Lastenkirjalauantai: Anja Portin: Radio Popov

 

Anja Portin: Radio Popov

Kuvittanut Miila Westin

S&S 2020

288 s.

Huh, nyt tuli luettua sellainen lastenkirja että vetää melkein sanattomaksi ja kylmät väreet kulkevat iholla. Itkettääkin vähän. Radio Popov on valtavan hieno paketti, jossa suuria asioita käsitellään koskettavasti ja lämpimästi. 

Yhdeksänvuotias Alfred on yksin kotona, taas. Isä on matkoilla, taas. Tällä kertaa isä on unohtanut jättää rahaa, eikä Alfred tiedä mistä saa ruokaa sitten kun makaronit, hapankorput ja maustekurkut loppuvat. Yhtenä yönä hän ei saa unta sängyssään, ja kokeilee tulisiko uni eteisen lattialla. Yhtäkkiä postiluukusta kolahtaa sanomalehti, jonka välissä on omena, voileipä ja villasukat. Alfred on kummissaan. Seuraavana yönä hän kohtaa postinjakajan ja tutustuu Amanda Lehtimajaan, Herkkäkorvaiseen, joka jakaa postin välissä syötävää ja villasukkia Unohdetuille lapsille. Alfred lähtee Amandan mukaan ja osallistuu yöllisille kierroksille. Kun he löytävät Amandan luota vanhan radion, he keksivät että Afred voi alkaa tehdä radio-ohjelmaa muille Unohdetuille. Jotta kukaan ei tuntisi olevansa yksin, vaan tietäisi että kohtalontovereita on. 

Kouluun! Todellisuus lävähti päin kasvojani. Oli syysloman viimeinen päivä ja seuraavana päivänä minun olisi mentävä taas kouluun. Arki alkaisi. Mutta entä sitten? Mihin menisin koulusta? Missä söisin välipalan? Söisinkö ylipäänsä enää koskaan välipalaa? Syvä huokaus vavahdutti minua kantapäistä asti. Amanda läpsäytti nopeasti korvalehteään ja vilkaisi minua toruvasti.

"Anteeksi, en muistanut", sanoin hiljaa ja huokaisin taas. 

Niin kauan kuin asuisin Amandan luona, hänen korvansa joutuisivat jatkuvasti koetteille, jos huokaukseni eivät vähenisi. Ja jos hän kyllästyisi korviensa värähtelyyn, hän ajaisi minut ehkä pois. Minun olisi päästävä eroon huokauksista, mutta miten? Voisiko itseään, kaikkea sitä mitä oli kasautunut sisälle vuosien varrella, noin vain muuttaa? Entä voisiko sitä mikä oli kadonnut ties minne avaruuteen, oman nimensä kaikua jonkun toisen äänessä, saada joskus takaisin? Miettiessäni, miten päästä pois tuolta huokausten iänikuiselta umpikujalta, minut valtasi äkkiä suunnaton halu tehdä jotain tärkeää.

Ensin ne surulliset asiat. Alfred ei ole koskaan nähnyt äitiään, isä sanoo tämän kadonneen. Isä on usein poissa kotoa, ja kotona ollessaan hän on poissaoleva. Alfred ei ole varma nimestään, koska ei ole vuosiin kuullut isänsä sanovan sitä. Hän on kouluun mennessään änkyttänyt A:ta, ja opettaja on ehdottanut Alfredia. Koulussa Alfred on yksin, hänellä ei ole kavereita. Kaikkien Unohdettujen lasten perhe-elämä on murheellista kovin monesta syystä, on alkoholismia, ylisuojelevia vanhempia, väsymystä ynnä muuta. Eli oikeastaan kaikki suru kietoutuu aikuisiin, siihen miten he toimivat tai miten eivät toimi, miten he unohtavat että lapsilla on tunteet ja heidät täytyy nähdä.

Onneksi tarinassa on myös iloa. Amanda ja opettaja Tähtinen ovat niitä aikuisia, jotka näkevät ja kuulevat lasten hädän ja pystyvät auttamaan. Alfred tutustuu ensin Iirikseen, ja joulujuhlan aikana muihinkin Unohdettuihin. Ystävyyssuhteita syntyy, ja ainakin hetken kaikilla on hauskaa. 

Alfredin radio-ohjelmat ovat kiinnostavia. Hänellä ei ole varsinaista käsikirjoitusta, joskus hän hahmottelee etukäteen mistä puhuu, joskus tuntuu improvisoivan. Hän kertoo uusista eläinystävistään, tai kirjoista joissa on orpoja / hylättyjä lapsia, tai radioaalloista ja avaruudesta. On myös asioita, joista hän voisi kertoa, kuten vallankumoukset; niistä hän tietää paljon. Tai huonot vitsit, jos hän keksisi yhtään. Mutta koska ohjelma tulee vain kerran viikossa ja vain tunnin ajan, siinä on aina aikaa myös sen hetkisten tunteiden ja ajatusten kertomiselle. 

Lastenkirjallisuudessa on viime aikoina ollut vallalla kohellus, jossa tarina jää hulluttelun jalkoihin. Ehkä siksi Radio Popov kosketti niin syvältä, koska siinä on vahva tarina ja loppuun asti surullinen vire. Aikuiset eivät tajua, mitä tekevät lapsille, eivätkä lapset osaa hakea apua. Onneksi on Amanda ja muut Herkkäkorvaiset, jotka tulevat hätiin huokauksia kuullessaan. Ja onneksi Alfred löytää radion, jolla voi luoda yhteenkuuluvuutta Unohdettujen lasten kesken.

Hieno hieno kirja, puhutteleva lukukokemus.  

Radio Popov on luettu myös Kirjavinkeissä. 

Kuvakirjakaksikko: Yökirja & Koira nimeltään Kissa

Inka Nousiainen & Satu Kettunen: Yökirja
Tammi 2015
33 s.

Tomi Kontio & Elina Warsta: Koira nimeltään Kissa
Teos 2015
32 s.

Sattui hassusti niin, että luin kirjat peräkkäin ja huomasin että niistä on vallan sopivaa kirjoittaa yhdessä. Molemmissa kerrotaan koskettava tarina erilaisuudesta ja yksinäisyydestä.

Inka Nousiaisen kirjoittama ja Satu Kettusen kuvittama Yökirja kertoo kuusivuotiaasta Kuu-tytöstä, joka on allerginen auringonvalolle. Hän ei voi mennä päivällä ulos muuten kuin avaruuspukuun pukeutuneena. Sen sijaan öisin hän voi liikkua vapaasti. Eräänä yönä hän tapaa Raa-nimisen tytön ja tämän Suru-koiran. Öistä tulee Kuun ystäviä, silloin hän tuntee olevansa kuin kuka tahansa pieni tyttö.

Minulle tulee välillä hiljainen olo ilman mitään syytä. Ja joskus siitä hiljaisuudesta tulee niin iso ettei sille ole kotonani tilaa. Siksi minun on vietävä Hiljaisuuteni muualle, sinne missä se parhaiten viihtyy. Minä vien Hiljaisuuteni Raan luokse.

Me tapaamme Raan kanssa aina öisin. Meidän ei tarvitse erikseen sopia, me vain löydämme pimeässä toisemme. Löydämme toisemme sorakuopalla ja sammakkolammella ja tiheässä metsässä jossa asuu myös Pöllö. Pöllö joka tietää Kaiken Tärkeän ja etenkin Vähemmän Tärkeän sillä Vähemmän Tärkeä se vasta tärkeää onkin.

Tomi Kontion kirjoittamassa ja Elina Warstan kuvittamassa Koira nimeltä kissa - teoksessa päähenkilö on äitinsä hylkäämä tyttökoira, jonka nimi tosiaan on Kissa. Äiti on nimennyt Kissan Kissaksi, koska kissat ovat itsenäisiä selviytyjiä. Kissa lähtee kulkemaan pitkin Suomea, päätyen lopulta Helsinkiin. Siellä hän tapaa pahvilaatikossa nukkuvan miehen, puliukon nimeltä Näätä. Mies ja koira ystävystyvät, ja yksinäisyys katoaa.

Minä asetuin asumaan Kontulaan, joka on Helsingin lähiö. Kontulassa on korkeita taloja ja matalia taloja, pitkiä taloja ja lyhyitä taloja. Kontulassa on paljon ihmisiä ja paljon koiria. Ja nyt sinne tuli yksi koira lisää. Koira, jonka nimi oli Kissa.

Minä välttelin ihmisiä, koska olin kuullut äidiltäni, että ihmisiin ei kannata luottaa. Mutta niin äiti sanoi kaikista. Älä luota kehenkään tai mihinkään. Älä luota ihmisiin, sammakoihin tai lintuihin. Älä luota lampaisiin tai lehmiin. Älä luota edes toisiin koiriin, etenkään jos ne ovat poikakoiria eli koiraita. Mutta älä myöskään luota tyttökoiriin eli naaraisiin, ne ovat narttuja. Äläkä luota kissoihin.

Minä olin tyttökoira, jonka nimi oli Kissa. Minä en luottanut itseeni.

Pidin molemmista kirjoista kovasti. Tarinat ovat surumielisiä, haikeita ja koskettavia mutta samalla valtavan kauniita. Vaikka on kurjaa, on aina myös toivoa. Sekä Nousiainen että Kontio ovat luoneet maailman, joka kouraisee lukijaa syvältä. Nämä ovat sanamääräänsä hurjasti suurempia tarinoita. Herkkä kuvitus tukee sanaa täydellisesti. 

Yökirjasta on kirjoitettu myös Kirjanurkkauksessa, Koira nimeltä kissa on luettu blogeissa Sininen keskitie, Kirjanainen ja Värikäs päivä Lastenkirjablogi.