Linda Lampenius: Kesytön elämäni

Linda Lampenius: Kesytön elämäni

Ruotsinkielinen alkuteos Klassisk rebell

Suomentaneet Jaana Nikula ja Arja Gothóni

Otava 2021

407 s.

Kaikkihan Linda Lampeniuksen tietävät, naisen joka soitti viulua kyykkyasennossa, nahkapukuun sonnustautuneena. Poseerasi Playboyssa ja jonka nimellä myytiin hurjat määrät siideriä. Mutta kuinka moni osaisi kertoa Lindasta jotain muuta? Veikkaan että aika harva.

Aiempi elämäkerta Linda on jo vuodelta 2003, eli sen jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon. En ole tuota lukenut, joten en osaa sanoa, paljonko siinä on jätetty asioita kertomatta. Tässä uudessa kirjassa Lampenius kertoo, että esimerkiksi väkivaltaisen parisuhteen hän tuolloin kuittasi tapahtumia piilotellen ja kaunistellen. Nyt hän kertoo siitä totuuden, samoin kuin esimerkiksi äitinsä päihdeongelmasta, omasta syömishäiriöstään ja viihdemaailmassa kohtaamastaan kieroilusta.

Huomaan, etteivät he halua sentyyppistä rockmusiikkia, jota soitin Chipping Nortonissa ja Townhouse Studiosilla, he haluavat minun tekevän teknolevyn. Tuskin uskallan avata suutani, koska minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa heidän ideastaan. Inhoan teknoa, eikä sellaisessa musiikissa ole minulle viulistina mitään haastetta. Amy saa myöhemmin käydä keskustelun teknosta heidän kanssaan.

Seuraavana päivänä menemme takaisin toimistoon. Nyt EMI esittelee ideansa musiikkivideosta. He kertovat, että minun pitäisi seistä hississä soittamassa sähköviulua. Hississä on peilejä joka seinällä, ja minulla on ylläni pienet, miltei läpikuultavat muovibikinit. Tulee hiljaista. Pitkäksi aikaa. Amy ja minä katsomme toisiamme. Sitten Amy räjähtää. Hän vaatii EMI Electrolaa heti muuttamaan lentolippujamme, niin että pääsemme Lontooseen ensimmäisellä mahdollisella lennolla. Levy-yhtiön pomot luovat meihin murhaavia katseita. Amy kerää mukaansa ruoat, jotka on katettu meille, ja pyydämme erästä EMI:n kuljettajaa viemään meidät lentokentälle. Mitä sikoja nuo miehet ovatkaan! Ymmärrän, että yhteistyö EMI:n kanssa loppuu tähän.

Ikään kuin kaikki sotkut Yhdysvalloissa eivät olisi olleet jo tarpeeksi, minun on alettava taistella jättimäistä levy-yhtiötä vastaan, jotta pääsisin irti sopimuksesta. Siitä tulee vaikeaa. Olen sitoutunut tekemään neljä albumia ja lisäksi antanut EMI:lle kolme optiota. On vain taisteltava. Ja niin minä teenkin.

Mistään kohukirjasta ei kuitenkaan ole kyse, ainakin minulle jäi olo että tätä ei ole kirjoitettu otsikoita haeskellen. Etenkin, kun iltapäivälehdet saavat kirjassa kovaa kritiikkiä. Eikä aiheetta, sillä onhan se todella järkyttävää toimintaa eräältä lehdeltä julkaista Lindan isän kuolinuutinen, vaikka isä oli tukevasti elossa.

Ehkä eniten yllätyin siitä, että viihdemaailmassa tuntui olevan paljon toisista välittäviä ihmisiä. Vaikka Lampeniuksen managerit osoittautuivat petkuttajiksi, hänellä oli paljon muita läheisiä. Elämää elettiin ylellisissä puitteissa, ja julkkiskavalkadi on melkoinen, mutta silti joukosta löytyi aika helpollakin ihmisiä, joiden kanssa oli helppo tehdä töitä ja ystävystyä.

Lampeniuksen elämä on ollut hurja. Ristiriita kodin ja julkisen elämän välillä oli todella raju. Äidin päihdeongelma, jota Lampenius joutui peittelemään ja pelkäämään jo lapsena. Toisaalta huikea lahjakkuus, jonka ansiosta hän pääsi jo nuorena näkemään maailmaa. Aikuisiän menestys, jossa kuitenkin viulunsoitto jäi usein ulkonäön jalkoihin. Jatkuvat ulkonäön kehumiset, jotka eivät kuitenkaan auttaneet välttämään syömishäiriötä. Koti on milloin Los Angelesissa, milloin Lontoossa, milloin Nackassa - eikä kuitenkaan missään.

Käännekohta oli nykyisen puolison tapaaminen. Siitä elämä alkoi tasaantua ja asettua uomiinsa. Minulle tuli kirjan luettua sellainen olo, että olen tosi onnellinen Lampeniuksen puolesta. Että vuosikausia, jopa vuosikymmeniä jatkuneet asiat ovat lutviutuneet. Että kaikista myrskyistä huolimatta hän löysi paikkansa maailmassa ja alkoi tulla toimeen myös itsensä kanssa. Että vaikka tapahtumat antavat täyden mahdollisuuden katkeruudelle ja jossittelulle, hän ei sorru siihen vaan toteaa vaikeuksien olevan osa hänen tietään nykyhetkeen.

Rachel Wells: Kissa kynnyksellä

Rachel Wells: Kissa kynnyksellä

Englanninkielinen alkuteos Alfie the Doorstep Cat (2014)

Suomentanut Elina Lustig

Otava 2021

366 s. 

Alfie-kissan maailma järkkyy. Omistaja Margaret on kuollut ja tämän asunto on menossa myyntiin. Perikunta ei halua Alfieta, vaan puhuu tämän viemisestä löytöeläintaloon. Siihen tämä ei suostu ollenkaan vaan lähtee lipettiin. Ulkoilmaelämä on raskasta lokoisiin kotioloihin tottuneelle kissalle. Maailma on vaaroja täynnä, eikä ruuan tai sateensuojan löytäminen ole helppoa.

Kun Alfie osuu Edgar Roadille, seutu tuntuu heti mukavalta. Ei aikaakaan kun Alfie on kotiutunut ensin yhteen, sitten toiseen, pian kolmanteen ja neljänteenkin taloon. Ihmiset ovat erilaisia ja suhtautuvat tuntemattomaan kissaan eri tavoin, mutta yksi toisensa jälkeen joutuu sulattamaan sydämensä. Alfie osoittautuu erittäin viisaaksi, päättäväiseksi ja myös ovelaksi kissaksi, joka saa hoidettua niin omat kuin muiden asiat kuntoon.

”Meitä ei ole muita kuin minä ja sinä, Alfie. Neljäkymmentäkolme vuotta aikaa eikä muuta kuin joku pahuksen kissa puhekumppanina. Enkä edes tiedä, oletko minun.”

Pyrin rohkaisemaan häntä katsomalla häntä pää kallellaan.

”Sinulla on varmaan nälkä?” hän sanoi ja mau’uin niin lujaa kuin pystyin. Nyt oltiin oikeilla jäljillä. Minulla oli kauhea nälkä. Seurasin häntä keittiöön, missä hän otti jääkaapista vähän savulohta. Niin paljon kuin Clairea rakastinkin, Jonathanin päivälliset olivat kyllä omaa luokkaansa. Hän asetteli vähän lohta lautaselle, ja ruvetessani syömään hän silitti minua hellästi, mitä ei ollut tehnyt koskaan aikaisemmin. Jonkinlainen bromanssi tässä oli syntymässä.

Vaikka olin yllättynyt, keskityin syömiseen. Välillä saatoin kyllä olla aika tunteellinen kissa, ja nyt sydämeni totisesti alkoi lämmetä. Olin aivan otettu. Olin pyrkinyt päättäväisesti murtamaan Jonathanin vastarinnan, muuten en olisi palannut taloon kerta toisensa jälkeen. Mutta en olisi millään osannut kuvitella onnistuvani siinä näin nopeasti. Jos minulla ei olisi ollut niin kiire syödä, olisin varmasti hyppinyt ilosta.

Tykkäsin tarinasta, vaikka samalla siinä jokin hiersi niin kuin pieni kivi kengässä. Ehkä se on liian ennalta-arvattava, on jotenkin itsestään selvää miten henkilöille ja perheille käy. Kansikuva on tavallaan tosi herttainen, mutta ehkä olisin kaivannut siihen joko taustan värimaailmaan sopivaa piirros- tai vesivärikissaa, tai sitten kissan taustalle vaikkapa Edgar Roadiin viittaavan maiseman.

Hahmoista pidin, on ihan mahtavaa seurata Alfien muuttumista laiskahkosta kotikissasta ulkona selviytyjäksi ja edelleen neljän kodin perheenjäseneksi. Myös satunnaisesti esiintyvä Tiikeri-kissa on mukava tuttavuus. Ihmishahmoista pidin etenkin Jonathanista, jonka alkuvaiheen äreys on mahtavaa, sekä Francescasta, joka omista vaikeuksistaan huolimatta on aina valmis auttamaan muita.

Alfie muistuttaa minua puolison vanhempien toisesta kissasta, joka oikeasti on naapurin kissa mutta päätti yhtäkkiä muuttaa uuteen kotiin. Oli siellä vieraillut säännöllisesti, ja kun asunnon toinen kissa hyväksyi kaverin, tämä päätti jäädä sinne. Anoppi kokee toisen kissan välillä rasittavaksi, mutta ei kuitenkaan halua häätää sitä pois. Niin se taitaa olla, että kissa tekee mitä haluaa, ei siinä ihmisten mielipiteillä ole väliä.

Alfien tarina on saamassa jatkoa jo tänä vuonna, helmikuussa on ilmestymässä Samettitassuinen ystävä. Englanniksi kirjoja näyttää olevan jo pitkä liuta, saapa nähdä ilmestyvätkö ne kaikki suomeksi.

Kissa kynnyksellä on luettu myös blogeissa Kirja vieköön!, Elämä on ihanaa ja Annelin lukuvinkit.

Rosa Liksom: Väylä

 

Rosa Liksom: Väylä

Like 2021

266 s. 

On syksy 1944. Lapissa raivoaa sota, ja ihmisten on lähdettävä evakkoon. He ottavat mukaan karjan ja suuntaavat kohti Väylää, rajajokea. Sen toisella puolella odottaa turvapaikka, Ruotsi. Matkaa tehdään jalkaisin, joten se etenee hitaasti. Nimetön päähenkilö, 13-vuotias tyttö kulkee ystäviensä ja heidän perheidensä karjan kanssa. Raskaana oleva äiti on lähtenyt eri tietä yhdessä Sedän kanssa. Tyttö odottaa Ruotsiin pääsyä ja äidin tapaamista. Tie kulkee useamman eri leirin kautta, eikä äitiä meinaa löytyä. Leireillä on varsin kurjat olosuhteet, on kylmä ja taudit leviävät. Vaatetta on, mutta ei välttämättä talvipakkasiin sopivaa. Ihmisiä on liikaa, ja moni turhautuu toimettomuuteen. 

Kun tyttö pääsee äidin jäljille, kohtaaminen ei ole sellainen kuin hän on odottanut. Tunteet ovat puolin ja toisin jäässä. Uusi pikkuveli lohduttaa, mutta vain hetken. Täältäkin leiriltä on lähdettävä. Kun rauha koittaa, alkaa pitkä ja raskas kotimatka. Mikä kotona odottaa? Evakkoaika kesti noin vuoden, mutta hävitys on ollut kova. Toisaalta on hinku päästä kotiin, toisaalta pelottaa. Onko kotia enää olemassa? Entä perhe ja muut ihmiset, millaista on palata entiseen kun kukaan ei ole entisellään? 

Tulima leirille. Taivas oli paiskonu ajolunta piikkilanka-aithaanki niin ettei piikkejä ennää näkyny. Yritin pittää kiini hamheen helmasta ja juoksin parakhiin. Aikili oli ollu minun vasemassa kainalossa koko matkan ja oli eehleen. Käperyin omale ritsile. Kuuntelin lumimyrskyä. Klasit olit lumen peitossa eikä niitten läpi nähny. Net helisit, katto ritisi ja välilä kuulu koa jyske, niinko pyöre olis tarranu parakin seihniin ja riepotellu niitä. Mie pölkäsin, että kohta klasi paiskautuu tuulen voimasta sisäle ja pyry tunkee parakhiin. 

Aamusta ko heräsin, myrsky oli menny tiehensä ja Aurinko killisteli taihvaanrannassa. Puukko-Väinö veisti puisen ristin. Se lainasi taas herra Pattijoen oria ja ajoima kahesthaan hautuumaale kimmeltelevässä kelissä. Puukko-Väinö teki rautakangela jäisseen maahan reiän ja iski krossin siihen. Nimeä siinä ei ollu. 

Olin kuullut monia kommentteja, että kirjan kieli eli tornionjokilaakson murre on pelottanut monia etukäteen, mutta että siihen tottuu nopeasti. Tampereen kirjamessuilla Liksom antoi vinkin, että kannattaa lukea kirjan viisi ensimmäistä sivua ääneen niin huomaa, että ymmärtää kaiken. Hän luki kirjan ensimmäisen luvun ääneen, ja huomasin silloin, että sanoissa on riittävästi tuttua jotta niistä saa kiinni. Eikä haittaa, vaikkei ihan jokaista ymmärtäisi heti tai ollenkaan. Toki lukeminen oli minullakin normaalia hitaampaa, mutta toisaalta, myös tarina on sellainen ettei sen kanssa pidä kiirehtiä. 

Minulle jäi tuntu, että kirja on hurjan paljon kokoansa suurempi. Sivuja on 266 ja tapahtuma-aika noin vuoden mittainen, mutta miten paljon tarinaan mahtuukaan! Tapahtumia ei sinänsä ole hirveä paljon, matka etenee hitaasti mutta tasaisesti kohti Ruotsia ja sieltä takaisin. Yksittäisiä kohtaamisia ihmisten kanssa on useita, ja niihin liittyy monenlaisia tunteita. Jotkut kohtaamisista ovat pelokkaita, toiset hauskoja, kolmannet yllätyksellisiä, neljännet hiljaisia. Perheet ovat hajalla, joten monilla on huoli tai suru perheenjäsenistään. Ovatko rintamalla olijat elossa? Missä ovat äidit pikkulapsineen? Lisäksi karjan kanssa sattuu kaikenlaista karkailusta poikimiseen.

Tie on samaan aikaan armoton ja turvallinen. Koti on jätetty eikä ole tietoa, milloin sinne voi palata. Tien päässä on kuitenkin turvapaikka. Ja kun pysyy tiellä, välttää niin suot kuin miinat. 

Tarina on todella voimakas ja se koskettaa syvältä. Tytön mukana on samaan aikaan helppo ja vaikea kulkea. Helppo siksi, kun tarina imaisee mukaansa ja pitää tiukasti kiinni. Vaikea siksi, koska aihe on raskas eikä etukäteen voi aavistaa, ketä kohtaa onnellinen loppu ja ketä ei. Myös karjan kohtalo jännittää matkan aikana. 

Hieno teos, joka ansaitsee saamansa kehut. Väylää on luettu paljon, siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Kirjasähkökäyrä, Kirjaluotsi ja Kirjahavahduksia. 

Helmet-lukuhaasteeseen kuittaan kohdan 28, "kirjan päähenkilö on alaikäinen". Väylä sopisi myös esimerkiksi kohtiin 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota" sekä 29, "kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan kaukana kotoa. 

Anthony Doerr: Cloud Cuckoo Land

 

Anthony Doerr: Cloud Cuckoo Land

4th Estate 2021

626 s.

Huh, nyt tuli luettua Tapaus! Anthony Doerrin uutuusteos, joka ilmestyy suomeksi maaliskuussa nimellä Taivaanrannan taa, on monitahoinen, ajassa ja paikassa liikkuva, yllätyksellinen, paikoin jännittäväkin järkäle. Tarina kulkee kolmessa paikassa, kolmessa ajassa, viiden henkilön näkökulmasta kerrottuna. Jokaisessa ajassa mukana on, isommassa tai pienemmässä roolissa, ikivanha teksti nimeltä Cloud Cuckoo Land.

1400-luvulla Anna ja Omeir ovat Konstantinopolin muurien vastakkaisilla puolilla. Anna asuu kaupungissa ja on siskonsa Marian kanssa osa ompelijajoukkoa, joka työskentelee huonoissa oloissa ja nukkuu selleissä. Anna on kömpelö käsistään, mutta sitä innokkaampi oppimaan lukemaan. Yöllisillä ryöstöretkillä hän saa käsiinsä kirjoja, joista yksi kulkee hänen matkassaan elämän loppuun asti. Omeir puolestaan on kärsinyt huulihalkiosta, joka saa ihmiset pelkäämään häntä. Kun saraseenit saapuvat kotikylään, Omeirin on pakko lähteä heidän mukaansa pitkälle matkalle kohti Konstantinopolia. Sinne saavuttuaan saraseenit leiriytyvät kaupungin ulkopuolelle ja aloittavat piirityksen. Viikkojen kuluessa tilanne kiristyy, ja kaupungin valtaus näyttää väistämättömältä. Anna ja Omeir tekevät tahoillaan ratkaisun, joka yhdistää heitä yllättävällä tavalla. Tässä tarinalinjassa ollaan valtaosin vuodessa 1453.

1900- ja 2000-luvuilla seurataan Seymourin ja Zenon tarinoita. He eivät tunne toisiaan, mutta kohtalo tuo heidät hetkeksi yhteen Lakeportin kirjastoon lokakuussa 2020. Molemmat ovat olleet oikeastaan koko elämänsä yksinäisiä, mutta heidän suhtautumisensa yksinäisyyteen ja elämän tarjoamiin pettymyksiin on hyvin erilainen. Toki Zeno on 70 vuotta Seymouria vanhempi, ja päässyt yli monista asioista. Seymour on teini-ikäinen ja hänellä ahdistus on päällä koko ajan.

Jossain tulevaisuudessa, pääosin Tehtävän vuonna 65, Konstance elää Argos-nimisellä avaruusaluksella. Hänen vanhempansa kuuluvat sukupolveen, josta pieni osa lähetettiin pitkälle matkalle kohti Beta Oph2 -planeettaa. Kun Konstance täyttää 10 vuotta, hänelle kerrotaan yksi aluksen suurimmista salaisuuksista. Kun hän on 14 ja joutuu tarttuvan taudin vuoksi eristykseen, hän alkaa selvittää asioita perusteellisesti. Hänelle on selvästi jätetty yhä kertomatta yhtä ja toista. Onneksi aluksessa on hyvin edistynyttä teknologiaa, joten Konstance saa selville asioita niin luokseen lennähtävistä kirjoista kuin tekemällä virtuaalimatkoja eri paikkoihin.

The master has fled and the watchman is gone. The door to Widow Theodora's cell is barred. Anna takes a candle from the scullery cabinet - who do they belong to now? - and lights it in the hearth and lets herself into their cell, where Maria lies against the wall, thin as a needle. All her life she has been told to believe, tried to believe, wanted to believe, that if a person suffers long enough, works hard enough, then she - like Ulysses washing up on the shore on the kingdom of brave Alcinous - will ultimately reach a better place. That through suffering we are redeemed. That by dying we live again. And maybe in the end that's the easier thing. But Anna is tired of suffering. And she is not ready to die.

Little wooden Saint Koralia watches her from her niche, two fingers raised. In the sputtering candlelight, wrapped in her headscarf, Anna reaches beneath the pallet, draws out the sack she collected with Himerius days before, and removes the various wads of damp paper. Harvest records, taxation records. Finally the little stained codex bound in goatskin. 

Tarina on sekä pitkä, raskas että moniaalle ulottuva. Se vaatii sulattelua sekä lukemisen aikana että sen jälkeen. Itse koin välttämättömäksi pitää taukoja, tehdä jotain ihan muuta välillä, ja sitten jatkaa lukemista uudella innolla. Vaikka päähenkilöitä ei ole montaa, heidän elämänsä käsitellään varsin perusteellisesti. Toisaalta, siten he tulevat tutuiksi. Ja kun hahmoja ei ole montaa, tietää uuden luvun alkaessa aina, keistä on kyse. 

Tarina etenee todella monessa eri aikatasossa. Jokaisella aikatasolla on oma "päävuotensa", mutta lisäksi palataan ajassa taaksepäin, lopussa myös eteenpäin. Useimmiten päähenkilön ikä kerrotaan, joten sen suhteen on helppo hahmottaa, missä kohtaa ollaan suhteessa sen ajanjakson päätapahtumaan. 

Lukemisesta jäi olo, että en varmastikaan ymmärtänyt kaikkea. Lukujen alussa on aina yksi folio Cloud Cuckoo Landista, jonka Zeno on kääntänyt englanniksi. Tapahtumia oli niin paljon, etten jaksanut keskittyä pohtimaan, mitä foliossa oikein sanottiin ja tapahtuiko tarinassa sen mukaisesti. Ja kun uusi folio ilmestyi näkyviin, en palannut takaisin lukemaan edellistä. 

Kokonaisuus on tavattoman hieno, on hämmentävää kuinka hyvin Doerr nivoo yhteen kolme täysin erilaiselta vaikuttavaa aikaa ja paikkaa. Yllätyin myös siitä, kuinka helppoa eri aikatasoissa oli pysyä kärryillä. Yksittäiset luvut ovat melko lyhyitä, joten lukujen välissä ei ehdi unohtaa mitä kenellekin tapahtui silloin, kun heidät edellisen kerran tavattiin. Pidän myös siitä, että kaikille tasapuolisesti annetaan loppu, ei tarvitse jäädä arpomaan kenenkään kohtaloa. Muutenkin kaikki ovat saman verran äänessä, eikä kertaakaan tullut tunnetta, että miksei jostakusta ole kuulunut pitkään aikaan. 

Kirjan on kuunnellut Kirjaluotsi. Voisin kuvitella, että äänikirjana tämä on vielä vaativampi tapaus kuin paperikirjana. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 11, "kirjan tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä". 

Meri Valkama: Sinun, Margot

 

Meri Valkama: Sinun, Margot

WSOY 2021

556 s. 

Kiinnostuin Sinun, Margot -kirjasta heti, kun sain sen kirjastoon työpöydälleni saapumiskäsittelyä varten. Aihe vaikutti hyvin kiinnostavalta: mystisiä kirjeitä ja niiden myötä matka päähenkilön lapsuuteen DDR:ään. Takakannessa on hyvä täky: "Entä millainen aikuinen kasvaa lapsesta, jonka menneisyydestä muisti on pyyhkinyt pois tärkeimmän?"

Viljan isä Markus on ollut 1980-luvulla Itä-Saksassa kirjeenvaihtajana. Heidän sinne muuttaessaan Vilja oli vain parivuotias, ja pois he lähtevät neljä vuotta myöhemmin. Isän kuoltua Vilja löytää tämän asunnosta rakkauskirjeitä, jotka on allekirjoittanut sinun, Margot. Kirjeistä paljastuu, että Margot on tuntenut Viljan, mitä ilmeisimmin melko läheisesti. Kuka tämä Margot on, ja miksei Vilja muista häntä ollenkaan?

Ei ole vaihtoehtoja, Viljan on lähdettävä Berliiniin. Hän majoittuu samaan taloon, jossa asui lapsena, kulkee paikoissa, joissa kenties silloin kulki. Hän muistaa yksittäisiä asioita, niin hajuja kuin rakennuksia, mutta enemmän on outoa. Yllättävänkin helposti hän pääsee Margotin jäljille, mutta vaikka henkilöllisyys paljastuu, naisen olinpaikka pysyy tuntemattomana. Apunaan Viljalla on Ute, nainen joka oli 1980-luvulla hänen äitinsä ystävä. Askel askeleelta he lähestyvät Margotia ja samalla niitä kuohuja, jotka heittivät pärskeitä perheen elämään vielä kauan Suomeen paluun jälkeen.

Suuren lehmuksen juurella nojailevan roskapöntön kohdalla Vilja kääntyi tornitaloja reunustavalle jalkakäytävälle. Hän oli saanut yön jäljiltä riittävästi happea, nyt hän tarvitsi ruokaa. Lounaan jälkeen hän soittaisi Utelle ja kertoisi Aarniosta. Ehkä Utelle tulisi mieleen jotakin, mitä hänelle itselleen ei, hän ajatteli. Tornitalojen välistä pilkotti joen toisella puolella kohoava viisikerroksinen kerrostalo. Hän tiesi: sen takana oli aiemmin kulkenut muuri. Nyt talon katolta kohosi suuri punakirjaiminen Coca-Cola-valomainos.

Vilja hidasti vauhtiaan päiväkodin kohdalla, mateli aidan viertä ja kuulosteli leikkikentältä lasten ääniä, mutta piha oli vaiti. Hän oli juuri tulossa talon viimeiselle nurkalle, kun huomasi: päiväkodin pääsisäänkäynnin oven väliin oli kiilautunut sateenvarjo. Vilja asteli takaisin päin, tarttui oveen, nykäisi sen auki ja astui sisään. Joulukuusi nökötti samalla paikalla kuin edellisenä päivänä, jolloin hän oli kokeillut ovea, samoin kuusen vierelle pysäköity puinen kuljetuskärry. Hetken ajan hän katseli hiljaista aulaa. Yläkertaan vievät rappuset oli maalattu limenvihreiksi. Lattiaa peitti kivilaatta, kylmä, harmaa, täplikäs. Vilja kurkotti nähdäkseen portaikon yläpäähän, astui rappuselle. Missään ei näkynyt lapsia, ei aikuisia, ei kuulunut äännähdystäkään. Tarkoittiko se, että oli päiväuniaika? Hän nousi askeleet hitaasti puoleenväliin. Niiden päässä ylätasanteella kaksi lasiovea johti vastakkaisiin suuntiin. Toiseen joku oli kiinnittänyt kettupiirroksen, toiseen oravan kuvan. Mitä ovessa oli ollut silloin, kun hän lapsena oli astellut samoja käytäviä, oliko mitään? Ääni takana sai hänet säpsähtämään. 

Tykkäsin kirjasta tosi paljon. On koskettavaa lukea Viljan matkasta menneisyyteensä, päättäväisyydestä ottaa selvää niistä asioista, joista kotona ei puhuta. Äiti etenkin haluaa unohtaa elämän Berliinissä, hänen mielestään menneen pitäisi pysyä menneenä. Viljan on kuitenkin saatava tietää, kuka oli Margot, nainen joka kirjeissä kutsuu häntä Kastanjaksi. 

Pidin siitä, että tarinan 1980-luvulla tapahtuvaa osuutta kerrotaan myös Viljan vanhempien näkökulmasta. Tutustumme Markuksen työhön kirjeenvaihtajana ja Rosan rooliin kotiäitinä, myös Rosan toiveeseen päästä taas kirjoittamaan, kunhan lapset saadaan päivähoitoon. Näemme, mitä on arki sosialistisessa maassa, mutta saamme kurkistaa myös lännen puolelle. 

Vuodessa 2011 mukana on Ute, joka puolestaan valaisee sitä, mitä muurin murtumisen jälkeen on tapahtunut. Esiin nousee se, kuinka DDR:n puolella asuneet eivät suinkaan kokeneet elävänsä köyhää elämää kontrolloivassa maassa. Kaikki eivät kaivanneet muutosta, ja yhä tuolloin, 2011, moni kokee että yhdistyminen - tai ehkä pikemminkin yhdistäminen - oli väärin. 

Todella mielenkiintoinen kirja, jossa yhteiskunnallisuutta ja historiaa ei tuputeta vaan ne kulkevat luontevana osana yksilöiden tarinaa. Niitä on kuitenkin riittävän paljon, minulle ainakaan ei jäänyt sellaista oloa että jostain asiasta olisin kaivannut lisätietoa. 

Sekä Viljan elämäntarina että DDR kukoistuksensa ja murtumisensa aikana ovat isoja asioita. Onkin hyvä, että sivujuonia ei ole liikaa, kokonaisuus on hallittu ja tasapainoinen. 

Kiitosta annan myös tekstin asettelusta, väljä fontti ja palstan kapeus tekevät tekstistä silmille ystävällistä. Lukeminen on helppoa, kun voi täysillä keskittyä tarinaan eikä tarvitse tihrustaa pieniä tiheään aseteltuja kirjaimia. Tiiliskivi voi pelottaa ulkomuodollaan, mutta kun kirjan rohkenee avata, voi huoletta astua seikkailuun. 

Helmet-lukuhaasteessa Sinun, Margot asettuu minulla kohtaan 19, "kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota" sekä 8, "kirjassa löydetään jotain kadonnutta tai kadonneeksi luultua". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan kaupungissa. 

Kirjaa on luettu todella paljon, siitä löytyy postaus esimerkiksi blogeista Habaneran havaintoja, Kirjan jos toisenkin ja Katveita. 

TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä

 

TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä

Englanninkielinen alkuteos The House in the Cerulean Sea (2020)

Suomentanut Mika Kivimäki 

Karisto 2021

                                                        446 s.

Uusi kirjavuosi on avattu, ja hyvä tavaton sentään millaisella kirjalla! Talo taivaansinisellä merellä on aika lailla täydellinen paketti, jossa on niin huumoria, jännitystä kuin pelkojen voittamista. Henkilögalleria on mitä monipuolisin aina hyytävästä ms Jenkinsistä maailman herttaisimpaan Heleniin. 

Linus Baker työskentelee sosiaalityöntekijänä Maagisten Nuorten Huolenpito-Osastolla. Käytännössä hän kiertää orpokoteja ja tutkii, millaiset olot niissä on. Jos maagisia lapsia kohdellaan hyvin, orpokoti saa jatkaa ja jos ei, se suljetaan. Linus kokee olevansa työssään hyvä, eikä osaa kuvitella tekevänsä muuta, vaikka työskentelyolosuhteet ovatkin aika karmeat. 

Eräänä päivänä Linus kutsutaan tapaamaan Äärimmäisen Korkeaa Johtoporrasta. Hän saa suoritettavakseen erittäin salaisen tehtävän. Marsyasin saarella on orpokoti, jonka toimintaan hänen on tutustuttava kuukauden ajan ja josta hänen on raportoitava viikottain. Lähtö on seuraavana aamuna. Kun juna on saapunut pääteasemalle, Linus alkaa tutustua saamaansa materiaaliin. Hän pääsee ensimmäisen lapsen tietoihin ja pyörtyy välittömästi. Kyseessä on kuusivuotias Lucifer eli Antikristus, kutsumanimeltään Lucy. Tointuessaan Linus kohtaa ms Chapelwhiten, saaren suojelushengen, joka on tullut hakemaan hänet saarelle. Siellä Linus tutustuu muihin lapsiin eli traakki Theodoreen, maahinen Taliaan, muotoaan kääpiöpystykorvaksi muuttavaan Saliin, metsänhenki Pheehen sekä Chanceyyn, vihreään otukseen jonka lajia ei tiedetä. Orpokotia johtaa salaperäinen mutta kiehtova Arthur.

Vaan eipä osannut Linus saarelle saapuessaan arvata, mitä kaikkea kuukauden aikana tapahtuu. Hän löytää niin saaren asukkaista kuin itsestään puolia, joita ei olisi osannut arvata olevankaan. Samalla hän joutuu kyseenalaistamaan kaiken, mihin on ennen uskonut. Hänen työtään ovat aina ohjanneet SÄÄNNÖT JA MÄÄRÄYKSET, joiden ehdottomaan totuuteen hän on aina nojannut, ja elämässä on ollut pitkään samat rutiinit. Mutta orpokoti, talo meren rannalla, kääntää hänen elämässään aivan uuden lehden. 

Käytävällä oli pikkukoira tuijottamassa Linusta, ja sen vierellä seisoi (istui?) muodoton vihreä limamöykky, jolla oli kirkkaanpunaiset huulet. Ja mustat hampaat. Ja varrelliset silmät, jotka nousivat korkealle pään yläpuolelle ja näyttivät liikkuvan toisistaan riippumatta. Chanceylla ei ollut käsivarsia, vaan pikemminkin lonkerot, joissa oli pienen pieniä imukuppeja koko pituudeltaan. Hän ei ollut täysin  läpinäkyvä, vaikka Linus erottikin hänen selkänsä takana piileskelevän Salin ääriviivat.

"Minulla ei ole päällystakkia", Linus kuuli sanovansa, vaikka ei ollutkaan antanut aivoilleen sellaisia ohjeita. 

Chancey rypisti otsaansa. "Voi. Sepä pettymys." Hänen silmänsä heiluivat edestakaisin, kun hänen mielialansa näytti kirkastuvan. Kirjaimellisesti, sillä hänen värisävynsä muuttui vaaleamman vihreäksi. "Ei sillä väliä! Olen jo huolehtinut matkatavaroistanne, sir! Laukkunne on viety huoneeseenne, kuten myös se barbaarinen häkki, joka on oletettavasti tarkoitettu kissallenne, joka parhaillaan nukkuu tyynyllänne." Hän ojensi toisen lonkeronsa.

Linus jäi tuijottamaan sitä. 

"Öhöm!" Chancey rykäisi painokkaasti ja heilautti lonkeron kärkeä kahdesti. 

"Sinun pitää maksaa hänelle juomarahaa", Talia suhisi Linuksen selän takana.

Linus tunsi jälleen toimivansa ilman minkäänlaista ajatustoimintaa ja alkoi kaivaa esiin lompakkoaan. Hän avasi sen, löysi dollarin setelin ja ojensi sen. Se kastui välittömästi läpimäräksi. kun Chanceyn lonkero sulkeutui sen ympärille. "Vau", olento kuiskasi vetäessään setelin lähemmäksi, ja silmät kaartuivat varsiensa päässä katsomaan sitä lähempää. "Nyt se on tehty. Minä olen oikea hotellin kantaja."

Linus ei ehtinyt reagoida mitenkään tähän ennen kuin ilmassa kajahti hyytävä ääni, joka tuntui kantautuvan kaikkialta. Ilmasta, lattioista, itse heitä ympäröivistä seinistä.

"Minä olen lihaksi tullut pahuus", lurjusmainen ääni julisti. "Minä olen ruttotauti tämän maailman pinnalla. Minä aion pakottaa sen polvilleen. Valmistautukaa maailmanloppuun! Päivänne ovat päättyneet, ja joet ovat virtaava punaisina viattomien verestä!"

Talia huokaisi syvää. "Hän on kauhea draamakuningatar."

Kirja on koskettava mutta samalla hauska kertomus erilaisuudesta, ennakkoluuloista, ystävyydestä ja unelmista. Samalla se nostaa esiin orpolasten kohtelun niin hyvässä kuin pahassa. Saarelle tulleilla lapsilla on taustallaan monenlaisia kriisejä, mutta saari on heille toipumispaikka, enemmän koti kuin orpokoti. Arthur on enemmän isä kuin viranomainen, ja Linuskin kuoriutuu kuukauden aikana virkamiehen haarniskastaan. Vaikka lapsilla on tarkka päiväohjelma, siihen on varattu aikaa seikkailuihin. Lapset eivät ole aikoihin poistuneet saarelta, mutta heillä on vilkas mielikuvitus, jonka ansiosta saari on täynnä tekemistä. Linuksella on alkuun vaikeuksia ymmärtää, milloin hänelle kerrotaan vitsejä tai että jatkuvia uhkauksia ei pidä ottaa todesta. Hän on syvästi inhimillinen hahmo, joka vain muutamassa viikossa oppii lapsilta hurjan paljon ja alkaa ymmärtää, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.

En tiedä, olisiko tarinalle mahdollista kirjoittaa jatkoa, toivoisin että olisi. Kovin mieluusti viettäisin lisää aikaa saarella sen kiehtovan asujaimiston kanssa. 

Talo taivaansinisellä merellä on luettu myös esimerkiksi blogeissa Yksi luku vielä, Bibliofiilin päiväunia ja Kirjakaapin kummitus.

Helmet-lukuhaasteen korkkaan kohdalla 20, "kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä". Tämä olisi sopinut minulla myös esimerkiksi kohtiin 3, "kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana", 6, "kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija" ja 32, "kirjassa rikotaan yhteisön normeja".

Päätin osallistua ensimmäistä kertaa myös Seinäjoen kirjaston lukuhaasteeseen, jossa tavoitteena on täyttää 30 mahdollisesta kohdasta 25. Tänä vuonna haetaan kirjoja, joissa ollaan tietyissä paikoissa. Ensimmäisenä saan kirjan, jossa ollaan saarella.