keskiviikko 31. elokuuta 2022

Karin Erlandsson: Koti

 

Karin Erlandsson: Koti

Ruotsinkielinen alkuteos Hem (2021)

Suomentanut Katariina Kallio

Kansi: Fredrik Bäck

S&S 2022

287 s. 


Kymmenen naista Ahvenanmaalla, 800-luvulta 2010-luvulle ja lopuksi tuhansia vuosia taaksepäin. Kymmenen vahvaa naista, joita elämä koettelee mutta jotka jatkavat eteenpäin. Meri antaa ja meri ottaa, niin on aina ollut eikä sille mitään mahda. 

Useimmiten se on mies, joka lähtee merelle, jättäen naisen (ja lapset) odottamaan. Palaako mies takaisin? Poissaolo kestää viikkoja tai kuukausia; palaako mies samana kuin lähti? Tulevaisuus ulottuu paluuseen asti, sitten alkaa uusi tulevaisuus. 

Vuosisatojen aikana saarella tapahtuu kaikenlaista. Rakennetaan Jomalan kirkko, paetaan venäläisiä merelle ja ruotsalaisia metsään, odotetaan poikaa tai isää, tanssitaan laiturilla... Yhden tarinan luettuaan ei voi tietää, mitä seuraavassa tapahtuu; ne ovat erilaisia keskenään mutta niissä on tunnelma, kielellinen kauneus ja kivi, jotka sitovat ne yhteen. 

Miehen mentyä Amanda istahti saliin ja katsoi merta. Sen pinta oli niin sileä, että näytti kuin salin lattia olisi jatkunut ulos. Millaista sitä olisi koskea, painuisiko käsi pinnan alle vai olisiko pinta jähmettynyt? Ehkä meri oli tosiaan muuttunut lattiaksi, ehkä hän voisi vain kävellä sen yli ja hakea Svenin kotiin. 

Samassa hänelle tuli kiire, ei ollut aikaa edes lattialle pudonnutta esiliinaa poimia, kun hän sujautti kengät jalkaan ja meni puolijuoksua kalliota pitkin alas. Rannassa hän kokeili varpaalla veden pintaa. Varvas upposi saman tien.

Ei ollut meri muuttunut lattiaksi. 

Hän kyykistyi ja viisti pintaa kämmenellään, niin läheltä, että tunsi viileyden, mutta ei kuitenkaan niin läheltä, että käsi olisi kastunut. Lähetä Sven kotiin luokseni, hän kuiskasi. Tuo hänet kotiin. 

Hän silitteli pintaa edestakaisin. Polvia särki ja selkä väsyi, mutta hän jatkoi meren silittelyä ja hiljaista puhettaan. 

Minulle tämä oli aivan täydellinen kirja, paras jonka olen pitkään aikaan lukenut. Tarinat ovat  ajallisesti pieniä hetkiä hahmojen elämästä mutta samalla kokonaisia maailmoja. Ne ovat samaan aikaan äärettömän kauniita, todella koskettavia, välillä haikeita ja surullisia mutta myös toivonpilkahdusten valaisemia. Kaunis ulkoasu kruunaa paketin. Hieno, hieno lukuelämys! 

Kirjan lopussa on lyhyet selitykset, joissa kerrotaan tarinoiden taustalla olevista tositapahtumista. Niitä oli mielenkiintoista lukea. Tein niin, että luin ensin yhden tarinan selityksineen, sitten seuraavan. Joku muu tekee ehkä toisin. 

Koti on luettu myös blogissa Kirjaluotsi.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 43, "kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan". Jos kohdat eivät olisi olleet jo täynnä, olisin voinut laittaa tämän esimerkiksi kohtiin 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota", 18, "kirjan on kirjoittanut toimittaja" tai 37, "kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle tuulelle". 

Nannan kirjakimaran Kirjoja ulapalta -haaste saa minulta neljännen luetun teoksen. 



torstai 18. elokuuta 2022

Romy Hausmann: Lapsikulta

 

Romy Hausmann: Lapsikulta

Saksankielinen alkuteos Liebes Kind (2019)

Suomentanut Veera Kaski

WSOY 2022

365 s. 



Kun luin Lapsikullan esittelyä, mieleen nousi Emma Donoghuen Huone. Vankina elävä äiti lapsineen, pako ja mitä tapahtuu sen jälkeen. Pelottava ulkomaailma ja se, miten se koetaan lapsen näkökulmasta. Eroja kuitenkin on, esimerkiksi lasten iässä ja siinä kuinka paljon muita ihmisiä tarinoissa on mukana. 

Lena elää vankina metsämökissä. Ovi on lukossa, ikkunat peitetty. Hänet on pakotettu perheenäidiksi, tuntemattoman miehen ja hänelle vieraiden lasten kanssa. Kun hän pääsee pakoon, asiat tuntuvat ratkeavan. Vaan toisin käy. Hausmann kieputtaa juonikuviot niin oveliksi, että lukija hämmästyy yhä uudelleen. 

Tarinaa kerrotaan Lenan, 13-vuotiaan Hannahin ja Lenan isän Matthiaksen kautta. Matthias on etsinyt tytärtään 14 vuotta, ja kuullessaan tuntomerkkeihin sopivasta naisesta hän innostuu. Jokin kuitenkin mättää. Onko Lena muuttunut niin paljon vuosien myötä, että hän sekä näyttää että ei näytä tutulta? Hannah sen sijaan näyttää samalta kuin Lena nuorena, joten Matthias suuntaa energiansa tähän. Vaan miten saada yhteys lapseen, joka on elänyt koko elämänsä eristettynä? Hannah on kuin tietosanakirja, joka kertoo aikuisille hämmästyttävän yksityiskohtaisesti monista asioista, samalla analysoidessaan viiltävästi elämäänsä ja sekä menneitä että nykyisiä tapahtumia, 

"Voisimmeko me soittaa jollekulle? Sinun isällesi vaikka? Muistatko teidän puhelinnumeron ulkoa?"
Pudistan päätäni. 
"Sinulla varmaan on isä?"
Nyökkään. 
"Ja hän asuu teidän kanssanne, sinun ja äidin?"
Nyökkään uudestaan. 
"Kyllähän meidän pitäisi soittaa hänelle. Hänen täytyy saada tietää, että äiti joutui onnettomuuteen ja te olette täällä sairaalassa. Isäsi on varmasti kamalan huolissaan, kun teitä ei kuulu kotiin."
Väkänen oikealle, suoraan, väkänen vasemmalle, suoraan, taas väkänen vasemmalle, niin kuin vänkyrä salama. 
"Kuulehan, oletko sinä joskus ennen ollut sairaalassa? Tai onko äiti ollut joskus ennen sairaalassa, tässä sairaalassa vaikkapa? Voitaisiin katsoa meidän huippuvälkyltä tietokoneelta, löytyisikö sieltä teidän puhelinnumero."
Pudistan päätäni.
"Avohaavoja voi hätätapauksessa sterilisoida myös virtsalla. Virtsa desinfioi, tyrehdyttää verenvuotoa ja lievittää kirvelyä, loppu."
Ruth-sairaanhoitaja tarttuu käsiini. "Kuulepas Hannah, minä taidan keittää meille teetä. Ja sitten me kaksi rupatellaan ihan kaikessa rauhassa. Miltä kuulostaa?"

Tässä on kerrankin psykologinen trilleri, joka on minun makuuni oikeasti jännittävä ihan loppuun asti. Kliseet pysyvät poissa ja juonessa riittää yllätyksiä. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja monissa heistä on pelottaviakin piirteitä. Tunnelma on ahdistava, lukija saa pureskella kynsiään ihan urakalla. 

Kirjasta ei voi kertoa kovin paljoa paljastamatta juonesta olennaisia asioita. Siksi suosittelenkin tarttumaan siihen itse. 

Lapsikulta on luettu myös blogissa Kirjasähkökäyrä.




maanantai 8. elokuuta 2022

Audrey Magee: The Colony

 

Audrey Magee: The Colony

Faber 2022

376 s. 





Olen aiemmin lukenut Audrey Mageen Sopimuksen, joka on hyvin erilainen verrattuna uuteen The Colonyyn. Yhteistä on oikeastaan vain se, että tarina etenee pitkälti dialogin varassa. The Colonyssa dialogia ei ole erotettu muusta tekstistä lainausmerkeillä tai viivoilla, vaan sisennyksellä. Lisäksi keskustelu etenee usein yhden rivin mittaisilla lausahduksilla. 

Tarina sijoittuu 1970-luvulle, nimettömälle irlantilaiselle saarelle. Eräänä kesänä sinne saapuu englantilainen herra Lloyd, taiteilija joka haluaa ikuistaa saaren ja saarelaiset piirustuksiinsa ja maalauksiinsa. Jo monetta kertaa saarella on ranskalainen herra Masson, lingvisti joka tutkii iirin kieltä ja tekee kaikkensa auttaakseen kielen säilymistä. Näiden kahden kohtaamiset ovat täynnä kitkaa, sillä heillä on varsin erilaiset käsitykset siitä mikä saarella on tärkeää, olennaista, raportoimisen arvoista.

Saarelaiset itse seuraavat vierailijakaksikon tekemisiä sekä uteliaina että ärsyyntyneinä. Kaikkein eniten tapahtumia kuvataan nuoren Jamesin silmin, teinipojan joka haluaa lähteä saarelta pois. Hän on menettänyt merelle isänsä, setänsä ja isoisänsä, eikä suostu astumaan veneeseen saati kalastamaan. Hänen tehtävänsä on pyydystää jäniksiä. Lloydin opissa hän saa kosketuksen taiteeseen, kuten saa hänen äitinsä Mairéadkin. Taide on kuitenkin sellainen asia, joka muiden mielestä sopii vain muukalaiselle, ei saaren omalle väelle. Haaveilla voi hetken, mutta saaren karu arki palauttaa nopeasti maan pinnalle.

Tarinan väleissä on pieniä pätkiä informatiivista tekstiä, jossa kerrotaan Irlannin kahakoissa tehdyistä iskuista ja niiden kuolonuhreista. Protestantit ja katolilaiset tappavat toisiaan niin ampuma-asein kuin pommein, kuolema korjaa niin nuoria kuin vanhoja. Manner tuntuu kaukaiselta, mutta vähitellen tapahtumat saavuttavan saaren radion välityksellä. 

Lloyd shook his head.
    Francis doesn't bother me, James. But as her son, what do you think?
    I'm irrelevant. 
    How can you be?
    I have my life, she has hers.
    That's very grown up of you. 
    Is it? She stays out of my head, I stay out of hers. 
Lloyd shrugged. 
    I never managed that with my mother. 
    Maybe you had a big house. In a little house on a little island you have no choice. 
    There might be some truth in that. 
    Is she still alive? 
    Yes, both my parents are, though I see them seldom. 
    And your wife? When do you see her?
    You ask a lot of questions, James. 
    You know everything about us. My turn to ask you. 

Tykkäsin tästä, saaressa ja saarelaisissa on karuista olosuhteista huolimatta jotain tavattoman viehättävää. Ihmisillä on sanoissa kaipuu pois, mutta samalla he ovat juurtuneet saareen niin että lähteminen on vaikeaa. Meri on vienyt rakkaita, mutta elämä jatkuu. 

Tarina on myös todella koskettava. Saaren vanhimmat asukkaat ovat täysin iirinkielisiä, ja herra Masson pelkää että aikanaan näiden kuoleman myötä kieli saa yhä pienemmän merkityksen saarella.  Mairéad on menettänyt miehensä - ja veljensä ja isänsä - merelle, ja yhä vain hän kävelee rantakallioilla toivoen löytävänsä tämän. Saaren ulkopuolinen maailma on olemassa, mutta se on enemmän pelottava kuin kiinnostava paikka. Maailman pahuus pysyköön siellä, pois saarelta. Lloyd ja Masson tuovat tuulahduksen ulkopuolisuutta, mutta he viipyvät vain kesän, maksavat ylläpidostaan ja syksyn tullen matkustavat pois; heitä siis siedetään.

Myös Kirjaluotsi on lukenut The Colonyn.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2022". Kirjoja ulapalta -haaste saa kolmannen luetun kirjan. 



perjantai 5. elokuuta 2022

Fiona Valpy: Casablancan tarinankertoja

 

Fiona Valpy: Casablancan tarinankertoja

Englanninkielinen alkuteos The Storyteller of Casablanca (2021)

Suomentanut Taina Helkamo

Otava 2022

336 s. 



Marokko, 2010. Brittiläinen Zoe on muuttanut miehensä Tomin kanssa tämän töiden vuoksi Casablancaan. He asuvat expaattien turvallisella alueella ranskalaisessa korttelissa, Boulevard des Oiseaux'lla. Muuton ja muutoksen pitäisi olla uusi alku heidän avioliitolleen, mutta Zoe huomaa ettei niin ole. Tomin työ varustamolla vaatii pitkiä päiviä, kun taas hän itse tylsistyy kotona voimatta tehdä juuri mitään. Muut alueen kotirouvat houkuttelevat häntä ostoksille ja lounaille, mutta sosiaaliset tilaisuudet ovat Zoen mielestä tylsiä ja ahdistavia. 

Eräänä päivänä Zoe päättää korjata narisevan lattialaudan. Yllättäen hän löytääkin kolosta puurasian sekä päiväkirjan. Koska hänellä ei ole muutakaan tekemistä, hän alkaa lukea päiväkirjaa ja tulee tempaistuksi mukaan 1940-luvun alun Casablancaan. 

Marokko, 1941-42. Ranskalaiseen Josieen tutustumme vain hänen päiväkirjansa kautta. 12-vuotiaana hän on joutunut lähtemään sodan jaloista, jättämään taakseen kaiken paitsi La Fontainen Faabelit. Perheensä kanssa hän asettuu Boulevard des Oiseaux'lle odottamaan viisumeita Yhdysvaltoihin. Kuukaudet kuluvat ja sota tulee yhä lähemmäs. Samalla Josie yrittää elää mahdollisimman tavallista teinitytön elämää. 

Kun Zoe on lukenut päiväkirjan loppuun, hän päättää yrittää selvittää Josien kohtalon. Samalla hän joutuu kohtaamaan omat haamunsa. 

Minulla oli mukanani mustepullo, jonka olin lainannut papan työpöydältä, sekä maalaustarvikkeistani ottamani sivellin. Kerroimme Kenzalle, mitä aioin tehdä - jätimme tosin sanomatta, että tein niin unikauppiaan neuvosta. Nina ja Kenza auttoivat minua etsimään sopivan muotoisia ja kokoisia kiviä: riittävän suuria ja litteitä, jotta niihin saattoi kirjoittaa, muttei niin suuria, etten jaksaisi heittää niitä pitkälle murtuvien aaltojen tuolle puolen. Unikauppiaan tapaamisen jälkeen olin miettinyt, mitä hän oli sanonut ja päättänyt, mitä kirjoittaisin kiviin. Kirjoitin neljä asiaa: Ensimmäiseen kiveen kirjoitin "koti". Toiseen kirjoitin "Ranska". Kolmanteen "ystävät" (ne, joista olin joutunut luopumaan). Neljänteen en kirjoittanut sanoja vaan piirsin kuusikulmaisen tähden, samanlaisen kuin kaulakorussani, joka on santelipuurasiassani. 

Sillä välin kun aurinko ja tuuli kuivattivat mustetta, huuhtelin siveltimeni Atlantin valtameren suolaisessa vedessä. Sitten otin käteeni yhden kiven kerrallaan ja pitelin jokaista hetken ennen kuin heitin ne niin kauas kuin pystyin. Meri nieli ne ahnaasti. Suru humahti lävitseni, mutta se ei ollut enää samanlainen kiviröykkiötä muistuttava raskas taakka, jota olin kantanut mukanani jo pitkään. Nyt siihen sekoittui helpotusta siitä että kivet eivät olleet enää sisälläni. Koko sydämeni ei tuntunut olevan enää täynnä surua, vaan siellä oli nyt tilaa jollekin muullekin. Kenza halasi minua pitkään ja pyyhki kyyneleeni huivinkulmallaan, ja sitten me kolme kävelimme hetken aikaa rannalla: annoimme merenvaahdon huuhtoa paljaita jalkojamme ja tunsimme lämpimän tuulen poskillamme. Vastaan tuli kaistale kosteaa hiekkaa, ja äkkiä minun teki mieli lähteä juoksuun ja tehdä kärrynpyöriä, ja Nina liittyi riemuuni. Sitten me kaikki kolme juoksimme ja nauroimme yhdessä ja oivalsin, että unikauppias oli ollut aivan oikeassa. Tunsin olevani vapaa. 

Tämä on riipaisevan surullinen mutta samalla todella kaunis kirja. Zoe ja Josie elävät samassa talossa mutta välissä on 70 vuotta; silti moni asia yhdistää heidän tarinoitaan. Josie oli itse sotaa paossa, Zoe tutustuu paikalliseen pakolaisnaisten ja -lasten avustuskeskukseen ja tekee siellä vapaaehtoistyötä. Josien elämäntarina on päiväkirjassa, Zoe kirjaa omansa tilkkutyöhön. Molemmat ovat kokeneet menetyksiä ja yrittävät päästä kiinni uuteen arkeen uudessa paikassa, uusien ystävien kanssa. Josie on pitänyt etenkin Dorothy L. Sayersin kirjoista, joten Zoe lainaa niitä kirjastosta. 

Välillä ajattelin, että Zoen osuus on melko pieni. Sitten havahduin, että miten muuten voisi olla; hänhän istuu suuren osan päivistään yksin kotona, tilkkutyötään tehden. Päiväkirja tarjoaa hänelle pakopaikan arjesta, mutta herättää samalla miettimään miten asiat ovat nyt, ja kuinka vähän lopulta on muuttunut vuosikymmenien aikana. 

Tarina on aistivoimainen, lukija voi melkein tuntea Marokon paahtavan kuumuuden ihollaan ja maistaa Josien perheen naapurin Kenzan tekemät herkut. Tekisi mieli itsekin kirjoittaa kiviin surut  ja huolet, ja heittää sitten kivet mereen tai järveen. 

Kirjailijasta mainitaan, että hän on noussut suosioon historiallisilla romaaneillaan. Harmi, ettei ainakaan Piki-kirjastoista tai Helmetin englanninkielisistä e-kirjoista löydy häneltä muuta kuin tämä yksi. Toivottavasti saamme myös lisää suomennoksia iloksemme. 

Pidän muuten suomenkielisestä nimestä tosi paljon, mielestäni tarinankertoja on sanana jopa kauniimpi kuin storyteller. Onneksi siis on suora suomennos eikä (tylsä) väännös joka ei välttämättä mitenkään viittaa alkuperäiseen nimeen.

Casablancan tarinankertoja on luettu myös blogissa Kirjamuuri

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 33, "kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan". Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota", 28, "kirjan päähenkilö on alaikäinen" tai 44, "kirjan nimessä on kaupungin nimi". Otan tästä myös toisen kirjan Kirjoja ulapalta -haasteeseen. Vaikka koko aikaa ei meren äärellä ollakaan, niin kuitenkin käydään niin rannalla kuin satamissa.