Mattias Edvardsson: Viimeinen piilo

 

Mattias Edvardsson: Viimeinen piilo

Ruotsinkielinen alkuteos Gravglänta (2024)

Suomentanut Antti Immonen

Like 2025

367 s. 

Ensimmäinen osa Rikospaikka Söderslätt sarjaa vie lukijat vuosien 1989 ja 1994 Skåneen. Kahdeksanvuotiaan Robinin kadotessa lähimetsään poliisin avustaja Gunni Hilding pääsee mukaan tutkintaan. Hänellä on paikallistuntemusta, jota tarvitaan poikaa etsiessä. Tutkinta on hidasta, sillä todistajanlausunnot ovat hyvin epävarmoja. Tapauksen alkaessa selvitä Gunni ei kuitenkaan ole tyytyväinen. Hänen mielestään kaikkea ei ole tutkittu riittävän perusteellisesti, eikä hän koe kaikkia käytettyjä tutkimusmetodeja oikeiksi. 

Kun myöhemmin toinen poika katoaa leirintäalueelta, Gunnia tarvitaan jälleen. Hän yrittää pitää vanhempaa tapausta esillä uuden rinnalla, mutta ei juuri saa kannatusta. Silti hän on varma, että on oikeassa. Jokin vanhassa jutussa hiertää. Uudessa tapauksessa on epätarkkoja havaintoja, mutta kuitenkin jotain mikä saa palasia liittymään toisiinsa. 

Nyt Gunni sai ryhmän täyden huomion. Hänen oli vaikea uskoa, että tämä oli todella tapahtunut. Vielä viime viikolla hän oli ollut Malmön Folkets Parkin liikennekoulussa opettamassa päiväkotilapsille, että heidän pitää katsoa oikeaan ja vasempaan ennen astumista suojatielle. 

Gunni oli jo pitkään harkinnut poliisin työstä luopumista ja uudelleenkouluttautumista. Toki oli mukavaa työskennellä ihmisten kanssa, ja useimmat kohtelivat häntä kunnioittavasti, mutta kun ilmapiiri kiristyi ja ilmeni ristiriitoja, Gunni saattoi hautoa asiaa iät ja ajat ja miettiä, olisiko hänen pitänyt tehdä jotain toisin. Ehkä hänen olisi pitänyt kuunnella perhettään ja ryhtyä opettajaksi. 

Ja nyt hän olikin yhtäkkiä keskellä murhatutkimusta. 

Surullista lukea rikostapauksista, joissa osallisena on lapsia. Tässä heitä on lisäksi monenlaisissa rooleissa etenkin pitkin varhaisempaa tutkintaa. Rikoksia ei kuvata tarkasti, tärkeämpää on lasten asema osana tiivistä yhteisöä. Kyse on myös siitä, mitä rikos tekee porukalle, jossa kaikki tuntevat toisensa. Uskotaanko siihen, että syyllinen on joku meistä, halutaanko tekijän olevan joku huonomaineinen vai toivotaanko syypääksi täysin yhteisön ulkopuolista tekijää.  

On kiinnostavaa nähdä, missä ajassa seuraavassa osassa liikutaan, ollaanko silloin yhä 1990-luvulla vai myöhemmässä ajankohdassa. 

Asko Sahlberg: Marraskuun mies

 

Asko Sahlberg: Marraskuun mies

Kansi Tommi Tukiainen

Like 2022

408 s. 

Marraskuussa 1919 kauppaneuvos Nylanderin pihaan saapuu rääsyläinen. Jostain syystä Nylander kutsuu Aulis Haatamaksi esittäytyneen hahmon sisään ja palkkaa autonkuljettajakseen. Pian hän ja koko kaupunki saavat huomata, ettei Haatama ole lainkaan sitä miltä näyttää. Hintelän kuoren alla on ahne ja häikäilemätön mies, joka ei lainkaan epäröi käyttää toisten heikkoja kohtia hyväkseen. Pirtun salakuljetuksesta alkanut liiketoiminta laajenee nopeasti, ja pian Haatama on mukana lähes kaikessa kaupungin yritys- ja kiinteistötoiminnassa. Kaupunkilaiset sekä pelkäävät että ihailevat häntä. Hän antaa töitä hyvinkin hövelisti, usein jo ensikohtaamisella. Kaikki työt eivät kuitenkaan kestä päivänvaloa, ja Haatamalla on valta tuhota yhtä nopeasti kuin pelastaa. 

Marraskuussa 1939 kaupunkiin saapuu vieras, joka muuttaa kaiken. 

"Minähän sanoin, ettei Haatamalle yksi putiikki riitä", Erkki Kivirinta muistutti vaimoaan. "Jo antiikin Roomassa orjat pääsivät joka vuosi yhdeksi päiväksi isäntien paikalle, mutta Haatamalle ei yksi päivä riitä, tai hän tekee päivästään vuoden pituisen. Usko pois, Joona tulee vielä ulos valaan vatsasta ja irvistää."

Kauppaneuvos Nylander olisi saattanut ajautua ahdinkoon, jollei hän olisi omistanut sahaa. Rakennustoiminta oli elpynyt niin, että kaikki puunjalostusteollisuus kukoisti. Luotettavia tuloja Nylander sai myös vuokrataloistaan, mutta toisaalta kaupungin silmäätekevissä piireissä juoruttiin uuden asuinalueen rakentamisesta koituneista valtavista veloista. Kauppaneuvos oli lakkauttanut tai myynyt monta liikettä ja kun Haataman huhuttiin aikovan perustaa työväentalon viereen matkustajakodin, salongeissa ja keittokomeroissa todettiin itsestäänselvyytenä, että entinen autonkuljettaja oli päättänyt varastaa entisen työnantajansa hotellin asiakkaat. 

Alusta asti minua vaivasi kirjan heikkikännömäinen tunnelma. Ajatukset menivät väistämättä Runoilijaan ja myös Ihmishämärään, joissa synkkä, pahantahtoinen hahmo piinaa ihmisiä halki vuosien, vuosikymmenien, jopa vuosisatojen. Kaupunkilaiset tekevät sopimuksia Haataman kanssa, epäillen niiden järkevyyttä mutta pystymättä vastustelemaan. Haatama pitää ihmisiä otteessaan juuri niin kauan kuin heistä on hänelle hyötyä. Ihmiset alistuvat kohtaloonsa, joku ehkä vähän yrittää vastustella mutta luopuu siitä nopeasti. 

Muuten kyllä tykkäsin tästä. Synkkyys ei ole liian synkkää, vaikka tuntuukin siltä että kesiä ei ole ollenkaan vaan ikuinen marraskuu vallitsee. Ihmiset eivät pysty vastustamaan Haatamaa, mutta moni löytää hänen tarjoamiensa mahdollisuuksien ansiosta itsestään ihan uusia puolia. 

Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, ja jostain syystä pidin heistä kaikista. Tarinaa seurataan todella monesta näkökulmasta, mutta sitä kautta nähdään laajasti Haataman merkitys kaupungille niin hyvässä kuin pahassa. Kirjassa on noin 400 sivua, mutta tuntuu kuin se olisi ollut tuplasti pidempi. Ei helppoa luettavaa, mutta todella vangitsevaa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 25, "kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on toiseksi henkilöksi tekeytyminen. 

Kirja on luettu myös blogeissa Marjatan kirjat ja mietteet, Amman lukuhetki ja Kirjasähkökäyrä.

Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan

 

Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan

Englanninkielinen alkuteos Against the Loveless World (2020)

Suomentanut Anna-Mari Raaska

Like 2022

384 s.

Susan Abulhawa oli minulle tuttu vain nimenä, en ole ennen tätä lukenut hänen kirjojaan. Rakkaudetonta maailmaa vastaan on kolmas häneltä suomennettu teos. Se on kyllä vaikuttava, mutta en silti pitänyt siitä niin paljon kuin etukäteen ajattelin. 

Tarinan alussa Nahr on israelilaisessa vankilassa, on ollut siellä jo pitkään, vailla tietoa milloin pääsee vapauteen jos pääsee ollenkaan. Päivät ovat yksinäisiä, toistensa kaltaisia. Kun Nahr saa paperia ja kynän, hän alkaa kirjoittaa elämäntarinaansa. Lukija pääsee mukaan nuoruusajan Kuwaitiin, varhaisaikuisuuden Jordaniaan ja lopulta hänen vanhempiensa kotimaahan Palestiinaan. 

Oli paikka mikä hyvänsä, elämä on ankaraa. Palestiinalaiset ja heidän jälkeläisensä ovat aina ulkopuolisia, epäilyttäviä, juorujen kohteita, pelottaviakin. Isän kuoltua Nahr elää äitinsä, isoäitinsä ja veljensä kanssa. Rahasta on pulaa, vaikka Nahr tekee kahta työtä. Tanssimisesta pitävä tyttö ajautuu prostituutioon. Kun ensin Saddam Hussein ja sitten amerikkalaiset saapuvat Kuwaitiin, perheen on paettava. Jordania ei tarjoa yhtään helpompaa elämää. Epäonnistuneen avioliiton jälkimainingeissa Nahr lähtee käymään Palestiinassa, missä puolison perhe osoittaa hänelle yllättävänkin suurta kiintymystä. Hän tuntee suurta ristiriitaa ja miettii, onko hänen paikkansa äidin luona Jordaniassa vai anopin luona Palestiinassa. Olosuhteet tulevat tälläkin kertaa väliin ja muovaavat hänen kohtalonsa lopulliseen muotoon. 

"No niin sisko, no niin." Hajjeh Um Mhammad veti ystävänsä pois. "Syödään nyt. Jos Jumala sallii, syömme seuraavan ateriamme yhdessä pian juhliaksemme Ghassanin paluuta." Hän alkoi kauhoa kastiketta riisin päälle ja käski meidän kantaa loput sisään kulhoissa, jotka sijoitettaisiin keskimmäisten tarjotinten ympärille. Asetimme esiin höyryävät tarjottimet mansafia: mureaa lammasta mausteisessa jogurttikastikkeessa sahramiriisipedillä, kruunattuna paahdetuilla manteleilla, persiljalla ja pinjansiemenillä.

Ihmisiä oli niin paljon, että kaikki eivät mahtuneet sisään. Jotkut veivät yhden tarjottimista terassille ja söivät Palestiinan lokakuun viileässä ja raikkaassa tuulenvireessä. 

Mansaf oli nuoruudessani ateria, jota syötiin lomilla ja silloin, kun paljon ihmisiä kokoontui yhteen. Se, että se syödään sormin, tekee siitä vieläkin erityisemmän. Tällaisten perinteiden jatkumo auttoi minua yhdistämään paikan, johon minut oli karkotettu, ja kotimaani, johon minulla oli syntymäoikeus ja johon olin nyt luonut itselleni kodin, mutta silti tiesin, etten voisi enää koskaan olla kokonainen yhdessä paikassa. Juuri tätä maanpakolaisuus ja perinnöttömäksi joutuminen merkitsi - tasapainoilemista hajareisin jalat suljetuilla rajoilla, ei koskaan kokonaisena. Yhdessä paikassa oleminen merkitsi jäsenten irti repimistä toisesta. Ikävöin äitiäni. Veljeäni ja isoäitiäni. Muodostin pallon mansafista kädessäni ja katselin ympäri huonetta. Bilal, Jumana, Samer, Wadee ja Faisal, muut ystävät, Hajjeh Um Mhammad ja hänen sisarensa, naapurit ja vielä lisää sukulaisia. Kuuluin tänne, mutta niin paljon minusta oli vielä palasina muualla. 

Ehkä suurin ongelma itselleni tässä oli se, että en oikein pitänyt yhdestäkään henkilöhahmosta, en edes Nahrista. Hän kokee tarinassa paljon väkivaltaa, mutta mielestäni hän itse käyttää sitä turhan usein, ennen kaikkea sellaisissa tilanteissa joissa väkivalta ei olisi lainkaan tarpeen. Hän on temperamenttinen, kyllä, mutta silti hän tuntuu monesti kiukuttelevan kuin nelivuotias lapsi. Eniten pidin Nahrin isoäidistä, hänen liioiteltu ankaruutensa ja tyytymättömyytensä tekivät hänestä minulle kaikkein läheisimmän hahmon, jonkun josta sai tarttumapintaa. 

Sen sijaan pidin kovasti eläväisestä kuvauksesta etenkin ruuan ja luonnon kohdalla. Melkein siinä itsekin hikoilee auringonpaahteessa oliiveja poimiessa ja maistaa suussaan mantelin maun. 

Maailma on julma paikka, en tiedä oliko nyt vaan kertakaikkisen väärä aika tälle kirjalle vai mikä mätti. Tuntui että Nahrilla perheineen ei juuri muuta ole kuin päivästä toiseen toivottomuutta, jatkuvaa väkivaltaa, epäoikeudenmukaisuutta. Iloa ja toivoa ei paljon pilkahtele. Takakannen teksti puhuu "mustan huumorin" sävyttämästä romaanista, mutta minä en sellaista löytänyt. Ellei mustaksi huumoriksi lasketa sen tyyppisiä hetkiä, jotka minä koin turhana ilkeilynä (kuten se kun Nahr kiipeää viikunapuuhun, tappelee naisen kanssa - ja nauraa jälkeenpäin). Isoäidin ja Nahrin keskinäinen sanailu tai isoäidin heittelemät välihuomautuksen muiden keskusteluihin ovat minulle tarinan humoristisinta antia. 

Muuten olisin saattanut jättää tämän kesken, mutta luin loppuun että sain Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 24, "kirjan on kirjoittanut Lähi-Idästä kotoisin oleva kirjailija" ja Seinäjoen kirjaston lukuhaasteeseen kirjan jossa ollaan vankilassa. 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjamies, Kirjailuja ja Kirjakaapin kummitus. 

Rosa Liksom: Väylä

 

Rosa Liksom: Väylä

Like 2021

266 s. 

On syksy 1944. Lapissa raivoaa sota, ja ihmisten on lähdettävä evakkoon. He ottavat mukaan karjan ja suuntaavat kohti Väylää, rajajokea. Sen toisella puolella odottaa turvapaikka, Ruotsi. Matkaa tehdään jalkaisin, joten se etenee hitaasti. Nimetön päähenkilö, 13-vuotias tyttö kulkee ystäviensä ja heidän perheidensä karjan kanssa. Raskaana oleva äiti on lähtenyt eri tietä yhdessä Sedän kanssa. Tyttö odottaa Ruotsiin pääsyä ja äidin tapaamista. Tie kulkee useamman eri leirin kautta, eikä äitiä meinaa löytyä. Leireillä on varsin kurjat olosuhteet, on kylmä ja taudit leviävät. Vaatetta on, mutta ei välttämättä talvipakkasiin sopivaa. Ihmisiä on liikaa, ja moni turhautuu toimettomuuteen. 

Kun tyttö pääsee äidin jäljille, kohtaaminen ei ole sellainen kuin hän on odottanut. Tunteet ovat puolin ja toisin jäässä. Uusi pikkuveli lohduttaa, mutta vain hetken. Täältäkin leiriltä on lähdettävä. Kun rauha koittaa, alkaa pitkä ja raskas kotimatka. Mikä kotona odottaa? Evakkoaika kesti noin vuoden, mutta hävitys on ollut kova. Toisaalta on hinku päästä kotiin, toisaalta pelottaa. Onko kotia enää olemassa? Entä perhe ja muut ihmiset, millaista on palata entiseen kun kukaan ei ole entisellään? 

Tulima leirille. Taivas oli paiskonu ajolunta piikkilanka-aithaanki niin ettei piikkejä ennää näkyny. Yritin pittää kiini hamheen helmasta ja juoksin parakhiin. Aikili oli ollu minun vasemassa kainalossa koko matkan ja oli eehleen. Käperyin omale ritsile. Kuuntelin lumimyrskyä. Klasit olit lumen peitossa eikä niitten läpi nähny. Net helisit, katto ritisi ja välilä kuulu koa jyske, niinko pyöre olis tarranu parakin seihniin ja riepotellu niitä. Mie pölkäsin, että kohta klasi paiskautuu tuulen voimasta sisäle ja pyry tunkee parakhiin. 

Aamusta ko heräsin, myrsky oli menny tiehensä ja Aurinko killisteli taihvaanrannassa. Puukko-Väinö veisti puisen ristin. Se lainasi taas herra Pattijoen oria ja ajoima kahesthaan hautuumaale kimmeltelevässä kelissä. Puukko-Väinö teki rautakangela jäisseen maahan reiän ja iski krossin siihen. Nimeä siinä ei ollu. 

Olin kuullut monia kommentteja, että kirjan kieli eli tornionjokilaakson murre on pelottanut monia etukäteen, mutta että siihen tottuu nopeasti. Tampereen kirjamessuilla Liksom antoi vinkin, että kannattaa lukea kirjan viisi ensimmäistä sivua ääneen niin huomaa, että ymmärtää kaiken. Hän luki kirjan ensimmäisen luvun ääneen, ja huomasin silloin, että sanoissa on riittävästi tuttua jotta niistä saa kiinni. Eikä haittaa, vaikkei ihan jokaista ymmärtäisi heti tai ollenkaan. Toki lukeminen oli minullakin normaalia hitaampaa, mutta toisaalta, myös tarina on sellainen ettei sen kanssa pidä kiirehtiä. 

Minulle jäi tuntu, että kirja on hurjan paljon kokoansa suurempi. Sivuja on 266 ja tapahtuma-aika noin vuoden mittainen, mutta miten paljon tarinaan mahtuukaan! Tapahtumia ei sinänsä ole hirveä paljon, matka etenee hitaasti mutta tasaisesti kohti Ruotsia ja sieltä takaisin. Yksittäisiä kohtaamisia ihmisten kanssa on useita, ja niihin liittyy monenlaisia tunteita. Jotkut kohtaamisista ovat pelokkaita, toiset hauskoja, kolmannet yllätyksellisiä, neljännet hiljaisia. Perheet ovat hajalla, joten monilla on huoli tai suru perheenjäsenistään. Ovatko rintamalla olijat elossa? Missä ovat äidit pikkulapsineen? Lisäksi karjan kanssa sattuu kaikenlaista karkailusta poikimiseen.

Tie on samaan aikaan armoton ja turvallinen. Koti on jätetty eikä ole tietoa, milloin sinne voi palata. Tien päässä on kuitenkin turvapaikka. Ja kun pysyy tiellä, välttää niin suot kuin miinat. 

Tarina on todella voimakas ja se koskettaa syvältä. Tytön mukana on samaan aikaan helppo ja vaikea kulkea. Helppo siksi, kun tarina imaisee mukaansa ja pitää tiukasti kiinni. Vaikea siksi, koska aihe on raskas eikä etukäteen voi aavistaa, ketä kohtaa onnellinen loppu ja ketä ei. Myös karjan kohtalo jännittää matkan aikana. 

Hieno teos, joka ansaitsee saamansa kehut. Väylää on luettu paljon, siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Kirjasähkökäyrä, Kirjaluotsi ja Kirjahavahduksia. 

Helmet-lukuhaasteeseen kuittaan kohdan 28, "kirjan päähenkilö on alaikäinen". Väylä sopisi myös esimerkiksi kohtiin 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota" sekä 29, "kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan kaukana kotoa. 

Quentin Tarantino: Once Upon a Time in Hollywood

 

Quentin Tarantino: Once Upon a Time in Hollywood

Englanninkielinen alkuteos Once Upon a Time in Hollywood (2021)

Suomentanut Juha Ahokas 

Like 2021

392 s.

Tunnustan heti, että en ole nähnyt Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood -elokuvaa, enkä siten tuntenut kirjan hahmoja ennalta. Kiinnostus elokuvaa kohtaan kyllä heräsi, ja aion sen katsoa. Sen jälkeen voin miettiä, olisiko lukukokemus ollut erilainen, jos olisin sen nähnyt ennen kirjan lukemista.

Tarinassa on kolme päähenkilöä, näyttelijät Sharon Tate ja Rick Dalton sekä Rickin stuntmiehenä toiminut Cliff Booth. Eletään 1960-luvun loppua, ja kaikkien elämä on jonkinlaisessa risteyskohdassa. Dalton on tehnyt lännenelokuvia ja tv-sarjan, mutta on viime vuosina jämähtänyt pahiksen rooliin ja päätynyt aina tapetuksi. Sitten hänelle tarjoutuu mahdollisuus päästä tekemään länkkäreitä Eurooppaan, lisäksi hän pääsee mukaan uuteen tv-sarjaan. 

Cliff puolestaan kärsii töiden vähyydestä; kun Rick pääsee Eurooppaan, siellä on yleensä stuntit valmiina eikä häntä tarvita. Hän onkin ajautunut enemmän Rickin autonkuljettajaksi ja assistentiksi. Taustalla hänellä on sotasankarimenneisyys ja sarja erilaisia väkivaltatekoja, joista hän ei koskaan ole joutunut vastuuseen. 

Sharon on liftannut Hollywoodiin, päätynyt yksiin ohjaaja Roman Polanskin kanssa ja tehnyt menestyksekkäitä rooleja elokuvissa. Silti hän on epävarma, että tykkääkö yleisö hänestä ja toisaalta,  pitääkö hänen aina olla tietynlaisissa rooleissa, niin valkokankaalla kuin kotona. 

Kolmikon liepeillä häälyy myös Charles Manson "perheineen", aikaan jolloin ryhmän teot olivat lähinnä hengailua ja satunnaisia ihmisten säikyttelyjä. Esillä on enemmänkin Manson muusikkona, kerrotaan keiden kanssa hän vietti aikaa ja mikä hänestä olisi voinut tulla, jos musiikin saralla asiat olisivat menneet toisin. 

Uusi käänne saa Stacyn purskauttamaan juoman suustaan.

"Hyvästi, Bernardo", Rick sanoo heilauttaen kättään teatraalisesti. Sitten nojautuen eteenpäin hän kysyy Jim Stacyltä: "Saanko roolin nyt?"

Jim laskee lasin kädestään. "Totta kai saat, olet viimeinen kaveri helvetin listalla."

"Juuri sitä tarkoitin", Rick selittää. "Milloin viimeinen helvetin kaveri helvetin listalta on valittu mihinkään? Kun päästään viimeiseen helvetin kaveriin listalla, helvetin lista heitetään pois ja laaditaan uusi helvetin lista!"

Hitto, Stacy ajattelee, juuri niinhän sitä tehdään.

"Nyt listalla ei ole kolmea helvetin Georgea vaan kaksi helvetin Bobia. Redford ja Culp. Ja sitten yhtiössä päätetään tehdä kaverista britti, ja Michael Caine saa sen helvetin roolin. Tai yhtiössä päätetään lopultakin maksaa Paul Newmanille se, mitä hän pyytää. Tai Tony Curtisin väki soittaa ja tarjoaa hyvää diiliä Tonyn mukaan ottamisesta. Joka tapauksessa minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia."

Sitten Rick katsoo Cliffiin ja asettaa tyhjän lasinsa painokkaan lopullisesti baaritiskille kertoen, että on tullut aika häipyä.

"Ja näillä sanoilla, herra Lancer, lausun teille adieu. Minun on opeteltava helvetillinen määrä vuorosanoja vielä tänä iltana, ja minun on paras opetella ne kunnolla tai se nenäkäs pikku tarmonpesä tekee minusta hakkelusta huomenna."

Kirjaan tarttuessani olin epäileväinen, mietin että mahtaako minua kiinnostaa 1960-luvun Hollywood. En tiedä aikakauden elokuvia, en näyttelijöistäkään sen enempää kuin liudan nimiä. Kirja kuitenkin vei mukanaan heti alkusivuilta. Suosikkihahmoni on Cliff, josta paljastuu yllättäviä puolia pitkin matkaa. On myös mielenkiintoista päästä kurkistamaan, millainen on stuntmiehen työ. 

Tarantino on saanut kirjoitustyöhön apua monilta näyttelijöiltä, jotka ovat kertoneet, millainen ala oli 1960-luvun lopulla. En tiedä, onko se lopultakaan muuttunut paljoa. On näyttelijöitä, jotka ovat jääneet tietynlaisten roolien vangiksi. Vai kuka muistaa nähneensä Willem Dafoen lempeänä perheenisänä? Kilpailu on kovaa, eikä yksi onnistuminen tarkoita sitä, että urasta tulisi menestyksekäs. Aina tulee uusia, nuorempia sankareita. Päihteet taitavat yhä olla ongelma monille; kaikilla ei pää kestä sen enempää menestystä kuin sen katoamista. 

Vaikka tarinassa on väkivaltaa, siinä on myös huumoria. Viihdyin kirjan parissa yllättävän hyvin, enkä olisi malttanut pitää lukemisessa taukoja. Lukiessa saa myös olla tarkkaavainen, välillä tarinassa hypätään muutaman vuoden taakse tai elokuvan kuvauksiin, ja joskus kestää hetken aikaa tajuta että miten tämä kohta liittyykään kokonaisuuteen. En myöskään pysynyt aina kärryillä siitä, kuka oli ollut missäkin elokuvassa tai tv-sarjassa, enkä tiedä mitkä niistä jos mitkään on oikeasti tehty, tai ovatko kaikki kirjan henkilöt oikeita ihmisiä. Se ei kuitenkaan haitannut, tiesin että aina voin googlettaa mutta en sitä jaksanut tehdä. Ehkä joku toinen jaksaa :)

Kaikkinensa hieno kirja!

Helmet-lukuhaasteeseen saan tällä - lopultakin - kohdan 5, "kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan". Se liittyy monellakin tapaa; toisaalta taustalla on Tarantinon oma elokuva, toisaalta kirjassa hahmot keskustelevat elokuvista, sekä niistä missä ovat näytelleet että niistä mitä ovat nähneet. 

Heikki Salo: Kynsilehto

 

Heikki Salo: Kynsilehto 

Kuvitus Eero Heikkinen

Like 2001

143 s.

Helmet-lukuhaaste on edennyt loppusuoralle, tällä kertaa sain täytettyä kohdan 27, "kirjan päähenkilö on eläin". Haahuilin kirjaston hyllyjen välissä ja ihan sattumalta bongasin hyllystä Heikki Salon kirjan. Se koostuu lyhyistä tarinoista, joissa kuolleet, Kynsilehtoon haudatut lemmikkieläimet kertovat elämästään ja kuolemastaan. Mukana on monipuolinen katras, on kissoja ja koiria, kilpikonnia ja kotiloita, papukaijoja ja akvaariokaloja. 

Sivun - parin mittaiset tarinat ovat samaan aikaan hauskoja ja traagisia. Harva eläimistä on kuollut vanhuuteen, yleisemmin henki lähtee onnettomuuden, myrkytyksen tai huonon kohtelun takia. Vaikka kuolema on ollut usein kauhea tapahtuma, eläinten kertomana se muuttuu usein mustaksi huumoriksi. Lakoniset toteamukset vetävät väkisin suuta hymyyn, samoin joidenkin eläinten käyttämä murre. 

Timmi

(...)

Arvaatte varmaan? 

"Hommataan Timmillekin oma hautapaikka valmiiksi!"

Että semmoinen neronleimaus.

Niinpä parin vuoden ajan viikoittain, keväästä syksyyn, poikkesimme myös täällä eläinten hautausmaalla ja hoidimme ennalta varattua lepopaikkaani. 

En tiedä mitä he siinä näkivät, tai mitä te asiasta tuumitte, mutta joka kerta kotiinlähdön aikaan sihautin kummulleni tuikeat kuset. 

-----------------------------------------------------

Naukku etc.

(...)

Kesälomittajaa leikkivällä laiskalla sukulaispojalla oli sinä perjantai-iltana kiire kaljalle. Niinpä hän päätti vähän rationalisoida työmetodeja. Kundi poltti meidät loput kerralla, ja annosteli sitten sopivasti eri astioihin.

Kalmankarvaita terkkuja lähettelee täältä haudan takaisesta pahviboksista puolikas kotikissa, noutajan häntä, rotan koipi ja pää, gerbiili, kanin pylly ja kanarialintu.

Noin suurin piirtein.

---------------------------------------------------

Vireeni

(...)

Son nyn nääs nii, että kyä mulle riitti se yks juaksukilpailu, se missä äijjävainaan siittiösolu kerkes äireenartum munasolun seinien suajaan ensimmäisenä. Sej jäläkeen en oo kiirusta pitäny. 

Meikä nuakku Pispan kennelis, ku ovellaj joku kailotti että "mollaan pohojammaalta, asutahan omakotitaloos ja ollahan laiskoja liikkumaha. Notta mikä koira meille sopii?" Mää melekeen liikahrin. 

(...)

Tämä oli toden totta yllätyskirja, en tiennyt ollenkaan tämmöisen olemassa olosta, enkä lainatessani arvannut että viihtyisin sen kanssa oikein hyvin. Eläinten huomiot ihmisistä ja maailmasta ovat teräviä, ja herättävät paljon ajatuksia. Vaikka kirja on julkaistu 20 vuotta sitten, havainnot ovat yhä tunnistettavia ja ajankohtaisia. Moni eläin kärsii, kun se on hankittu lemmikiksi ilman minkäänlaista tutustumista lajiin ja siihen, millaista huolenpitoa eläin tarvitsee. Tai on otettu seurallinen eläin ainoaksi lemmikiksi. Moni eläin kuolee, kun ei saa sairauteen hoitoa, tai kun ihminen hoitaa sitä oman mutu-tuntumansa mukaan. Eläimeen kyllästytään tai hermostutaan, kun ei ymmärretä miksi se käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Toisaalta eläimen kanssa ystävystytään, sitä rakastetaan, sen kanssa jaetaan elämä.

Minä tiedän nuo tyttöset. Äiti ei anna hankkia eläintä, ja isä on allerginen. Sitten sitä hoidetaan pientä nallenukkea tai kangashiirulaista kenkälaatikossa. 

Helena Waris: Nuorgamin vettä

 

Helena Waris: Nuorgamin vettä

Like 2019

334 s.

Suhtauduin tähän kirjaan hiukan ennakkoluuloisesti; mietin, että noinkohan idea kuljettaa ämpärillistä vettä halki Suomen kantaa loppuun asti. Turhaa mietin, hyvin kantaa! 

Mikke Korhonen on lyönyt kaverinsa kanssa satasesta vetoa, että hän kuljettaa ämpärillisen vettä Nuorgamista Helsinkiin. Ja vieläpä niin, että ei kanna itse vaan hankkii kantajat matkan varrelta. Eikä siinäkään kaikki, vaan kantajien pitää maksaa hänelle kantamisesta. Ei sentään rahalla, vaan maksuksi käy mikä tahansa. Alku on hankalaa, tietenkin. Onhan se nyt aivan pöljä idea lähteä tallustelemaan ämpärin kanssa. Mutta Miken kaveri Jere keksii tehdä projektille Facebook-sivun, ja julkisuus saa asioihin vauhtia. Kun lampaantaljoja on toistakymmentä mutta patjoja ei yhtään, somen voima saa tilanteen muuttumaan. Kaikki ei suju mutkattomasti, sillä matkaajia uhkaavat monet vaarat. Ehtiikö Mikke pelastaa ämpärin janoiselta koiralta? Jääkö Mikke naisiin ja unohtaa projektinsa? Onko somen ja muun median luoma paine Mikelle liikaa? 

Lähden ajamaan norjalaisen perässä. Ämpäri kiikkuu ja kallistelee uhkaavasti, kun hiihtäjä työntää toisessa kädessään olevilla sauvoilla lisää vauhtia, vaikka mielestäni sitä on jo ihan tarpeeksi. Tyyppi sivakoi kolmeakymppiä, vaikka on lievä ylämäki. Pitkän suoran päässä näkyy loput porukasta sinipunaisissa trikoissaan. He ovat jääneet odottamaan toveriaan ja tuulettavat kuin parhaissakin kisoissa. Norjanpoika ojentaa sangon lähimmälle kaverilleen, ja ennen kuin ehdin irrottaa turvavyötäni, porukka lehahtaa taas liikkeelle.

(...)

Enkä sitä paitsi tahdo jättää ämpäriä noiden ihmisten käsiin. Ajan vain kilometrin, pari, niin että näen kantajan peräpeilistäni edes pienenä pisteenä. Minun ja ämpärin välillä on side, joka ei veny kolmeakymmentä kilometriä. Ei edes kymmentä. En luota noihin lappalaisiin, jotka ovat kuin kuumeessa, liian kiinnostuneita vedestäni. Pesevät varmaan käsiään siinä kun valvontani pettää. Jos he vaihtaisivat veden, en huomaisi sitä. Minun täytyy vain toivoa, ettei minua kuseteta. Eikä kukaan kuse ämpäriini.

Kirja on hauska lukukokemus, siinä on toinen toistaan uskomattomampia kommelluksia. Moni asia menee pieleen, mutta usein on onnepotkujakin. Moni hahmo on hupaisa, ja ilokseni jotkut tavataan useammankin kerran. Somekeskustelu on myös huvittavaa luettavaa.

Tarina on riemukas, mutta ei kuitenkaan pelkkää huumorihöttöä. Mukana on monia isoja ja vakavia asioita parisuhteista yksinäisyyteen, lapsettomuudesta mustasukkaisuuteen. Miken ja ämpärin tielle osuu monia ihmisiä kummallisuuksineen, ja erilaisia sattumuksia riittää jokaiselle päivälle. 

Matka taittuu enemmän tai vähemmän hitaasti, suunta on välillä hukassa, reittivalinta muuttuu - ja somekansa odottaa, milloin ämpäri tulee juuri heidän asuinpaikkaansa. Tarina on hyvä ajankuva siitä, miten jostain tulee ilmiö, kuinka ilmiö räjähtää käsiin ja kuinka somekeskustelu karkaa ohi aiheesta. Jos ämpäri katoaa näkyvistä, vaaditaan heti selityksiä. Reittivalinnoista kinastellaan, koska jokainen haluaisi nähdä ämpärin ja Miken livenä. Unohdetaan ihmis-Mikke ja hypetetään julkkis-Mikkeä. Jokainen vaatii osansa, eikä kukaan huomaa kysyä Mikeltä että mitä hän haluaa. Onneksi hän itse pysyy järjissään ja tietää, missä rajat ovat.

Tästä saisi muuten (oletettavasti) hyvän elokuvan tehtyä, niin herkullisia rooleja olisi tarjolla. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 35, "kirjassa käytetään sosiaalista mediaa". Se sopii myös esimerkiksi kohtiin 2, "iloinen kirja" ja 34, "kirjan nimessä on luontoon viittaava sana".

Nuorgamin vettä on luettu myös blogeissa Lukutuikku, Annelin lukuvinkit ja Kuristava kirsikka.

Samuel Beckett: Huonosti nähty huonosti sanottu

Samuel Beckett: Huonosti nähty huonosti sanottu
Ranskankielinen alkuteos Mal vu mal dit (1981)
Samuel Beckettin englanninnos Ill seen Ill said (1982)
Vertaillen suomentanut Anni Sumari
Like 2002
60 s.

Nyt olen hämmentynyt. Olin hämmentynyt lukiessa, ja hetkeä myöhemmin vielä enemmän. Mitä oikein luin? Ja ennen muuta, mitä oikein koin? On samaan aikaan olo, että nyt osui käsiin helmi, mutta myös että en tajunnut mitään. 

Kirja jakaantuu lyhyisiin tekstipätkiin, mikä on lukijan onni. Lauseet ovat lyhyitä, mutta sanajärjestys  on usein outo. Peräkkäiset lauseet saattavat liittyä toisiinsa tai sitten eivät. Yksittäinen kohtaus on lyhyt, vaihdellen puolesta sivusta pariin sivuun. Kohtausten välissä on tyhjää tilaa; ainakin minä koin että ratkaisu antaa lukijalle aikaa pohtia lukemaansa. Aika monta kertaa kävi silti niin, että luin kohtauksen uudelleen, sekä käsittääkseni sisällön että nauttiakseni kielestä. 

Laitan alle sitaatin siinä muodossa, kuin teksti kirjassa on. 

                             Oli aika jolloin hän ei

lainkaan ilmestynyt kivivyöhykkeelle. Hyvin

pitkä aika. Ei siis antanut kenenkään nähdä

menemistään tai tulemistaan. Jolloin hän 

ilmestyi vain niityille. Ei siis antanut kenen-

kään nähdä hänen poistuvan niiltä. Muuten 

kuin taikavoiman vaikutuksesta. Mutta pikku-

hiljaa hän alkoi ilmestyä. Kivivyöhykkeelle. 

Ensin epäselvästi. Sitten yhä selvemmin ja sel-

vemmin. Kunnes lopulta hänet saattoi nähdä 

yksityiskohtia myöten ylittämässä kynnyksen

molempiin suuntiin ja sulkemassa oven taka-

naan. Sitten aika jolloin hän ei ilmestynyt nä-

kyviin seiniensä sisäpuolella. Pitkä aika. Mut-

ta pikkuhiljaa hän alkoi ilmestyä. Seiniensä

sisäpuolella. Epäselvästi. Itse asiassa se vaihe

on edelleen menossa. Vaikka hän ei enää ole

siellä. Ei ole ollut pitkään aikaan.

Olen aika lailla sanaton, mutta sisälläni kuplii riemu. Pidän tällaisesta sanoilla ja lauseilla leikittelyistä, etenkin kun leikiteltävä aihe ja sanasto on on eri tekstipätkissä eri. Mystinen nainen esiintyy läpi kirjan, pari kertaa tapaamme myös miehen. On mökki ja nummi, kirstu ja yö, kivi ja silmä. 

Tämä on kirja josta ei voi kertoa, se pitää jokaisen kokea itse. 

                             Nummi olisi sopinut pa-

remmin tarkoitukseen. Jos oli tarkoitusta johon

sopia paremmin. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 47, "kirjassa on alle 100 sivua". Tästä on blogattu myös Taikavuoressa. 

Peter Jacobi: Elämäni kirjana

Peter Jacobi: Elämäni kirjana
Saksankielinen alkuteos Mein Leben als Buch (2000)
Kuvitus Amelia Leoncini
Suomentanut Sari Hyvärinen
Like 2001
138 s.

Nyt löytyi helmi, joka osuu myös Helmet-lukuhaasteen kohtaan 16, "kirjassa luetaan kirjaa". Sattuupa käymään niin hassusti, että divarinpitäjä Dietrich Oger - lempinimeltään Diogenes - herää eräänä aamuna kirjana. Kyllä, kirjana jossa on 138 sivua. Hämmästyttävää kyllä, hän ei säikähdä asiaa, eikä tunnu ihmettelevänkään sen suuremmin. Hänen puolisonsa Gisela panikoi enemmän ja yrittää jos jonkinlaisia keinoja muuttaakseen kirja-Diogeneksen takaisin ihmiseksi. Sepä ei niin vain onnistukaan. Kirjana Diogenes elää hyvin kaksijakoista elämää. Toisaalta on mahtavaa tarkkailla maailmaa ihan uudesta näkökulmasta, toisaalta ärsyttää olla riippuvainen toisista. Aistit toimivat ja hän kykenee kommunikoimaan kirjan sivuille ilmestyvän tekstin kautta, mutta liikkumiseen hän tarvitsee muiden apua. Eikä työnteosta tahdo tulla mitään. Ennen pitkää Diogenes joutuu miettimään, mikä on hänen tulevaisuutensa jos hän ei voi jatkaa antikvariaatin pitäjänä.

Koira on poissa. Virtsalätäkkö, jonka se jätti välittömään läheisyyteeni, levittää ympäristöön läpitunkevaa hajua. Katukiveystä kansieni alla peittää iljettävä törkykerros.

Makaan katuojassa. Mikään ei kuvaa tilaani paremmin kuin tuo pateettinen, loppuun kulunut, lyhyt virke. 

Olen menettänyt sekä ruumiillisen eheyteni että kaiken valtani. Nainen, jota rakastin, paiskasi minut ikkunasta ulos kuin litistetyn jauhokoisan. Olen nyt elämäni aallonpohjassa.

Olen kurkkuani myöten täynnä kirjana oloa. 

Jos olisin ihminen, voisin nousta ylös ja kävellä asuntooni sen sijaan että vain makaan avuttomana ja odotan, että he tulevat ja heittävät minut roskalaatikkoon.

Sitaatti on nimenomaan aallonpohja, oikeastaan ainoa kohta mikä tekee surulliseksi. Muuten kirja on hauskaa luettavaa. Diogeneksen tyyli komennella puolisoaan ja ystäväänsä on huvittavan mahtipontinen. Ihmisenä hän oli pienikokoinen ja pyylevä, kirjana hänen egonsa on kuin viisivuotiaalla lapsella. En ala jos en saa mitä haluan! Huudan ja raivoan! Pidän mykkäkoulua! Ei saa tehdä näin ja noin! 

Tarinassa säilyy jännitys loppuun asti. Ei kerrota, miten Diogenes muuttui kirjaksi, mutta kerrotaan Giselan yrityksistä muuttaa hänet takaisin ihmiseksi. Jossain kohtaa Diogenes haluaa palata ihmismuotoon, mutta ei kertakaikkiaan tiedä miten se tapahtuu. Lukija saa jännittää pitkään, tapahtuuko muodonmuutos takaisin. 

Kuvitus on hauska, sivuilla nähdään niin viinitahroja, Geroldin repimä sivu kuin Giselan jakamien suukkojen huulipunajälkiä. Tulee olo kuin olisi itsekin ainakin puoliksi kirja :D Tässä luetaan paitsi Diogenes-kirjaa myös muita, sillä ihmisenä hän oli himolukija ja mieluusti kertoo siitä.

Tämän on lukenut myös Asko Kaunislehto. 

Lola Lafon: Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt

Lola Lafon: Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt
Ranskankielinen alkuperäisteos La petite communiste qui ne souriait jamais (2014)
Suomentanut Aura Sevón
Like 2017
304 s.

Tämän kirjan nimi on sellainen, jota ei voi ohittaa. Kuva ei välttämättä kerro mitään, mutta takakansi saattaa herättää kiinnostuksen. Itse tiesin Nadia Comanecin nimeltä, tiesin hänen olleen huippulahjakas ja menestyksekäs voimistelija. Mitään muuta en tiennyt. Lola Lafon on tehnyt Comanecista fiktiivisen elämäkerran, jossa on kuitenkin käytetty lähteenä sekä arkistolähteitä että keskusteluja ja sähköpostiviestejä Comanecin itsensä kanssa. 

Pieni Nadia osoittaa lahjakkuutensa voimistelussa, ja loppu on historiaa. Telinevoimistelun maailma on kuitenkin äärettömän kova. Joihinkin kilpailuihin hän ei pääse, koska on liian nuori. Treenaaminen kohti täydellisyyttä vaatii korkeaa kipukynnystä ja sitä että ei välitä kivusta. Lääkärivierailut ovat jokapäiväinen juttu. Lomaa on jouluna, kaksi päivää. Muuten treenataan tuntitolkulla joka päivä. Loukkaantumiset ovat tuikitavallisia mutta niiden ei anneta vaikuttaa harjoitteluun. Nadia on suurin ja rohkein; hän tekee liikkeitä joita muut eivät uskalla tehdä, evät naiset eivätkä miehet. Hänestä tulee suuri tähti, mutta loisto on lyhytkestoinen. Murrosikä muuttaa muotoja, ja hänet leimataan entiseksi suuruudeksi. Kotimaalleen hän on hyödyksi vain niin kauan kuin voittaa kultaa täysillä kympeillä. Kakkostila on häpeä ja aiheuttaa maansurun. 

27. joulukuuta Stefania saattaa Nadian takaisin sisäoppilaitokseen ja pääsee katsomaan harjoituksia. Hänen tekisi mieli sulkea silmänsä, kun voimistelijat ponnistavat horisonttiin, kääntävät tilan ylösalaisin, venyttävät ilmaa. Hänen tyttärensä aloittaa sarjan alusta. Nousee puomille, putoaa. Nappaa hengästyneenä juomapullon, hörppää kulauksen ja jatkaa, yrittää uudelleen kaksoisvolttia taaksepäin. Kello 16 Bela antaa merkin ja sali tyhjennetään: siivoojaa, muita valmentajia, jopa pianistia pyydetään poistumaan, vain Bela, Nadia ja Stefania jäävät saliin, ja Bela vannottaa Stefaniaa lupaamaan, ettei kertoisi kenellekään siitä, mitä pian tulisi näkemään. Verhot suljetaan ja valot sytytetään päälle keskellä päivää. 

(...)

Tämä yllätys on salaisuus, josta ei tiedä vielä kukaan, uuden maailmanvallan julistus. Käsittämätön liike, jota tehdessään on vain unohdettava luunmurtuman, katkeavan jänteen tai poksahtavan selkänikaman vaara. On pelattava hullua peliä, edettävä omalla radalla. Uskomaton liike sai alkunsa joitakin kuukausia aiemmin eräänä aamuna sattuneesta virheestä. 

Tämä oli aika hämmentävä lukukokemus. Fiktiivisten lukujen perässä - tai joskus alussa - kirjailija kertoo kursiivilla, mitä fiktiivinen Nadia itse on kommentoinut lukuun liittyen. Kursiiviosuudet ovat välillä varsin pitkiä. Ne ovat kuitenkin mielenkiintoisia. Kiinnostaisi tietää, onko oikea, reaalimaailman Nadia lukenut kirjaa ja jos on, mitä hän siitä ajattelee.

Tarina on hurja. On helppo ajatella, että hirveää millaiseen henkiseen ja fyysiseen rääkkiin nuoret voimistelijatytöt ovat joutuneet. Fiktiivinen Nadia Comaneci ampuu alas tällaiset mietteet. Hän rakasti voimistelua, eikä olisi halunnut olla missään muualla kuin voimistelusalissa. Se oli hänelle tavallista elämää, eikä hän kaivannut muuta. Hän ei halunnut shoppailla tai istua kahviloissa, hän halusi voimistella, kehitellä yhä uusia ja aina vaan vaativampia liikesarjoja. 

Voimistelun ohella saamme tietoa Ceaucescun ajan Romaniasta, siitä millaista oli elää diktaattorin hallitsemassa maassa. Ja millaista oli elää, kun valtakausi oli loppumassa. Niin valmentaja Bela kuin Nadia loikkasivat länteen, eri aikaan tosin. Vapaa maa ei kuitenkaan tuo vapautta ja onnea. Nadiakin sai kokea, että aiemmat meriitit painuvat unohduksiin. Hänen nimensä ei unohdu, mutta henkilönä hän hukkuu yhä uusien voimistelutähtien alle. 

Ehkä olisin halunnut vielä lisää kommentteja ja näkemyksiä, heiltä jotka olivat Nadiaa lähellä. Nyt esimerkiksi joukkuekavereiden mielipiteet jäävät yhden haastattelun varaan, eikä kilpakumppaneiden ajatuksista saada tietää mitään. Myös perhe olisi saanut esiintyä enemmän, nyt he jäävät kovin ulkopuolisiksi. Toki tämän on Nadian tarina, mutta olisin kaivannut muitakin suhteita kuin Nadian ja hänen valmentajansa välisen. 

Voimistelijan arkea kuvataan hätkähdyttävällä tavalla. Pienen pienet ateriat, tulehtuneet akillesjänteet, mustelmat jotka eivät koskaan ehdi parantua, murrosiän käsitteleminen sairautena... Ei voi olla miettimättä, onko meno samanlaista edelleen. Ja toivomatta, että niin ei ole. Toivomatta, että jonkinlainen inhimillisyys olisi saanut jalansijaa sitten 1960- ja 1970-lukujen. 

Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt on luettu myös blogeissa Sivutiellä ja Illuusioita.    

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan "kirja aiheesta josta tiedät hyvin vähän". Aiheita on useampikin: Nadia Comaneci, telinevoimistelu, Romania yleensä ja Romanian vuoden 1989 vallankumous. 

Ingar Johnsrud: Metsästäjä

Ingar Johnsrud: Metsästäjä
Norjankielinen alkuperäisteos Kalypso (2016)
Suomentanut Arja Kantele
Like 2017
425 s.

Vaikka olen epäillyt kyllästyneeni dekkareihin, jatkan vielä muutamalla. Ainakin Metsästäjän kohdalla kyse on siitä, että saan Helmet-lukuhaasteeseen taas yhden kohdan ruksattua (kirja kirjailijalta jolta olet aiemmin lukenut vain yhden teoksen). Kirja on Johnsrudin toinen kirja, ja samalla toinen suomennos. 

Esitän haukut heti alkuun, jotta pääsen lopuksi kehumaan. Ensinnäkin miinuspisteitä saa päähenkilön päihdeongelma, tällä kertaa kyse on pillereistä, lähinnä masennus- ja unilääkkeistä joita Fredrik Beier napsii miten sattuu. Ja aika paljon palstatilaa saa se, mitä pillereistä seuraa. Booooriing! Perhe-elämä olisi voinut olla kiinnostavaa, esimerkiksi Jacob-pojan soittoharrastus. Mutta kun kaikkea katsotaan pilleriongelmien läpi, ei se jaksa innostaa. 

Toinen miinus tai ehkä pikemminkin kysymysmerkki menee kirjan suomenkieliselle nimelle. Miksi Metsästäjä? Minulle jäi epäselväksi, ketä sillä tarkoitetaan? Fredrik Beieriä vai jotain muuta poliisia? Narkkari-Kainia joka listii porukkaa minkä kerkiää? Pääpahista? Tarinan varjoissa hiipivää heppua? Katsoin kirjan alkuperäisen nimen vasta lopuksi, ja tuntui että se avasi täysin uuden näkökulman tarinaan. Miksi suomenkielinen nimi ei voi olla Kalypso? Kuitenkin Kalypso on tärkeä osa tarinaa, ja on sillä nimellä myös suomeksi. Pieni miinus myös takakansitekstille, joka on hiukan harhaanjohtava. Kaikkihan eivät sitä lue, mutta minä luen ja odotan sen olevan tapahtumien mukainen. Takakannessa kerrotaan pojan kuolemasta sanoen että se tapahtuu "samaan aikaan". Ei, se on tapahtunut neljä vuotta aiemmin. Lisäksi kuolemasta kerrotaan sivulla a, ja kun kirja on edennyt a + 150 sivua ei poliiseilla ole mitään hajua tapahtuneesta. Tuli olo, että turhaan tässä odottelen että milloin asia tulee poliisien tietoisuuteen. 

Tarina ei sinänsä ole mitenkään uusi tai persoonallinen. Ollaan vakoilun, entisen Neuvostoliiton, pelottavan aseen ja salaisen sotilasoperaation alueella. Pidän kuitenkin tavasta, jolla se on kerrottu. Yllätyksiä koetaan niin 1990-luvun kuin nykyhetken aikatasossa; yllätykset ovat toisaalta isoja mutta toisaalta riittävän pieniä ollakseen uskottavia. Uskottavuus onkin yksi tärkeä tekijä siinä, miksi tämä on hyvä kirja. Vakoiluosuudessa ei käytetä toinen toistaan mielikuvituksellisimpia viestintäkeinoja eikä jahdata korruptoituneita poliitikkoja valtaisan salaliiton keskellä. Ei, tässä ollaan pienen ja tiiviin ihmisjoukon mukana, joukon, jossa on tilaa yksilöille. 

Hiljaisuus.

Suuta kuivasi. Luotiliivi painoi hartioita, kiristi vyötäisiltä, keuhkoja ei millään saanut vedettyä täyteen. Kädelle läikähti lämpöä. Kafan käsi. "Valmis?"

Kafa nykäisi aseen kotelosta. Kun Heckler & Koch -pistooli oli vankasti kahden käden otteessa, hän suoristi selkänsä ja lähti jämäkästi ääntä kohti. 

Joinakin hetkinä eläin meissä palaa takaisin. Tuhannet sivilisaation vuodet kuoriutuvat pois, ja ruumis reagoi kuin olisimme ihmisapinoita, tai sikoja. Ihohuokoset tulvahtavat täyteen liejua. Karvasta pelon lemua. Sitä löyhähti sieraimiin, kun Kafa ja Fredrik pääsivät portaiden päähän. 

Tässäkin kerroksessa he astuivat ensin pimeään betonikäytävään. Täälläkin ammotti jokaisen oviaukon takana ikkuna-aukkoja. Kamanoiden edessä lunta ja jäätä, sisään puhalsi kylmä, läpitunkeva viima. Mutta seiniä oli sotkettu, niihin oli täherretty sanoja joista ei saanut selvää. Ja piirrelty: ruumis ja sen vieressä reikäinen kallo, väkevä nyrkki ja sen alla tikku-ukko-tyylillä raapustettu lapsi kaksin kerroin.

Kain seisoi heidän edessään, muutaman askeleen päässä. Suu oli kysyvästi raollaan, hupun alta vilkkuivat hurjat silmät. Kainaloiden alla mollottivat tumman hikilaikut. Hän jymisytti lattiaa maihinnousukengillään. Nurkkaan ahdistettu peto. Jääpiikki kourassaan.

Isot pluspisteet menevät suomentajalle sanavalinnoista. Palsa on sellainen sana, että piti kysyä äidiltä ja isältä että mitä se tarkoittaa (kuulemma palttoota eli päällystakkia). Puristustrikoot on hauska valinta, samoin karmin sijasta kamana. Jännitystä lisää esimerkiksi se, että jääpiikki on Kainin kourassa eikä kädessä. Koura on isompi kuin käsi, ja ilman asettakin sormet ovat koukistuneet. Kouralla on tehty fyysistä työtä, koura on kokenut kovempia asioita kuin käsi. Aina suomentajan työtä ei huomaa, mutta tässä jäin monesti miettimään että mitä mahtaa lukea norjankielisessä tekstissä. Tuumin, että suomennoksessa on pohdittu synonyymejä eikä aina valittu sitä helpointa tai yleisintä sanaa. 

Pisteet myös tasa-arvosta, kerrankin kirja jossa hahmot esiintyvät - poliisipäällikköä ja venäläistä sotilasattaseaa lukuunottamatta - etunimellään, niin naiset kuin miehetkin. Tätä olen peräänkuuluttanut monesti. Kiitos mieluusti Kafa ja Fredrik, ei Kafa ja Beier. 

Oletettavasti sarja saa jatkoa. Ihan jees, kunhan Fredrik saisi pilleriongelmansa kuriin. Kyllä hänellä olisi riittävästi perhekiemuroita ilman päihteitä. Kafaan haluaisin tutustua tarkemmin; nyt ihan lopussa hänestä paljastuu yllättäviä juttuja, joita kuitenkaan ei avata yhtään. Hän on toinen päähenkilö, joten hän ansaitsisi enemmän tilaa. Jään odottamaan mitä tuleman pitää.

Metsästäjä on luettu myös blogeissa Mummo matkalla sekä Kirjat, sopat ja sähellykset.

Beth Lewis: Suden tie

Beth Lewis: Suden tie
Englanninkielinen alkuperäisteos The Wolf Road (2016)
Suomentanut Elina Koskelin
Like 2017
410 s.

Huh sentään! Oli muuten noin toinen kirja ikinä, mitä en lopulta uskaltanut lukea illalla sängyssä! Suden tie ei ole erityisen raaka, mutta piinaavan jännittävä se on. Pahaenteinen. 

Elka on päätynyt 7-vuotiaana metsään, eksyneenä. Hän asuu mummonsa kanssa; vanhemmat ovat lähteneet etsimään onneaan kullankaivajina. Metsässä hän törmää mieheen, jota alkaa kutsua Ansastajaksi. Tämä kertoo Elkalle mummon kuolleen, ja tarjoaa mahdollisuutta jäädä luokseen. Siihen Elka tarttuu. Kuluu kymmenisen vuotta, ja sitten kaikki muuttuu. Ansastajalla on synkkä salaisuus, niin synkkä, että Elka säikähtää. Hän aloittaa pitkän matkan kohti Halvestonia, tavoitteenaan löytää vanhemmat. Mutta koska jäljillä kulkee Ansastaja, on matkanteko tavattoman vaarallista. Seuranaan Susi - oikea susi, ystävä erämaasta - sekä matkan aikana löydetty uusi tuttavuus Penelope Elka taivaltaa kohti tuntematonta. 

Kävelin ulos Tucketista mieli kevyempänä. Ensimmäistä kertaa saatoin toivoa, että minä ja Penelope selviytyisimme tästä kaikesta. Tin-joki oli kolmen tunnin vaelluksen päässä, ja olisin melkein voinut hyppelehtiä, niin suuresti onnellisuus puski ulos jaloista.

Mutta kaikki vehkeily ja pelko ja ihmisten läheisyys ja aika kaupungeissa oli tylsyttänyt erätaitoni. Mielessä ei edes käynyt, että joku muukin voisi olla valveilla Tucketissa siihen aikaan yöstä. Ei pälkähtänyt päähän, että he etsivät juuri minua. Vuosi sitten olisin kiemurrellut ympyröitä matkalla takaisin majalle, jotta saisin seuraajat kannoiltani, mutta en tehnyt niin sinä yönä. Kävelin suoraa reittiä Tin-joelle, ja minua seurattiin koko matka.

Olin kuullut kirjasta kehuja, mutta silti yllätyin siitä kuinka hyvä se on. Elkan tarina on kaamea, mutta samalla se on huikea selviytymistarina. Elkan ja Ansastajan välillä on jännite koko ajan, alussa lempeämpi mutta loppua kohti koko ajan kiristyvä. Myös Elkan ja erämaan suhde on kiehtova, se miten suuresta, karusta ja rajusta tulee hallittavissa oleva, luotettava, ystävä. Maailma on dystooppinen, mutta ei osoittelevassa määrin. Maailmanlopun meininkiä ei ole, ihmiskunta ei ole katoamassa. Pikemminkin on tapahtunut taantumista, suuret kaupungit sortuneet ja elämä asettunut kyliin. Elämä on kovaa, työ raskasta, ihmisarvo nollassa. 

Kirjaa on luettu pitkin vuotta, siitä on kirjoitettu ainakin blogeissa Ullan luetut kirjat, Rakkaudesta kirjoihin, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Mustetta paperilla. 

Helmet-lukuhaasteeseen saadaan kohta "kirjassa liikutaan luonnossa".

Michael Katz Krefeld: Syvyyteen

Michael Katz Krefeld: Syvyyteen
Tanskankielinen alkuperäisteos Dybet (2016)
Suomentanut Päivi Kivelä
Like 2017
373 s.

Jo aiemmin, Langenneet -kirjan kohdalla totesin, että Jussi Adler-Olsen on saanut seurakseen toisen, yhtä kovatasoisen tanskalaisen dekkaristin. Lahko vahvisti tunnetta, ja sarjan neljäs osa Syvyyteen varmistaa sen. Tykkäsin jo ensimmäisestä tosi paljon, ja mielestäni Krefeld parantaa kirja kirjalta. Avaus oli kovin synkkä ja lohduton, mutta mitä pidemmälle sarja etenee, sen enemmän mukaan tulee huumoria ja ilon pilkahduksia. 

Ravn on tällä erää huomattavasti paremmassa kuosissa kuin aiemmissa kirjoissa. Työ yksityisetsivänä on tuottoisaa, vaikkakin uskottomuusepäilyjen vahvistaminen on ajoittain hyvinkin tympäisevää. Päihteet ovat vaihtuneet päivittäiseen juoksulenkkiin, jonne hän yrittää saada mukaan sympaattisen. laihdutuskuuria tarvitsevan Møffe-koiran. Koira on asiasta tietenkin täysin eri mieltä. Lenkit jäävätkin vähemmälle, kun Ravn saa uuden asiakkaan. Tämä on mies, Morten, joka vuosia sitten tuomittiin lapsen murhasta, ja tuomion kärsittyään on päätynyt todistajansuojeluohjelmaan ja saanut uuden henkilöllisyyden. Nyt hän on sitä mieltä, että hänen kanssaan murhasta tuomittu Kasper on jatkanut pahuuden tiellä. Tällä kertaa ruumiita on useampia, ja lisää tulee. Ongelma on se, että poliisi ei näe teoilla mitään yhteyttä Kasperiin, tai millä nimellä hän nyt kulkeekin. Myös Ravn epäilee Mortenia ja tämän motiiveja. Hän kuitenkin ottaa tapauksen tutkittavakseen, ja pian myös poliisin on myönnettävä että jokin on pahasti vialla. 

- Kuinka kauan olet ollut täällä?

- Iltapäivästä, siitä asti kun poliisi lähti. Tuolla voi seistä piilossa. Hän osoitti olkansa yli kapeita kellarinportaita, joiden vieressä oli rivi polkupyöriä. - Ehkä Kasper seisoi siellä kun roskakuskit löysivät ruumiin. 

- Miksi olisi?

Morten kohautti olkapäitään. - Että näkisi miten he reagoivat. Jos hän olisi vain halunnut päästä ruumiista eroon, hän olisi pudottanut sen jätesäiliöön.

- Seisoitko sinäkin siellä samasta syystä? Että näkisit miten ihmiset reagoivat? Kaikki surijat?

- En. Odotin sinua.

- Mistä tiesit että tulisin?

- Koska sinä olet määrätietoinen ja älykäs ja... Morten hymyili. - Itse asiassa luulin että olisit tullut vähän nopeammin, mutta joka tapauksessa...

Ravn ei pitänyt Mortenin äkillisestä itsevarmuudesta, joka lähenteli ylimielisyyttä. - Jos olet niin varma että tämä on Kasperin työtä, niin miksi et ole ottanut uudestaan yhteyttä poliisiin?

- Koska he varoittivat minua niin ankarasti jo ensimmäisellä kerralla. 

- Jospa he suostuisivat kuuntelemaan nyt kun on kyse murhasta.

- Voi olla, mutta jos se mitä kerron tulee toimittajien tietoon, olen mennyttä. Siksi minä tarvitsen sinua, Ravn.

Mielestäni tämä on tähän mennessä sarjan paras osa, monestakin syystä. Ensinnäkin rikokset. On lapsen murha ja aikuisen murhia, raakoja sellaisia, mutta niitä ei kuvailla sivutolkulla. Ruumiista kerrotaan lyhyesti mitä niille on tehty, mutta varsinaista veren lentämistä on vähän. Toimiva ratkaisu! Uhrien kivun ja hädän pystyy aistimaan, vaikka väkivallantekoja ei kuvaillakaan kerta toisensa jälkeen hyvin yksityiskohtaisesti. 

Toinen tärkeä tekijä on henkilöhahmot. Pidän siitä että Ravn on päässyt irti päihdekoukusta ja elää terveempää elämää. On virkistävä poikkeus, että henkilö lähtee lenkille sen sijaan että laittaa musiikkia soimaan ja kaataa lasiin viiniä tai viskiä. Ainakin minulle Ravn on kirja kirjalta sympaattisempi ja läheisempi hahmo. Pidän paljon myös sivuhenkilöistä, etenkin poliisipiirien ulkopuolella olevista. Ravnin naapuri ja ystävä, toimittaja Eduardo on kokonaisuutta keventävä humoristinen hahmo. Toinen ystävä, antikvariaatin pitäjä Victoria on hänkin huipputapaus, kuivan ironisine kommentteineen. 

Itse tarina on hyvä. Se kuvaa julmia tapahtumia mutta samalla haastaa miettimään, kuka on syyllinen ja miksi. Mitä seuraa vaikeasta lapsuudesta, ja mitä tapahtuu kun ympärillä on pahaa tekeviä ja välinpitämättömiä aikuisia? Kenen pitäisi huomata ja puuttua asiaan, jos lasta ympäröi rakkaudettomuus`? Se laittaa lukijan myös miettimään, mitä mahtaa tapahtua oikeassa todistajansuojeluohjelmassa. Jos uuden henkilöllisyyden saaneiden joukossa on poliisia avustaneita rikollisia, miten heitä valvotaan etteivät he palaa rikolliselle tielle? 

Ainoan miinuspisteen anna siitä ainaisesta kliseestä, että murhaaja kuuntelee hevimusiikkia. Ihan oikeasti, eikö välillä voisi olla murhaaja joka kiihtyy katrihelenoista ja edithpiafeista!

Syvyyteen on luettu myös blogeissa Mummo matkalla ja Rakkaudesta kirjoihin. Sekä Mummolle että Annikalle osui kirjan kannalta huonohko lukuaika, sillä se tuli luetuksi Kaniininmetsästäjän ja Janon jälkeen eikä osunut ihan yhtä napakymppiin. Mutta tykkäystä sai silti.

Helmet-lukuhaastetta täytyy saada eteenpäin, joten tämä saa mennä kohtaan "käännöskirja".

Michael Katz Krefeld: Lahko

Michael Katz Krefeld: Lahko
Tanskankielinen alkuperäisteos Sekten (2015)
Suomentanut Päivi Kivelä
Like 2016
347 s.

Olen aiemmin blogannut Krefeldin Ravn-sarjan avausosasta Langenneet, joka on hyvä mutta varsin ahdistava kirja. Sarjan kolmas osa, uutuus nimeltä Lahko on hitusen hellempää luettavaa.

Ravn - Thomas Ravnsholdt - on ajautunut entistä syvemmälle murheineen. Vaimo on murhattu jo kolme vuotta sitten eikä tekijää ole vielä saatu selville. Muistot Evan viime hetkistä piinaavat Ravnia yötä päivää. Poliisin työ on vaihtunut eräänlaisena yksityisetsivänä toimimiseen, ja rahahuolet piinaavat. 

Eräänä päivänä Ravnin veneelle saapuu nainen, joka tarjoaa hänelle rahakasta työtehtävää. Mesmer Resourcesin johtaja haluaa Ravnin etsivän poikansa Johanin. Epäröinnin jälkeen Ravn suostuu. Pian hän kuitenkin haistaa palaneen käryä. Ettei vaan Ferdinand Mesmer tietäisi poikansa olinpaikasta enemmän kuin kertoo? Entä mikä on todellinen syy, miksi hänen on löydettävä poika?

Tutkimukset vievät Ravnin ankaran uskonnollisen yhteisön jäljille. Johan Mesmer on koonnut ympärilleen lahkon, Jumalan Valitut. Mesmer on kuitenkin ihan jotain muuta kuin lempeä johtaja laumalle, sen saa Ravn huomata kovemman kautta.

Portin vieressä oli ovipuhelin ja sen yläpuolella pieni valvontakamera. Ravn painoi nappia. Kukaan ei vastannut, vaikka hän yritti monta kertaa. Hän lähti kävelemään muurin viertä pellonreunaa kohti. Muuri jatkui pitkin pellon laitaa eikä sen yli nähnyt Getsemaneen. Muurin päällä oli kiepille kierrettyä piikkilankaa ja vähän kauempana, korkeiden puiden välissä muurin takana, hän huomasi valvontakameran. Hän ei voinut olla miettimättä, oliko tiukkojen turvatoimien tarkoitus pitää ulkopuoliset poissa vai estää sisäpuolella olevia pakenemasta.

Ravn palasi portille ja painoi uudestaan nappia, mutta vieläkään kukaan ei vastannut. Keskellä porttia oli kirjeluukku. Helpointa olisi tietysti ollut sujauttaa kirjekuori siitä, Ferdinand Mesmerin toimeksianto olisi sillä hoidettu, mutta hän ei ollut tullut paikalle pelkästään siksi. Hän kallisti päätään ja mittaili katseellaan korkeaa porttia. Ainoa vaihtoehto oli kiivetä yli ja lähteä tutkimaan maastoa. Hän työnsi jalkansa kirjeluukun rakoon ja ponnisti, sai molemmilla käsillä otteen yläreunasta ja hilasi itseään ylös niin että ulottui kurkistamaan portin yli. Muuta ei näkynyt kuin siististi haravoitu tammikuja, joka kaartui näkymättömiin vähän kauempana.

Pidin Lahkosta todella paljon. Vaikka Ravn onkin aika pohjalla, on kirjassa mukana myös huumoria keventämässä tunnelmaa. Pidin siitä, että vaikka Ravnin yksityiselämä on surkeaa niin hänen murheissaan ei vellota vaan keskitytään hänen suorittamaansa tehtävään. 

Kirjassa on aika paljon henkilöhahmoja, joista suurin osa esiintyy vain lyhyesti. Heillä on kuitenkin kaikilla oma selkeä merkityksensä tarinalle. Ravnin "edeltäjä" eli Ferdinand Mesmerin aiemmin palkkaama tutkija Benjamin Clausen nousi suosikkihahmokseni, huolimatta siitä että hän esiintyy suurimman osan ajasta vain kirjoittamiensa raporttien kautta. Hänen tutkimuksensa Jumalan Valituista ja siihen liittyvä hurja muutos on todella vaikuttavaa luettavaa. 

Toivoisin, että Ravn-sarja ei jää trilogiaksi vaan saa jatkoa.  

Lahkon ovat lukeneet myös Takkutukka, Lukeva tutkija, Iloinen apina ja Annika K.

Navalta navalle. Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani & Stein P. Aasheim: Hiihtovaellus Etelänavalle

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani

Ruotsinkielinen alkuperäisteos Expeditionen. Min kärlekshistoria (2013)

Suomentanut Petri Stenman

Like 2015

290 s.

Stein P. Aasheim: Hiihtovaellus Etelänavalle. Eräretki Roald Amundsenin jäljissä

Norjankielinen alkuperäisteos I Roald Amundsens skispor - Kapplöpet till Sörpolen - 100 år efter (2012)

Suomentanut Susanna Paarma

Gummerus 2014

199 s.

Aluksi pahoittelut tekijätietojen muotoilusta! Muokatessa teksti asettuu nätisti kuvan viereen mutta julkaistussa versiossa osa menee kuvan alle. Otan mieluusti vastaan vinkkejä, miten muotoilu pysyisi samanlaisena myös itse postauksessa :)

Hauska sattuma, mutta  kun bongasin kirjaston hyllynpäädystä Stein P. Aasheimin Hiihtovaelluksen Etelänavalle, niin vain muutamaa päivää myöhemmin saapui varaamani Bea Uusman Naparetki. Ensiksi mainittu kulkee Roald Amundsenin retkikunnan jäljillä Etelänavalle, juhlistaakseen tapahtuman satavuotispäivää. Jälkimmäisessä pyritään löytämään syitä sille, miksi Salomon August Andréen retkikunta ei koskaan päässyt Pohjoisnavalle.

Stein P. Aasheim lähtee kolmen muun miehen kanssa raskaalle hiihtoretkelle kohti Etelänapaa. Matkan varrella he miettivät ja ihastelevat Amundsenin retkikuntaa, joka sata vuotta aiemmin teki saman matkan koiravaljakoilla. Miten hyvin Amundsen oli varautunut, kuinka paljon huoltopisteitä heillä oli, kuinka hyvin suunniteltu ja toteutettu tutkimusmatka oli, huomioiden kuinka erilaiset mahdollisuudet ennakkosuunnitteluun oli ilman nykyaikaisia laitteita. 

Mutta vaikka on laitteet ja vehkeet niin ei matkanteko ole helppoa. Aasheim kumppaneineen on onnekas sikäli että he välttävät myrskyt lähes täysin, mutta muita hankaluuksia on riittämiin. Retkueella on tiukka aikataulu: heidän on selvittävä Etelänavalle joulukuun neljänteentoista päivään mennessä voidakseen osallistua Amundsenin uroteon 100-vuotisjuhliin. Vaikka voimat vähenevät, sairaudet uhkaavat ja kello käy armottomasti, silti heillä huumori kukkii ja Etelämanner yllättää kerta toisensa jälkeen. Lukijalle riittää jännitystä viimeisille sivuille asti. 

Olo vaihtelee ei vain päivästä päivään vaan jopa tunnista tuntiin. Jotkin hiihtorupeamat ovat helppoja, tunti kuluu hujauksessa huomaamattani ja minulla riittää voimia ylen määrin. Toiset ovat silkkaa puurtamista, ja minun täytyy purra hampaita yhteen pysyäkseni mukana. Veikkaan, että tältä Petter Northugista tuntuu, kun hän voittaa yhtenä päivänä eikä seuraavana pääse edes palkintokorokkeelle. Kaikilla hiihtäjillä on hyviä ja huonoja päiviä. Sen me tiedämme hyvin, Petter ja minä. Niin, ja Ulvang myös. Hänkin tietää siitä jotain. 

Siis: 1000 kilometriä jäljellä. 24 astetta pakkasta. 214 ja 11 Amundsenin jäljessä. Ensimmäinen luku on kilometrejä, toinen päiviä. 

Kirja ei varsinaisesti herätä matkakuumetta mutta melkoista ihailua kyllä. Aasheim on 60-vuotias eivätkä muutkaan mitään nuoria poikia, mutta sisua ja intoa heillä riittää. Vaikeinakaan hetkinä heitä ei kaduta että lähtivät tuollaiseen seikkailuun.

Kirjailmellisesti toiselle puolelle maailmaa mennään Bea Uusman Naparetkessä. Uusma on kiinnostunut Andréen retkikunnan vaiheista heidän yrityksessään saavuttaa Pohjoisnapa vetyilmapallolla. Tiedetään, etteivät he koskaan päässeet perille vaan kuolivat kaukana määränpäästä. Kuolinsyistä on esitetty monenlaisia arvailuja, joten Uusma yrittää etsiä todennäköisimmän totuuden retken vaiheista. Hän matkustaa itse Valkosaarelle nähdäkseen paikat, joista miehet ja varusteet löytyivät. 

Projekti on kaikkea muuta kuin helppo. Jo pelkkä Valkosaarelle pääseminen vaatii täsmälleen oikeat sääolosuhteet, joten Uusma kokee monta turhaa yritystä mutta ei luovuta. Hän seuraa retkikuntaa päiväkirjamerkintöjen ja muiden fyysisten todisteiden avulla. Hän käyttää omaa ja muiden asiantuntemusta selvittääkseen, mikä kaikki meni pieleen ja miksi miehet kohtasivat loppunsa liian aikaisin ja kaukana määränpäästä. 

Ensimmäisinä matkapäivinä en palele lainkaan. Kylmyys on ihmeellinen, se ei ryömi ruumiiseen vaan asettuu vain ihoa vasten, kuin kylmä elohopea. Me olemme ankkuroituneet aivan lähelle Tanskansaarta, josta ilmapallomatka yli sata vuotta sitten alkoi. Vesi on epätodellisen vihreää, läpikuultamatonta ja miltei maitomaista. Jääkarhuvahti nousee ensimmäisenä veneestä. Kun minä astun maihin, tunnen heti, että jokin on vialla. Jokin ei täsmää. Sitten keksin sen: kaikkihan on väreissä. Olen katsellut mustavalkokuvia pallon kohoamisesta niin monesti. Nyt seison täällä, keskellä valokuvaa. Ja se on yhtäkkiä väreissä.

(...)

Syyskuussa heillä on vastassaan hyyde. Arktinen kesä on pian ohi. Avovesi jäälauttojen välissä alkaa jäätyä, mutta koska lautat samanaikaisesti ajelehtivat, vastamuodostunut jää pysyy liikkeessä ja muuttuu jähmeäksi valkoiseksi massaksi, joka ei kanna ihmisen painoa. Kun retkikunta yrittää edetä pienellä silkkikankaisella soutuveneellä, airot juuttuvat hyyteeseen. He yrittävät löytää jäämaiseman läpi reittejä, joilla perusta pystyy edelleen kantamaan heidät. Tiettyinä päivinä he kahlaavat nolla-asteisessa vedessä polviaan myöten. Kun he vetävät saappaat jalastaan illalla teltassa, jalat ovat täynnä rakkoja. 8. syyskuuta he raahaavat rekiä perässään viisi tuntia. Näiden viiden tunnin aikana he onnistuvat etenemään tuhat metriä. Seuraavana päivänä Fraenkelin jalkoja särkee niin pahoin, että hän ei enää voi vetää rekeään.

Myös Naparetkessä on jännitystä mutta enemmän se hämmästyttää. Retkikunnan ikävä kohtalo on tiedossa jo kirjan alussa, mutta heidän matkantekonsa on todella hurjaa luettavaa. On ihmeellistä, miten miehet jatkoivat matkaa ja selviytyivät niinkin kauan. Vetypallo ei toiminut toivotulla tavalla ja matkavauhti tippui radikaalisti heti alkutaipaleella. He eivät luovuttaneet vaan jatkoivat, jatkoivat silti vaikka liikkuva jää vei heitä takaisinpäin joskus nopeammin kuin mitä he etenivät. 

Uusma kutoo tarinasta huiman jännitysnäytelmän. Vaikka syyllinen on epävarma, on sekä vihjeiden seuraaminen että retkikunnan omien merkintöjen lukeminen koskettavaa.

Pidin molemmista kirjoista todella paljon. Ne haastavat miettimään, kuinka helpolla sitä lopulta pääsee nykymaailmassa, lämpimässä ja valoisassa asunnossaan jossa on tuoretta ruokaa saatavilla läheltä ja helposti. Samalla ne laittavat pohtimaan, olisiko minulla kanttia lähteä seuraamaan jotakin retkikuntaa.

Hiihtovaelluksesta Etelänavalle on kirjoitettu blogeissa Toinen todellisuus ja Raviharakka kirjahyllyssä. Sillä rastitan Helmet-lukuhaasteesta kohdan "matkakertomus".

Naparetki on luettu muun muassa blogeissa Sinisen linnan kirjasto, Kulttuuri kukoistaa, Kirjanurkkaus, Nannan kirjakimara, Timanttia ja Donna mobilen kirjat.

Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa

Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa
Englanninkielinen alkuperäisteos Something is Going to Fall Like Rain (2009)
Suomentanut Einari Aaltonen
Like 2010
366 s.

Kaikella on vaikutuksensa. Kaikella on tarkoituksensa. Torilla maanneet kuolleet dinkat ymmärsivät sen pysähtyneiden sydämiensä sopukoissa. Mutta te huomasitte vain käsivarsienne ihokarvojen nousevan pystyyn ja luulitte sen johtuvan jäätävästä tuulenhenkäyksestä kesäilmassa. Hetki meni teiltä ohi. Ette kuulostelleet rummunpärinää taivaalta.

Huh mikä kirja. Raaka, koskettava, ahdistavakin. Väkivaltaa, pelkoa, kuolemaa. Toivonmurusia.

Englantilainen lääkäriopiskelija Maria lähtee avustustyöntekijäksi Sudaniin. Hänen äitinsä on kuollut syöpään, ja Maria kyseenalaistaa elämän tarkoituksen. Kun yliopiston ilmoitustaululla kerrotaan mahdollisuudesta lähteä kolmeksi kuukaudeksi Afrikkaan, Maria tarttuu tilaisuuteen. Äiti on puhunut usein Afrikasta, ja se on ollut Marialle eräänlainen unelma. 

Unelma muuttuu hyvin nopeaksi karuksi totuudeksi. Sudanissa soditaan, ihmiset joutuvat pakenemaan kodeistaan ja nälkä vaivaa kaikkia. Aluksi Maria ajattelee avustusryhmän voivan oikeasti auttaa, mutta pian hän alkaa menettää uskoaan. Nälkäisiä on liian paljon, ruokaa liian vähän. 

Suunnitelma on, että tiimi kiertää kylissä arvioimassa asukkaiden ravitsemustilaa. Toisin käy. Kahden päivän visiitti Adekissa venyy, kun lentokenttä pommitetaan hajalle. Ruokalähetyksiä tulee harvoin, eikä niistä riitä kaikille, etenkin kun lähikylistä tulee koko ajan lisää ihmisiä. Pommit, miinat, taudit ja nälkä tappavat ihmisiä, ja Maria alkaa vaipua toivottomuuteen. Mitä hän pakeni Afrikkaan, miksi hän kuvitteli voivansa auttaa? Mitä yksittäinen avustustiimi mahtaa maassa, jossa hallitus ja kapinalliset taistelevat elintilasta? Mitä Maria voi tehdä unelmiensa Afrikassa, jonka avuntarpeeseen ei vastata?

Kupin kaatuminen sai minut hyppäämään pystyyn, ja katsoin arvokkaan liemen leviävän pressulle kolmeksi sameaksi nestesormeksi, joilla olisi voinut ruokkia kolme pikkulasta.

"Mikä häntä vaivaa?" kysyin Bolilta ja yritin turhaan kaapia nestettä hyödyttömiin käsiini: nektari valui sormieni välistä sortseilleni.

"Hän itkee, koska luuli olevansa kuollut", Bol sanoi ja nosti kupin maasta. Hän otti taskustaan vuohennahkaisen liinan ja pyyhki käteni. 

"Hän toivoo olevansa kuollut", Bol sanoi minuun katsomatta. "Hänellä ei ole enää voimia elää."

"Roskaa", sanoin äänellä, jota en tunnistanut omakseni. Tempaisin liinan Bolin käsistä ja pyyhin kosteat polveni ja sortsini. Käteni tärisi raivosta. "Jos hänellä on voimia itkeä, hänellä on voimia elää."

Bol pudisti päätään. Hän häpesi minua. 

"Mutta vauva..." sanoin. Vaihdoin taktiikkaa, yritin löytää oikeutuksen raivolle, jota tunsin kuolevaa naista kohtaan. "Lapsi tarvitsee häntä. Hän ei saa antaa periksi..."

Lapsi ei liikkunut maatessaan pressulla naisen vieressä, pienokaisen pikkuruinen, timantin muotoinen suu liikehti hieman kivusta, ikään kuin hän olisi kuiskannut laulun sanoja tai rukoillut. Muistin oppineeni, että jossain nälkiintymisen vaiheessa keho alkaa syödä itseään.

"Lapsi tekee kuolemaa", Bol sanoi. "Nainen toivoo hänen vapautuvan tuskastaan."

Wynne-Jones on toimittaja, joka on työskennellyt monissa maailma kriisipesäkkeissä. Tämä tausta varmasti vaikuttaa siihen, kuinka syvälle tarina iskee. Lehdissä ja uutisissa näkyy kuvia ja välähdyksiä ihmisten hädästä, mutta tässä se on kirjoitettu auki. Sade lankeaa kuvaa sodan keskellä olevien paikallisten ja avustustyöntekijöiden tuskaa siitä, kuinka ihmisiä ja ympäristöä tuhotaan järjestelmällisesti. Kuinka ihmisellä ei ole merkitystä muuten kuin vihollisena tai vihollisen tappajana. Kuinka länsimainen toimittaja tulee paikalle helikopterilla, kopterin lastina ruuan sijasta aseita. Kuinka heikoimmista heikoimpia kuvataan, koska vain kaikista haavoittuvimmat saavat lompakot aukeamaan.

Kaiken kurjuuden keskellä Maria kokee joitakin yksittäisiä ilon ja onnistumisen hetkiä, vaikka nekin turhauttavat häntä. Hylätty sairaala remontoidaan, vaikka lääkkeistä ja sidetareista on pulaa. Joidenkin ihmisten elämä pelastetaan, tai ainakin kuolemaa viivytetään. Maria liikuttuu paikallisista, jotka tanssivat ja kiittävät siitä mitä heillä on, vaikka oikeastaan heillä ei ole mitään muuta kuin sydän joka vielä toistaiseksi lyö. 

Soisin, että tämä kirja saisi mahdollisimman paljon huomiota. Senkun kutsutte "suvakkihuoraksi", mutta aika monen ihmisen olisi syytä tutustua kirjaan, joka avaa sisällissodassa olevan maan oloja. 

Kirjan ovat lukeneet myös Leena Lumi, Tiiku, Susa P., Nadia, Katja Jalkanen ja Omppu.

Tällä hurjalla, hurjalla kirjalla kuittaan Kirja joka maasta - haasteestani Sudanin sekä Helmet-lukuhaasteesta kohdan "2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja".