Heikki Kännö: Ihmishämärä

 

Heikki Kännö: Ihmishämärä

Sammakko 2022

1038 s.

Huhheijaa! Nyt on selätetty melkoinen urakka, eli yli 1000-sivuinen Ihmishämärä. Kirja oli minulla lainassa kirjastosta pitkään, aluksi vähän pelkäsinkin aloittaa ja sitten kun pääsin vauhtiin niin luin välissä muuta. Kännön edellinen teos Runoilija oli mielestäni aivan fantastinen, mutta sen verran raskas että toisen ja kolmannen osan välissä oli pidettävä parin viikon tauko. Nyt tauot olivat lyhyempiä, mutta niitä oli paljon. Kirjan rakenne antaa mahdollisuuden siihen; kirjassa on yhdeksän osaa / tarinaa joiden välissä voi pitää sulattelutaukoja. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 41, "sarjakuva tai kirja joka kertoo supersankarista". Mielestäni Heikki Kännö on supersankari, mitenkään muuten ei ole selitettävissä että hän pystyy kirjoittamaan 1038-sivuisen tarinan jossa on niin mytologiaa, okkultismia, filosofeja, tekoäly, Wagnerin oopperoita, valtasormuksia kuin pahaenteinen, luonnottoman iäkäs, lankoja käsissään pitävä henkilöhahmo - ja kaiken tämän Kännö pitää hallitusti koossa. Kun joku hahmo ilmestyy takaisin oltuaan satoja sivuja poissa kuvioista, lukijan on helppo sijoittaa hänet kartalle. 

Päähahmoja on viisi. Goldener Apfelin omenatilalla asuvat yli 150-vuotias Ethelinda, hänen tyttärentyttärensä Engelbertha sekä tämän kuvanveistäjäpuoliso Baldovino. Heillä on vieraana Baldovinon oppilas Anastázie. Paikalle saapuu mystinen Hans Otter, mies jolle kukaan ei pysty sanomaan ei. Mitä enemmän hän syö tilan omenoita, sitä nuoremmaksi hän muuttuu. Muut kummastelevat asiaa ja vähän pelkäävätkin Otteria, mutta hänen otteestaan ei pääse irti ennen kuin hän on sanottavansa sanonut ja kaikki tarinansa kertonut. 

Engelbertha näytti epävarmalta.

"Mihin sinä pyrit?"

"Enpä mihinkään", Hans Otter vastasi, "kunhan kyselen. Vaikuttaa siltä, että teillä oli mielenkiintoinen viikonloppu."

He istuivat tuoleissa ja sohvalla kutakuinkin samassa asetelmassa kuin ensimmäisenä iltanaan, paitsi että nyt Anastázie ja Ethelinda olivat vaihtaneet paikkaa, koska vanhus halusi istua lähempänä tulta. Hans Otter kaatoi lasiinsa calvadosta. Descartes nukkui. Ja kun Anastázie oli saanut siltä illalta Engelberthan kaksintaistelusta kyllikseen, Hans Otter naksautti sormensa muhkuraisia niveliä ja sanoi:

"Olemme edenneet tarinassani nykyiseen päivään, tähän nimenomaiseen hetkeen, jota vietämme nyt, ja seuraavaksi teille on kuvattava se, minkä Heinrich von Grüngen kertoi minulle Auschwitzin villassaan, ja mistä toistaiseksi olen vaiennut. Vaikenemiseni syitä ei tarvitse etsiä kaukaa, ja ne ovat yhteneviä sen kanssa, miksi myös Heinrich pidättäytyi kertomuksestaan, kunnes olin edennyt riittävän pitkälle tutkimuksissani, joihin hän minua yllytti. Kun satuna pidetyt asiat esitetään osana todellisuutta, kuulijan mieli värittyy epäluuloisuudesta sekä varsin usein myös suoranaisesta pilkallisuudesta - ja näin tapahtuu joskus siitäkin huolimatta, että kuulija on jo aiemmassa elämässään kohdannut jotain tavallisesta poikkeavaa, ja sitä kautta virittäytynyt vastaanottavaisemmaksi arkitodellisuudestaan erottautuville paljastuksille. En siis edelleenkään kuvittele teidän uskovan kaikkeen - tai mihinkään - kertomaani, vaan pyydän ainoastaan kuuntelemaan ja viihtymään. Heinrichin tarina tulee viemään aikaanne, jonka kallisarvoisuutta en väheksy. Palkkioksi uhristanne lupaan, etten Heinrichin tapaan tehosta sanojani tuhoamalla teidän omaisuuttanne."

Hans Otter sanoi näin ja hymyili. 

Muinaisten jumalien keskinäiset kahinat kulkevat sujuvasti tekoälyn ja virtuaalitodellisuuden kanssa rinnakkain. Lukija on samaan aikaan sekä häikäistynyt että ymmällään. Kännön mielikuvitus on aivan uskomaton, ja on todella hämmästyttävää mitä kaikkea ja keskenään erilaista hän saa ujutettua yhteen kirjaan. Helposti tulee kyllä olo, että en tajua läheskään kaikkea. Mielestäni kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää ja hahmottaa, lukemisesta voi silti nauttia. Aikaa siihen on varattava, tämä ei ole sellainen kirja jonka voi lukaista läpi parissa illassa. 

Ihmishämärä on luettu myös blogeissa Kirjavinkit ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Ajattelin Tuijan postausta lukiessani, että hauskaa kuinka meillä on molemmilla omanlaisemme kosketuspinta tekstiin. Tuija on nähnyt tarinassa esiintyvien taiteilijoiden teoksia, minä puolestani olen käynyt Düsseldorfissa muun muassa Hofgarten-puistossa, lisäksi olen ollut Kasselissa sellaiseen aikaan, että siellä on ollut Dokumenta-taidenäyttely. Olen matkustanut junalla Hannoveriin ja ollut Berliinissä. Puolisoni isä on nimeltään Heinrich, mikä onni että hän on täysin erilainen kuin herra von Grüngen! En ole käynyt Dresdenissä, mutta kuinka ollakaan, puolisoni on asunut siellä :D 

Charles Bukowski: Kirottujen nautinnot

 

Charles Bukowski: Kirottujen nautinnot

Englanninkielinen alkuteos Betting on the Muse (1996)

Suomentaneet Seppo Lahtinen ja Mikko Pihjalavirta

Sammakko 2015

159 s.

Helmet-lukuhaaste alkaa olla siinä vaiheessa, että muutamaan viimeiseen kohtaan joudun etsimällä etsimään kirjoja. Paljon olen tänä vuonna lukenut, mutta kovin monta kirjaa on ollut sellaista, ettei ole sopinut vapaina oleviin haastekohtiin. Bukowskin Kirottujen nautinnot kaivoin kirjaston tietokannasta kohtaan 30, "kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen". 

En ole aiemmin lukenut Bukowskilta mitään ja suhtauduin kirjaan vähän epäluuloisesti. Mielikuvani oli, että kirjailijan maine perustuu räävittömyyteen. Pelkäsin, että teksti on pelkkää ryyppäämistä ja naisten esineellistämistä. Onneksi olin väärässä! Ryyppäämistä on rutkasti ja vähän tappeluakin, eikä naisten muotoja tai muodottomuutta ohiteta. Tärkeämpää on kuitenkin tekstien miespäähenkilöiden sisäinen elämä. Heillä on milloin köyhyyttä, milloin itsemurha-ajatuksia, ja hetkessä he keksivät ongelmiinsa ratkaisun. Kun hetki menee ohi, elämä jatkuu usein niin kuin ennenkin. He toteavat että näin se nyt meni ja istuvat sohvannurkkaan olut- tai viskipullon kanssa. 

Osassa tekstejä naiset ovat isossa roolissa, mutta he ovat enimmäkseen ärsyttäviä. Hysteerisiä, irrationaalisia, itsekkäitä, rahanahneita. Samalla joidenkin touhu menee niin yli, että se naurattaa. Kuten novellissa "Mitä tapahtui rakastavalle ja nauravaiselle ruutukangasmekkoiselle tytölle?", jossa Diana kohtaa tukun vastoinkäymisiä auton renkaan puhkeamisesta vessan tukkiutumiseen. Reaktio kaikkeen on, että hän ei voi enää elää, ei kestä tällaista. Ja Harry vie autoa korjaamolle, hakee kaupasta karhupumppua, hakee kaupasta rättejä, hakee kaupasta pesuainetta, ja koko ajan taustalla Diana rääkyy. Lukijana minulla oli hyvin kaksijakoinen fiilis, toisaalta tunsin sääliä molempia kohtaan, toisaalta nauratti. Novelleissa pidin niiden yllättävästä yllätyksellisyydestä, jos niin voi sanoa. Ehkä odotin tavallista elämänmenoa, joten siksi on riemastuttavaa, että tavallisuudesta huolimatta novelleissa tapahtuu jotain odottamatonta, jotain minkä en arvannut tulevan. Hetkellisesti päähenkilö pääsee irti ennen kuin arki taas iskee kiinni. Runoista pidin myös, niissä on paljon pohdiskelua, todella painava sisältö. Niissä on lukijalle paljon ajateltavaa.

Älä anna

älä anna ihmisten olla

perustasi,

älä nuorten naisten,

älä vanhojen naisten,

älä nuorten miesten,

älä vanhojen miesten,

älä keski-ikäisten,

älä kenenkään heistä,

älä anna ihmisten olla

perustasi. 

sen sijaan

rakenna hiekalle, 

rakenna kaatopaikoille,

rakenna likakaivojen päälle,

rakenna hautausmaiden päälle,

rakenna jopa vetten päälle,

mutta älä luota ihmisiin.

(...)

Takakannen mukaan kirja "sisältää alkuteoksen kaikki 10 novellia ja valikoiman runoja". Sanamuoto on hämmentävä, jäin miettimään että onko alkuteos runojen osalta erilainen, onko siinä vain osa suomennokseen otetuista runoista vai kenties vain novellit? Koska jos suomennoksessa on samat tekstit kuin alkuteoksessa, miksi suomennoksen sisällyksestä mainitaan erikseen?

Oli miten oli, tykkäsin kokoelmasta huomattavasti enemmän kuin mitä ennalta odotin. Tunsin kuplivaa riemua lukiessani, on niin ihanaa yllättyä iloisesti. Kirottujen nautinnoista on postaus myös blogeissa Kirjattelua, Kirjavinkit ja No, But I Read the Book, ja niiden perusteella päättelin että tämä on siivompaa Bukowskia. Ehkä jossain vaiheessa uskaltaudun lukemaan häneltä muutakin. 

Lukuhaasteeseen kiireen takia puolipakolla valitut kirjat ovat usein huteja minun lukumakuuni, onneksi tämä oli poikkeus enkä joutunut kokeilemaan montaa kirjaa yhteen kohtaan. Otankin mielelläni vinkkejä vastaan kohtiin 19, kirjassa leikitään ja 22, kirjassa ajetaan polkupyörällä :) 

Durian Sukegawa: Tokuen resepti

 

Durian Sukegawa: Tokuen resepti

Suomentanut Raisa Porrasmaa 

Sammakko 2020

196 s.

Löimme Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksan kanssa hynttyyt yhteen, jotta saamme Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 19, "kirja jota luet yhdessä jonkun kanssa". Meillä molemmilla sattui olemaan kirjastosta lainassa Tokuen resepti, joten oli loogista valita se yhteiseksi kirjaksi. 

Takakannessa nostetaan esiin kolme henkilöä, joista kuitenkin Sentarō on selkeästi suurimmassa roolissa. Hän on aiemmin ajautunut tekemään rikoksen ja joutunut vankilaan. Hänet on maksettu sieltä ulos, ja kuitatakseen velkansa hän on työssä dorayaki-leivoksia valmistavassa kaupassa. Hän ei ole lainkaan innostunut leipomisesta, ja onkin antanut leivonnaisten laadun laskea. 

Tokue on vanha nainen, joka on elänyt elämänsä eristyksissä leprasairaiden alueella. Yhtenä päivänä hän ilmestyy Sentarōn kauppaan, ja lähes väkisin palkkautuu töihin. Tokue on tehnyt 50 vuotta paputahnaa, dorayakin perusainesta. Hän opettaa Sentarōlle tahnan teon, ja vähitellen kauppa elpyy. Myymälään eksyy silloin tällöin myös kouluikäinen Wakana, joka hänkin on yksinäinen ja kokee olevansa jossain määrin ulkopuolinen.

Ajatus kirsikankukkahaudukkeesta ei ollut haihtunut Sentarōn mielestä unen näkemisen jälkeen. Hän oli selvittänyt asiaa internetistä. Saatuaan tietää, että sellaista todella oli olemassa, hän oli sulkenut silmänsä toviksi liikutuksesta. Olisi tehnyt mieli tilata hauduketta ja lisätä sitä saman tien dorayakiin, mutta hän torjui ajatuksen. Se ei ollut nyt mielekästä, eihän hän voinut testata omia dorayakeja tällä hetkellä. Jos sitä paitsi sen entisen pikkutytön kotiseudulla oli todella suolattu kirsikan terälehtiä, hän halusi käyttää nimenomaan niitä. 

Hän oli äskettäin lähettänyt Tokuelle postikortin, jossa kertoi tulevansa vierailulle Wakanan kanssa. Oli epävarmaa, oliko kortti jo ehtinyt saapua, mutta Tokue tuskin oli lähtenyt asioille juuri nyt. Kyllä vierailu jotenkin järjestyisi, jos he vain menisivät paikan päälle. Osoitekin oli selvillä, joten he voisivat mennä asunnolle, jos Tokueta ei näkyisi myymälässä.

Lempeän näköinen sinitaivas levittäytyi Tesnhōenin metsikön yllä. Pensasaidan takana sahatammen oksat keinuivat valossa kimallellen.

Tässä on kirja, josta en osaa sanoa pidinkö siitä vai en. Tarina on kaunis, ja kolmen eri ikäisen hahmon hauras ystävyys on todella koskettavaa, liikuttavaa. Kuitenkin hahmot itsessään jäivät minulle etäisiksi. Oli nykyhetki, menneestä tiedossa oikeastaan vain vankilareissu ja elämä eristyksissä. Hahmot tuntuivat irrallisilta. Ehkä se on ollut kirjailijan tarkoituskin, tuoda yhteen kolme erilaista ihmistä, antaa heidän jakaa lyhyt aika keskenään ja sen jälkeen taas lähteä tahoilleen.

Kiinnostavinta antia on eristyneisyys. Tokuella sairauden takia, ja niin että vaikka sairaus on parantunut vuosikymmeniä sitten, on hän edelleen pelkoa aiheuttava. Vaikka sairauteen on lääke, vaikka aikoinaan sairastaneet eivät enää voi tartuttaa muita, silti Tokueta kartetaan. Ja kun kerran on asunut leprasairaille varatulla alueella, ei sieltä pääse muualle. Sentarōn kohdalla eristyneisyys tulee vankilataustasta. Hän ei uskalla ottaa yhteyttä äitiinsä, koska pelkää aiheuttavansa häpeää. Päivät täyttyvät työstä, illat ryyppäämisestä, ystäviä ei ole ennen kuin Tokue ja Wakana ilmestyvät kuvioihin. Wakanan kohdalla viitataan epämääräisiin kotioloihin, joiden takia hän on mieluiten ihan jossain muualla. 

En tiedä oliko ajankohta lukemiselle väärä; tänä pysähtyneisyyden aikana olisin kaivannut tarinaan jotain lisää. Ehkä enemmän ilon hetkiä, enemmän toimintaa ja tapahtumiam ja vähemmän Sentarōn juomista ja apatiaa. 

Tokuen resepti on luettu myös blogeissa Lumiomena ja Reader, why did I marry him?

Helmet-lukuhaasteessa Tokuen resepti sopii esimerkiksi kohtiin 25, "kirjassa ollaan saarella" ja 29, "Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva".

Heikki Kännö: Runoilija

 

Heikki Kännö: Runoilija

Sammakko 2020

568 s.

Olen lukenut Heikki Kännön aikaisemmatkin romaanit ja pitänyt niistä, vaikka samalla onkin ollut olo että tajusinko lopultakaan mistä niissä on kyse. Runoilijaan tartuin sekä innokkaasti että ennakkoluuloisesti. Jo pelkkä Nietzschen nimi takakannessa aiheutti pelkoa, että meneekö teksti liian korkealentoiseksi. Pelkoni oli turha: ei haittaa vaikka ei tunne Nietzschen ajatuksia tai ole lukenut hänen kirjojaan. 

Kirjan ensimmäisessä osassa nimeltä Musta koira ollaan 1880-luvun lopun Ranskassa. Kiertävän teatteriryhmän leiriin saapuu pahoinpidelty nuori mies. Mies osoittautuu olevan Aurelian Benn, yhden maailmankuulun Faust-aiheisen runoelman kirjoittaja. Eli runoilija, mutta onko hän Runoilija, Le Poète, jota etsitään nuoren tytön murhasta epäiltynä? Aurelian avaa tarinaansa teatterin johtajalle Apoloniuszille ja tämän tyttärelle Lorrainelle. Heiltä ja muilta teatterilaisilta hän saa suojaa ja pääsee matkustamaan pois Ranskasta. Jokin kuitenkin ajaa häntä pois, joten tiet eroavat. 

Toisessa osassa nimeltä Carmen Aurelian on Torinossa, samoin 1880-luvun lopussa. Hän ihastuu oopperalaulaja Minna Corelliin, ja on valmis vaikka mihin saadakseen tämän omakseen. Minnan omituinen, pelottavakin kummisetä Heinrich von Grüngen vaatii Aurelianilta kauheita, joten lopulta tämä pakenee. 

Kolmas osa Akasha kuljettaa Aureliania 1890-luvulta Saksan Naumburgista 1900-luvun alun Weimarin kautta 1920-luvun Baseliin. Hän kirjoittaa puhtaaksi Nietzschen tekstejä ja, tämän menetettyä järkensä, työskentelee Nietzsche-arkistossa. Tutustuttuaan Rudolf Steineriin hän päätyy etsimään tämän kanssa syytä sille, miksi hän tuntee olevansa näkymätön, jopa kuollut. Steiner aavistaa Aurelianin kohdanneen jotain äärimmäisen pahaa, tulleen vedetyksi mukaan pahantahtoiseen peliin. 

Aurelian tuijotti yötaivasta ja sukelsi ajatuksissaan Ranskaan, Rouxien rengintupaan; kohtaukseen, jossa hän tuijotti järkyttyneenä Eleanoria ja kuiskasi: - Oi Eleanor, mitä olet tehnyt... ja hän näki tytön nauravan ja pitelevän käsissään tulitikkuja, ja hän muisti verenkiertoonsa levinneen epätoivon ja raivon, jotka olivat saaneet hänet kohottamaan nyrkkinsä, mutta nyt hänen oli turha yrittää kutsua luokseen mitään vastaavaa. Yö sulki hänet sisäänsä, ja nuotio oli pieni valoisa piste tukahduttavan pimeyden keskellä, ja hän ruokki tulta, kunnes aamu koitti. Aurelianilla ei oikeastaan ollut enää syytä jatkaa matkaansa, mutta hän jatkoi silti. Hän ajatteli olevansa kuollut. Hän tunsi itsensä kuolleeksi. Hän ajatteli: Minä en kirjoita enää. Ajatus ei tuntunut pahalta eikä hyvältä, koska kuolleet vapautuivat luomisen kirouksesta. Väsymys ei enää koskettanut häntä, ja hän pystyi taivaltamaan yöt läpeensä. Hän heitti lihasta kalutun luun metsälampeen. Hän ei tuntenut enää nälkää. Hän ylitti lumen ja jään peittämän maan ihmetellen jokaista ottamaansa askelta, kunnes näki Baselin savujen ilmestyvän taivaanrantaan, ja sitten hän käveli kaupunkiin ja etsi sen harmaista kortteleista professori Franz Overbeckin kotioven.

Tässä on nyt sellainen kirja, että aikamoinen saa olla jos sen lukee yhdeltä istumalta! Itse tarvitsin tauon jokaisen osan jälkeen, toista osaa sulattelin pari viikkoa ennen kuin jatkoin eteenpäin. Tarinassa on paljon ilottomuutta, pelkoa, väkivaltaa, välinpitämättömyyttä, oman edun tavoittelua, epätoivoa... Ilon hetkiä ei juuri ole, avioliitotkin tuntuvat välttämättömiltä mutta rakkaudettomilta. Ihmiset ovat alennustilassa, eikä ympäristö ole sen parempi. 

Ensimmäisessä osassa tunnelma on jo synkkä, mutta toinen osa menee vielä paljon pidemmälle. Kolmannen osan alussa ollaan esoterian ja antisemitismin kimpussa; ne eivät ole kevyitä aiheita mutta tuovat tauon siitä suuresta pahasta, mikä palaa kolmannessa osassa. Kauhea sanoa, mutta suorastaan toivoin pahuuden paluuta. Esoteria ja filosofia eivät ole kiinnostusteni kärkipäässä, joten luin kolmososan alun vähän harppomalla. Tai ehkä siinä oli sitäkin, että halusin päästä tarinan loppuun, halusin tietää miten kaikki päättyy.

Niin, loppu. Toisen osan loppu on sellainen, että mietin riittääkö kierroksia koko kirjan loppuun. Vastaus on: kyllä riittää! Jos mahdollista niin tunnelma on vieläkin tiheämpi, lukija saattaa unohtaa hengittää välillä. 

En ole lukenut Näin puhui Zarahustraa, en tunne Carmen-oopperan tarinaa enkä tunne sen paremmin Nietzschen kuin Steinerin ajatuksia. Goethe, Faust ja Saatana saapuu Moskovaan ovat vähän tutumpia. Enempi pohjatieto olisi voinut luoda toisenlaisen lukukokemuksen, mutta myös asioihin perehtymättömänä nautin tästä kovasti. Raskasta mutta ehdottoman palkitsevaa. Lukemisesta ei jäänyt kevyt tai iloinen olo, mutta siitä jäi sellainen riemastus, että jestas missä minua pyöritettiin!

Runoilija on luettu myös blogeissa Ja kaikkea muuta, Tähtivaeltajablogi, Kirjaluotsi ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 22, "kirjassa on epäluotettava kertoja". Aurelianin versio tietyistä tapahtumista on yhdenlainen, mutta Heinrichin versio on toisenlainen. Mutta kun tiedetään Heinrichin tekemiset, on perusteltua epäillä myös hänen versiotaan. Runoilija sopisi myös esimerkiksi kohtiin 15, "fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö" ja 16, "kirjalla on kirjassa tärkeä rooli". 

Lars Mytting: Sommen kuusitoista puuta

Lars Mytting: Sommen kuusitoista puuta

Norjankielinen alkuteos Svøm med dem som drukner (2014)

Suomentanut Saku-Petteri Urpo

Sammakko 2020 

476 s.

Lars Mytting on itselleni upouusi kirjailijatuttavuus, mutta sanottakoon heti että jos muut romaanit - joista on suomennettu esikoinen Hevosvoimat -  ovat yhtä hienoja kuin tämä, niin suosikkilistani saa uuden jäsenen. Sommen kuusitoista puuta kiehtoo heti alusta, eikä matkalle osu yhtään heikkoa hetkeä. 

Edvard Hirifjell asuu Hirifjellissä isoisänsä kanssa. Elämä norjalaisella maaseudulla täyttyy perunanviljelystä ja kalastuksesta ja naapurin Hannesta. Edvardin vanhemmat ovat kuolleet tämän ollessa nelivuotias, hän ei muista elämää heidän kanssaan mutta kaipaa heitä silti. Jo nuorena hän on saanut vihiä vanhempiensa kohtalosta, siitä että isoisä ei ole kertonut kaikkea tietämäänsä, mutta isoisä kieltäytyy puhumasta asiasta. Kun isoisä yhtäkkiä kuolee, Edvard päättää selvittää vanhempiensa tarinan. Keitä he oikein olivat ja mitä heille tapahtui? Miten isoisä ja tämän Einar-veli liittyvät asioihin? Mitä tapahtui Sommen kuudelletoista vanhalle saksanpähkinäpuulle, ja miten ne liittyvät Edvardiin? Miksi Einar on julistettu kuolleeksi, vaikka hänen tiedetään olleen elossa hautajaistensa jälkeen? Perheen historian tutkiminen vie Edvardin Shetlantiin, Skotlantiin ja Ranskaan. Joka paikassa hän kohtaa ihmisiä, jotka auttavat kokoamaan palapeliä tavalla tai toisella. 

"Miten luulet Einarin ja isoisän erimielisyyksien alkaneen?" kysyin.

Pappi tyhjensi mehupullon.

"Palataan ensin niihin neljään päivään", hän sanoi. "Ovatko ne piinanneet sinua, koska pelkäät sitä, mitä on tapahtunut, vai koska et tiedä, mitä on tapahtunut?"

"Onko sillä muka väliä?"

"Voi, on kyllä. Jotkut selviävät kursimalla kokoon edes jonkinlaisen totuuden. Vaikka se olisikin vinoutunut ja täynnä halkeamia, se saattaa silti pysyä jotenkuten kasassa. Monien kohdalla se kestää koko elämän."

"Olen tehnyt päätökseni", sanoin. "Kerro kaikki, mitä tiedät."

"Alun alkaen Hirifjellin veljesten eripura koski luultavasti perinnönjakoa ja poliittisia erimielisyyksiä. Uskoakseni riita nousi uudelleen pintaan vuoden 1971 onnettomuuden jälkeen, ja silloin se myös muutti suuntaansa. Sillä veri on vettä sakeampaa, ja se on koko tapauksen perimmäinen ongelma. Anna anteeksi arvailuni, mutta luulen Einarin tienneen, mitä tapahtui silloin, kun vanhempasi kuolivat, vaikka ei suostunutkaan sitä kertomaan."

Otsan seudulta alkanut vapina saavutti silmäluomeni, jatkoi matkaansa alaspäin, ravisutti koko kroppaani. Palleani puristui puristumistaan, kunnes jokin napsahti ja tuska värjäsi jokaisen ajatukseni. Millaiselle älyttömälle uteliaisuudelle olinkaan antautunut. Oli kuin olisin leikilläni purkanut jonkin kalliin esineen pieniksi palasiksi ja vasta nyt käsittänyt, etten ehkä saisikaan sitä kootuksi.

Pappi suoristi ryhtiään.

"Pyysit minua kertomaan kaiken, Edvard. Tältä se tuntuu. Enkä ole vielä lopettanut. Sinun täytyy nyt kantaa siitä vastuu. Siirtää kaikki kivet omaan reppuusi."

Pidän tarinasta kovasti. Se on raskas mutta ei liian painava, henkilöitä on paljon mutta kaikilla on paikkansa, tapahtumia on paljon mutta kaikki ovat olennaisia. Perheen historia paljastuu vähän kerrassaan, mutta koko ajan on olo että eteenpäin mennään. Tyhjäkäyntiä ei ole, mutta ei myöskään liiallista tai äkkinäistä tapahtumavyöryä. Koko ajan on olo, että tilanne on hallinnassa niin Edvardilla kuin lukijalla. 

Edvard on mahtava päähahmo. Vaikka hän on viettänyt koko elämänsä syrjäseudulla, hän ei pelkää lähteä pitkälle matkalle. Hän ei pelkää muita ihmisiä, vaan ottaa yhteyttä rohkeasti. Hän uskoo pärjäämiseensä ja on luottavainen, että löytää etsimänsä. Pidän myös siitä, että kuolleet vanhemmat ovat läsnä koko ajan, eivät vain kuriositeettina alussa ja lopussa. 

Vaikka tarinassa on paljon surullista, siitä jää lämmin ja toiveikas olo. Hieno kirja!

Myös Takkutukka on lukenut Sommen kuusitoista puuta. Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 42, "kirjassa on isovanhempia". Se sopii myös ainakin kohtiin 31, "kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla" ja 34, "kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana".

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut
Englanninkielinen alkuteos Coal Black Mornings (2018)
Suomentanut Sirje Niitepõld
Sammakko 2018
213 s.

Kun poikani on kyllin vanha, mikä saattaa hyvinkin olla vasta kun minua ei enää ole, hän voi saada tästä kirjasta pieniä totuuden palasia tarinaan siitä, kuka hänen isänsä oli, niistä intohimoista ja puutteista, joita hänen isänsä tunsi, ja viime kädessä siis siitä, mistä me molemmat tulemme. Ajattelen paljon omaa isääni, ja nyt kun häntä ei enää ole, pohdiskelen sitä, kuka hän todella oli; kaivelen pieniä muistojen sirpaleita ja noukin totuuden luita raadosta, jonka luomiseen taidan itse olla syyllistynyt. Jos minulla olisi tämän kirjan kaltainen todistuskappale hänestä ja hänen elämästään, vaalisin sitä, joten toivottavasti kun poikani on utelias ja viimein valmis, hän ottaa kirjan käteensä ja saa tietää, että hänen isänsä rakasti ja menetti ja taisteli ja tunsi, ja toivon mukaan se merkitsee hänelle jotain.

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21, "julkisuuden henkilön kirjoittama kirja", saadaan Suede-yhtyeen laulajan Brett Andersonin muistelmateos. Tai ehkä vasta ensimmäinen osa niistä, sillä tässä ollaan ajassa ennen bändin menestysvuosia - ja Andersonilta on tulossa uusi kirja suomeksi ensi keväänä. 

Kirjassaan Anderson kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan Lindfieldin kylässä, elämästä sekä aikuistumisesta ja elämästä Lontoossa. Perheen isä on vannoutunut klassisen musiikin fani, joten luonnollinen seuraus on että Brett kiinnostuu punkista. Sisko tuo kotiin kitaran, jota Brett alkaa varovasti soittaa. Kliseisesti voisi sanoa, että loppu on historiaa - joskin siihen menee vielä vuosia aikaa. Alussa innostus on suurta, biisejäkin syntyy, mutta koska Geoff-bändi ei saa keikkoja niin bändiläisten kiinnostuu hiipuu. Musiikki ei kuitenkaan irrota otettaan, onneksi. Minulle ja monelle muulle olisi jäänyt iso aukko artistiketjuun, mikäli Brett Anderson olisi päätynyt työskentelemään kaupunkisuunnittelijana.

Riku Korhosen teksti kirjan alussa on minulle tuikitarpeeton. En ole koskaan ollut kiinnostunut siitä, että joku suomalainen tunnettu henkilö puhuu itsestään samalla kun tiivistäen kertoo, mistä kirjassa on kyse, tässä lisäksi myös siitä mitä jotkut biisit hänelle merkitsevät. "Esimerkiksi 'Bentswood Boys', 'Young Men' ja 'Jumble Sale Mums' olivat lauluja, joita käytin toiveikkaan ilmapiirin ylläpitämiseen oman humanistinkohtaloni tuntuessa umpikujalta nousukauden röyhistämässä telekommunikaatio-Suomessa." Mitä sitten? Miksi tuon pitäisi kiinnostaa minua? Etenkin musiikista puhuttaessa kappaleet merkitsevät eri ihmisille hyvinkin eri asioita, tuovat hyvinkin erilaisia muistoja ja tunteita esiin, siksi tuntuu jotenkin turhalta lukea (muun kuin kappaleen tekijän) ajatuksia siitä, mitä mietteitä joku kappale tai levy herättää. 

Pete Suhonen: Myrskyn ratsastaja. Romaani seikkailja Seppo Murajasta

Pete Suhonen: Myrskyn ratsastaja
Sammakko 2018
221 s.

Seppo Muraja oli oikea henkilö, rakennusmestari jonka todellinen kutsumus oli merellä. Pete Suhonen on kirjoittanut fiktiivisen mutta tosipohjaisen kertomuksen Murajan viimeisestä suuresta seikkailusta, yrityksestä matkustaa maailman ympäri veneellä. 

Joulukuussa 1972 Muraja ja matkakumppaninsa Pertti Oinaala lähtevät liikkeelle Turusta. Matkanteko on hidasta ja esteitä täynnä jo ensi hetkistä lähtien, eikä mikään muutu helpommaksi kuukausien kuluessa. Paksu sumu haittaa näkyvyyttä, merellä on varottava ettei törmää isompiin aluksiin, alkumatkasta on pestauduttava Ruotsissa töihin että saadaan rahaa polttoaineeseen, matkan jatkuessa osutaan sotilasalueelle, veneen moottori menee rikki, iso osa varusteista kastuu ja menee pilalle... Jossain vaiheessa Oinaalalle riittää ja hän palaa kotiin. Muraja jatkaa yksin, mutta kokee lisää vaikeuksia. Välillä hän joutuu palaamaan Suomeen hankkimaan rahaa, joutuu palaamaan salaa sillä pelkää häpeää. Suurin odotuksin hän lähti matkaan, ja odotettua hitaampi eteneminen syö miestä. On raskasta olla kuukausia jäljessä aikataulusta, tuhansia kilometrejä kauempana kuin mitä on laskenut etukäteen. Ja kun lopulta näyttää siltä että hän pääsee pois Euroopasta, meri näyttää armottomuutensa. 

Brest 7.3. 1973

Kävelin sataman viertä, join kahvin, kävelin lisää. Viimein löysin moottoripajan, sain selitetyksi ongelmamme. Ukko raapi niskaansa, lupasi käydä luonamme ja katsoa onko mitään tehtävissä. Milloin? Pian, ukko sanoi. Huomenna? Hyvin pian, ukko vastasi.

Palatessani törmäsin santarmeihin, jotka tajusivat minut heti muukalaiseksi. Kysyivät passiani ja katsoivat kuin kulkutautia, minä katsoin muualle. 

Kirjoitin kortin Katjalle. Se tuntui hyvältä, saattoi olla virhe. Kun pudotin kortin laatikon suuhun, Katja syntyi minulle. Siihen asti tyttö oli ollut vain helposi sivuun sysättävä kuvitelma, lämpö Hannelen puheessa. Nyt Katja on totta minullekin.

Radio kertoo, että Nantesin yllä kaksi matkustajakonetta on törmännyt, toinen syöksynyt alas. Kuolleita on kymmeniä. Kuvittelin törmäyksen hetken: keskustelut, jotka se katkaisi, viimeisen aterian liian pienillä ruokailuvälineillä, lapsen käden ojentautuneena kohti pilveä, jossa näkyy ihmisen kasvot.

(...)

Turku 9.12.1973

Näin miehet ovat aina tehneet. Vastanneet odotuksiin, täyttäneet tehtäviä, joita he ovat luulleet heillä olevan. Ei sen kummempaa.

Aion jättää Hannelelle 500 markkaa.

Murajassa on todellista seikkailuhenkeä. Lukijaa saattaa epäilyttää jo alussa; miksi lähteä liikkeelle joulukuussa? Eikö olisi järkevämpää startata keväällä tai kesällä? Miksi lähteä liikkeelle ilman rahaa, mitä järkeä jos jo Ruotsissa on pidettävä työ- ja rahankeruutauko, viikkoja kestävä? Lukijana ihmettelee Murajan ratkaisuja, mutta samalla tuntee suurta sympatiaa. Ei ole varmasti ollut helppoa, kun veri on vetänyt merelle, koko ajan. Lähdön hetkellä lapsi on pian syntymässä, tammikuussa Muraja kuulee itkun puhelimessa. Osa miehestä haluaisi olla kotona vaimon ja lapsen luona, suurempi osa haluaa toteuttaa maailmanympärimatkan, tulla kotiin juhlittuna sankarina, kaikkien epäilysten ja vastoinkäymisten jälkeen. 

Suhosella on ollut lähteenä lehtiartikkeleita sekä Murajan kirjeitä, lisäksi hän on haastatellut Murajan tuttavia. Tapahtumakulku noudattaa todellisuutta, kirjeet ja lehtiartikkelit ovat aitoja. Murajan kirjoittama lokikirja on fiktiota, mutta hyvin todentuntuista. Tunteet, mielialat ja ajatukset myötäilevät matkan olosuhteita, mutta pohjalla oleva päättäväisyys ei murru. 

Myrskyn ratsastaja sopii Kirjoja ulapalta - haasteeseen, vaikka olosuhteiden pakosta Muraja viettääkin paljon aikaa mantereella.