Trude Teige: Isoisä hengitti aaltojen tahtiin

 

Trude Teige: Isoisä hengitti aaltojen tahtiin

Norjankielinen alkuteos Morfar pustet med havet (2021)

Suomentanut Saara Kurkela

WSOY 2026

337 s. 

Teigen edellinen suomennos kertoi meille Junin isoäidin tarinan, nyt tässä rinnakkaisteoksessa on isoisän vuoro. Nuori merimies Konrad on laivassa matkalla kohti Australiaa, kun torpedo tuhoaa laivan. Ne jotka eivät kuole sillä sekunnilla, ammutaan. Kuin ihmeen kaupalla Konrad ja Jakob jäävät eloon, mutta vain Konrad selviää pariviikkoisesta selviytymistaistelusta. Jaavan saarella hänet löydetään rannalta ja toimitetaan sairaalaan. Siellä hän kohtaa norjalaisen enkelin, sairaanhoitaja Sigridin. 

Mutta sota jyllää ja on armoton. Konrad ja Sigrid viedään eri leireille, joissa he yrittävät jaksaa sodan loppuun asti. Ympäriltä kuolee ihmisiä, läheisiäkin. Ne keitä ei vie nälkä tai sairaus, kohtaavat japanilaisten sotilaiden julmuuden. Tässä ympäristössä etenkään eurooppalaisella ihmishengellä ei ole mitään armoa. Ja jos välillä onkin hiukan toiveikkaampi olo, se katoaa ennen pitkää. 

Sota särkee niin paljon, ja vaikka Konradista tulee myöhemmin isä ja isoisä, ei se korjaa kaikkea. 

- Mikä hätänä? tohtori Melrose kysyi.

Sigrid kertoi näkemästään järkyttävästä tapauksesta. Hänen äänensä vapisi.

- Mokomat pirulaiset, tohtori Melrose sanoi. Sen pidempään hän ei aiheessa viipynyt vaan ryhtyi kertomaan sairastuvan potilaista: mikä heitä vaivasi ja ketkä heistä olisivat Sigridin vastuulla. Sigrid näki koko ajan silmissään miehen tuskaisan katseen. Häntä kuvotti. Tohtori Melrose laski hetkeksi kätensä Sigridin olkapäälle. - Haluatteko kuulla minun elämänohjeeni? Teen sen mikä on tehtävä, kestän sen mikä on kestettävä ja unohdan sen mikä on unohdettava, jotta selviäisin. 

Tämä on raskas ja todella surullinen tarina. Samalla se on tavattoman tärkeä, muistuttaen että toinen maailmansota todella tapahtui myös Euroopan keskitysleirien ulkopuolella eivätkä saksalaiset olleet ainoita jotka syyllistyivät julmuuksiin. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjarouvan elämää ja Annelin lukuvinkit.

V. E. Schwab: Addie LaRuen näkymätön elämä

 

V. E. Schwab: Addie LaRuen näkymätön elämä

Englanninkielinen alkuteos The Invisible life of Addie LaRue (2020)

Suomentanut Maria Lyytinen

WSOY 2025

560 s.

Vuonna 1714 Addie pakenee metsään rukoilemaan jumalia. Hän ei keksi muutakaan keinoa välttää avioliittoa. Häntä on varoitettu rukoilemasta koskaan niitä jumalia, jotka vastaavat pimeän tullen. Liian myöhään hän tajuaa tehneensä juuri niin. 

Varjon kanssa tehty sopimus tarkoittaa sitä, että Addie on vapaa mutta kukaan hänet tavannut ei selkänsä käännettyään muista häntä. Elämästä tulee kurjuuden täyttämää. Varjo palaa aina kysymään, joko Addie on valmis luopumaan sielustaan, mutta ei, Addie ei suostu antamaan periksi. Kolmesataa vuotta hän taistelee, kunnes eräänä päivänä tapaa kirjakaupassa Henryn. Hän olettaa kaiken olevan niin kuin edelliset vuosisadat, mutta seuraavana päivänä hän kokee järkytyksen: Henry muistaa hänet. 

Tutustumme myös Henryn tarinaan, joka on ajallisesti lyhyt mutta varsin surullinen sekin. 

Mutta sellaista ei ole luvassa, eikä hän halua nähdä sitä samaa tyhjää ilmettä, seurata vierestä, kun poika yrittää täyttää aukkoja, joiden paikalla kuuluisi olla muistikuvia hänestä, olla todistamassa, kun poika kokoaa itsensä ollakseen harjaantuneen välinpitämätön. Tyttö on nähnyt saman esityksen jo tarpeeksi monta kertaa, osaa eleet ulkoa, joten hän livahtaa sängystä ja tallustelee paljain jaloin olohuoneeseen.

Hän näkee itsensä eteisen peilistä ja havaitsee saman, minkä kaikki: nuo seitsemän pisamaa nenällään ja poskillaan kuin tähtikuviona. 

Hänen ikioma tähdistönsä.

Hän kumartuu ja henkäisee peiliin. Piirtää sormenpäillään huuruun kirjoittaakseen siihen nimensä. A-d-

Mutta sen pidemmälle hän ei pääse, ennen kuin kirjaimet katoavat. Ei se kirjoitusvälineistä ole kiinni, yrittipä hän ilmaista nimensä miten hyvänsä, kertoa tarinansa miten hyvänsä. Sillä yrittänyt hän ainakin on, lyijykynällä, musteella, maalilla, verellä. 

Adeline.

Addie.

LaRue.

Mikään ei auta.

Kirjaimet rapisevat tai haalistuvat. Äänteet tarttuvat kurkkuun.

Tämä ei ole perinteistä fantasiaa mutta ei haittaa, tunteita kyllä herättää ja myös paljon ajatuksia. Kolmesataa vuotta on järisyttävän pitkä aika tulla aina uudelleen unohdetuksi, ihmeellistä että Addien pää kestää. Toisaalta hän on päättäväinen, ja välillä tuntuu että vaikka hän olisi valmis antamaan periksi niin ihan vaan piruillakseen sanoo Varjolle ei, en ole vielä valmis. Kaksikon valtapeli jatkuu jatkumistaan, ja välillä sitä miettii että kuka leikkii ja kenellä. Henry tuo kuvioon lisämausteen, mutta onneksi tarina ei käänny seksinhuuruiseksi vaan pysyy sekä tunnelmaltaan että jännitteeltään samankaltaisena. 

Kirjastoluokitus on aikuisille, mutta kyllä tämä varmasti sopii etenkin vanhemmille teineille. Addie on tarinan alussa vähän päälle parikymppinen, ja siltä hän näyttää jatkossakin vaikka ikää kertyy vuosisatoja. On hurjaa seurata sitä, kuinka epäluuloisesti häneen suhtaudutaan kaupungista toiseen, vuosisadasta toiseen. Tietysti kun kukaan ei muista hänen tulleen majapaikkaan, kauppaan, kahvilaan, niin hänen läsnäolonsa herättää kummastusta. Hänen on myös mahdotonta saada asuntoa tai työpaikkaa, eli selviytyäkseen hän joutuu käyttämään epärehellisiä keinoja. 

Tarina on tosi koukuttava ja loppua kohti myös yllättävä. Jäi olo, että kaipaisin jatko-osaa vaikka tässä jo taidettiin kertoa kaikki. 

Kirja on luettu myös blogissa Kulttuuri kukoistaa. 

Ismo Kopra: Mykkä todistaja. Mitä vainajat kertovat rikostutkijalle

 

Ismo Kopra: Mykkä todistaja. Mitä vainajat kertovat rikostutkijalle

WSOY 2026

270 s. 

Dekkariviikon päätteeksi hypätään tietokirjallisuuden puolelle. Ismo Kopra liittyy niiden eläköityneiden poliisien joukkoon, jotka ovat kirjoittaneet kirjan joistakin uransa merkittävimmistä tapauksista. Kopran näkökulma eroaa muista siten, että hän keskittyy uhrien tunnistamiseen niin henkirikoksissa kuin luonnonkatastrofeissa. Aina kaikki vainajat eivät saa identiteettiä, esimerkiksi sotarikosten uhreja tutkitaan hyvinkin vaillinaisin tiedoin ja vihamielisissä oloissa.

Kopra käsittelee kirjassaan vain kymmenkunta tapausta, mikä on enemmän hyvä kuin huono ratkaisu. Nyt jokainen niistä saa riittävästi tilaa eikä jää pintaraapaisuksi. Lukemisen jälkeen on helppo muistaa, mitä on käsitelty. 

Isoja onnettomuuksia uhrimääriltään ovat Estonia, Thaimaan tsunami, Bosnian joukkomurhat sekä Tuusulan ja Jokelan kouluampumiset, muissa viidessä käsitellyssä jutussa uhreja on yksi. Sillä ei kuitenkaan ole väliä koskeeko tunnistamisen tarve yhtä ihmistä vai satoja, prosessi on sama. 

Vainajan vähäisissä varusteissa ei ollut mitään, mikä olisi antanut viitteitä hänen henkilöllisyydestään. Vainajan taskuista ei löytynyt puhelinta, avaimia, pankkikortteja, ajokorttia, passia eikä ylipäätään mitään, mikä olisi helpottanut tunnistamisessa. Koska kyseellä oli kuitenkin epäilemättä törkeä henkirikos, uhrin tunnistaminen oli ensiarvoisen tärkeää. Mikäli uhrin henkilöllisyys olisi tiedossa. voitaisiin hänen lähipiiriinsä kohdistaa tutkintaa. Missä uhri oli viimeksi nähty? Kenen seurassa ja milloin? Kuka oli ollut häneen yhteydessä? Kehen tai keihin uhri itse oli ollut viimeksi yhteydessä? Mitä kertovat puhelintiedot? Kuka on soittanut? Kenelle on soitettu? 

(...)

Omassa ajatusmaailmassani suurin ja uhrien omaisten kannalta järkyttävin päätös Estonian onnettomuustutkinnassa oli se, että Ruotsi ei lopulta suostunut nostamaan hylkyä. Teknisesti se ei olisi ollut mitenkään ylivoimaisen vaikeaa. Varsinkin Ruotsissa omaiset painostivat tutkinnasta päättäviä voimakkaasti siitä, että tietenkin hylky pitää nostaa. Onhan se täysin luonnollista, että omaiset haluavat läheisensä haltuunsa ja saattaa heidät haudan lepoon. Oli täysin käsittämätöntä, että vaikka uhrien omaiset tiesivät tarkalleen, missä heidän läheisensä olivat, heitä ei voitu noutaa pois. He eivät olleet kadoksissa, vaan kaikki tietyssä ja samassa paikassa. 

Tämä on monin paikoin tosi surullista luettavaa, minua itketti useamman kerran. Etenkin Estonian ja Thaimaan tsunamin tapaukset muistotilaisuuksineen ovat koskettavia. Orivedellä syntyneenä ja Tampereella asuvana minuun osui syvälle Oriveden metsävainaja, josta vieläkin iloitsen että hänelle löytyi lopulta nimi. Kilometrien päässä tiestä ja asutuksesta löytynyt nainen oli pitkään nimetön henkilö, josta ei tiedetty kuka hän oli ja miksi hänen elämänsä päättyi kiven juurelle. Tapauksesta kirjoitettiin useita kertoja niin paikallis- kuin maakuntalehdessä, ja luulen että moni muukin tunsi helpotusta kun nainen viimein sai henkilöllisyyden ja päätyi omaistensa luo. 

Luen true crimea varsin valikoivasti, ja yksi syy nirsoiluun on se etten kestä rikollisten nousua julkkiksiksi. Sen sijaan tällaisesta pidän, missä keskiössä on uhri ja missä sekä uhreja että heidän omaisiaan käsitellään erittäin kunnioittavasti. Rikollisten motiivit nostetaan esiin mutta heistä ei tehdä millään tavalla esikuvan kaltaisia tai sankareita. 

Clare Pooley: Ikä on vain numero

 

Clare Pooley: Ikä on vain numero

Englanninkielinen alkuteos How to Age Disgracefully (2024)

Suomentanut Ulla Selkälä 

WSOY 2025 

383 s.

Viisikymppinen Lydia pääsee töihin Mandelin yhteisötaloon seniorikerhon ohjaajaksi. Eipä hän osaa aavistaa, kuinka värikäs ja ennalta-arvaamaton joukko kerhoon saapuu. On kleptomaani Art, jonka ura näyttelijänä viilenee uhkaavasti. On Ruby, joka neuloo jättikokoisia asioita. On Daphne, joka ei juuri ole poistunut kotoaan viiteentoista vuoteen mutta jonka katse jäädyttää isoimmatkin pahikset. On viisi aviomiestään haudannut Anna, joka hurjastelee seniorimopolla tukka milloin minkäkin värisenä. On entinen paparazzi William, joka kylläkin jää harmillisen pieneen rooliin. Lisäksi mukana ovat emännättä jäänyt koira Maggie Thatcher, teini-ikäinen Ziggy tyttärensä Kylien kanssa sekä nippu päiväkotilapsia. 

Kun kaupunki uhkaa sulkea huonokuntoisen yhteisötalon ja myydä tontin rakennuttajille, seniorikerho ryhtyy viivytys- ja pelastustoimiin. Mutta riittääkö aika, kun samaan aikaan pitäisi hoidella Lydian petollinen aviomies, Ziggyä kiristävä pahis sekä Daphnen rahojen perässä oleva rakkaushuijari? 

Daphne nauroi niin kovasti, että hänen kädessään olevasta kupista loiskahti viskiä lautaselle. Harppu nosti lautasen huulilleen ja kaatoi viskin suoraan kitusiinsa. Lydia tuijotti häntä. "Vähemmän sääntelyä ja välikäsiä", hän sanoi Lydialle silmää iskien.

"Pauline ilmeisesti ihaili Rautaroivaa", Lydia sanoi.

"Sopii kuvaan!" Art hymähti. "Mutta nimenhän voi vaihtaa, vai mitä? Miten olisi Marilyn Monroe?"

"Minä äänestän Helen Mirreniä", Anna ilmoitti. "Hän on loistava esimerkki siitä, miten vanheta arvokkaasti. Kerrassaan esikuvallinen."

"Mitä hauskaa arvokkaasti vanhenemisessa on?" Daphne sanoi. "Minä ainakin aion vanheta niin epäarvokkaasti kuin mahdollista."

"No, olet päässyt hyvin alkuun", Artilta lipsahti ennen kuin hän ehti estää itseään. 

Toisaalta pidin tästä paljon, toisaalta olin hiukan pettynyt. Seniorijoukko on mahtavan persoonallinen poppoo, mutta harmittaa että Lydia on kuvattu sellaisena perheelle uhrautuneena itsensä hiirulaiseksi alentaneena viisikymppisenä, joita kirjallisuudessa kyllä riittää. Tietenkin hän saa itsetuntonsa takaisin ja tietenkin kaikkien hahmojen ongelmat ratkeavat ja ihmiset elävät onnellisina elämänsä loppuun asti, vähän rosoa olisin kaivannut tähän niin kliseiseen lopputulemaan. 

Paitsi aktiiviset seniorit myös Ziggy on hyvällä tavalla poikkeava henkilöhahmo; nuori vielä koulua käyvä yksinhuoltajaisä, joka miettii onko hänellä tulevaisuutta. Tytär on tärkeä, ja juuri hänen vuokseen olisi päästävä ensin opiskelemaan ja sitten töihin. 

Tarina on mukaansatempaava, ja usein oikein odotin että mitähän napakkaa sanailua tai odottamatonta toimintaa senioreilta seuraavaksi tulee. Tykkäsin myös siitä, kuinka luontevaa senioreiden ja päiväkotilasten yhdessä tekeminen on heti alusta lähtien, jotenkin heillä on keskinäistä luottamusta vaikka eivät toisiaan tunteneet aiemmin. 

Kaikkinensa varsin mukava lukukokemus, joka sekä naurattaa että saattaa vähän itkettääkin. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 5, "kirjassa on epilogi eli jälkisanat". 

Kirja on luettu myös muun muassa blogeissa Kirjavinkit, Kirjahamsterin lukuvinkit ja Kirjasähkökäyrä.

 

Joel Hohko: Volodjan pojat

 

Joel Hohko: Volodjan pojat

WSOY 2025

481 s. 

Aloin lukea kirjaa jännityksellä, sillä olin kuullut että se sisältää paljon sotakuvausta ja että väkivaltaa on kuvattu raa'asti ja realistisesti. En kuitenkaan kokenut tarinaa niin hirveänä kuin mitä etukäteen pelkäsin. 

Tarinan alussa eletään korona-aikaa. Päähenkilö Kostja asuu Helsingissä ja työskentelee sairaalassa vahtimestarina. Hän on saanut käsikirjoituksen valmiiksi ja toivoo jonkun neljästä suurimmasta venäläisestä kustantamosta julkaisevan sen. Vastaukset, kun niitä alkaa saapua, ovat kuitenkin kielteisiä.

Kostja menee Venäjälle käydäkseen armeijan. Läheiset eivät ymmärrä miksi; hän on kaksoiskansalainen ja ollut jo Suomessa armeijassa. Varusmiesaikana hän ei pääse lomalle, joten hän suostuu sopimussotilaaksi eli kahdeksi vuodeksi armeijan palvelukseen. Kostja ei ole uskonut sodan mahdollisuuteen, mutta eipä aikaakaan kun hänellekin tulee käsky rintamalle. 

Liikennevalo palaa punaisena. Yötaivaalla välkkyy, tykkituli jylisee. Ensin miehet koettavat löytää kytkintä, josta puomi saataisiin ylös, sitten sitä koetetaan kammeta lihasvoimin. Joku satuttaa itsensä, kuulen kirosanat. Raja-asemalla palavat valot, lattialla lojuu papereita. Helikopteri lentää matalalta ylitsemme. Etummainen vaunu ajaa puomista läpi. Vedän pään alas ja luukun kiinni.

Periskoopissa näkyy vain ajoittainen välähdys yötaivaalla. Valonvahvistin ei toimi.

Seisomme koko letka tiellä peltojen keskellä. Päivä valkenee, me vain kuuntelemme sotaa. Nousemme jaloittelemaan. Taistelupanssarivaunusta tulee mies, joka sanoo että ei ole ikinä edes laukaissut vaununsa pääasetta. Sama homma, minä sanon. Muumio pistäytyy sanomaan että siviilirakennuksia ei sitten saa turhaan tuhota. Kysymme vettä, mutta Muumiolla ei ole antaa. 

Tykkäsin, tämä on todella hyvä! Hohkolla on sotilastausta ja se näkyy uskottavana tarinankerrontana. Pidän siitä, millaisia ristiriitoja kirjassa on. Kostja ja puolisonsa Tanja käyvät ennen sotaa Ukrainassa sukulaisten luona, ja heillä on Suomessa niin ukrainalaisia kuin venäläisiä ystäviä. Sodan aikana Kostja on välillä täysin turtunut ja ryöstelee taloja tai ampuu koiria huoletta, toisinaan hänen moraalinsa herää ja hän estää toisia käyttämästä väkivaltaa siviilejä kohtaan. Aikamoinen kuilu on myös siinä, kuinka luja usko Kostjalla ja armeijalla on sodan oikeutukseen ja siinä menestymiseen, kun kuitenkin laitteisto on vanhaa ja rikkinäistä ja miehet osaamattomia. 

Pidän kerrontaratkaisusta, jossa tarina etenee päiväkirjamaisina lukuina, joista osa on monta sivua pitkiä ja osa puoli sivua. Yhdessä luvussa ollaan yhdessä tilanteessa tai hetkessä, seuraavassa jo jossain toisessa. Sotakohtausten välissä saattaa olla kirjallisuusaiheinen keskustelu tai soitto kotiin. Esimerkiksi 117-sivuinen ensimmäinen kirja sisältää 95 lukua. Lukujen ja kirjojen välit antavat lukijalle pienen tilan hengähtää. 

Mielestäni realistisuus on tässä erityisen tärkeä asia. Uutisotsikoissa alkaa olla yhä enemmän droonihyökkäyksiä, joten monelta saattaa unohtua että eivät ne panssarivaunut ja konekiväärit ole mihinkään kadonneet. Ja se on ihan sama osuuko käsikranaatti vai droonin pudottama ammus, ihmisliha ei mahda kummallekaan mitään. 

Helmet-lukuhaasteissa tämä menee vuoden 2026 haasteessa kohtaan 44, "kirja on ollut ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi" ja vuoden 2025 haasteessa kohtaan 42, "kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja". Esikoispalkintoehdokkuus tuli viime vuonna ja ihan ansaitusti. Kostja puolestaan tekee huonoja valintoja sillä, ettei läheisten kehotuksesta huolimatta järjestä itselleen vapautusta Venäjän armeijasta, vaikka hän on myös Suomen kansalainen. Hän myös vaihtaa lyhyemmän varusmiespalvelukseen pidempään sopimussotilaan tehtävään, minkä seurauksena joutuu rintamalle. Mielestäni huono valinta on myös se, ettei hän luota Tanjaan vaan vahtii tätä mustasukkaisesti. 

Volodjan pojat on luettu myös blogeissa Kirjarouvan elämää, Mummo matkabloggaa, Kirjoja hyllystäni ja Savannilla. 

Maija Kajanto: Kardemummajoulu

 

Maija Kajanto: Kardemummajoulu

WSOY 2024

265 s.

Tunnustan heti, että tuskin olisin lukenut tätä kirjaa ellen olisi tarvinnut Helmet-lukuhaasteeseen kohtaa 43, "kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste". Viihdekirjallisuus ei pääosin ole minun juttuni, ja kun aloittaa sarjan viimeisestä osasta niin on aika pihalla kuvioista. 

Krissen raskaus on pitkällä, mutta Kahvila Koivussa on vielä paljon tekemistä ennen kuin hän voi jäädä äitiyslomalle. Yläkerran kolme asuntoa on säätiön toimesta vuokrattu kolmelle taiteilijalle, mikä tarkoittaa aamiaisia ja lounaita. Iltapäivisin on kahvilakävijöitä ja iltaisinkin riittää puuhaa. 

Pyhävirran ihmisillä on monenlaisia murheita, ja joulun aika tuntuu korostavan stressiä. Krisse on monen luotettu ja hän yrittää valaa uskoa kaiken järjestymiseen. Mutta voiko hänkään mitään appivanhemmille, työttömyydelle tai rakennuksia romahduttavalle lumikuormalle? 

- Niin kai, Krisse vastasi kevyesti.

Mutta itsekseen hän ajatteli, että koko tilanteessa oli jotain muutakin. Tommi oli käynyt koko häähumun jo kertaalleen läpi, hänellä ja hänen ex-vaimollaan Johannalla oli ollut suuret häät jossain Tampereen seudulla, sadan vieraan voimin. Tuntui ankealta ajatella, että hän ja Tommi kävisivät maistraatissa Tampereella ja hoitaisivat asian kuin se olisi ollut passin uusiminen ulkomaanreissulle. 

- Ehkä minä en vain keksi, millaiset häät haluaisin, Krisse sanoi olkapäitään kohauttaen. - Tosin yhden asian tiedän. 

- Minkä?

- Minun häissäni ei tule olemaan itse askarreltuja koristeita. 

Molemmat purskahtivat nauruun, ja Krisse tunsi olevansa paremmalla mielellä, kun hän käänsi auton kohti Pyhävirran keskustaa. Kylänraitti näytti Martta Wendelinin postikortilta, isot lumikinokset reunustivat katua ja katuvalot loivat pehmeää hämyä. Tuntui myös mukavalta nähdä valot Kahvila Koivun yläkerran ikkunoissa. 

En tiedä johtuuko kaksi kuukautta jatkuneesta harmaudesta ja lähes päivittäisestä vesisateesta, mutta lukiessa olin lähinnä ärsyyntynyt. Ilman lukuhaastetta olisin jopa saattanut jättää kirjan kesken. En tiedä keitä ovat Leila ja Mirjami, en tiedä miksi kahvilan huoneiden vuokra maksetaan kunnanjohtajalle, en kestä että Krisse leipoo lähes viimeisillään raskaana niin naan-leivät kuin jouluhalot, ärsyynnyin kun joka välissä kyyneleet kirvelevät silmiä milloin ilosta / surusta / liikutuksesta, en jaksa postikorttimaisemia enkä oikein jaksa sitäkään että taianomaisesti liki kaikki ongelmat ratkeavat yhdessä rysäyksessä. 

Ymmärrän kyllä sarjan suosion, ja saattaisin olla innokkaampi jos olisin aloittanut lukemisen ensimmäisestä osasta. Kahvilaympäristö on tosi viehättävä, ja pienen paikkakunnan hyvät ja huonot puolet tulevat realistisesti esiin. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia; sopivassa määrin keskenään erilaisia mutta ei liian erikoisia. Tarina ei ole pelkkää höttöä vaan siinä on vakavia sävyjä, ennen kaikkea uskottavia sellaisia. Monet lukijat varmasti pystyvät samaistumaan henkilöhahmoihin, koska hahmojen elämän on varsin tavallista arkipäiväisine iloineen ja suruineen. 

Kirjaa on luettu paljon, postaus on esimerkiksi blogeissa Kirjahilla, Amman lukuhetki ja Luetut.net. 

Satu Rämö: Tinna

 

Satu Rämö: Tinna

WSOY 2025

406 s.

Viides ja kenties viimeinen osa trilogiaa vie Hildurin selvittämään paitsi tuoretta kuolemantapausta myös perheensä historian vielä puuttuvia paloja. 

Kesken syksyisen lampaidenkeruun laaksosta löytyy ruumis. Hildur on mukana vahtimassa lampaita, joten hän pääsee nopeasti paikalle. Pian hänestä alkaa tuntua, että kuolemantapauksessa on jotain hämärää. Kaikki ei täsmää siihen mitä hän näkee. Kuka uhri oli ja miksi hän kuoli? 

Vähitellen tapaus vie Hildurin hänen uransa alkuvuosiin ja sydänsuruihin. Samalla hän yrittää Tinnan toiveesta auttaa selvittämään, mitä tämän Hulda-siskolle tapahtui. Miksi Hulda lähti yhtäkkiä Tanskaan eikä koskaan palannut? 

Jakob on myös mukana tutkinnassa, mutta hän tuntuu jäävän kovasti sivuosaan. Ehkä siksi koska Hildur menee pääkaupunkiin, eikä Jakobilla tunnu olevan mitään tekemistä töissä. 

Hildurin teki mieli kiljua. Hän halusi huutaa niin kovaa, että korvissa soiva korkea vihellys ei enää erottuisi. Kadulla ei näkynyt ketään. Hän painautui rakennuksen seinää vasten, painoi suunsa takinhihaan ja huusi siihen. Keuhkojen tyhjennyttyä hän pyyhkäisi suupieliään ja silmäkulmiaan ja nosti rinnuksille valahtaneen letin selkäpuolelle. Sitten hän astui rikoslaboratorion ovista sisään.

Vastaanotossa istui kalju, lihaksikas mies. Hän tervehti Hilduria tuttavallisesti.

- Ei kai sulla ole kärpänen nenässä? mies kysyi puolalaisella aksentilla.

Puolalainen sanonta viittasi siihen, että joku on pahalla tuulella.

- Tuo tuuli vain saa minut hulluksi Hildur sanoi ja pyyhki silmäkulmiaan. 

Mies ojensi ison kouransa tiskin yli:

- Sä toit taas lisää analysoitavaa? Niiden vanhojen kanssa on homma vielä kesken. DNA-testit venyy kuin pääsiäismessu. 

Tykkäsin! Tässä(kin) osassa ihmiset ovat ihanan tavallisia, ja heidän ongelmansa ovat varsin tavallisia. Siinä missä sarjan avausosa tuntui paikoin matkaoppaalta, tässä paikkoja ja legendoja on määrällisesti vähemmän mikä antaa tilaa rikosjuonelle ja siihen liittyville käänteille. Menneiden ja nykyisten tapahtumien selvittäminen on tasapainossa, kumpikaan ei hallitse liikaa. 

Olikohan tämä nyt tässä? Vai vieläkö tulee jatkoa, esimerkiksi Huldan tarina seuraavaksi? 

Tinna on luettu myös blogeissa Luetut.net ja Kirjasähkökäyrä. 

Liisa Suomela: Kaikki päättyy kevääseen

 

Liisa Suomela: Kaikki päättyy kevääseen 

WSOY 2025

319 s.

Sisarukset Tyyne ja Auku sekä aviopari Johan ja Siiri matkustavat samalla laivalla Hailuotoon. Auku kärsii sotatraumoista, ja Tyyne yrittää parhaansa mukaan auttaa häntä selviämään arjesta. Mutta kun mieli elää rintaman tapahtumia yhä uudelleen, arki on pelottavaa. Johan on tullut saarelle papiksi mukanaan vastahakoinen ja mieleltään epävakaa Siiri. Johan näkee mahdollisuuksia, Siiri roolin ja vaatimuksia.

Näiden neljän tiet kohtaavat vähän ohimennen, mutta seuraukset ovat suuria ja kauaskantoisia. 

Jääröykkiöt rannalla hohkasivat sinistä valoa. Puuskainen etelätuuli oli saanut merijäät liikkeelle ja puskenut ne rajusti rantoja vasten. Rantaan törmättyään jäälautat olivat hajonneet pieniksi lohkareiksi ja lipuneet toistensa päälle, kasautuneet kalisten pitkin etelärantoja, ja niiden terävät kärjet osoittivat kohti syvyyksiä ja taivaankantta. Ne kohosivat monen metrin korkuisina kekoina siinä, missä rantaviiva kesäisin kulki. Väkivalloin oli meri noussut maalle.

Tyyne odotti Johania. Suksien suhina kuului korviin jo kaukaa, mutta tältä etäisyydeltä ei kannattanut huutaa, sen hän tiesi. Ääni ei kantaisi rannalta merelle päin. Vähäinenkin tuulenvire nappaisi huudon ja lennättäisi sen kauas, ja sanat hajoaisivat tavuiksi ja kirjaimiksi meren jäälle, jossa oli loputtomasti taivasta ja ilmaa. 

Pidin erityisen paljon vahvasta ja eloisasta luontokuvauksesta. Tarina on koskettava, ja jotenkin sitä toivoisi kaikille hahmoille hyvää. Aukulle saari on tuttu, mutta hajonnut mieli ei anna sen olla turvapaikka. Siirille saari on lähes vankila, sillä hän kaipaa kaupunkiin, opiskelemaan, ystävien luo. Tyynelle saari on koti, josta hän ei lähde, ei edes jäätyään leskeksi. Johanille saari on ensin työ, sitten yhä enemmän muutakin. Yhden vuodenkierron aikana Luoto näyttää hyvät mutta etenkin pahimmat puolensa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 49, "kirja on julkaistu vuonna 2025".

Kirja on luettu myös blogissa Kirjasähkökäyrä.

Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua

 

Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua

Englanninkielinen alkuteos Your Presence Is Mandatory (2024)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

WSOY 2025

347 s.

Vuonna 2007 Jefim Šulman kuolee. Hän on perheen sotasankari; aviomies, isä ja isoisä joka toisen maailmansodan aikana pääsi Berliiniin asti. Kun leski Nina järjestelee edesmenneen tavaroita, hän löytää salkusta kirjeen. Miksi Jefim kirjoitti KGB:lle vuonna 1984? Kun tytär Vita lukee kirjeen ääneen, naiset kokevat suuren yllätyksen. 

Tarinassa kulkee kaksi aikatasoa limittäin. Toisessa ollaan Jefimin mukana alkaen vuodesta 1941 ja jatkuen hänen vanhuuteensa asti, toisessa seurataan perheen tarinaa vuodesta 1950 eteenpäin. Sodassa tapahtui asioita, jotka Jefim haluaa pitää salassa, siksi hän ei puhu kotona sodasta juuri ollenkaan. Siten lukija tietää hänen elämästään enemmän ja aikaisemmin kuin mitä hänen perheensä tietää. 

Vaikka Jefim ei puhu, sotakokemukset vaikuttavat hänen elämäänsä sen loppuun asti. Pelko ja häpeä ovat läsnä, vaikka hän yrittää ne piilottaa. Vaimo ei ymmärrä, miksei hän innostu sotasankareista kertovista tarinoista - mutta Jefim ei voi kertoa. Hänellä on salaisuus, joka paljastuessaan veisi pohjan kaikelta. 

Hän muisti yhä, kuinka riutuneelta Nikonov oli näyttänyt, kun hänet oli vapautettu Kolyman työleiriltä yhdessä vuoden 1956 rehabilitaatioaalloista. Ennen niin ylpeistä kasvoista oli ollut jäljellä enää silmien jäinen sini; muun olivat vieneet pakkanen, raataminen kultakaivoksessa, katkeruus siitä, että valtio oli "palkinnut" hänen kärsimyksensä Saksassa kymmenen vuoden työleirituomiolla artikla 58:n nojalla.

"Sellainen lahja kotiinpaluun kunniaksi", Nikonov oli vitsaillut synkästi heidän juodessaan olutta kioskilla Stalinossa. 

Ja nyt joku sotavangiksi jäänyt lentäjä, joka oli saanut saman lahjan, mies jonka uusi hyvänsuopa johtaja oli niin ikään rehabilitoinut, kiersi pitkin ja poikin maata ja Ninan tapaiset hölmöt ahmivat sensuurin läpäisseitä kertomuksia sotavankien urheudesta. Paitsi että se oli kaikki teeskentelyä. Lentäjän kulkiessa kiertueella valtio ei edelleenkään piitannut mitään Nikonovista ja miljoonista muista entisistä vangeista, jotka se oli itse lähettänyt sotaan. Heitä ei pidetty oikeina veteraaneina, heille ei myönnetty veteraanien etuisuuksia ja aina, kun he hakivat töitä, heidän oli täytettävä kaavake, jossa monien loukkaavien kysymysten joukossa vaadittiin saada tietää: "Oletteko te tai onko joku lähisukulaisenne joutunut vihollisen vangiksi suuressa isänmaallisessa sodassa?" Myös tavalliset ihmiset karsastivat heitä. Olivathan he viettäneet sodan turvassa Saksassa sillä aikaa, kun todelliset isänmaanystävät olivat taistelleet Neuvostoliiton puolesta. Niinpä heidän täytyi olla pelkureita, ja sellainen oli vähintäänkin epäilyttävää. 

Olipa hyvä kirja! Kaikin puolin koskettava, ei pelkästään sota-ajan tapahtumien osalta vaan kautta linjan. Tietty latautuneisuus on läsnä koko ajan. Vasiluyk osaa lopettaa luvut koukuttavasti, on pakko jatkaa lukemista. Aikatasot vuorottelevat, ja etenkin perheen osuudessa mennään monesti vuosiakin eteenpäin kerralla, mutta aina kerrotaan edes  lyhyesti mitä aiemman ja sen hetkisen luvun välissä on tapahtunut. 

Lopussa, vaikka Jefim on jo kuollut, minulle jäi lämmin ja helpottunutkin olo. Vaikka perhe on hajaantunut eri paikkoihin, osa ulkomaille asti, heistä jää kuva tiiviistä yksiköstä. Jefim on poissa mutta silti heille sankari, riippumatta siitä mitä hän on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Vaimo on kokenut eniten pettymyksiä ja valheita, mutta pystyy antamaan anteeksi. 

Viime aikoina on julkaistu paljon ukrainalaista tai Ukrainaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Kaikkea en ole lukenut, mutta lukemistani tämä on ehdotonta parhaimmistoa yhdessä Andrei Kurkovin kirjojen kanssa. Sama pätee myös toiseen maailmansotaan liittyvien kirjojen kohdalla. 

Sankarien sukua on luettu myös blogeissa Annelin lukuvinkit ja Kirjallisuutta ja tutkimusta.

Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli

 

Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli

Uusnorjankielinen alkuteos Den dagen Nils Vik døde

Suomentanut Sanna Manninen

WSOY 2025

197 s.

Nils on ajatellut näin: Niin kauan kuin sää on vaatteisiin sopiva, minä pysyn hengissä.

Kuten niin monesti ennenkin, myös tänään Nils Vik astuu kyytiveneeseensä ja ajaa vuonolle. Vuosikymmenten ajan hän kuljetti ihmisiä paikasta toiseen, mutta tänään kaikki on toisin. Tänään on Nilsin elämän viimeinen päivä, ja tänään veneessä kulkee vain kuolleita. 

Vene taittaa matkaa satamasta toiseen; kyytiin astuu Nilsille tavalla tai toisella, hyvässä tai pahassa tärkeitä ihmisiä ja yksi koira. Tuntien kuluessa Nils muistelee kuljetuksia, jotka syystä tai toisesta ovat olleet unohtumattomia. Veneessä hän on nähnyt ja kokenut iloja ja suruja. Vähän väliä mieleen putkahtaa edesmennyt vaimo Marta. Nils avusti jo nuorena isäänsä veneenkuljettajana eikä koskaan halunnut tehdä muuta. Onnekseen hän löysi rinnalleen Martan, joka ei hänkään kaivannut muualle. Tyttäret lähtivät maailmalle, mutta niin sen kuului mennä. 

Tuntien kuluessa Nils käy läpi elämänsä ja venekyytiensä kohokohtia ja kipupisteitä. Eniten hän juttelee Luna-koiralle, joka jo nuorena kuoli rekan alle. Illan pimennyttyä asiat on käsitelty ja Nils on valmis.

Sade tulee kuuroina tai jatkuvana virtana joka ei tunnu päättyvän koskaan. Iltaa kohti sade saattaa silti hiljetä, sanat saattavat hiljetä, moottorit hiljenevät, veneet hiljenevät ja vuonolle laskeutuu yö, vedenpinta liikuttelee taloista loistavia valoja, ja pitää vain löytää oikea ulkovalo, suunnata kohti yhtä tiettyä valoa, nousta hiljaiselle talolle, kävellä paljain jaloin lattian poikki, hiipiä huoneiden läpi ja mennä vuoteeseen. Silloin tällöin luonto esittelee suurenmoisimpia puoliaan ja tuulee niin ettei yksikään talo tai vene kestä sitä, edes maisema ei tiedä eikä tunne sellaista tuulta, tuuli viuhuu pitkin vuonoa, se saa veneet keikahtamaan, talot natisemaan liitoksissaan, seinät lentämään pitkin rinteitä, katot nousemaan ilmaan kuin kaljun yli kammatut hiukset. Myös minun sisälläni sää vaihtelee, hän on kirjoittanut johonkin lokikirjaan. Minä olen kuin vuono, minä pullistun, minä rauhoitun, pullistun, rauhoitun. Kyllä, moottorimies on pysyvä muuttuja, uskottava ja täysin luotettava, hän saapuu ajallaan, hän lähtee vuonolle, hän palaa vuonolta, aivan kuten aallot jotka murtuvat ja vetäytyvät, kuten vesi joka hyväksyy ja sulkee sisäänsä kaiken. Mutta aina eteenpäin, eteenpäin, samalla tavalla kuin viisarit hänen rannekellossaan, kun kerran on liikkeelle lähtenyt, ei ole muuta suuntaa. Pian hän sammuttaa moottorin ja menettää kaiken vauhdin. 

Onpa tässä kaunis ja haikea tarina! Äkkiseltään saattaisi ajatella, että kyytiveneen kuljettajan elämä on yksitoikkoista, mutta ainakaan Nilsin tapauksessa niin ei ollut. Vaimo toi väriä elämään, ja venekyytien aikana tapahtui kaikenlaista, synnytyksistä alkaen. Joskus lumivyöry tukki tiet, eikä muuta reittiä ollut kuin vesitie. Kyytiläiset kuvataan nopein piirroin, mutta jo muutamilla lauseilla saadaan kuva siitä, millaista elämä vuonojen rannoilla oli. Nils tunsi monien salaisuudet, mutta osasi irtautua niistä eikä antanut niiden muodostua taakaksi itselleen. 

Kieli on tavattoman kaunista, olisi ollut monta kohtaa jotka olisin halunnut nostaa sitaatiksi. Kirjan viimeinen kappale on yksi hienoimmista lopetuksista koskaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 14, "kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon". Sanna Manninen on tänä vuonna palkittu Kaarlen palkinnolla. 

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

 

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

Norjankielinen alkuteos Mormor danset i regnet (2015)

Suomentanut Saara Kurkela

WSOY 2025

309 s. 

Juni on menettänyt muutaman vuoden aikana ensin isovanhempansa ja sitten äitinsä. Hän lähtee väkivaltaista puolisoaan pakoon sukunsa taloon nimettömäksi jäävälle saarelle. Kuten niin monissa kirjoissa viime vuosina, hän löytää valokuvan, tai itse asiassa kaksi. Toisessa on isoäiti Tekla saksalaisen sotilaan kanssa, toinen on isovanhempien hääkuva - jossa Junin äiti on jo syntynyt. Mitä valokuvat tarkoittavat? 

Naapurimökkiin ilmaantuu Georg, joka lähtee Junin seuraksi selvittämään tämän isovanhempien tarinaa. Asiaan tietysti kuuluu, että kaksikon välillä kipinöi alusta asti. 

Toisessa aikatasossa seuraamme Teklaa, joka joutuu häpeään rakastuttuaan saksalaiseen Ottoon. Suhdetta ei hyväksy sen enempää perhe kuin yhteisö. Tekla valitsee rakkauden ja lähtee Oton kanssa kohti Saksaa ja tämän kotikaupunkia. Raunioiksi pommitettu maa ei anna rakastavaisille sitä mitä he odottivat. Pian Teklan elämä on säpäleinä. Saako hän kursittua palat kasaan?

Muistot tulvivat mieleeni verkkokalvoille ilmestyvinä terävinä kuvina: näin mummin täällä puutarhassaan iltasateessa yllään yksi punaisista mekoistaan. Hän ei koskaan käyttänyt housuja vaan  aina yksinkertaisen mallisia mekkoja, usein punaisia, niin arkena kuin juhlissa. Mummi rakasti värejä, enkä koskaan nähnyt häntä mustiin pukeutuneena - en edes vaarin hautajaisissa.

- Hän on sekaisin, Lilla sanoi, kun mummi tanssi rauhallisesti lämpimässä kesäsateessa.

- Ei hän sekaisin ole, vaari vastasi. - Hän on iloinen.

En koskaan nähnyt mummia niin suruttoman näköisen kuin silloin kun hän tanssi sateella puutarhassaan. Panin silmät kiinni ja tunsin hänen tuoksunsa, sen, miltä mummi tuoksui ollessaan iloinen. 

Toisina päivinä hänen tuoksunsa oli toisenlainen. 

Vaikka tämä on monin paikoin samanlainen kuin useat muut toiseen maailmansotaan liittyvät romaanit, on kuitenkin myös eroja. Tässä ei piilotella natseilta vaan rakastutaan miehittäjään, ei jouduta lähtemään kotoa vaan valitaan muuttaa toiseen maahan. Mielestäni Teige kertoo todella koskettavasti ja elävästi Teklan tunteista ja kokemuksista. 

Ja kuten niin monessa vastaavassa kirjassa, mennyt aikataso on kiinnostavampi kuin nykyinen. Juni jää aika etäiseksi, enkä tahdo jaksaa sitä että kuvioihin pitää aina tulla mies ja romantiikkaa. Olisin mieluummin halunnut Junin selvittävän asioita toisen naapurimökin asukkaan, seitsemänkymppisen Alfredin kanssa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 20, "kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja".

Agatha Christie: Golfkentän murha

 

Agatha Christie: Golfkentän murha

Englanninkielinen alkuteos Murder on the Links (1923)

Suomentanut Niilo Pakarinen

Pokkaripainos WSOY 2013

243 s.

Olen lukenut valtavan määrän Christien kirjoja, mutta Golfkentän murhan luettuani mietin etten muista lukeneeni sitä aiemmin. Tai jos olen niin sitten olen unohtanut. Tämä ei ole Poirot-sarjan parhaimmistoa, vaikka paljon on hyvää. 

Poirot saa sähkeen, jossa ranskalainen herra Renaud kertoo pelkäävänsä henkensä puolesta ja pyytää Poirotia apuun. Tämä lähtee kiireesti matkaan ystävänsä kapteeni Hastingsin kanssa, mutta saapuu liian myöhään. Herra Renaud on juuri löydetty kuolleena. Paikalla on jo poliisi, ja osoittautuu että Poirot ja poliisipäällikkö Bex ovat tuttuja ennestään. Bex ja hänen alaisensa Hautet ottavat avun innolla vastaan, toisin kuin Pariisista saapuva etsivä Giraud, 

Hastings on hyvin vakuuttunut Giraudin perinpohjaisesta tutkimuksesta; hän sentään tekee jotain konkreettista eikä vain juttele ja ajattele. Mutta niinpä vain Poirot vetää tälläkin kertaa pidemmän korren. 

- Noin yksinkertaista se oli, Poirot sanoi hymyillen kumartuessaan tutkimaan puutarhurin saappaiden jättämiä uurteita. 

- En tullut ajatelleeksi - 

- Että saapas saisi olla jalassa? Et käytä erinomaista älyäsi tarpeeksi. No, mitä sanot jäljistä?

Tutkin kukkapenkkiä. 

- Kaikki jäljet ovat samojen saappaiden jättämiä, sanoin vitkaan tarkan tutkimuksen jälkeen. 

- Niinkö sinusta? Eh bien! Olen samaa mieltä, Poirot sanoi.

Hän vaikutti täysin välinpitämättömältä, ikään kuin hän olisi ajatellut jo jotain muuta. 

- Ainakin yksi on nyt poissa pelistä, huomautin.

- Mon Dieu! Mikä sanonta! Mitä tarkoitat?

- Tarkoitan vain ettet sinä ole enää kiinnostunut näistä jalanjäljistä. 

Hämmästyksekseni Poirot pudisti päätään. 

- Ei, ei, mon ami. Lopultakin olen oikeilla jäljillä. Vielä haparoin pimeässä, mutta - kuten jo äsken huomautin monsieur Bexille - nämä jalanjäljet ovat koko jutun tärkein ja kiintoisin yksityiskohta. Giraud parka - en lainkaan ihmettelisi, vaikka hän ei kiinnittäisi niihin mitään huomiota. 

Alku on kiinnostava, mutta aika pian meno hyytyy vähän liikaa. Ehkä syynä on Giraud ja se, että kaksi itseään mestarietsivänä pitävää hahmoa kilpailevat jutun ratkaisusta. Molemmat selittävät miksi joku on tai ei ole tärkeää, ja sen vuoksi tuntuu että homma pysähtyy. Ihmettelen myös, miksi Hautet ja Bex pysyvät rikospaikalla, koska he eivät tunnu tekevän poliisityötä lainkaan. 

Puolenvälin paikkeilla meno palaa raiteilleen. Poirot hämmästyttää sekä Hastingsin että lukijan, eikä vain yhtä kertaa. Juoni on Christien tyyliin hyvin monimutkainen. On bisneksiä ulkomailla, salaisia rakkaussuhteita, toisiksi tekeytyviä henkilöitä, palvelijoita joiden kertomukset eivät täsmää, salaperäinen muukalainen ja niin edelleen. Vaikka lukija ei kaikissa ovelissa käänteissä tahdo pysyä mukana, on tarina silti tuttua ja turvallista. Ja vähäveristä, eipä taida kenenkään muun kirjoissa olla niin osaavia murhaajia, että yksi tikarinpisto riittää tappamaan eikä vertakaan tule kuin pari pisaraa :D 

Helmet-lukuhaasteeseen luin tämän täsmähakuna kohtaan 21, "kirjasta on tehty TV-sarja". Tästä ei ole tehty kokonaista sarjaa, mutta yksi jakso Poirot-sarjaan. 

Golfkentän murha on luettu myös blogeissa Jokken kirjanurkka ja Kirjahamsterin lukuvinkit. 

Kirsi Kunnas: Kani Koipeliinin kuperkeikat

 

Kirsi Kunnas: Kani Koipeliinin kuperkeikat

Kuvitus: Christel Rönns

5. painos

WSOY 2009

61 s. 

Tänään 14.12. on kulunut 100 vuotta Kirsi Kunnaksen syntymästä. Hän oli lastenrunouden uranuurtaja, jonka kekseliäät runot ovat lumonneet lukijoita jo vuosikymmeniä. Kani Koipeliinin kuperkeikkojen ensimmäinen painos on ilmestynyt vuonna 1979. Muistan kun olin vuosituhannen vaihteessa joulun ajan kiireapulaisena Akateemisessa kirjakaupassa, silloin myytiin Tiitiäisen satupuusta sellaista painosta joka oli pitkälti yli kahdenkymmenen, olikohan kahdeskymmenesviides. 

Luin Kani Koipeliinin kuperkeikat junassa matkalla töihin. Tuli hyvä mieli pitkäksi aikaa. Tykkään kovasti siitä, että kirjan 21 runoa muodostavat tarinan. Kunnas on käyttänyt kieltä rikkaasti, niin tuttuja kuin ihan uusia sanoja. Rytmi on napakka, mutta lukiessa ehtii miettiä millaiset riimit mahtavat sopia juuri luettuun. 

(...)

Kissa kehräsi

ja venyi pitkin varjon mustaa pintaa

niin ettei Kani erottanut

kuin vähän kuonoa ja rintaa...

ja näki yhä tummenevaa pimeää,

joka kenties oli

(niin Kani arveli)

Kissan hännänpää...

"Anteeksi tuhannen tuhannesti

että vähän niin kuin paljon aikaa kesti

ennen kun näin sinut, Kissa.

Mutta Kanin turkiksissa

olen kuin purkiksissa

ja pimeää on purkin sisuksissa."

(...)

Lämmin suositus lastenrunojen lukemiseen myös aikuisille! Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 12, "lastenrunokirja".

Kirjasomen joulukalenteri, luukku 12

Tänäkin vuonna kirjasomen joulukalenterin ihastuttavat luukut ja logot ovat Yöpöydän kirjat -blogin Niinan käsialaa :) Kalenteri avautui Yöpöydän kirjoissa, eilinen luukku oli Pikkuusissa kirjoissa ja huomenna vuorossa on Kirsin Book Club. Olen mukana aika monetta kertaa, tällä kertaa esittelyssä on kepeä jouludekkari. 

Sophie Hannah: Hercule Poirotin jouluyö

Englanninkielinen alkuteos Hercule Poirot´s Silent Night (2023)

Suomentanut Terhi Vartia

WSOY 2024

304 s. 

En ole ollut vakuuttunut Sophie Hannahin Hercule Poirotista, joten suhtauduin tähän uuteen joulukirjaan hivenen ennakkoluuloisesti. Viihdyttävä tämä on mutta ei aivan huippuluokkaa. Isoin ongelma minulle oli ihan hirvittävän ärsyttävä henkilöhahmojoukko. Poirot ja hänen ystävänsä Edward Catchpool ovat miellyttäviä, muista vain harva.

Tarina alkaa, kun Catchpoolin superärsyttävä äiti änkeää väärän nimen turvin Poirotin kotiin. Hän kertoo postimestarin murhasta ja manailee kun poliisi ei ole selvittänyt sitä kolmen kuukauden aikana. Nyt rouva on aivan varma, että tapausta omin päin tutkiva henkilö on vaarassa, ja hän haluaa Poirotin estävän uuden surmatyön. 

Poirot ja Catchpool matkustavat Frellingsloen kartanoon Munby-on-Sean kylään Norfolkin piirikuntaan. Siellä heitä odottaa ihmisjoukko, joka koostuu toinen toistaan kummallisemmista hahmoista. Tunnelma kartanossa on kaiken aikaa kireä. Kartanon lisäksi Poirot ja Catchpool tekevät tutkimuksia kylän sairaalassa, sillä siellä postimestari surmattiin. Epämääräisistä todistajanlausunnoista ja omista havainnoistaan he koostavat palapelin, joka valmiina toivottavasti paljastaa murhaajan - ja päästää herrat jouluksi takaisin Lontooseen. 

"Varmin tapa saada asiat hoidettua on tehdä ne omin pikku kätösin", Mackle oli sanonut Poirotille. Sen jälkeen hän antautui pitkään yksinpuheluun selittäen seikkaperäisesti, että kun omin silmin näkee, mitä omin kätösin tekee, ja omin jaloin kulkee nuuskimassa omalla nenällään, niin sillä tavalla arvoitukset ratkeavat.

"Olette taatusti samaa mieltä, herra Puarou", komisario totesi saatuaan päätökseen perusteellisen selontekonsa eri ruumiinosien tehtävistä rikosten ratkaisemisessa. 

"En ole, komisario. Suosin pikemminkin täysin vastakkaista menetelmää. Mikäli tilanne vaatii säntäilyä paikasta toiseen, annan sen kernaasti niiden tehtäväksi, jotka auliisti tarjoutuvat avukseni. En mieluusti singahtele edestakaisin kuin pöytätennispallo. Kun kaikki pyytämäni on sitten kerrottu tai tuotu eteeni, luotan täysin pieniin harmaisiin aivosoluihini. Ne eivät ole vielä koskaan pettäneet."

"Niinkö tosiaan, herra Puarou? Jopas jotakin."

Yksi asia, mikä tarinasta puuttuu kokonaan, on Poirotin tarkkuus pukeutumisestaan ja ulkonäöstään. Joku yksittäinen asun kuvaus on, mutta esimerkiksi viiksiään hän ei hoida ollenkaan. Eikä hän ole tavallisen tarkka ruuistaan ja juomistaankaan. 

Plussaa on, että Poirot on Catchpoolille ystävällisempi kuin joissain aiemmissa Hannahin kirjoissa. Olen joskus valittanut hänen ilkeydestään, mutta nyt hän ei pilkkaa ystäväänsä lainkaan. Onneksi, sillä vinoilua on ihan riittävästi kartanon muiden vieraiden toimesta. 

Vaikka ihmisten välit ovat kireät, mukana on osuvaa huumoria. Tarinassa on riittävästi käänteitä pitämään mielenkiinnon yllä. Muutama niistä on niin herkullinen, että tekisi mieli ne hihkuen paljastaa mutta en kuitenkaan. Sen verran kerron, että Poirot yllättyy niin että se näkyy enemmän kuin ehkä missään muussa lukemassani Poirot-tarinassa, uudessa tai vanhassa. 

En lämmennyt täysillä, mutta on tämä mukavaa seuraa kuusen kupeeseen viltin alle käpertyneelle joululomalaiselle. Villasukat jalkaan, glögimuki lähistölle, herkkuja lähietäisyydelle ja kartanon arvoituksia ratkomaan!

Helmet-lukuhaasteeseen kelpuutan tämän kohtaan 13, "kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu". Alussa ollaan Poirotin asunnolla Lontoossa, mutta sen jälkeen lähes koko ajan vain joko kartanossa tai sairaalassa. 

Dess Terentjeva: Zeno

 

Dess Terentjeva: Zeno

WSOY 2024

160 s.

Kahdeksasluokkalainen Nella asuu Joutsenossa ja elää ihan tavallista nuoren elämää. Kunnes poikaystävä Eetu kajauttaa ilmoille tiedon Nellan biseksuaalisuudesta. Yhtäkkiä Nella on huonolla tavalla kiinnostuksen kohde. Hänestä tulee seksuaalivähemmistöjen edustaja, vaikka oikeasti hän haluaisi elää elämää kuten ennenkin eikä olla kenenkään äänitorvena. Miksi muiden on niin vaikea antaa hänen olla, Miisa-siskonkin?

Nellalla ei ole mitään hajua, mitä sanoa Eetulle,

koska tuntuu että Eetulle ei voi sanoa:

mie haluun tuvan ja perunamaan

ja siun pitää seistä miun rinnalla

ja siun pitää tietää ja nähdä kuka mie oon

ja siun pitää tykätä siitä niinku normaali ihminen

ja siun pitää ymmärtää, että mie en oo

niinku siun taustakuvan naiset

Että mie voin olla siun kanssa hautaan saakka,

mutta se ei muuta sitä, kuka mie oon

Ja koska mie en oo valmis muuttamaan täältä,

pitää sopeutua, enkä mie voi vaikuttaa siihen,

miten ympäristö suhtautuu siihen mikä mie oon

Siks siun pitää seistä miun rinnalla

koko elämän ajan

                        Jotenkin Nella arvelee,

                ettei voi sanoa kaikkea sitä

Tykkään kovasti Terentjevan säeromaaneista eikä tämä ole poikkeus. Hän osaa kirjoittaa vähemmistöistä luontevasti ja sellaisesta näkökulmasta, joka herättää lukijan ajattelemaan omia käsityksiään ja ennakkoluulojaan. Tekstin rytmi on mukaansatempaava. 

Kävin kouluni pikkupaikkakunnalla aikana jolloin seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuutta ei käsitelty ollenkaan, ei varmaan edes tiedostettu että on olemassa muutakin kuin homoja ja lesboja. Nyt olen töissä pikkupaikkakunnalla ja tuntuu, että mikään ei ole muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa. Paikallisesssa someryhmässä on etenkin tietyn poliitikon taholta haukuttu niin koulua kuin nuorisovaltuustoa, kun yläkoulussa on ollut mitä tahansa sateenkaariteemaan liittyvää. Kirjastoomme tulee tammikuussa sateenkaarivinkkaus, ja vähän jännitän jo etukäteen kuinka minua haukutaan somessa. Yllätyn iloisesti, jos mitään ei tule.  

Helmet-lukuhaasteeni saa kohdan 39, "kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö". 

Zeno on luettu myös blogeissa Siniset helmet, Amman lukuhetki ja Kirjapöllön huhuiluja. 

Tina Harnesk: Lumeenkylväjät

 

Tina Harnesk: Lumeenkylväjät

Ruotsinkielinen alkuteos Folk som sår i snö (2022)

Suomentanut Leena Virtanen

WSOY 2024

361 s. 

Máriddjá on 85-vuotias saadessaan syöpädiagnoosin. Hän hyväksyy tilanteen mutta ei kerro siitä kenellekään. Ei, koska aviomies Biera on dementoitunut ja pariskunnan tulevaisuus näyttää kaikkea muuta kuin valoisalta. He ovat aina pärjänneet, ja jos se Máriddjásta on kiinni niin pärjäävät jatkossakin. 

Saamelaisissa perheissä jälkipolvet tapaavat huolehtia vanhuksista, mutta Máriddjálla ja Bieralla ei ole omia lapsia. Kerran heidän luonaan asui poika, suloinen Heaika-Joná, mutta tämä vietiin heiltä pois. Máriddjá pohtii pojan kohtaloa, uutena keskustelukumppaninaan älypuhelimesta löytynyt "keskuksenhoitaja" Sire. 

Toisaalla Kaj ja hänen suomalainen puolisonsa Mimmi ovat muuttaneet pohjoiseen töihin. Kajn äiti on juuri haudattu, ja hän on veljensä kanssa tyhjentänyt tämän talon. Kaj on turhautunut, sillä hänen lapsuusaikansa on pimeän peitossa eikä talosta löytynyt vastauksia. Miksi äiti ei koskaan halunnut puhua siitä, ja miksi Kajsta ei ole valokuvia pikkupoikana? Entä miksi Kaj ymmärtää tietämättään saamea, ja miksi Mimmin kertoma tarina háldista on etäisesti tuttu?

"Voin hakea monenlaisia tietoja, ja jos sallit sijaintitietojen käyttämisen, voin auttaa sinua löytämään paikan", tiedotti ääni puhelinkojeesta. 

"No sehän on mukava se", Máriddjá sanoi kummissaan ja rahtusen malttamattomasti. "Mutta kun minä haluan vain soittaa, enkä lähteä mitään paikkoja ettimään. Kotona minä vain istun, herra siunakkoon!"

"Selvä, soitetaan virsi 'Siunaa, Herra, kotini'", vastasi ääni palvelualttiisti, ja puhelimesta alkoi tulvia mieskuoron paatoksellista laulua urkusäestyksellä. 

"Mitä helev...? En minä mittää uskonnollisia veisuja halua kuulla! Minähän halusin soittaa puhelun!"

Kuoro artikuloi kirkollisella hartaudella laulunsa säveliä, ja yltyvän harmistuksen vallassa Máriddjá ymmärsi, että puhelunvälittäjä pilaili hänen kustannuksellaan. 

(...)

Aurinko oli voimissaan, ja sen valo välkähteli mustissa silmissä sarvikruunujen alla. Jäällä napsui ja rapisi, kun porot kepeästi ohittivat heidän saarensa. 

"Minne ne ovat menossa?" Kaj kuiskasi, ettei rikkoisi kokemuksen sakraalista taikaa. 

"Tunturiin", vastasi Johánás matalalla äänellä. 

"Miksi ne sinne täytyy viedä?"

Johánás hymyili. "Ei niitä mihinkään viiä, porot ite ne sinne pyrkii. Ovat antaneet merkin, että tahtovat tunturiin vasomaan."

"Ja moottorikelkat ja koirat siis johdattavat lauman sinne?"

"Ehei", vastasi Johánás juhlava kaiku äänessään. "Ihimiset ne mennee porojen perässä - porot näyttää tietä. Ihimisiä tarvitaan vain suojelemaan niitä petoelläimiltä. Ja matkan vaaroilta."

Arvoin pitkän aikaa, onko tämä ihan hyvä vai tosi hyvä. En oikein osaa sanoa vieläkään. Ehkä pitää sulatella vähän aikaa. Máriddján ja Bieran osuudet ovat tosi kiehtovia, ja edellä mainitun touhut kännykän kanssa ovat vallan hupaisia. Pikku hiljaa kuitenkin Máriddjálla alkaa mennä pahasti yli, enkä ihan tavoittanut hänen ajatuksiaan siitä miksi hän halusi palokunnan, poliisin ja lopulta vielä armeijan paikalle auttamaan pojan etsimisessä.

Sitten taas Kajn ja Mimmin osuudet tuntuivat alussa tylsältä, ja kieli kuivakalta verrattuna Máriddjásta ja Bierasta kertoviin lukuihin. Vähitellen aloin saada otetta Kajsta ja viihtyä myös hänen seurassaan. Silti turhan pitkään tuntui siltä, että luen kahta eri kirjaa, kahta erityylistä tarinaa. Lukijan on helppo arvata mihin polut johtavat, mutta ne olisivat voineet lähestyä toisiaan jo aikaisemmin. 

Kovasti tykkäsin siitä, että jokaisella luvulla on otsikko, joskus lyhyt kuten "Askelet" ja toisinaan pitkä kuten "Biera hukkaa puukkonsa ja Máriddjá järkensä". Nimet ovat informatiivisia ja monet niistä herättävät kiinnostuksen; mitähän on tulossa tällä kertaa. 

Lopussa tunnelma tiivistyy nopeasti ja suorastaan räjähtää. Viimeiset kymmenet sivut ovat kertakaikkisen huikeat. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "Suomi mainittu (Kirjassa on mainittu Suomi". 

Lumeenkylväjät on luettu myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä ja Kirjakaapin kummitus. 

Sue Black: Luuhun kirjoitettu. Mitä luumme kertovat meistä kuolemamme jälkeen

 

Sue Black: Luuhun kirjoitettu. Mitä luumme kertovat meistä kuolemamme jälkeen

Englanninkielinen alkuteos Written in bone. Hidden stories in what we leave behind (2020)

Suomentanut Anna Kangasmaa

WSOY 2024

390 s. 

Dame Sue Black on oikeusantropologi, jota työ on kuljettanut ympäri maailmaa tutkimaan luita ja paljastamaan niiden kertomat salaisuudet. Uutuuskirjassaan hän käy luurangon läpi osa kerrallaan ja kuvaa, mitä kaikkea pään, ruumiin ja raajojen eri luut pystyvät kertomaan ihmisen elämästä ja kuolemasta. Televisiossa kaikki näyttää helpolta mutta todellisuus on toinen. Pirstaloituneita luita ei liimata yhteen pienessä tuntimäärässä, eikä luuranko koskaan kerro täsmällistä ikää. 

Black vie lukijat mukaan kiehtovalle matkalle luurankojen maailmaan. Joka luvussa hän kertoo ensin kyseisen kehon osan luista yleensä, esitellen sen jälkeen tapauksen tai useamman, jossa kyseiset luut olivat pääroolissa. Ajoittain lukeminen on hiukan raskasta, kun luiden kehityksestä lihasten ja luiden kiinnityskohdista tms. kerrotaan hyvinkin yksityiskohtaisesti. 

Oikeusantropologin työssä on pysyttävä viileänä ja hyväksyttävä se, että oma osuus on pieni osa tutkintaa. Kun on selvitetty henkilöllisyys ja kuolintapa, se on siinä. Ja jos antropologi todistaa oikeudessa, hän on siellä oman todistuksensa ajan eikä kuule muuta. Hän ei ehkä koskaan saa tietää, millainen tuomio tuli. 

Sitten Lucina nousi kuvailemaan kryptan olosuhteita ja lopulta minä paljastin, mitä tiesimme arkun päättömästä ruumiista. Olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan, kun ilmoitin, että jos lordi Lovat oli noin 20-30 -vuotias nainen, olimme toden totta löytäneet hänet. Sen jälkeen salin läpi kävi äänekäs henkäys. En usko, että tuota tulosta oli odottanut kukaan. Mutta sellaista tiede on. Se ei muokkaa itseään tuottaakseen ihmiskunnan toivomia tuloksia, vaan sen päämääränä on kertoa totuus.

(...) 

Tässä tapauksessa se, että pystyimme pelkistä raajoista määrittämään sukupuolen, iän, pituuden, kengännumeron ja hiusten värin samoin kuin arvioida, kuinka kauan jäännökset olivat olleet vedessä, antoi poliisille riittävät tiedot kadonneiden listan vastaavuuksien rajaamiseen ja uhrin nopeaan tunnistamiseen. Se puolestaan johti rikoksentekijän pikaiseen pidätykseen. Pelkistä raajoista havaittujen piirteiden pohjalta tehdyt päätelmät eivät välttämättä yksinään riitä aukottomasi todistamaan vainajan henkilöllisyyttä tuomioistuimelle, mutta niistä voidaan saada tärkeää tietoa tutkinnan suuntaamisen avuksi. 

Black on rautainen ammattilainen, mutta hän kirjoittaa riittävän maanläheisesti. Tieteellisiä termejä on jonkin verran, mutta on avattu mitä ne tarkoittavat. Mukana on huumoria ja itseironiaa tilanteissa, joissa niitä on sopivaa käyttää. Vainajiin hän suhtautuu äärimmäisen suurella kunnioituksella, olivat he sitten lapsia tai aikuisia, tuoreita tai vuosisatoja vanhoja. 

On kiehtovaa lukea luiden kehitysvaiheista ja siitä, mitä kaikkea luut pystyvät meistä kertomaan. Olen joskus ennenkin miettinyt, miten minun henkilöllisyyteni voitaisiin selvittää. Jos jäljellä on muutakin kuin luuranko, kehoni kertoo että molemmat silmäni on leikattu, minulla on pieni sydänvika ja umpilisäke on poistettu. Korvalehdissä on molemmin puolin viisi reikää, joista kummallakin puolella on auki ja käytössä vain yksi. Luuosasto paljastaa vasemman käden keskisormen ja nimettömän rystysissä parantuneet murtumat ja sen, että vasemmasta jalasta on operoitu vaivaisenluu. Hampaani kertovat, että kaikki neljä viisaudenhammasta on poistettu mutta myös, että yläleuassa on yksi hammas vähemmän kuin alaleuassa. Yläleuan rautahampaat kasvoivat niin harvaan, että yhdelle ei ollut enää tilaa. Olen siis jokseenkin helposti tunnistettavissa, mikäli tiettyjä ruumiinosia on tallella tutkittavaksi.

Helmet-lukuhaasteessani tämä menee kohtaan 38, "kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet". 

Luuhun kirjoitettu on luettu myös blogissa Luetut.net. 

Salman Rushdie: Veitsi. Mietteitä murhayrityksen jälkeen

 

Salman Rushdie: Veitsi. Mietteitä murhayrityksen jälkeen

Englanninkielinen alkuteos Knife (2024)

Suomentanut Maria Lyytinen

WSOY 2024

266 s. 

Elokuussa 2022 Salman Rushdie oli esiintymässä Chautauqua-instituutissa New Yorkin osavaltion pohjoisosassa. Kesken kaiken lavalle ryntäsi nuori mies, joka puukotti Rushdieta viisitoista kertaa. Kirjailija oli varma, että nyt hän kuolee. Mutta katsomosta rynnänneet auttajat onnistuivat pitämään hänet hengissä helikopterin tuloon saakka, ja muutaman teho-osastoviikon jälkeen hän pääsi muuttamaan ensin kuntoutuslaitokseen ja lopulta kotiin. 

Kotona Rushdie joutui totuttelemaan elämään yksisilmäisenä, samalla kuitenkin iloiten siitä että pystyi työskentelemään. Hänellä oli ideoita uuteen kirjaan, mutta pian hän tajusi, ettei voi kirjoittaa muuta ennen kuin on käsitellyt murhayrityksen. Ensin oli kirjoitettava Veitsi, käytävä läpi henkilökohtainen trauma. 

Ajatollah Ruhollah Khomeinin minulle ja kaikille Saatanallisten säkeiden julkaisuun osallistuneille julistamasta surullisenkuuluisasta tappokäskystä oli kulunut kolmekymmentäkolme ja puoli vuotta, ja tunnustan, että olin niiden vuosien aikana joskus kuvitellut, miten salamurhaaja ilmestyisi johonkin julkiseen tilaisuuteen ja hyökkäisi kimppuuni juuri tällä tavoin. Niinpä tuon murhanhimoisen hahmon syöksyessä minua kohti ajattelin heti ensimmäiseksi: Sinähän se siinä. Nyt sinä siis tulit. Henry Jamesin kerrotaan lausuneen viimeisiksi sanoikseen: "Se on siis viimein tullut, kaikessa arvovaltaisuudessaan." Kuolema lähestyi minuakin, mutta ei se minusta arvovaltaiselta vaikuttanut. Pikemminkin anakronistiselta. 

Seuraavaksi mielessäni kävi: Miksi nyt? Ihan totta? Siitähän on jo niin kauan. Miksi nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen? Kyllähän ajat olivat jo muuttuneet ja aihe loppuunkäsitelty. Ja silti minua lähestyi kovaa kyytiä jonkinlainen aikamatkaaja, murhanhimoinen menneisyyden aave. 

Amfiteatterissa ei ollut minkäänlaisia näkyviä turvajärjestelyjä sinä aamuna - miksi ei? En tiedä - niinpä tuo mies pääsi syöksymään suoraan kimppuuni. Minä vain seisoin aloillani tuijottaen häntä paikoilleni jähmettyneenä kuin mikäkin ajovalojen sokaisema pöhkö kani. 

Sitten hän olikin jo edessäni.

Kun muutamaa päivää myöhemmin selviää, että Rushdie jää henkiin, hän ja vaimonsa Eliza alkavat dokumentoida Rushdien ajatuksia sekä videoin että kirjoituksin. Hän ei koskaan tapaa hyökkääjää, mutta haluaa pohtia tämän motiiveja. Hän myös muistelee monia muita kirjailijoita, jotka ovat joutuneet puukotetuksi, sekä sitä kuinka yleisesti veitsi esiintyy eri yhteyksissä.

Lääkärit, fysioterapeutit ja muut saavat kehon paranemaan vähitellen. Mielelle tarjotaan terapiaa sekä psykiatrin että kirjoittamisen voimin. Rushdie kuitenkin tunnustaa näkevänsä yhä painajaisia. 

Kirjan tylsin osa on kotiinpaluun jälkeen, kun Rushdie käy fiktiivisen keskustelun A:ksi kutsumansa hyökkääjän kanssa. Muu on sekä kiinnostavaa että ajatuksia herättävää. Pidän kovasti siitä, kuinka lämpimästi Rushdie kertoo läheisistään ja siitä, että hän mainitsee instituutissa paikalla olleet auttajat. Nimiä hän ei tiedä, on vain ääniä, sanoja ja käsiä. Hän tuo esiin sen, kuinka vihaan vastataan rakkaudella ja kuinka yllättävän moni on valmis pyyteettömästi auttamaan. 

Vaikka tämä kirja oli pakko kirjoittaa, se ei tunnu terapiakirjalta. On hämmästyttävää, kuinka analyyttisesti Rushdie pystyy kirjoittamaan itseensä kohdistuneesta murhayrityksestä ja mahdollisista syistä sen takana. Kirja laajenee pelkästä hyökkäyksen ja siitä toipumisen kuvauksesta paljon kauemmas ihmisyyteen, uskontoon, valtaan, sokeaan seuraamiseen, pelkojen voittamiseen, rakkauteen... 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 36, "kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja". 

Veitsi on luettu myös blogeissa Kirjakimara, Anun ihmeelliset matkat ja Sivumerkkejä.

Arttu Tuominen: Lavastaja

 

Arttu Tuominen: Lavastaja    

WSOY 2024

320 s.

Kuudes ja viimeinen osa Delta-sarjaan, on harmi jättää tutuille poliiseille jäähyväiset mutta toisaalta on hyvä että kirjailija malttaa ja osaa lopettaa sarjan. 

Porissa löytyy lyhyen ajan sisään kaksi perhettä hyvin idyllisistä tilanteista mutta kuolleina. Molemmat kodit on siivottu ja järjestelty perinpohjaisesti, ja esineistöä on vaihdettu. Miksi? Aluksi johtolankoja ei löydy ollenkaan, sitten kun niitä alkaa löytyä niin pian tulee jo liikaakin. Veteleekö joku naruista ohjatakseen poliiseja tiettyyn suuntaan? Kuinka monta hämäystä pitää paljastaa, ennen kuin totuus tulee näkyviin? 

"Onkohan isä tehnyt sen?" Linda ehdotti. "Surmannut perheen, sommitellut heidät idylliseen perheasetelmaan ja ottanut itse myrkkyä?"

"Ja sitä ennen liimannut silmäluomensa pikaliimalla?"

Siihen Linda ei sanonut mitään. Sisään tunki lisää valkohaalarisia teknikoita. Linda ja Paloviita siirtyivät ulos pois tieltä. Oksman oli saapunut ja puki parhaillaan suojapukua. Ilmeisesti heidän katseensa riitti kertomaan tarpeeksi, sillä Oksman ei kysynyt mitään vaan tunki heidän ohitseen sisälle. Paloviita soitti sovitusti Mannerille ja kertoi, mitä he olivat nähneet ja millaisen vaikutelman he olivat rikospaikasta saaneet. 

"Se ei siis ole perhesurma?" Manner tivasi.

"Saattaa olla, mutta helvetti sentään. Koira on täytetty ja heidät on... aseteltu siihen. En tiedä, mitä hittoa on tapahtunut."

Tässä, kuten muissakin Tuomisen kirjoissa pelottavinta on se, että pahuus asuu ihan tavallisissa ihmisissä. Kaikista kauheinta on huomata, kuinka lähellä poliiseja ja heidän perheitään murhaaja on, vielä lähempänä kuin dekkareissa yleensä. Eikä vain yhden vaan koko joukon. Piirretty surunaama kauhistuttaa myös lukijaa. Murhaaja - joka haluaa itseään kutsuttavan Harriksi - saa puheenvuoron aina välillä, ja hurjaa on kuinka arkiselta hän tuntuu puhutellessaan lukijaa ja kutsuessaan tämän mukaan seuraavaan näytökseen. Hän vaikuttaa suorastaan miellyttävältä, mikä on karmivaa. 

Tunnelma on tiivis koko ajan, eikä tarinassa ole yhtään turhaa. Koko ajan mennään eteenpäin mutta ei liian kiireellä. Viimeiset kymmenet sivut on kylläkin ahmittava niin nopeasti kuin pystyy, on saatava tietää miten tässä käy. 

Suurella mielenkiinnolla odotan, mihin Tuominen vie lukijakuntansa seuraavaksi!

Lavastaja on luettu myös blogeissa Kirjoja hyllystäni ja Luetut.net.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 23, "suomalainen dekkari tai salapoliisi- tai jännityskirja".