Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tammi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tammi. Näytä kaikki tekstit

tiistai 8. syyskuuta 2026

Jukka Behm: Pussipää

 

Jukka Behm: Pussipää

Tammi 2026

181 s.





Eräänä päivänä 15-vuotias Daniel Penne lakkaa puhumasta, ihan omasta tahdostaan. Häntä kyllä hiukan huolestuttaa, sillä loppuelämä puhumattomana voi tarkoittaa pitkää aikaa. Kun koulussa annetaan tehtäväksi kuvata video kiinnostuksen kohteista, hän keksii vetää päähänsä paperipussin ja puhua pussi päässä. Sitten hän päättää tehdä toisen videon, sitten kolmannen ja neljännen. Videot saavat nopeasti kymmeniä, satoja, tuhansia katselukertoja ja seuraajien määrä kasvaa. Pian Daniel halutaan mainoskasvoksi, televisioon, erilaisiin tempauksiin... 

Pussipäätä viedään lujaa, mutta Danielilla on hiljaista. Vanhemmilla ja siskolla on omat huolensa, eikä kukaan oikein tunnu piittaavan siitä miten hänellä menee. Puhumattomuus on vienyt ainoan hyvän kaverin eikä naapurintyttöön tutustuminen ota sujuakseen. Miten tasapainoilla kahdessa erilaisessa ympäristössä?

Ja lopuksi, kun luulin että palautehetki olisi ohi, opettaja mainitsi ohimennen, että esiintyessä olisi hyvä hillitä kasvojen voimakasta liikehdintää. 
"Omia ilmeitä kannattaa tarkkailla peilin edessä", opasti opettaja. "Leuka liikkuu puhuessa, totta kai, mutta ei sen tarvitse liikkua kuin lipaston laatikko."
Lopuksi Sarah Goodwin vielä totesi: "Emme halua, emmehän, että kuulijamme miettivät pelkästään sitä, miltä me näytämme. Haluamme heidän keskittyvän siihen, mitä sanomme."
Kuunnellessani opettajan huomioita valuin tuolillani hiljakseen alaspäin. Jos pulpetin alla olisi ollut luukku, joka olisi nielaissut minut napista painamalla Lontoon viemäriverkostoon, olisin tarttunut tilaisuuteen ja huuhtonut itseni pois luokasta. 

No, kun Daniel vetää paperipussin päähän niin kukaan ei näe hänen kasvojaan. Pussipäänä hän pääsee kosketuksiin muutamien julkkisten sekä Hammersmith United -jalkapallojoukkueen ja itse Leon Brownin kanssa. Kohtaamiset herättävät hänessä sekä ajatuksia että toimintaa. Hän voi puuttua epäkohtiin, mutta joutuu samalla pohtimaan oman toimintansa rajoja. 

Tämä on ärsyttävä mutta samalla älyttömän hyvä kirja. Kaikkia ei varmasti ärsytä, mutta kyllähän kaikki Pussipäälle tapahtuva etenee yliampuvan nopeasti. Minulle jäi muutamia kysymyksiä avoimeksi, niin aloin miettiä tulisiko tälle jatkoa. 

Jos unohdetaan yliampuvuus niin tarina on samaan aikaan hauska ja koskettava. Se on koukuttava ja etenee sujuvasti. Lontoo on ehkä yllättävä tapahtumapaikka, mutta se tuo tarinaan uskottavuutta. En usko että Lahti toimisi yhtä hyvin. 

Helmet-lukuhaasteisiin täytän sekä vuodelle 2025 että 2026 kohdan 50, "kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä". Kirjan luettuani etsin sitä Instagramista ja toivoin, että joku postauksista olisi kirjasta tykänneen kirjastolaisen ja näin oli, siispä kiitos Arja eli @arja.tati.

sunnuntai 9. elokuuta 2026

Ali Standish: Outoja tapauksia Baskervillen koulussa

 

Ali Standish: Outoja tapauksia Baskervillen koulussa

Englanninkielinen alkuteos The Impropable Tales of Baskerville Hall (2023)

Suomentanut Jaana Kapari-Jatta

Tammi 2024

334 s.


Nuori Arthur Conan Doyle estää tragedian, ja pian hänelle tulee kutsu Baskervillen koulun oppilaaksi. Hän ei ole lainkaan halukas lähtemään, sillä hän kokee olevansa vastuussa perheestään. Isän työ kuvittajana ei etene, koska alkoholi kiinnostaa enemmän, joten Arthur pyrkii hakemaan töitä ja siten tuomaan rahaa äidille. Vanhemmat kuitenkin vaativat häntä opiskelemaan. Baskervillen koulu on ainutlaatuinen mahdollisuus. 

Arthur ihmettelee, kuinka hänet on hyväksytty kouluun johon hän ei ole edes hakenut. Seuraavana aamuna hän kuitenkin matkustaa ohjeen mukaan puistoon, josta ilmalaiva nappaa hänet mukaansa. Ensimmäiset jännittävät hetket hän kokee jo matkalla, ja ennen kuin koulu alkaa hän havaitsee jonkun olevan pielessä. Uusien ystäviensä Irene Eaglen ja Jimmie Moriartyn kanssa he päätyvät yhä syvemmälle mysteerien maailmaan, apunaan mitä mainioimmat Tasku ja Grover.

Arthur ei ollut melkein koskaan väärässä. Koulussa hänellä oli mitä ärsyttävin tapa ratkaista tehtävät ensimmäisenä ja kaiken lisäksi oikein. Luokkatoverit tiesivät, ettei se ollut hänen vikansa - hänen mielensä vain toimi niin. 

Mutta jos Arthur Conan Doylelta olisi tuona kirpeänä syyskuisena päivänä kysytty, värähtelikö ilmassa jotain, vaistosiko hän seikkailun - ja vaaran - lähestyvän, hän olisi ilman muuta pitänyt kysyjää povarina, joka yrittää huijata itselleen lantin. 

Arthurkin, kuten kävi ilmi, saattoi silti toisinaan erehtyä. 

Tämä on jännittävä ja koukuttava tarina, jossa on kevennyksenä monia hauskoja yksityiskohtia. Varsinaista luokkahuoneessa elettävää kouluelämää ei juuri ole, niin paljon tapahtuu asuinhuoneissa ja koulun ulkopuolella. Ehkä sen takia suurin osa koulun henkilökunnasta jää ainakin tässä sarjan avausosassa aika etäisiksi ja pieneen rooliin. Lapsihahmot sen sijaan tulevat tutummiksi, ja he ovatkin kiinnostava katras. Pidän etenkin Taskusta, Groverista ja Arthurista. Tasku ja Grover ovat erikoislaatuisessa joukossa erityisen kummallisia, varsinkin Grover kuolemaintoilullaan. Mielenkiinnolla odotan myös sitä, mitä Tobias-susi tekee jatkossa, nouseeko se yhdessä emäntänsä apulaisrehtori rouva Hudsonin kanssa jossain kohtaa merkittävämpään rooliin. Toivottavasti!

Aikuislukija saattaa olettaa luvassa olevan paljon Sherlock Holmesia, mutta ei vielä tässä osassa, ehkä tulevissa enemmän. Tohtori Watson saa opettajista eniten tilaa. 

Pidän kovasti itse koulusta miljöönä. Kapeat portaikot ja pikkuiset tornihuoneet, loputtoman tuntuiset käytävät, suurikokoinen ruokakonttori herkullisine ruokineen, iso puutarha sokkeloisine polkuineen... Siis paljon mahdollisuuksia salaisuuksille, salakuuntelulle, salakäytäville ja niin edelleen. 

Helmet-lukuhaasteissa laitan kirjan vuoden 2025 haasteeseen kohtaan 36, "kirjassa opiskellaan sisäoppilaitoksessa" ja vuoden 2026 haasteeseen kohtaan 46, "trilogian ensimmäinen osa". Toinen osa on suomennettu viime vuonna ja kolmas saadaan suomeksi tänä syksynä. Oletan että kyseessä on oikeasti kolmiosainen trilogia eikä esimerkiksi kahdeksanosainen. Ainakin kirjailijan kotisivu viittaa kolmiosaisuuteen.  

Kirja on luettu myös blogeissa Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä ja Lukutoukan luetut sivut

torstai 23. heinäkuuta 2026

Elin Anna Labba: Älä mene mereen

 

Elin Anna Labba: Älä mene mereen

Ruotsinkielinen alkuteos Far inte till havet (2024)

Suomentanut Outi Menna

Tammi 2026

401 s. 



Tytär Iŋgá, äiti Rávdná, täti Ánne. Kesien kotikylä Ruotsin Lapissa jää yhä uudestaan veden alle, kun voimalaitoksen pato saa järven tulvimaan, muuttumaan melkein mereksi. Yhä uudestaan kolmikko ja yhteisö heidän ympärillään vaeltaa vuorotellen länteen ja itään, talveksi pois ja kesäksi takaisin. Minne ikinä he kesäkylässä kodan rakentavat, sinne vesi kohoaa kun patoa suurennetaan seuraavan kerran. Rávdná haluaisi rakentaa talon mutta ei saa Voudilta lupaa. Saamelaisten kuuluu olla paimentolaisia, elää kodassa eikä talossa, elää kodassa ilman ikkunoita ja sähköä. 

Vuosikymmenet kuluvat, Ánne sairastuu ja kuolee, Iŋgá aikuistuu, Rávdná vanhenee ja hiipuu muistisairauteen. Voimalaitos jyllää aina vaan, vaatien lisää maata, muistuttaen että Valtio omistaa maat, tarjoten kotansa ja kotinsa menettäneille naurettavan pienen korvauksen. Ota se tai et saa mitään, siinä vaihtoehdot. Rávdná ei ikinä anna periksi, hän taistelee loppuun asti, taistelee vaikka muistisairaus on jo saanut otteen. Iŋgá puolestaan hyväksyy, ettei mahda voimalaitokselle mitään. 

Järvi oli kodassa. Ovi oli auki, ja sen kirkkaansininen väri heijastui vedenpinnasta. Liikkuiko se? Iŋgá oli varmaan nähnyt harhoja. Oli tyyntä, ja yöttömän yön auringossa järvi kimalteli kuin voi tai kalaöljy. Rasvainen ja jääkylmä. Kaikki oli sulautunut yhteen: järvi ja tunturi ja kylä, ja rannalla, joka ei ollut enää ranta, seisoi Iŋgá vaitonaisena ja liikkumatta. Hän yritti sanoa jotain mutta ei pystynyt. Ehkä järvi oli nielaissut hänen sanansa. Tuntui kuin sanat olisivat olleet pinnan alla ja kurkotelleet häntä kohti. 

(...)

Halkaise se, Rávdná ajatteli. Ajatuksen voimalla hän sinkautti Siivujávrin suoraan patoa kohti. Hukuta se omaan veteensä. Rávdná joikasi niin hiljaa, ettei kukaan kuullut, mutta hänestä tuntui kuin hän olisi karjunut kovaan ääneen. Hän oli nähnyt, mikä kuoli ensimmäisenä. Puut selviytyivät ensimmäisestä vuodesta, minkä jälkeen ne mätänivät. Rannat katoaisivat. Hiekka valtaisi kaiken ja rantaviivalle kohoaisi kivenlohkareita. Tuohi murenisi kosketuksesta ja lehdet mustuisivat. Vesi tulvisi hänen taloonsa. Töllistä jäisivät jäljelle perustukset, jotka tulisivat näkyviin laskuveden aikaan ja pikkuhiljaa hautautuisivat hiekkaan. Oli niitä, jotka rakensivat taloja perinnöksi jälkipolville, ja sitten oli niitä, jotka rakensivat talonsa veden alle. 

Ihan mielettömän karu ja sydäntäsärkevä tarina, ja ihan mielettömän kaunis ja aistivoimainen kieli. Ja hurja ajatella, että vielä 1970-luvulla oltiin sitä mieltä että saamelaisten kuuluu elää ilman pysyvää asuinsijaa. Vuonna 1929 syntynyt Iŋgá osaa lukea melko hyvin ja kirjoittaa jonkin verran, mutta Rávdná ja Ánne ja moni muu ovat lukutaidottomia. Kun Yhtiö haluaa maat ja laittaa asianajajan matkaan sopimuspapereiden kanssa, on selvää että moni allekirjoittaa tietämättä mitä on allekirjoittanut. Rávdná saa 3000 kruunua, eniten kaikista, mutta mitä hän rahalla tekee kun ei saa rakentaa mitään pysyvää. 

Kotiseuturakkaus on vahva, ja vaikka maisema muuttuu, tuhoutuu, lähteminen on kivuliasta ja halu palata suunnattoman suuri. Kodin ja elämän kasaaminen aina uudelleen on kuluttavaa. 

Tästä haluaisi sanoa niin paljon, mutta samalla sitä on täysin sanaton.  

Kirjan on lukenut myös Kirjaluotsi

sunnuntai 24. toukokuuta 2026

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Venäjänkielinen alkuteos Poslednie svideteli: sto nedetskikh kolybelnykh (1985, toinen laitos 2013)

Suomentanut Pauli Tapio

Tammi 2026

365 s. 


Svetlana Aleksijevitšin kirjat sekä toistavat toisiaan että ovat hyvin erilaisia. Tällä kertaa hän on haastatellut ihmisiä, jotka suuren isänmaallisen sodan eli toisen maailmansodan aikaan olivat enintään 15-vuotiaita. Lyhyissä muisteluissa toistuvat kodin jättäminen, isän lähteminen sotaan, kaduilla ja joka paikassa nähdyt kuolleet, nälkä... Vain muutamassa tarinassa isä palaa kotiin, muuten hän joko kuolee tai jää kadoksiin. Jonkin verran menehtyy myös äitejä, sisaruksia, muita sukulaisia ja ystäviä. Ilonpilkahduksia näkyy vain muutamassa tarinassa. Ehjänä ei selviä kukaan. 

Kolhoosin lehmät ajettiin ulos ladosta, ja ihmiset ajettiin sisään. Myös meidän äitimme. Minä ja pikkuveli istuimme pensaikossa. Hän oli kaksivuotias. Hän ei itkenyt. Myös koira istui kanssamme.

Aamulla menimme kotiin. Talo oli entisellään, mutta äitiä ei ollut. Eikä ketään muutakaan. Vain me olimme jäljellä. Lähdin hakemaan vettä. Uuni oli lämmitettävä, ja veli pyysi kylpyyn. Vinttikaivossa roikkuivat naapurimme. Lähdin kylän toiselle laidalle, missä oli lähdevesikaivo ja koko kylän paras ja herkullisin vesi. Sielläkin roikkui hirtettyjä. Palasin ämpärit tyhjinä. Veli itki nälkäänsä. "Anna leipää. Anna kannikka." Kerran purin häntä, jotta hän lakkaisi itkemästä. 

Onhan tämä aivan kammottavaa luettavaa, ja myös turhauttavaa. Kuinka moni lapsi elää nyt samanlaista arkea sodissa ympäri maailmaa? Kirja on ilmestynyt jo 40 vuotta sitten, siinä muistellaan aikaa vielä 40 vuotta taaksepäin, eikä mikään ole muuttunut. Vuosikymmeniä myöhemmin Aleksijevitšin kanssa keskustellessaan ihmiset itkevät koska lapsuusmuistot tekevät yhä niin kipeää - epilogin mukaan keskusteluja on käyty vuosina 1978-2004. 

Kirjan nimi on kipeän osuva. Nämä tarinat eivät todellakaan sovi lapsille, ja silti ne kertovat asioista jotka tapahtuivat lapsille. Tarinat ovat lyhimmillään parin ja pisimmillään muutaman sivun mittaisia. Tämä on tehokasta. Kun tarinoita on sata, mukana on monta erilaista mutta silti niin samanlaista kohtaloa. Koko lapsuusaikaa ei yleensä käydä läpi vaan joku kertoo sodan alkupäivistä, joku ajasta keskellä sitä ja joku on juhlimassa voitonpäivää. Nuorin haastateltu on kaksivuotias, ja hän toki myöntää ettei tiedä mitä muistaa itse ja mitä on kerrottu hänelle. Suurin osa muistaa, enkä ihmettele. Kun näkee perheensä teloituksen tai syö variskeittoa, sitä tuskin unohtaa. 

Ihmettelin sitä, miksi kirja on suomennettu vasta nyt. Toki muutkin Aleksijevitšin teokset on suomennettu viiveellä, jopa vuosikymmeniä niiden ilmestymisen jälkeen, mutta silti. Edellinen suomennos Sinkkipojat ilmestyi 2023, sitä edellinen Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia vuonna 2018, eli ei näitä kovin usein tupsahtele. Toisaalta, en tiedä jaksaisivatko ihmiset lukea tällaista joka vuosi, mutta toisaalta, nämä herättelevät ajattelemaan mitä ihmiset ovat kokeneet ja millaisia seurauksia he kokemastaan kantavat. 


sunnuntai 5. huhtikuuta 2026

Laura Sola: Sadannella sivulla kuolee koira

 

Laura Sola: Sadannella sivulla kuolee koira

Tammi 2026

480 s. 





Kun kirjalla on tällainen nimi, eihän siitä voi olla kiinnostumatta! Myös takakannen teksti houkuttaa: Ellan matka pitkäaikaistyöttömyydestä lottovoiton kautta sarjamurhaajaksi. 

Tarinan alku on hyvinkin tavallinen ja realistinen. Ellan opinnot ovat jääneet kesken eikä työhistoriaa juuri ole. Työneuvoja Maarit yrittää löytää Ellalle mitä tahansa kiinnostavaa tekemistä, tuloksetta. Viimeisillä rahoillaan Ella ostaa Eurojackpot-lottokupongin ja yllättäen voittaa kymmeniä miljoonia. Mitä ihmettä hän nyt tekisi? 

Kun hän vähän vahingossa tilaa pienen säikäytyksen joka toteutuu, tie on auki. Ella löytää itsensä pimeästä verkosta ja tilaa palkkamurhan, sitten toisen. Eikä aikaakaan kun hän matkustelee ympäri Eurooppaa jättäen jälkeensä ruumiskasan. Säpinää tielle tuo Alex, mies joka osoittautuu hänen palkkaamakseen murhaajaksi. Mutta voiko moraalittomien miljonäärien murhaamista jatkaa loputtomiin jäämättä kiinni?

Laa-la-laa, me olemme vain turistipariskunta, jolla on rakastavaisten riita. Ei missään nimessä mitään kansainvälistä palkkamurhatouhuilua tässä pöydässä. 
"Minä en aio tappaa sinua", Alex sanoi lähes kuiskaten. "Enkä kiristää sinua. Minä halusin vain... En yleensä tee tällaista. Tämä oli virhe. Sinulla on selvästi jotain läpikäytävää." Hän painotti sanaa loukkaavan siististi. "On varmaan parempi, jos et ota minuun enää yhteyttä. Tai kehenkään muuhunkaan."
En voinut uskoa korviani. Hän antoi minulle potkut?!

Tarina osoittautui juuri niin hulvattomaksi kuin odotin. Tapahtumat etenevät vääjäämättä yhä absurdimpaan suuntaan, mutta ne eivät missään vaiheessa tunnu liian yliampuvilta. Tilannekomiikka on persoonallista ja oikeasti hauskaa. Lukiessa alkaa oikein odottaa että mitähän vielä tulee, ja monta kertaa saa yllättyä että ai tällaista. 

Tämä mainio esikoisteos on luettu myös blogissa Luetut.net.

tiistai 6. tammikuuta 2026

Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte

 

Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte

Ranskankielinen alkuteos Allah n'est pas obligé (2000)

Suomentanut Marjatta Ecaré 

Tammi 2002

202 s.



Norsunluurannikolla syntynyt, nuorena orvoksi jäänyt Birahima ajautuu lapsisotilaaksi ja taistelee Liberiassa ja lopussa myös Sierra Leonessa useankin eri johtajan joukoissa. Hän kuvaa näkemäänsä ja kokemaansa suorastaan lakonisesti. Hänellä on mukanaan neljä sanakirjaa, ja melkein joka sivulla on mainintoja siitä, mitä jokin sana jonkun sanakirjan mukaan tarkoittaa. Viimeisillä sivuilla käy ilmi, että Birahima kertoo tarinaa serkulleen.

Ruumiita tulee runsaasti, niin aikuisia kuin lapsia, mutta Birahimalle se on arkea eikä siis mitenkään kummallista. Arki on ollut karua jo ennen lapsisotilaaksi tuloa, eikä väkivalta ole vierasta kenellekään. 

Kikin kylään heimosota tuli kymmeneltä aamulla. Lapset oli koulussa ja vanhemmat kotona. Kik oli koulussa ja sen vanhemmat kotona. Heti kun ensimmäiset laukaussarjat kajahti, lapset painui metsään. Kik painui metsään. Ja niin kauan kuin kylästä kuului meteliä, lapset pysyi metsässä. Kik pysyi metsässä. Vasta seuraavana aamuna, kun meteliä ei enää kuulunu, lapset uskalsi palata kotitiloille. Kik palasi kotitilalle ja löysi isän, jonka kurkku oli leikattu auki, veljen, jonka kurkku oli leikattu auki, äidin ja sisaren, jotka oli raiskattu ja joiden pää oli murskana. Kaikki sen läheiset ja kaukaiset sukulaiset oli kuollu. Ja jos jollakulla ei ole enää ketään koko maailmassa, ei äitiä, ei isää, ei veljeä eikä sisarta, ja jos se on pikkuinen, soma pikkukundi viheliäisessä ja julmassa maassa, missä kaikilta leikataan kurkku auki, mitä se silloin tekee? 

Se rupeaa tietysti lapsisotilaaksi, eli yhtä kuin small-soldier, child-soldier, jotta se saisi syödäkseen ja voisi vuorostaan leikata kurkkuja auki, sillä muuta ei ole enää tehtävissä. Pikkuhiljaa (pikkuhiljaa tarkottaa että siirtyy asteittain ajatuksesta tai teosta toiseen) Kikistä tuli sotilaslapsi. Sotilaslapsi oli kekseliäs. Kekseliäs small-soldier valitsi oikotien. Koska se valitsi oikotien, se astui miinaan. Me kannettiin sitä häthätää kyhätyillä paareilla. Me nostettiin se seinää vasten istumaan kun se oli kuolemaisillaan. Me jätettiin se. Me jätettiin se yhtenä iltapäivänä, kun se oli kuolemaisillaan, yhteen kirottuun kylään kyläläisten armoille, sillä niin Allah oli halunnu, että se poikaparka päättäisi päivänsä maan päällä. Eikä Allahin ole pakko, ei Allahin tartte olla redi kaikissa asioissa, kaikissa teoissa, kaikissa sen aikaansaannoksissa täällä maan päällä. 

Onneksi kirjassa on vain parisataa sivua, sillä se on melkoisen rankkaa luettavaa. Lukiessa mietin, että kirja on 20 vuotta vanha mutta lieneekö mikään muuttunut? Jos Liberiassa onkin, niin ei koko maailmassa, sillä lapsisotilaita on yhä. Paljon. Kourouma tuo Birahiman kautta esille sen, että kovin monella lapsella ei ole muuta vaihtoehtoa. Sotilaana saattaa kuolla, mutta jos jää ihan yksin niin kuolee varmasti. 

Tarinaa kertoessaan Birahima on yhä hyvin nuori, kymmenen tai kaksitoista, ei hän tiedä itsekään. Hän sanoo, että on "röyhkeä ja rivo kuin pukin parta ja puhun kuin rääväsuu", ja tällainen kerrontatapa keventää rankkojen asioiden kuvausta. Lapsen tapa kuvata poliittisia ja kulttuurisia tapahtumia on yksinkertaistava, tehden ne helposti ymmärrettäviksi sellaiselle lukijalle joka ei paikallisia oloja ja historiaa tunne. Toisaalta kirjan viimeinen neljännes, Sierra Leonen osuus, muuttuu nopeasti muuta romaania tylsemmäksi ja epäuskottavammaksi, kun Birahima listaa vuosilukuja ja päivämääriä ja vaihtuvia vallanpitäjiä ajatuksineen. Harmillisesti tällainen "historiakirjaosuus" latistaa muuten tehokkaasti ravistelevaa tarinaa. 

Kirja joka maasta -haasteeni saa Liberian. Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 30, "kirjan päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa".

Ei Allahin tartte on luettu myös esimerkiksi blogeissa Tarukirja, Prosperon kirjahylly, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjakimara

sunnuntai 14. joulukuuta 2025

Alice Oseman: Heartstopper, osa 1

 

Alice Oseman: Heartstopper

Englanninkielinen alkuteos Heartstopper, Volume 1 (2018)

Suomentanut Oona Juutinen

Tammi 2022

263 s. 



Heartstopper-sarja on noussut Suomessa(kin) supersuosituksi, enkä ihmettele. Vaikka se on kirjastossa nuortenosastolla, ilahduttaa se myös aikuislukijaa. 

Charlien koulussa siirrytään luokattomiin ryhmiin, mikä tarkoittaa että hän saa vieruskaverikseen vuotta vanhemman Nickin. Katseiden kohtaaminen on heartstopper, ei vain sydämen vaan sekunniksi kaiken pysäyttäjä. Charlie ihastuu oitis, mutta tunteeko Nick samoin? 

Lukuvuoden edetessä he alkavat tehdä yhä enemmän asioita yhdessä, ja lopulta myös Nick uskaltaa myöntää että hänellä on tunteita Charlieta kohtaan. Elämä ei kuitenkaan ole yksinkertaista koulussa, jossa Charlieta on aiemmin kiusattu homouden takia. 

Tässä sarjan avausosassa on ihan superpaljon kaikkea hyvää. Ihan kuka tahansa voi samaistua ihastumisen tunteeseen ja siihen pelkoon, että mitä jos toinen ei vastaa tunteisiin. Missä vaiheessa uskaltaa ottaa ensimmäisen pienen askeleen ilman että pelottaa toisen pois? Mitä jos tulee torjutuksi? Nick on rugbyjoukkueessa ja houkuttelee sinne myös Charlien; mitä joukkueessa mahdetaan tuumata jos "äijälajin" äijä Nick paljastuu homoksi tai biseksuaaliksi? Ja onko sillä lopulta mitään väliä, mitä muut ajattelevat?

Erityisen paljon pidän ilmeikkäästä mutta selkeästä piirrosjäljestä. Joskus kun selaa sarjakuvakirjoja, sivut ovat sekamelskaa eikä aina tiedä missä järjestyksessä ruudut pitäisi lukea. Vielä jos puhekuplat ovat täynnä (pientä) tekstiä, kynnys tarttua kirjaan nousee. Tässä tarinaa kerrotaan valtavan paljon yksittäisillä sanoilla tai pelkillä hahmojen ilmeillä. Joskus huutomerkki kertoo enemmän kuin kymmenen sanaa. 

Minua miellyttää kovasti myös tunnelma. Koulussa opettaja puuttuu tilanteeseen jossa kolmen pojan joukko pähkäilee olisiko Nick homo. "Mutta se on jokaisen oma asia eikä mikään juoruilun aihe", toteaa neiti Singh ennen kuin komentaa pojat kotiin. Monet kiinnittävät huomiota siihen, että Nick ja Charlie tekevät koko ajan enemmän asioita yhdessä, mutta se tuntuu olevan valtaosalle ok. Kovin usein nuortenkirjoissa seksuaalivähemmistön edustajana oleminen on ahdistavaa tai jopa pelottavaa siksi, että herkästi joutuu julman pilkan kohteeksi. Tässä fiilis on pääosin hyväksyvä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 27, "jossain maassa kielletty kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla". Hesarin artikkelin mukaan unkarilainen kirjakauppias oli saamassa sakot myytyään kirjaa ilman kansia peittävää suojapaperia, ja eiköhän tämä ole tätä nykyä Venäjälläkin kielletty. 

Sarjaa on luettu tosi paljon, ykkösosasta löytyy postaus esimerkiksi blogeista Koukussa kirjoihin, Kirjapöllön huhuiluja ja Kirjavinkit




tiistai 9. joulukuuta 2025

Henna Helmi Heinonen: En voi puhuu nyt

 

Henna Helmi Heinonen: En voi puhuu nyt

Tammi 2025

187 s. 





Uusi Hajalla-sarja kertoo nuorten mielenterveysongelmista. Ensimmäisen osan päähenkilö on juuri ylioppilaaksi kirjoittanut Miro, jonka peliriippuvuus menee liian pahaksi ja masennus iskee. Miten tasapainoilla peli- ja livemaailman ihmissuhteiden välissä, kun kaikki koulukaverit tuntuvat menevän elämässä eteenpäin ja itse on jumissa? Kun kesätyö isäpuolen firmassa on pakkopullaa ja armeijan alkua pitää odottaa puoli vuotta, Miron on helppo upota yhä pidemmiksi ajoiksi räiskintäpeleihin. Langoilla ei tarvitse esittää mitään, siellä kelpaa kunhan hoitaa oman tonttinsa. 

Pikkuhiljaa välit kiristyvät niin kotona kuin kavereiden kanssa. Etenkin Olivian kokemat jatkuvat pettymykset sattuvat Miroon. On yhä helpompi vetää kuulokkeet korville ja sulkea kaikki muu kuin peli pois, silloin ei tarvitse kohdata ketään eikä mitään. 

Kun kaikki on mennyt pieleen, Miro törmää somevideoon. Sen lopussa kysytään tarvitseeko videon katsoja apua. Miro ei tiedä, miksi hän klikkaa linkkiä. Siitä kuitenkin alkaa hidas prosessi masennuksen tunnistamiseen ja avun saamiseen. Voisiko elämässä sittenkin olla edes hitunen auringonvaloa?

Äiti tuijottaa mua. Sillä on essu ja sormenpäistä multaiset puutarhahanskat, sen silmät on suuret. "Sä pelaat."
"Joo? Mä teen sitä aika usein."
Nyt sen luomet räpsyvät. Ihan kuin se näkisi unta. 
Kuulokkeissa joku huutaa kovaa. 
"Sulla oli pää kipeä", äiti sanoo. 
En tajua mitä tapahtuu ja miksi, mutta alan hermostua. "Miksi sä oot noin outo?"
"Onko kaikki kunnossa?" Se keskeyttää, puhuu mun päälle.
"No on on, siis mitä vittua?"
"Älä kiroile!"
"Kai täällä aikuinen saa kiroilla kun -" Lause jää kesken, kun äiti sanoo kuivilta huuliltaan sanoja. 
"Se sun Olivia laittoi mulle äsken viestin. Se oli huolissaan, että sulle on käynyt jotain ja pyysi mua tarkistamaan. Mä luulin että..." Eikä se sano sitä loppuun. 
Tuntuu kuin muhun olisi jysähtänyt salama, palan karrelle ja mun sisällä jokin mustenee.
Vittu busted. 
"Teidän piti katsoa joku elokuva? Olit sanonut, että on pää taas kipeä. Et tullut kun piti. Se oli huolissaan, Olivia siis, että sulla on joku - en minä tiedä, aivoinfarkti tai joku sellainen. Se etsi mun numeron ja äsken huomasin viestin ja minulle tuli hirveä huoli. Juoksin ulkoa tänne. Ja sinä oot siinä kuitenkin. Sä pelaat."
Seuraa uppoava, jäädyttävä hiljaisuus. 

Tämä on järisyttävän hyvä nuorten kirja, jonka toivon löytävän tiensä paitsi nuorten myös aikuisten lukulistalle. Heinonen kuvaa tarkasti ja koskettavasti nuoren kokemia paineita ja riittämättömyyden tunnetta. Miro käsittelee tai pikemminkin jättää asiat käsittelemättä pelaamalla, mikä vähitellen ja huomaamatta suistaa hänet pohjalle. 

Varoituksen sana herkimmille, lukiessa todennäköisesti itkettää. Siksi onkin erityisen tärkeää ja hienoa, että myös avun saamiselle on annettu tarinassa aikaa. Miro ei tapaa hoitajaa viimeisillä sivuilla, vaan prosessi pääsee kunnolla alkuun. Kaikesta ahdistavuudesta ja surullisuudesta huolimatta päällimmäiseksi jää toiveikkuus; Miro nousee tästä vielä. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 5, "kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle". Olisin todennäköisesti bongannut tämän kirjastomme nuortenosaston uutuuspöydältä tai palautuskärrystä, mutta kustantaja tilasi sen minulle kotiin, jotta se osallistui Topelius-kilpailuun. 

En voi puhuu nyt on luettu myös blogissa Kirjat kertovat.

torstai 4. joulukuuta 2025

Tuula Karjalainen: Tove Jansson ja maailman lapset

 

Tuula Karjalainen: Tove Jansson ja maailman lapset

Tammi 2025

191 s. 





Se, että Tove Jansson sai valtavan määrän kirjeitä, ei yllätä. Se yllättää, kuinka monet kirjeen lähettäjät kertoivat yksinäisyydestään. Monin paikoin oli surullista lukea, mitä lapset ja nuoret kirjeisiinsä vuodattivat. Toisaalta oli lämmittävää lukea Toven usein lohdullisia ja rohkaisevia vastaussanoja.

Tuula Karjalainen teki suuren työn jäljittäessään kirjeiden lähettäjiä ja heidän Tovelta saamiaan vastauskirjeitä. Arkistoissa on joitain vastauskirjeiden luonnoksia, mutta ne yksistään eivät kertoisi läheskään kaikkea.  

Joidenkin lasten kanssa Janssonin kirjeenvaihto kesti yhden kirjeen verran, joidenkin kanssa pitkään. Läpi vuosikymmenien hänen tyylinsä säilyi samana, eikä hän halunnut lopettaa vastausten lähettämistä edes vanhana ja sairaana. Lähes loppuun asti hän piti yhteyttä ihailijoihinsa ympäri maailmaa. 

Vastauksia lukiessa huomaa selvästi, että Tove paneutui empaattisesti kirjoittajan kysymyksiin ja ongelmiin, oli kyseessä sitten lapsi tai nuori, ja kirjoitti hyvin avoimesti omasta elämästään ja kokemuksistaan, usein kipeistäkin asioista, joilla oli jokin yhteys kirjoittajan ongelmiin. Kirjeitten perusteella ongelmat olivat aika yhtenäisiä. Kirjeiden, vastausten ja koko ajatustenvaihdon myötä Tovesta tuli ikään kuin tuhansien lasten uskottu ja melkeinpä kirjeitse toimiva etäterapeutti. 

Jokainen lapsi ja nuori tarvitsee ainakin yhden häntä kuuntelevan aikuisen kasvaakseen onnelliseksi ihmiseksi. Useille kirjoittaneille Tove oli juuri tällainen aikuinen. Vaikka Tove oli hyvin ymmärtävä lukija ja vastaaja, hän saattoi olla varsin suora ja kipakkakin, jos kirje sitä edellytti. 

Ostin kirjan itselleni kirjamessuilta, koska en halunnut jonottaa sitä kirjastosta. Olin sitä selaillut sen saapuessa kirjastoon ja tuli sellainen olo, että vastauskirjeissä varmaan on paljon sellaista, mikä rohkaisee lukijaa tässä ajassa. Onkin kiva että niihin voi palata myöhemmin uudelleen. Kirja on jaettu lukuihin kirjeiden teemojen mukaan, joten jos kaipaa Janssonin sanoja vaikkapa maailmantuskaan niin osio on helppo löytää.

Muotopuolta olisi voinut hioa hiukan lisää. Nyt on jonkin verran toistoa, sellaista että sama asia sanotaan kaksi tai kolmekin kertaa muutaman rivin tai kappaleen välein. Kappalejakoja olisi voinut olla enemmän, koska nyt välillä ajatus hukkuu kun seuraava lause onkin yhtäkkiä ihan eri asiaa kuin edellinen. Mutta nämä nyt ovat pikkuseikkoja muuten oikein mainiossa teoksessa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 32, "kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin (Muumit 80 vuotta)".

Googlaamalla en löytänyt yhtään muuta blogipostausta, yllättävää. 

sunnuntai 31. elokuuta 2025

Liisa Talvitie: Palo. Jukka-Pekka Palon elämä

 

Liisa Talvitie: Palo. Jukka-Pekka Palon elämä

Tammi 2024

302 .





Kun vanhemmat ja molemmat isoveljet ovat näyttelijöitä, voiko kuopuksesta muuta tullakaan? Ehkä, mutta ei tässä tapauksessa. Jukka-Pekka Palo ei aina halunnut näyttelijäksi, mutta varsin nuoresta asti kuitenkin. Teatterikorkeakouluun hän pääsi ensi yrittämällä, ja töitä on riittänyt, kunnes sydäninfarkti ja Parkinsonin tauti pakottivat jäämään eläkkeelle. 

Lähes koko uransa Palo on ollut Kansallisteatterissa ja Helsingin kaupunginteatterissa, vain yksittäisiä rooleja on ollut muualla. Toki hän on ollut myös tv:ssä ja elokuvissa, mutta ehkä yllättävän vähän. Kansallisteatterissa olen nähnyt hänet neljä kertaa, näytelmissä Sumu, Koivu ja tähti, Yhdestoista hetki ja Kuolema Venetsiassa. Legendaarisen Megavisan muistan 1990-luvulta, kuten varmaan moni muu keski-ikäistyvä :)

Jumalan jakaessa lahjakkuuksia Tauno Palo sai taidon laulaa äärettömän kauniisti. Minulle sitä lahjaa ei suotu. Jouduin kulkemaan pitkän ja jopa traumaattisen tien ennen kuin opin laulamaan. Ennen kuin uskalsin laulaa. 

Pikkupoikana laulamisen iloni tuhottiin kansakoulussa, kun laulukokeessa luokan ja vaativan opettajan edessä menin täyskipsiin. Se muutti lauluni epäpuhtaaksi. Laulaessani Teatterikoulun pääsykokeessa "Yksi ruusu on kasvanut laaksossa", kuulin itsekin, että se meni pieleen. En välittänyt siitä vaan lauloin entistä kovempaa ja raivokkaammin. Silmäkulmastani näin raatilaisten hymyilevän suoritukselleni. Asenne oli oikea, esitys surkea. Epäonnistunut laulukoe ei silti estänyt minua pääsemästä kouluun. 

Halusin laulaa, mutta laulaminen herätti minussa sellaisia pelkoja, joita en halunnut muille paljastaa. Jouduin opettelemaan myös näyttelijänä, miten pelko voitetaan, ja onnistuin siinä. Mutsi sanoi, että kipu ja pelko ovat olemassa sitä varten, että ne opettavat erottamaan sen, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Se on evoluution mukana tullut ominaisuus. Pelko varoittaa vaarasta, ja sitä on osattava kuunnella. 

Oli todella kiinnostavaa lukea Palon elämästä. Hän lienee yksi näyttelijöistä, jotka ovat kaikille tuttuja mutta joista ei tiedetä juuri mitään. Kuuluisat vanhemmat toki, mutta moniko osaisi äkkiä sanoa vaikkapa hänen vaimonsa nimen, lastenlasten lukumäärän tai koulun josta hän kirjoitti ylioppilaaksi? 

Talvitie on kerännyt Jukkiksen tarinoista kokonaisuuden, jossa luvut ovat kohtalaisen lyhyitä mutta joissa on kerrottu tietystä asiasta riittävästi. Tykkään siitä, että kirjassa keskitytään päähenkilöön eikä kerrota vanhempien elämäntarinaa perusteellisesti, ja siitä että yksittäisten roolien harjoituksia ja esityksiä ei raportoida puuduttavan tarkkaan eikä kirja siten veny parisataa sivua pidemmäksi. Kaikesta välittyy avoimuus ja rehellisyys, kipeitäkään asioita ei vältellä. Vastapainona on lämmintä huumoria. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 11, "tietokirja joka on julkaistu 2020-luvulla". 

Kirja on luettu myös blogeissa Amman lukuhetki ja Kirjavinkit. Amman arviosta huomasin, että Palo lukee myös äänikirjoja, täytyykin etsiä niitä kuunneltavaksi. 


perjantai 11. heinäkuuta 2025

Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen

 

Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen 

Tanskankielinen alkuteos Efter åndemaneren (2021)

Suomentanut Katriina Huttunen

Tammi 2024

897 s. 



Kolmas osa Ikuisuusvuono-trilogiaa toimii mainiosti myös itsenäisenä kirjana, mikä on hyvä asia. Olen lukenut aiemmat osat Ikuisuusvuonon profeetat (ilmestyi suomeksi 2014) ja Punainen mies, musta mies (suomennettu 2019) mutta en enää muista niiden tapahtumia. 

Tarinassa on sekaisin todellisia ja fiktiivisiä henkilöitä. Päähenkilöt Hanseeraq, Sara ja Jens ovat fiktiivisiä, Gustav Holmin retkikunta perustuu todellisiin henkilöihin. Siirtokunnissa ja kauppa-asemilla on molempia. 

Tanskalais-grönlantilainen retkikunta lähtee kartoittamaan Grönlannin itäosaa, seutuja jonne on päästy vain kerran aiemmin, vuosikymmeniä sitten. Katekeetta Hanseeraq lähtee mukaan, mukamas vastentahtoisesti. Hän on se, joka tuntee jään ja tuulen, sumun ja sateen. Mutta hänkään ei mahda luonnonvoimille mitään; silloin kun jäädään jumiin niin silloin jäädään jumiin. Pakanain maalla retkikunta tutustuu paikallisiin asukkaisiin, yhteisöön jossa uskomukset säilyvät vahvoina vaikka jäsenmäärä vähenee jatkuvasti. 

Hanseeraqin veljenpoika Jens lähtee Tanskaan etsimään sairasta isäänsä, tytär Sara jää Grönlantiin. Niin se menee, miehet lähtevät ja naiset jäävät. Paitsi ne riskit naiset, jotka pääsevät retkikuntaan soutajiksi. Jensin matkan on kenties tarkoitus olla lyhyt mutta se venyy, ja grönlantilaisesta "sekarotuisesta" tulee  teologian opiskelija. Uudet ystävät tutustuttavat hänet niin alkoholin, teatterin kuin homoseksuaalisuuden maailmaan. 

Sara on taloudenhoitajana Juliukselle, salaperäiselle punatukkaiselle miehelle josta kukaan ei tiedä juuri mitään. Se kyllä tiedetään, että yhdessä sun toisessa perheessä on punatukkainen lapsi. 

Holm levittää pöydälle kartan, kopion Graathin retkikunnan laatimasta kartasta. Ihmiset kurkkivat hänen olkansa yli nähdäkseen sen. Myös Christensen katsoo karttaa. Kaikki miehet ovat kiinnostuneet kartoista. Ne tuovat heidän mieleensä valloitukset, sankariteot ja seikkailut. Luutnantti näyttää että suunnitelma on purjehtia napajään sisäpuolelle rannikkoa pitkin. Hänen etusormensa seuraa rantaviivan mutkittelua. Monet aiemmat retkikunnat, jotkin niistä moottorivoimin varustettuja, ovat yrittäneet murtaa jään idästä, turhaan, hän sanoo, joskus traagisin seurauksin. Jo keskiajalla sinne haaksirikkoutui Islannista lähteneitä ihmisiä, usein etsiessään tietä uuteen maailmaan. Laivoja on kadonnut, Holm kertoo, ja joitakin laivoja makaa hylkyinä rannikolla. Mikään ihmisvoima ei vedä vertoja etelään pyrkivälle jäälle, hän sanoo, jää liikkuu kuin geologinen alkuvoima. Jään kanssa ei keskustella, sitä totellaan. Siihen loppuu valkoisen miehen ylimielinen luulo luonnon kesyttämisestä. 

Tarina tapahtuu pääosin kesän 1883 ja kesän 1886 välissä. On hämmästyttävää, kuinka hienosti Leine saa pidettyä 900 sivua kasassa, niin että lukija pysyy koko ajan kärryillä tapahtumista ja henkilöistä. Tempo on usein hidas, mutta tylsiä hetkiä ei ole. Todella taitavasti Leine punoo tarinalinjat yhteen, niin että aiemmin irrallisilta vaikuttavat asiat ovat yhtäkkiä täysin luonnollisessa suhteessa toisiinsa. Tärkeimmät henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja monitahoisia. Toisinaan jokainen heistä ärsyttää, toisinaan jokainen heistä on rakastettava. 

Kertakaikkisen vaikuttava lukukokemus! 

Arvio löytyy myös blogista Sivumerkkejä.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla".

maanantai 7. heinäkuuta 2025

Mélissa Da Costa: Toivoa versovat päivät

 

Mélissa Da Costa: Toivoa versovat päivät

Ranskankielinen alkuteos Les Lendemains (2020)

Suomentanut Saana Rusi

Tammi 2025

282 s. 



Suuren menetyksen koettuaan Amanden on pakko päästä pois. Hän jättäytyy palkattomalle vapaalle ja vuokraa vuosia tyhjänä olleen asunnon maalta. Viikot vaihtuvat kuukausiksi mutta Amande kärsii. Hän ei halua nähdä ketään, ei tehdä mitään. Hän haluaa olla pimeässä, yksin, turtana. 

Kun Amande päästää vahingossa perhosen sisään, siitä alkaa muutos. Ensin pienin askelin, sitten harppauksin. Sisälle pääsee auringonvaloa, kulkukissa, ihmisiä, lopulta ilo. Jo heti muuttonsa jälkeen Amande on lukenut edellisen asukkaan, rouva Huguesin, kalenterimerkintöjä. Vähitellen ne muuttuvat hänelle opaskirjaksi. Taloon kuuluva puutarha helpotti rouvan surua, joten Amande kokeilee auttaisiko se häntäkin. Pian hän täyttää päivänsä ponnekkaalla puutarhanhoidolla, huomaten että sormet mullassa on vähän kerrassaan kevyempi hengittää. 

"Ulos ja heti! Et saa tulla sisään! Hei! Haloo? Kissa? Kuuletko sinä?"
Kävelen varovaisesti käytävää pitkin. Makuuhuoneen ja kylpyhuoneen ovet ovat kiinni, niihin se ei voi päästä. Tilanne on pahempi kuin luulinkaan... Se on vallannut olohuoneen. 
"Ulos täältä, kissa!"
Sytytän olohuoneeseen valot. Pöydällä on puolikas kulhollinen suklaamoussea. Keittiön työtasolla lasagnen tähteet ja vesikannu. Mikään niistä ei ole kiinnostanut kissaa.
"Minne sinä oikein piilouduit?"
Silloin huomaan, ettei kissa ole piiloutunut minnekään, vaan käpertynyt kerälle rouva Huguesin vanhaan harmaaseen nojatuoliin. Sen vihreistä silmistä paistaa pelko ja se lähestulkoon tärisee. Sillä hetkellä tajuan, mitä Mika tarkoitti: kissa on jo valinnut minut, enkä minä ole meistä kahdesta se, joka on enemmän kauhuissaan...
Illalla liikuskelen keittiössä varovaisesti ja vahdin, että kissa pysyy olohuoneessa. Vien sille palan lasagnea ja kupillisen vettä. Itse pysyttelen keittiön puolella.
"Tämä on minun kotini. Anna minun tottua sinuun nyt ihan kaikessa rauhassa, jooko?"
Kissa vaikuttaa kuuntelevan. Se nököttää harmaalla nojatuolilla ja nuolee takkuista turkkiaan. 
Nukkumaan mennessä olen edelleen hieman poissa tolaltani. Jätän kissalle huovan nojatuolin eteen. Siltä varalta, että sille tulee kylmä. Lukitsen makuuhuoneen oven, jotta en joutuisi nukkumaan koiranunta. Jään kuulostelemaan ääniä oven läpi. Esimerkiksi pienen harmaaturkkisen kissan salamurhayrityksiä... Mutta en kuule pihaustakaan. Kuuluu vain tuulen humina pihan puissa.

Oikein kaunis toipumistarina, tykkäsin monesta asiasta mutta en ihan kaikesta. Uusi maaseutukoti on ja puutarha on kuvattu viehättävästi. Amanden matkat luomansa muistopuun luokse ovat tosi koskettavia, samoin se kuinka hän auttaa Richardia tämän masennusjakson aikana. Ilo siitä, kun mullasta nousee ensimmäiset vihreät versot on tarttuvaa. 

Amanden toipumismatka on minun makuuni vähän liiankin silkoinen. Kun hän pääsee muutaman kuukauden jälkeen lamaannuksesta yli, kaikki alkaa sujua kuin tanssi eikä toipumisessa ole minkäänlaista takapakkia. Puutarhassa kasvaa vaikka mitä, rautakaupasta löytyy aina kaikkea mitä hän tarvitsee, ihmissuhteet jatkuvat kuten ennen ja keksiipä hän itselleen uuden työnkin. Onneksi hän ei rakastu keneenkään, se olisi ollut jo liikaa. 

Kirjaa on luettu paljon, arvio on esimerkiksi blogeissa Sheferijm - Ajatuksia kirjoista!, Kirjahamsterin lukuvinkit ja Kirjat kertovat


tiistai 1. heinäkuuta 2025

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

 

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

Ruotsinkielinen alkuteos Tranorna flyger söderut (2024)

Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Tammi 2025

326 s. 



Viisi kuukautta, toukokuun puolivälistä lokakuun puoliväliin. Yhdeksänkymppinen Bo asuu kotona koiransa Sixtenin kanssa. Kotihoito käy päivittäin, poika Hans viikottain, pojan tytär Ellinor silloin tällöin. Ystävistä elossa on Ture, jolle Bo soittaa kerran viikossa. 

Viikko viikolta Bo väsyy enemmän, hengästyy helpommin, unohtelee asioita. Hans haluaa viedä Sixtenin Bolta pois, koska tämä ei enää jaksa lenkittää koiraa. Bo vastustaa ehdottomasti, koska ilman koiraa hän tuntisi olevansa täysin yksin. Vielä hän pääsee talon takaiseen metsään, jossa Sixten saa juosta ja leikkiä niin paljon kuin lystää. 

Päivien vieriessä hitaasti eteenpäin Bo muistelee elämäänsä. Vanhemmat, äijä ja muori, etenkin väkivaltainen äijä jättivät häneen syvät jäljet. Bo miettii, miten vaikea isäsuhde on vaikuttanut hänen omaan isyyteensä. Hän muistelee sinua, muistisairasta vaimoaan, joka asuu hoitokodissa. Yli kuusikymmentä yhteistä onnellista vuotta, ja nyt sinä et tunnista häntä etkä poikaasi. Hän harmittelee, että suhde poikaan on muuttunut etäiseksi ja nyt Hans pyrkii vain määräilemään, piittaamatta lainkaan siitä mitä hän itse haluaa. 

Bon muistelun ohella kotihoidon työntekijöiden ja Hansin lyhyet kirjaukset kuvaavat ikääntyneen miehen arkea. 

Sixten on jo metsäniityllä. Se on lempipaikkani maailmassa. Siellä kasvaa kukkia kuin puiden kehystämänä luonnollisena kimppuna.
"Toisitko vähän kukkia tullessasi", sinä joskus pyysit kun otin talutushihnat ja päästin koirat ulos. "Siis jos ajattelit mennä niitylle", lisäsit vaikka tiesit minun melkein aina kävelevän juuri sinne. 
"Kukkalähetys", ilmoitin palattuani ja ojensin ylpeänä suuren kimpun. 
Laskit kukat keittiön työtasolle ja leikkasit huolellisesti varret. Järjestit kimpun suureen vaasiin ja nostit sen keittiön pöydälle. Eniten käytit vaasia joka saatiin häälahjaksi tädiltäsi. 
Pysähdyn niityn reunaan tasaamaan hengitystä. Olen kävellyt tänne lukemattomia kertoja. Kun on pitänyt ajatella, kun olen ollut väsynyt. Kun Hans liittyi kokoomuksen nuorisoliittoon. Kun Ture sairastui ensimmäistä kertaa ja kun sinä lähdit viimeistä kertaa. Silloin olen ottanut koiran mukaan ja istunut hetkeksi. Asiat eivät täällä istumalla ehkä muutu helpommiksi eivätkä ymmärrettävämmiksi mutta kuvittelen aivojen surinan hieman vaimenevan. 

Koskettava, haikea, kaunis, uskottava tarina. Ridzén tavoittaa hienosti vanhan miehen ajatukset, sen miltä tuntuu kun kroppa alkaa pettää ja miltä tuntuu pelätä tulevaa. Suru vaimon tilanteesta on riipaisevaa luettavaa, samoin se miten Bo useinkin havahtuu unistaan tai muistoistaan karuun nykyhetkeen. Ja vaikka Bo pitää Hansia määräilevänä, hän kuitenkin tunnistaa tämän silmistä toisinaan sääliä, toisinaan ymmärrystä, joskus pelkoakin. Hansinkaan ei ole helppo näyttää tunteitaan. 

Entisenä kotihoidon työntekijänä pidän myös siitä, kuinka työtä on kuvattu. Vaikka en ole alalla ollut yli kymmeneen vuoteen, tunnistan tilanteet kirjausten takana. Ja onneksi Bon kohdalle on osunut pääosin ihania työntekijöitä.

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjakimara, Annelin lukuvinkit sekä Kirjallisuutta ja tutkimusta

sunnuntai 23. maaliskuuta 2025

Philip Ellis: Rakkautta ja muita vedätyksiä

 

Philip Ellis: Rakkautta ja muita vedätyksiä

Englanninkielinen alkuteos Love and Other Scams (2023)

Suomentanut Laura Liimatainen

Tammi 2024

359 s. 



Romantiikka-tarra kirjassa hiukan arvelutti, mutta ei hätää, kyseessä on enemmän suuren ryöstöretken suunnittelu ja toteutus kuin tunteissa vellominen. Toki sitäkin on mukana mutta vain maltillisessa määrin. 

Cat Bellamyn elämä menee alamäkeä ja lujaa. Hänet potkaistaan pihalle työpaikastaan mainostoimistossa, ja tilapäiseksi tarkoitettu mutta pitkäksi venähtänyt asuminen kämppisten kanssa on päättymässä. Rahat ovat lopussa eikä Cat tiedä, miten selviää. Sitten hänen kouluaikainen ystävänsä Louisa kutsuu hänet iltapäiväteelle kertoakseen kihlauksestaan ja pyytääkseen häntä osaksi morsiusjengiä. Kun Louisa esittelee valtavan arvokasta timanttisormustaan, Cat saa idean. Yhdessä hotellin baarimikko Jaken kanssa hän tekee suunnitelman. He esiintyvät pariskuntana kihlajaisjuhlissa, joten heidät kutsutaan yhdessä myös häihin. Siellä he ryöstävät Louisan sormuksen ja jättävät tilalle 3D-tulostetun kopion. Matkan varrella on monenlaisia käänteitä ennen kuin päästään hääjuhlaa, eikä näyttelemisen tilalle tulevat oikeat tunteet helpota asiaa. 

Cat ja Jake eivät puhu toisilleen, eivät edes katso toisiaan silmiin, mutta silti heidän välilleen kehkeytyy leikki, kun he vaanivat saaliitaan, kuuntelevat tarkasti löytääkseen uhreiksi kamalimmat tyypit ja sitten lähestyvät ja tekevät sanattoman yhteisymmärryksen vallassa sen, mikä täytyy tehdä. Cat ei ole koskaan aiemmin ollut näin tietoinen ympäristöstään, ja niskakarvat nousevat pystyyn aina kun he onnistuvat, aina kun hän tai Jake saa napattua jotain jäämättä kiinni. On kuin Velocityn-keikka olisi päästänyt jotakin heissä valloilleen, ja nyt he ovat taajuudella, jota muut eivät kuule: Cat on täynnä jännittynyttä iloa, joka tuo mieleen lapsuuden hippaleikit ja piilosilla olon. 
"Helvetti soikoon", Cat sanoo hengästyneenä, kun he astuvat ilmastoidusta ostospalatsista takaisin hiostavaan heinäkuun aamuun taskut täynnä ja sydän takoen. 
"Sinä olit aivan järkyttävän hyvä", Jake kehuu.
"Yritin vain pysyä mukana."
"Ei kun sinä olet oikeasti hyvä."
Cat tuntee pienen ja vieraan ylpeyden läikähdyksen siitä, että Jake on edes hieman vaikuttunut hänen taidoistaan. Sitten Jake lisää virnistäen: "Flossy."
"Naama umpeen", Cat sanoo, kaivaa rötössaaliista huomaamatta kaksikymppisen ja ojentaa sen jalkakäytävällä istuvalle miehelle. 

Tykkäsin, tämä oli sekä hauska että kutittelevan jännittävä. Jännitys ei ole dekkarimaista jännitystä vaan esimerkiksi sitä, saako Cat hankittua riittävästi rahaa voidakseen osallistua morsiusjengin tapahtumiin, ehtivätkö Cat ja Jake väärentää timantin ajoissa, joutuvatko he sittenkin jättämään keikan väliin. Pidin kovasti siitä, että sorminäppäryyttä harjoittaessaan molemmat varastavat rahaa tai omaisuutta sellaisilta ihmisiltä, jotka kohtelevat toisia huonosti tai ovat ylimielisiä itsensä kehujia. Ei siis tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa nauttiessaan ryöstelystä lukemisesta. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 30, "kirjassa on häät tai hautajaiset".

Rakkautta ja muita vedätyksiä on luettu myös blogissa Kirjojen keskellä.


lauantai 28. joulukuuta 2024

Ernest Hemingway; Vanhus ja meri

 

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Englanninkielinen alkuteos The Old Man and The Sea (1952)

Suomentanut Tauno Tainio

24. painos Tammi 2009

133 s. 

Olen joitain vuosia sitten kuunnellut Vanhuksen ja meren äänikirjana, muistan että se teki suuren vaikutuksen. Siispä kun Helmet-lukuhaasteeni kaipasi kohtaan 3 Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanutta kirjaa, päätin palata tarinan pariin. 

Vaikka sivuja on vähän ja tapahtuma-aika muutama päivä, on tarina voimakas ja tunteita herättävä. Vanha mies on ollut kalastamassa 84 päivää ilman saalista, mutta koska 85 on hänen onnenlukunsa niin hän on varma että huomenna saalista tulee. Aamuvarhaisella ennen auringon nousua vanhus suuntaa ulapalle, kauemmas kuin koskaan ennen. 

Ei mene kauaa, ennen kuin syöttiin tarttuu kala. Ja se onkin sellainen kala, että sitä ei tuosta vaan vedetä kannelle. Ei, sen kanssa vanhus käy väsytystaistelua. Uupuneena ja kädet verillä hän kiskoo siimaa, kunnes lopulta kala väsyy ja hän saa sen hengiltä. Mutta rantaan on pitkä matka, ja hait kiinnostuvat jättiläiskalan raadosta. 

Vanhus oli laiha, kuin luuta ja nahkaa, ja hänellä oli niskassa syvät rypyt. Hänen poskillaan oli ruskeat läiskät lievästä ihottumasta, jonka aurinko tropiikin vesistä kilottaessaan synnyttää. Läiskät ulottuivat hänen kasvojensa alaosaan saakka, ja hänen käsissään oli syviä arpijuomuja, joita painavien kalojen käsitteleminen ohuilla siimoilla oli niihin syönyt. Mutta yksikään arvista ei ollut veres. Ne olivat yhtä vanhoja kuin maanpinnan uurteet kalattomassa erämaassa.

(...)

Se oli valinnut jäämisen syviin, tummiin vesiin, kauas kaikkien ansojen ja satimien ja petosten ulottuvilta. Minä olin taas valinnut tulon tänne löytääkseni sen kaukana ihmisistä. Kaukana kaiken maailman väestä. Nyt me olemme toisiimme liitetyt ja olemme olleet puolesta päivästä saakka. Eikä ole ketään auttamassa kumpaakaan. 

En osaa sanoa, mikä tässä kiehtoo lukijasukupolvesta toiseen. Yksi tekijä on ehkä se, kuinka vanhus kunnioittaa kalaa. Hän aikoo saada sen saaliikseen, sillä se on hänen venettään isompi ja hän voi elää lihasta saamillaan rahoilla talven yli. Silti hän mielessään pahoittelee kalalle, että näin on käytävä. Samalla hän on valmis siihen, että kala onkin heistä kahdesta voimakkaampi ja nujertaa hänet. 

Tapahtumien kuvaus on tosi fyysistä ja eläväistä. Soutaminen on kevyttä kun virta on myötäinen, taistelun jälkeen suu on niin kuiva ettei pysty puhumaan, kävely kotiin rannasta on niin raskas että vanhus ensin kaatuu ja sitten joutuu istumaan levähtämään monta kertaa. Yksityiskohtien runsaus tuo tarinan lähelle, kaappaa lukijan mukaan veneeseen. Samalla se antaa rauhoittua; tässä nyt ollaan veneessä ja odotetaan, kumpi luovuttaa ensin. Ei hälyä ympärillä, ei kiirettä, vanhuksella ohimeneviä ajatuksia - kuten pesäpallotuloksia - joista hän toteaa että niiden aika ei ole nyt, nyt keskitytään kalaan.

Kirjaa on luettu varsin paljon, siitä on kirjoitettu esimerkiksi blogeissa Jokken kirjanurkka, Mitä luimme kerran ja Ankin kirjablogi.

tiistai 2. tammikuuta 2024

Emma Donoghue: Tähtien tahto

 

Emma Donoghue: Tähtien tahto

Englanninkielinen alkuteos The Pull of the Stars (2020)

Suomentanut Einari Aaltonen

Tammi 2023

335 s. 



Ah millä kirjalla uusi kirjavuoteni alkoi, jestas sentään! Tähtien tahto on upea, vahva, raastava kuvaus kolmesta päivästä dublinilaisen sairaalan synnytysosastolla, vuonna 1918 espanjantaudin kurittaessa niin potilaita kuin henkilökuntaa. 

Sairaanhoitaja Julia Power joutuisi työskentelemään yksin, mutta saakin avukseen nuoren Bridien. Tämä ei tiedä mitään sairaanhoidosta mutta oppii nopeasti ja ennen muuta osaa kohdata potilaan. Lääkärinä toimii poliisien jahtaama kapinallinen Kathleen. Yhdessä kolmikko taistelee sairaiden äitien ja heidän lastensa puolesta, tehden pitkää päivää niillä vähäisillä tarvikkeilla joita käytettävissä on. 

Lukijan ei auta pelätä verta, sillä tarinassa synnytykset ovat pitkäkestoisia ja niihin liittyy kaikenlaisia ongelmia. Julia on välillä neuvoton, sillä hänen osastonsa koostuu yhdestä huoneesta ja kolmesta sängystä, mutta lääkäriä tarvitaan ympäri sairaalaa. Onneksi Kathleen näkee hänen osaamisensa ja valtuuttaa tekemään omia päätöksiä. Päivät ovat raskaita elämän ja kuoleman kulkiessa rinnakkain, mutta Julia ei näe muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa. 

Itkin lasta ja pöydällä makaavaa äitiä, itkin neljää häntä ennen poismennyttä sisarusta, seitsemää orvoksi jäänyttä lasta ja heidän leskeksi jäänyttä isäänsä. Kasvattaisiko herra Noonan heidät vai päätyisivätkö he isovanhempien, tätien tai tuntemattomien hoidettaviksi? Kuka minnekin. Kenties samanlaiseen laitokseen kuin Bridie Sweeney. 

Pyyhin silmäni tohtori Lynnin alkaessa laittaa elimiä takaisin paikoilleen.

Hänen kätensä liikkuivat hitaammin, kun hän asetti pienokaisen äitinsä sisälle. Ojensin hänen ulottuvilleen laatikon, jossa oli pellavarohdintuppoja. Hän työnsi kolme kourallista täytteeksi ja painoi sen jälkeen kylkiluut ja rintalastan paikoilleen. Hän nyki ihon reunat yhteen kuin olisi vetänyt makuuhuoneen verhot kiinni yöksi. Minulla oli neula ja lankaa valmiina, sitten hän alkoi tehdä tikkejä. 

Kerrassaan hieno, tunteikas, ytimiin asti järisyttävä kirja. Synnytysosastolla pyörähtää useita ihmisiä, joilla kaikilla on omat traumansa, toisilla sodan takia, toisilla koko elämän kestäneen puutteen tai kaltoinkohtelun takia. Vaikka koko kaupunki on pelkotilassa, on pikkuisella synnytysosastolla välillä myös ilon hetkiä. 

Tämä on niitä kirjoja, jotka lainasin kirjastosta mutta aion hankkia omaan hyllyyn. Ihan vaan siksi kun se liikutti sisintäni niin perinpohjaisesti, että en halua luopua siitä kokonaan.

Helmet-lukuhaasteeseen päädyin ruksittamaan ensimmäiseksi kohdaksi numeron 41, "kirjassa syntyy lapsi". Muita mahdollisia kohtia olisivat olleet esimerkiksi 13, "kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu", 36, "kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja" tai 37, "kirja herättää voimakkaita tunteita". 

Tähtien tahto on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Anun ihmeelliset matkat


sunnuntai 21. toukokuuta 2023

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa

 

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa 

Englanninkielinen alkuteos Lessons in Chemistry (2022)

Suomentanut Mari Hallivuori

Tammi 2022

421 s. 



Kirja alkaa marraskuusta 1961. Elizabeth Tott on varma siitä, "että hänen elämänsä on ohi". Hän juontaa televisiossa suosittua ruokaohjelmaa, joten miksi hänestä tuntuu siltä? 

Siksi, että Elizabeth on kemisti, ei ruokaohjelman juontaja. Mutta 1950-luvulla nainen kelpaa korkeintaan laboratorioapulaiseksi, mielellään ei edes siksi. Elizabeth tapaa kuitenkin hengenheimolaisen ja sielunkumppanin, Nobel-ehdokkaaksi useamman kerran päässeen Calvin Evansin. Suhde Calviniin avaa hänelle joitain ovia, mutta Elizabeth toivoisi niiden avautuvan hänen itsensä takia. 

Traagisen onnettomuuden seurauksena Elizabeth jää yksin. Pian hän huomaa olevansa raskaana. Avioliiton ulkopuolinen raskaus aiheuttaa sen, että hän tulee karkotetuksi Hastingin tutkimuskeskuksesta. Hän rakentaa kotiinsa laboratorion ja jatkaa tutkimusta, vaikka onkin rahoituksen ja julkaisemisen ulkopuolella. Sattuma vie hänen tiensä televisioon, ja vaikka hän ei erityisemmin pidä esillä olemisesta, on ohjelma hänelle kanava rohkaista naisia. Elizabeth painottaa, että kukaan ei ole pelkkä kotirouva, vaan naisissa on muutakin. Hän rohkaisee naisia seuraamaan unelmiaan, vaikka samalla epäilee, että ei koskaan saa toteuttaa omiaan. Mutta niinpä vain tv-työ yhdessä hänen muutaman ystävänsä, tyttärensä ja Puoli-Seitsemän -koiransa kanssa tuottaa yllätyksiä hänelle itselleen. 

"Kerro, mitä tapahtui", hän sanoi ja pelkäsi oksentavansa. "Ole kiltti ja kerro."
Ovatko kaikki miehet samanlaisia kuin Phil? Walterin kokemuksen mukaan eivät. Mutta puuttuivatko muut miehet Philin kaltaisten miesten käytökseen, Walter mukaan lukien? Eivät. Sitä saattoi pitää häpeällisenä pelkuruutena, mutta mitä keinoja siihen olisi ollut puuttua? Philin kaltaiselle miehelle ei kannattanut haastaa riitaa. Parasta oli vain tehdä niin kuin käskettiin. Kaikki tiesivät sen ja toimivat sen mukaan. Paitsi Elizabeth. Walter nosti tärisevän käden otsalleen ja soimasi omaa selkärangattomuuttaan. "Yrittikö Phil jotain? Kävikö hän sinuun käsiksi?" hän kuiskasi.
Elizabeth ojentautui tuolissaan, ja meikkauspeilin lamput muodostivat hänen ympärilleen voittamattomuuden auran. Walter tarkasteli hänen kasvojaan pahaa aavistaen ja arveli, että Jeanne D'Arc oli näyttänyt samalta juuri ennen rovion sytyttämistä. 
"Hän kyllä yritti."
"Voi luoja!" Walter karjaisi ja rutisti muovikupin nyrkkiinsä. "Voi luoja, ei!"
"Rauhoitu, Walter. Ei hän onnistunut."
Walter näytti hetken mietteliäältä. "Sydänkohtauksen vuoksi", hän sanoi sitten helpottuneena. "Niin tietysti! Olipa hyvä ajoitus. Sydän teki tenän. Herralle kiitos!"
Elizabeth katsoi Walteria arvoituksellisesti ja kumartui sitten ottamaan jotakin laukustaan - siitä samasta, joka hänellä oli ollut edellisiltana mukana Philin työhuoneella. 
"En minä herraa kiittelisi", Elizabeth sanoi ja veti jälleen kolmekymmentäviisisenttisen keittiöveitsen esiin laukustaan. 
Walter henkäisi. Kuten useimmat kokit, Elizabethkin halusi käyttää omia veitsiään. Hän toi ne joka aamu kotoa studiolle ja vei aina illalla mukanaan. Sen tiesivät kaikki. Kaikki paitsi Phil. 

Tykkäsin tästä monesta eri syystä. Tarinassa on monia synkkiä asioita - kuten esimerkiksi vanhempien menetys, läheisen itsemurha, seksuaalinen ahdistelu - mutta myös paljon huumoria. Pidän siitä, kuinka moni saa näpeilleen käyttäydyttyään huonosti, jos ei heti niin sitten myöhemmin. Henkilöhahmot (unohtamatta Puoli-Seitsemää) ovat mainioita, päähahmoista on helppo pitää. 

Elizabeth ja hänen tyttärensä Madeline ovat samaan aikaan hauskoja ja surullisia. Elizabeth yrittää selvitä yksinhuoltajana, unohtamatta olevansa kemisti ja opettaen tyttärelleen tärkeiksi kokemiaan asioita. Madeline on kiinnostunut lähes kaikesta, paitsi siitä mistä hänen ikäisensä yleensä. Äiti ja tytär ovat erilaisia, mikä tekee heistä muiden silmissä outoja. He ovat kaksistaan yksinäisiä. Samaan aikaan he kieltäytyvät muuttamasta itseään ja toimintaansa, ei, he haluavat maailman muuttuvan. Vähän kerrassaan he saavat ympärilleen muita, jotka haluavat samaa. 

Lämminhenkinen tarina, joka nostaa esiin epäkohtia ja saa lukijan pohtimaan, mitkä niistä jylläävät yhä, 50 vuotta tarinan tapahtuma-aikaa myöhemmin. Kannustankin jokaista olemaan oman elämänsä Elizabeth! 

Helmet-haasteeseen täytän kohdan 10, "kirjassa on ohjeita ja neuvoja". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on naisen aseman muutos. 

Kaikki on kemiaa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Mustelmiinan mietteitä, Kirsin Book Club ja Kirjakaapin kummitus

torstai 6. huhtikuuta 2023

Benjamín Labatut: Maailman kauhea vihreys

 

Benjamín Labatut: Maailman kauhea vihreys

Espanjankielinen alkuteos Un verdor terrible (2020)

Suomentanut Antero Tiittula

Tammi 2023

206 s. 



Jestas sentään mitä juuri luin! Olen suorastaan haltioissani! Vähän jännitin etukäteen, sillä kirjan esittelyteksti kertoo tiedemiehistä ja keksinnöistä, heidän ja niiden yhteyksistä, neroudesta ja hulluudesta. Olen humanisti enkä luonnontieteilijä, tajuaisinko mitään ja pysyisinkö kärryillä ilman kemian, fysiikan ja matematiikan osaamista? Suotta jännitin. Toki joitain kohtia on, mitä luin useampaan kertaan enkä silti ollut varma, mitä siinä sanotaan, mutta muuten tarina pysyy ymmärrettävällä tasolla. 

Kiehtovuus syntyy pitkälti siitä, että alun tietokirjamaisuudesta edetään vaivihkaa yhä fiktiivisempään ja intensiivisempään. Ensimmäinen luku "Preussinsininen" laittoi miettimään, mikä tässä on keksittyä vai onko mikään. Myöhemmissä luvuissa mukaan tulee vähän kerrassaan yhä enemmän henkilöiden kokemuksia ja ajatuksia, mutta ainakin minulla oli sellainen olo että kaikki se voisi olla totta. Itse asiassa komensin saksalaisen puolisoni, joka on opiskellut matematiikkaa ja fysiikkaa, lukemaan kirjan englanniksi jotta voin keskustella hänen kanssaan (eli tivata mitä hän tietää asioista ja kuinka todenmukaisena hän pitää kerrottua). 

Kirjassa tapaamme joukon miehiä, jotka ovat olleet poikkeuksellisen lahjakkaita ja älykkäitä. Osa on selvinnyt jotenkuten, osa huonommin. Etenkin uusien teorioiden esittäjät ovat olleet vaikeuksissa, kun muut tieteilijät eivät ole ymmärtäneet heidän ratkaisujaan, eivätkä he oikein ole itsekään osanneet kertoa, miten ovat lopputulokseen päätyneet. Tiedeyhteisö haluaa ymmärtää, siksi uudet avaukset on helppo hylätä jos niissä on jotain epäselvää. Toisinaan käy niin, että ratkaisu isoon kysymykseen syntyy niin, ettei ratkaisija itsekään tiedä mitä tapahtui. Sitten kun hän seuraa laskelmiaan taaksepäin eikä ymmärrä miten päätyi lopputulokseen, se voi olla psyykelle hyvin kuormittavaa. Kaikki eivät sitä kestä. 

"Kuten näette, sota on kohdellut minua niinkin lempeästi, että olen tiiviistä laukaustenvaihdosta huolimatta saattanut paeta tuota kaikkea ja tehdä tämän lyhyen retken ajatustenne maaperälle", päättyi kirje, jota Einstein oli lukenut typertyneenä. Häntä ei tosin hämmästyttänyt sen, että yksi Saksan arvostetuimmista tiedemiehistä johti tykistöyksikköä Venäjän rintamalla, eikä myöskään se, että hänen ystävänsä esitti kryptisiä varoituksia tulevasta katastrofista, vaan se mitä löytyi kirjeen kääntöpuolelta: sinne Schwarzschild oli raapustanut - niin pienellä käsialalla, että Einstein joutui ottamaan suurennuslasin avukseen - ensimmäisen täsmällisen ratkaisun hänen yleisen suhteellisuusteoriansa yhtälöihin. 

Hän joutui lukemaan sen useaan kertaan. Kuinka kauan siitä oli, kun hän oli julkaissut teoriansa? Kuukausi? Alle kuukausi? Ei voinut olla mahdollista, että Schwarzschild olisi ratkaissut niin monimutkaiset yhtälöt niin lyhyessä ajassa, jos edes itse hän, joka oli ne keksinyt, ei ollut saanut vastaukseksi kuin likiarvoja. Schwarzschildin vastaus oli täsmällinen: hän kuvaili täydellisesti tavan, jolla tähden massa vääristää avaruutta ja aikaa ympärillään. 

Vaikka ratkaisu oli hänen käsissään, Einstein ei voinut uskoa sitä. Hän tiesi, että nämä tulokset olivat välttämättömiä, jotta tiedeyhteisö kiinnostuisi hänen teoriastaan, se kun oli siihen mennessä herättänyt varsin vähän innostusta, niin monimutkainen se oli. Einstein oli jo luopunut toivosta, että kukaan onnistuisi ratkaisemaan yhtälöitä tyydyttävällä tavalla, ainakaan hänen elinaikanaan. Oli todellinen ihme, että Scwarzschild oli pystynyt siihen tykkien jyskeessä ja myrkkypilven keskellä: "En ikinä osannut kuvitella, että joku voisi muotoilla ongelmaan näin yksinkertaisen ratkaisun!" hän vastasi Schwarzschildille heti rauhoituttuaan ja lupasi esitellä hänen työnsä pikimmiten tiedeyhteisölle, mutta ei tiennyt kirjoittavansa miehelle, joka oli jo kuollut.

Yllätyin, kuinka mukaansatempaava tämä oli, tuskin maltoin jättää yöksi kesken. Oli kiinnostavaa, koskettavaa ja paikoin hauskaa lukea näistä neroista, joilla oli eläessään suuria kamppailuja niin omien aivojensa tuotosten kuin fyysisten sairauksien ja sotien vuoksi. Hämmästyttävää on myös se, että kahteensataan väljällä fontilla painettuun sivuun on saatu koottua 1900-luvun ja vähän 2000-luvunkin tiedettä mullistavia henkilöitä ja tapahtumia. Tuntuu kuin olisin lukenut 500 sivua. 

Moni hahmoista kokee repiviä ristiriitoja. Typpilannoitteen keksijä on sama henkilö, joka keksii taistelukaasut. Toinen epäilee atomipommien valmistamisen olevan kaukana edessä, mutta vain vähää myöhemmin niitä jo käytetään. Kolmas saa maailmanlaajuisen huomion ongelmanratkaisustaan, mutta ei halua mukaan tiedeyhteisöön vaan erakoituu. 

Minulle Maailman kauhea vihreys on kirja, joka sekä jättää sanattomaksi että laittaa hyppimään riemusta. Tuntuu että haluaisin sanoa niin paljon enemmän kuin mitä tähän kirjoitin, mutta en vaan osaa. Lukekaa ja kokekaa itse! Älkääkä pelätkö vaikka fysiikka arveluttaisi. Kiitos tietenkin myös suomentaja Antero Tiittulalle, hänellähän on suuri merkitys siinä, kuinka helposti sulatettavaksi tarina suomalaiselle lukijalle kääntyy. 

"Joulukuussa 2013, kun Mochizukin artikkelien julkaisusta oli kulunut vuosi, muutamia maailman huomattavimpia matemaatikoita kokoontui Oxfordiin tutkimaan todistusta. Seminaarin ensimmäisinä päivinä vallitsi innostunut tunnelma, Japanilaisen päätelmät alkoivat näyttää järkeenkäyviltä, ja kolmannen päivän iltana netissä alan keskustelupalstoilla alkoi kiertää huhu, että läpimurto oli lähellä.

Neljäntenä päivänä kaikki raukesi tyhjiin.

Tietyn pisteen jälkeen kukaan ei pystynyt seuraamaan japanilaisen perusteluja. Maapallon etevimmät matemaatikot olivat ymmällään, eikä kukaan voinut auttaa heitä. Mochizuki itse oli kieltäytynyt osallistumasta tapaamiseen."

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 19, "kirjassa on paikka, jossa olet käynyt". Ennen Suomeen muuttoaan puolisoni asui vuosikymmenen Göttingenissä, jossa kävin häntä riiaamassa. Kuva on kaupungin laidalta, kukkulalta josta menee polkuja ja vaellusreittejä niin lähikyliin kuin kauemmas Harzin kansallispuistoon. 

Kirja on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena ja Kirjavinkit



keskiviikko 4. tammikuuta 2023

Maria Turtschaninoff: Suomaa

 

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Ruotsinkielinen alkuteos Arvejorden (2022) 

Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Kansi Sanna Mander

Tammi 2022

371 s. 


1600-luvulla sotamies Matts saa raivattavakseen pitäjän itäisimmän kolkan. Hän raivaa sen ja rakentaa tuvan. Maa on hyvää, pellon paikka löytyy. Torppa on soisella maalla ja sen pohjoispuolella on puuton neva. Torppa saa nimekseen Nevabacka. Matts elää ensin yksin, mutta alkaa haaveilla pojasta, työnsä jatkajasta. Syrjäisellä kylällä ei tyttöjä ole, mutta suolla hän kohtaa neidon. Kohtaamisesta seuraa sopimus, jonka rikkomisen Matts saa tuntea nahoissaan. Hän on kuitenkin saanut pojan - ja tästä alkaa aina 2000-luvulle saakka jatkuva sukutarina Nevabackasta ja sen asukkaista.  

Vuosikymmenien ja -satojen aikana suo tarjoaa sekä tuhoa että turvaa, riippuen siitä miten ihmiset suota kohtelevat. Nevabacka on monelle koti, mutta moni kaipaa sieltä myös pois. Lähteminen on toisinaan helppoa, joskus vaikeaa tai suorastaan mahdotonta. Lähteneet eivät aina haluaisi palata, mutta tuntuu että Nevabacka ei päästä luotaan. Kun sinne palaa, sinne jää. 

Hän piirsi kartan metsäpalosta, joka riehui kerran heinäkuussa, kun ei ollut satanut yli seitsemään viikkoon, ja joka tuhosi koko Dahlsgårdenin maatilan ynnä seitsemän riihtä ja latoa. Hän piirsi, mistä maa alkoi pian viheriöidä tulipalon jälkeen ja mistä saattoi seuraavana vuonna poimia siiroa makeita vattuja palaneiden puiden keskeltä. 

Yhtenä talvena hän piirsi kartan, johon merkitsi jokaisen kaatamansa puun ja mitä reittiä hän ja Pilkku olivat vetäneet tukit kotiin ja missä hän oli sahannut ja hakannut ne polttopuiksi. Hyvänä päivänä hän ehti hakata neljä mottia halkoja. Hän piirsi, mitkä puut oli ajanut sahalle. Jokaisen kannon kohdalle hän merkitsi pienen ristin. Siitä tuli surullinen kartta. Hän ei pitänyt kartasta ja piilotti sen pinkan alimmaiseksi. 

Suurimpia haasteita olivat tuulten tiet. Hän tiesi, miten heinäpellolla saattoi puhaltaa vilvoittava itätuuli, mutta seuraavalla kerralla tuuli puhalsikin etelästä. Talvella tuuli yleensä idästä, mutta ei kuitenkaan aina. Kesän etelätuuli tuntui selvimmin purolla, mutta joskus tuuli puhalsi navakimmin Honkijärvellä. Koukkuluomalla tuuli aina. Niin sanoi jopa Drycksjön Minna. Ant piirsi karttaan kadut, joita myrsky yhtenä talvena teki metsään Tummanlammen itäpuolelle.

Tykkäsin tästä ihan superpaljon. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja heidän kohtalonsa liikuttaa lukijaa. Elämä on usein kovaa, sillä olosuhteet ovat ajoittain hyvinkin ankarat. Hahmot tuntuvat läheisiltä, varmasti siksi koska yhdessä luvussa on yleensä varsin vähäinen määrä henkilöitä niin etenkin päähenkilöön ehtii tutustua kunnolla. Lisäksi seuraava luku kertoo aina, mitä sukua sen päähenkilö on edellisen luvun päähenkilölle. Jatkuvuus tuo mukavan olon; vaikka hahmolle olisi käynyt huonosti, häntä ei ole unohdettu vaan suku muistaa. 

Pidän myös siitä, että luvuissa käytetään erilaisia kerrontatekniikoita. Pääosin on "peruskerrontaa", mutta mukana on myös esimerkiksi kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Yksi huikeimmista kokemuksista on luku Leipää ja kiviä, jossa leipäosiossa tapahtuu iloisia asioita ja kiviosuudessa surullisia. 

Kirja on tasaisen vahva, mielestäni 18 luvussa ei ole yhtään heikkoa lenkkiä vaan jokainen on erinomainen. Luvun alussa ei koskaan tiedä, mihin tapahtumat vievät tai millaiseksi suon rooli muodostuu. Koskaan ei tiedä etukäteen, mihin ajankohtaan ja keneen henkilöön seuraava luku keskittyy, mutta ne selviävät nopeasti. Tuntuu, että suo ja Nevabackan torppa muuttuvat vuosisatojen aikana vain vähän jos ollenkaan. Ajankulun huomaa suunnilleen vain siinä, kun havaitsee että "jaha, nyt taloon on tullut transistoriradio". 

Jos on pakko valita suosikkeja, sellaisiksi nousevat 1700-luvulle sijoittuva Kappalainen, 1800-luvun jo mainittu Leipää ja kiviä sekä 1900-luvun Karttoja. Mutta kuten sanottu, kokonaisuus on äärettömän hieno; koskettava ja vaikuttava. Tämä muistuttaa Karin Erlandssonin Kotia, josta myös pidin erittäin paljon. 

Suomaa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Tuijata. KulttuuripohdintojaSiniset helmet ja Kulttuuri kukoistaa

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 13, "kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs".