Tom Felton: Beyond the Wand

 

Tom Felton: Beyond the Wand

Ebury Spotlight 2022

288 s. 

Felton on näyttelijäksi vielä kohtalaisen nuori, puolivälissä neljääkymmentä. Hän on kuitenkin koonnut elämänsä tähänastiset vaiheet kirjaksi. Paljon onkin ehtinyt tapahtua.

Nelilapsisen perheen kuopus piti esiintymisestä, mutta oli vähällä lopettaa näyttelemisen. Teatterin ohjaaja kuitenkin kehotti perhettä hankkimaan pojalle agentin. Pian Felton pääsi mainoksiin, ja yhä ollessaan lapsi hän pääsi näyttelemään Jodie Fosterin kanssa. Hänen ollessaan 12-vuotias alkoi Potter-elokuvien aikakausi, joka kesti vuosikymmenen ja jona aikana hän kasvoi aikuiseksi. Aikuisena olikin iso työ löytää itsensä ja paikkansa maailmassa, jossa hän oli samaan aikaan tunnettu ja tuntematon. 

The nine-year-old Tom could only fumble at the edges of these emotions. The nine-year-old Tom knew nothing of the passing of time. He was more interested in getting back to football pitch or the carp lake than analysing his feelings in any depth. But as he sat in that make-up chair having his ginger mullet cut away, perhaps he sensed for the first time the loss of something precious.

It was a taste of things to come, because the thirty-something Tom still bawls his eyes out every time a job comes to an end.

Pidän erityisesti siitä, kuinka avoimesti Felton kertoo kipeistäkin asioista. Ei välttämättä ole ollut helppoa kirjoittaa lapsena tehdystä myymälävarkaudesta tai siitä, kuinka poliisit soittivat äidille Tomin jäätyä kiinni hasiksen poltosta. On ollut sekä ylimielistä että hälläväliä-asennetta, keppostelua ja erinäistä hölmöilyä kuvauspaikoilla, päihde- ja mielenterveysongelmia. Felton kertoo mitä teki, mutta pohtii samalla mitä on virheistään oppinut. 

Itselleen hän on hyvinkin ankara, mutta muista ihmisistä puhuu lämpimästi ja kunnioittavasti. Lapsena hän ei - ymmärrettävästi - aina käsittänyt tekevänsä töitä elävien legendojen kanssa, mutta hän pystyy aikuisena katsomaan taaksepäin ja arvostamaan kaikkea sitä mitä sai heidän kanssaan kokea ja mitä heiltä sai evääksi näyttelijäntielleen. 

Helmet-haasteeseen täytän kohdan 37, "kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta". Tämä tuli vastaan Instagramissa suomalaisella tilillä, hyvä niin, koska pahoin pelkään että ilman tuoEbury Spotlight,ta yhtä postausta kirja olisi mennyt minulta kokonaan ohi! Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on elämäntapojen muuttuminen. 

Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta

 

Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta

Ruostsinkielinen alkuteos Je m'appelle Agbeta (2021)

Suomentanut Saara Kurkela

WSOY 2022

343 s.

Agneta on kyllästynyt elämäänsä. Lapsilleen hän on lähinnä rahapussi, miehelleen harrastuskaveri - miehen lainkaan tajuamatta, ettei Agneta ole kiinnostunut kyseisistä harrastuksista. Niinpä, törmättyään lehti-ilmoitukseen jossa etsitään au pairia ranskalaiseen pikkukylään, Agneta pakkaa laukkunsa ja ottaa irtioton. 

Ranskassa vastassa ei olekaan lasta vaan kahdeksankymppinen muistisairas Einar. Tämän ystävät ovat päätyneet hakemaan lehti-ilmoituksella apua, sillä muistisairauden myötä Einar on alkanut puhua yhä enemmän ruotsia, jota ystävät eivät ymmärrä. Agneta puolestaan ei ymmärrä ranskaa, mutta kielimuurista huolimatta ja alkujärkytyksen mentyä ohi hän alkaa viihtyä. Einarin ystävistä tulee hänenkin ystäviään, ja vähitellen mennyt harmaa arki väistyy ja tuo Agnetan elämään värit takaisin.

Lähijunassa. Herranjestas, mitä minä olen tehnyt? 

Aamupalaverissa. Herranjestas, mitä minä olen tehnyt? 

Kahviautomaatilla. Herranjestas, mitä minä olen tehnyt? 

Lounastauolla. Herranjestas, mitä minä olen tehnyt? 

Kun Lotta S. kysyy, mikä minun horoskooppimerkkini on. Herranjestas, mitä minä olen tehnyt? 

Kun sähköpostikansioon kilahtaa uusi viesti ja näen, että Fabien on vastannut. Herranjestas, mitä minä olen tehnyt? 

(...)

Yötanssit tuntuvat sopivan meille molemmille. Einar nukkuu paremmin, enkä minä joudu enää aamuisin siivoamaan keittiöstä hänen jälkiään. Olen iloinen, etten nähnyt itseäni viime yönä. Jos olisi terapeutti, huudahtaisin "iiihanaa Agneta, nyt alat päästä estoistasi!" Jos taas olisin koreografi, heittäytyisin ikkunasta ja toivoisin osuvani pää edellä maahan. Minä vain tanssin kuin huomispäivää ei olisi. Eihän sitä olekaan, ei ainakaan Einarille. On vain nykyhetki. Ihan kuin olisin löytänyt mielikuvituskaverin, joka on kuitenkin ihan oikea kaveri. Ystävän, joka ei koskaan juorua selän takana, koska ei pysty. Ystävän, jonka kanssa voi vatvoa mitä asiaa tahansa kerran toisensa jälkeen, ja hänestä se on aina yhtä kiinnostavaa. Ystävän, joka kyselee minulta kaikenlaista ja on kiinnostunut vastauksistani. Ja siksi vastaan hänelle ääneen enkä vain pääni sisällä. 

Leppoisa ja lämminhenkinen tarina, jossa hauskuus ja surumielisyys vuorottelevat. Tilannekomiikkaa on paljon, mutta myös apeutta ja epävarmuutta. Einarin elämä ei ole ollut helppo ennen muistisairauttakaan, mutta hän on osannut ottaa ilon irti hetkestä ja opettaa sitä myös Agnetalle. 

Minua ärsytti tässä, kuten monessa muussakin kirjassa, se että neljän-viidenkympin välissä oleva nainen kokee elämänsä olevan ohi, kokee että hän on liian vanha unelmoimaan tai muuttamaan elämäänsä, että on vaan tyydyttävä siihen mitä on. Ei näin! Unelmia saa ja pitää olla. Mietin että olen nyt 43-vuotias, ja olisi kertakaikkisen kauhistuttavaa ajatella että "tässä tämä nyt oli, elämäntilanteeni ja ulkomuotoni varmaankin pysyvät samanlaisina seuraavat 43 vuotta, mitä nyt ryppyjä tulee lisää ja hiukset valkenevat". Jotenkin ärsyttää se yhä uudelleen toistuva kuvio, että keski-ikäiset naiset nähdään ja he myös itse näkevät itsensä pelkkinä vaimoina ja äiteinä. Jos naisella on työpaikka, se on todennäköisesti tylsä ja mitäänsanomaton. Onneksi Agneta tutustuu kahdeksankymppiseen Bonnibelleen ja huomaa, että muutakin voi olla. 

Helmet-haasteeseen täytän kohdan 32, "kirja kertoo asiasta josta haaveilet". Haluaisin mennä joksikin aikaa ulkomaille töihin, eikä rähjääntynyt mutta samalla idyllinen pikkukylä olisi yhtään huono vaihtoehto. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on muodonmuutos / ulkonäön muutos. 

Je m'appelle Agneta on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjojen kuisketta ja Kirjakaapin kummitus.

Jennette McCurdy: Onneksi äitini kuoli

 

Jennette McCurdy: Onneksi äitini kuoli

Englanninkielinen alkuteos I'm Glad My Mom Died (2022)

Suomentanut Saara Pääkkönen

Johnny Kniga 2023

341 s.

Olen teho-osastolla kuolevan äitini luona ja olen ihan varma, että hän elpyy kuullessaan, että hänen jouduttuaan sairaalaan pelko ja suru ovat ruokkineet anoreksiamotivaatiotani niin, että olen viimein päässyt painotavoitteeseen, jonka äiti minulle asetti. Neljäkymmentä kiloa. Olen uutiseni tehosta niin varma, että nojaudun tuolissani taaksepäin ja ristin mahtipontisesti jalkani. Odotan, että äiti herää. Ja odotan. Ja odotan.

Jennetten äidistä ei koskaan tullut näyttelijää, joten tytär sai toteuttaa äidin haaveen. Pienestä asti Jennette tottui tekemään kaiken juuri niin kuin äiti halusi, osittain myös pitääkseen äidin hyväntuulisena ja välttääkseen suuren draaman. Äiti jyräsi kaikki tieltään, jos ei muuten niin vetoamalla syöpään, jota oli sairastanut vuosikausia. Äidille kelpasi vain täydellinen, ja Jennette teki kaikkensa ollakseen äidille mieliksi. 

Menestyksekäs ura lapsi- ja teininäyttelijänä ei kuitenkaan tuonut Jennettelle mielihyvää. Äidin varjo häälyi yllä koko ajan. Mutta sitten kun äiti kuoli Jennetten ollessa parikymppinen, meni vuosia ennen kuin Jennette löysi itsensä. Tie omaan itseen ei ollut helppo, kesti kauan ennen kuin hän ymmärsi ettei äidin käytös ollut normaalia vaan vahingollista ja väkivaltaista. 

En ota tähän pidempää sitaattia, vaan muutaman sellaisen yksittäisen pätkän, jotka ravistelivat minua perusteellisesti:

"Älä ole hölmö, sinähän rakastat näyttelemistä. Se on lempijuttusi koko maailmassa", äiti sanoo äänensävyllä, joka saa sanat kuulostamaan uhkaukselta. 

En voi paljastaa äidille, että pidän violetista, koska äiti suosii vaaleanpunaista. Hänen sydämensä särkyisi, jos yhtäkkiä ilmoittaisin, ettei lempivärini enää olekaan sama kuin hänen. On kunnia olla äidille niin tärkeä, että hän menisi aivan tolaltaan, jos minulla olisi ikioma lempiväri. Se on todellista rakkautta. 

Toisinaan äiti vie minut ja Scottien suihkuun yhtä aikaa. Scottie on tässä vaiheessa jo melkein kuusitoista. Olen hirveän vaivautunut, kun äiti suihkuttaa meitä yhdessä, ja niin on päivänselvästi Scottiekin. Yleensä me vain vältämme katsomasta toisiimme, ja Scott suuntaa ajatuksensa muualle piirtelemällä Pokémoneja huurtuneeseen lasiseinään. Hänen versionsa Charizardista on melko hyvä. Äiti sanoo, että hän suihkuttaa meidät yhtä aikaa, koska hänellä on liikaa tekemistä. Kerran Scott kysyi, voisiko hän pestä itse itsensä. Äiti alkoi nyyhkyttää ja sanoi, ettei halunnut pikkuisensa kasvavan isoksi, joten Scott ei enää koskaan kysynyt toista kertaa. 

Avaan paketin. Siinä on Puhallus-elokuvan DVD. Äiti rakastaa Robert Redfordia. Niin minäkin, mutta äiti rakastaa häntä enemmän.

"Ajattelin, että voisimme katsoa sen tänä iltana, kun olet purkanut tavarasi."

"Okei. Kiva idea."

"Eikö olekin", äiti sanoo ja riisuu hattunsa raapiakseen kaljua päätään. "Ja sitten, hmm, ajattelin... Minulla ei ole kemoterapiaa huomenna, joten voisin jäädä yöksi. Siis jos se olisi sinusta kivaa."

Hän katsoo minua suurin, kostein silmin ja vääntelee käsiään hermostuneesti. Tiedän heti, mitä on luvassa. Äiti ei aio jäädä vain yhdeksi yöksi. Äiti aikoo jäädä epämääräisen pitkäksi aikaa. Äiti aikoo muuttaa minun luokseni. En halua hänen jäävän yöksi.

"Tietysti voit jäädä yöksi", minä vastaan.

"Pienen tytön ei pitäisi joutua huolehtimaan koko perheestään", isoisä sanoo minulle eräänä iltapäivänä. 

Mutta kukaan ei puuttunut asiaan. Isä ja samassa talossa asuvat isovanhemmat katsoivat vierestä, miten äiti ei piitannut kuin Jennettestä ja muun muassa "auttoi" tätä sairastumaan anoreksiaan. En tiedä pelkäsivätkö he äidin raivokohtauksia vai mistä oli kyse. 

Takakannessa sanotaan kirjan olevan "koskettava, hauska ja riipaisevan rehellinen". En tiedä kuka tekstin on kirjoittanut, mutta kuulisin erittäin mielelläni mikä kirjassa hänen mielestään oli hauskaa. Tai sanokaa te, jos olette kirjan lukeneet, kertokaa edes yksi hauska asia ja osoittakaa, että en ole tajunnut jotain. Minun mielestäni tämä on hirvittävän surullinen, monin paikoin ahdistava. Loppuun päästyäni olen helpottunut, että Jennette ylipäänsä elää vielä, ja näyttää päässeen jossain määrin jaloilleen. 

Ei helppo kirja, mutta ehdottomasti lukemisen väärti. Äiti on hallitseva, mutta mukana on myös armoton kuvaus lapsi- ja teinitähteydestä, koekuvauksista koekuvausten perään, roolista menestyvässä tv-sarjassa ja roolin vangiksi jäämisestä, siitä kun tekee asioita joissa on hyvä mutta joista ei nauti, siitä kun ei tiedä mitä muuta haluaa kuin oksentaa juuri syömänsä ruuan. 

Onneksi äitini kuoli on luettu myös blogeissa Tarinannuppuja ja Amman kirjablogi.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 41, "kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on identiteetin muutos. 

 

Martha Wells: Hälytystila

 

Martha Wells: Hälytystila

Englanninkielinen alkuteos The Murderbot Diaries 1: All Systems Red (2017)

Suomentanut Mika Kivimäki

Hertta Kustannus 2023

191 s. 

Mustan huumorin sävyttämä scifi-kirja kuulosti sellaiselta, että sen haluan lukea. Varsinkin kun päähahmo on Murhabotti, turvallisuusandroidi joka ei ollenkaan viihdy tehtävässään tutkimusryhmän turvaajana vaan haluaa mieluummin keskittyä kattavaan viihdetarjontaan. 

Murhabotin leppoisat olot päättyvät, kun tutkijat joutuvat hyökkäyksen kohteeksi. Miksi ryhmä ei tiennyt planeetan pinnan alla elävästä hirviöstä? Kun järjestelmiä tutkitaan tarkemmin, huomataan esimerkiksi karttojen olevan puutteellisia. Onko kyse virheestä vai sabotaasista? Haluaako jokin taho estää planeetan tutkimisen? Pian ryhmä joutuu vaaraan, ja silloin Murhabotin on muututtava turvaajasta taistelijaksi. Vaikka hän ei ole kiinnostunut ihmisistä, hän kuitenkin haluaa heidän pysyvän hengissä. 

Kun olin hakkeroinut hallintamoduulini, minusta olisi voinut tulla joukkomurhaaja, mutta sitten hoksasin, että pääsin käsiksi kaikkeen yhtiön satelliittien välittämään viihdetarjontaan. Sen jälkeen on kulunut osapuilleen 35 000 tuntia ilman pahempaa murhaamista, mutta sangen varmasti vähän vaille 35 000 tuntia elokuvien, sarjojen, kirjojen, näytelmien ja musiikin parissa. Sydämettömäksi tappokoneeksi olin kauhean epäonnistunut lajissani.

(...)

On väärin pitää rakennettua olentoa puoliksi bottina, puoliksi ihmisenä. Se kuulostaa siltä kuin nämä puoliskot olisivat erillisiä, ikään kuin bottipuolisko haluaisi noudattaa käskyjä ja ihmispuolisko haluaisi suojella itseään ja hankkiutua helvettiin tästä paikasta. Se oli kaukana todellisuudesta, jossa olin pahuksen hämmentynyt kokonainen olento vailla aavistustakaan, mitä halusin tehdä. Mitä pitäisi tehdä. Mitä oli tarpeen tehdä.

Oh, tämä oli kyllä riemastuttava lukukokemus! Ehdottomasti helposti lähestyttävää, matalan kynnyksen tieteiskirjallisuutta, jota lukeakseen ei tarvitse olla teknologia-asiantuntija. Murhabotti on tosi kiinnostava hahmo, nimestään ja murhaajataustastaan huolimatta helposti pidettävä. Ristiriita kliinisen "tappokoneen" ja saippuasarjoihin addiktoituneen laiskurin välillä on suorastaan hilpeä kokemus.

Tarinan ihmiset jäävät kylläkin etäisiksi, heistä tai heidän historiastaan ei kerrota juuri mitään. Vähän tuntui myös siltä, että ei tässä varsinaista juonta ollut, ja ainakin minulle jäi muutama asia epäselväksi. Iso ja väljä fontti tekee sen, että sivumäärä tuntuu suurelta verrattuna sisällön määrään, että mennään vähän kuin pikakelauksella eteenpäin. 

Tätä voi suositella kasiluokkalaisten genrevinkkaukseen, luulen että nuoret saattavat innostua. 

Aion lukea sarjan seuraavan osan, se onkin jo ilmestynyt suomeksi. Toivottavasti se on yhtä viihdyttävä kuin sarjan avaus. 

Hälytystila on luettu myös blogissa Amman lukuhetki.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 21, "kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on "keksinnön tai tekniikan tuoma muutos".

Therese Johaug & Anders Skjerdingstad: Therese Johaug: koko tarina

 

Therese Johaug & Anders Skjerdingstad: Therese Johaug: koko tarina

Norjankielinen alkuteos Therese Johaug - Hele historien (2022)

Suomentaneet Laura Koskela ja Tiina Sjelvgren

Minerva 2023

377 s. 

Urheilu-uran jälkeenkin oli ehkä elämää, niin sanottua "normaalia elämää", johon kuuluivat mies ja lapset, säännöllinen työ, hetket ystävien kanssa ja vapaat viikonloput. Mutta kuka minä sitten olisin? Kuka minä olisin sitten, kun en enää hiihtäisi?

Hiihtourallaan kaiken mahdollisen voittanut Therese Johaug on laittanut tähänastisen elämänsä pakettiin. Hän kertoo kaunistelematta, miten maatilan tytöstä kasvoi moninkertainen arvokisavoittaja. Miten elämä on ollut valoa ja varjoa; suuria voitonhetkiä mutta myös läheisten kuolemia. Dopingkäryä unohtamatta.

Kilpailuhenkisyys nousi vahvasti esiin jo pienessä Theresessä. Hän oli tavattoman ärsyyntynyt hävittyään hiihtokilpailussa. Sieltä kumpusi se päättäväisyys ja tinkimättömyys, jolla hän raivasi tiensä huipulle. Kun treenasi enimmillään 1300 tuntia vuodessa, muuta elämää ei juuri ollut. Kolme tuntia treeniä aamupäivällä, kaksi iltapäivällä, muu aika syömistä ja nukkumista. Joukkuekavereista tuli läheisiä, ymmärrettävästi. Perheen ja ystävien tuki oli vankkumaton, aina. Johaug oli myös sikäli onnellisessa asemassa, että sponsorit eivät hylänneet häntä koskaan. Oli mahdollisuus tehdä sitä mitä halusi, niin kauan kuin halusi. 

Karstein sai idean. Mitä jos tukisimme potkukelkan valotolppaa vasten niin, että potkukelkan jalakset pitäisivät katkaisinta alhaalla? Kokeilimme, mutta potkuri luisui alas. Meidän pitäisi löytää jotakin, jolla tukisimme potkukelkkaa. Löysimme paksun kannon, jonka raahasimme paikalle ja nostimme pystyasentoon yhdessä potkukelkan kanssa. Karstein asetti toisen jalaksen painamaan katkaisinta. Pari lyhyttä valonvälähdystä ja sitten valo alkoi loistaa ja valaisi latua pitkän matkaa. Katsoimme toisiamme ja hymyilimme ennen kuin lähdimme sauvomaan ladulle. Olimme erityisen tyytyväisiä omaan luovuuteemme.

Kun saavuimme stadionille puolitoista tuntia myöhemmin, joku mies seisoi siellä jäisen savuverhon alla. Se oli isä, joka nojasi autoon likaisissa navettavaatteissaan ja tupakantumppi suupielessään. Hän näki loppukirimme ja nyökkäsi hyväksyvästi. Nyt oli korkea aika lähteä kotiin ja mennä lämpimään suihkuun. Olimme aivan huurteessa sitoessamme potkukelkan auton takaosaan. Tungimme Karsteinin kanssa itsemme etupenkille. Tänään jouduimme selviämään pick-upilla, vaikka olikin joulupäivä ja vaikka autossa oli vain kaksi istuinta. Isä ei ajanut Starcraftia likaisissa navettavaatteissa.

Kirjassa luetellaan varsin paljon kilpailuja ja tuloksia, mutta ne voi halutessaan huoletta hypätä yli. Kiinnostavaa asiaa riittää paljon. Kirjan luettuani en ihmettele, miksi Johaug nousi huipulle ja pysyi siellä. Hän tutki tarkkaan heikkouksiaan ja määrätietoisesti kehitti niitä, hän piirsi kilpalatuja paperille ja suunnitteli miten hiihti mutkaan päästäkseen siitä mahdollisimman vauhdikkaasti ulos, hän treenasi aina ohjelman mukaan eikä lintsannut tai päästänyt itseään helpolla... 

Pidän tärkeänä, että Johaug muistuttaa kirjassa syömisen tärkeydestä. Hänen joukkuetovereillaan on ollut syömisongelmia, ja hän itsekin on ollut liian laiha. Hän nostaa esiin seikan, että painavimmillaan hän oli uransa loppupuolella, eli juuri silloin kun kahmi ison tukun mitaleita kaikista mahdollisista arvokisoista. 

Kirja loppuu Johaugin uran päättymiseen. Tiedämme, että hän on sen jälkeen ollut Norjan television kommentaattorina ja saanut ensimmäisen lapsensa. Kenties hän on löytänyt tavan olla ilman kilpahiihtoa. 

Therese Johaugin tarina on luettu myös blogissa Kirjahilla.

Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 24, "kirja kertoo urheilijasta". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on voittaminen / menestys.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

 

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

WSOY 2022

284 s.

Elna Suorajärvi on opettajaksi vanha ja väsynyt. Vakipaikkaa ei ole saatavilla, hänelle ei ole ollut koskaan. Korkeintaan muutaman lukuvuoden kerrallaan hän on saanut olle yhdessä paikassa, sitten on pitänyt lähteä pois. Tässä kirjassa seurataan hänen lukuvuottaan 1947-48 Niemen koulussa, tiettömän taipaleen takana Kuusamon rajaseudulla. 

Koulurakennus on huonokuntoinen parakki, jossa on luokkahuone ja opettajan asunto. Juuri mitään tavaroita ei ole valmiina opetusta varten, ei edes tietoa kuinka monta oppilasta eri luokille tulee. Supistetussa koulussa eri-ikäiset oppilaat käyvät koulua eri ajan, sillä näin pian sodan jälkeen heitä tarvitaan apuna kotona. 

Elna on stressaantunut ja yksinäinen. Hän haluaisi jo päästä eläkkeelle, mutta koossa ei ole tarpeeksi virkavuosia siihen. Hän tekee pitkää päivää valmistellakseen oppitunteja usealle luokka-asteelle, jotka kaikki ovat samaan aikaan samassa luokkahuoneessa. Oppilailla on sodasta traumoja, ja monen kotiolot ovat kurjat. Lukuvuodesta kuitenkin selvitään, ja on mukana joitain hauskojakin hetkiä.

Aina pitäisi niin paljon. Pitäisi korjata alkuviikon laskennon pistokokeet ja muistella valmiiksi sopiva runonpätkä ensi tunnin sanelua varten. Aloittaa Kalevalan päivän kuvaelma, johtokunnan mielestä pitäisi järjestää se käsityökerho. Pitäisi lähettää viesti Seijan kotiin sairauspoissaoloista sekä kehnoista kengistä. Kirjoittaa kunnanvaltuustoon. Osuuskassaan. Verotoimistoon. Nimismiehelle. Pitäisi mennä nukkumaankin jo, sillä kello on herranen aika varmasti pitkälle yli kahden. 

Männyt rasahtelevat, kun pakkanen tarttuu niihin kiinni. Tunnen nenässäni sen raudanviileän tuoksun. Rinteitä valuva kylmyys huuhtelee mielestäni kiireen ja velvollisuudentunteen. Minuun jää vain tämä hetki, tämä työ, Vain ranteen liike ja sormien ymmärtämä puuron vastus. Vielä hiukan ennen kuin on valmista. 

Maailma olisi täynnä hyviä neuvoja, äideiltä saatuja, jotka kaikuvat pään sisällä, vaikka niiden sanoja olisi jo aikaa sitten lahonnut: Älä vilustu. Älä kylmetä jalkojasi. Huomenna olet varmasti väsynyt. Mene nukkumaan jo. En tottele niistä yhtäkään vaan vispaan. Ei nukuta. 

Varmaankin vilustun, mutta se on oma valintani. Saan tehdä kaikki ne virheet, jotka itse valitsen. Makaan tässä kinoksessa halutessani vaikka aamuun asti ja katselen, miten tähtien kalvas loisto heijastuu valkoisilta hangilta. Yö on pitkä kuin järvenselkä.

Alussa en heti lämmennyt tälle, mutta mitä pidemmälle tarina eteni sen tiukemmin se veti minut mukaan. Elna vaikuttaa varsin kylmältä hahmolta, mutta suurimmalta osalta se taitaa olla hänen suojamuurinsa maailmaa vastaan. Hänellä on myös omat painolastinsa raskauttamassa elämää, tekemässä häntä niin kodittomaksi kuin työttömäksi. Kuitenkin hänen työmoraalinsa on korkea; vaikka hän ei annakaan itselleen lupaa kiintyä oppilaisiin niin hän haluaa heidän oppivan, haluaa että he pärjäävät elämässään. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 4, "kirja, jonka aioit lukea viime vuonna". Ostin tämän Helsingin kirjamessuilta itselleni, mutta luin kuitenkin vasta nyt. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on vuodenajan vaihtuminen.

Pimeät kuut on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjaluotsi, Sheferijm - ajatuksia kirjoista, Kirjojen kuisketta ja Kirjailuja.

Kate Thompson: Kirjasto sodan keskellä

 

Kate Thompson: Kirjasto sodan keskellä

Englanninkielinen alkuteos The Little Wartime Library (2022)

Suomentanut Tuulia Tipa

Bazar 2023

494 s. 

Vuonna 2020 iäkäs nainen kävelee kahden tyttärensä kanssa Bethnal Greenin metrolaiturilla. Hän etsii kirjastoa. Tyttäret epäilevät naisen höpsähtäneen, kirjastohan on maan päällä eikä metrotunnelissa! Pian paikalle saapuu kaksi miestä, jotka ojentavat naiselle kirjenipun. Hänen on tullut aika kertoa tyttärilleen totuus. 

Vuonna 1944 Lontoo on säännöllisten pommitusten kohteena. Yksi pommeista osui Bethnal Greenin kirjastoon tappaen kirjastonhoitajan. Lastenosastosta vastannut Clara Button organisoi kirjaston muuton keskeneräiselle Bethnal Greenin metroasemalle. Asema on rakenteilla, mutta rakennustyöt ovat keskeytyneet sodan takia. Tunnelissa on paljon muutakin kuin kirjasto, ja siellä kulkevat ihmiset muodostavat oman yhteisönsä. 

Kirjasto ei kuitenkaan ole vieläkään turvassa. Pommeilta kyllä, mutta muutakin on. Kirjastolautakunnan puheenjohtaja herra Pinkerton-Smythe ei voi sietää Claraa ja yrittää jatkuvasti löytää tämän toiminnasta virheitä. Osa vanhemmista ei halua lasten käyvän kirjastossa, eivätkä miehet halua vaimojen käyvän siellä. Joillakin on vakaa uskomus kaunokirjallisuuden vahingollisuudesta. Pommit putoilevat aiheuttaen suunnatonta surua, osuen myös kirjastonkäyttäjiin ja heidän koteihinsa. Mutta Clara ja hänen kollegansa Ruby jatkavat työtään päivästä toiseen, tarjoten ihmisille pakopaikan maanpäällisen Lontoon kauhuista. 

Sen päivän jälkeen Sparrow ei enää koskaan maininnut kadonnutta palstaansa tai parasta ystäväänsä Tubbya. Ei kertaakaan. Clara kuitenkin tiesi, että suru kuristi häntä. Pat oli kertonut luottamuksellisesti, että poika oli alkanut kastella vuoteensa. Myös Beatty upotti surunsa syvälle. Käsittäessään, ettei olisi palaamassa lähiaikoina kotiin, Beatty oli lopettanut puheet rakkaasta saarestaan. Metroasema oli nyt hänen kotinsa, ja toivo hupeni päivä päivältä

Mitä Clara ei olisikaan tehnyt voidakseen antaa näille ihmeellisille, lahjakkaille nuorille takaisin heidän lapsuutensa, jonka sota oli heiltä vienyt. Hän saattoi auttaa vain yhdellä tavalla, ja siinä hän antoi kaikkensa. 

Clara kietoi suojan lapset tarinoihin, hukutti heidät fantastisiin kertomuksiin ritareista ja merirosvoista, vuoristoista ja kapinoista, aivan kuin vain kirjat olisivat voineet pitää tosielämän loitolla,

Jälleen on löytynyt uusi näkökulma toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin. On kiva, että vaihteeksi on tarina ilman vastarintaliikettä tai keskitysleirejä. Pommit toki uhkaavat, mutta päähenkilöt eivät ole koko aikaa vaarassa eivätkä joudu luikkimaan pimeässä henkensä uhalla. Ollaan maan alla ja yritetään elää mahdollisimman tavallista elämää. Monella on koti tai työpaikka maan päällä, mutta osa viettää lähes kaiken aikansa kirjastossa ja tunneleissa. On kaksi eri maailmaa, jotka kuitenkin limittyvät toisiinsa usein hyvin raa'alla tavalla. 

Henkilögalleria on mukavan laaja lapsista kahdeksankymppisiin. Sota on kaikille yhteinen suru, mutta kaikilla on myös omia suruja varjostamassa olemassaoloa. Menetykset yhdistävät, vaikka niistä ei pystyisikään puhumaan; kaikki ovat menettäneet jonkun. Toiveikkuus on välillä kadonnut, mutta aina se palaa. Syitä elää on. 

Tarina perustuu tositapahtumiin, viimeiset noin 50 sivua kertovat oikeasta Bethnal Greenin metroasemakirjastosta ja sen asiakkaista. On aika hämmentävää lukea yhden haastatellun kommentti, että hänelle metroasema oli koti useiden vuosien ajan. Että vieläkin, kun hän menee kyseiselle asemalle, hän tuntee lämpimän läikähdyksen. 

Helmet-lukuhaasteeseen ruksitan kohdan 35, "kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua". Kirjaston pyörittäminen on tuttua, samoin lukupiirit ja tarinatuokiot. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on kuolema. Clara ja Ruby säilyvät hengissä, mutta moni muu menehtyy. 

Johanna Hasu: Ei hyvä hylätyn

 

Johanna Hasu: Ei hyvä hylätyn

Reuna 2023

215 s. 

Aamos ja Jürgen tutustuvat lapsina, vähän sattumalta. Molemmat ovat kesänvietossa maalla, kilometrin päässä toisistaan. Ehkä hieman yksinäisinä, kunnes selviää että samanikäinen kaveri on lähellä. Aamos soittaa pianoa ja Jürgen laulaa, mutta kesänvietossa musiikki on pienessä roolissa. Tärkeämpää on ulkoilla, leikkiä, kilpailla. Kesien välissä kirjeenvaihto pitää kaveruutta yllä, vaikka Aamos pian ymmärtääkin että Jürgen on musiikin kanssa enemmän tosissaan kuin hän. 

Iän ja taitojen kasvaessa keskinäinen kilpailu kiristyy vähitellen. Jürgen on varakkaasta perheestä, joten hän pyytää Aamosta muuttamaan luokseen Berliiniin. Keikkoja ja kiertueita alkaa tulla. Lied on heidän juttunsa, niillä he hurmaavat yleisön. Vähitellen ystävyyteen alkaa tulla säröjä. Toinen alkaa ärsyttää, mutta tilannetta piilotellaan. Lopulta Jürgen saa tilaisuuden laulaa Metropolitanissa, ilman Aamosta. Teiden on aika erota. Aamos katkeroituu hylkäämisestä, Jürgen puolestaan tunteen jopa viha kun toinen elänyt vuosikausia siivellä. Mutta mitä he olisivat olleet ilman toisiaan? 

Toisessa ajassa seurataan Alma ja Toivo Kuulaa, heidän rakkauttaan ja Toivon mustasukkaisuutta, kaiken voittava musiikkia. 

Aamos kulkee Toivon jäljillä, niin Berliinissä kuin muuallakin. Toivon sävellykset olivat se alkujuuri, joka johdatti miehet liedin mestareiksi. 

Lukujen nimissä kulkevat säkeet laulusta Tuijotin tulehen kauan, jonka Kuula sävelsi Eino Leinon runoon. 

Aamos oli täynnä energiaa. Ilta oli kääntymässä yöksi, mutta häntä ei nukuttanut. Ideat törmäilivät toisiinsa. Hän oli jonkin suuren äärellä, tämä olisi käännekohta hänen urallaan. Hän ei olisi enää vain Jürgenin pianisti, hänellä olisi omaa sanottavaa, omia ideoita. Olisiko konsertissa vuorotellen pianoteoksia ja lauluja? Entä jos soittaisi ensin soolona laulujen piano-osuudet ja sitten esittäisi saman kappaleen Jürgenin kanssa? Ihmiset saisivat kuulla, kunnolla kuulla, miten upeaa pianosatsia Toivo kirjoitti. Jürgen ei kyllä suostuisi siihen. Jürgen oli puritaani, pyhän taiteen puhdasoppinen palvelija. Lied oli kirjoitettu laulun ja pianon yhteiskudokseksi, ei siitä voinut irrottaa osia, se oli yhtä. Mutta olisiko pelkän pianostemman soittaminen sen kummallisempaa kuin se, että usein alun perin pianolle ja laulajalle kirjoitettua musiikkia esitettiin orkesterin kanssa? Sävyt, värit, koko se maailma, jonka säveltäjä oli kirjoittanut mielessään nimenomaan piano ja sen mahdollisuudet, muuttuivat aivan toisiksi, kun ne sovitettiin orkesterille.

Ei, Jürgen ei ymmärtäisi sitä. Se on eri asia, hän sanoisi. Perustelisi ties millä traditiolla, tai hyvällä maulla. Eikö Jürgen ymmärtänyt, että se juuri oli kaiken kehittymisen este? Ettei mitään saanut muuttaa ja tehdä uudella tavalla, ajatella uusiksi. Ainakaan sitä ei sallittaisi hänelle, Aamos oivalsi. Hän oli väärin ja huonosti koulutettu. Jos joku saisi aikaan muutoksia, se olisi joku sellainen kuin Jürgen. Sellainen, jonka visioita ei kyseenalaistettaisi. 

Tarinassa on oikeastaan ihan alusta asti pahaenteinen tunnelma, ehkä siksi kun se alkaa kaksikon viimeisestä konsertista. Lukija tulee pian miettineeksi, oliko ystävyys koskaan aitoa? Aamos halusi soittaa muttei opiskella, siksi hän tunsi suuren osan ajasta epävarmuutta ja alemmuutta. Jürgen opiskeli asioita jotka olivat vasta tulossa; kun ei saanut vielä laulaa jotain niin hän opetteli sanoja ja puhui laulutekstit. Hän oli omistautunut, ja ihmetteli kun Aamos ei halunnut opiskella koko aikaa. Oliko kummallakaan vaihtoehtoa? Mielestäni ei. Lapsuuden kesät sitoivat heidät niin tiiviisti yhteen, että heistä oli pakko tulla duo. Sitä ei kuitenkaan voinut kestää aikaansa enempää, sillä Jürgen haluaa mennä uralla ja elämässä eteenpäin, haluaa enemmän kuin Aamos. Siispä Aamos tulee leikatuksi pois, jää mainitsematta silloinkin kun kaikki muu Jürgenin urasta nostetaan esiin. 

Eino Leinon runo ja Toivo Kuulan sävellys ovat minulle vieraita, mutta tuskin se haittaa. Kirjassa on paljon musiikkia, mutta lukeminen ei vaadi musiikin tuntemista. Pidin kovasti kirjan rakenteesta, siitä että laulun säkeet ovat lukujen nimiä ja lukujen alussa on sitaatti Alman ja Toivon kirjeistä. Vuosiluvut helpottavat hahmottamaan niin ajankohtaa kuin Aamoksen ja Jürgenin kulloistakin ikää. 

Aamos ja Jürgen ovat vahvoja hahmoja, pidin siitä että tarina etenee molempien näkökulmasta. Kumpikaan ei hallitse liikaa. Muut hahmot ovat sitten ihan statisteja, niin tiivis on kaksikon keskinäinen suhde.

Kirja on luettu myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirjojen kuisketta ja Kirjavinkit. 

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa laitan tämän muutoskohtaan maaltamuutto / maallemuutto. Kun Aamoksen ura konsertoivana pianistina on vähintään tauolla jos ei kokonaan loppunut, hän muuttaa pois Helsingistä ja asettuu maalle isovanhempiensa taloon, juuri siihen jossa vietti lapsena kesiään.  

Karin Collins: Säilyt sydämessäin

 

Karin Collins: Säilyt sydämessäin 

Ruotsinkielinen alkuteos Snart har sommarn blommat ut (2022)

Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Kansi Emmi Kyytsönen

S&S 2023

427 s. 

Hanko, toukokuusta 1939 maaliskuuhun 1940. Kevään kepeys vaihtuu kesään ja sodan uhkaan, edelleen syksyisiin lähtöihin, talven pommituksiin ja uuden kevään tuomaan rauhaan. Rauha tarkoittaa kuitenkin kaiken muuttumista.

Hjalmar on kalastaja, joka elää yksinkertaista mutta kohtalaisen hyvää elämää vaimonsa, poikansa ja pojanpoikansa kanssa. Toinen hänen pojistaan on kuollut, samoin miniä. Elossa oleva poika on vajonnut synkkyyteen. Hjalmar melkeinpä toivoo, että Berndt harrastaisi satunnaista humaltumista ja hukuttaisi surujaan alkoholiin. Sen sijaan tämä kävelee, illasta toiseen.

17-vuotias Aino työskentelee kesäloman ajan kaupassa. Yhtenä päivänä hän törmää Berndtiin ja rakastuu heti. Mutta voiko seitsemän vuoden ikäerosta ja toisen suunnattomasta surusta päästä irti ja luoda uutta? 

Disa luotsaa pensionaattia ja kärsii vaihdevuosista. Levottomuus ja öinen polttelu ajavat hänet pyörän selkään ja mereen uimaan. Samalla hän pelkää, että joku näkee. Kylpylävieraita ei sovi järkyttää yöllisellä kulkemisella, vaan kaiken pitää vaikuttaa täydelliseltä. 

Kuukausien kuluessa kolmen päähenkilön tiet kohtaavat lyhyesti. Heistä kukin katsoo Hankoa omasta näkökulmastaan ja elämänkokemuksestaan, samoin suhtautuminen sotaan vaihtelee. Vajaan vuoden aikana tapahtuu monenlaista kasvamista ja oman polun vahvistumista. 

Jälkeenpäin Hjalmar ei muista, mitä seuraavaksi tapahtui. Hän muistaa katkonaisia, yksittäisiä kirkkaita hetkiä, mutta enimmäkseen kaikki on verhoutunut menetyksen kylmään usvaan. 

Hän tietää lähteneensä. Hän kääntyi kannoillaan tuntematta enää jalkojen väsymystä tai keuhkojen kirvelyä. Oli päästävä pois, kauas. Kun katsoi autiota mustaa maata siinä, missä lapsuudenkodin olisi pitänyt olla, tuntui kuin olisi tarkastellut verta vuotavaa haavaa omassa vatsassaan, eikä hän kestänyt sitä.

Hän käveli. Takaa kuului ääniä, Ada Sjösten huusi häntä nimeltä, Backman mutisi ja musta pystykorva haukkui, mutta Hjalmar ei kuunnellut. Hän vain käveli, pani töppöstä toisen eteen, tuijotti valkeaa maata ja antoi kenkien alla rasahtelevan hangen äänen täyttää mielensä. 

Hän käveli. Tammisaareen, hän ajatteli. Tammisaareen. Ei hän sinne halunnut, mutta sinne hän ensimmäiseksi päätyisi, jos lähtisi Hangosta jalkaisin pois. Ja pois hän juuri tahtoi päästä. Pois kaupungista, jossa hänellä ei enää ollut kotia, pois pommien ja tulipalojen ja hävityksen keskeltä.

Sitten takaa kuului tuttu ääni.

Pidin, tämä oli koskettava tarina joka vei mukanaan heti alusta asti. Päähenkilöt ovat erilaisia mutta kaikki kiinnostavia. Kukin kantaa murheitaan mutta arjesta löytyy myös iloja. Vaikka eletään synkkiä aikoja, toivottomuus pysyy poissa. Halu selviytyä on vahva, kukaan ei nujerru. 

Hanko on itselleni ympäristönä vieras, haluaisin siellä kyllä käydä joskus. En osaa sanoa, miten lukukokemus olisi muuttunut, jos tuntisin sitä edes hieman. Kaupunki ei nouse niin vahvasti esiin että se olisi itsessään yksi päähenkilö, mutta sen tärkeys henkilöhahmoille tulee selväksi. Se on koti, jota ilman ei voi edes kuvitella olevansa. Mutta sota ei kysele, mitä ihmiset haluavat. 

Etulieve kertoo tämän aloittavan "Hankoon sijoittuvan historiallisten romaanien sarjan", onpa mielenkiintoista aikanaan lukea mihin aikaan ne sijoittuvat ja ketkä henkilöistä ovat mukana. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 5, "kirjassa ollaan maan alla". Eihän siellä koko aikaa olla, mutta pommisuojissa useampaan kertaan. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on rakastuminen.

Säilyt sydämessäin, jonka mielestäni olisi voinut suomentaa jollain toisella nimellä, on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjasähkökäyrä, Amman lukuhetki ja Kirjan jos toisenkin. 

Tuire Malmstedt: Lyijysydän

 

Tuire Malmstedt: Lyijysydän

Kansi Tuomo Parikka

Aula & Co 2023

303 s. 

Metso & Vauramo -sarja on edennyt kolmanteen osaan. Tällä kertaa Matilda Metso ja Elmo Vauramo selvittävät vanhan pappilan lattian alta löytyneen luurangon arvoitusta. Vaikka luuranko pian ajoitetaan 1960-luvulle, ei tapaus ole helppo. Kadonneita on ollut paljon, eikä tapauksia ole tutkittu tai arkistoitu kovin tarkkaan. Kun ruumis on tunnistettu, on ryhdyttävä jäljittämään elossa olevia sukulaisia ja aikalaisia. Lisäksi, kun salaisuuksia on piiloteltu vuosikymmeniä, ei niitä haluta päästää päivänvaloon vieläkään. 

Tarina sijoittuu kolmelle eri aikatasolle. 1940-luvulla ollaan ranskalaisen Amélien mukana Ravensbrückin keskitysleirissä, 1960-luvulla kuljetaan neljän nuoren naisen matkassa Jyväskylässä ja nykyhetkessä ratkotaan rikoksia. Kaikilla aikatasoilla tapahtuu kauheuksia, jotka vähitellen johdattavat Metson ja Vauramon kohti ratkaisua. 

- Meillä on jo vaikka mitä, Ella sanoi innoissaan. 

- Ja toisaalta voimme todeta, ettei meillä oikeastaan ole mitään, Hannu tokaisi monotonisella äänellä.

Elmo peitti huvittuneisuutensa yskäisemällä kämmenselkäänsä. Miten tähän taloon olikin päätynyt työpareiksi niin erilaisia ihmisiä?

- Odotetaan vielä Lahtinen paikalle ennen kuin aloitetaan, Ella sanoi. 

Samalla hetkellä tutkinnanjohtaja Selma Lahtinen käveli sisään huoneeseen.

- Ai te olittekin jo täällä. Anteeksi, että myöhästyin, puhelin käy kuumana.

- Ei me olla vielä aloitettu.

- No, mitä te löysitte? Elmo kysyi malttamattomana.

- Ensinnäkin se esine, joka törrötti mullasta, oli peltirasia. Se on jo lähetetty labraan tutkittavaksi, mutta tässä on siitä kuva, Ella kertoi ja käänsi läppärin näytön muihin päin.

Kuvassa oleva peltirasia oli likainen ja ruosteinen, mutta kannessa erottui haaleat linnun siivet ja kukan terälehtiä.

- Voimmeko olettaa, että rasia oli lattian alle haudatun henkilön omaisuutta? Elmo kysyi.

Ella kohautti hartioitaan. 

- Emme voi tietää varmasti, mutta jotenkin rasia liittyy tähän henkilöön. Miksi se muuten olisi haudattu hänen kanssaan? 

- Niin, aivan.

- Kiinnostavinta tässä on se, mitä peltirasiassa oli sisällä.

- Ai se ei ollutkaan tyhjä? 

Tykkäsin tästä tosi paljon. Niin päähenkilöpoliisit kuin muutkin hahmot ovat ihanan tavallisia, heistä on helppo pitää. Kukaan ei sooloile yksin, ja ilmapiiri on turvallinen ideoiden pallotteluun. Pomo vaikuttaa hyvältä pomolta, joka ei vain edistä uraansa ja vaadi mahdottomia. 

Salaisuuksien esiin kaivaminen on tosi kiinnostavaa, ja Malmstedt saa hienosti nivottua eri aikatasojen tapahtumat yhteen. Kokonaisuus on ehjä, sujuvasti etenevä ja mukaansatempaava. Ei tarvita verisiä yksityiskohtia saati mystisiä symboleita rikospaikalla, päinvastoin. Tapahtumat aukeavat ihmisiä jututtamalla, ajatustyötä tekemällä ja arkistoja penkomalla. 

Neljättä osaa kovasti odottaen!

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan lapsen syntymä / adoptio. 

Lyijysydän on luettu myös blogissa Anun ihmeelliset matkat. Suosittelen lukemaan postauksen, sillä kirjoittajalla on omakohtaista kokemusta kirjan tapahtumapaikoista. Melkeinpä tekisi mieli lähteä piipahtamaan Jyväskylässä ja Pyhä-Häkin kansallispuistossa. 

Kate Morton: Takaisin kotiin

 

Kate Morton: Takaisin kotiin

Englanninkielinen alkuteos Homecoming (2023)

Suomentanut Hilkka Pekkanen

Otava 2023

612 s. 

Kun asiasta myöhemmin kysyttiin, Percy Summers sanoi totuudenmukaisesti, että he näyttivät hänen mielestään siltä kuin nukkuisivat, ja saman hän toisti moneen kertaan varsin pitkän elämänsä aikana. 

Joulukuussa 2018 Jess saa viestin, että hänen isoäitinsä Nora on joutunut sairaalaan. Jess jättää Lontoon siltä istumalta taakseen ja suuntaa Australiaan. Isoäiti on hänelle rakas; hän on kasvanut tämän luona ja saanut tältä elämänoppinsa. Perillä häntä odottaa kasa salaisuuksia. Miksi isoäiti oli menossa ullakolle ja miksi Jess ei olisi lapsena saanut mennä sinne? Miksi Nora on avustajansa mukaan ollut tavallista enemmän ajatuksissaan, välillä suorastaan salamyhkäinen? Entä mitä tarkoittavat hänen ohimenevät puheensa lapsesta ja sivuista? 

Vähän kerrallaan Jess pääsee jyvälle suuresta sukusalaisuudesta. Jouluna 1959 Noran veljen Thomasin perhe koki suuren tragedian. Asia on kuohuttanut paikkakuntaa silloin, ja sen juuret kurkottavat nykyhetkeenkin. Poliisi tutki tapausta ja eräs toimittaja kirjoitti siitä kirjan, mutta Jess saa huomata että kaikki ei ole sitä miltä näyttää, tai miltä se on laitettu näyttämään. Jotkut tiesivät enemmän kuin kertoivat, jotkut puolestaan pidettiin pimennossa tarpeettoman pitkään. Mutta vaikka joku tai jotkut haluaisivat pitää asiat salassa, niillä on tapana kaivautua esiin. 

Ulkona aamun sarastuksessa päästi naurulintu käkätyksensä ilman halki, ja äkkiä Jessiä puistatti. Hän ei ollut hurjimmissa kuvitelmissaankaan osannut epäillä, että suvun historiaan kätkeytyi sellaisen häväistysjuttu. Nora ei ollut koskaan maininnut mistään sen suuntaisesta - ei sanallakaan. Itse asiassa Jessistä tuntui nyt selvältä, että isoäiti oli nähnyt paljon vaivaa pitääkseen hirvittävän murhenäytelmän salassa. 

Tragedia oli silti varmasti vaikuttanut isoäidin elämään merkittävästi, vaikka olikin sattunut kaukana Darling Housesta. Nora oli jumaloinut veljeään. Oliko hän ollut läheisissä suhteissa myös veljensä vaimoon Isabel Turneriin? Jess halusi kärsimättömästi tietää lisää ja tunsi muidenkin kysymysten heräävän sisällään. Kaikki tutkivan toimittajan vaistot, joita hän oli hionut viimeisten parinkymmenen vuoden ajan, olivat valpastuneet äärimmilleen. Oli hankittava lisää tietoa valokuvan naisesta, Isabel Turnerista, ja siitä, mikä oikein oli johtanut joen rannalla sinä iltapäivänä tapahtuneeseen murhenäytelmään. 

Kannessa väitetään kirjan olevan "Mortonin tähänastisista paras", en ole samaa mieltä. Hyvä tämä on ehdottomasti, mutta minulle ei ykkönen. En tiedä pystyykö Morton ylittämään lukukokemustani Hylätystä puutarhasta, mutta eipä sillä väliä, taitava tarinankertoja hän on aina. Pidän siitä, että tarinassa ollaan paljon vuodessa 1959, eikä tragedia jää pelkästään lehtijuttujen ja siitä kirjoitetun kirjan varaan. Pidän myös siitä, että pahin asia tapahtuu heti alussa eikä siitä pelkästään vihjailla satojen sivujen ajan. 

Jessin, hänen äitinsä Pollyn ja Noran keskinäiset suhteet ongelmineen ovat keskeinen teema. Fyysinen etäisyys ei aina tarkoita henkistä etäisyyttä, mutta toisaalta, samassa maassa asuminen voi silti tarkoittaa ettei tavata vuosikymmeniin. Heillä kaikilla on oma traumansa, joka kunkin on käytävä läpi. 

Vaikka tragedia tapahtuu kirjan alussa, silti minusta tuntui että tarina lähtee liikkeelle turhankin hitaasti. En osaa selittää miksi. Ehkä on liikaa Jessin lapsuusmuistoja ja nykyhetken sairaalavierailuja, ennen kuin hän pääsee salaisuuden jäljille. Loppuun olin myös vähän pettynyt, tragedian tausta tuntui jotenkin lattealta. 

Tässäkin on paljon mortonmaisia elementtejä, asioita jotka ovat tuttuja jo aiemmista kirjoista. Kadonnut lapsi (The Lake House), joskin juhannuksena eikä jouluna, muutto ja paluu (Rivertonista Lontooseen ja sitten takaisin vuosikymmeniä myöhemmin, Paluu Rivertoniin), tarinan seuranta useamman henkilön näkökulmasta (Kaukaiset hetket), kartano/linna/suuri talo ja puutarha joita kuvaillaan runsain sanoin, tyttärentytär ja isoäiti (Hylätty puutarha)... Tuttua ja turvallista, mutta silti aina on olo että lukee uutta tarinaa eikä vanhan toistoa. Mortonin vahvuus on eläväisissä henkilöhahmoissa ja siinä, että hän saa monipolviset tarinat pysymään koossa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 2, "kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta". Tämä sopisi myös esimerkiksi kohtiin 23, "kirja on iso" tai 40, "kirjassa hylätään jotain". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on paluu jonnekin.

Takaisin kotiin on luettu myös blogeissa Kirjavinkit, Luetut.net ja Kotona kirjassa. 

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa

 

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa 

Englanninkielinen alkuteos Lessons in Chemistry (2022)

Suomentanut Mari Hallivuori

Tammi 2022

421 s. 

Kirja alkaa marraskuusta 1961. Elizabeth Tott on varma siitä, "että hänen elämänsä on ohi". Hän juontaa televisiossa suosittua ruokaohjelmaa, joten miksi hänestä tuntuu siltä? 

Siksi, että Elizabeth on kemisti, ei ruokaohjelman juontaja. Mutta 1950-luvulla nainen kelpaa korkeintaan laboratorioapulaiseksi, mielellään ei edes siksi. Elizabeth tapaa kuitenkin hengenheimolaisen ja sielunkumppanin, Nobel-ehdokkaaksi useamman kerran päässeen Calvin Evansin. Suhde Calviniin avaa hänelle joitain ovia, mutta Elizabeth toivoisi niiden avautuvan hänen itsensä takia. 

Traagisen onnettomuuden seurauksena Elizabeth jää yksin. Pian hän huomaa olevansa raskaana. Avioliiton ulkopuolinen raskaus aiheuttaa sen, että hän tulee karkotetuksi Hastingin tutkimuskeskuksesta. Hän rakentaa kotiinsa laboratorion ja jatkaa tutkimusta, vaikka onkin rahoituksen ja julkaisemisen ulkopuolella. Sattuma vie hänen tiensä televisioon, ja vaikka hän ei erityisemmin pidä esillä olemisesta, on ohjelma hänelle kanava rohkaista naisia. Elizabeth painottaa, että kukaan ei ole pelkkä kotirouva, vaan naisissa on muutakin. Hän rohkaisee naisia seuraamaan unelmiaan, vaikka samalla epäilee, että ei koskaan saa toteuttaa omiaan. Mutta niinpä vain tv-työ yhdessä hänen muutaman ystävänsä, tyttärensä ja Puoli-Seitsemän -koiransa kanssa tuottaa yllätyksiä hänelle itselleen. 

"Kerro, mitä tapahtui", hän sanoi ja pelkäsi oksentavansa. "Ole kiltti ja kerro."

Ovatko kaikki miehet samanlaisia kuin Phil? Walterin kokemuksen mukaan eivät. Mutta puuttuivatko muut miehet Philin kaltaisten miesten käytökseen, Walter mukaan lukien? Eivät. Sitä saattoi pitää häpeällisenä pelkuruutena, mutta mitä keinoja siihen olisi ollut puuttua? Philin kaltaiselle miehelle ei kannattanut haastaa riitaa. Parasta oli vain tehdä niin kuin käskettiin. Kaikki tiesivät sen ja toimivat sen mukaan. Paitsi Elizabeth. Walter nosti tärisevän käden otsalleen ja soimasi omaa selkärangattomuuttaan. "Yrittikö Phil jotain? Kävikö hän sinuun käsiksi?" hän kuiskasi.

Elizabeth ojentautui tuolissaan, ja meikkauspeilin lamput muodostivat hänen ympärilleen voittamattomuuden auran. Walter tarkasteli hänen kasvojaan pahaa aavistaen ja arveli, että Jeanne D'Arc oli näyttänyt samalta juuri ennen rovion sytyttämistä. 

"Hän kyllä yritti."

"Voi luoja!" Walter karjaisi ja rutisti muovikupin nyrkkiinsä. "Voi luoja, ei!"

"Rauhoitu, Walter. Ei hän onnistunut."

Walter näytti hetken mietteliäältä. "Sydänkohtauksen vuoksi", hän sanoi sitten helpottuneena. "Niin tietysti! Olipa hyvä ajoitus. Sydän teki tenän. Herralle kiitos!"

Elizabeth katsoi Walteria arvoituksellisesti ja kumartui sitten ottamaan jotakin laukustaan - siitä samasta, joka hänellä oli ollut edellisiltana mukana Philin työhuoneella. 

"En minä herraa kiittelisi", Elizabeth sanoi ja veti jälleen kolmekymmentäviisisenttisen keittiöveitsen esiin laukustaan. 

Walter henkäisi. Kuten useimmat kokit, Elizabethkin halusi käyttää omia veitsiään. Hän toi ne joka aamu kotoa studiolle ja vei aina illalla mukanaan. Sen tiesivät kaikki. Kaikki paitsi Phil. 

Tykkäsin tästä monesta eri syystä. Tarinassa on monia synkkiä asioita - kuten esimerkiksi vanhempien menetys, läheisen itsemurha, seksuaalinen ahdistelu - mutta myös paljon huumoria. Pidän siitä, kuinka moni saa näpeilleen käyttäydyttyään huonosti, jos ei heti niin sitten myöhemmin. Henkilöhahmot (unohtamatta Puoli-Seitsemää) ovat mainioita, päähahmoista on helppo pitää. 

Elizabeth ja hänen tyttärensä Madeline ovat samaan aikaan hauskoja ja surullisia. Elizabeth yrittää selvitä yksinhuoltajana, unohtamatta olevansa kemisti ja opettaen tyttärelleen tärkeiksi kokemiaan asioita. Madeline on kiinnostunut lähes kaikesta, paitsi siitä mistä hänen ikäisensä yleensä. Äiti ja tytär ovat erilaisia, mikä tekee heistä muiden silmissä outoja. He ovat kaksistaan yksinäisiä. Samaan aikaan he kieltäytyvät muuttamasta itseään ja toimintaansa, ei, he haluavat maailman muuttuvan. Vähän kerrassaan he saavat ympärilleen muita, jotka haluavat samaa. 

Lämminhenkinen tarina, joka nostaa esiin epäkohtia ja saa lukijan pohtimaan, mitkä niistä jylläävät yhä, 50 vuotta tarinan tapahtuma-aikaa myöhemmin. Kannustankin jokaista olemaan oman elämänsä Elizabeth! 

Helmet-haasteeseen täytän kohdan 10, "kirjassa on ohjeita ja neuvoja". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on naisen aseman muutos. 

Kaikki on kemiaa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Mustelmiinan mietteitä, Kirsin Book Club ja Kirjakaapin kummitus. 

Asko Sahlberg: Marraskuun mies

 

Asko Sahlberg: Marraskuun mies

Kansi Tommi Tukiainen

Like 2022

408 s. 

Marraskuussa 1919 kauppaneuvos Nylanderin pihaan saapuu rääsyläinen. Jostain syystä Nylander kutsuu Aulis Haatamaksi esittäytyneen hahmon sisään ja palkkaa autonkuljettajakseen. Pian hän ja koko kaupunki saavat huomata, ettei Haatama ole lainkaan sitä miltä näyttää. Hintelän kuoren alla on ahne ja häikäilemätön mies, joka ei lainkaan epäröi käyttää toisten heikkoja kohtia hyväkseen. Pirtun salakuljetuksesta alkanut liiketoiminta laajenee nopeasti, ja pian Haatama on mukana lähes kaikessa kaupungin yritys- ja kiinteistötoiminnassa. Kaupunkilaiset sekä pelkäävät että ihailevat häntä. Hän antaa töitä hyvinkin hövelisti, usein jo ensikohtaamisella. Kaikki työt eivät kuitenkaan kestä päivänvaloa, ja Haatamalla on valta tuhota yhtä nopeasti kuin pelastaa. 

Marraskuussa 1939 kaupunkiin saapuu vieras, joka muuttaa kaiken. 

"Minähän sanoin, ettei Haatamalle yksi putiikki riitä", Erkki Kivirinta muistutti vaimoaan. "Jo antiikin Roomassa orjat pääsivät joka vuosi yhdeksi päiväksi isäntien paikalle, mutta Haatamalle ei yksi päivä riitä, tai hän tekee päivästään vuoden pituisen. Usko pois, Joona tulee vielä ulos valaan vatsasta ja irvistää."

Kauppaneuvos Nylander olisi saattanut ajautua ahdinkoon, jollei hän olisi omistanut sahaa. Rakennustoiminta oli elpynyt niin, että kaikki puunjalostusteollisuus kukoisti. Luotettavia tuloja Nylander sai myös vuokrataloistaan, mutta toisaalta kaupungin silmäätekevissä piireissä juoruttiin uuden asuinalueen rakentamisesta koituneista valtavista veloista. Kauppaneuvos oli lakkauttanut tai myynyt monta liikettä ja kun Haataman huhuttiin aikovan perustaa työväentalon viereen matkustajakodin, salongeissa ja keittokomeroissa todettiin itsestäänselvyytenä, että entinen autonkuljettaja oli päättänyt varastaa entisen työnantajansa hotellin asiakkaat. 

Alusta asti minua vaivasi kirjan heikkikännömäinen tunnelma. Ajatukset menivät väistämättä Runoilijaan ja myös Ihmishämärään, joissa synkkä, pahantahtoinen hahmo piinaa ihmisiä halki vuosien, vuosikymmenien, jopa vuosisatojen. Kaupunkilaiset tekevät sopimuksia Haataman kanssa, epäillen niiden järkevyyttä mutta pystymättä vastustelemaan. Haatama pitää ihmisiä otteessaan juuri niin kauan kuin heistä on hänelle hyötyä. Ihmiset alistuvat kohtaloonsa, joku ehkä vähän yrittää vastustella mutta luopuu siitä nopeasti. 

Muuten kyllä tykkäsin tästä. Synkkyys ei ole liian synkkää, vaikka tuntuukin siltä että kesiä ei ole ollenkaan vaan ikuinen marraskuu vallitsee. Ihmiset eivät pysty vastustamaan Haatamaa, mutta moni löytää hänen tarjoamiensa mahdollisuuksien ansiosta itsestään ihan uusia puolia. 

Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, ja jostain syystä pidin heistä kaikista. Tarinaa seurataan todella monesta näkökulmasta, mutta sitä kautta nähdään laajasti Haataman merkitys kaupungille niin hyvässä kuin pahassa. Kirjassa on noin 400 sivua, mutta tuntuu kuin se olisi ollut tuplasti pidempi. Ei helppoa luettavaa, mutta todella vangitsevaa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 25, "kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on toiseksi henkilöksi tekeytyminen. 

Kirja on luettu myös blogeissa Marjatan kirjat ja mietteet, Amman lukuhetki ja Kirjasähkökäyrä.

Marianne Cedervall: Varjo yössä

 

Marianne Cedervall: Varjo yössä

Ruotsinkielinen alkuteos Av skuggor märkt (2015)

Suomentanut Riie Heikkilä

Otava 2023

304 s.

Taas uusi ruotsalainen dekkarisarja, vaikkakaan ei esikoiskirja. Cedervallilta on suomennettu kaksi kirjaa vuosikymmen sitten, mutta jostain syystä Mullvaldsin murhat - sarjaa on alettu kääntää vasta nyt. No, parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Anki Karlsson muuttaa Tukholmasta Mullvaldsiin, eikä mene kuin hetki kun hän tulee sotketuksi mukaan outoihin, pian myös vaarallisiin asioihin. Takakannen mukaan "joku harrastaa ilkivaltaa", mutta se on varsin lievästi sanottu, kyseinen ilkivalta on varsin rajua. Pian Ankin pihasta löytyy ruumis, eikä kuolemantapaus jää ainoaksi. Ja koska Anki on muualta tullut, hän on mitä mainioin epäilyksen kohde. Vaan Ankipa liittoutuu eläkeläispoliisi Tryggven kanssa, ja yhdessä he sekä etsivät johtolankoja että pohtivat mahdollisia tapahtumalinjoja. Tiivis, päällepäin idyllinen kyläyhteisö kätkee salaisuuksia, jotka Anki aikoo kaivaa esiin. 

Tryggve laski soppalusikan alas ja risti kätensä leuan alle.

"Luulen että sinulla on sama juttu", hän sanoi. "Sinunkin sormenpäitäsi syyhyttää."

"Minunko? Ei sinne päinkään! Vaikka toki ajattelen tapahtumia koko ajan. Sitä en voi kiistää."

"Haluat pistää nokkasi toisten asioihin", Tryggve sanoi. 

Anki sivuutti miehen kommentin ja sai idean. Omasta mielestään aivan loistavan idean. 

"Minulla olisi ehdotus", hän sanoi.

"Anna tulla", Tryggve vastasi, ja Anki oli näkevinään kiinnostuksen välähdyksen miehen silmissä.

Kalakeitto oli taivaallista, ja Anki salli itselleen muutaman lusikallisen ennen kuin jatkoi ideansa selittämistä. 

"Ehdotan että teemme rauhan, Tryggve."

Tryggve kohotti kulmiaan.

"Teemme rauhan?"

"Niin. Sitä mieltä minä olen."

Tryggve mursi itselleen palan leipää ja upotti sen keittoon. 

"Jaa, ei kai se hirveän vaikeaa voi olla. Kunhan vain lakkaat olemasta niin itsepintainen ja härkäpäinen."

"En kai minä ole härkäpäinen! Sinähän aina olet niin pirun yrmeä."

Tryggve ei välittänyt vastata Ankin huomioon.

"Mikä koko ehdotuksesi on? Että teemme rauhan ja siinä se?" hän kysyi. 

"Ei ollenkaan. Ehdotan että alamme tehdä yhteistyötä. Mitäs sanot? Nolataanko nuo nuoret maitoparrat ratkaisemalla rikos itse?"

Anki nyökkäsi lähes huomaamattomasti kohti Tryggven entisten kollegoiden pöytää.

Cosy crimeksi tämä luokitellaan kansiliepeessä, mutta moneen muuhun sen genreen kirjaan verrattuna tapahtumat ovat kyllä hurjempia. Sävy on selvästi synkempi kuin esim. Richard Osmanin tai Eppu Nuotion kirjoissa. 

Tykkään Ankin hahmosta, hän on utelias mutta ei liian päällekäyvä tai nokkava. Hänellä on islanninhevosia, mikä osaltaan nostaa hänet mieleenpainuvaksi. Ragnar on pakollinen iljetys, mutta muista hahmoista saadaan tietää ehkä yllättävänkin vähän. Saa nähdä, muuttuuko tilanne seuraavissa osissa. Ruotsiksi sarjaa on ilmestynyt jo kuusi osaa. Kävin tänään hakemassa kirjastosta kakkososan, mielenkiinnolla seuraan onko tämä ruotsalaisversio Louise Pennyn Gamache-sarjasta. Kiinnostaa myös, riittääkö Mullvaldsissa rikoksia ja rikollisia moneen kirjaan, vai päätyykö Anki selvittelemään tapauksia jossain muuallakin. 

Helmet-lukuhaasteessa täytän kohdan 45, "kirja sopii haastekohtaan johon olet jo lukenut kirjan". Tämä olisi mennyt kohtaan 8, "kirja kertoo pienestä kaupungista".  Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on lemmikin tai kotieläimen ottaminen.

Jenny Fagerlund: Kesän suuret ja pienet salaisuudet

Jenny Fagerlund: Kesän suuret ja pienet salaisuudet

Ruotsinkielinen alkuteos Mitt hemliga liv (2020)

Suomentanut Antti Saarilahti

Gummerus 2022

304 s.

Moa perii yllättäen isoäitinsä kalustetun asunnon Tukholman Södermalmilta. Hän on hämmästynyt mutta myös hämillään. Asunto on tuttu ja rakas, mutta samalla se muistuttaa Moan ja isoäidin riidasta. Kun Moa alkaa siivota asuntoa myyntikuntoon, hän huomaa kiintyvänsä siihen yhä enemmän. Kun hän ottaa sinne isänsä koiran hoitoon, se alkaa tuntua yhä enemmän kodilta. Moan poikaystävä Ruben ei ole asiasta lainkaan innoissaan. Hän ei siedä nuhjuista asuntoa vaan haluaa heidän ostavan yhteisen kodin, uuden ja modernin, ihan toiselta suunnalta Tukholmaa. Moa yrittää kovasti olla Rubenille mieliksi, mutta ajautuu salaamaan tältä asioita. Vielä kun perintöasuntoon alkaa tipahdella isoäidin kirjoittamia kirjeitä, Moa kiinnittyy isoäitiin ja asuntoon yhä tiukemmin.

”Mummi sai päähänsä kaksitoista vuotta sitten, että hänpä muuttaa Tukholmaan, ja ennen kuin ehdimme reagoida, hän oli ostanut asunnon ja oli jo järjestelemässä muuttoa täyttä häkää.”

”Kuinka vanha hän oli silloin?”

”Kahdeksankymmentäviisi.”

”Suuri elämänmuutos.”

”Me kaikki yllätyimme kovasti, mutta hän oli pysäyttämätön. Minusta oli kuitenkin hienoa, että hän uskalsi. Hän oli aina ollut sellainen, ei empinyt vaan antoi vain mennä. Kun hän täytti kahdeksankymmentäkuusi, hän matkusti ryhmämatkalla Kiinaan.”

Artur nauraa hörähti ja keskeytti puuhansa. ”Kuulostaa ihailtavalta naiselta.”

”Sitä hän on… oli” Moa huokaisi syvään. ”Totta puhuen on aika kauheaa, että kaikki hänen tavaransa ja kaikki, missä hän on ollut mukana, vain heitetään menemään.”

”Mutta voithan sinä säästää osan.”

”Niin minä aionkin. Ja aion pyytää jotakuta arvioimaan huonekalut. Mummilla oli joitain todella hienoja esineitä.”

Olen lukenut tänä vuonna jo nyt enemmän viihdekirjallisuutta kuin monena vuonna yhteensä, mutta olen näköjään onnistunut valitsemaan minua viihdyttäviä, ei liian hömppää olevia kirjoja. Toki tässäkin on tiettyä ennalta-arvattavuutta mieskuvioissa, mutta miesasiat eivät ole tarinan päälinja vaan ne pysyvät sivuosassa. Tärkeintä on isoäidin asunto, se mitä se on merkinnyt ennen ja mitä se merkitsee nyt, myös millaisen tulevaisuuden se voi antaa. Kirjeiden kautta Moa kohtaa uuden puolen isoäidistä, ja oppii samalla asioita itsestään. Hassua kyllä, tässä tuntuu olevan enemmän antiikkiesineitä kuin Antiikkikahvila-sarjassa. Moa on töissä huutokauppakamarilla, ja saa siellä työskentelevältä Arturilta apua asunnon sisustamiseen ja remontointiin liittyvissä asioissa. Mielenkiintoista!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 15, ”kirjan nimessä on ja-sana”. Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 2, ”kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta”, 13, ”kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs” sekä 42, ”kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa”. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on muutos parisuhteessa.

Anders de la Motte & Måns Nilsson: Ett fynd att dö för

 

Anders de la Motte & Måns Nilsson: Ett fynd att dö för

Kansi Nils Olsson 

Forum 2022

395 s. 

Österlenissä järjestetään suuret antiikkimarkkinat ja sinne kokoontuu valtava määrä ihmisiä. Antiikkikauppiaat pääsevät alueelle edellisenä iltana ennen yleisöä, heillä on mahdollisuus tehdä hyviä - tuottoisia - löytöjä. Aamulla portit aukeavat kaikelle kansalle. Kaunis kesäpäivä saa ikävän käänteen, kun markkinoille iskee rankkasadekuuro, jonka jälkeen löytyy ruumis. Kesälomaileva poliisi Peter Vinston sattuu olemaan markkinoilla, ja pystyy turvaamaan rikospaikan. Paikallispoliisi Tove Esping on nyreissään saapuessaan paikalle; taasko tuo tukholmalainen päällepämäröi hänen rikostutkintaansa. Yhteistyötä kuitenkin tarvitaan, kun tuhansien ihmisten joukosta etsitään murhaajaa, joka onnistui tekemään tekonsa muutaman minuutin aikana. 

Antiikkimaailma osoittaa poliiseille nopeasti karumman puolensa. Kauniiden esineiden takana on tiukkaa kilpailua ja päivänvaloa kestämättömiä toimintatapoja. Uhri ei ole kaikkein kunniallisin henkilö, joten epäiltyjä ja motiiveja riittää. Ja mikä on se kiinalainen vaasi, joka vuoroin ilmestyy näkyviin ja katoaa taas?

"Vilken jäkla mardröm", sa hon. "Jag tror knappt att jag varit på en värre brottsplats. Skoavtryck från flera tusen personer, och säkert lika många fingeravtryck på grejerna inne i montern."

Hon kliade sig i pannan med handryggen. 

"Jag som tänkt dricka lådvin och titta på Barnaby. Men nu kommer vi behöva lägga både kvällen och natten på det här. Vi tar in hela husbilen på teknisk undersökning, det är lättast. De har lovat mer regn i natt. Obduktionen blir någon gång i borjan av veckan. Men jag tänker att det kanske inte är alltför bråttom? Dödsorsaken ser ju ut att vara rätt klart."

Hon nickade mot handtaget som stack ut ur tältduken. 

"Finns det fingeravtryck på dolken?" frågade Esping, mest för att säga något. 

"Stickerten", rättade Vinston. "Och ja, det gör det. Bland annat mina, är jag rädd. Jag stod och höll det bara en stund före mordet."

"Såklart du gjorde", suckade Esping. 

Först fingrar han på mordvapnet, sedan är han med och hittar liket och tar befälet över polisinsatsen. Skulle hon aldrig bli kvitt Peter Vinston? 

Österlen on idyllinen ympäristö, jonka leppeässä kesätunnelmassa on mukava olla. Murhatutkinnassa riittää yllättäviä käänteitä, jotka sekä kummastuttavat että turhauttavat poliiseja. Lukijalle se sitä vastoin on riemastuttavaa. Tutkinnan yhteydessä päästään kurkistamaan antiikkiesineiden ja huutokaupan maailmaan. 

Miinuksena se, että ihmiset jäävät kovin etäisiksi. Vaikka he viettävät paljon aikaa keskenään ja vaikka poliisit juttelevat monien kanssa, tuntuu että raapaistaan vain pintaa. Ikään kuin henkilöhahmot olisi ripoteltu tarinaan koristeeksi, epäiltyrivin jatkoksi. Toinen miinus siitä, että kirjasarjan nimi on kannessa valtavan hallitseva, itse kirjan nimi jää kovasti piiloon. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 46, "kirjassa on epätavallinen mies tai poika". Peter Vinston on hyvinkin epätavallinen, pukeutuessaan aina kolmiosaiseen pukuun ja ollessaan suorastaan neuroottisen tarkka monesta asiasta. Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 13, "kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs" tai 42, "kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa muutos on esineen tai henkilön katoaminen / löytyminen. 

Lilja Kangas: Tahdon elää

 

Lilja Kangas: Tahdon elää

Kustannus Z 2022

265 s.

8.-luokkalainen Taika sairastuu syöpään ja edessä on pitkä sairaalajakso. Tilanne on järkyttävä niin Taikalle kuin hänen perheelleen ja ystävilleen. Tavalliset teinielämän huolet unohtuvat, kun kuolemanpelko valtaa mielen. Kuukausien kuluessa tutuksi tulevat niin magneettikuvaukset, solunsalpaajahoidot, lyhyet ilonhetket kotona käymisestä ja kavereiden sairaalavierailuista kuin toivon ja toivottomuuden tunteet. Taikalla on myös huoli pikkusiskosta, joka tuntee toisinaan jäävänsä isosiskon ja tämän sairauden varjoon. 

Isä painaa pääoven vieressä olevaa ovisummeria. Palelu saa minut vavahtelemaan. Kuuluu piippaus. Punainen valo ovikellon vieressä vilkkuu, ja liukuovet avautuvat. Niiden takaa astuu esiin vartija. Hänellä on yllään kirkkaan keltainen heijastinliivi. Sen väri sattuu silmiini. Puristan silmät kiinni ja painan kasvoni isän olkaa vasten. 

- Hei, meidän pitäis päästä lasten syöpäosastolle, isä sanoo.

- Selvä, tietenkin, vartija vastaa ja viittoo meitä peräänsä. - Tiedetäänkö siellä, että olette tulossa?

- Joo, tiedetään, isä vastaa.

Kaikkialla on aivan hiljaista. Astumme sisään hissiin ja nousemme ääneti seitsemänteen kerrokseen. 

- Te varmaan pärjäättekin tästä eteenpäin, vartija sanoo, kun hissi pysähtyy ja ovet aukeavat. 

- Joo, pärjätään. Kiitos, isä sanoo ja astuu käytävään. 

Vartija laittaa kätensä hissin ovelle, jottei se sulkeutuisi vielä. 

- Paljon jaksamista, hän sanoo ja luo isään myötätuntoisen katseen. 

- Kiitos, isä sanoo taas. 

Isä painaa osaston ovisummeria, eikä mene kuin hetki, ja ovi aukeaa. Ovet nitkahdus kaikuu tyhjässä hämärässä käytävässä.

- Hei, vastaan tullut hoitaja sanoo.

Lähdemme hänen perässään käytävän päässä olevaan huoneeseeni. Isä laskee minut varovasti sängylle. Käännyn vatsalleni. Selällään tai kyljellään makaaminen tekee liian kipeää. Sairaanhoitaja laittaa minulle kipulääkkeet tippumaan ja katoaa sitten käytävään hakemaan kylmäpussia ja vettä. Ei mene kauaa, kun lääkkeistä johtuva väsymys jo painaa päälleni, ja ympärilläni tapahtuvat asiat ovat vain kaukaisuutta. 

Tarina on hurja, se on todella koskettava ja karu, ihon alle menevä kuvaus sairastumisesta. Se myös muistuttaa, että terveydenhuolto tekee kaikkensa mutta syöpä on edelleen sairaus, josta jotkut selviävät ja toiset eivät. 

Pidän siitä, miten Taikan kaverit pysyvät hänen tukenaan, vaikka eivät aina tiedäkään mitä sanoa tai tehdä. He ymmärtävät, että läsnäolo on tärkeää. Taikan huoli perheestään on riipaisevaa, se että hän välittää niin voimakkaasti siitä miltä muista tuntuu. 

Kangas on vasta 16-vuotias kirjailija, mutta ei häviä yhtään aikuisille tekijöille. Pikemminkin päinvastoin; nuorten ja vanhempien puhe ei tunnu yhtään teennäiseltä vaan hyvin luonnolliselta. Hänen omakohtainen  kokemuksensa syövän sairastamisesta on varmasti vaikuttanut siihen, kuinka uskottavilta kaikki Taikan ajatukset ja tuntemukset tuntuvat. 

Aihe ei ole helppo, eikä tarinan lukeminen ole helppoa vaikka omassa lähipiirissä ei olisikaan lapsia joilla on tai on ollut vakava sairaus. Mielestäni tämä on tärkeä kirja, sillä sairastuminen voi osua omalle tai kaverin kohdalle koska vaan. Elämä on arvaamaton, ja tällaisille taistelutarinoille on tarve. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 14, "kirja kertoo terveydenhuollosta" ja Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on sairastuminen.