keskiviikko 29. maaliskuuta 2023

Freida McFadden: Kotiapulainen

 

Freida McFadden: Kotiapulainen

Englanninkielinen alkuteos The Housemaid (2022)

Suomentanut Jussi Tuomas Kivi

Otava 2023

344 s. 



Vankilasta vapauduttuaan Millie on päätynyt elämään autossaan. Yllättäen hän pääsee kotiapulaiseksi varakkaaseen taloon. Hämmentävää on se, että muuten hienossa talossa hänen huoneekseen osoitetaan pieni ullakkohuone. Millie ei tästä välitä, tärkeintä on että hänellä on katto pään päällä ja työpaikka. 

Talon tunnelma osoittautuu nopeasti oudoksi. Millien palkannut Nina on arvaamaton, joinain päivinä Millietä kehuva ja toisena päivänä haukkuva. Hänen tyttärensä Cece on tyly ja vaikuttaa usein lähes inhoavan Millietä. Andrew on kohtelias ja puolustaa Millietä, mutta hän on paljon poissa kotoa. Puutarhuri Enzo on lähes jatkuvasti pihalla, mulkoillen Millietä ja sihisten tälle italiankielisiä varoituksia. Mitä talossa on tekeillä? 

"Kiitos." En ole juuri ajatellut koko lukkoa sen ensimmäisen yön jälkeen, kun heräsin kauhuissani ajatellen, että minut oli lukittu huoneeseen. Olen huomannut, ettei ovi mene kunnolla kiinni, mutta kukaan ei varmasti hiiviskele lukitsemaan minua huoneeseeni - ei sillä, että avaimesta olisi minulle apua sisäpuolella. Sujautan kuitenkin avaimen taskuuni. Voi olla hyvä ajatus lukita huone silloin, kun poistun sieltä. Nina vaikuttaa ihmiseltä, joka saattaa nuuskia paikkoja. Lisäksi nyt tuntuu olevan hyvä hetki ottaa puheeksi eräs toinen minua vaivannut asia. "Vielä yksi juttu. Huoneen ikkuna ei avaudu. Näyttää siltä, että se on maalattu umpeen."
"Onko?" Nina kuulostaa siltä, että hänestä tieto on erityisen epäkiinnostava. 
"Se ei luultavasti ole paloturvallinen."
Hän katselee kynsiään ja kurtistaa kulmiaan yhdelle, jonka lakka on lohkeillut. "Enpä usko."
"No, en ole varma, mutta... Tarkoitan, että huoneessa pitäisi olla ikkuna, jonka saa auki, eikö niin? Ilma on kauhean tunkkaista siellä."
Siellä ei oikeastaan ole tunkkaista - ullakolla pikemminkin vetää. Mutta sanon mitä minun on sanottava, jotta saan ikkunan korjautettua. Vihaan ajatusta, että huoneen ainoa ikkuna on maalattu umpeen. 

Olen nähnyt tästä monia kehuvia arvioita, itse pidin tätä kyllä hyvänä ja jännittävänä kirjana mutta odotin jotain enemmän. Isoin ongelma oli se, että mitä pidemmälle tarina eteni, sen vahvemmin tuli tunne että olen lukenut vastaavan tarinan aiemmin. Päivän pari mietin ennen kuin keksin mikä se toinen on: Liv Constantinen kirja Toinen rouva Parrish. En kerro juonesta sen tarkemmin, mutta yhteistä näissä on komea menestyvä aviomies, kaksi hyvin erilaisessa asemassa olevaa naista, se että tarinaa kerrotaan ensin toisen ja sitten toisen naisen näkökulmasta sekä se mikä kääntää kaiken päälaelleen. Kotiapulaisen lopussa tulee vielä toinen käänne, joka on kaikessa kammottavuudessaan todella onnistunut ja yllätyksellinen. 

Kun tarinassa tulee ensimmäinen iso käänne, samalla muuttuvat henkilöhahmot. Aiemmin koettu asettuu uuteen näkökulmaan, ja hahmoista paljastuu täysin uusia puolia. Uskon, että monen lukijan suhtautuminen heihin muuttuu myös. Itse pidin Milliestä alussa, mutta tympäännyin siinä vaiheessa kun ihastuminen ja mieshaaveilu astuivat kuvaan. Ninaan tykästyin koko ajan enemmän. Ceceä lähinnä säälin. Andrew voisi olla alussa ok, mutta en voi sille mitään että minua rikkaat, voimakkaat ja syötävän komeat miehet lähinnä ärsyttävät.  

Koukuttavuus tässä on huipussaan, joten jos olet aloittamassa lukemista niin varaa aikaa. 

Kirja on luettu ainakin blogeissa Kirjasähkökäyrä, Luetut.net ja Kuunnellut äänikirjat

lauantai 18. maaliskuuta 2023

Riikka Sandberg: Ørja

 

Riikka Sandberg: Ørja

Otava 2023

395 s. 





1970-luvun puoliväli. Tine saapuu puolisonsa Runarin kanssa Ørjan saarille, heidän tarkoituksensa on esittää Edvard Muchista kertova elokuva. Tinellä on pitkä historia elokuvatyöstä, sillä jo lapsena hän auttoi isoäitiään tämän pyörittämässä elokuvateatterissa. Kesällä hän kulkee projektorin ja filmikelojen kanssa pitäen kiertävää elokuvateatteria. 

Ørjalla kuitenkin tapahtuu asioita, jotka horjuttavat Tineä, Runaria ja heidän avioliittoaan. Runar on viettänyt saarilla paljon kesiä lapsuudesta asti. Jostain syystä Runar on kuitenkin vastahakoinen puhumaan asiasta. Kun Tine löytää vajasta lankanauhurin ja äänitekeloja, hän tempautuu ajassa taaksepäin.

1950-luvun alussa Isabella nauhoittaa elämäänsä. Hänen äitinsä on kuollut, ja Isa ajattelee äitiä jäätikkönä. Tälle hän kertoo saarten tapahtumista. Kun veneenrakentaja-isä luopuu työstään, Isa rakentaa viimeisen veneen valmiiksi ja myy sen Ørjan saarien viimeisellä, viidennellä saarella, asuvalle erakolle. Tuo saari kiehtoo Isaa ja hän alkaa käydä siellä säännöllisesti, aina niin että erakko on poissa. Saari ei kuitenkaan ole autio. Isan elämä muuttuu, hän erkanee vähitellen entisestä ja piittaa yhä vähemmän siitä, mitä muualla saarilla tapahtuu. Hänestä itsestään tulee yhä erakkomaisempi. Piano ja lankanauhuri ovat hänelle korvaamattomia. 

Vuosien kuluessa Isan ja Tinen tiet lähestyvät toisiaan. Äänitteitä kuunteleva Tine kokee yllätyksen toisensa jälkeen, eivätkä ne aina ole miellyttäviä. 

Tuuli ärjyi minua palaamaan takaisin, mutta painoin kasvot alemmas, suojasin korvia. 

Päässäni vilisi. Talo oli upea, elokuva sopisi sinne hienosti, ja silti emmin, en osannut päättää - mikä ihme minuun oli mennyt. 

Nostin päätäni. Minä olin todella tässä, olin uskaltanut tänne asti ja löytänyt äänitteiden ansiosta hienon talon. Päästin kosteat hiukset vapaiksi ja annoin tuulen pauhata. En kuullut muuta, ja hiljalleen alkoi tuntua siltä, että tuuli ei yrittänyt häätää minua. Se piteli minua, tein sen kanssa sovinnon.

Avasin silmät. Horisontissa ei näkynyt vielä lauttaa, mutta vahdin vettä herkeämättä. Nuohoojat oli mainittu äänitteillä, Lars oli mainittu äänitteillä. Kun lautan väri ilmaantuisi taivaanrantaan, lähtisin satamaan jututtamaan Larsia. Saisin selville talon omistajan nimen, saisin äänittäjän nimen - Lars oli tuntenut molemmat. 

Tarina on voimakas ja karun kaunis. Sään armoilla oleva saarirypäs on kiinnostava tapahtumapaikka molemmilla aikatasoilla. Lankanauhuri äänitteineen tuntuu lähes eksoottiselta esineeltä, ja se sitoo aikatasot hienosti yhteen. Ihmisten yksinäisyys, vaikka he olisivat ihmisjoukon ympäröimänä, on koskettavaa. Kaikilla on painolastinsa, jonka kanssa itse kukin yrittää elää niin normaalia elämää kuin voi. 

Aikatasot olivat yllätys, niin usein kahden tai useamman ajan tarinassa myöhempi / myöhäisin taso on nykyhetki. Tässä tapauksessa 1970-luku toimii ehdottoman varmasti paremmin kuin mikään 2000-luvun vuosikymmen. 

Todella vahva esikoisteos! 

Ørja on luettu myös blogeissa Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjojen kuisketta ja Kirjallisia

tiistai 14. maaliskuuta 2023

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

 

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

Kansi Päivi Puustinen

Otava 2023

175 s. 




Fyysisesti pienikokoinen kirja, josta ei voi kertoa vain parilla sanalla. Joel Haahtela on jälleen kirjoittanut pienoisromaanin, joka laajenee hyvinkin suureksi. 

Nimettömäksi jäävä mies on varma, että hän kuolee pian. Ennen kuolemaansa hän haluaa tehdä perhoskirjan kuparipainatustekniikalla ja niin, että hän maalaa kirjan kuvat käsin. Työmäärä on iso eikä kirjalla ole mahdollisuutta kaupalliseen menestykseen, mutta silti se on tehtävä. 

Mies matkustaa Englantiin pitkäaikaisen kirjeystävänsä, perhoskerääjä Sergein luokse. Tällä on mittava kokoelma erilaisia perhosia, joista mies valitsee suosikkinsa. Piirtäminen ja maalaaminen on hidasta. Työ etenee vähän kerrallaan, ja sen ohessa mieskaksikko käy ajatuksia herättäviä keskusteluja. 

Kumpuilevat niityt jatkuivat kohti sisämaata, missä ne alkoivat laskostua syviksi laaksoiksi ja poimuiksi. Niin kuin Atlantti olisi jatkunut maanpäällisessä muodossa ja jähmettynyt vuosituhansien kuluessa paikalleen. Aika ajoin tarkistin suunnan puhelimestani. Lokit kirkuivat ja tulin lähemmän rantaa, tunsin meren leväisen tuoksun ja näin aaltojen murtuvan mustia kallioita vasten. 

Illan hämärtyessä saavuin kapean soratien päähän ja näin kauempana puutarhan ympäröimän harmaakivitalon. Pihaa valaisi lyhty, sivurakennuksen edessä kohosi valtava, satoja vuosia vanha tammi. Syreenipensaat reunustivat puutarhaa, ja olin varma, että kesäöinä niiden kätköistä kuului kiitäjien ja kehrääjien taukoamaton surina. Postilaatikossa luki Sergein nimi. Niityllä lainehti yön sumua, ja minusta tuntui että olin saapunut maailman laidalle, sen viimeiselle vartioasemalle. 

Kirja on tuttua Haahtelaa. Kieli on todella kaunista, ja monet lauseet haluaa lukea uudelleen. Päähenkilö on esitetty melkein viitteenomaisesti, hänestä saadaan tietää vain hitusia. Esimerkiksi ulkonäköä ei kuvata ollenkaan, sen sijaan nähdään palasia hänen lapsuudestaan. Kaksi muuta hahmoa, Sergei ja Saara ovat konkreettisempia. 

Tarina on todella mielenkiintoinen. Mukaan valitut perhoset ovat harvinaisia ja jo pelkästään siksi kiinnostavia. Välillä katselin kannen perhosia; pääseekö jompikumpi niistä osaksi perhoskirjaa? Miesten keskustelut menevät välillä hyvinkin syvällisiksi, mutta niitä tasapainottamassa on arkisia tapahtumia molempien menneisyydestä. Konkreettiset asiat juurruttavat lukijan hetkeksi paikalleen.

Koin kuitenkin, ettei tämä ollut ihan yhtä hyvä kuin Haahtelan edelliset pienoisromaanit. Mielestäni perhoskirjan tekeminen jää varsin vähälle, olisin mielelläni lukenut siitä lisää. Lisäksi viittauksia erilaisiin kulttuurin ja uskonnon asioihin on lähes joka sivulla, mikä alkoi minulle tuntua jo hiukan raskaalta. Josef Sudekin valokuvat, Quinta da Regaleiran taikapuutarha, lukuisat kirjailijat ja kirjat, venäläiset emigrantit, monet taiteilijat, Raamattuviittaukset... Tuntui että melkein joka sivulla oli jotain, minkä olisin halunnut googlettaa. Samalla mietin, että kuinka laaja lukukokemus olisikaan, jos olisin lukenut kaikki tarinassa mainitut kirjat ja nähnyt kaikki taulut, kun se jo nyt kasvoi hurjasti sivumääräänsä suuremmaksi. 

Kuten Haahtelan kirjat aina, tämäkin kestää monta lukukertaa. Ihan varmasti joka kerralla tulee uusia ajatuksia ja oivalluksia. Kaunis kieli ja rauhallinen tunnelma kehottavat pysähtymään. On helppo unohtaa kiire ja uppoutua pumpulinpehmeään tarinaan.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 33, "kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun". 

Kirja on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirsin Book Club

sunnuntai 12. maaliskuuta 2023

Asko Sahlberg: Marraskuun mies

 

Asko Sahlberg: Marraskuun mies

Kansi Tommi Tukiainen

Like 2022

408 s. 




Marraskuussa 1919 kauppaneuvos Nylanderin pihaan saapuu rääsyläinen. Jostain syystä Nylander kutsuu Aulis Haatamaksi esittäytyneen hahmon sisään ja palkkaa autonkuljettajakseen. Pian hän ja koko kaupunki saavat huomata, ettei Haatama ole lainkaan sitä miltä näyttää. Hintelän kuoren alla on ahne ja häikäilemätön mies, joka ei lainkaan epäröi käyttää toisten heikkoja kohtia hyväkseen. Pirtun salakuljetuksesta alkanut liiketoiminta laajenee nopeasti, ja pian Haatama on mukana lähes kaikessa kaupungin yritys- ja kiinteistötoiminnassa. Kaupunkilaiset sekä pelkäävät että ihailevat häntä. Hän antaa töitä hyvinkin hövelisti, usein jo ensikohtaamisella. Kaikki työt eivät kuitenkaan kestä päivänvaloa, ja Haatamalla on valta tuhota yhtä nopeasti kuin pelastaa. 

Marraskuussa 1939 kaupunkiin saapuu vieras, joka muuttaa kaiken. 

"Minähän sanoin, ettei Haatamalle yksi putiikki riitä", Erkki Kivirinta muistutti vaimoaan. "Jo antiikin Roomassa orjat pääsivät joka vuosi yhdeksi päiväksi isäntien paikalle, mutta Haatamalle ei yksi päivä riitä, tai hän tekee päivästään vuoden pituisen. Usko pois, Joona tulee vielä ulos valaan vatsasta ja irvistää."
Kauppaneuvos Nylander olisi saattanut ajautua ahdinkoon, jollei hän olisi omistanut sahaa. Rakennustoiminta oli elpynyt niin, että kaikki puunjalostusteollisuus kukoisti. Luotettavia tuloja Nylander sai myös vuokrataloistaan, mutta toisaalta kaupungin silmäätekevissä piireissä juoruttiin uuden asuinalueen rakentamisesta koituneista valtavista veloista. Kauppaneuvos oli lakkauttanut tai myynyt monta liikettä ja kun Haataman huhuttiin aikovan perustaa työväentalon viereen matkustajakodin, salongeissa ja keittokomeroissa todettiin itsestäänselvyytenä, että entinen autonkuljettaja oli päättänyt varastaa entisen työnantajansa hotellin asiakkaat. 

Alusta asti minua vaivasi kirjan heikkikännömäinen tunnelma. Ajatukset menivät väistämättä Runoilijaan ja myös Ihmishämärään, joissa synkkä, pahantahtoinen hahmo piinaa ihmisiä halki vuosien, vuosikymmenien, jopa vuosisatojen. Kaupunkilaiset tekevät sopimuksia Haataman kanssa, epäillen niiden järkevyyttä mutta pystymättä vastustelemaan. Haatama pitää ihmisiä otteessaan juuri niin kauan kuin heistä on hänelle hyötyä. Ihmiset alistuvat kohtaloonsa, joku ehkä vähän yrittää vastustella mutta luopuu siitä nopeasti. 

Muuten kyllä tykkäsin tästä. Synkkyys ei ole liian synkkää, vaikka tuntuukin siltä että kesiä ei ole ollenkaan vaan ikuinen marraskuu vallitsee. Ihmiset eivät pysty vastustamaan Haatamaa, mutta moni löytää hänen tarjoamiensa mahdollisuuksien ansiosta itsestään ihan uusia puolia. 

Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, ja jostain syystä pidin heistä kaikista. Tarinaa seurataan todella monesta näkökulmasta, mutta sitä kautta nähdään laajasti Haataman merkitys kaupungille niin hyvässä kuin pahassa. Kirjassa on noin 400 sivua, mutta tuntuu kuin se olisi ollut tuplasti pidempi. Ei helppoa luettavaa, mutta todella vangitsevaa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 25, "kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on toiseksi henkilöksi tekeytyminen. 

sunnuntai 5. maaliskuuta 2023

Marianne Cedervall: Varjo yössä

 

Marianne Cedervall: Varjo yössä

Ruotsinkielinen alkuteos Av skuggor märkt (2015)

Suomentanut Riie Heikkilä

Otava 2023

304 s.



Taas uusi ruotsalainen dekkarisarja, vaikkakaan ei esikoiskirja. Cedervallilta on suomennettu kaksi kirjaa vuosikymmen sitten, mutta jostain syystä Mullvaldsin murhat - sarjaa on alettu kääntää vasta nyt. No, parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Anki Karlsson muuttaa Tukholmasta Mullvaldsiin, eikä mene kuin hetki kun hän tulee sotketuksi mukaan outoihin, pian myös vaarallisiin asioihin. Takakannen mukaan "joku harrastaa ilkivaltaa", mutta se on varsin lievästi sanottu, kyseinen ilkivalta on varsin rajua. Pian Ankin pihasta löytyy ruumis, eikä kuolemantapaus jää ainoaksi. Ja koska Anki on muualta tullut, hän on mitä mainioin epäilyksen kohde. Vaan Ankipa liittoutuu eläkeläispoliisi Tryggven kanssa, ja yhdessä he sekä etsivät johtolankoja että pohtivat mahdollisia tapahtumalinjoja. Tiivis, päällepäin idyllinen kyläyhteisö kätkee salaisuuksia, jotka Anki aikoo kaivaa esiin. 

Tryggve laski soppalusikan alas ja risti kätensä leuan alle.
"Luulen että sinulla on sama juttu", hän sanoi. "Sinunkin sormenpäitäsi syyhyttää."
"Minunko? Ei sinne päinkään! Vaikka toki ajattelen tapahtumia koko ajan. Sitä en voi kiistää."
"Haluat pistää nokkasi toisten asioihin", Tryggve sanoi. 
Anki sivuutti miehen kommentin ja sai idean. Omasta mielestään aivan loistavan idean. 
"Minulla olisi ehdotus", hän sanoi.
"Anna tulla", Tryggve vastasi, ja Anki oli näkevinään kiinnostuksen välähdyksen miehen silmissä.
Kalakeitto oli taivaallista, ja Anki salli itselleen muutaman lusikallisen ennen kuin jatkoi ideansa selittämistä. 
"Ehdotan että teemme rauhan, Tryggve."
Tryggve kohotti kulmiaan.
"Teemme rauhan?"
"Niin. Sitä mieltä minä olen."
Tryggve mursi itselleen palan leipää ja upotti sen keittoon. 
"Jaa, ei kai se hirveän vaikeaa voi olla. Kunhan vain lakkaat olemasta niin itsepintainen ja härkäpäinen."
"En kai minä ole härkäpäinen! Sinähän aina olet niin pirun yrmeä."
Tryggve ei välittänyt vastata Ankin huomioon.
"Mikä koko ehdotuksesi on? Että teemme rauhan ja siinä se?" hän kysyi. 
"Ei ollenkaan. Ehdotan että alamme tehdä yhteistyötä. Mitäs sanot? Nolataanko nuo nuoret maitoparrat ratkaisemalla rikos itse?"
Anki nyökkäsi lähes huomaamattomasti kohti Tryggven entisten kollegoiden pöytää.

Cosy crimeksi tämä luokitellaan kansiliepeessä, mutta moneen muuhun sen genreen kirjaan verrattuna tapahtumat ovat kyllä hurjempia. Sävy on selvästi synkempi kuin esim. Richard Osmanin tai Eppu Nuotion kirjoissa. 

Tykkään Ankin hahmosta, hän on utelias mutta ei liian päällekäyvä tai nokkava. Hänellä on islanninhevosia, mikä osaltaan nostaa hänet mieleenpainuvaksi. Ragnar on pakollinen iljetys, mutta muista hahmoista saadaan tietää ehkä yllättävänkin vähän. Saa nähdä, muuttuuko tilanne seuraavissa osissa. Ruotsiksi sarjaa on ilmestynyt jo kuusi osaa. Kävin tänään hakemassa kirjastosta kakkososan, mielenkiinnolla seuraan onko tämä ruotsalaisversio Louise Pennyn Gamache-sarjasta. Kiinnostaa myös, riittääkö Mullvaldsissa rikoksia ja rikollisia moneen kirjaan, vai päätyykö Anki selvittelemään tapauksia jossain muuallakin. 

Helmet-lukuhaasteessa täytän kohdan 45, "kirja sopii haastekohtaan johon olet jo lukenut kirjan". Tämä olisi mennyt kohtaan 8, "kirja kertoo pienestä kaupungista".  Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on lemmikin tai kotieläimen ottaminen.

lauantai 4. maaliskuuta 2023

Jenny Fagerlund: Kesän suuret ja pienet salaisuudet

Jenny Fagerlund: Kesän suuret ja pienet salaisuudet

Ruotsinkielinen alkuteos Mitt hemliga liv (2020)

Suomentanut Antti Saarilahti

Gummerus 2022

304 s.


Moa perii yllättäen isoäitinsä kalustetun asunnon Tukholman Södermalmilta. Hän on hämmästynyt mutta myös hämillään. Asunto on tuttu ja rakas, mutta samalla se muistuttaa Moan ja isoäidin riidasta. Kun Moa alkaa siivota asuntoa myyntikuntoon, hän huomaa kiintyvänsä siihen yhä enemmän. Kun hän ottaa sinne isänsä koiran hoitoon, se alkaa tuntua yhä enemmän kodilta. Moan poikaystävä Ruben ei ole asiasta lainkaan innoissaan. Hän ei siedä nuhjuista asuntoa vaan haluaa heidän ostavan yhteisen kodin, uuden ja modernin, ihan toiselta suunnalta Tukholmaa. Moa yrittää kovasti olla Rubenille mieliksi, mutta ajautuu salaamaan tältä asioita. Vielä kun perintöasuntoon alkaa tipahdella isoäidin kirjoittamia kirjeitä, Moa kiinnittyy isoäitiin ja asuntoon yhä tiukemmin.

”Mummi sai päähänsä kaksitoista vuotta sitten, että hänpä muuttaa Tukholmaan, ja ennen kuin ehdimme reagoida, hän oli ostanut asunnon ja oli jo järjestelemässä muuttoa täyttä häkää.”
”Kuinka vanha hän oli silloin?”
”Kahdeksankymmentäviisi.”
”Suuri elämänmuutos.”
”Me kaikki yllätyimme kovasti, mutta hän oli pysäyttämätön. Minusta oli kuitenkin hienoa, että hän uskalsi. Hän oli aina ollut sellainen, ei empinyt vaan antoi vain mennä. Kun hän täytti kahdeksankymmentäkuusi, hän matkusti ryhmämatkalla Kiinaan.”
Artur nauraa hörähti ja keskeytti puuhansa. ”Kuulostaa ihailtavalta naiselta.”
”Sitä hän on… oli” Moa huokaisi syvään. ”Totta puhuen on aika kauheaa, että kaikki hänen tavaransa ja kaikki, missä hän on ollut mukana, vain heitetään menemään.”
”Mutta voithan sinä säästää osan.”
”Niin minä aionkin. Ja aion pyytää jotakuta arvioimaan huonekalut. Mummilla oli joitain todella hienoja esineitä.”

Olen lukenut tänä vuonna jo nyt enemmän viihdekirjallisuutta kuin monena vuonna yhteensä, mutta olen näköjään onnistunut valitsemaan minua viihdyttäviä, ei liian hömppää olevia kirjoja. Toki tässäkin on tiettyä ennalta-arvattavuutta mieskuvioissa, mutta miesasiat eivät ole tarinan päälinja vaan ne pysyvät sivuosassa. Tärkeintä on isoäidin asunto, se mitä se on merkinnyt ennen ja mitä se merkitsee nyt, myös millaisen tulevaisuuden se voi antaa. Kirjeiden kautta Moa kohtaa uuden puolen isoäidistä, ja oppii samalla asioita itsestään. Hassua kyllä, tässä tuntuu olevan enemmän antiikkiesineitä kuin Antiikkikahvila-sarjassa. Moa on töissä huutokauppakamarilla, ja saa siellä työskentelevältä Arturilta apua asunnon sisustamiseen ja remontointiin liittyvissä asioissa. Mielenkiintoista!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 15, ”kirjan nimessä on ja-sana”. Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 2, ”kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta”, 13, ”kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs” sekä 42, ”kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa”. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on muutos parisuhteessa.