Sōsuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja

 

Sōsuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja

Japaninkielinen alkuteos Hon o mamorō to suru neko no hanashi (2017)

Suomentanut Raisa Porrasmaa

Tammi 2021

182 s.

Kissat ovat ihania, useimmiten myös kaunokirjallisuudessa. Silti Helmet-lukuhaasteeseen oli yllättävän vaikea löytää kohta 32, "kirjan kansikuvassa tai takakansitekstissä on kissa". Kansia kyllä löytyy, mutta haluaisin aina tykätä myös sisällöstä. 

Syksyn uutuuksissa törmäsin Kissaan joka suojeli kirjoja, sen aihe vaikutti kiinnostavalta. Teini-ikäinen Rintarō perii isoisän kuoltua tämän omistaman kirjakaupan. Kauppa on hiljainen, asiakkaina näyttäisi nyt olevan pelkästään Rintarōn pari koulukaveria. Päivät soljuvat ohi, isoisää surren. Koulukaan ei enää kiinnosta, sillä Rintarōn pitäisi pian muuttaa tuntemattoman tädin luo. 

Vaan eipä aikaakaan kun kauppaan ilmestyy puhuva kissa, joka tarvitsee Rintarōn apua kirjojen pelastamiseen. Tiikeri-kissa johdattaa hänet labyrintteihin, jonne pääsee sopivasti suoraan kirjakaupasta. Tiikeri pystyy opastamaan Rintarōa, mutta tämän täytyy saada ihmiset luopumaan kirjojen vahingoittamisesta. Puhuminen on se keino, jolla ihmiset on herätettävä huomaamaan kirjojen ainutlaatuisuus ja se, että ne kuuluvat kaikkien saataville kokonaisuudessaan, ei vitriineihin vangittuna tai pahimmillaan yhden lauseen lyhennelminä. 

"Puhuva kissa", Sayo pamautti.

Kissa vavahti ällikällä lyötynä. 

Sayo oli selvästi nähnyt kissan. Nyt hän kääntyi kohti kaupan perällä avautuvaa käytävää, joka hohti sinertävää valoa, ja mykistyi hetkeksi.

"Mitä ihmettä!"

Rintarō seurasi Sayon katsetta ja vei taas kätensä varovasti silmälasien sangalle.

"Etkö puhunut jotain erityisistä ehdoista?"

"Niin pitäisi kyllä olla..." Yleensä levollinen kissa oli äkkiä harvinaisen poissa tolaltaan. "Uskomatonta."

"Rintarō", Sayo kuiskasi häkeltyneenä. "Minä näen jotakin outoa."

"Sepä hyvä, luulin olevani ainoa."

Sayo ei osannut vastata mitään Rintarōn heittoon. 

Kissa oli kuitenkin jo ehtinyt saada takaisin luonteenomaisen tyyneytensä. Se astahti Sayon eteen ja kumarsi juhlavasti. 

"Olen Tiikeri, raitakissa. Tervetuloa kirjojen labyrinttiin."

Kissan käytös oli yllättäen muuttunut sulavan hienostuneeksi.

"Olen Sayo Yuzuki", Sayo vastasi hieman empien. Seuraavalla hetkellä hän kuitenkin ojensi siron kätensä silittämään kissaa. 

"Voi miten söpö!"

Sayon kirkas ääni sai sekä Rintarōn että kissan silmät pyöristymään. 

Osaan seikkailuista Rintarō saa siis mukaansa luokkakaverinsa Sayon. Labyrintit eivät itsessään ole vaarallisia, mutta niissä on aina yksi henkilö, jonka kohtaaminen arveluttaa. Onneksi kirjoja vahingoittavat eivät ole ihmisille väkivaltaisia, joten asiat hoituvat todellakin vain puhumisen voimalla. Näin kirja pysyy tunnelmaltaan pääosin lempeänä. Pidän myös siitä, että pahikset ovat tavallisia ihmisiä, eivät yliluonnollisia olentoja. On myös hyvä, että heillä on perusteet toiminnalleen, niin ettei heitä esitetä yksipuolisina, vinksahtaneina kirjojen vihaajina.

Sivumäärä on vähäinen, mutta tässä jos missä on sivujaan suurempi kirja. Siinä on paljon viisaita sanoja, ja ainakin minua se herätteli monin tavoin. Tapanani on lainata kirjastosta valtava kasa kirjoja, joita en sitten ehdi lukemaan vaan joudun uusimaan lainat monta kertaa. Eli kirjat pölyttyvät makuuhuoneeni nurkassa, sen sijaan että ne olisivat kirjaston hyllyssä muiden ulottuvilla. Minulla on kyllä olemassa lukulista, johon lisään kiinnostavan oloisia kirjoja, eli ne olisivat tiedossani vaikka eivät lojuisi kotonani. Samoin mietin kirjojen silppuajaa, että aika monella lukeminen on mennyt suorittamiseksi. Pitäisi ehtiä lukea kaikki kiinnostava, jolloin ei ehkä olekaan aikaa paneutua lukemiseen, vaan silmät kiitävät sivulta toiselle hurjaa vauhtia, tai äänikirjaa kuunnellaan jopa kaksinkertaisella nopeudella. Tässä mietin, että osaisinko kertoa edes muutamalla sanalla jotain kaikista tänä vuonna lukemistani ja kuuntelemistani kirjoista? Tällä hetkellä luettuja on 83 ja kuunneltuja 40. 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjarikas elämäni, Kirja vieköön! ja Kasoittain kirjoja.

Helmet-lukuhaaste on vihdoinkin valmis, perinteisesti aivan viime tipassa ja niin, että joulukuussa on tullut tarve etsiä kirjoja haastekohtiin. Postauksia on tullut reippaasti tiheämmällä tahdilla joulukuussa kuin muuten. Alkuvuonna kuvittelin, että haaste olisi helpompi saada täyteen ja että se valmistuisi jo alkusyksystä. On kuitenkin käynyt niin, että hurjan monet lukemani kirjat eivät ole sopineet vapaana oleviin haastekohtiin. Monen monituista kertaa olen lukiessa miettinyt, että tämä sopisi johonkin haastekohtaan, mutta olin sen numeron täyttänyt jo aikaisemmin. 

Tänään julkaistaan ensi vuoden Helmet-lukuhaaste, en sitä vielä ole nähnyt mutta uskoisin olevani mukana. Muutamaa lukemaani kirjaa olen pantannut sillä ajatuksella, että jospa ne sopisivat ensi vuoden haastekohtiin. Ja jos nyt seuraava Helmet-haaste valmistuisi vaikka lokakuussa, niin jäisi loppuvuoden paine pois :D Isoin hankaluus on aina siinä, että sopivia kirjoja löytyisi, mutta kun haluaisin myös pitää lukemastani. Odottavin mielin siis kohti tulevaa vuotta!

Quentin Tarantino: Once Upon a Time in Hollywood

 

Quentin Tarantino: Once Upon a Time in Hollywood

Englanninkielinen alkuteos Once Upon a Time in Hollywood (2021)

Suomentanut Juha Ahokas 

Like 2021

392 s.

Tunnustan heti, että en ole nähnyt Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood -elokuvaa, enkä siten tuntenut kirjan hahmoja ennalta. Kiinnostus elokuvaa kohtaan kyllä heräsi, ja aion sen katsoa. Sen jälkeen voin miettiä, olisiko lukukokemus ollut erilainen, jos olisin sen nähnyt ennen kirjan lukemista.

Tarinassa on kolme päähenkilöä, näyttelijät Sharon Tate ja Rick Dalton sekä Rickin stuntmiehenä toiminut Cliff Booth. Eletään 1960-luvun loppua, ja kaikkien elämä on jonkinlaisessa risteyskohdassa. Dalton on tehnyt lännenelokuvia ja tv-sarjan, mutta on viime vuosina jämähtänyt pahiksen rooliin ja päätynyt aina tapetuksi. Sitten hänelle tarjoutuu mahdollisuus päästä tekemään länkkäreitä Eurooppaan, lisäksi hän pääsee mukaan uuteen tv-sarjaan. 

Cliff puolestaan kärsii töiden vähyydestä; kun Rick pääsee Eurooppaan, siellä on yleensä stuntit valmiina eikä häntä tarvita. Hän onkin ajautunut enemmän Rickin autonkuljettajaksi ja assistentiksi. Taustalla hänellä on sotasankarimenneisyys ja sarja erilaisia väkivaltatekoja, joista hän ei koskaan ole joutunut vastuuseen. 

Sharon on liftannut Hollywoodiin, päätynyt yksiin ohjaaja Roman Polanskin kanssa ja tehnyt menestyksekkäitä rooleja elokuvissa. Silti hän on epävarma, että tykkääkö yleisö hänestä ja toisaalta,  pitääkö hänen aina olla tietynlaisissa rooleissa, niin valkokankaalla kuin kotona. 

Kolmikon liepeillä häälyy myös Charles Manson "perheineen", aikaan jolloin ryhmän teot olivat lähinnä hengailua ja satunnaisia ihmisten säikyttelyjä. Esillä on enemmänkin Manson muusikkona, kerrotaan keiden kanssa hän vietti aikaa ja mikä hänestä olisi voinut tulla, jos musiikin saralla asiat olisivat menneet toisin. 

Uusi käänne saa Stacyn purskauttamaan juoman suustaan.

"Hyvästi, Bernardo", Rick sanoo heilauttaen kättään teatraalisesti. Sitten nojautuen eteenpäin hän kysyy Jim Stacyltä: "Saanko roolin nyt?"

Jim laskee lasin kädestään. "Totta kai saat, olet viimeinen kaveri helvetin listalla."

"Juuri sitä tarkoitin", Rick selittää. "Milloin viimeinen helvetin kaveri helvetin listalta on valittu mihinkään? Kun päästään viimeiseen helvetin kaveriin listalla, helvetin lista heitetään pois ja laaditaan uusi helvetin lista!"

Hitto, Stacy ajattelee, juuri niinhän sitä tehdään.

"Nyt listalla ei ole kolmea helvetin Georgea vaan kaksi helvetin Bobia. Redford ja Culp. Ja sitten yhtiössä päätetään tehdä kaverista britti, ja Michael Caine saa sen helvetin roolin. Tai yhtiössä päätetään lopultakin maksaa Paul Newmanille se, mitä hän pyytää. Tai Tony Curtisin väki soittaa ja tarjoaa hyvää diiliä Tonyn mukaan ottamisesta. Joka tapauksessa minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia."

Sitten Rick katsoo Cliffiin ja asettaa tyhjän lasinsa painokkaan lopullisesti baaritiskille kertoen, että on tullut aika häipyä.

"Ja näillä sanoilla, herra Lancer, lausun teille adieu. Minun on opeteltava helvetillinen määrä vuorosanoja vielä tänä iltana, ja minun on paras opetella ne kunnolla tai se nenäkäs pikku tarmonpesä tekee minusta hakkelusta huomenna."

Kirjaan tarttuessani olin epäileväinen, mietin että mahtaako minua kiinnostaa 1960-luvun Hollywood. En tiedä aikakauden elokuvia, en näyttelijöistäkään sen enempää kuin liudan nimiä. Kirja kuitenkin vei mukanaan heti alkusivuilta. Suosikkihahmoni on Cliff, josta paljastuu yllättäviä puolia pitkin matkaa. On myös mielenkiintoista päästä kurkistamaan, millainen on stuntmiehen työ. 

Tarantino on saanut kirjoitustyöhön apua monilta näyttelijöiltä, jotka ovat kertoneet, millainen ala oli 1960-luvun lopulla. En tiedä, onko se lopultakaan muuttunut paljoa. On näyttelijöitä, jotka ovat jääneet tietynlaisten roolien vangiksi. Vai kuka muistaa nähneensä Willem Dafoen lempeänä perheenisänä? Kilpailu on kovaa, eikä yksi onnistuminen tarkoita sitä, että urasta tulisi menestyksekäs. Aina tulee uusia, nuorempia sankareita. Päihteet taitavat yhä olla ongelma monille; kaikilla ei pää kestä sen enempää menestystä kuin sen katoamista. 

Vaikka tarinassa on väkivaltaa, siinä on myös huumoria. Viihdyin kirjan parissa yllättävän hyvin, enkä olisi malttanut pitää lukemisessa taukoja. Lukiessa saa myös olla tarkkaavainen, välillä tarinassa hypätään muutaman vuoden taakse tai elokuvan kuvauksiin, ja joskus kestää hetken aikaa tajuta että miten tämä kohta liittyykään kokonaisuuteen. En myöskään pysynyt aina kärryillä siitä, kuka oli ollut missäkin elokuvassa tai tv-sarjassa, enkä tiedä mitkä niistä jos mitkään on oikeasti tehty, tai ovatko kaikki kirjan henkilöt oikeita ihmisiä. Se ei kuitenkaan haitannut, tiesin että aina voin googlettaa mutta en sitä jaksanut tehdä. Ehkä joku toinen jaksaa :)

Kaikkinensa hieno kirja!

Helmet-lukuhaasteeseen saan tällä - lopultakin - kohdan 5, "kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan". Se liittyy monellakin tapaa; toisaalta taustalla on Tarantinon oma elokuva, toisaalta kirjassa hahmot keskustelevat elokuvista, sekä niistä missä ovat näytelleet että niistä mitä ovat nähneet. 

Jukka Salminen: Kirjeitä Etelä-Amerikasta

 

Jukka Salminen: Kirjeitä Etelä-Amerikasta

Books on Demand 2021

325 s.

En tiedä mikä kumma siinä on, että olen erityisen viehättynyt pyöräilykirjoista. Onko se lie kiireetön matkanteko, uudet paikat ja maisemat, tutustuminen erilaisiin olosuhteisiin ympäri maailmaa vai mikä. 

Jukka Salminen on kirjoittanut toisen matkakirjansa, tällä kertaa hän pyöräili syksystä 2013 syksyyn 2015 Etelä-Amerikassa. Matka vei Kolumbian, Ecuadorin, Perun ja Chilen kautta Brasiliaan. Salminen lähti liikkeelle yksin, mutta reiteillä mukaan tarttui muita pyöräilijöitä, niin että usein matka taittui kaksin tai kolmisin. Paljon poljettiin vuoristossa, joten matka eteni varsin hitaasti. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, sillä kellään ei ollut kiire mihinkään. Etenkin alkumatkasta Salminen sairasteli paljon, ja joutui pitämään pitkiä toipumisaikoja. Se ei kuitenkaan tuottanut stressiä, sillä kun aikataulu on väljä, sitä ei oikeastaan rajoita muu kuin viisumeiden voimassaoloaika. Aina oli siis mahdollista tutkia karttaa ja valita joku muu reitti. 

Elämä maistui nyt kevyeltä, jokainen solu kehossani tuntui vahvalta ja levänneeltä. Vieressäni kohosivat jyrkät kalliot, joiden alla oli vaarana tulla putoavan kiven murskaamaksi. Kapean kanjonin tulviva joenuoma ja tie kättelivät toisiaan monessa kohdassa. Korppikotkat söivät tien varrella kuollutta koiraa. Haukat liitelivät kanjonin nosteissa ja joki kiemurteli tummien vuorten salaisuuden taa. Availin vuorten kätkettyjä kuvia etenemällä puhtaasti pyörivillä jaloillani, ympäristön hiljaisuuden ja ajatuksen keveyden taustalla ollen ja katsellen.

Alkoi sataa. Siitä huolimatta eräs pikkupoika - jonka nimen olen jo unohtanut - rupesi polkemaan vierelläni. Perulaiseksi varsin vaalea, siististi pukeutunut, tukkansa kammannut ja ymmärrettävän rauhallisesti espanjaa puhuva 11-vuotias polki pyöräänsä erittäin kauniisti. Hänestä tihkui lahjakkuus, ei paitsi polkea pyörää, mutta myös priimusoppilasmainen älyllinen lahjakkuus. Kerroin hänelle matkoistani, ja kaikki kysymykset, mitä hän niistä minulta kysyi, olivat tavattoman oivaltavia. Huomasin, kuinka hän osasi eläytyä asemaani ja kuvitella tarkasti, millaista matkamiehen elämä tien päällä on.

Sanon suoraan, etten voinut sietää nuorten naisten kuvausta kirjassa. Kaikki olivat upeita, seksikkäitä ja vietteleviä, mutta ulkommuodon lisäksi heistä ei juuri muuta kerrottukaan. Välillä tuli olo, että kaikki yli 17-vuotiaat "rennon seksikkäät" olivat syy keskeyttää pyöräily ja hengailla paikkakunnalla vähän aikaa, ehkä lähteä juhlimaankin. Alkumatkasta yhden naisen kanssa kehkeytyi pidempi juttu, ja hänestä sentään mainittiin että hän on asianajaja, muuten tietyn ikäiset naiset nähtiin hetken huvina. Se on ehkä heistä ok, mutta itselleni tuli tietty vastemielisyys, että tässä nyt länsimainen mies katselee muodokkaita kolumbialais- ja brasilialaisnaisia bikineissään, eikä muulla ole väliä kuin että heidän kanssaan voi flirttailla ja haaveilla hetken huvista.

Se mitä olisin toivonut lisää, on arjen kuvaus. Joissain paikoissa Salminen viipyy viikkoja, mutta minulle jäi kuva etten muista näistä kaupungeista mitään. Siellä oltiin, syötiin, ehkä tehtiin pieniä pyöräretkiä lähiseudulle. Vaikka Salminen olisi asunut jossain perheessä, en silti pääse kiinni siihen, millaista arki on. 

Kirjan ehdoton vahvuus on maisemakuvauksissa. Pyöräily vuorilla on vaativaa, ja olosuhteet kuvataan elävästi. Nousut ovat raskaita, tiet monesti huonokuntoisia, pitää väistellä kiviä, tuuli on raaka, ohut ilma tekee hengittämisen vaikeaksi, korkealla on kylmä... Keho kuitenkin tulee voimakkaammaksi vuori toisensa jälkeen, ja maisemat huipulla ovat palkitsevia. Toisinaan on pakko pysähtyä pidemmäksi aikaa ja antaa kehon palautua, mutta keho ja mieli kertovat milloin on aika jatkaa eteenpäin. Vuoristoa pitää kunnioittaa, mutta vastavuoroisesti se antaa paljon. Toisaalta on maisemien ja olosuhteiden monipuolisuus, saman päivän aikana voi palella korkeassa vuoristossa ja laskea alas - joskus merenrantaan - missä lämpötila onkin 35 astetta.

Matkalla tulee vastaan pieniä kyliä, joissa asukkaat ovat pääosin ystävällisiä. Matkalainen saa pystyttää telttansa pihoihin, tai tulee kutsutuksi asuntoon, tai saa yöpyä kaupungintalolla tai poliisiasemalla. Netistä löytyy sohvasurffaajia, joiden luo voi majoittua. Rahaa ei ole paljoa, sen enempää matkaajalla kuin hänen kohtaamillaan ihmisillä, mutta sillä ei yleensä ole väliä. Monissa kohtaamisissa on lämpöä, ja vaikka joskus tilanne alkaisi jopa uhkaavasti, väärinkäsitykset pystytään selvittämään ja yhteisymmärrys löytyy. 

Päällimmäiseksi jää tunne, että vaikka matkaan lähtisi ilman kovin tarkkaa reittisuunnitelmaa, kaikki sujuu hyvin. Ihmiset ovat valmiita auttamaan tuntemattomia. Väljä aikataulu mahdollistaa muutokset, vaikka tulisi sairastumisia, pyörän rikkoutumisia ynnä muuta. Luottavainen ja avoin asenne auttaa pitkälle, kunhan pitää silmänsä auki eikä ole liian sinisilmäinen.

Helmet-lukuhaasteeseen sain kohdan 22, "kirjassa ajetaan polkupyörällä". 

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

 

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

Otava 2015

173 s. 

Anna-Leena Härkönen on tuottelias kirjoittaja, niin romaanien kuin kolumnien taitaja. Aihevalinnat ovat vaihtelevia, mikä on aina hyvä asia. Tähän kirjaan on koottu tekstejä, jotka ovat ilmestyneet lehdissä vuosina 2003-2011, yksi Helsingin Sanomissa ja loput Annassa. 

Kapealla palstalla painettuna kukin teksti on muutaman sivun mittainen. Jokainen niistä on sähäkkä, ja tuo ihan tavallisiin asioihin uutta mietittävää, esimerkiksi uuden näkökulman tai omakohtaisen kokemuksen. Monesti Härkönen analysoi viiltävästi, mutta samalla humoristisesti muistuttaen, että kaikkea ei aina tarvi ottaa haudanvakavasti. 

Kerran valitsin Turun kauppatorilla omenoita. Pähkäilin pitkään eri lajikkeitten välillä osaamatta päättää. 

- Mitkä sun mielestä on parhaita? kysyin myyjältä.

- Mitä välii sil on mist mää tykkään? myyjä kiekaisi. -Sulhan ne tulee!

Niinpä. 

(...)

Myös kotiseuturakkautemme on liikuttavaa. Turkulaiset ovat tästä paras esimerkki. Oma aviomieheni on Turusta, ja olen ajat sitten alistunut siihen, etten pysty kilpailemaan sen kaupungin kanssa. Toiselle naiselle saattaisin jotain mahtaakin, Turulle en mahda mitään. Eihän sitä voi edes vetää turpaan.

(...)

Pahin syyllisyyden aiheuttaja tuntuu nykyään olevan internet ja sen suositut keskusteluryhmät. Idea on periaatteessa toimiva: keskusteluryhmissä naiset voivat jakaa ajatuksiaan ja kysyä muilta äideiltä neuvoja vaikeissa tilanteissa. Mutta nainen on naiselle susi.

Monet pahaa aavistamattomat äidit lytätään kuin sääsket, elleivät he kuulu Suurten Äitien kerhoon. Suuret Äidit edustavat fanaattista uuskonservatismia. Naiset pysykööt hellan ääressä! Unikoulua ei saa pitää vaikka lapsi heräisi kymmeniä kertoja yössä! Äiti ei saa käyttää korkokenkiä, hän voi kaatua lapsi sylissä ja sitä paitsi näyttää aivan hutsulta! (Uskokaa tai älkää, tämä on totta!) Äiti ei saa käyttää meikkiä, koska silloin hän ei voi suukotella lastaan! (Minä ainakin voin. Kerran luulimme että lapsellani on joku outo ihottuma, joka paljastui huulipunatahroiksi otsalla ja poskissa.)

He pitävät itseään selvästi täydellisinä äiteinä, vaikka jotkut heistä kertovat läpsivänsä lapsiaan hyvällä omallatunnolla. ("Kun joskus vaan on niin väsynyt ja lapsen pitää oppia rajat!" Olemmeko palaamassa 50-luvulle?

Viihdyttävää ja ajatuksia herättävää tekstiä. Koska en lue Annaa, ei yksikään teksteistä ollut minulle ennalta tuttu. Mietin, että ei varmasti olisi haitannut vaikka olisin lukenut ne aiemmin, eiköhän nämä kestä useammankin lukukerran. Ja kun en lukenut kirjaa heti sen ilmestyttyä, pystyin miettimään että onko asiat yhä näin, vai onko jokin muuttunut ja jos on niin mihin suuntaan. Voisikin olla kiinnostavaa palata tähän viiden tai kymmenen vuoden päästä, ja katsoa tekstien ajankohtaisuutta silloin.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 24, "kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki". 

Ihana nähä! ja muita kirjoituksia on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä ja Luettua ja maistettua.

Heikki Salo: Kynsilehto

 

Heikki Salo: Kynsilehto 

Kuvitus Eero Heikkinen

Like 2001

143 s.

Helmet-lukuhaaste on edennyt loppusuoralle, tällä kertaa sain täytettyä kohdan 27, "kirjan päähenkilö on eläin". Haahuilin kirjaston hyllyjen välissä ja ihan sattumalta bongasin hyllystä Heikki Salon kirjan. Se koostuu lyhyistä tarinoista, joissa kuolleet, Kynsilehtoon haudatut lemmikkieläimet kertovat elämästään ja kuolemastaan. Mukana on monipuolinen katras, on kissoja ja koiria, kilpikonnia ja kotiloita, papukaijoja ja akvaariokaloja. 

Sivun - parin mittaiset tarinat ovat samaan aikaan hauskoja ja traagisia. Harva eläimistä on kuollut vanhuuteen, yleisemmin henki lähtee onnettomuuden, myrkytyksen tai huonon kohtelun takia. Vaikka kuolema on ollut usein kauhea tapahtuma, eläinten kertomana se muuttuu usein mustaksi huumoriksi. Lakoniset toteamukset vetävät väkisin suuta hymyyn, samoin joidenkin eläinten käyttämä murre. 

Timmi

(...)

Arvaatte varmaan? 

"Hommataan Timmillekin oma hautapaikka valmiiksi!"

Että semmoinen neronleimaus.

Niinpä parin vuoden ajan viikoittain, keväästä syksyyn, poikkesimme myös täällä eläinten hautausmaalla ja hoidimme ennalta varattua lepopaikkaani. 

En tiedä mitä he siinä näkivät, tai mitä te asiasta tuumitte, mutta joka kerta kotiinlähdön aikaan sihautin kummulleni tuikeat kuset. 

-----------------------------------------------------

Naukku etc.

(...)

Kesälomittajaa leikkivällä laiskalla sukulaispojalla oli sinä perjantai-iltana kiire kaljalle. Niinpä hän päätti vähän rationalisoida työmetodeja. Kundi poltti meidät loput kerralla, ja annosteli sitten sopivasti eri astioihin.

Kalmankarvaita terkkuja lähettelee täältä haudan takaisesta pahviboksista puolikas kotikissa, noutajan häntä, rotan koipi ja pää, gerbiili, kanin pylly ja kanarialintu.

Noin suurin piirtein.

---------------------------------------------------

Vireeni

(...)

Son nyn nääs nii, että kyä mulle riitti se yks juaksukilpailu, se missä äijjävainaan siittiösolu kerkes äireenartum munasolun seinien suajaan ensimmäisenä. Sej jäläkeen en oo kiirusta pitäny. 

Meikä nuakku Pispan kennelis, ku ovellaj joku kailotti että "mollaan pohojammaalta, asutahan omakotitaloos ja ollahan laiskoja liikkumaha. Notta mikä koira meille sopii?" Mää melekeen liikahrin. 

(...)

Tämä oli toden totta yllätyskirja, en tiennyt ollenkaan tämmöisen olemassa olosta, enkä lainatessani arvannut että viihtyisin sen kanssa oikein hyvin. Eläinten huomiot ihmisistä ja maailmasta ovat teräviä, ja herättävät paljon ajatuksia. Vaikka kirja on julkaistu 20 vuotta sitten, havainnot ovat yhä tunnistettavia ja ajankohtaisia. Moni eläin kärsii, kun se on hankittu lemmikiksi ilman minkäänlaista tutustumista lajiin ja siihen, millaista huolenpitoa eläin tarvitsee. Tai on otettu seurallinen eläin ainoaksi lemmikiksi. Moni eläin kuolee, kun ei saa sairauteen hoitoa, tai kun ihminen hoitaa sitä oman mutu-tuntumansa mukaan. Eläimeen kyllästytään tai hermostutaan, kun ei ymmärretä miksi se käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Toisaalta eläimen kanssa ystävystytään, sitä rakastetaan, sen kanssa jaetaan elämä.

Minä tiedän nuo tyttöset. Äiti ei anna hankkia eläintä, ja isä on allerginen. Sitten sitä hoidetaan pientä nallenukkea tai kangashiirulaista kenkälaatikossa. 

Tuomas Mattila: Hammasratas

Tuomas Mattila: Hammasratas

Kuvitus Juuso Ahvenainen, Ari Hirvonen ja Teppo Jäntti

Tuomas Mattila 2021

275 s. 

Tartun varsin harvoin omakustanteisiin, mutta Tuomas Mattilan kirja vaikutti kiinnostavalta. Kadonnut virkamies, joka muistiinpanoissaan paljastaa, mitä hänen työpaikallaan EU-virastossa oikein tapahtuu.  Joel Pääkkösen muistiinpanot alkavat kuten mikä tahansa päiväkirja, mutta nopeasti meno muuttuu ja teksteistä tulee yhä harhaisempia. Hänen työhuonneessaan aiemmin työskennellyt henkilö on kadonnut, ja Pääkkönen on varma että katoamiseen liittyy jotain hämärää. Hän epäilee vuorollaan kaikkia, ja kokee olevansa tarkkailun kohteena. Mihinkään ei voi enää luottaa, ei ihmisiin eikä tietokoneisiin. Virasto on vain kulissi, joka peittää todellisen toiminnan - mitä ikinä se onkaan. 

Syyskuusta kesäkuuhun Pääkkönen kirjaa ylös työpaikan tapahtumia. Alkuun kaikki on normaalia, mutta kun epäilykset heräävät, niitä ei voi pysäyttää. Miksi hän sai patenttivirastosta vakituisen viran? Miksi hänet siirrettiin niin nopeasti Vaikeiden tapausten osastolle? Miksi tietokoneen toiminta takkuilee? Miksi ihmiset mulkoilevat häntä? Miksi virkamiehet näyttelevät olevansa asiallisia? Onko koko virasto sittenkin vain mielisairaala?

- Herra Pääkkönen, näen täällä tapahtumapäiväkirjassa aika useita teidän tekemiänne ilmoituksia...

Ehkä minuun itseeni yritetään muodostaa etäyhteys. Minua ohjataan jostain viidennestä kerroksesta, aivan presidentin kanslian kupeesta, ajatuskoneella.

- Viime viikollakin te olette soittanut kolme kertaa, ilman varsinaista syytä.

Kuka minulle muka on soittanut? En muista mitään tuollaista.

- Voinko vielä auttaa teitä? - joku ystävällinen mies kyselee, kuin minä olisin jotenkin vajaa.

- Vieläkö...

Kolautan luurin alas. 

Mistä se tuli? Painelen kuuloketta telineeseen että puhelu olisi varmasti katkennut, vaikka tiedän, että täällä on mikrofoneja kaikkialla (aion vielä kaivaa niistä joka ikisen esiin). Joku vilahti lasiseinän takana, näin vain harmaan housunliepeen. Oliko se Gerd? Tietokoneen ruutu on aivan valkoinen. Milloin se tapahtui? Aiheuttiko Gerd tämän tapahtumasarjan? Minulla oli jokin työ.

Tempaisen virtakaapelin irti seinästä. Nyt edessäni on vain musta ruutu, sieluton. Näen siinä taas omat kasvoni tummana kuvajaisena. Ehkä minä olen siirtymässä tuonne sisään, se nielaisee minut. Gerd odottaa jotakin luonnosta, muistan sellaista. Pyörittelen hetken johtoa kädessäni ja melkeinpä toivon, että se olisi omani. Tämän kaiken voisi lopettaa niin helposti. Kuka minulle soitti? Hän väitti, että meitä kaikkia tarkkaillaan. Tällainen on Pääkkösen laki: aina joku valvoo jotakuta jostakin syystä. On siis selvitettävä ensin, 1) kuka 2) ketä 3) ja miksi. 

Tarina on yhtä aikaa hauska mutta surullinen. Pääkkönen yksilönä hukkuu suureen virastoon, jossa hän kokee tekevänsä täysin merkityksetöntä työtä. Niinpä hän kehittää itsellensä merkityksellisen päämäärän, selvittää mitä virastossa todella on tekeillä. Hänen alati voimistuva harhaisuutensa aiheuttaa kommelluksia, jotka kuitenkin vain harvoin haittaavat viraston arkea. Hän kokee monia kiusallisia hetkiä, jotka kuitenkin ovat kiusallisia lähinnä vain hänen ylitulkintansa takia ja vain hänelle itselleen. Pääkkösen ajatuskulku usein kiihtyy kiihtymistään, jolloin yhä mielikuvituksellisemmat asiat alkavat vaikuttaa hänestä loogisilta ja todellisilta.

Elämä on siirtynyt pelkästään virastoon; Pääkkösen isä vilahtaa tarinassa mutta vain lyhyesti. Ystäviä Pääkkösellä ei tunnu olevan, vain pari läheisempää työkaveria mutta ei hän heitä tapaa työpaikan ulkopuolella. Ei siis liene ihme, että jonkinlainen romahdus on välttämätön seuraus tästä kaikesta. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 23, "kirja jota luet ulkona". Laajensin kohdan käsittämään kodin ulkopuolisen ajan; luin kirjaa työmatkoilla bussissa sekä käydessäni kahvilassa aamupalalla. Kirja sopisi myös vaikkapa kohtiin 1, "kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa" sekä 37, "kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa". 

Hammasratas on luettu esimerkiksi blogeissa Kaksi sivullista, Kirjojen kuisketta ja Jos vaikka lukisi. 

Sain kirjan kirjailijalta, kiitos! 

Tove Jansson: Kesäkirja

 

Tove Jansson: Kesäkirja

Ruotsinkielinen alkuteos Sommarboken (1972)

Suomentanut Kristiina Kivivuori

WSOY 2008

143 s.

Talven pimeydessä, juuri kun vähäisetkin lumet ovat sulaneet pois, tartuin Kesäkirjaan. Olen lukenut Tove Janssonia aika paljon, jotain useampaankin kertaan, mutta tätä en ollut lukenut ennen. Kovasti heräsi kaipuu valoisaan aikaan, merta haistelemaan. 

Tarina kertoo Sophiasta ja hänen isoäidistään, jotka yhdessä Sophian isän kanssa viettävät kesää saaressa. Kesä on pitkä, mutta saarella riittää tekemistä. Aina voi kulkea ulkona tai käydä uimassa tai kertoa tarinoita. Sophia kokee paljon uusia asioita, sekä yksin että isoäidin kanssa. Vaikka isoäiti on usein väsynyt ja nukkuu paljon, hänestä on silti seuraksi ja juttukaveriksi. 

Lapsi hyvä, isoäiti sanoi kärsimättömästi, joka ainoan ihmisen täytyy saada tehdä virheensä omin päin. 

Hän oli hyvin väsynyt ja tahtoi kotiin, vieraissakäynti oli tehnyt hänet epämääräisellä tavalla surulliseksi. Malanderilla oli idea ja hän koetti sitä ideaansa ymmärtää, mutta siihen menisi aikaa. Joskus pääsee asioista perille vasta kun on liian myöhäistä eikä sitten jaksa enää aloittaa alusta, tai sitten sitä unohtaa matkan varrella eikä edes tiedä siitä. Isoäiti huopasi kotiin päin ja katseli suurta taloa, joka rikkoi horisontin, ja hänestä se muistutti merimerkkiä. Jos siristi silmiään ja ajatteli jotakin muuta, niin se melkein voisi olla merimerkki, asiallinen ilmoitus, että tällä kohtaa muutetaan kurssia.

Joka kerran kun tuli myrsky, he muistivat Malanderin ja alkoivat keksiä eri tapoja millä pelastaa hänen veneensä. Hän ei koskaan käynyt vastavierailulla, siksi hänen talostaan tuli alatikiehtova maamerkki, joka kutsui tutkiskeluun ja mietteisiin. 

Eniten yllätyin siitä, kuinka riitaisaa yhteiselo on. Sophian ikää ei kerrota, mutta hän tuntuu olevan kovasti äkkipikainen ja haluaa määrätä tekemisen säännöt. Hyvin herkästi hän raivostuu tai purskahtaa itkuun, ja melkein jokaisessa luvussa hän huutaa isoäidille. Ehkä yhtä yllättäen isoäiti usein vänkää vastaan, mikä kiukuttaa Sophiaa vielä enemmän. Tästä tulee melkoinen kontrasti hitaaseen elämänmenoon, jossa päivät seuraavat toisiaan, useimmiten ilman tietoa siitä, mikä viikonpäivä tai edes kuukausi milloinkin on. 

Kirjassa on paljon hienoja kohtauksia, teksti on elävää ja tapahtumat näkee selvästi mielessään. Arjessa on mukana kujeellisuutta, pieniä lauseita joista lukija tulee hyvälle mielelle. Tästä tietysti kiitos lankeaa myös suomentajalle. 

Tällaiseen joulunajan stressiin Kesäkirja oli oiva pysäkki, se vei pariksi päiväksi mukanaan aivan toisenlaisiin maisemiin ja tunnelmiin. Oli mukavaa olla soutuveneessä, yöpyä teltassa, kummastella Erikssonia. Samalla se herätti kaipuun omiin isovanhempiin, jotka ovat kaikki olleet poissa jo useamman vuoden. Siskoni lapset alkavat olla aikuisia, ja mietin myös että millainen isotäti mahdan olla heidän lapsilleen, jos sellaisia joskus syntyy. Toivoisin olevani yhtä viisaan oloinen, elämään uteliaasti ja hätäilemättä suhtautuva kuin Kesäkirjan isoäiti. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "kirjassa leikitään". 

He lähtivät huopaamaan kotiin päin, huopaaminen on rauhallista ja mukavaa puuhaa eikä rasita vatsaa. 

Blogeissa Kesäkirja on ollut esillä tasaisesti vuosien ajan, siitä ovat postanneet esimerkiksi Luettua elämää, Kirjan pauloissa ja Oksan hyllyltä. 

Charles Bukowski: Kirottujen nautinnot

 

Charles Bukowski: Kirottujen nautinnot

Englanninkielinen alkuteos Betting on the Muse (1996)

Suomentaneet Seppo Lahtinen ja Mikko Pihjalavirta

Sammakko 2015

159 s.

Helmet-lukuhaaste alkaa olla siinä vaiheessa, että muutamaan viimeiseen kohtaan joudun etsimällä etsimään kirjoja. Paljon olen tänä vuonna lukenut, mutta kovin monta kirjaa on ollut sellaista, ettei ole sopinut vapaina oleviin haastekohtiin. Bukowskin Kirottujen nautinnot kaivoin kirjaston tietokannasta kohtaan 30, "kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen". 

En ole aiemmin lukenut Bukowskilta mitään ja suhtauduin kirjaan vähän epäluuloisesti. Mielikuvani oli, että kirjailijan maine perustuu räävittömyyteen. Pelkäsin, että teksti on pelkkää ryyppäämistä ja naisten esineellistämistä. Onneksi olin väärässä! Ryyppäämistä on rutkasti ja vähän tappeluakin, eikä naisten muotoja tai muodottomuutta ohiteta. Tärkeämpää on kuitenkin tekstien miespäähenkilöiden sisäinen elämä. Heillä on milloin köyhyyttä, milloin itsemurha-ajatuksia, ja hetkessä he keksivät ongelmiinsa ratkaisun. Kun hetki menee ohi, elämä jatkuu usein niin kuin ennenkin. He toteavat että näin se nyt meni ja istuvat sohvannurkkaan olut- tai viskipullon kanssa. 

Osassa tekstejä naiset ovat isossa roolissa, mutta he ovat enimmäkseen ärsyttäviä. Hysteerisiä, irrationaalisia, itsekkäitä, rahanahneita. Samalla joidenkin touhu menee niin yli, että se naurattaa. Kuten novellissa "Mitä tapahtui rakastavalle ja nauravaiselle ruutukangasmekkoiselle tytölle?", jossa Diana kohtaa tukun vastoinkäymisiä auton renkaan puhkeamisesta vessan tukkiutumiseen. Reaktio kaikkeen on, että hän ei voi enää elää, ei kestä tällaista. Ja Harry vie autoa korjaamolle, hakee kaupasta karhupumppua, hakee kaupasta rättejä, hakee kaupasta pesuainetta, ja koko ajan taustalla Diana rääkyy. Lukijana minulla oli hyvin kaksijakoinen fiilis, toisaalta tunsin sääliä molempia kohtaan, toisaalta nauratti. Novelleissa pidin niiden yllättävästä yllätyksellisyydestä, jos niin voi sanoa. Ehkä odotin tavallista elämänmenoa, joten siksi on riemastuttavaa, että tavallisuudesta huolimatta novelleissa tapahtuu jotain odottamatonta, jotain minkä en arvannut tulevan. Hetkellisesti päähenkilö pääsee irti ennen kuin arki taas iskee kiinni. Runoista pidin myös, niissä on paljon pohdiskelua, todella painava sisältö. Niissä on lukijalle paljon ajateltavaa.

Älä anna

älä anna ihmisten olla

perustasi,

älä nuorten naisten,

älä vanhojen naisten,

älä nuorten miesten,

älä vanhojen miesten,

älä keski-ikäisten,

älä kenenkään heistä,

älä anna ihmisten olla

perustasi. 

sen sijaan

rakenna hiekalle, 

rakenna kaatopaikoille,

rakenna likakaivojen päälle,

rakenna hautausmaiden päälle,

rakenna jopa vetten päälle,

mutta älä luota ihmisiin.

(...)

Takakannen mukaan kirja "sisältää alkuteoksen kaikki 10 novellia ja valikoiman runoja". Sanamuoto on hämmentävä, jäin miettimään että onko alkuteos runojen osalta erilainen, onko siinä vain osa suomennokseen otetuista runoista vai kenties vain novellit? Koska jos suomennoksessa on samat tekstit kuin alkuteoksessa, miksi suomennoksen sisällyksestä mainitaan erikseen?

Oli miten oli, tykkäsin kokoelmasta huomattavasti enemmän kuin mitä ennalta odotin. Tunsin kuplivaa riemua lukiessani, on niin ihanaa yllättyä iloisesti. Kirottujen nautinnoista on postaus myös blogeissa Kirjattelua, Kirjavinkit ja No, But I Read the Book, ja niiden perusteella päättelin että tämä on siivompaa Bukowskia. Ehkä jossain vaiheessa uskaltaudun lukemaan häneltä muutakin. 

Lukuhaasteeseen kiireen takia puolipakolla valitut kirjat ovat usein huteja minun lukumakuuni, onneksi tämä oli poikkeus enkä joutunut kokeilemaan montaa kirjaa yhteen kohtaan. Otankin mielelläni vinkkejä vastaan kohtiin 19, kirjassa leikitään ja 22, kirjassa ajetaan polkupyörällä :) 

Juuso Määttänen & Joonas Hytönen: Jyrki 1995-2001: nuoriso-ohjelman nousu ja tuho

Juuso Määttänen & Joonas Hytönen: Jyrki 1995-2001: nuoriso-ohjelman nousu ja tuho

Johnny Kniga 2021

422 s.

Minä olen tyttö pikkukaupungista, tyttö joka eli nuoruuttaan 1990-luvulla. Eli Jyrki oli tuttu ja rakas ohjelma. Sen kautta sain kosketuksen moniin bändeihin, joista osa kulkee yhä mukanani. Etenkin lukioaikana 1990-luvun loppupuolella koulupäivät olivat usein kahdeksasta neljään, joten päivittäin en pystynyt ohjelmaa seuraamaan. Säännöllisesti kuitenkin, kuten moni muukin. Muistan myös käyneeni Tampereella Jyrki Snowjob -tapahtumassa ainakin pari kertaa, ja vaikka en lumilautailusta erityisesti piitannutkaan, oli tunnelma hieno.

On siis loogista, että kiinnostuin ohjelman historiikista. Kirjaa varten on haastateltu suurta määrää ihmisiä, joista osa oli mukana pitkään, osa lyhyemmän aikaa. Kokemukset tuntuvat olevan monin paikoin samankaltaisia, vaikka toki erojakin löytyy. 

Iltapäivälehtiin on tietysti noussut esiin seksuaalinen häirintä, josta tuodaan esiin että Jyrkin studio ei suinkaan ollut ainoa työpaikka 1990-luvulla, jossa räävitön puhe, mauttomat vitsit ja seksuaalinen vihjailu olivat osa työpaikkakulttuuria. Kirjassa tuodaan esiin, kuinka häirintä koettiin ahdistavana, mutta kuinka vaikea asialle oli tehdä mitään. Paikan isoin pomo oli pahin tekijä, ja MTV:n pomot nähtiin liian etäisinä, jotta heille olisi kerrottu. Häirinnän uhrit kokivat myös syyllisyyttä ja miettivät, olivatko itse aiheuttaneet kohtelunsa. On hyvä, että kirjaan on haastateltu niin monia ihmisiä, tätäkin asiaa käsitellään monen kokemana ja myös niin, että osa haastatelluista myöntää olleensa mukana ja katuvansa silloista käytöstään. 

Seksuaalinen häirintä on tärkeä aihe ja osa kirjaa, mutta olisin halunnut nähdä otsikoissa myös hyviä asioita. Monessa kohtaa tuodaan esiin se, kuinka Jyrki oli tv:n tekemisen korkeakoulu, ja kuinka moni sen tekijöistä on yhä alalla, moni vieläpä merkittävissä rooleissa. Jyrkiin palkattiin ihmisiä niin tutun kauppoina kuin ulkonäön perusteella, mutta vaikka ei aluksi olisi juuri mitään osannut niin kokeileva ja rohkea tekeminen opetti. Työntekijöillä ei ollut kapeita lokeroita vaan kaikki saivat - joskus joutuivat - tekemään monenlaista. Työpäivät olivat pitkiä ja vähäinen vapaa-aika meni usein työkavereiden kanssa baarissa, mutta harva tuntuu katuvan sitä, että oli mukana ohjelman teossa. Ohjelmassa esiintyvät saivat musiikkiaan esille, ja moni bändi nousi lentoon Jyrkin ansiosta. 

On hämmentävää, että arkipäivien suorat lähetykset saatiin tehtyä, niin kaoottiselta toiminta kirjan perusteella vaikuttaa. Käsikirjoituksia ei juuri ollut, väki oli usein töissä kännissä tai krapulassa, materiaalit valmistuivat viime tipassa... Katsojana en muista touhun vaikuttaneen hallitsemattomalta, kaoottiselta kyllä mutta se kuului asiaan. 

"Minna sanoi mulle, että 'Sun pitää keksiä jutut, varata kuvaajat, kamerat, valita musiikki, leikata juttu yhdessä editoijan kanssa ja pistää homma pakettiin'. Kysyin, miten se tehdään. Vastaus oli: 'Opettele.' Olin aluksi aivan pihalla, mutta kameramiehet ja leikkaajat onneksi opastivat mua. Kukaan ei opettanut mitään kädestä pitäen, mutta olihan se siistiä, että pääsi tekemään tuollaista. En välittänyt siitä, ettei ehtinyt nukkua paljon ja että palkka oli perseestä", Khalifa sanoo. 

Välillä työryhmän jäseniä koeteltiin odottamattomilla työtehtävillä, hetkessä keksityillä tuurauksilla ja erikoisilla kokeiluilla, kuten sillä, että jokaikinen porukasta harjoittelijoista lähtien laitettiin vuorollaan Jyrkin lähetykseen lukemaan uutiset. Kokeilunhalu näkyi myös siinä, että Jyrkin piti uudistua jatkuvasti visuaalisesti. Ei saanut urautua totuttuihin toimintatapoihin. 

"Kaikki mikä meni sovinnaisuuksien rajoissa oli lähetyksissä sallittua. Piti yrittää tehdä jotain, mitä kukaan ei ollut koskaan tehnyt. Se johti esimerkiksi tilanteeseen, jossa laitoimme Kari Peitsamon yhden hengen vessaan soittamaan vahvistimen ja sähkökitaran kanssa. Toinen kuvaaja oli vessassa Peitsamon kanssa, toinen kuvasi ovelta", Kimmo Mäki muistelee.

Kirja on raju lukukokemus, on todella karua lukea paitsi seksuaalisesta häirinnästä ja suoranaisesta työpaikkakiusaamisesta myös siitä, kuinka työ- ja loma-ajoista ei piitattu, lisiä ei maksettu, työnkuvat muuttuivat ja kasvoivat äkillisesti... Samalla se on kuitenkin valtavan mielenkiintoinen ja muistuttaa, että Jyrkiä lähdettiin tekemään aikana ennen internetiä ja YouTubea, kännykkäkin oli vain harvalla. Ja kukapa olisi muistanut, että Kalervo Kummola hääräsi tässäkin taustalla! Vaikka ohjelma eli vain kuusi vuotta, yhteiskunta muuttui sinä aikana hurjasti. Onkin kiintoisaa palauttaa mieleen, mitä kaikkea ysärin lopulla ja vuosituhannen alussa tapahtuikaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 33, "kirjassa opetetaan jokin taito". Kovin moni sai laajentaa osaamistaan ydinalueensa ulkopuolelle, ja vaikka kädestä pitäen ei opetettukaan, neuvottiin kuitenkin. Kaikkea ei tarvinnut oppia yrityksen ja erehdyksen kautta. 

Ja koska olennainen osa Jyrkin ohjelmapolitiikkaa oli tuoda esiin että tekevälle sattuu ja mokailu on suotavaa, halusin liittää kansikuvan sellaiseen valokuvaan, jossa on tilannekomiikkaa. Kuva on Norjan-retkeltä, tilanteesta jossa ystäväni piti istua kivelle juomaan viiniä. Hän istui ohi, mutta mikä tärkeintä, viini ei läikkynyt! :D 

Helen Macdonald: Iltalentoja

  

Helen Macdonald: Iltalentoja

Englanninkielinen alkuteos Vesper Flights (2020)

Suomentanut Irmeli Ruuska

Gummerus 2021

327 s. 

Helen Macdonaldin kirjailijaesittelyssä kerrotaan hänen etsineen "yhteyttä luonnon ja eläinten kanssa lapsesta asti". Kirjojensa perusteella hän on yhteyden löytänyt. H niin kuin haukka kertoi siitä, kuinka Helen käsitteli surua isänsä kuolemasta hankkimalla kanahaukan ja yrittämällä kesyttää villin haukan, Mabelin. Iltalentoja on kokoelma esseitä, jossa tekstit ovat enimmäkseen linnuista, mutta mukana on myös esimerkiksi villisika, ajokoira ja lauma kauriita. Lisäksi on tekstejä luonnosta ja elämästä ylipäänsä, niin ukkosesta kuin siitä, miten paljon avaruudessa on planeettoja, joissa voisi olla elämäksi laskettavia organismeja.  

Pidän siitä, kuinka kaunistelemattomasti asioita käsitellään. Macdonald on luonnon puolustaja, mutta hän ei kiihkoile kertoessaan. On järkyttävää lukea esimerkiksi sellaisesta, että Britanniassa on sallittua tehdä linnut lentokyvyttömiksi katkaisemalla niiden toisesta siivestä viimeinen nivel. Ne pystyvät kävelemään ja uimaan mutta eivät lentämään, joten ne pysyvät kartanoiden järvissä ja lammikoissa "koristeina". Macdonald tuo esiin, kuinka tällaisissa tapauksissa luonto on muutettu eliittiversioksi itsestään, eli yritetty saada näyttämään aidolta vaikka maisemaa eläimineen on käsitelty paljonkin. 

Esseissä Macdonald kertoo asioista eri puolia, mikä on myös ehdoton ansio. Hän kertoo esimerkiksi aiheeseen liittyvästä historiasta ja siitä, mitä se tarkoittaa ammatinharjoittajan tai satunnaisen ohikulkijan näkökulmasta. Mielestäni tämä on myös tärkeää, että asioita valaistaan eri suunnista, eikä nosteta valokeilaan yhtä puolta, jota esitetään ainoana merkitsevänä tekijänä. 

Silloin minä oivalsin, että munilla on erityinen kyky herättää kysymyksiä ihmismielen haavoista ja hauraudesta. Tajusin, että juuri siksi lapsuuteni luontokokoelman pesät olivat saaneet minut kiusaantumaan: ne viittasivat omaan menneisyyteeni, aikaan, jolloin maailma oli ollut pelkkää eristystä hengissä pysymisen vuoksi. Ja sitten. Sitten koitti eräs päivä. Päivä, jolloin huomasin aivan yllättäen, että jos nostin haukanmunan lähelle suutani ja päästelin pehmeitä, kotkottavia äännähdyksiä, poikanen, joka oli valmis kuoriutumaan, vastasi. Ja siellä minä seisoin, huoneessa, jonka lämpötilaa valvottiin tarkoin, ja puhuin kuoren läpi olennolle, joka ei vielä tiennyt valosta eikä ilmasta mutta joka nousisi kohta jonkin länsirannikon tuulenpyörteen mukana kukkulanrinnettä verhoavaan pilveen, liukuisi vaivattomasti eteenpäin lähes sadan kilometrin tuntivauhdilla, kohoaisi terävin siivin ylöspäin ja liitelisi niin korkealle, että näkisi kaukana kimaltelevan Atlantin. Puhuin munankuoren läpi ja itkin. 

Tykkäsin kaikista kokoelman esseistä, mutta jos yksi pitää nostaa ylitse muiden niin se olkoon "Hänen kiertoradallaan", jossa Macdonald on astrobiologi, Mars-tutkija Nathalie Cabrolin mukana. Siinä on valtavan hienoa kuvausta paikoista ja olosuhteista, joissa Cabrol työskentelee. On kuivia kukkuloita, tummia vesiä, suolaisia aavikoita, vedenalaisia maailmoja, vaarallisia määriä UV-valoa, maanjäristyksiä, hylätty kaivosleiri... Huikean hyvä kertomus yhden ihmisen omistautuneisuudesta tutkimuskohteelleen, vakaumuksesta ja päättäväisyydestä saada tietoa. 

Pidän kokoelman tasaisuudesta, siitä kuinka kautta linjan välittyy Macdonaldin kunnioittava, rakastava suhtautuminen luontoon ja sen eri ilmiöihin. Hänelle kaikki on tärkeää, on kyse sitten niityistä, mäyristä tai sienistä. Hän on päässyt matkustamaan eri puolille maailmaa, ja kohtaa itselleen vieraampia asioita suurella uteliaisuudella, ilman ennakkoluuloja. 

Vaikka esseissä puhutaan myös ikävistä asioista, jää lukemisestä lämmin olo. Olen päässyt osaksi Macdonaldin rakastavaa läsnäoloa. 

En lukenut kirjaa suoraviivaisesti alusta loppuun. Neljä ensimmäistä esseetä luin putkeen, sen jälkeen availin kirjaa satunnaisista kohdista ja jos osuin keskelle esseetä, selasin seuraavan alkuun. Kirjaa ei ole jaettu eri osiin vaan esseet ovat myös sisällysluettelossa yhtenä putkena, joten siinä mielessä ei ole väliä missä järjestyksessä ne lukee. Alun perusteella en löytänyt selkeää logiikkaa tekstien järjestykselle; ensimmäinen kertoo linnunpesistä, toinen villisian kohtaamisesta, kolmas siitä kun lapsiperhe tulee katsomaan asuntoa ja perheen autistinen poika saa kontaktin papukaijaan (tämä oli ehkä kakkossuosikkini), neljännessä puhutaan kenttäoppaista ja siitä, kuinka nykyään ne ovat useimmiten sähköisessä muodossa. Jos tai kun luen kirjan joskus uudelleen, voin silloin kokeilla suoraviivaisuutta. Tässä hetkessä tuntui oikealta edetä selaillen.

En juuri välittänyt joutsenista, ennen kuin muuan joutsen ilmoitti minulle eräänä päivänä, että asenteeni oli väärä. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 40, "kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 4, "joku kertoo kirjassa omista muistoistaan", 6, "kirja kertoo rakkaudesta" ja 28, "kirja jonka lukemisesta on sinulle hyötyä". 

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

 

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

WSOY 2003

298 s.

Jonkin aikaa Passion lukemisen jälkeen palasin Pirkko Saision vanhempaan tuotantoon. Punainen erokirja on jo vuodelta 2003, mutta tuntuu aina ajankohtaiselta. Siinä päähenkilö - Pirkko - kokee nuoruuden epävarmuutta sekä ihmissuhteissa että opiskelun ja harrastusten puitteissa. Oma seksuaalisuus on vielä vähän hakusessa, toisaalta se on varma, toisaalta päähenkilö ehkä haluaisi pitää sen vielä poissa. Kun klovninsilmäinen nuori nainen astuu kuvioihin, alkaa lesbous olla selvää. Vanhemmille, etenkin äidille, se on kova paikka. Välit ovat huonot, jopa kokonaan poikki, pitkän aikaa. 

Klovnisilmäistä seuraa Havva, ja perheeseen saadaan Sunnuntailapsi. Havva ei kuitenkaan tunnu kestävän vakiintumista ja perhe-elämää, vaan lähtee miehen matkaan. Eroaminen on pitkä prosessi, etenkin koska Havva ei tiedä mitä haluaa. Molemmat ovat sitä mieltä, että mikä tahansa on parempi kuin sen hetkinen suhteen tila, joten lopulta Havva lähtee. Ei yllättäen, mutta kipeää tehden. 

Tarina sijoittuu pääosin 1970-luvulle, jossa politiikka ottaa isoa roolia muun muassa Ylioppilasteatterissa. Päähenkilö, hän, kokee ulkopuolisuutta sekä rivijäsenenä että teatterin hallitukseen äänestettynä. Onko hän riittävän poliittinen, osaava? Entä opiskelu, onko hän enemmän dramaturgi vai näyttelijä, mille puolelle lavaa hän kuuluu? Jos pitää valita teatteri tai parisuhde, kumpi merkitsee enemmän?

Silloin tällöin näemme pilkahduksen nykyhetkestä, Honksusta ja veneretkestä saareen. Näemme päähenkilön, hänen, elämän asettuneen melko vakaisiin uomiin, vaikka välillä tulee muistutusta entisestä, esimerkiksi tasa-arvoisen avioliittolain astuessa voimaan tai yllättävässä kohtaamisessa klovnisilmäisen kanssa.

On avattava ovia; on suljettava niitä.

On muistettava sulkea taakse jäävät ovet. On muistettava hengittää.

On lähdettävä kotoaan näin:

On pantava keittiön ikkuna kiinni.

On tarkistettava, etteivät hellan levyt jääneet päälle.

On hengitettävä. 

On nostettava olohuoneen lattialle tipahtanut bussilippu. 

On käytävä makuuhuoneessa, mistä tarpeeton parisänky on kannettu muuttoautoon.

On nähtävä, että lattialla, poiskannetun sängyn alla, on kissan verta.

On muistettava hengittää.

On sammutettava valot. On suljettava ovi.

Olen aina tykännyt Saision tyylistä kirjoittaa, siitä kuinka paljon hän sanoo pisteillä ja tyhjillä riviväleillä. Siitä kuinka teksti imee mukaansa, saa lukijan tuntemaan samoja tunteita kuin mitä henkilöt tuntevat. Siitä kuinka hienoja oivalluksia hän esittää kerta toisensa jälkeen.

Voi elää katsomatta televisiota tai lukematta sanomalehtiä. 

Siihen tottuu.

Maailma ei siitä vähene vaan pelkistyy, niin kuin puu, josta lokakuun tuuli vie lehdet.

Saisio ei käsittele keveitä asioita kirjoissaan, mutta silti tulen onnelliseksi niiden lukemisesta. On ihana heittäytyä kielen vietäväksi, tulla kiskaistuksi sisälle tarinaan. Esimerkiksi Punaisen erokirjan tapauksessa lukijan ei tarvitse tuntea 1970-luvun politiikkaa tai yhteiskunnallista ilmapiiriä päästäkseen tiiviisti mukaan tapahtumiin. Saisiota lukiessa tulee tunne, että voi päästää köydet irti ja antautua menemään. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 18, "kirja kertoo sateenkaariperheestä". Muita käypiä kohtia olisivat esimerkiksi 13, "kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin" tai 29, "kirjan henkilön elämä muuttuu". 

Punainen erokirja on luettu esimerkiksi blogeissa Kirjakko ruispellossa, Kulttuuri kukoistaa ja Kujerruksia. 

Raija Oranen: Kaikki tämä valo

 

Raija Oranen: Kaikki tämä valo 

Otava 2021

286.

- Hyvää iltaa, sanoin teatterinjohtaja Aili Heickellille. - Te etsitte nuoria naisia. Tässä minä nyt olen.

Raija Oranen on biofiktioiden pioneeri, tarina Anita Välkistä on jo varsin mones romaani todellisesta henkilöstä. Tällä kertaa tilanne on ehkä ollut erilainen, sillä Välkin ajasta on varsin vähän aikaa. Lisäksi tämän ytär on elossa ja tarjonnut runsaasti lähdemateriaalia kirjaan. 

Tarinassa Anita on Kiteen-mökillä vuonna 1992. Saunanlämmitys, ruuanlaitto, tyttären perheen kanssa oleminen, siinä päivät kuluvat. Aikaa on myös muistelulle. Ikävä vähän aikaa sitten kuollutta puolisoa kohtaan on voimakkaasti läsnä, kipu on kova vaikka puolison vuosikymmenen mittainen sairastelu ei tehnytkään kuolemasta yllätystä. Mukana on myös huono omatunto siitä, että vaikeaa reumaa sairastava tytär joutui viettämään lapsuutensa lähes täysin isovanhempien luona, äidin reissatessa töiden takia ympäri maailmaa. Ura oli pitkä ja kunniakas, mutta sen päättyminen oli katkera paikka. Välkki tunsi, että hänellä olisi vielä ollut annettavaa. Pää pystyssä hän kuitenkin kulkee loppuun asti. 

Minä olen ilman rooleja rikki kuin ammuttu, tykillä pamauteltu täyteen reikiä, ne ovat niissä kohdissa, joissa roolien pitäisi olla ja joissa ne ovat. Vaikka on kulunut aikaa, nuo haavat eivät ole kasvaneet umpeen, eivät kokonaan, vaikka itsekin välillä luulen niin. Ei, yhtäkkiä niin kuin nyt, minä repeän haperaksi niin, että tuulet voivat kulkea lävitseni ja ujeltaa mennessään, tuiskuta ja pöllytä ja kiertää. Minä olen kuin harso, hyvin isoreikäinen, ja syvällä sisimmässäni katkera vaikka en tohdi tunnustaa sitä edes itselleni, sehän on väärin, se sotii kaikkia ihanteitani vastaan. Minulla on kaikki syy olla kiitollinen siitä mitä elämä on minulle antanut. Olen minä, kyllä minä olen. Ja silti, silti juuri kun täytyn ensimmäisen todellisen kesäpäivän tuoksuista, valkoisten kukkien merisestä ihanuudesta ja auringon kuumottavasta kouraisusta ihollani, repeytyvät minuun ammutut reiät levälleen, ja tässä olen, kurkku tukahtuneena. Tämä on väärin, minulla on sittenkin huono luonne, en ymmärrä alistua ja mukautua, en vieläkään. Ikään kuin minulta olisi otettu pois jotain, vaikka olen menettänyt vain sellaista mitä en koskaan saanutkaan. 

Olisin kaivannut tarinaan vielä lisää Välkin urasta, enemmän tai pidemmälti kohtauksia eri maiden oopperoista, esitysprosesseista, ihmisistä joista monia hän varmasti kohtasi useita kertoja. Nyt ruuanlaitto saa melko ison osan verrattuna Välkin uramuisteluihin. Enemmän tilaa saavat kollegat Pekka Nuotio ja Usko Viitanen, muut laulajat ja kapellimestarit tulevat lähinnä mainituiksi tai saavat muutaman lauseen. 

Muuten tykkäsin kirjasta kovasti, Oranen kirjoittaa kauniisti niin Välkin suurista menestyksen hetkistä kuin yhtä suurista suruista. On koskettavaa lukea esimerkiksi Välkin syyllisyydentunnosta tytärtään kohtaan, vaikka tytär vakuuttaakin moneen kertaan ettei siihen ole syytä, että hänellä oli hyvä olla isovanhempien luona, että hänestä oli mukava ihailla menestyksekästä äitiä, äitiä joka ehkä kävi harvoin mutta aina tullessaan toi valon mukanaan. 

En tiedä, onko oopperan maailma yhä yhtä julma, toivottavasti ei. Tosin tarinasta välittyy myös se, että jostain syystä Välkkiä kohdeltiin huonommin kuin muita. Esimerkiksi hän ei saanut lyhyttä tai pidempää vapaata vieraillakseen ulkomaisessa oopperassa, kun muille vapaa olisi myönnetty. Karu on myös esimerkki, jossa kapellimestari (Jussi Jalas) suuttuu Välkille ja käytännössä sulkee kaikki ovet tämän edestä. Onneksi Välkki piti opettamisesta ja sai edes jonkinlaista tyydytystä oppilaidensa onnistumisten kautta.

Kautta linjan Välkki muistuttaa, että lahjakkuus yksin ei riitä, vaan menestyminen vaatii sekä kovaa työtä että onnea. Hän oli aina innokas esiintyjä ja suuntasi päättäväisesti kohti teatteria, mutta oikeaan aikaan kohdatut oikeat ihmiset johdattivat hänet oopperapolulle. Laulutunnit alkoivat varsin myöhään, mutta eivät liian myöhään uraa ajatellen. Joskus Välkki tunsi suoranaista pelkoa mutta onnistui ajamaan sen hiiteen, hän päätti luottaa itseensä, näyttää yleisölle että tässä olen, katsokaa mitä osaan. 

Taas huomasin että on olemassa tuttu nimi jonka elämästä en ole kuitenkaan tiennyt yhtään mitään. Viime vuosina on ollut suoranainen biofiktiobuumi, mutta mielestäni on vain hyvä asia, että unohduksiin painuneita henkilöitä nostetaan esiin ja muistutetaan, että jokainen heistä oli ja on paljon muutakin kuin menestys ja pinta. 

Kaikki tämä valo on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjojen kuisketta ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. 

Helmet-lukuhaasteeseen rastitan kohdan 13, "kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 4, "joku kertoo kirjassa omista muistoistaan", 6 "kirja kertoo rakkaudesta" sekä 37, "kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa". 

Håkan Nesser: Schack under vulkanen

Håkan Nesser: Schack under vulkanen

Albert Bonniers Förlag 2021

395s.

Barbarotti-sarja on edennyt jo seitsemänteen osaan, ja suomennos Kirjailijan viimeiset päivät on tulossa jo ensi keväänä. Kritisoin heti alkuun suomennoksen nimeä, se ei vastaa yhtään alkuperäistä nimeä eikä oikein kyllä sisältöäkään. 

Tarina on on jaettu osiin niin että eri osissa on eri päähenkilö. Osat kulkevat osittain samassa ajassa, toisinaan niiden välissä on kuukausia. Osat yksi, kolme ja viisi ovat kirjailijoiden näkökulmasta. Kaksi ensimmäistä kirjailijaa kiertää tapahtumissa, ja kohtaa stalkkerin. Kumpikin katoaa jälkiä jättämättä. Viidennessä osassa seurataan ilkeää kriitikkoa, joka kuitenkin on aiemmin ollut menestyskirjailija omalla nimellään, nyt on menestyskirjailija salanimellä. Myös hänellä on stalkkeri, ja myös hän katoaa. 

Osissa kaksi, neljä, kuusi, seitsemän ja kahdeksan päähenkilönä on komisario Gunnar Barbarotti. Kuukausien kuluessa hän on yhä enemmän ymmällään. Raivaako joku kirjailijoita pois elävien kirjoista? Jos kyllä, niin missä ruumiit ovat? Miksi yhdelläkään tapauksella ei ole silminnäkijöitä, teknisiä todisteita tai valvontakameran kuvia? Lunde kirjoitti kustantajalleen lupaamaansa pienoisromaania En skriftställares sista dagar och död (eli kirjailijan viimeiset päivät ja kuolema) ja Green kirjoitti päiväkirjaa; näissä molemmissa kerrottiin heidän kohtaamistaan oudoista asioista. Walde puolestaan oli kertonut stalkkerista pojalleen. Mutta miksi kukaan ei ollut kertonut poliisille, jos he tuntivat olonsa uhatuksi? Oliko heillä jotain salattavaa? 

"Bedömning tack", sa Sarah Sisulu tio minuter senare.

"Samma som din", sa Barbarotti. "En udda figur, men jag är böjd att tro honom."

"Sa hon ingenting mer? Vilken bedrövlig ledtråd!"

Barbarotti funderade ett ögonblick. "Kanske inte så bedrövlig ändå. De pratade om en kvinna."

"Det kommer jag också fram till."

"Det gäller bara att ta reda på vem."

"Bara? Det finns åtminstone fem miljarder att välja på."

"Om vi utesluter Indien och Kina är vi nere på tre."

Sarah Sisulu gav till ett förtjust skratt. 

"Jamen då så. Du kann stryka mig och Michelle Obama också. Jag är säker på att ingen av oss är inblandad."

"Finemang", sa Barbarotti. "Då är vi praktisk taget i mäl. Får jag bjuda dig på middag ikväll?"

Hon betraktade honom med en rynka i pannan några sekunder. 

"Inte om du har avsikter."

"Avsikter?" utbrast Barbarotti. "Är du inte klok? Jag skulle kunna vara din pappa."

"Knappast", sa Sarah Sisulu. "Min pappa är kolsvart."

Olen pitänyt sarjasta, ja pääsääntöisesti pidin myös tästä osasta. Alku on tosi tehokas, kun Lunde kirjoittaa pienoisromaaniaan ja tapahtumat muistuttavat kovin paljon hänen päiväohjelmaansa. Greenin ja Walden kanssa kestää kauemmin, ennen kuin päästään itse asiaan eli uhkailuihin. Niissä aloin jo odotella, koska osa loppuu ja pääsen taas Barbarottin matkaan. 

Loppu on mielestäni ongelmallinen siinä mielessä, että se tulee liian äkkinäisesti. Ensin on yli 350 sivua hidasta tapahtumakulkua, sitten naps vaan ratkaisu on Barbarottin mielessä ja kaikki vedetään yhteen viimeisen kymmenen sivun aikana. Koin, että kuilu aiemmin tapahtuneen ja lopun välillä on liian suuri. Loppu olisi voinut olla hidastempoisempi tunnelman siitä kärsimättä. Dekkariksi tämä on luokiteltu, mutta jännitystä ei ole oikeastaan ollenkaan. 

Pidän kovasti Barbarottin hahmosta, hän on niin syvästi inhimillinen epävarmuuksineen ja pelkoineen. Poliisina hän on kärsivällinen, hätiköimätön ja myös inhimillinen. Hän osaa tarkastella asioita myös uhrien ja omaisten näkökulmasta. Sama pätee hänen kollegaansa ja puolisoonsa Eva Backmaniin. Muutenkin ainakin tämän kirjan poliisit ovat kaikki mukavia tyyppejä, joiden kanssa asiat etenevät vaivattomasti. Miten virkistävää!

Palaan vielä suomennoksen nimeen, se siis viittaa Lunden tekstiin. Ongelma on mielestäni siinä, että katoamisketjussa on mukana kolme kirjailijaa eikä suinkaan yksin Lunde. Myös viimeiset päivät on hankala, sillä tapahtuma-aika on lokakuusta 2019 kesäkuuhun 2020. Olivatko ne fiktiivisen vai todellisen kirjailijan viimeiset päivät, joista hän kirjoitti? Kuka kuoli ja milloin? 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 41, "kirjassa matkustetaan junalla". Lunde junailee kirjailijavierailuille, ja kirjan alkupuolella Barbarotti matkustaa junalla Kymlingestä Tukholmaan ja takaisin. 

Marissa Mehr: Rusalka - kuiskaajan muotokuva -

 

Marissa Mehr: Rusalka - kuiskaajan muotokuva -

Siltala 2021

317 s.

Kirje oli kiertänyt Tokion, Canberryn ja Minnesotan kautta. Löytänyt vasta sen jälkeen sinne, missä Gerard Monti, joka ei nimestään huolimatta ollut sukua kuuluisan csárdásin säveltäjälle, asui sillä hetkellä. Hän luki tekstin kahdesti, ujutti kortin takaisin kuoreen ja katsoi kutsua jossa ei ollut alkua eikä loppua. Kuoressa luki Hugues Monti. Nimi, jota Gerard ei ollut sitten lapsuusvuosien käyttänyt, ja jonka ei pitänyt olla kenenkään tiedossa.

Kirjeen on lähettänyt Anna, nainen johon Gerard on törmännyt kapellimestarin työssään useita kertoja vuosien varrella. Anna on oopperakuiskaaja, ja jotenkin hän on osunut Gerardin kanssa samoihin produktioihin ja myös löyhään rakkaussuhteeseen, vain kadotakseen yllättäen ja ilmestyäkseen myöhemmin yhtä yllättäen takaisin kuvioihin. Edellisestä tapaamisesta on kulunut vuosikymmen, eikä mitään yhteydenpitoa ole ollut. Siksi Gerard yllättyy saadessaan Annalta kirjeen ja vielä enemmän huomattuaan, että kirjeessä Anna kutsuu hänet hautajaisiinsa. Mistä on kysymys?

Tarinaa seurataan sekä Gerardin että Annan näkökulmasta. Koska tulivuorenpurkaus on katkaissut lentoliikenteen, Gerard matkustaa junalla Brysselistä Latviaan. Matka on hidas, joten Gerardilla on aikaa pohtia paitsi Annaa myös elämäänsä. Toisaalla Anna on juuttunut kotiinsa horjuvan terveyden ja kuihtuvan avioliiton ympäröimänä. Hän pohtii sairastumista ja kuolemaa, mutta muistelee myös työtään. Sairastuminen vei häneltä äänen ja sitä myötä kuiskaajan työn, ehkä myös identiteetin. Miksi hän kutsui Gerardin hautajaisiinsa, ja miksi Gerard päätti tulla? Molemmat ehkä toivovat löytävänsä jotain, jonka olemassaolosta he eivät ole varmoja.

Vastaus: Kuiskaaja, joka on opetellut partituurin muutamassa kuukaudessa, merkinnyt nuotit täyteen huomioita ja värikoodannut solistit: päätenori vihreä, pääsopraano violetti, sivumezzo sininen ja basso oranssi. Jokaisella oma värinsä. Kuoro neonkeltainen huutomerkki!

Hän on ainoa, joka pitää kaikkia lankoja käsissään. Osaa sekä musiikin että yksittäiset stemmat kuin kapellimestari konsanaan. Osaa erotella Falstaffin finaalin kymmenen toisiinsa kietoutuvaa sooloa, joista jokainen astuu sisään eri kohdassa laulaen omaa osaansa. Päälle kuoro ja fuugarakenne. Finaali, jossa Verdi päätti jättää hyvästit musiikille, oopperalle, kriitikoille, jopa itselleen. Hiki pisaroi kovallakin kuiskaajalla. Tip tip tip pienet helmet putoilivat partituurin päälle.

Mutta kaikki pysyy koossa. Täydellisen koossa.

Ja nyt tämä toinen tila: synkkä, verhoilla pimennetty makuuhuone missä tahansa eurooppalaisessa kaupungissa, jossa on 1800-luvulla rakennettuja asuinrakennuksia, puisia ja kivisiä.

Tykkäsin kirjasta kovasti. Sekä Gerard että Anna ovat kiehtovia hahmoja, joiden historiasta paljastuu lopulta varsin vähän muuten kuin musiikin kautta. Heillä on vetovoima, joka välillä kiskoo heidät yhteen mutta sitten taas heittää erilleen. Jossain vaiheessa Gerard tajuaa, ettei tiedä Annasta mitään, ei edes sitä minkämaalainen tämä on. Anna on eurooppalainen, monia kieliä osaava, kotonaan monessa paikassa. Ja vaikka Annasta paljastuu kummallisia asioita, se ei vähennä hänen viehätysvoimaansa Gerardin silmissä. Anna puolestaan ei omissa luvuissaan juuri mainitse Gerardia, eikä paljasta motiivejaan teoilleen. Hän jää mysteeriksi.

Pidin junamatkakuvauksista, siitä millaisia ihmisiä ja paikkoja Gerard näkee viettäessään tunteja ja tunteja junissa. Toisinaan pysäys tulee pienelle paikkakunnalle, toisinaan isolle. Koska lentoliikennekaaos aiheuttaa juniin ruuhkaa, Gerardin matkasuunnitelma elää. Hän on kuitenkin lähtenyt ajoissa liikkeelle, joten muutoksiin on varaa. Aina hän ei tiedä, missä on, toisinaan hänellä ei ole oikeaa valuuttaa, toisinaan kielitaidottomuus aiheuttaa kommunikaatio-ongelmia. Matkallaan Gerard pohtii etenkin idän ja lännen välistä kuilua, jota myös Anna käsittelee. Gerard ei tiedä, miksi Anna ei halua puhua Itä-Euroopasta, toisaalla Anna on loukkaantunut siitä, että häntä nimitellään ”venakoksi” vaikkei hän koskaan ole edes käynyt Venäjällä. Molemmat sanoittavat ennakkoluuloja ja asenteita, joita yhteiskunnassa on yhä edelleen tunnistettavissa.

Kaiken taustalla soi Antonín Dvořákin ooppera Rusalka, vedenneidoista kertova teos, joka on erityisen merkityksellinen niin Gerardille kuin Annalle.

Loppu on tavallaan jännittävä, kirjaa lukiessa näin mielessäni useita vaihtoehtoja, miten tarina voisi päättyä. Pidän siitä, millainen olo lopusta ja yleensä lukukokemuksesta jäi, hahmot jäivät päähäni elämään ja mietin, mitä nyt tapahtuu.

Helmet-lukuhaasteessa Rusalka - kuiskaajan muotokuva - menee minulla kohtaan 39, ”kirjassa kuunnellaan musiikkia”. Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 9, ”kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella”, 13, ”kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin” ja 41, ”kirjassa matkustetaan junalla”.

Kirja on luettu myös blogissa Lukutuulia.

J. K. Rowling: Jouluposso

 

J. K. Rowling: Jouluposso

Englanninkielinen alkuteos The Christmas Pig (2021)

Kuvittanut Jim Field

Suomentanut Jaana Kapari-Jatta

Tammi 2021

313 s.

Tampereella vielä odotellaan lunta, mutta pikkuhiljaa voi alkaa virittäytyä joulua kohti. J. K. Rowlingin Jouluposso tapahtuu jouluna, mutta tarina on niin huima seikkailu että sen voi oikeastaan lukea koska vaan, vaikka keskellä kesää.

Jackin vanhemmat eroavat, ja Jack muuttaa äitinsä kanssa lähelle isovanhempia. Se on iso elämänmuutos, ja koulun vaihtaminenkin jännittää. Onneksi Jackilla on rakas pehmolelunsa, froteinen possu nimeltä Roteeposso. Sille voi kertoa kaiken, ja sen karvaan voi vähän itkeäkin. Vaan sitten tapahtuu kauheita: Roteeposso katoaa jouluaattona eikä sitkeistä etsinnöistä huolimatta löydy. Jack saa siskopuoleltaan Hollylta lohdutukseksi uuden pehmopossun, mutta hän on silti murtunut.

Vaan sittenpä alkaa joulun taika. Yöllä lelut ja muut esineet heräävät henkiin, ja kertovat Jackille Hukattujen maasta. Roteeposso, RP, voisi olla siellä. Uusi possu, Jouluposso eli JP, lähtee näyttämään tietä sinne. Ensin Jackin ja JP:n on jouduttava hukkaan, muuten Hukattujen maahan ei pääse. Kotona ei ole helppo kadota, mutta lopulta se onnistuu. Hukattujen maassa Jack ja JP tarvitsevat niin neuvokkuutta, onnea kuin ystävällisten esineiden apua selvittääkseen, minne RP on päätynyt. Kaksikko kulkee Epähuomion, Heitettävien, Harminpaikan, Yhdentekevien lakeuden ja Kaipuunkaupungin kautta Rakkaidensaarelle. Matka on vaarallinen, sillä alueita vartioivat sopeuttajat, jotka vievät pois kaikki epäjärjestystä aiheuttavat, paikkaan kuulumattomat. Kaiken taustalla häälyy Luuseri, pelottava olio joka syö kaiken eteensä osuvan. Loppuun asti saa jännittää, pääsevätkö Jack ja JP tehtävässään loppuun, ennen kuin jouluyö valkenee aamuksi. 

"Hukattujen maa on se paikka, jonne me menemme, kun sinä hukkaat meidät", se sanoi. "Se on outo ja kauhea paikka ja siellä on sen omat merkilliset lait. Minä olen ollut siellä useasti, koska sinä ja isäsi olette hukanneet minut usein."

"Anteeksi", Jack sanoi hermostuneesti. Oli totta, että hän oli usein unohtanut, missä päin puutarhaa oli viimeksi leikkinyt pikkuautolla, mistä syystä se oli kolhuinen ja ruostunut. 

"Lopulta sinä aina löysit minut", auto sanoi. "Siksi Luuseri ei onnekseni koskaan saanut minua."

"Kuka?" Jack kysyi.

"Luuseri", auto toisti. "Se hallitsee Hukattujen maata. Sen syystä tavarat putoilevat taskuista silloin kun niiden luulee olevan turvassa. Se sekoittelee mieltäsi, niin että unohdat, minne laskit kynäsi. Luuseri tahtoisi kernaasti imaista kaiken ihmisille kuuluvan ikuisiksi ajoiksi. Se vihaa eläviä ja eläville kuuluvia ja kiduttaa ja syö niitä."

"Syökö Luuseri RP:n?" Jack kuiskasi kauhuissaan.

"Ei, jos RP noudattaa Hukattujen maan lakeja", auto sanoi. "Luuserilla on lupa napata ja syödä ne, jotka uhmaavat lakia. Valitettavasti Luuseri myös laatii lait, ja joskus se huijaa."

"Minun täytyy pelastaa RP!" Jack sanoi oitis. "Miten Hukattujen maahan pääsee?"

"Sinä et pääse mitenkään - tai et ainakaan yksin", Jouluposso sanoi. "Sinä olet ihminen, eikä se ole ihmisten maa. Sillä lailla se ainakin tavallisesti toimii. Mutta jouluaattona on ihmeiden ja hukattujen mahdollisuuksien yö. Jos rakastat RP:tä niin paljon, että olet valmis vaarantamaan henkesi, minä voin viedä sinut Hukattujen maahan, niin voimme yrittää hakea sen takaisin kotiin."

"Rakastan minä niin paljon", Jack sanoi. "Rakastan sitä enemmän kuin mitään."

Tykkäsin tästä kovasti. Joulun ja jouluyön taika tulee esiin, ja vaikka useimmilla Hukattujen maassa olevilla on kurjat oltavat, moni tulee löydetyksi ja pääsee valospiraalin viemänä pois. Onnellisia loppuja on pitkin matkaa. Tarina on jännittävä, mutta ei pelottava, joskaan en tätä ihan perheen pienimmille suosittele ainakaan ilman aikuisen - ja oman pehmolelun - läsnäoloa. 

Kirja ei ole joulukalenterimainen, siinä on 24:n sijasta 58 lukua. Luvut ovat kuitenkin vain muutaman sivun pituisia ja väljällä fontilla, joten niitä voi lukea enemmän kuin yhden per päivä. Minä en tietenkään malttanut säännöstellä vaan luin yhtä kyytiä alusta loppuun. Vaikka sen etukäteen tiesikin miten tarina päättyy, oli sitä silti jännittävää lukea. Pidän siitä, että totaalista toivottomuutta on todella vähän, sen sijaan toiveikkuutta ja uskoa onnistumiseen on paljon. 

Kansiliepeessä sanotaan Jouluposson olevan Rowlingin ensimmäinen lastenromaani Pottereiden jälkeen, mutta sehän ei ole sillä viime vuonna tuli Ikkabog. Siinä on niin paljon kurjuutta ja suoranaista väkivaltaa, että en sille hirmuisesti lämmennyt. Jouluposso sen sijaan oli minulle tähän hetkeen hyvän mielen kirja. Lelut ja esineet ovat hauskoja ja hellyttäviä, poislukien tietysti Luuseri ja sopeuttajat. Kuvitusta olisi voinut olla enemmän, hahmot ja myös ainakin suomennoksessa käytetty tekstiasettelu olisivat mahdollistaneet runsaankin kuvituksen. Koko sivun kuvat ovat kauniita, mutta olisin halunnut nähdä enemmän kuvia yksittäisistä hahmoista, kuten sopeuttaja-Sakset, Ossu-osoitekirja tai Periaatteet. 

Mutta tästä voi hyvinkin tulla kirja, jonka luen uudelleen joka vuosi joulun alla tai joulunpyhinä. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 42, "satukirja". Muita bloggauksia en löytänyt. 

Pirkko Saisio: Passio

 

Pirkko Saisio: Passio

Siltala 2021

732 s.

Pirkko Saision uutuus on minulle aina Tapaus, eikä Passio tee poikkeusta. Se kuitenkin pääsi yllättämään minut monellakin tavalla.

Sattui niin hassusti, että sain kirjan parin päivän heitolla samaan aikaan kirjastosta sekä paperisena että e-äänikirjana. Olin unohtanut varanneeni äänikirjaversion, mutta koska sen lukee Saisio itse, päätin nauttia Passiosta sekä kuunnellen että lukien. Saisio on eläväinen lukija, jonka ääntä ja painotuksia on ilo kuunnella. Tarina on vaativa, joten kovin suurella nopeudella kuuntelu ei onnistu. Monta kertaa tein niin, että kun olin kuunnellut äänikirjaa bussimatkalla, selasin kotona paperikirjasta oikean kohdan ja luin lempikohtaukseni uudelleen. Toisinaan myös tarkistin nimien kirjoitusasuja.

Tarina kulkee muutaman vuosisadan aikana ympäri Eurooppaa, liikutaan 1400-luvun Firenzestä 1950-luvun Helsinkiin. Eri aikana ollaan eri kaupungeissa, joten on helppo pysyä kärryillä missä minäkin hetkenä ollaan. Toisaalta on olo, että lukee montaa erillistä tarinaa, joissa kuitenkin aina jossain vaiheessa esiin tulee eräs koru, eri muodoissa mutta lukijalle tunnistettavana. Välillä on myös sellaisia hetkiä, jolloin joku henkilöhahmo paljastuukin sellaiseksi, joka on ollut aiemmin mukana eri nimellä.

Minua ei useinkaan naurata lukiessa, mutta tämän parissa nauroin ääneen muutamaan kertaan. Minkä jälkeen katsoin vähän tarkemmin, missä kuuntelen kirjaa. Mukana on kyllä tunteiden koko kirjo naurusta itkuun, pelosta rohkeuteen. Huumori pilkahtelee purevana.

Ihmiset ovat usein epävarmoja, he eivät oikein tiedä mikä olisi oikea suunta kulkea. Kertoako totuus vai se, mitä kysyjä oletettavasti haluaa kuulla? Totellako vanhempia vai ottaa kohtalo omiin käsiin? Lähteä vai jäädä? Hyvyys voi muuttua pahuudeksi ja päinvastoin, joskus paha saa palkkansa mutta toisinaan ei, eikä hyvyydestäkään aina palkita. Ihmiskohtalo on aina monitahoinen, elämän tie muuttuvainen. 

- Ellet kerro, niin en mene, keksi Ludovico sanoa.

- Totta kai menet, kun minä käsken. 

- Minä olen aikuinen mies ja päätän itse menemiseni. 

Isä purskahti hyväntuuliseen nauruun, taputti voimattomia käsiään yhteen. 

- Tämä oli hauska kuulla, hän sanoi. - Vaikka totta se ei olekaan, niin hauska silti. Et sinä mitään päätä. Tässä talossa päätän minä, ja sinun talossasi päättää vaimo. Korusta on kysymys.

- Mistä korusta?

- Korusta, jonka myin hänelle ja josta hän maksoi liian vähän. Aikanaan.

- Mistä sinä sen korun olit saanut?

Isä epäröi taas, katsoi sitten Ludovicoa silmiin, pitkään ja tiukasti niin kuin aina valehdellessaan. 

(...)

Rikollisena ja vainottuna olisi hänen elämänsä elettävä, kuljettava paikasta toiseen merkittynä yhtä rumalla merkillä kuin Kain, niin että ihmiset hänet nähdessään väistäisivät hänet, niin kuin Kainin, jonka kimppuun ei ihmisen ollut oikeutta käydä, sillä Kainin tuomitsemisen oli Jumala säästänyt itselleen.

Mutta Kain sai sentään kulkea yksin.

Ederillä oli rikollinen nainen mukanaan kokoaikaisena muistutuksena synnistä, johon he olivat langenneet ja joka oli sitonut heidät yhteen yhtä lujin sitein kuin Jumalan silmien alla solmittu avioliitto. 

Erityisesti pidän siitä, että kunkin kaupungin kohdalla tarinassa on rajallinen määrä ihmisiä. Yli 700 sivussa heitä on hirveän paljon, mutta esimerkiksi Wienin hahmot eivät ole Helsingissä. Ja koska jokainen kaupunki saa paljon tilaa, henkilöihin ehtii tutustua. Henkilöillä on kokonainen elämänkaari. Siksi myös kuunnellessa huomaa heti, kun siirrytään uuteen paikkaan. Kirjassa on valtavasti asiaa, ihmisiä ja tapahtumia, mutta kokonaisuus on hallittu ja selkeä. Minulla ei ollut kertaakaan sellaista oloa, että olisin pudonnut kärryiltä.

Teksti on lukijaystävällistä, on paljon lyhyitä kappaleita joiden välissä on tyhjä rivi. On siis helppo pitää taukoja ja pohtia, mitä juuri luki. Ja kenties lukea pätkiä uudelleen, ennen kuin jatkaa eteenpäin.

Tämä on kyllä taas niitä kirjoja, jotka on hankittava omaan hyllyyn ja joihin varmasti tulee palattua. Hädin tuskin pääsin loppuun asti kun jo tekee mieli aloittaa uudelleen alusta. Hienon hieno, täyteläinen, riemukas sanataiteen juhla!

Passio on luettu myös blogissa Annelin lukuvinkit.

Helmet-lukuhaasteessa laitan Passion kohtaan 35, "kirja jonka ilmestymistä olet odottanut". Kovasti odotin, enkä suotta!