveitä asioita kirjoissaan, mutta silti tulen onnelliseksi niiden lukemisesta. On ihana heittäytyä kielen vietäväksi, tulla kiskaistuksi sisälle tarinaan. Esimerkiksi Punaisen erokirjan tapauksessa lukijan ei tarvitse tuntea 1970-luvun politiikkaa tai yhteiskunnallista ilmapiiriä päästäkseen tiiviisti mukaan tapahtumiin. Saisiota lukiessa tulee tunne, että voi päästää köydet irti ja antautua menemään. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 18, "kirja kertoo sateenkaariperheestä". Muita käypiä kohtia olisivat esimerkiksi 13, "kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin" tai 29, "kirjan henkilön elämä muuttuu". 

Punainen erokirja on luettu esimerkiksi blogeissa Kirjakko ruispellossa, Kulttuuri kukoistaa ja Kujerruksia. 

Pirkko Saisio: Passio

 

Pirkko Saisio: Passio

Siltala 2021

732 s.

Pirkko Saision uutuus on minulle aina Tapaus, eikä Passio tee poikkeusta. Se kuitenkin pääsi yllättämään minut monellakin tavalla.

Sattui niin hassusti, että sain kirjan parin päivän heitolla samaan aikaan kirjastosta sekä paperisena että e-äänikirjana. Olin unohtanut varanneeni äänikirjaversion, mutta koska sen lukee Saisio itse, päätin nauttia Passiosta sekä kuunnellen että lukien. Saisio on eläväinen lukija, jonka ääntä ja painotuksia on ilo kuunnella. Tarina on vaativa, joten kovin suurella nopeudella kuuntelu ei onnistu. Monta kertaa tein niin, että kun olin kuunnellut äänikirjaa bussimatkalla, selasin kotona paperikirjasta oikean kohdan ja luin lempikohtaukseni uudelleen. Toisinaan myös tarkistin nimien kirjoitusasuja.

Tarina kulkee muutaman vuosisadan aikana ympäri Eurooppaa, liikutaan 1400-luvun Firenzestä 1950-luvun Helsinkiin. Eri aikana ollaan eri kaupungeissa, joten on helppo pysyä kärryillä missä minäkin hetkenä ollaan. Toisaalta on olo, että lukee montaa erillistä tarinaa, joissa kuitenkin aina jossain vaiheessa esiin tulee eräs koru, eri muodoissa mutta lukijalle tunnistettavana. Välillä on myös sellaisia hetkiä, jolloin joku henkilöhahmo paljastuukin sellaiseksi, joka on ollut aiemmin mukana eri nimellä.

Minua ei useinkaan naurata lukiessa, mutta tämän parissa nauroin ääneen muutamaan kertaan. Minkä jälkeen katsoin vähän tarkemmin, missä kuuntelen kirjaa. Mukana on kyllä tunteiden koko kirjo naurusta itkuun, pelosta rohkeuteen. Huumori pilkahtelee purevana.

Ihmiset ovat usein epävarmoja, he eivät oikein tiedä mikä olisi oikea suunta kulkea. Kertoako totuus vai se, mitä kysyjä oletettavasti haluaa kuulla? Totellako vanhempia vai ottaa kohtalo omiin käsiin? Lähteä vai jäädä? Hyvyys voi muuttua pahuudeksi ja päinvastoin, joskus paha saa palkkansa mutta toisinaan ei, eikä hyvyydestäkään aina palkita. Ihmiskohtalo on aina monitahoinen, elämän tie muuttuvainen. 

- Ellet kerro, niin en mene, keksi Ludovico sanoa.

- Totta kai menet, kun minä käsken. 

- Minä olen aikuinen mies ja päätän itse menemiseni. 

Isä purskahti hyväntuuliseen nauruun, taputti voimattomia käsiään yhteen. 

- Tämä oli hauska kuulla, hän sanoi. - Vaikka totta se ei olekaan, niin hauska silti. Et sinä mitään päätä. Tässä talossa päätän minä, ja sinun talossasi päättää vaimo. Korusta on kysymys.

- Mistä korusta?

- Korusta, jonka myin hänelle ja josta hän maksoi liian vähän. Aikanaan.

- Mistä sinä sen korun olit saanut?

Isä epäröi taas, katsoi sitten Ludovicoa silmiin, pitkään ja tiukasti niin kuin aina valehdellessaan. 

(...)

Rikollisena ja vainottuna olisi hänen elämänsä elettävä, kuljettava paikasta toiseen merkittynä yhtä rumalla merkillä kuin Kain, niin että ihmiset hänet nähdessään väistäisivät hänet, niin kuin Kainin, jonka kimppuun ei ihmisen ollut oikeutta käydä, sillä Kainin tuomitsemisen oli Jumala säästänyt itselleen.

Mutta Kain sai sentään kulkea yksin.

Ederillä oli rikollinen nainen mukanaan kokoaikaisena muistutuksena synnistä, johon he olivat langenneet ja joka oli sitonut heidät yhteen yhtä lujin sitein kuin Jumalan silmien alla solmittu avioliitto. 

Erityisesti pidän siitä, että kunkin kaupungin kohdalla tarinassa on rajallinen määrä ihmisiä. Yli 700 sivussa heitä on hirveän paljon, mutta esimerkiksi Wienin hahmot eivät ole Helsingissä. Ja koska jokainen kaupunki saa paljon tilaa, henkilöihin ehtii tutustua. Henkilöillä on kokonainen elämänkaari. Siksi myös kuunnellessa huomaa heti, kun siirrytään uuteen paikkaan. Kirjassa on valtavasti asiaa, ihmisiä ja tapahtumia, mutta kokonaisuus on hallittu ja selkeä. Minulla ei ollut kertaakaan sellaista oloa, että olisin pudonnut kärryiltä.

Teksti on lukijaystävällistä, on paljon lyhyitä kappaleita joiden välissä on tyhjä rivi. On siis helppo pitää taukoja ja pohtia, mitä juuri luki. Ja kenties lukea pätkiä uudelleen, ennen kuin jatkaa eteenpäin.

Tämä on kyllä taas niitä kirjoja, jotka on hankittava omaan hyllyyn ja joihin varmasti tulee palattua. Hädin tuskin pääsin loppuun asti kun jo tekee mieli aloittaa uudelleen alusta. Hienon hieno, täyteläinen, riemukas sanataiteen juhla!

Passio on luettu myös blogissa Annelin lukuvinkit.

Helmet-lukuhaasteessa laitan Passion kohtaan 35, "kirja jonka ilmestymistä olet odottanut". Kovasti odotin, enkä suotta!

Teatterissa: Musta Saara Kansallisteatterissa

Nyt! Kaikki teatteriin! Musta Saara on kertakaikkisen huikea sekoitus, jossa kaiken keskellä hohtaa kirkkaana sanoma inhimillisyydestä. Ihmisen ei pitäisi olla ihmiselle susi - vaan ihminen. Eikä epämukavia asioita saa katoamaan sillä, että katsoo muualle. Pirkko Saisio tutkii maailmaa viiltävällä terävyydellä, kiertelemättä ja kaunistelematta. Musikaalimuodossa, huumorin varjolla annetaan huutia etenkin kansallismieliselle uholle. 

Keskeisiä elementtejä ovat romanijoukko sekä kansallismielisen puolueen valtataistelu. Romanit kiertelevät ympäri Eurooppaa, etsien paikkaa jonne asettua. Sanotaan, että heidän pitäisi pysyä paikoillaan mutta minkäs teet kun joka paikasta käsketään pois. Joukkio suuntaa Musta Saara -pyhimyksen luo, kysymään tältä neuvoa. Tie on pitkä ja eksymisten värittämä. 

Ranskassa kansallismielisen puolueen johtohahmo Janne-Maria Teräväkynä (Juha Muje) antaa puolueen puheenjohtajuuden tyttärelleen Marinalle (Katariina Kaitue). Päätöksen oikeellisuus mietityttää, sillä tytär tuo mukanaan uuden tiedotuspäällikön, romani Mircean (Janne Marja-aho). Muukalaisen! Pian Janne-Maria toteaa, ettei pelkkä kunniapuheenjohtajuus riitä. Hän asettuu  tyttärensä vastaehdokkaaksi ja käy taistoon presidenttiydestä. Kansan syvien rivien tavoittaminen ja äänten keruu vie hänet muun muassa Transilvaniaan, jossa Draculan (Timo Tuominen) linnassa hän saa huomata olevansa itse muukalainen.

Kiintopisteenä toimii karismaattinen trio Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina Weckström. Voimakolmikko hallitsee tapahtumia monessa eri roolissa. 

Ensi-illassa näytelmä kesti 3 h 15 minuuttia. Se ei kuitenkaan tuntunut niin pitkältä. Tavaraa on paljon, mutta kaikki on olennaista. En kokenut mitään turhaksi, päinvastoin, jokainen hahmo tuo tarinaan syvyyttä ja tärkeitä huomioita. Tanssiva karhu (Erkki Saarela) esimerkiksi ilmentää roolin periytymistä ja pysyvyyttä. Isä, tämän isä ja isänisä, vielä isänisänisäkin ovat kaikki olleet tanssivia karhuja. Kaikki ovat kenties halunneet kulkea vapaina ja metsästää, mutta tanssimaan tuomittuina ovat vain kuulleet metsästyksestä. Pitkä laiha sika (Jani Karvinen) kokee asemassaan huikean arvonnousun, mutta koska valta nousee päähän niin kokee karun pudotuksen.  

Näyttelijäntyö on erityisen laadukasta. Ketään ei voi nostaa ylitse muiden, sillä jokainen suoritus onnistuu loistavasti. Valot ja puvut tunnelmoittavat hienosti, unohtamatta livemuusikoita jotka ovat olennainen osa esitystä. Olen aiemminkin kannattanut ihmismusiikkia nauhoitusten sijasta ja tämän nähtyäni olen edelleen mitä vahvimmin sitä mieltä. Lavastus on suhteellisen yksinkertainen mutta toimiva. Tarina on itsessään tapahtumarikas, joten turha ylikuormittaa katsojien aisteja liian monimutkaisilla rakennelmilla. 

Pidin siitä, miten fakta ja fiktio sekoittuvat. Näyttelijät kutsuvat välillä toisiaan oikeilla nimillä, etenkin kohtausten vaihtuessa. Tyyliin menes nyt Juha siitä, on alkamassa seuraava kohtaus. Se, että kohtausten vaihtuminen "kuulutetaan" on onnistunut ratkaisu, varsinkin kun jokaisella kohtauksella on nimi. Tavallaan tietää mitä odottaa, mutta kuitenkaan ei tiedä. Hyvin nopeasti käy ilmi, että mitä ikinä katsoja odottaakaan, siitä mennään pidemmälle potenssiin kymmenen. Ensimmäinen puolisko jättää kutkuttavan odotuksen; tietää ettei millään pysty kuvittelemaan mitä vielä voi olla tulossa, mutta samalla tietää että se on jotain isoa ja yllätyksellistä. 

Kiitokset Kansallisteatterille kutsusta ensi-iltaan. Sattui olemaan syntymäpäiväni, mikäpä tämän parempi paikka juhlistaa sitä :)

Kuvat: Tuomo Manninen

Musta Saara

Käsikirjoitus Pirkko Saisio

Ohjaus Laura Jäntti

Rooleissa Juha Muje, Katariina Kaitue, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Kristiina Halttu, Timo Tuominen, Janne Marja-aho, Jani Karvinen, Erkki Saarela, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen, Harri Nousiainen, Annika Poijärvi

Musiikki Jussi Tuurna

Muusikot Jussi Tuurna, Ville Leppilahti, Topi Korhonen, Esko Grundström, Sara Puljula ja Tommi Asplund

Lavastus Kati Lukka

Pukusuunnittelu Tarja Simone

Valosuunnittelu Morten Reinan

Teatterissa: Koivu ja tähti Kansallisteatterissa

Syyskuun Bloggariklubissa päästiin katsomaan Pirkko Saision versiota Topeliuksen sadusta Koivu ja tähti. Kolmetuntinen sessio on melkoista menoa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu, mutta huumori keventää rankkoja hetkiä. 

Näytelmässä seurataan sisarusparin Hagarin ja Kristofferin elämänkulkua eri aikatasoilla. Poikasena Kristoffer ryöstettiin Venäjälle, eikä kotiinpaluu ole helppo. Hagar on kokenut hylätyksi tulemisen tunteen, eikä pääse siitä koskaan kunnolla eroon. Sisarusten välinen side on kuitenkin tiivis, oli aikataso sitten mennyt tai tuleva. Riitelyä on, tottakai, mutta tiukan paikan tullen toista puolustetaan viimeiseen asti. 

Hagar ja Kristoffer kutsuvat ystäviä mökille. Tavallinen illanvietto muuttuu yhä omituisemmaksi, kunnes lopulta ollaan jo liki Selviytyjät-henkisessä eloonjäämistaistelussa. Tuttu muuttuu oudoksi, metsä saa uhkaavia sävyjä, ilmansuunnat vaihtavat paikkaa. Kukaan ei tiedä mitä tehdä, minne mennä, miten selvitä tilanteesta. 

Pidin esityksestä kovasti. Ainoa miinuspuoli on se, että ensimmäisellä puoliskolla minun oli ajoittain vaikea saada sanoista selvää. En tiedä, puhuivatko näyttelijät niin nopeasti etteivät korvani ja aivoni pysyneet mukana, vai mistä oli kyse. Toisella puoliskolla tätä ongelmaa ei ollut.

Erityisesti Tiina Weckström Hagarina on nostettava esiin. Hän hallitsee näyttämöä aivan suvereenisti. Hagar käy läpi tunnekirjon ääripäästä toiseen, ja Weckströmin vimma sekä vahva läsnäolo välittävät tunteet katsojalle ytimiin asti. 

Myös muu roolitus on onnistunut. Huvituin etenkin Katariina Kaitueen Lillemor-hahmosta; verrattuna kevään hyytävän jäiseen Lady Macbethiin Kaitue saa nyt vetää överiksi ihan kunnolla. Oi voi kun juustojen kanssa ei olekaan crackereita ja hilloa! Jukka Puotila tekee taattua laatutyötä Kristofferina. Hänet tunnetaan ehkä enemmän tv:n puolelta tasaisen vakaista roolihahmoista, mutta tässä hän pääsee repäisemään ja riehumaan, olemaan kaikkea muuta kuin tavallinen suomalainen mies.

Koivun ja tähden maailma menee vähän vinksalleen, mutta se on alati tavattoman kaunis. Lavastus ja valot muovaavat tunnelmaa tehokkaasti. Pidin kokonaisuudesta, mutta myös monista yksityiskohdista. Heti alussa kuiskasin seuralaiselleni, että onpa iskevä alku. Metsä, puuhahmot, jopa monotoninen puhe imaisevat heti mukaan. Myös loppu on tehokas, joskin olisin jättänyt viimeisen repliikin pois. 

Karin Paciuksen äitihahmo on varsin kylmäävä. Rukin tasainen poljento säestää puhetta, joka kuvaa elämän karuutta ja tulevaisuuden toivottomuutta. Kurkiaurasta jääneiden lintujen taistelu on lyhyt mutta äärettömän koskettava hetki. 

Kuvat Stefan Bremer

Koivu ja Tähti Kansallisteatterissa

Rooleissa Tiina Weckström, Jukka Puotila, Karin Pacius, Riku Nieminen, Heikki Pitkänen, Sonja Salminen, Petri Manninen, Harri Nousiainen, Elsa Saisio, Mari Lehtonen, Jukka-Pekka Palo, Katariina Kaitue sekä Paula Siimes

Ohjaus Laura Jäntti

Lavastus Kati Lukka

Pukusuunnittelu Tarja Simone

Musiikki Markus Fagerudd

Valosuunnittelu Morten Reiman 

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna
Kuvitus: Remu eli itse Spuuki Spaidermän
Siltala 2017
193 s.

En ole äiti (saati sitten isoäiti) mutta siitä huolimatta odotin kovasti Pirkko Saision uutta kirjaa Spuuki Spaidermän ja raju Nonna, jossa hän kertoo isoäidin seikkailuista ensimmäisen lapsenlapsen kanssa. Matka positiivisesta raskaustestin tuloksesta kaksinkertaiseksi isoäidiksi on ihmeitä täynnä. Vastasyntynyt kasvaa Kolmivuotiaaksi ja edelleen Kuusivuotiaaksi isoveljeksi, jolle maailma on mahdollisuuksien ja tarinoiden ihmemaa. Isoäiti eli Nonna on tiiviisti läsnä kirjaamassa ylös ja pohtimassa lapsen havaintoja. Sekä hän että lukija saavat ihmetellä, miten viisaita ajatuksia pienillä lapsilla voi olla.

Kirja on tuttua Saisiota, lämminhenkistä ja itseironista kerrontaa. Isoja ilonaiheita löytyy pienistäkin asioista. Pidän erityisesti kirjan leikillisestä tunnelmasta, siitä että Nonna ja sitä kautta myös lukija ovat lapsen tasolla, kummastelemassa maailmaa ja keksimässä kaikenlaista.

19.4. 2014

Olen palannut kahden vuorokauden luksushotelli-syntymäpäiväyllätyksen jälkeiseen arkeen, vaikka lauantai onkin.
Runopojankin metaforat ovat laskeutuneet maan pinnalle.
- Arvaa, paljonko mä tykkään susta. Niin paljon kuin on olemassa kurahousuja tarhoissa. 


26.3.2015

Nelivuotias nukkuu vieressäni , ja niin merkillistä on elämä, että kun aamulla heräämme, on Nelivuotias muuttunut Viisivuotiaaksi mutta minä en luultavimmin miksikään.

20.12.2016

Kuusivuotiashan viettää arkipäivänsä päiväkodissa, jonka henkilökunta puhuu britanniaa. 
Britanniaa kotikielenään puhuvilla on, kuten tiedämme, usein jonkinverran konservatiivisia käyttäytymissääntöjä.
Niinpä britanniankielinen henkilökunta on pyytänyt nelihenkistä Isojen Poikien Jengiä, johon Kuusivuotiaskin kuuluu, välttämään yletöntä vessasanojen käyttöä, varsinkin ruokapöydässä.
Kuten myös tiedämme, on sensuurilla taipumus tuottaa kekseliäitä kiertoilmaisuja ja salakieltä
Niinpä sana pylly on kuusivuotiaiden jengikielellä nykyisin sivistyneeltä sekä hieman tieteelliseltä vivahtava pebalis.
Kun kuusivuotiailla jengiläisillä on housuissaan pebaliksen lisäksi myös pibelis ja kugelikset, ei britanniankielinen henkilökunta ole mahdollisesti aina ihan ajan tasalla ruokapäydässä käytävän keskustelun sisällöstä.

Kirjastojen hyllyt ovat pullollaan erilaisia "lasten suusta kuultua" - kirjoja, ja niitä on hauska lukea. Kuitenkin tällainen kokonaisuus lyö ne sata-nolla. Kun lausahdukset on sidottu kontekstiin, ne eivät ole yksittäisiä hassuja juttuja. Toisinaan niiden merkitys muuttuu paljonkin, näennäisen hassun lausahduksen takana voi olla lapsen suuri huoli jostakin asiasta.

Pidän siitä, että kirja on valtavan paljon suurempi kokonaisuus kuin tekstipätkiensä summa. Merkinnät herättävät ajatuksia niin lapsuudesta kuin aikuisena olemisesta. Pidän siitä, että Saisio ei ole kirjoittanut mummoutta ylistävää kirjaa; hän ei ole nostanut mummoutta jalustalle vaan kuvaa isoäidin ja lapsenlapsen tasaveroista olemista. Molemmat oppivat toisiltaan, ja aikuisille tekee erittäin hyvää aina välillä katsoa maailmaa lapsen vinkkelistä.

Kirjan maailma on myös hyvin lohdullinen. Spuuki Spaidermän tapaa Nonnaa usein ja he viettävät pitkiä aikoja yhdessä. Vaikka eron hetki on aina kipeä, on seuraava tapaamisaika jo tiedossa. Toivoisin, että useampi lapsi saisi kokea saman. Ja myös sen hyväksynnän minkä Spuuki Spaidermän saa; on ok keksiä hurjia tarinoita, soittaa Nonnalle iltamyöhään, rakentaa talon täyttävä maja, itkeä kun siltä tuntuu...

Olen ilahtunut siitä, että Spuuki Spaidermän ja raju Nonna on kirja kaikille, on lapsia (ja lapsenlapsia) tai ei. Ainakin minä, lapseton reilu kolmekymppinen sain tästä paljon irti. Pieni haikeus toki tuli; omat isoäitini mummo ja mummu ovat olleet haudassa jo vuosia. Onneksi he kuitenkin olivat lähellä ja läsnä lapsuus- ja nuoruusvuoteni.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan "kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit". Se täyttää oikeastaan kolme: kirjan kansi on kaunis, kirjan nimessä on erisnimi ja kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Minä suosittelen vahvasti, ja tiedän meidän kirjastosta ainakin yhden kollegan joka on samaa mieltä. 

Pirkko Saisio: Signaali

Pirkko Saisio: Signaali
Siltala 2014
296 s.

Olen aina tykännyt Pirkko Saision kirjoista eikä Signaali tee poikkeusta. 

Kirja koostuu kymmenestä osiosta, tai luvusta, tai muistosta. Kaikissa niissä Saisio kirjoittaa jälleen Pirkko Saisiosta, ja jälleen kerran mietin kuinka paljon tarinassa on oikeaa Pirkko Saisiota, kuinka paljon fiktiivistä romaanihenkilöä nimeltä Pirkko Saisio. Tuntuu, että Saisio leikittelee lukijan kanssa, tämä minä olen, tai ehkä en olekaan. Tämän minä muistan, tai ehkä muistankin väärin. Täällä minä olin, tai ainakin sanon olleeni, sinä et voi tietää kerronko oikeita tapahtumia vai muokattuja tai täysin keksittyjä.

Vaikka oikeasti sillä ei ole mitään väliä.

Saision teksti soljuu eteenpäin, lukija istuu kuin soutuveneessä kesäisellä tyynellä järvellä nauttien lukemastaan. Hän pääsee osallistumaan kunniaprofessuurin vastaanottoon - suokaa anteeksi kammottava sanamuoto mutta en keksinyt parempaa. Hän pääsee Saision sekä Jenun ja Esan kanssa saarelle taiteelliseen luomistyöhön ja juhannusjuhliin. Hän pääsee Portugaliin, Unkariin ja Romaniaan, hän pääsee osallistumaan sukututkimuksen tekoon, hän joutuu todistamaan monia kiusallisia sattumuksia ja tilanteita. Hän pääsee osaksi jotain, joka on suurempi kuin siihen käytetty merkkimäärä. 

Ei jälkiä, ei minkäänlaisia.

Vesi huuhtoo kaiken.

Jää runnoo kaiken alleen, hävittää.

Tällaista ei voi kokea yksin.

Tämä saari musertaa ihmisen, ellei vierellä ole joku, joka laulaa, lukee runoa, polttaa tupakkaa, on hiljaa, enimmäkseen on hiljaa, jakaa tämän väistämättömyyden.

Kreivi jäi saarelleen yksin.

Kuulin viime viikolla kirjabloggareiden kuukausitapaamisessa käsitteen "henkisesti pitkä kirja", sanoja taisi olla Kulttuuri kukoistaa - blogin Arja. Signaali on nimenomaan sellainen. Vaikka sivuja on kolmisensataa, on sivuilla paljon fyysisesti tyhjää tilaa. Lukuisat tyhjät rivivälit eivät kuitenkaan ole tyhjiä, vaan ne kaikki ovat hyvin merkityksellisiä. Ne huutavat lukijaa huomaamaan ja lukemaan myös ne, havaitsemaan sen minkä ne haluavat kertoa. 

Lukemisesta jäi hyvä olo, sellainen kevyt ja leijuva, kupliva. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että meillä on keskuudessamme Pirkko Saision kaltainen kirjailija. Kirjailija, jonka jokainen teos jättää lukijaan jäljen.  

Kuunneltua: Pirkko Saisio: Lokikirja

Pirkko Saisio: Lokikirja
Siltala 2010
Lukija Elsa Saisio








Pirkko Saisio ja Pirjo Honkasalo, Saikki ja Honksu, hankkivat Diana-veneen lainkaan aavistamatta, mitä seikkailuja sen kanssa koettaisiin. Lokikirjaan on koottu kuvauksia kesäisistä päivistä, sadoista kilometreistä halki vesistöjen. Välillä kuljetaan kahdestaan, toisinaan kokoonnutaan isommalla seurueella. Joskus rantaudutaan tutkimaan kaupunkeja.

Lokikirja on hauskaa kuunneltavaa. Veneen kanssa sattuu ja tapahtuu, se kun ei ole uudenveroinen eikä ollenkaan priimakunnossa. Vaikeuksiin joudutaan useammankin kerran. Kuten Saikki raportoi, kannattaa mennä merihätään lähellä rantaa. Joskus vene vuotaa, toisinaan moottori sammuu, pariin kertaan osutaan ruotsinlaivojen jälkimaininkeihin. Rannikkovartioston apua saadaan, viskipalkalla.

Monta kesää kierretään, ennen kuin Saikki ensimmäistä kertaa vääntää suupielet alaspäin. Diana vuotaa jälleen kerran ja on vaarassa upota. Honksu ja Elsa lähtevät aamulla hotelliin, Saikki jää nukkumaan kymmenen minuutin pätkiä tyhjennyksen välissä. Mieleen tulee ajatus siitä, että Dianaan käytetyillä rahoilla olisi tehnyt monta Karibian-risteilyä. Kaikesta käy kuitenkin ilmi, että Saikki ei kaipaa sellaisia risteilyjä koska Dianasta on hyvin pian hankkimisen jälkeen tullut perheenjäsen.

Kertomus itsessään on viihdyttävä, mutta äänikirjan arviossa täytyy huomioida sen lukija. Lukijalla on suuri vaikutus kuuntelukokemukseen. Elsa Saisio on loistava. Kun tarinassa lauletaan, hän laulaa. Hänen äänensä elää henkilöiden ja tapahtumien mukana, lisäksi ääntäminen on erittäin selkeää. Kuuntelusta jäi hyvä, iloinen olo.