Kirjasomen joulukalenteri, luukku 12

Tänäkin vuonna kirjasomen joulukalenterin ihastuttavat luukut ja logot ovat Yöpöydän kirjat -blogin Niinan käsialaa :) Kalenteri avautui Yöpöydän kirjoissa, eilinen luukku oli Pikkuusissa kirjoissa ja huomenna vuorossa on Kirsin Book Club. Olen mukana aika monetta kertaa, tällä kertaa esittelyssä on kepeä jouludekkari. 

Sophie Hannah: Hercule Poirotin jouluyö

Englanninkielinen alkuteos Hercule Poirot´s Silent Night (2023)

Suomentanut Terhi Vartia

WSOY 2024

304 s. 

En ole ollut vakuuttunut Sophie Hannahin Hercule Poirotista, joten suhtauduin tähän uuteen joulukirjaan hivenen ennakkoluuloisesti. Viihdyttävä tämä on mutta ei aivan huippuluokkaa. Isoin ongelma minulle oli ihan hirvittävän ärsyttävä henkilöhahmojoukko. Poirot ja hänen ystävänsä Edward Catchpool ovat miellyttäviä, muista vain harva.

Tarina alkaa, kun Catchpoolin superärsyttävä äiti änkeää väärän nimen turvin Poirotin kotiin. Hän kertoo postimestarin murhasta ja manailee kun poliisi ei ole selvittänyt sitä kolmen kuukauden aikana. Nyt rouva on aivan varma, että tapausta omin päin tutkiva henkilö on vaarassa, ja hän haluaa Poirotin estävän uuden surmatyön. 

Poirot ja Catchpool matkustavat Frellingsloen kartanoon Munby-on-Sean kylään Norfolkin piirikuntaan. Siellä heitä odottaa ihmisjoukko, joka koostuu toinen toistaan kummallisemmista hahmoista. Tunnelma kartanossa on kaiken aikaa kireä. Kartanon lisäksi Poirot ja Catchpool tekevät tutkimuksia kylän sairaalassa, sillä siellä postimestari surmattiin. Epämääräisistä todistajanlausunnoista ja omista havainnoistaan he koostavat palapelin, joka valmiina toivottavasti paljastaa murhaajan - ja päästää herrat jouluksi takaisin Lontooseen. 

"Varmin tapa saada asiat hoidettua on tehdä ne omin pikku kätösin", Mackle oli sanonut Poirotille. Sen jälkeen hän antautui pitkään yksinpuheluun selittäen seikkaperäisesti, että kun omin silmin näkee, mitä omin kätösin tekee, ja omin jaloin kulkee nuuskimassa omalla nenällään, niin sillä tavalla arvoitukset ratkeavat.

"Olette taatusti samaa mieltä, herra Puarou", komisario totesi saatuaan päätökseen perusteellisen selontekonsa eri ruumiinosien tehtävistä rikosten ratkaisemisessa. 

"En ole, komisario. Suosin pikemminkin täysin vastakkaista menetelmää. Mikäli tilanne vaatii säntäilyä paikasta toiseen, annan sen kernaasti niiden tehtäväksi, jotka auliisti tarjoutuvat avukseni. En mieluusti singahtele edestakaisin kuin pöytätennispallo. Kun kaikki pyytämäni on sitten kerrottu tai tuotu eteeni, luotan täysin pieniin harmaisiin aivosoluihini. Ne eivät ole vielä koskaan pettäneet."

"Niinkö tosiaan, herra Puarou? Jopas jotakin."

Yksi asia, mikä tarinasta puuttuu kokonaan, on Poirotin tarkkuus pukeutumisestaan ja ulkonäöstään. Joku yksittäinen asun kuvaus on, mutta esimerkiksi viiksiään hän ei hoida ollenkaan. Eikä hän ole tavallisen tarkka ruuistaan ja juomistaankaan. 

Plussaa on, että Poirot on Catchpoolille ystävällisempi kuin joissain aiemmissa Hannahin kirjoissa. Olen joskus valittanut hänen ilkeydestään, mutta nyt hän ei pilkkaa ystäväänsä lainkaan. Onneksi, sillä vinoilua on ihan riittävästi kartanon muiden vieraiden toimesta. 

Vaikka ihmisten välit ovat kireät, mukana on osuvaa huumoria. Tarinassa on riittävästi käänteitä pitämään mielenkiinnon yllä. Muutama niistä on niin herkullinen, että tekisi mieli ne hihkuen paljastaa mutta en kuitenkaan. Sen verran kerron, että Poirot yllättyy niin että se näkyy enemmän kuin ehkä missään muussa lukemassani Poirot-tarinassa, uudessa tai vanhassa. 

En lämmennyt täysillä, mutta on tämä mukavaa seuraa kuusen kupeeseen viltin alle käpertyneelle joululomalaiselle. Villasukat jalkaan, glögimuki lähistölle, herkkuja lähietäisyydelle ja kartanon arvoituksia ratkomaan!

Helmet-lukuhaasteeseen kelpuutan tämän kohtaan 13, "kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu". Alussa ollaan Poirotin asunnolla Lontoossa, mutta sen jälkeen lähes koko ajan vain joko kartanossa tai sairaalassa. 

Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä

Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä

Ruotsinkielinen alkuteos Mellan djävulen och havet (2020)

Suomentanut Terhi Vartia

Tammi 2020

426 s.

Maria Adolfssonin Doggerland-sarja on ollut itselleni dekkarilukijana yksi iloisimmista yllätyksistä. Kuvitteellinen paikka ei ennalta tuntunut kiinnostavalta, eikä ykkösosan Harha-askel alkusivut luvanneet erityisen persoonallista henkilögalleriaa. Tilanne kuitenkin muuttui nopeasti, ja luin avausosan parissa päivässä. Toinen osa Myrskyvaroitus oli silloin vielä suomentamatta, joten luin sen ruotsiksi. Alku oli jälleen vähän tahmea, mutta jossain kohtaa koukutuin niin että oli luettava loppuun yhdeltä istumalta. Nyt on juuri ilmestynyt sarjan kolmas osa Meren ja pirun välissä, joka sitten onkin koukuttavaa ja kiinnostavaa alusta loppuun saakka.

Karen on viemässä avaimia vuokralaiselleen Leolle ja tapaa samalla kuuluisan poptähti Lunan. Tämä on pitänyt hiljaiseloa vuosikymmenen, mutta on nyt uuden levyn kimpussa. Seuraavana päivän Karen kuulee Lunan kadonneen. Kun aikaa kuluu eikä Luna palaa, Karen komennetaan tutkimaan juttua. Hän on vastentahtoinen, sillä hän ei erityisemmin pidä Lunasta, ja toisaalta hän olisi mieluummin tutkimassa naisiin kohdistuvien raiskausten sarjaa oltuaan tiiviisti mukana aiempien tapausten tutkinnassa. Myöhemmin hän pääsee mukaan myös siihen, ja onkin iso tekijä palapelin kokoamisessa. Lunan tapaus ei kuitenkaan ole vielä ohi, vaan hän joutuu palaamaan myös sen pariin. Samaan aikaan hän on huolissaan terveydestään, sillä moni asia on raskaampaa ja vaivalloisempaa kuin aiemmin. Ei kai hän ole tulossa vanhaksi?

- Eli onko kyseessä joku mielipuoli, joka voi hyökätä kenen tahansa kimppuun missä tahansa? kysyy vuorostaan Eirik.

Karen ei vastaa. Juhlatunnelma on vähän lässähtänyt. Hän tietää, etteivät toiset tarkoita sitä, mutta silti hänestä tuntuu kuin hän olisi kaikesta vastuussa. Pöydän ääressä on hiljaista, kun hän miettii mitä vastata. Poliisitutkinta on toistaiseksi epäonnistunut, se on selvää. Ja siltähän se tietysti ulkopuolisista näyttää. Hän olisi taatusti itsekin sitä mieltä, jos tekisi työkseen jotakin muuta. Ääneen hän sanoo:

- Sovitaanko niin, että minä en tule sekaantumaan studioäänityksiin, jos sinä...

Kore virnistää kohottaen lasinsa. Hän on nähtävästi valmis vaihtamaan keskustelunaihetta. Ainakin melkein.

- Iisisti nyt. Rakastamme sinua vaikka oletkin yksi kaupunkia kiertelevistä kytistä.

Karen nostaa lasinsa irvistäen.

- Kelpasihan meidän kyttien seura tässä hiljattain, hän sanoo - Kun pikku kultahanhenne oli kadonnut. Onneksi olkoon muuten, taidatte olla tyytyväisiä nyt?

Kore katsoo häntä kysyvästi ja on jo sanomaisillaan jotakin, kun Aylin keskeyttää.

- Ei kenen tahansa kimppuun, hän sanoo. - Se mies tietää täsmälleen mitä tekee ja kenelle.

Mielestäni sarjan vahvuus on henkilöhahmoissa. Poliisitalolla on tietenkin ne inhottavat pomot ja tutkintatiimissä yksi raivostuttava päänaukoja, mutta muuten työskentelyilmapiiri on hyvä. Poliisien ongelmat keskittyvät perhe-elämään, ei päihteisiin, eikä joukossa ole rikollisia. Lisäksi poliiseilla on työn ulkopuolella varsin normaali ja tasapainoinen elämä. Karenilla on pieni mutta mielenkiintoinen ystäväpiiri, jossa on niin naisia kuin miehiä eri ammattikunnista ja eri ikäryhmistä. Äiti ja etenkin tämän uusi "poikaystävä" ovat ylimääräinen piristys lukijalle. 

Adolfsson on taitava tarinankuljettaja; vaikka tässä on kaksi eri tapausta niin lukija ei tunne lukevansa kahta eri kirjaa. Karen on riittävän luja lenkki tutkintojen välissä. Rikokset eivät ole pakollisia täytepaloja ihmissuhdesotkujen keskellä, vaan niihin keskitytään kunnolla. Ihmissuhdeasioita toki on, mutta hallitussa määrin, ilman että ne katkaisisivat rikostapausten etenemistä ja jännityksen kehittymistä. 

Harmi että alkuperäinen kirja on ilmestynyt Ruotsissa vasta tänä vuonna, täytynee odottaa ensi vuoteen ennen kuin uusi osa on saatavilla. Uskon, että jatkoa kuitenkin tulee, olen varma että Doggerlandissa on lisää salaisuuksia odottamassa paljastumistaan. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 7, "kirjassa rikotaan lakia". Se sopisi myös kohtiin 25 (kirjassa ollaan saarella), 30 (kirjassa pelastetaan ihminen) ja 34 (kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana).

Kuunnellut äänikirjat - blogissa on jo ehdittyä tutustua tähän.

Sofia Lundberg: Toinen puoli sydäntä

Sofia Lundberg: Toinen puoli sydäntä
Ruotsinkielinen alkuteos Ett frågetecken är ett halvt hjärta
Suomentanut Terhi Vartia
Otava 2019
400 s.

Kansikuva sai minut herkeämään epäileväksi: onkohan tämä siirappista tusinatavaraa? Esittelyteksti ei vielä vakuuttanut, sillä "voidakseen pelastaa perheen, joka hänellä on, Elinin täytyy kohdata menneisyytensä" ei ole mitenkään omaperäinen. Kirjan alussa kuvioihin ilmestyy mies, mikä saa pelkäämään että onko tämä taas yksi tarina, jossa pääsisältö on naisen tasapainoilu kahden miehen välissä, jossa nainen määrittää itsensä vain miesten kautta.

Onneksi epäilykset ja pelot osoittautuvat turhaksi, ja jokunen yllätyskin osuu matkan varrelle.

Ruotsalainen Elin asuu New Yorkissa ja tekee unelmatyötään valokuvaajana. Työ on vaativaa, ja verottaa perhe-elämää. Eräänä päivänä Elin saa kirjeen, jonka ruotsinkielinen viesti sekoittaa pakan. Gotlantilaisen tytön tie vei Pariisin kautta New Yorkiin, ja Ruotsi jäi unohduksiin. Mutta vaikka Elin on aktiivisesti pyrkinyt unohtamaan lapsuuden ja nuoruuden ajan, nyt se palaa hänen luokseen. Ihmiset, maisemat, ilon ja surun hetket.  

Elin ei halua palata menneisyyden maisemiin, mutta hänen tyttärensä Alice pakottaa hänet. Yhdessä he lähtevät Visbyyn, toinen kohtaamaan vanhat haamut, toinen tutustumaan elämänsä palaseen, josta ei ole koskaan tiennyt. 

Seuraavalle sivulle hän on piirtänyt ulkomuistista pisamaiset kasvot, hymyilevän suun suurine vinoine hampaineen ja tuikkivat silmät, jotka katsovat häneen vetoavasti. Kasvojen ympärillä on pieniä tähtiä. Hänet valtaa outo kaipuu.

Ehkä hän jääkin sänkyyn. Vapaapäivä yksin. Kotona ei ole ketään, ei ole mitään tekemistä, ei velvollisuuksia. Hän laskee kirjan viereensä ja vetää peiton leukaan asti. Puristaa sitä molemmin käsin. Sitten hän tarttuu taas muistikirjaan, avaa sen ja etsii kuvan, jonka tulosti eilen. Asfaltin halkeamasta kasvava yksinäinen voikukka. Auringonkeltainen. Hän muistaa kaikki voikukat, joita he joutuivat kitkemään ja heittämään pois. Kauniit keltaiset kukat, joiden ainoana kohtalona oli tunkio. Mitä jos hän itsekin on voikukka? Rikkaruoho väärässä paikassa. Maalainen kaupungissa. Hän sulkee silmänsä.

Pidän siitä, että vaikka Elin on menestyvä ja rikas, hän ei ole pelkkää pintakiiltoa. Toki hän pyrkii olemaan aina huoliteltu, mutta tulee hetkiä jolloin hän ei välitä. Pidän siitä, että kirjassa ei luetella vaate- ja kosmetiikkamerkkejä, muu on etusijalla. Pariisi ja New York eivät ole luettelo nähtävyyksistä eivät luksuskenkiä ja shampanjaa, ne ovat elämää ja usein varsin kovaa elämää. Pidän siitä, että nykyhetken New Yorkissa ja 1980-luvun alun Gotlannissa viivytään lähes yhtä kauan; tarina on tasapainossa. 

Menestyksestä huolimatta Elin on yksinäinen. Lapsuudessa Gotlannissa ovat Fredrik sekä kaupan Gerd, nuorena  Pariisissa äitihahmo Anne, aikuisena New Yorkissa puoliso Sam sekä Alice, siinäpä ne. Vaikka hän on paljon tekemisissä esimerkiksi agenttinsa kanssa, jäävät kaikki muut ihmiset etäisiksi taustatekijöiksi. Se on varsin surullista. Samalla se ehkä muistuttaa siitä, että ulkokultainen kimallus on vain kylmä kuori, eikä sillä ole tekemistä aidon ystävyyden kanssa. Ja se osoittaa, että tällainen on länsimainen yhteiskunta nykyään; vaikka elämä on perseestä on näytettävä hymynaamaa ja piilotettava vaikeudet. 

Pidän siitä, mitä Elinille ja Fredrikille tapahtuu nykyhetken Visbyssä. Siinä olisi kaikki edellytykset vetää yhteen kaikki viihdekirjallisuuden kliseet, mutta onneksi, onneksi Lundberg kirjoittaa toisin. 

Kirjan on lukenut myös Anu.

Sophie Hannah: Suljettu arkku

Sophie Hannah: Suljettu arkku
Englanninkielinen alkuperäisteos Closed Casket (2016)
Suomentanut Terhi Vartia
WSOY 2016
324 s.

Hercule Poirot'n uusi tuleminen on edennyt sarjan toiseen osaan. Ensimmäinen Sophie Hannahin kirjoittama Poirot-teos, Nimikirjainmurhat, oli kohtalaisen hyvä mutta ei kuitenkaan huipputasoa. Siitä kommentoin, että Catchpoolin hahmo on kovin ohut, lisäksi loppuratkaisu on venytetty aivan liian pitkäksi. Tuntui myös, että Poirot puhuttelee Catchpoolia melko ilkeästi - tekisikö oikea Poirot niin?

Uutuuskirja Suljettu arkku vaikutti takakannen perusteella kiinnostavalta ja päätin antaa Hannahin Poirot'lle toisen mahdollisuuden. Se kannatti. Tässä Poirot tuntuu enemmän siltä tutulta hahmolta, itserakkaalta kyllä mutta lempeällä tavalla, ei ilkeällä. Saattaa johtua siitä, että komisario Catchpool on suuressa roolissa ja Poirot esiintyy suhteellisen vähän. 

Pääsemme taas mukaan eräänlaiseen suljetun huoneen mysteeriin. Kartanoon kokoontuu joukko ihmisiä, joilla ei ensinäkemältä näytä olevan mitään yhteistä keskenään. Mukana on lady Adelinda Playford, hänen lapsensa puolisoineen, pari asianajajaa, ladyn sairas sihteeri hoitajattarensa kanssa, Poirot ja Catchpool sekä tietenkin palvelusväki. 

Illallispöydässä lady Playford ilmoittaa tehneensä muutoksia testamenttiinsa. Vieraat järkyttyvät, kuka mistäkin syystä. Pian alkaa tapahtua; salaperäisiä keskusteluja, mahdollinen murhayritys... Joukossa on joku, joka on sekä kykenevä että valmis tappamaan. Mutta kuka on uhri ja ehtiikö Poirot pelastaa hänet?

"Mitään ei tapahdu ilman, että minulle kerrotaan siitä", Conree jatkoi. "Mitään ei tapahdu ilman minun nimenomaista suostumustani. Kukaan ei ryhdy ilman minun lupaani suorittamaan omia tutkimuksiaan omien älynväläystensä perusteella." Sanoessaan "älynväläystensä" hän elehti käsillään merkillisesti ikään kuin olisi yrittänyt sirotella näkymättömiä konfetteja korviinsa. "Olette niittänyt mainetta, herra Poirot, ja otan ilolla vastaan apunne tässä tutkinnassa, mutta teidän on noudatettava ohjeitani pilkulleen. Onko selvä?"

"Tietenkin, herra komisario." Conree käyttäytyi tahallisen ärsyttävästi (vaikka saattoihan hän olla vain luonteeltaan semmoinen) mutta Poirot oli itse herttaisuus, mikä sai minut epäilemään. Mitä Poirotilla mahtoi olla mielessään?

"Hyvä. Kuten sanottu, en tosiaankaan tahtoisi olla täällä. Jos kuka tahansa muu kykenisi hoitamaan tämän vastenmielisen tehtävän... Ikävä kyllä, kukaan muu ei kykene."

"Onko minun lupa esittää kysymys, herra komisario?" Poirot tiedusteli jokainen sana ja ele uhkuen kunnioitusta, joka ei saanut minua vakuuttuneeksi. Yritin olla nauramatta hänen esitykselleen.

Se mitä kritisoin Nimikirjainmurhissa, on "korjattu" Suljettuun arkkuun. Catchpool on paljon monimuotoisempi hahmo, ja hän osallistuu tutkimuksiin yhtä paljon kuin Poirot, vaikka saakin kuulla moitteita hitaasta päättelykyvystään. Poirot on aiempaa lämpimämpi hahmo. Hän on paljon taustalla mutta poissaollessaan läsnä Catchpoolin mielessä, tämän miettiessä miten Poirot selvittelisi kulloinkin selvitettävänä olevaa asiaa. Muutenkin pidin henkilöistä, yksi ehdottomista huipuista on hovimestari Dogger, ylväs puhumaton hahmo, kuin elävä kartanon kummitus. 

Porukan koolle kutsuminen ja syyllisen paljastaminen on kirjoitettu tiiviimmäksi; se ei vie suhteettoman suurta osaa tekstistä. Yllätyksiä tietenkin riittää pitkin matkaa, loppumetreille asti. Tuntuu että Hannah on kirjoittanut tarinan, jossa kartanonrouva pelaa peliä kutsuilla, joiden osallistujista osa pelaa omaa peliään, johon osallistuu tiedostaen tai tietämättä yksi jos toinenkin paikallaolijoista... Tarkkana saa olla, jos aikoo pysyä näiden aivoituksissa mukana.

Kaiken kaikkiaan Suljettu arkku on viihdyttävä lukupaketti. Hurjan jännittävä se ei ole, vaan nautinto tulee kieron juonittelun seuraamisesta. Mukana on myös runsaasti huumoria, tunnustan nauraneeni ääneen pari kertaa, kenenkäs muun kuin Poirot'n repliikeille.