Mélissa Da Costa: Toivoa versovat päivät

 

Mélissa Da Costa: Toivoa versovat päivät

Ranskankielinen alkuteos Les Lendemains (2020)

Suomentanut Saana Rusi

Tammi 2025

282 s. 

Suuren menetyksen koettuaan Amanden on pakko päästä pois. Hän jättäytyy palkattomalle vapaalle ja vuokraa vuosia tyhjänä olleen asunnon maalta. Viikot vaihtuvat kuukausiksi mutta Amande kärsii. Hän ei halua nähdä ketään, ei tehdä mitään. Hän haluaa olla pimeässä, yksin, turtana. 

Kun Amande päästää vahingossa perhosen sisään, siitä alkaa muutos. Ensin pienin askelin, sitten harppauksin. Sisälle pääsee auringonvaloa, kulkukissa, ihmisiä, lopulta ilo. Jo heti muuttonsa jälkeen Amande on lukenut edellisen asukkaan, rouva Huguesin, kalenterimerkintöjä. Vähitellen ne muuttuvat hänelle opaskirjaksi. Taloon kuuluva puutarha helpotti rouvan surua, joten Amande kokeilee auttaisiko se häntäkin. Pian hän täyttää päivänsä ponnekkaalla puutarhanhoidolla, huomaten että sormet mullassa on vähän kerrassaan kevyempi hengittää. 

"Ulos ja heti! Et saa tulla sisään! Hei! Haloo? Kissa? Kuuletko sinä?"

Kävelen varovaisesti käytävää pitkin. Makuuhuoneen ja kylpyhuoneen ovet ovat kiinni, niihin se ei voi päästä. Tilanne on pahempi kuin luulinkaan... Se on vallannut olohuoneen. 

"Ulos täältä, kissa!"

Sytytän olohuoneeseen valot. Pöydällä on puolikas kulhollinen suklaamoussea. Keittiön työtasolla lasagnen tähteet ja vesikannu. Mikään niistä ei ole kiinnostanut kissaa.

"Minne sinä oikein piilouduit?"

Silloin huomaan, ettei kissa ole piiloutunut minnekään, vaan käpertynyt kerälle rouva Huguesin vanhaan harmaaseen nojatuoliin. Sen vihreistä silmistä paistaa pelko ja se lähestulkoon tärisee. Sillä hetkellä tajuan, mitä Mika tarkoitti: kissa on jo valinnut minut, enkä minä ole meistä kahdesta se, joka on enemmän kauhuissaan...

Illalla liikuskelen keittiössä varovaisesti ja vahdin, että kissa pysyy olohuoneessa. Vien sille palan lasagnea ja kupillisen vettä. Itse pysyttelen keittiön puolella.

"Tämä on minun kotini. Anna minun tottua sinuun nyt ihan kaikessa rauhassa, jooko?"

Kissa vaikuttaa kuuntelevan. Se nököttää harmaalla nojatuolilla ja nuolee takkuista turkkiaan. 

Nukkumaan mennessä olen edelleen hieman poissa tolaltani. Jätän kissalle huovan nojatuolin eteen. Siltä varalta, että sille tulee kylmä. Lukitsen makuuhuoneen oven, jotta en joutuisi nukkumaan koiranunta. Jään kuulostelemaan ääniä oven läpi. Esimerkiksi pienen harmaaturkkisen kissan salamurhayrityksiä... Mutta en kuule pihaustakaan. Kuuluu vain tuulen humina pihan puissa.

Oikein kaunis toipumistarina, tykkäsin monesta asiasta mutta en ihan kaikesta. Uusi maaseutukoti on ja puutarha on kuvattu viehättävästi. Amanden matkat luomansa muistopuun luokse ovat tosi koskettavia, samoin se kuinka hän auttaa Richardia tämän masennusjakson aikana. Ilo siitä, kun mullasta nousee ensimmäiset vihreät versot on tarttuvaa. 

Amanden toipumismatka on minun makuuni vähän liiankin silkoinen. Kun hän pääsee muutaman kuukauden jälkeen lamaannuksesta yli, kaikki alkaa sujua kuin tanssi eikä toipumisessa ole minkäänlaista takapakkia. Puutarhassa kasvaa vaikka mitä, rautakaupasta löytyy aina kaikkea mitä hän tarvitsee, ihmissuhteet jatkuvat kuten ennen ja keksiipä hän itselleen uuden työnkin. Onneksi hän ei rakastu keneenkään, se olisi ollut jo liikaa. 

Kirjaa on luettu paljon, arvio on esimerkiksi blogeissa Sheferijm - Ajatuksia kirjoista!, Kirjahamsterin lukuvinkit ja Kirjat kertovat. 

Lastenkirjalauantai: Jenna Kostet & Kaisu Sandberg: Milli, Mölli ja surunmaalaaja

 

Jenna Kostet & Kaisu Sandberg: Milli, Mölli ja surunmaalaja

Myllylahti 2020

37 s.

Suru on ikävä mutta tärkeä aihe lastenkirjallisuudessa. Jenna Kostet ja Kaisu Sandberg käsittelevät asiaa koskettavasti mutta lämpimästi uutuuskuvakirjassaan. Millin isotäti on kuollut, mistä hän on tietysti surullinen. Suru alkaa riistäytyä hallitsemattomaksi, kun Millin kotipihaan ilmestyy surunmaalaajaksi esittäytyvä poika. Tämä vetää Millin suuren sateenvarjonsa alle, ja sieltä käsin kaikki näyttäytyy harmaana ja ilottomana. Mölli yrittää kiinnittää Millin huomion siinä onnistumatta. Lopulta Millin vanhemmat huomaavat, että nyt suru on mennyt liiallisuuksiin. Isä vie Millin ulos, ja samalla Mölli piilottaa surunmaalaajan sateenvarjon. Milli ymmärtää, että surun on aika tulla ja sen on aika mennä, se on vieras ohikulkumatkalla eikä pysyvä asukas.

Matkalla kouluun Milli huomaa, että koko maailma on muuttunut yön aikana harmaaksi. Häntä vastaan kävelee vanha harmaa mies, joka taluttaa harmaita vinttikoiria, puut eivät ole enää keltaisia ja oransseja niin kuin syksyllä kuuluisi olla, vaan nekin näyttävät oudon värittömiltä. Kadulla vastaan ajaa harmaita autoja, ja taivaskin näyttää harmaalta, vaikka säätiedot lupasivat pelkkää auringonpaistetta.

- Minusta tuntuu kuin minulla olisi päälläni mummolan vanha täkki, joka on niin painava, ettei sen alla voi kunnolla liikkua. Tai aivan kuin jalkoihini olisi sidottu kahvakuulat, joiden kanssa äiti jumppaa iltaisin. Ihan kuin silmilläni olisi tummennetut aurinkolasit ja päässäni karvahattu, joka estää minua kuulemasta kunnolla, Milli sanoo pojalle, joka nyökkää ja laittaa kätensä Millin hartioille.

Tunsin lukiessa välillä suurta toivottomuutta ja turhautuneisuuttakin. Voi miksi surunmaalaaja pitää Millistä niin tiukasti kiinni! Onneksi Mölli ei luovuta, ja onneksi surunmaalaaja päästää lopulta otteensa! Tarinassa on paljon liikuttavia kohtia, kuten se miten surunmaalaaja maalaa Millin ja tämän huoneen sekä Möllin yritys siivota koti puhtaaksi surusta. Milli on jo tarinan alussa surullinen, mutta tuntee vielä iloakin, kunnes suru valtaa kaiken tilan. Synkkä tunnelma on vallalla pitkän aikaa, ihan vasta viimeisillä sivuilla Milli havahtuu huomaamaan että kivoja asioita on yhä olemassa.

Alakuloisesta tunnelmasta huolimatta tarina on kaunis ja lohdullinen. Se muistuttaa niin lapsia kuin aikuisia siitä, että: 

Surut vain tulevat ja menevät, ja niille täytyy pitää hetki seuraa ennen kuin ne jatkavat matkaansa. 

Viisaita sanoja!

Tässä kirjassa menehtynyt on iäkäs isotäti. Toivoisin surukirjallisuuteen lisää teoksia, joissa kaivataan nuorempaa henkilöä, kuten vanhempaa tai sisarusta. Isovanhempia ja lemmikkejä surraan jo melko kattavasti, mutta tarvetta on käsitellä lasten kanssa myös muiden poissaoloa. 

Tämä on luettu myös Kirjavinkeissä.

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi
WSOY 2016
304 s.

Automaatti alkoi sylkeä valokuvia kaukaloon. Anna seisoi kauempana, hyllyn edessä lähellä valokuvausliikkeen ulko-ovea ja pyöritteli käsissään hopeanväristä kehystä. Poimin yhden kuvista käteeni ja yritin arvioida sen valoisuutta, värisävyjä ja terävyyttä. Se kehystettäisiin siunaustilaisuuteen, jossa sen paikka olisi samalla pöydällä kukka-asetelman ja kastekynttilän kanssa. Pienen ihmishahmon ylle levitellyn valkoisen kastemekon alta erottuivat letkujen kirjomat kasvot, joilla oli Annan nenä ja minun leukani ja suuni. Tunnin kuvassa päivän elämä. 

Tuomas Juntusen esikoisteos Tuntematon lapsi on kirja, joka vetää sanattomaksi. Se on ainoa kirja, jota lukiessa olen itkenyt ensimmäisellä sivulla, ja itkenyt useamman kerran ennen viimeistä sivua. Se on äärettömän tärkeä kirja yhden päivän kestäneestä elämästä sekä isän - miehen - oikeudesta surra ja näyttää surunsa. Se kertoo karun tarinan pariskunnan kypsymisestä lapsenhankintaan, raskausajasta ja siitä, mitä tapahtuu kun vanhemmat joutuvat kohtaamaan kauhistuttavan asian, lapsensa menetyksen.

Samalla se on pehmeä ja lämmin kertomus. Pieni tyttö sai elää vain hetken, mutta vanhemmat saivat sinä lyhyenä aikana kokea paljon. Kirjassa ei etsitä syyllisiä, ei kirota maailman epäreiluutta, ei heittäydytä marttyyreiksi. Siinä iloitaan jokaisesta hetkestä lapsen kanssa, kiitetään arvostavasta kohtelusta, välitetään ja ollaan itse välittämisen kohteena.

En tiedä johtuuko asiasta vai Juntusen tyylistä kirjoittaa, mutta Tuntemattomassa lapsessa on paljon tunteita herättäviä lauseita. Joskus itkettää, joskus tuntee iloa, toisinaan on lohdullinen olo. Vai mitä sanotte esimerkiksi näistä:

- Sinä teit tänään semmosia asioita, joihin minä en olis pystynyt, isä sanoi ja lähti kulkemaan parkkipaikalle päin ennen kuin keksin mitä vastaisin. 

(...)

Tästä kivisestä pellosta vääntäisimme Martan haudalle muistomerkin.

(...)

En antanut itkun häiritä laulamistani; tämä oli minun tilaisuuteni laulaa kehtolaulu nukahtavalle lapselleni, ja siitä oli riitettävä isänä olemisen kokemusta loppuelämäksi.

(...)

Ja silti: minun oli ryhdyttävä kirjoittamaan tehdäkseni Martan todellisemmaksi sekä meille itsellemme että myös niille, jotka eivät saaneet pitää Marttaa sylissään tai edes nähdä sitä.

Sanon vielä uudestaan, että Tuntematon lapsi on äärettömän hieno ja tärkeä kirja äärimmäisen vaikeasta asiasta. 

Haluan laittaa kirjan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan "suomalaisesta miehestä kertova kirja". On hurjan hyvä asia ja myös rohkea teko, että mies kirjoittaa miehen surusta. Olen kuullut tapauksesta, jossa ihmeteltiin miksi isä haki sairaslomaa töistä lapsen kuoleman jälkeen. Se ihmetytti ja suututtaa edelleen. Onko oikeasti olemassa ihmisiä, joiden mielestä on vain äidin oikeus olla surun lamauttama? 

Tuntematon lapsi on luettu myös Lukutoukan kulttuuriblogissa, Nannan kirjakimarassa, Kirjasähkökäyrässä, Meille syntyi surussa sekä Lapselliset miehet - blogissa.