Meri Valkama: Sinun, Margot

 

Meri Valkama: Sinun, Margot

WSOY 2021

556 s. 

Kiinnostuin Sinun, Margot -kirjasta heti, kun sain sen kirjastoon työpöydälleni saapumiskäsittelyä varten. Aihe vaikutti hyvin kiinnostavalta: mystisiä kirjeitä ja niiden myötä matka päähenkilön lapsuuteen DDR:ään. Takakannessa on hyvä täky: "Entä millainen aikuinen kasvaa lapsesta, jonka menneisyydestä muisti on pyyhkinyt pois tärkeimmän?"

Viljan isä Markus on ollut 1980-luvulla Itä-Saksassa kirjeenvaihtajana. Heidän sinne muuttaessaan Vilja oli vain parivuotias, ja pois he lähtevät neljä vuotta myöhemmin. Isän kuoltua Vilja löytää tämän asunnosta rakkauskirjeitä, jotka on allekirjoittanut sinun, Margot. Kirjeistä paljastuu, että Margot on tuntenut Viljan, mitä ilmeisimmin melko läheisesti. Kuka tämä Margot on, ja miksei Vilja muista häntä ollenkaan?

Ei ole vaihtoehtoja, Viljan on lähdettävä Berliiniin. Hän majoittuu samaan taloon, jossa asui lapsena, kulkee paikoissa, joissa kenties silloin kulki. Hän muistaa yksittäisiä asioita, niin hajuja kuin rakennuksia, mutta enemmän on outoa. Yllättävänkin helposti hän pääsee Margotin jäljille, mutta vaikka henkilöllisyys paljastuu, naisen olinpaikka pysyy tuntemattomana. Apunaan Viljalla on Ute, nainen joka oli 1980-luvulla hänen äitinsä ystävä. Askel askeleelta he lähestyvät Margotia ja samalla niitä kuohuja, jotka heittivät pärskeitä perheen elämään vielä kauan Suomeen paluun jälkeen.

Suuren lehmuksen juurella nojailevan roskapöntön kohdalla Vilja kääntyi tornitaloja reunustavalle jalkakäytävälle. Hän oli saanut yön jäljiltä riittävästi happea, nyt hän tarvitsi ruokaa. Lounaan jälkeen hän soittaisi Utelle ja kertoisi Aarniosta. Ehkä Utelle tulisi mieleen jotakin, mitä hänelle itselleen ei, hän ajatteli. Tornitalojen välistä pilkotti joen toisella puolella kohoava viisikerroksinen kerrostalo. Hän tiesi: sen takana oli aiemmin kulkenut muuri. Nyt talon katolta kohosi suuri punakirjaiminen Coca-Cola-valomainos.

Vilja hidasti vauhtiaan päiväkodin kohdalla, mateli aidan viertä ja kuulosteli leikkikentältä lasten ääniä, mutta piha oli vaiti. Hän oli juuri tulossa talon viimeiselle nurkalle, kun huomasi: päiväkodin pääsisäänkäynnin oven väliin oli kiilautunut sateenvarjo. Vilja asteli takaisin päin, tarttui oveen, nykäisi sen auki ja astui sisään. Joulukuusi nökötti samalla paikalla kuin edellisenä päivänä, jolloin hän oli kokeillut ovea, samoin kuusen vierelle pysäköity puinen kuljetuskärry. Hetken ajan hän katseli hiljaista aulaa. Yläkertaan vievät rappuset oli maalattu limenvihreiksi. Lattiaa peitti kivilaatta, kylmä, harmaa, täplikäs. Vilja kurkotti nähdäkseen portaikon yläpäähän, astui rappuselle. Missään ei näkynyt lapsia, ei aikuisia, ei kuulunut äännähdystäkään. Tarkoittiko se, että oli päiväuniaika? Hän nousi askeleet hitaasti puoleenväliin. Niiden päässä ylätasanteella kaksi lasiovea johti vastakkaisiin suuntiin. Toiseen joku oli kiinnittänyt kettupiirroksen, toiseen oravan kuvan. Mitä ovessa oli ollut silloin, kun hän lapsena oli astellut samoja käytäviä, oliko mitään? Ääni takana sai hänet säpsähtämään. 

Tykkäsin kirjasta tosi paljon. On koskettavaa lukea Viljan matkasta menneisyyteensä, päättäväisyydestä ottaa selvää niistä asioista, joista kotona ei puhuta. Äiti etenkin haluaa unohtaa elämän Berliinissä, hänen mielestään menneen pitäisi pysyä menneenä. Viljan on kuitenkin saatava tietää, kuka oli Margot, nainen joka kirjeissä kutsuu häntä Kastanjaksi. 

Pidin siitä, että tarinan 1980-luvulla tapahtuvaa osuutta kerrotaan myös Viljan vanhempien näkökulmasta. Tutustumme Markuksen työhön kirjeenvaihtajana ja Rosan rooliin kotiäitinä, myös Rosan toiveeseen päästä taas kirjoittamaan, kunhan lapset saadaan päivähoitoon. Näemme, mitä on arki sosialistisessa maassa, mutta saamme kurkistaa myös lännen puolelle. 

Vuodessa 2011 mukana on Ute, joka puolestaan valaisee sitä, mitä muurin murtumisen jälkeen on tapahtunut. Esiin nousee se, kuinka DDR:n puolella asuneet eivät suinkaan kokeneet elävänsä köyhää elämää kontrolloivassa maassa. Kaikki eivät kaivanneet muutosta, ja yhä tuolloin, 2011, moni kokee että yhdistyminen - tai ehkä pikemminkin yhdistäminen - oli väärin. 

Todella mielenkiintoinen kirja, jossa yhteiskunnallisuutta ja historiaa ei tuputeta vaan ne kulkevat luontevana osana yksilöiden tarinaa. Niitä on kuitenkin riittävän paljon, minulle ainakaan ei jäänyt sellaista oloa että jostain asiasta olisin kaivannut lisätietoa. 

Sekä Viljan elämäntarina että DDR kukoistuksensa ja murtumisensa aikana ovat isoja asioita. Onkin hyvä, että sivujuonia ei ole liikaa, kokonaisuus on hallittu ja tasapainoinen. 

Kiitosta annan myös tekstin asettelusta, väljä fontti ja palstan kapeus tekevät tekstistä silmille ystävällistä. Lukeminen on helppoa, kun voi täysillä keskittyä tarinaan eikä tarvitse tihrustaa pieniä tiheään aseteltuja kirjaimia. Tiiliskivi voi pelottaa ulkomuodollaan, mutta kun kirjan rohkenee avata, voi huoletta astua seikkailuun. 

Helmet-lukuhaasteessa Sinun, Margot asettuu minulla kohtaan 19, "kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota" sekä 8, "kirjassa löydetään jotain kadonnutta tai kadonneeksi luultua". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan kaupungissa. 

Kirjaa on luettu todella paljon, siitä löytyy postaus esimerkiksi blogeista Habaneran havaintoja, Kirjan jos toisenkin ja Katveita.