Fiona Valpy: Casablancan tarinankertoja

 

Fiona Valpy: Casablancan tarinankertoja

Englanninkielinen alkuteos The Storyteller of Casablanca (2021)

Suomentanut Taina Helkamo

Otava 2022

336 s. 

Marokko, 2010. Brittiläinen Zoe on muuttanut miehensä Tomin kanssa tämän töiden vuoksi Casablancaan. He asuvat expaattien turvallisella alueella ranskalaisessa korttelissa, Boulevard des Oiseaux'lla. Muuton ja muutoksen pitäisi olla uusi alku heidän avioliitolleen, mutta Zoe huomaa ettei niin ole. Tomin työ varustamolla vaatii pitkiä päiviä, kun taas hän itse tylsistyy kotona voimatta tehdä juuri mitään. Muut alueen kotirouvat houkuttelevat häntä ostoksille ja lounaille, mutta sosiaaliset tilaisuudet ovat Zoen mielestä tylsiä ja ahdistavia. 

Eräänä päivänä Zoe päättää korjata narisevan lattialaudan. Yllättäen hän löytääkin kolosta puurasian sekä päiväkirjan. Koska hänellä ei ole muutakaan tekemistä, hän alkaa lukea päiväkirjaa ja tulee tempaistuksi mukaan 1940-luvun alun Casablancaan. 

Marokko, 1941-42. Ranskalaiseen Josieen tutustumme vain hänen päiväkirjansa kautta. 12-vuotiaana hän on joutunut lähtemään sodan jaloista, jättämään taakseen kaiken paitsi La Fontainen Faabelit. Perheensä kanssa hän asettuu Boulevard des Oiseaux'lle odottamaan viisumeita Yhdysvaltoihin. Kuukaudet kuluvat ja sota tulee yhä lähemmäs. Samalla Josie yrittää elää mahdollisimman tavallista teinitytön elämää. 

Kun Zoe on lukenut päiväkirjan loppuun, hän päättää yrittää selvittää Josien kohtalon. Samalla hän joutuu kohtaamaan omat haamunsa. 

Minulla oli mukanani mustepullo, jonka olin lainannut papan työpöydältä, sekä maalaustarvikkeistani ottamani sivellin. Kerroimme Kenzalle, mitä aioin tehdä - jätimme tosin sanomatta, että tein niin unikauppiaan neuvosta. Nina ja Kenza auttoivat minua etsimään sopivan muotoisia ja kokoisia kiviä: riittävän suuria ja litteitä, jotta niihin saattoi kirjoittaa, muttei niin suuria, etten jaksaisi heittää niitä pitkälle murtuvien aaltojen tuolle puolen. Unikauppiaan tapaamisen jälkeen olin miettinyt, mitä hän oli sanonut ja päättänyt, mitä kirjoittaisin kiviin. Kirjoitin neljä asiaa: Ensimmäiseen kiveen kirjoitin "koti". Toiseen kirjoitin "Ranska". Kolmanteen "ystävät" (ne, joista olin joutunut luopumaan). Neljänteen en kirjoittanut sanoja vaan piirsin kuusikulmaisen tähden, samanlaisen kuin kaulakorussani, joka on santelipuurasiassani. 

Sillä välin kun aurinko ja tuuli kuivattivat mustetta, huuhtelin siveltimeni Atlantin valtameren suolaisessa vedessä. Sitten otin käteeni yhden kiven kerrallaan ja pitelin jokaista hetken ennen kuin heitin ne niin kauas kuin pystyin. Meri nieli ne ahnaasti. Suru humahti lävitseni, mutta se ei ollut enää samanlainen kiviröykkiötä muistuttava raskas taakka, jota olin kantanut mukanani jo pitkään. Nyt siihen sekoittui helpotusta siitä että kivet eivät olleet enää sisälläni. Koko sydämeni ei tuntunut olevan enää täynnä surua, vaan siellä oli nyt tilaa jollekin muullekin. Kenza halasi minua pitkään ja pyyhki kyyneleeni huivinkulmallaan, ja sitten me kolme kävelimme hetken aikaa rannalla: annoimme merenvaahdon huuhtoa paljaita jalkojamme ja tunsimme lämpimän tuulen poskillamme. Vastaan tuli kaistale kosteaa hiekkaa, ja äkkiä minun teki mieli lähteä juoksuun ja tehdä kärrynpyöriä, ja Nina liittyi riemuuni. Sitten me kaikki kolme juoksimme ja nauroimme yhdessä ja oivalsin, että unikauppias oli ollut aivan oikeassa. Tunsin olevani vapaa. 

Tämä on riipaisevan surullinen mutta samalla todella kaunis kirja. Zoe ja Josie elävät samassa talossa mutta välissä on 70 vuotta; silti moni asia yhdistää heidän tarinoitaan. Josie oli itse sotaa paossa, Zoe tutustuu paikalliseen pakolaisnaisten ja -lasten avustuskeskukseen ja tekee siellä vapaaehtoistyötä. Josien elämäntarina on päiväkirjassa, Zoe kirjaa omansa tilkkutyöhön. Molemmat ovat kokeneet menetyksiä ja yrittävät päästä kiinni uuteen arkeen uudessa paikassa, uusien ystävien kanssa. Josie on pitänyt etenkin Dorothy L. Sayersin kirjoista, joten Zoe lainaa niitä kirjastosta. 

Välillä ajattelin, että Zoen osuus on melko pieni. Sitten havahduin, että miten muuten voisi olla; hänhän istuu suuren osan päivistään yksin kotona, tilkkutyötään tehden. Päiväkirja tarjoaa hänelle pakopaikan arjesta, mutta herättää samalla miettimään miten asiat ovat nyt, ja kuinka vähän lopulta on muuttunut vuosikymmenien aikana. 

Tarina on aistivoimainen, lukija voi melkein tuntea Marokon paahtavan kuumuuden ihollaan ja maistaa Josien perheen naapurin Kenzan tekemät herkut. Tekisi mieli itsekin kirjoittaa kiviin surut  ja huolet, ja heittää sitten kivet mereen tai järveen. 

Kirjailijasta mainitaan, että hän on noussut suosioon historiallisilla romaaneillaan. Harmi, ettei ainakaan Piki-kirjastoista tai Helmetin englanninkielisistä e-kirjoista löydy häneltä muuta kuin tämä yksi. Toivottavasti saamme myös lisää suomennoksia iloksemme. 

Pidän muuten suomenkielisestä nimestä tosi paljon, mielestäni tarinankertoja on sanana jopa kauniimpi kuin storyteller. Onneksi siis on suora suomennos eikä (tylsä) väännös joka ei välttämättä mitenkään viittaa alkuperäiseen nimeen.

Casablancan tarinankertoja on luettu myös blogissa Kirjamuuri. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 33, "kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan". Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota", 28, "kirjan päähenkilö on alaikäinen" tai 44, "kirjan nimessä on kaupungin nimi". Otan tästä myös toisen kirjan Kirjoja ulapalta -haasteeseen. Vaikka koko aikaa ei meren äärellä ollakaan, niin kuitenkin käydään niin rannalla kuin satamissa.