Olli Sarpo: Ohimarssi. Mikään ei ole koskaan ollut ennallaan

 

Olli Sarpo: Ohimarssi. Mikään ei ole koskaan ollut ennallaan

Reuna 2024 

131 s. 

Malte rakastuu itseään puolta nuorempaan saksalaiseen malliin, Annaan. Lyhyt kohtaaminen tienvarren levikkeellä johtaa kiihkeään rakkaustarinaan. Molemmilla on perhe, mutta he eivät voi olla erossa toisistaan vaan elävät lyhyitä kohtaamisiaan varten. Kunnes tulee syyskuu 1994, ja heidän pitäisi tavata Tukholmassa. Malte on lentämässä sinne juontohommiin, Anna tulossa laivalla Tallinnasta. 

Keväästä syksyyn 1994 Malte ylläpitää kulissia, ja sitä hänen on jatkettava vuosikymmenet Estonian uppoamisen jälkeen. Suru on suuri, samoin syyllisyydentunto. Entä jos hän ei olisi ollut menossa Tukholmaan, entä jos hän ei olisi pyytänyt Annaa sinne, entä jos hän olisi kertonut suhteesta vaimolleen? 

Taustalla soi Beethovenin Pastoraalisinfonia, joka ensin oli Malten, sitten Malten ja Annan yhteinen kappale. 

Vieraantuminen itsestäni ja ennen kaikkea huolella rakentamastani elinympäristöstä alkoi juuri niin, huomaamatta ja osana ajan kulumista. Annoin irtautumiselleni luvan sillä hetkellä, kun näin levikkeelle rikkoutuneen auton ja Annan.

Pysäköin tutulle paikalle rivitalokotimme edustalle. Katselin ylpeyttä tuntien huolella hoidettua pihaa, sievää ulko-ovelle johtavaa kiveystä. Sen tekeminen oli vaivalloista, mutta hienoa ja yhteistä koko perheelle. En tiennyt, ettei kiveys, piha tai koko koti enää kuulunut minulle. Olisin kieltänyt jo ajatuksenkin sellaisesta, jos joku olisi minulle niin sanonut. 

Päivä on piirtynyt mieleeni valokuvantarkasti. Ei ollut mitään ennusmerkkejä, ei aavistuksia. Avasin kotioven, hengitin vastaani tulvivaa kodikkuutta. Sauna oli jo lämpiämässä niin kuin olin matkalla toivonutkin, halasin ja syleilin lapseni, suutelin vaimoani. Vaikeudet, huolet, suru - mitään sellaista ei ollut. Ei, vaikka tyttäreni olivat menettäneet isän, vaimoni aviomiehen. Olin pettänyt heidät sitä itse tietämättä.

Tarina on haikean kaunis, koskettava, välillä hitusen ärsyttäväkin. Pastoraalisinfonian osat on hienosti sidottu tarinaan. Pidän tärkeänä, että sinfonian osien nimet on suomennettu kirjan osien otsikoissa. Lukija saa aavistuksen siitä mitä on tulossa, millaiset tunnelmat painottuvat. Viiden osan sisällä on monia lyhyitä lukuja, mikä sopii mielestäni tarinaan hyvin. Jostain syystä tykkään kovasti myös siitä, että tarinaa kerrotaan niin minä-, sinä- kuin hän-muodossa. 

Siitä en pidä, että tarinassa viljellään saksankielisiä sanoja. Olen opiskellut sen verran saksaa että tiedän mitä tarkoittavat Zukunft, leicht, schwanger, übergeben, bewegen, schrecklich, vertrauen ja niin edelleen, mutta kaikki eivät ehkä tiedä. Osa sanoista / lauseista on selitetty heti perään Malten ajatuksissa, mutta ei kaikkea. Joku lukija saattaa hermostua tai kyllästyä jo alkuunsa. Ainakin minä hermostun, jos en ymmärrä.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 42, "kirjan nimessä on alaotsikko". 

Ohimarssi on luettu myös blogissa Kirjavinkit.

Johanna Hasu: Ei hyvä hylätyn

 

Johanna Hasu: Ei hyvä hylätyn

Reuna 2023

215 s. 

Aamos ja Jürgen tutustuvat lapsina, vähän sattumalta. Molemmat ovat kesänvietossa maalla, kilometrin päässä toisistaan. Ehkä hieman yksinäisinä, kunnes selviää että samanikäinen kaveri on lähellä. Aamos soittaa pianoa ja Jürgen laulaa, mutta kesänvietossa musiikki on pienessä roolissa. Tärkeämpää on ulkoilla, leikkiä, kilpailla. Kesien välissä kirjeenvaihto pitää kaveruutta yllä, vaikka Aamos pian ymmärtääkin että Jürgen on musiikin kanssa enemmän tosissaan kuin hän. 

Iän ja taitojen kasvaessa keskinäinen kilpailu kiristyy vähitellen. Jürgen on varakkaasta perheestä, joten hän pyytää Aamosta muuttamaan luokseen Berliiniin. Keikkoja ja kiertueita alkaa tulla. Lied on heidän juttunsa, niillä he hurmaavat yleisön. Vähitellen ystävyyteen alkaa tulla säröjä. Toinen alkaa ärsyttää, mutta tilannetta piilotellaan. Lopulta Jürgen saa tilaisuuden laulaa Metropolitanissa, ilman Aamosta. Teiden on aika erota. Aamos katkeroituu hylkäämisestä, Jürgen puolestaan tunteen jopa viha kun toinen elänyt vuosikausia siivellä. Mutta mitä he olisivat olleet ilman toisiaan? 

Toisessa ajassa seurataan Alma ja Toivo Kuulaa, heidän rakkauttaan ja Toivon mustasukkaisuutta, kaiken voittava musiikkia. 

Aamos kulkee Toivon jäljillä, niin Berliinissä kuin muuallakin. Toivon sävellykset olivat se alkujuuri, joka johdatti miehet liedin mestareiksi. 

Lukujen nimissä kulkevat säkeet laulusta Tuijotin tulehen kauan, jonka Kuula sävelsi Eino Leinon runoon. 

Aamos oli täynnä energiaa. Ilta oli kääntymässä yöksi, mutta häntä ei nukuttanut. Ideat törmäilivät toisiinsa. Hän oli jonkin suuren äärellä, tämä olisi käännekohta hänen urallaan. Hän ei olisi enää vain Jürgenin pianisti, hänellä olisi omaa sanottavaa, omia ideoita. Olisiko konsertissa vuorotellen pianoteoksia ja lauluja? Entä jos soittaisi ensin soolona laulujen piano-osuudet ja sitten esittäisi saman kappaleen Jürgenin kanssa? Ihmiset saisivat kuulla, kunnolla kuulla, miten upeaa pianosatsia Toivo kirjoitti. Jürgen ei kyllä suostuisi siihen. Jürgen oli puritaani, pyhän taiteen puhdasoppinen palvelija. Lied oli kirjoitettu laulun ja pianon yhteiskudokseksi, ei siitä voinut irrottaa osia, se oli yhtä. Mutta olisiko pelkän pianostemman soittaminen sen kummallisempaa kuin se, että usein alun perin pianolle ja laulajalle kirjoitettua musiikkia esitettiin orkesterin kanssa? Sävyt, värit, koko se maailma, jonka säveltäjä oli kirjoittanut mielessään nimenomaan piano ja sen mahdollisuudet, muuttuivat aivan toisiksi, kun ne sovitettiin orkesterille.

Ei, Jürgen ei ymmärtäisi sitä. Se on eri asia, hän sanoisi. Perustelisi ties millä traditiolla, tai hyvällä maulla. Eikö Jürgen ymmärtänyt, että se juuri oli kaiken kehittymisen este? Ettei mitään saanut muuttaa ja tehdä uudella tavalla, ajatella uusiksi. Ainakaan sitä ei sallittaisi hänelle, Aamos oivalsi. Hän oli väärin ja huonosti koulutettu. Jos joku saisi aikaan muutoksia, se olisi joku sellainen kuin Jürgen. Sellainen, jonka visioita ei kyseenalaistettaisi. 

Tarinassa on oikeastaan ihan alusta asti pahaenteinen tunnelma, ehkä siksi kun se alkaa kaksikon viimeisestä konsertista. Lukija tulee pian miettineeksi, oliko ystävyys koskaan aitoa? Aamos halusi soittaa muttei opiskella, siksi hän tunsi suuren osan ajasta epävarmuutta ja alemmuutta. Jürgen opiskeli asioita jotka olivat vasta tulossa; kun ei saanut vielä laulaa jotain niin hän opetteli sanoja ja puhui laulutekstit. Hän oli omistautunut, ja ihmetteli kun Aamos ei halunnut opiskella koko aikaa. Oliko kummallakaan vaihtoehtoa? Mielestäni ei. Lapsuuden kesät sitoivat heidät niin tiiviisti yhteen, että heistä oli pakko tulla duo. Sitä ei kuitenkaan voinut kestää aikaansa enempää, sillä Jürgen haluaa mennä uralla ja elämässä eteenpäin, haluaa enemmän kuin Aamos. Siispä Aamos tulee leikatuksi pois, jää mainitsematta silloinkin kun kaikki muu Jürgenin urasta nostetaan esiin. 

Eino Leinon runo ja Toivo Kuulan sävellys ovat minulle vieraita, mutta tuskin se haittaa. Kirjassa on paljon musiikkia, mutta lukeminen ei vaadi musiikin tuntemista. Pidin kovasti kirjan rakenteesta, siitä että laulun säkeet ovat lukujen nimiä ja lukujen alussa on sitaatti Alman ja Toivon kirjeistä. Vuosiluvut helpottavat hahmottamaan niin ajankohtaa kuin Aamoksen ja Jürgenin kulloistakin ikää. 

Aamos ja Jürgen ovat vahvoja hahmoja, pidin siitä että tarina etenee molempien näkökulmasta. Kumpikaan ei hallitse liikaa. Muut hahmot ovat sitten ihan statisteja, niin tiivis on kaksikon keskinäinen suhde.

Kirja on luettu myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirjojen kuisketta ja Kirjavinkit. 

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa laitan tämän muutoskohtaan maaltamuutto / maallemuutto. Kun Aamoksen ura konsertoivana pianistina on vähintään tauolla jos ei kokonaan loppunut, hän muuttaa pois Helsingistä ja asettuu maalle isovanhempiensa taloon, juuri siihen jossa vietti lapsena kesiään.  

Tanja Kaarlela: Noutaja

Tanja Kaarlela: Noutaja
Kansi: Mervi Kattelus
Reuna 2017
269 s.
Arvostelukappale

Noutaja kertoo Iisasta ja Yrjöstä, nuoresta naisesta ja vanhasta miehestä, joiden tiet kohtaavat yllättäen. Iisa on lähtenyt pohjoiseen tätinsä hautajaisiin. Pitkällä ajomatkalla maan halki on aikaa pohtia parisuhdetta ja sitä, mitä haluaa. Hän ajaa harhaan ja päätyy maaseudulle. Siellä hän törmää Yrjön koiraan Aatuun. Koira on lähtenyt etsimään ruokaa, koska Yrjöllä ei ole ollut voimia lähteä kauppaan. Kauppakaveri on kuollut äskettäin, ja jalkaa vaivaa kipeä haava. Lääkäriin hän ei tahdo mennä, sillä sairaala on varmasti kuolemaksi.

Kun Iisa pölähtää Yrjön tupaan, hän haluaa äkkiä pois. Paikka on pieni, kylmä, tunkkainen, likainen. Hän lähtee mutta palaa takaisin, todeten että ei voi jättää Yrjöä yksin. Käydään tahtojen taisto, ennen kuin Iisa saa Yrjön mukaansa kaupunkiin, ja sairaalaan. Matka on pitkä. Ikä- ja sukupuoliero aiheuttaa kitkaa, vaikka sisimmässään kumpikin ymmärtää ettei toinen tahdo pahaa.

- Sinä kuitenkin lähdit hautajaisiin? 

- Mun oli pakko.

- Olitteko te läheisiä?

- Ai Friian kanssa? Ei todellakaan. Mä tuskin tunsin sitä. Mä halusin kyllä tutustua siihen ja olin suunnitellut lähteväni pohjoiseen vielä tänä keväänä, mutta sitten kävi näin. Ja samalla hetkellä, kun mä kuulin sen kuolemasta, mä päätin lähteä. Mun oli pakko lähteä, saada vähän ajatella asioita. 

Naisen puhuessa Yrjö muisti taas Väinön. Jos hän olisi tiennyt Väinön kuolemasta, hän olisi pitänyt huolen, että pääsee myös tämän hautajaisiin. Mutta kukaan ei välittänyt kertoa ja se oli tuntunut pahalta. Yhtäkkiä alkoi vaan täysi hiljaisuus, aivan toisenlainen kuin ennen. Tie oli hiljainen, puhelin ei soinut, päiviä kului ja viikkoja ilman minkäälaista elonmerkkiä. Ja vähitellen hän alkoi ymmärtää, että se olisi pysyvää. Hän olisi aivan yksin Aatun kanssa eikä kukaan kävisi katsomassa. Mutta pahin oli vasta edessä: se loputon tyhjyys, mikä päivien myötä seurasi. Elämänhalun katoaminen. Siitä sai Aatukin kärsiä ja siitä tuli sen kohtalo.

Taas kerran totesin, että ei pitäisi lukea kirjan esittelytekstejä. Kansiliepeessä sanotaan "hulvaton tarina", mutta mielestäni Noutajassa ei ole mitään hulvatonta tai huvittavaa. Saatan olla tosikko tai huumorintajultani huono, mutta mielestäni tarina on surullinen. Johtuuko siitä, että olen aiemmin ollut vanhusten kotihoidossa töissä kahdeksan vuotta; sillä kokemuksella Yrjön hahmo on hyvinkin tunnistettava eikä tämän (ja Aatun) asuinolosuhteissa tai mielipiteissä ole mitään hauskaa. Päinvastoin, kaikki tuntuu jopa ahdistavan tutulta. Kaikki kirjassa esitetty on mahdollista, monin paikoin jopa todennäköistä. Totuus on tarua ihmeellisempi, tai tässä tapauksessa masentavampi. Edelleen, en pidä Iisan kohellusta hassuna, eikä sellaista ole myöskään Yrjön sairaalareissulla kokema seikkailu. 

Tarina on kyllä hyvä, se etenee vakaasti kohti tuntematonta loppua. Lukijalla voi olla mielessä useita mahdollisuuksia, mitä seuraavaksi tapahtuu tai mihin joku tilanne johtaa. Yllätyksiäkin on luvassa. 

Erityisen paljon pidän kirjan lämminhenkisyydestä. Vaikka siinä on hurja määrä kauheita asioita - yksinäisyyttä, onnettomuuksia, sairautta, välinpitämättömyyttä, hylätyksi tulemisen tunnetta jne - on tunnelma kuitenkin lämmin ja osin lohdullinen. Iso osa tästä johtuu varmasti Iisan ja Yrjön keskinäisestä suhteesta. Kahden hyvin erilaisen ihmisen kohtaaminen, hetki yhteistä taivalta, muutamat ystävälliset eleet ja teot, kurkistus siihen miten erilaista elämä voi olla, niillä saadaan lukija liikuttumaan. 

Kaarlelan kieli on kaunista. Se ei ole turhan koukeroista eikä maalaile taivaanrantoja. Päinvastoin, lyhyet virkkeet ovat tehokkaita ja tuntuvat harkituilta. Ylimääräinen on jätetty pois ja annettu sanojen kulkea omalla painollaan. Monet lauseet sisältävät melkein kuin aforistisia ajatuksia, pakottaen lukijan pysähtymään ja miettimään sanottua.

Tässä on koskettava kirja, joka jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. 

Noutaja on luettu myös blogeissa Kirja vieköön! ja Joukon Taideblogi.

Helmet-lukuhaasteesta täyttyy kohta 40, "kirjassa on lemmikkieläin".