Sarah Ann Juckes: Satakieltä etsimässä

 

Sarah Ann Juckes: Satakieltä etsimässä

Englanninkielinen alkuteos The Hunt for the Nightingale(2022)

Kuvittanut Sharon King-Chai

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Sitruuna 2023

251 s. 

Varoituksen sana, tässä on lastenkirja jota ei pysty lukemaan silmät kuivina. 

Yhdeksänvuotias Jasper odottaa satakieltä ja siskoaan mutta kumpikaan ei tule. Vanhemmat sanovat Rosien olevan paremmassa paikassa. Jasper päättelee sen olevan tietyn huoltoaseman ja uskoo, että sekä satakieli että Rosie ovat siellä. Vaellukset siskon kanssa saavat hänet luottavaiseksi pärjäämisensä suhteen, joten hän pakkaa reppunsa ja lähtee etsintäretkelle. 

Matka huoltoasemalle on pitkä eikä siitä puutu vaikeuksia. Jasper jää pois bussin kyydistä kesken matkaa ja joutuu jatkamaan jalkaisin, matkalla on laidun pelottavine lehmineen, yö ja ukkonen yllättävät, raha ei riitä ruokaan ja niin edelleen. Matkalla kohdatut ihmiset ovat kuitenkin ystävällisiä ja avuliaita ja auttavat Jasperia eteenpäin. Osa heistä kuitenkin tunnistaa hänet uutisista, mikä saa Jasperin pakenemaan. Kun poliisi etsii häntä, on kiirehdittävä huoltoasemalle ennen kuin poliisi tavoittaa hänet. Vaivalloisen taipaleen jälkeen hän pääsee kohteeseen, mutta joutuu siellä kohtaamaan kipeän totuuden. 

"Sinä lupasit. Sinä lupasit", sanon pyöriessäni ympäri. "Minä kävelin kauhean pitkän matkan ja minun piti löytää sinut samalla lailla kun löysin Busterin ja renkaan ja jalkapallon. Ja minä tein kaiken mitä voin. Ihan oikeasti. Niin että tule pois piilosta!"

Ääneni kaikuu puista takaisin niin kuin minä olisin se, joka meistä on eksynyt.

Minulla ei ole pilliä eikä astinkiviä, joita pitkin voisin hyppiä. Rosieta ei näy, kun kyyristyn katsomaan pensaiden alle, eikä edes silloin, kun yritän kiivetä puuhun löytääkseni hänet sen latvasta.

Juoksen, kompastun ja juoksen taas, läpsin puita ja katselen ylös ja alas ja ympärille ja huudan Rosien nimeä minkä keuhkoista lähtee, mutta häntä ei vain näy missään. Kartta on pudonnut johonkin, joten nyt minäkin olen eksyksissä ja mietin, näkeekö myös Rosie tämän saman pimeän siellä, missä on.

"Tule nyt", sanon, mutta enää kuiskaten. "Tämä on parempi paikka. Parempi paikka on se, kun sinä olet minun kanssani."

Tämä on upea kirja, kaikessa sydäntäsärkevyydessään aivan järisyttävä. Juckes tavoittaa hienosti lapsen ajatusmaailman ja logiikan, ja saa lukijan ymmärtämään miksi laitumella oleva lehmä on pelottava ja miltä paniikkikohtaus tuntuu. Jasperin hätä tulee ihon alle. Asiat kääntyvät etsintäretken jälkeen paremmalle tolalle, mutta lukemisesta jää päällimmäiseksi tunteeksi suru. 

Kansikuva on kaunis ja houkutteleva, ja saattaa lupailla sellaista seikkailua mitä tässä ei ole. Kovin pienille lapsille en tätä suosittele ainakaan yksin luettavaksi. Parempi että vanhempi on mukana, jotta vaikeista asioista voidaan puhua heti. Aikuisille lämmin lukusuositus, tästä opastusta siihen miten kuolemasta puhumista ei tule vältellä ja miten lasta ei pidä jättää yksin surunsa kanssa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 9, "kirjassa joku karkaa".

Satakieltä etsimässä on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta. 

Lastenkirjalauantai: Jenna Kostet & Kaisu Sandberg: Milli, Mölli ja surunmaalaaja

 

Jenna Kostet & Kaisu Sandberg: Milli, Mölli ja surunmaalaja

Myllylahti 2020

37 s.

Suru on ikävä mutta tärkeä aihe lastenkirjallisuudessa. Jenna Kostet ja Kaisu Sandberg käsittelevät asiaa koskettavasti mutta lämpimästi uutuuskuvakirjassaan. Millin isotäti on kuollut, mistä hän on tietysti surullinen. Suru alkaa riistäytyä hallitsemattomaksi, kun Millin kotipihaan ilmestyy surunmaalaajaksi esittäytyvä poika. Tämä vetää Millin suuren sateenvarjonsa alle, ja sieltä käsin kaikki näyttäytyy harmaana ja ilottomana. Mölli yrittää kiinnittää Millin huomion siinä onnistumatta. Lopulta Millin vanhemmat huomaavat, että nyt suru on mennyt liiallisuuksiin. Isä vie Millin ulos, ja samalla Mölli piilottaa surunmaalaajan sateenvarjon. Milli ymmärtää, että surun on aika tulla ja sen on aika mennä, se on vieras ohikulkumatkalla eikä pysyvä asukas.

Matkalla kouluun Milli huomaa, että koko maailma on muuttunut yön aikana harmaaksi. Häntä vastaan kävelee vanha harmaa mies, joka taluttaa harmaita vinttikoiria, puut eivät ole enää keltaisia ja oransseja niin kuin syksyllä kuuluisi olla, vaan nekin näyttävät oudon värittömiltä. Kadulla vastaan ajaa harmaita autoja, ja taivaskin näyttää harmaalta, vaikka säätiedot lupasivat pelkkää auringonpaistetta.

- Minusta tuntuu kuin minulla olisi päälläni mummolan vanha täkki, joka on niin painava, ettei sen alla voi kunnolla liikkua. Tai aivan kuin jalkoihini olisi sidottu kahvakuulat, joiden kanssa äiti jumppaa iltaisin. Ihan kuin silmilläni olisi tummennetut aurinkolasit ja päässäni karvahattu, joka estää minua kuulemasta kunnolla, Milli sanoo pojalle, joka nyökkää ja laittaa kätensä Millin hartioille.

Tunsin lukiessa välillä suurta toivottomuutta ja turhautuneisuuttakin. Voi miksi surunmaalaaja pitää Millistä niin tiukasti kiinni! Onneksi Mölli ei luovuta, ja onneksi surunmaalaaja päästää lopulta otteensa! Tarinassa on paljon liikuttavia kohtia, kuten se miten surunmaalaaja maalaa Millin ja tämän huoneen sekä Möllin yritys siivota koti puhtaaksi surusta. Milli on jo tarinan alussa surullinen, mutta tuntee vielä iloakin, kunnes suru valtaa kaiken tilan. Synkkä tunnelma on vallalla pitkän aikaa, ihan vasta viimeisillä sivuilla Milli havahtuu huomaamaan että kivoja asioita on yhä olemassa.

Alakuloisesta tunnelmasta huolimatta tarina on kaunis ja lohdullinen. Se muistuttaa niin lapsia kuin aikuisia siitä, että: 

Surut vain tulevat ja menevät, ja niille täytyy pitää hetki seuraa ennen kuin ne jatkavat matkaansa. 

Viisaita sanoja!

Tässä kirjassa menehtynyt on iäkäs isotäti. Toivoisin surukirjallisuuteen lisää teoksia, joissa kaivataan nuorempaa henkilöä, kuten vanhempaa tai sisarusta. Isovanhempia ja lemmikkejä surraan jo melko kattavasti, mutta tarvetta on käsitellä lasten kanssa myös muiden poissaoloa. 

Tämä on luettu myös Kirjavinkeissä.

Lastenkirjalauantai: Kirsi Alaniva: Luutarhan tarinoita

 

Kirsi Alaniva: Luutarhan tarinoita

Kuvittanut Marjo Nygård

Karisto 2020

37 s.

Kuolema ei ole tavallisimpia aiheita lastenkirjallisuudessa, vielä vähemmän niin että kirjassa tuodaan esiin kuolemakulttuuria eri puolilla maailmaa. Kirsi Alanivan kirjalla on siis vahva paikkansa osana lastenkirjallisuuden vaikeita mutta tärkeitä aiheita. 

Kirjassa tavataan 15 eri hahmoa, joiden elämä ja kuolema kerrotaan muutamalla lauseella. Lisäksi jokaisen kohdalla kerrotaan, miten häntä muistetaan kuoleman jälkeen. Sivulla on myös tietolaatikko, jossa kerrotaan kyseisen kulttuurin tai uskonnon tavasta haudata vainaja ja muistaa kuolleita.

Tässä poseeraavat Abigail ja Agus. Heidän kipinöivä avioliittonsa kesti yli seitsemänkymmentä vuotta. Tarinoiden mukaan he riitelivät niin usein ja niin äänekkäästi, että kanat pakenivat aina sulat pöllyten riisipelloille, kun sanasota alkoi. Jokaisen muhkean riidan päätteeksi taloon syntyi aina uusi lapsi. 

Suku on vuosikymmenien saatossa paisunut yli satapäiseksi, ja nuorimmat eivät ole koskaan nähneet Abigailia ja Agusta elävinä. Mutta joka kolmas vuosi he tapaavat heidät kuolleina. Kylässä on nimittäin tapana kaivaa vainajat esiin aina silloin tällöin. Isoäiti Tulak, pariskunnan vanhin tytär, avaa silloin arkkujen kannet ja harjaa ruoholuudan kanssa molempien muumiot lempeästi. Sen jälkeen arkut tuuletetaan tomusta, ja vainajille vaihdetaan puhtaat vaatteet.

Pidän siitä, kuinka lempeästi kuolemasta on kerrottu. Aihe ja hahmot ovat sellaisia, että tässä olisi ollut helppo vetää överiksi, tehdä sellainen yök-ällö-muumio-juttu, jossa itse kuolemateema olisi jäänyt taustalle, melkein unohduksiin. Nyt se tuodaan esille luonnollisena asiana, jota ei tarvitse pelätä. Lukemisesta jää lämmin, lohdullinen olo. 

Luutarhan tarinoita on luettu myös blogeissa Lastenkirjavuosi ja Luetaanko tämä?

Lastenkirjalauantai: Anja Portin: Radio Popov

 

Anja Portin: Radio Popov

Kuvittanut Miila Westin

S&S 2020

288 s.

Huh, nyt tuli luettua sellainen lastenkirja että vetää melkein sanattomaksi ja kylmät väreet kulkevat iholla. Itkettääkin vähän. Radio Popov on valtavan hieno paketti, jossa suuria asioita käsitellään koskettavasti ja lämpimästi. 

Yhdeksänvuotias Alfred on yksin kotona, taas. Isä on matkoilla, taas. Tällä kertaa isä on unohtanut jättää rahaa, eikä Alfred tiedä mistä saa ruokaa sitten kun makaronit, hapankorput ja maustekurkut loppuvat. Yhtenä yönä hän ei saa unta sängyssään, ja kokeilee tulisiko uni eteisen lattialla. Yhtäkkiä postiluukusta kolahtaa sanomalehti, jonka välissä on omena, voileipä ja villasukat. Alfred on kummissaan. Seuraavana yönä hän kohtaa postinjakajan ja tutustuu Amanda Lehtimajaan, Herkkäkorvaiseen, joka jakaa postin välissä syötävää ja villasukkia Unohdetuille lapsille. Alfred lähtee Amandan mukaan ja osallistuu yöllisille kierroksille. Kun he löytävät Amandan luota vanhan radion, he keksivät että Afred voi alkaa tehdä radio-ohjelmaa muille Unohdetuille. Jotta kukaan ei tuntisi olevansa yksin, vaan tietäisi että kohtalontovereita on. 

Kouluun! Todellisuus lävähti päin kasvojani. Oli syysloman viimeinen päivä ja seuraavana päivänä minun olisi mentävä taas kouluun. Arki alkaisi. Mutta entä sitten? Mihin menisin koulusta? Missä söisin välipalan? Söisinkö ylipäänsä enää koskaan välipalaa? Syvä huokaus vavahdutti minua kantapäistä asti. Amanda läpsäytti nopeasti korvalehteään ja vilkaisi minua toruvasti.

"Anteeksi, en muistanut", sanoin hiljaa ja huokaisin taas. 

Niin kauan kuin asuisin Amandan luona, hänen korvansa joutuisivat jatkuvasti koetteille, jos huokaukseni eivät vähenisi. Ja jos hän kyllästyisi korviensa värähtelyyn, hän ajaisi minut ehkä pois. Minun olisi päästävä eroon huokauksista, mutta miten? Voisiko itseään, kaikkea sitä mitä oli kasautunut sisälle vuosien varrella, noin vain muuttaa? Entä voisiko sitä mikä oli kadonnut ties minne avaruuteen, oman nimensä kaikua jonkun toisen äänessä, saada joskus takaisin? Miettiessäni, miten päästä pois tuolta huokausten iänikuiselta umpikujalta, minut valtasi äkkiä suunnaton halu tehdä jotain tärkeää.

Ensin ne surulliset asiat. Alfred ei ole koskaan nähnyt äitiään, isä sanoo tämän kadonneen. Isä on usein poissa kotoa, ja kotona ollessaan hän on poissaoleva. Alfred ei ole varma nimestään, koska ei ole vuosiin kuullut isänsä sanovan sitä. Hän on kouluun mennessään änkyttänyt A:ta, ja opettaja on ehdottanut Alfredia. Koulussa Alfred on yksin, hänellä ei ole kavereita. Kaikkien Unohdettujen lasten perhe-elämä on murheellista kovin monesta syystä, on alkoholismia, ylisuojelevia vanhempia, väsymystä ynnä muuta. Eli oikeastaan kaikki suru kietoutuu aikuisiin, siihen miten he toimivat tai miten eivät toimi, miten he unohtavat että lapsilla on tunteet ja heidät täytyy nähdä.

Onneksi tarinassa on myös iloa. Amanda ja opettaja Tähtinen ovat niitä aikuisia, jotka näkevät ja kuulevat lasten hädän ja pystyvät auttamaan. Alfred tutustuu ensin Iirikseen, ja joulujuhlan aikana muihinkin Unohdettuihin. Ystävyyssuhteita syntyy, ja ainakin hetken kaikilla on hauskaa. 

Alfredin radio-ohjelmat ovat kiinnostavia. Hänellä ei ole varsinaista käsikirjoitusta, joskus hän hahmottelee etukäteen mistä puhuu, joskus tuntuu improvisoivan. Hän kertoo uusista eläinystävistään, tai kirjoista joissa on orpoja / hylättyjä lapsia, tai radioaalloista ja avaruudesta. On myös asioita, joista hän voisi kertoa, kuten vallankumoukset; niistä hän tietää paljon. Tai huonot vitsit, jos hän keksisi yhtään. Mutta koska ohjelma tulee vain kerran viikossa ja vain tunnin ajan, siinä on aina aikaa myös sen hetkisten tunteiden ja ajatusten kertomiselle. 

Lastenkirjallisuudessa on viime aikoina ollut vallalla kohellus, jossa tarina jää hulluttelun jalkoihin. Ehkä siksi Radio Popov kosketti niin syvältä, koska siinä on vahva tarina ja loppuun asti surullinen vire. Aikuiset eivät tajua, mitä tekevät lapsille, eivätkä lapset osaa hakea apua. Onneksi on Amanda ja muut Herkkäkorvaiset, jotka tulevat hätiin huokauksia kuullessaan. Ja onneksi Alfred löytää radion, jolla voi luoda yhteenkuuluvuutta Unohdettujen lasten kesken.

Hieno hieno kirja, puhutteleva lukukokemus.  

Radio Popov on luettu myös Kirjavinkeissä. 

Lastenkirjalauantai: Miikka Pörsti: Gorilla

 

Miikka Pörsti: Gorilla

Kuvittanut Anne Vasko

S&S 2020

32 s.

Päiväkoti-ikäisellä Einolla on erikoinen ominaisuus, kun jokin surettaa, huvittaa tai muuten herättää voimakkaita tunteita, hän menee palasiksi. Itse hän osaa kiinnittää takaisin vain pari pientä osaa, muuten aikuisten on autettava. Aikuiset sanovat, ettei hänen pitäisi kokea tunteita niin vahvasti, mutta Eino ei voi sille mitään. 

Päiväkodissa on usein vaikeaa, koska siellä on tavallisten lasten lisäksi Gorilla. Iso, ilkeä, muita pelotteleva, joka jahtaa Einoa kunnes tämä hajoaa. Eräänä päivänä päiväkotiin on tullut uusi poika, Väinö, jolla myös on tapana mennä palasiksi. Yhdessä pojat huomaavat, että Gorilla ei olekaan yhtä pelottava kuin ennen. Vaan mitä tapahtuukaan Gorillalle sitten, kun Eino ja Väinö menevät tervehtimään sitä?

Vielä illallakin Eino repesi, kun hän huomasi pellenenän piirongin päällä. Hän nauroi katketakseen ja katkesikin. Isää ja äitiä ei enää huvittanut, kun he korjasivat Einon ties kuinka monetta kertaa samana päivänä. 

(...)

Joskus Gorilla nappasi osan Einosta ja kiipesi sen kanssa johonkin. Yhtenä iltana isä huomasi, että Einolta puuttui hanskan sisältä käsi. Äiti kävi kiipeämässä käden talteen päiväkodin lipputangosta.

(...)

Gorilla yritti yhä säikytellä Einoa ja Väinöä, muttei onnistunut siinä enää yhtä hyvin. Joskus pojista irtosi palanen tai kaksi, nänni, pikkuvarvas tai kynsi, mutta ei mitään sen isompaa.

Olen aivan myyty tälle kirjalle. Kiusaamisesta on kirjoitettu monta kuvakirjaa, mutta tämä on ehdottomasti yksi parhaista. Palasiksi hajoaminen on melkoisen karua, mutta ei pelottavaa koska se on kirjoitettu ja kuvitettu hauskasti.

Tarina on tärkeä muistutus siitä, että kiusaamista tapahtuu jo päivähoidossa, ei vasta koulussa. Samalla se näyttää, että vastukset voi voittaa yhdessä. Yksikin ystävä riittää siihen, että tilanne paranee huomattavasti, ehkä jopa muuttuu kokonaan. 

Luulen, että kiusaamisaihetta on helppo lähestyä tämän kirjan avulla. On hienoa, että Eino ei mene rikki vain kiusaamistilanteissa, vaan myös hauskoissa. Se osoittaa lapsille, että on ihan okei tuntea vahvasti, tunteita ei tarvi piilottaa. 

Se mikä minua järkyttää, on aikuisten sokeus. Että vaikka Eino on jatkuvasti palasina päiväkodissa, hänelle sanotaan vaan että älä eläydy niin vahvasti, mutta kukaan ei mieti mistä hajoaminen johtuu. Että vaikka joskus palasia puuttuu, aikuiset eivät havaitse jonkun olevan vialla. Kukaan ei kysy, mikä on niin hauskaa tai kamalaa, että Eino pitää koota vähän väliä uudelleen. Onneksi mukaan tulee Väinö, ja onneksi tarina päättyy onnellisesti. 

Hieno kirja, jota suosittelen lukemaan lapsille niin päivähoidossa, eskarissa kuin miksei eka-tokaluokkalaisillekin. 

Lastenkirjalauantai: Madeleine Bernadotte: Stella ja salaisuus

Madeleine Bernadotte: Stella ja salaisuus
Teksti ja idea: Madeleine Bernadotte ja Karini Gustafson-Teixeira
Käsikirjoitus ja teksti: Marie Oskarsson
Kuvitus Stina Lövkvist
Suomentanut Katriina Kauppila
Otava 2020
142 s.

Ruotsin prinsessa Madeleine on ideoinut ja osin myös kirjoittanut lastenkirjan, joka yllätti minut iloisesti. Ensinnäkin, jotenkin olin olettanut että kyseessä on kuvakirja mutta ei, tämä on romaani. Toiseksi, äkkiä voisi ajatella että prinsessa kirjoittaa vaaleanpunaisesta prinsessaelämästä mutta ei, nyt ollaan monien vakavien asioiden äärellä.

Stella on muuttanut New Yorkista Ruotsiin, ja uusi kouluvuosi on alkamassa. Moni asia ärsyttää ja jännittää. Uusperheen keskinäiset välit ovat kireät, osin väärinymmärrysten ja yliyrittämisen takia. Uusi maa, erilaiset tavat, uusi koulu ja uudet ihmiset jännittävät. Alku on hankalaa, mutta pian Stella saa uusia ystäviä. Eräänä päivänä Elena kertoo Stellalle salaisuuden, jota ei saa kertoa kenellekään. Stella kuitenkin kokee salaisuuden painon niin raskaana, että hänen on uskouduttava isälle. Isä lohduttaa ja sanoo, että Stella on tehnyt oikean ratkaisun, sillä on asioita joita ei ole tarkoitettu lasten kannettavaksi vaan ne pitää aikuisten hoitaa kuntoon. 

Moni asia on tässä maassa toisin. Oppilaiden täytyy esimerkiksi olla ulkona välitunneilla, vaikka sadepilvet roikkuvat raskaina koulunpihan yllä. Stella vilkuilee ympärilleen. Kukaan ei näytä välittävän. He pelaavat jalkapalloa ja leikkivät, ihan kuten tavallisesti.

- Tule, mennään tuonne, sanoo Isabelle.

Hän kiskoo Stellaa pyörätelineille, missä Amira, Ali ja Elena jo norkoilevat katoksen alla. 

- No, millaista tennis oli? Ali kysyy.

- Se oli oikeastaan ihan ookoo, sanoo Stella. 

- Niin että sinä olet jo ihan sairaan taitava.

He katsovat toisiaan ja alkavat tirskua. Isabelle ja Amira näyttävät kysyviltä.

- Mitä nyt? Mikä on noin hauskaa? kysyy Amira.

- Ei mikään, sanoo Stella.

- Tennis vain... svoosh! sanoo Ali ja tekee muutaman iskun ilmaan.

Stella ei pysty hillitsemään itseään.

Hän nauraa niin että ei melkein saa henkeä.

- Eihän teidän kanssa pysty juttelemaan! Mille te nauratte? kysyy Isabelle.

- En tiedä... sanoo Ali ja nauraa ihan kaksinkerroin.

Se tarttuu. Elenakin alkaa tirskua. Stella saa naurukohtauksen. Kukaan ei pysty selittämään mitään, kaikki kolme ovat saaneet tartunnan naurubasillista.

- Te ette ole ihan viisaita. Tule Amira, lähdetään, sanoo Isabelle happamasti.

He menevät puolijuoksua pihan yli päät yhdessä.

Stella tulee yhtäkkiä ajatelleeksi koulua kotona. Mitä hänen ystävänsä tekevät nyt? Ajattelevatko hekin joskus häntä? Vai ovatko he jo unohtaneet hänet? Ärsyttävät kyyneleet lymyävät taas yhtäkkiä silmäkulmissa. "Kaikki täällä on niin kummallista. Minä kaipaan kotiin. minä kaipaan ystäviäni", hän ajattelee.

Kirjassa on todella paljon vaikeita aiheita, kuten lapsen oikeus koskemattomuuteen, yli-innokas äitipuoli, äidin ikävä, kulttuurierot, fyysinen välimatka, koulumaailmassa oleva paine että kaikkien pitäisi olla tietynlaisia... Kokonaisuus pysyy kasassa eikä se ole liian raskas lukijalle. Huumori ja lasten ilo on osa tarinaa. Päällimmäiseksi kokemukseksi minulle jäi Stellan ja kavereiden ystävyys, joka muodostuu tiiviiksi jo lyhyen tuttavuuden jälkeen. Kirjassa nostetaan hienosti esiin se, että on aina parempi sanoa ääneen se mikä vaivaa, on kyse sitten isosta tai pienestä asiasta. Jos et halua halata etäistä sukulaista vaikka tämä haluaa aina halata sinua, on ok sanoa että et pidä halailusta. Tai että olisi kiva kysyä ensin, mitä toinen haluaa harrastaa, ennen kuin ostaa lahjaksi uuden harrastuksen.

Jäi olo, että olisi kiva lukea Stellan kuulumisista lisää. Onko Ruotsissa asuminen todellakin väliaikaista, niin kuin on suunniteltu? Onko äiti hankkimassa Stellalle isäpuolen? Onko äitipuoli relaamassa yhtään, vai pysyykö hän aina yhtä hyperaktiivisena ja nipona? Miten Elenalle käy, miten hänen elämänsä jatkuu? 

Lukuhaasteen sivuraide 15. Jessica Walton: Olen ystäväsi aina

Jessica Walton: Olen ystäväsi aina
Englanninkielinen alkuteos Introducing Teddy
Kuvittanut Dougal MacPherson
Suomentanut Emma Alftan
Otava 2016
32 s.

Sukupuoli-identiteetti on noussut vahvasti esiin niin erilaisissa keskusteluissa kuin kirjallisuudessa. Nuortenkirjoja on muutama, lastenkirjoja vähemmän. Kuvakirjoista ensimmäinen - suomennettu - aihetta käsittelevä lienee Olen ystäväsi aina, alaotsikko tarina rohkeudesta ja rakkaudesta.

Tuomas on poika ja Erkki on nallepoika. He ovat yhdessä aina, leikkivät ja viihtyvät. Kunnes kerran Erkki on alakuloinen. Tuomas haluaa tietää mikä Erkkiä vaivaa, mutta Erkki ei meinaa uskaltaa kertoa. Että oikeastaan hän kokee olevansa Elli. 

Tuomas kuitenkin muistuttaa, että hän on aina Erkin ystävä, on tämä sitten Erkki tai Elli. Myöskään kolmannella kaveruksella, Aadalla, ei tunnu olevan mitään ongelmaa Erkin identiteetin kanssa.

Kirjassa on kuvattu ja kerrottu todella hienosti se, miten ennakkoluulottomia ja suvaitsevaisia lapset ovat. Kaveri ja ystävyys ei muutu, vaikka etunimi muuttuu. Erkin epävarmuus ja ystävän menettämisen pelko ovat koskettavia asioita, mutta Tuomaan ja Aadan reaktio luo lämpimän tunnelman. 

Tässä on erinomainen kirja, jonka kautta sukupuoli-identiteettiä voi käsitellä lapsen kanssa. Toinen vastaava kuvakirja on Jeanne Willisin Kroko mekossa, jossa poikakrokotiili haluaa pukeutua mekkoon ja käyttää korkokenkiä. 

Helmet-lukuhaasteeseen kuitataan kohta 46, "kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö". Vaikka Erkki / Elli on nalle, hänet ehdottomasti lasketaan henkilöksi.