Katri Kirkkopelto: Molli ja hirveä herne

 

Katri Kirkkopelto: Molli ja hirveä herne

Lasten Keskus 2021 

25 s. 

Mikäpä sopisi joulun aikaan paremmin kuin kirja ennakkoluuloista oudon näköistä ruokaa kohtaan! Monessa kodissa lienee tilanne, että kerran vuodessa syötävät, aikuisille niin herkulliset ruuat ovatkin lasten mielestä epäilyttäviä, kenties suorastaan kauheita. 

Aina niin ihana Molli on hurjan nälkäinen, hänen vatsansa murisee niin että hän ihan säikähtää. Lähellä on Sisu-ystävä valmiina auttamaan. Oranssit, keltaiset ja punaiset ruuat ovat hyviä, mutta sitten Sisu laittaa kattilaan herneitä. Katastrofi! Molli ei pidä vihreästä ruuasta! Mitäs nyt tehdään? 

Sisu rohkaisee Mollia parhaansa mukaan, mutta Molli ei siltikään halua syödä herneitä. Sisu yrittää uudelleen, ja Molli päättää voittaa inhonsa. Herneitä ei ole helppo saada kiinni, ne pyrkivät lautaselta karkuun minkä ehtivät. Kun Molli lopulta saa yhden kiinni ja on valmis syömään, hänen suunsa ei suostu aukeamaan. Muitakin kommelluksia sattuu, ennen kuin Molli lopulta saa syötyä yhden herneen. 

- Sisu, suuni ei suostu syömään vihreää ruokaa. Katso vaikka, Molli sanoi ja vei herneen lähemmäs suutaan. NAPS! Suu napsahti kiinni.

Sisu mietti hetken. Sitten se keksi.

- Laita silmät kiinni, niin et näe vihreää väriä, Sisu sanoi ja näytti Mollille mallia. 

Molli sulki silmänsä ja yritti uudestaan. Mollin nenä nuuhki vimmatusti, kun herne lähestyi. NAPS! Suu meni jälleen kiinni. 

- Ei auta, Molli huokaisi. - Nenäni haistaa vihreän värin.

Sisu mietti jälleen. 

- Pidä nenästäsi kiinni. Silloin et haista, minkä värisiä herneet ovat, Sisu keksi. 

Molli piti nenästään kiinni ja sulki silmänsä. HUMPS! Herne humpsahti Mollin suuhun. 

Tykkään kaikista Molli-kirjoista tosi paljon, eikä tämä tee poikkeusta. Kirja rohkaisee kokeilemaan, mutta tekee sen hienovaraisesti eikä osoittelevasti tai painostavasti. Se myös näyttää, että on juhlan paikka kun kokeilussa onnistuu, syö sitten yhden herneen tai monta. 

Tarinan lisäksi rakastan kuvitusta, varsinkin Mollin ilmeet ovat kertakaikkisen osuvia. Vaikka aihe on sinänsä vakava, käsittelytapa on lempeä ja hauska. Erityistä plussaa pienistä bonusjutuista, joissa lukijan pitää tehdä jotain Mollia auttaakseen. Ihanaa vuorovaikutusta!

Helmet-haasteeseen täyttyy toiseksi viimeinen tyhjä ruutu eli numero 3, "kirjan nimessä on kasvi".

Mollin taistelusta herneiden kanssa on luettu ja kirjoitettu myös esim. blogeissa Lukutuulia, Kirjat kertovat ja Kirjavinkit.

Lastenkirjalauantai: Torben Kuhlmann: Edison: kadonneen hiiriaarteen arvoitus

 

Torben Kuhlmann: Edison: kadonneen hiiriaarteen arvoitus

Saksankielinen alkuteos Edison. Das Rätsel des verschollenen Mauseschatzes (2018)

Suomentanut Pirkko Roinila

Nemo 2020

103 s.

Kuvakirjahelmien sarja jatkuu, tällä kertaa herttaisten hiirien seurassa. Hiukan yllättäen kumpikaan päähenkilöhiiristä ei ole nimeltään Edison, he ovat Pete ja nimettömäksi jäävä professori. 

Kirjakaupan väliseinän takana on hiiriyliopisto, jossa iäkäs professori opettaa hiirien ja hiukan ihmistenkin historiaa. Kun luennolle tulee uusi hiirioppilas, joka haluaa lähteä etsimään esi-isänsä mukana kadonnutta aarretta, professori ei ensin innostu lainkaan. Hän kokee olevansa liian vanha seikkailuun. Pian mieli kuitenkin muuttuu, ja yhdessä professori ja Pete selvittävät aarteen katoamispaikan, rakentavat tarvittavan sukelluslaitteen ja lähtevät jännittävälle matkalle.

Tarina on jännittävä, lämminhenkinen, mukaansatempaava. Kuvitus on hurjan kaunis, valokuvamainen. Kuvissa on paljon tutkittavaa. Kirjassa on paljon kuva-aukeamia, mutta myös tekstiaukeamien kuvissa on paljon yksityiskohtia. Kirjan suurehkoa sivumäärää ei kannata pelätä; kirja ei tunnu satasivuiselta, vaan pikemminkin se loppuu liian nopeasti.

Tarina on ylistys uteliaisuudelle, kokeilunhalulle ja eri ikäisten väliselle ystävyydelle. Vaikka se on kuvakirja, uskon seikkailun kiinnostavan myös kouluikäisiä. Tämä päätyykin mukaan vinkkauspakettiini.

Kirja on luettu myös blogeissa Luetaanko tämä? ja Kirjavinkit.

Lastenkirjalauantai: Kirsi Alaniva: Luutarhan tarinoita

 

Kirsi Alaniva: Luutarhan tarinoita

Kuvittanut Marjo Nygård

Karisto 2020

37 s.

Kuolema ei ole tavallisimpia aiheita lastenkirjallisuudessa, vielä vähemmän niin että kirjassa tuodaan esiin kuolemakulttuuria eri puolilla maailmaa. Kirsi Alanivan kirjalla on siis vahva paikkansa osana lastenkirjallisuuden vaikeita mutta tärkeitä aiheita. 

Kirjassa tavataan 15 eri hahmoa, joiden elämä ja kuolema kerrotaan muutamalla lauseella. Lisäksi jokaisen kohdalla kerrotaan, miten häntä muistetaan kuoleman jälkeen. Sivulla on myös tietolaatikko, jossa kerrotaan kyseisen kulttuurin tai uskonnon tavasta haudata vainaja ja muistaa kuolleita.

Tässä poseeraavat Abigail ja Agus. Heidän kipinöivä avioliittonsa kesti yli seitsemänkymmentä vuotta. Tarinoiden mukaan he riitelivät niin usein ja niin äänekkäästi, että kanat pakenivat aina sulat pöllyten riisipelloille, kun sanasota alkoi. Jokaisen muhkean riidan päätteeksi taloon syntyi aina uusi lapsi. 

Suku on vuosikymmenien saatossa paisunut yli satapäiseksi, ja nuorimmat eivät ole koskaan nähneet Abigailia ja Agusta elävinä. Mutta joka kolmas vuosi he tapaavat heidät kuolleina. Kylässä on nimittäin tapana kaivaa vainajat esiin aina silloin tällöin. Isoäiti Tulak, pariskunnan vanhin tytär, avaa silloin arkkujen kannet ja harjaa ruoholuudan kanssa molempien muumiot lempeästi. Sen jälkeen arkut tuuletetaan tomusta, ja vainajille vaihdetaan puhtaat vaatteet.

Pidän siitä, kuinka lempeästi kuolemasta on kerrottu. Aihe ja hahmot ovat sellaisia, että tässä olisi ollut helppo vetää överiksi, tehdä sellainen yök-ällö-muumio-juttu, jossa itse kuolemateema olisi jäänyt taustalle, melkein unohduksiin. Nyt se tuodaan esille luonnollisena asiana, jota ei tarvitse pelätä. Lukemisesta jää lämmin, lohdullinen olo. 

Luutarhan tarinoita on luettu myös blogeissa Lastenkirjavuosi ja Luetaanko tämä?

Lastenkirjalauantai: Alice Hemming: Lehtirosvo

 

Alice Hemming: Lehtirosvo

Kuvittanut Nicola Slater

Englanninkielinen alkuteos The Leaf Thief (2020)

Suomentanut Sinikka Sajama

Mäkelä 2020

Eräänä päivänä Orava järkyttyy: sen kotipuusta on kadonnut lehti! Minne lehti on mennyt? Kuka sen on vienyt? Orava kertoo asiasta Linnulle, joka yrittää selittää että lehtien katoaminen on täysin normaalia tiettyyn aikaan vuodesta. Orava tuntuu ymmärtävän, kunnes seuraavana aamuna hän havaitsee useiden lehtien puuttuvan. Kuka kumma on lehtivaras? Linnulla on asiaan selitys, ja lopulta hän saa Oravan ymmärtämään, mistä on kysymys. Kunnes jotain muutakin on poissa...

Syksyaiheisia kuvakirjoja on varsin vähän, mikä on harmillista. Niitä aina kysytään päivähoitoon, ja useimmat tarjolla olevista ovat vanhoja ja huonokuntoisia. Siksi iloitsin Lehtirosvon ilmestymisestä, ja nyt vielä enemmän kun olen sen lukenut. Tarina on hauska, ja Orava ihastuttava höpsö hahmo. Kuvitus on todella hyvä, hahmot ovat ilmeikkäitä ja värimaailma on ihana. 

Kirjan lopussa on aukeaman mittainen tietopaketti syksystä, siinä kerrataan lyhyesti mitä tarinassa tapahtuikaan, ja sen sen jälkeen kerrotaan miksi lehdet irtoavat puista, mitä muita syksyn merkkejä on sekä aina yhtä kiehtova fakta, että syksy on eri aikaan pohjoisella ja eteläisellä pallonpuoliskolla. 

Tämäkin päätynee satutuntilukemistoksi meidän kirjastoon. Myös kotona pidettiin; puolisoni opettelee suomen kieltä paitsi Duolingolla myös kuvakirjoilla. Tästä hän piti, oli paljon ennestään tuttuja sanoja ja osan pystyi arvaamaan kuvituksen perusteella. Itse ihastelen sitä, kuinka paljon synonyymejä kielessämme on. Kun käännän kuvakirjojen lauseita englanniksi, tiedän yleensä vain yhden vaihtoehdon. Kääntäjille siis iso kiitos siitä, että käytätte sellaisia sanoja kuten (tässä kirjassa) pötkötellä, lehvistö ja makoisa.

Lehtirosvo on luettu myös blogissa Lastenkirjahylly.

Lastenkirjalauantai: Elina Komulainen ja Mirka Tuovinen: Mekon matka

Elina Komulainen ja Mirka Tuovinen: Mekon matka

Kuvittaneet Kristiina Haapalainen ja Sami Vähä-Aho

Sitruuna 2020

32 s.

”Valmis!” huokaisee ompelijaneiti Aliisa ihastuneena ja nostaa ompelukoneen neulan irti kankaasta. Aliisa palaa muistoissaan lapsuuden kesään mummolassa, kun raparperikeittoa kaatui maailman kauneimmalle pöytäliinalle. Liina oli mummon aarre, mutta nyt siitä on tullut kellohelmainen mekko, joka on valmis maailmalle!

Vuokko näkee vaateputiikin ikkunassa ihanan mekon; sen hän haluaa kevätsoittajaisiin! Ja sen hän myös saa, sillä ”[M]ekko sopii Vuokolle kuin nonparelli jäätelöannoksen päälle!” Siitä tulee Vuokon lempimekko, joka pakataan mukaan myös kesälomareissulle Roomaan. Mutta voi, mekko katoaa eikä sitä löydy mistään. Vuosia myöhemmin, aikuisena, Vuokko on tyttärensä kanssa Italiassa. Vaan mitä näkyykään näyteikkunassa? Vihdoin Vuokko saa selville, mitä mekolle tapahtui silloin kauan sitten. Se ei olekaan ihan tavallinen tarina. 

Pidin tästä kovasti. Tarina ja kuvitus ovat kauniit, pidän etenkin siitä että mekko ei jää ikuisesti kadoksiin. Tarinalle tulee hieno päätepiste, etenkin kun Vuokko on mukana kuulemassa sen historian. Kirja muistuttaa vanhojen tavaroiden arvosta ja kierrättämisestä, lempeästi ja ilman uhkakuvia. Lukemisesta jää lämmin olo. Ja tekee mieli mennä penkomaan omaa vaatekaappia, että mihin kaikkeen minulla on suhde ja yhteys. Jos en muista jonkin vaatteen olemassaoloa, tulisinko kaipaamaan sitä jos laittaisin sen kiertoon seuraavalle käyttäjälle?

Lastenkirjalauantai: Inka Nousiainen: Karkumatka

Inka Nousiainen: Karkumatka
Kuvittanut Satu Kettunen
Otava 2019
42 s.

Sinä päivänä minä päätin lähteä. Suunta oli selvä. Pee niin kuin peikko, oo niin kuin oikku, ii niin kuin itsekäs, äs niin kuin super. Minusta oli jo pitkään tuntunut siltä, että minun täytyy mennä.

Kaikki näytti hieman erilaiselta kun ajattelin, etten enää palaisi. Hei hei, minä sanoin polkupyörille ja pihan puille. Tunsin hieman haikeutta ja melkein käännyin takaisin. Sitten taas muistin, että minulla oli suuntani, ja jatkoin matkaani pee niin kuin pullonokkadelfiini, oo niin kuin omenan ottaminen ohimennessään, ii niin kuin innostusta havaittavissa, äs niin kuin suoraan eteenpäin.

Tämä on se päivä, kun Pii karkaa. Hän lähtee kävelemään, ja osuu pian pensionaatti Paradaisiin, jota pitää hänen Frida-tätinsä. Osuminen juuri sinne ei tietenkään ole sattumaa; onhan se hyvä että on turvallinen paikka jonne karata. Pensionaatissa Pii saa syödä lempiruokaansa jälkiruokaa, kummitella Fridan liian isossa yöpaidassa, uida yksisarvisen kanssa, paahtaa vaahtokarkkeja. Kuulostaa lomalta, mutta kaikki ei suinkaan ole ihanaa ja ongelmatonta. Pii tapaa Peikin, pojan jonka kanssa hän haluaisi ystävystyä. Mutta Peik sysii Piitä kauemmas. Kuka Peik on, ja miksi hän ei pidä muista ihmisistä? Ja milloin Piin on oikea hetki päättää karkumatkansa?

Luin kirjan jo viime vuonna heti sen ilmestyessä, mutta se on niin ihana että halusin lukea sen uudelleen ja nostaa esiin blogissa. Tarina on todella kaunis ja ajatuksia herättävä. Frida on ihana lohdullinen aikuinen, joka ymmärtää Piitä, että joskus vaan tuntuu siltä että pitää lähteä kotoa. Piillä puolestaan on paljon hienoja ajatuksia ja oivalluksia, kuten että "[M]ekon helma on sitä varten, että sen voi kastella vedessä", tai "[K]aikki näytti hieman erilaiselta kun ajattelin, että aikani siitä eteenpäin olisi Peikin jälkeistä aikaa". 

Satu Kettusen tekemä kuvitus on herkkää ja kaunista, mutta myös yksityiskohtaista. Joka sivulla on paljon katsottavaa, ja kuvitus syventää tarinaa. 

Sekä henkilöhahmot että tapahtumat tuntuvat ajattomilta. Pii ei ole pensionaatissa kuin muutaman päivän, mutta tuntuu kuin hän olisi siellä koko kesän. Hän vaikuttaa aikuismaiselta, koska ajatukset ovat niin suuria ja hienoja, mutta samalla pieneltä lapselta koska karkumatka suuntautuu tuttuun paikkaan, tutun aikuisen luo. Kirjassa käsitellään isoja asioita, kuten halua lähteä kotoa, arkuutta, ja yksinäisyyttä, mutta käsittelytapa ei ole sidottu aikaan tai paikkaan. Siksi tämä on kirja, joka on ajankohtainen ja tärkeä vielä pitkään ilmestymisensä jälkeen.

Karkumatka on luettu myös Lastenkirjahyllyssä.

Lastenkirjalauantai: Anna Milbourne: En (hirveästi) pelkää pimeää

Anna Milbourne: En (hirveästi) pelkää pimeää
Englanninkielinen alkuteos I'm Not (Very) Afraid of the Dark
Kuvitus Daniel Rieley
Suomentanut Tuula Korolainen
Tammi 2019
24 s.

Tarinan nimettömäksi ja iättömäksi jäävä kertoja pohtii pimeää, sitä mitä se on päivällä ja mitä yöllä. Miten asiat ja esineet näyttävät toisilta riippuen siitä, osuuko niihin valoa vai ei. Miksi Pimeä on niin suuri ja pelottava asia, että se saa ison alkukirjaimen? 

Sanon aina kaikille että minä en pelkää mitään. 

Kammoanko myrkkykäärmeitä? Takuulla en!

Tai isoja karvaisia hämähäkkejä? En ikinä! 

"Entä pelkäätkö sinä pimeää?" ne kysyvät.

"En", minä sanon.

(Mutta sitten minä mietin. 

"En hirveästi...)

No, ainakin se on totta päiväsaikaan.

Päivällä Pimeä on pieni. Se tunkee itsensä nurkkiin ja tavaroiden alle, niin kuin olisi piilosilla.

Onneksi tarinamme hahmon ei tarvitse kohdata Pimeää yksin. Telttaretkellä isän kanssa Pimeän kohtaaminen on turvallista ja osoittautuu, että sen kanssa voi tulla toimeen, kenties jopa ystävystyä. 

Pimeässä moni asia voi tuntua pelottavalta, vaikka ei sitä valossa olekaan. Poika voittaa pelkonsa tekemällä Pimeästä arvauspelin ja suuntaamalla pelottaviin kohteisiin taskulampun valoa.

Entä tuo varjo ja kiiluvat silmät? 

Pöllö oksallaan.

Ja tuo levoton lepatus...? 

Yöperhosia vain!

Koin tarinan lohdullisena. Pimeä ei missään vaiheessa tule sellaiseksi, että se kuristaisi tarinan lasta tai lukijaa, se hiipii lähelle mutta pysyy kuitenkin riittävän etäällä. Siinä vaiheessa kun se kohdataan silmästä silmään, taustalla on mukana turvallinen aikuinen. 

Joissain kirjan sivuissa on pieniä reikiä, niin että edeltävällä sivulla näkyy tulossa olevan jotain jännittävää mutta seuraavalla sivulla paljastuu että kyseessä on tuttu, vaaraton juttu. Pidän tällaisista, ne herättävät aina ihailua kirjailijaa ja kuvittajaa kohtaan, että kuinka he saavat luotua tarinalle jatkumon paitsi seuraavalle myös edelliselle sivulle. 

Alkuperäistä tekstiä en ole nähnyt, mutta suomennoksen kielestä pidän kovasti. Iso plussa siitä, että pimeässä koettua seikkailua ei ole tungettu runomuotoon, vaan sanat soljuvat vapaina. Kokonaisuus on eheä, yhtenäinen, rauhoittava. Mielestäni tämä sopii pienellekin kuuntelijalle, lisäksi kuvissa riittää tutkittavaa.  

Lastenkirjalauantai: Emilia Erfving: Kasa

Emilia Erfving: Kasa
Lasten Keskus 2020
34 s.

Tällä viikolla käsiini osui suoranainen kuvakirjahelmi. Kasa on sinänsä pienistä aineksista koottu mutta suureksi kasvava tarina, jossa on erittäin sympaattinen hahmo ja tarinaa upeasti täydentävä kuvitus. 

Kasa on olento, joka muuttuu päivien ja vuodenaikojen myötä. Eri aikoina se koostuu eri materiaaleista, riippuen siitä mitä tuulet ja metsän eläimet siihen tuovat. Talvella se on lumen alla piilossa, nukkuen talviunta. Kunnes kevään koittaessa herää, ja saa taas erilaisen ulkomuodon.

Toisinaan Kasa vain on paikoillaan, odottaen mitä tuleman pitää. Se ei piittaa myrskyistä, huolimatta kevyistä materiaaleista Kasa on luja kuin kallio. Se on vakaana paikoillaan, tarjoten pienille eläimille suojaisan paikan. Toisinaan se on pienempi, joskus isompi, toisinaan sotkuinen, joskus siisti. Mutta riippumatta ulkoisesta olemuksesta, Kasan sisin pysyy samana. 

Tässä minua ilahduttaa suuresti se, miten pienellä tekstimäärällä tarinasta on saatu koskettava ja mieleenpainuva. Kasan ulkonäön muutokset ovat luonnollisia ja odotettuja, eikä se koskaan kummastuta ketään. Se on aina tunnistettavissa. Samalla se on elävä ja tunteva olento. Luulenpa, että kun seuraavan kerran menen metsään lenkille, katson ympärilleni eri silmin kuin ennen. 

Lastenkirjalauantai: Sophie Schoenwald: Eläintarhan naamiaiset

Sophie Schoenwald: Eläintarhan naamiaiset
Saksankielinen alkuteos Karneval im Zoo
Kuvitus Günther Jakobs
Suomentanut Hanna Härtsiä
Art House 2020
25 s.

Olen lukenut paljon kuvakirjoja, ja ehkä turtunut jossain määrin. On paljon kirjoja, jotka selaan läpi ilman että ne herättävät mitään reaktiota. Runokuvakirjoista olen paasannut jo aiemmin, että niitä tulee liikaa, ja monet potentiaaliset tarinat katoavat väkinäiseen sanaleikittelyyn. Siksi onkin aina riemunkiljahdusten paikka, kun kohtaa säväyttävän kuvakirjan.

Kaksikko Schoenwald - Jakobs on tuttu jo kuvakirjasta Eläintarhan hampaidenpesupäivä, joka sekin on tavattoman hauska. Ainakin yhtä paljon, jos en enemmänkin, pidän Eläintarhan naamiaisista. Siinä eläintarhan johtaja Alfred Tuima ja hänen ystävänsä Sepeteus Piparminttu Siili alkavat kohdata outoja asioita. Ympäristö on tuttu, mutta mitä ovat nuo kummat eläimet? Johtaja on ihmeissään, mutta Sepeteuksen avulla hän pääsee pian jutun juonesta kiinni. Eläintarhan asukkaat viettävät naamiaisia, ja ovat muodostaneet mitä kummallisempia yhdistelmiä.

Yllä on tietenkin norahvi, eli norsuksi naamioitunut kirahvi. Norsuvalinnan taustalla on pitkäkestoinen väittely siitä, mikä on isoin eläin, norsu vai kirahvi. Niinpä kirahvi päättää olla molemmat! Ainakin vähän aikaa. Kaikki naamiaisasut ovat hassuja, mutta löysin joukosta suosikkeja, norahvin lisäksi pidän erityisesti kimafantista ja laipardista. 

Naamiaisten taustalla on ajatus siitä, että jollain toisella on ominaisuuksia, joita kukin eläin haluaisi itselleen. Mustavalkoinen pingviini pukee ylleen papukaijan värit, ja näin näemme pingvikaijan. Hassuttelun kautta päästään pohtimaan sitä, millaista olisi olla joku toinen, ja eikös kuitenkin ole hyvä olla se kuka ja mikä on. Ja ollaan ystäviä keskenään, riippumatta siinä kuka ja mikä toinen on. 

Lukuhaasteen sivuraide 15. Jessica Walton: Olen ystäväsi aina

Jessica Walton: Olen ystäväsi aina
Englanninkielinen alkuteos Introducing Teddy
Kuvittanut Dougal MacPherson
Suomentanut Emma Alftan
Otava 2016
32 s.

Sukupuoli-identiteetti on noussut vahvasti esiin niin erilaisissa keskusteluissa kuin kirjallisuudessa. Nuortenkirjoja on muutama, lastenkirjoja vähemmän. Kuvakirjoista ensimmäinen - suomennettu - aihetta käsittelevä lienee Olen ystäväsi aina, alaotsikko tarina rohkeudesta ja rakkaudesta.

Tuomas on poika ja Erkki on nallepoika. He ovat yhdessä aina, leikkivät ja viihtyvät. Kunnes kerran Erkki on alakuloinen. Tuomas haluaa tietää mikä Erkkiä vaivaa, mutta Erkki ei meinaa uskaltaa kertoa. Että oikeastaan hän kokee olevansa Elli. 

Tuomas kuitenkin muistuttaa, että hän on aina Erkin ystävä, on tämä sitten Erkki tai Elli. Myöskään kolmannella kaveruksella, Aadalla, ei tunnu olevan mitään ongelmaa Erkin identiteetin kanssa.

Kirjassa on kuvattu ja kerrottu todella hienosti se, miten ennakkoluulottomia ja suvaitsevaisia lapset ovat. Kaveri ja ystävyys ei muutu, vaikka etunimi muuttuu. Erkin epävarmuus ja ystävän menettämisen pelko ovat koskettavia asioita, mutta Tuomaan ja Aadan reaktio luo lämpimän tunnelman. 

Tässä on erinomainen kirja, jonka kautta sukupuoli-identiteettiä voi käsitellä lapsen kanssa. Toinen vastaava kuvakirja on Jeanne Willisin Kroko mekossa, jossa poikakrokotiili haluaa pukeutua mekkoon ja käyttää korkokenkiä. 

Helmet-lukuhaasteeseen kuitataan kohta 46, "kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö". Vaikka Erkki / Elli on nalle, hänet ehdottomasti lasketaan henkilöksi.

Henna Ryynänen: Jouluinen Myry

Henna Ryynänen: Jouluinen Myry
Tammi 2019
33 s.

Joulu tulee! Ensimmäiset jouluaiheiset kuvakirjat taisivat tulla jo kesällä, ja lokakuun koittaessa on meidän kirjastossa aika laittaa jouluaineisto esille. Tuorein tulokas joulukirjojen listalle on todellinen helmi, kaikin puolin täydellinen kirja. Ei pelkkää kimalletta ja lumisateen tai jouluaaton odotusta, vaan vauhdikas ja jännittävä seikkailu ryyditettynä kuvituksella, josta aikuinenkin nauttii täysillä.

Korvatunturi on siirtynyt nykyaikaan, sillä osa lahjoista tehdään 3D-tulostimella ja Joulupukki suunnittelee aaton rekireittiä karttapalvelun avulla. Puhumattakaan supermodernista sähkökäyttöisestä reestä! Onneksi reessä on karvanopat ja Wunderbaum, ettei ihan mene liioitteluksi :D 

Kovin usein Joulupukki on kuvattu tukevaksi punaposkiseksi ukkeliksi, joka pukeutuu aina punaiseen. Nyt on toisin. Pukki on rennon oloinen heppu Jussi-paidassa, tukka poninhännällä. 

Kirjassa kaikki on hyvin siihen asti, kunnes Joulupukki lähtee lahjojenjakokierrokselle. Reestä putoaa yksi paketti, ja Myry-koira lähtee toimittamaan sitä perille yhdessä Harakka Huttusen kanssa. Monta mutkaa on matkassa ja vauhtia riittää ennen kuin tehtävä on saatu suoritettua. 

Pidän tästä erityisesti monien yksityiskohtien vuoksi. Kuvituksessa riittää tutkittavaa niin lapselle kuin aikuiselle. Joka sivulla saa hihkaista ilahtuneena, että tuommoinenkin juttu! Myös kieli saa riemastumaan kerta toisensa jälkeen. 

Lisää tällaisia kirjoja! Myryn seikkailuista saamme lukea myöhemmin lisää, se on hyvä juttu. Toivon, että sarjaan tulee monta osaa. 

Kirsti Kuronen: Kerro minulle kaunis sana

Kirsti Kuronen: Kerro minulle kaunis sana
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Karisto 2019
32 s.

Jaakon pää on poksahtamassa. Syy on kauhea: hänen päässään on hirmuisen paljon rumia sanoja. Pää on täyttynyt rumista sanoista, koska koti on täynnä niitä. Äiti ja isä keksivät niitä koko ajan lisää eivätkä huomaa ollenkaan, mitä Jaakolle on tapahtumassa. Mutta Jaakko on tomera tapaus, hän lähtee ulos keräämään kauniita sanoja. 

Hän kyselee tutuilta ja tuntemattomilta, ja jokainen antaa hänelle kauniin sanan. Hän kerää ne rasiaan, välillä kerraten mitä hänellä jo on. Jotkut sanat kuulostavat rumilta, mutta tärkeintä on että ne ovat sanojansa mielestä kauniita. Niinhän sitä sanotaan, että kauneus on katsojan silmässä, tässä tapauksessa kuulijan korvassa. Lopulta Jaakko palaa kotiin ja vapauttaa kauniit sanat sinne. 

"Arsenal", mies ähkäisee, nappaa pallon kainaloonsa ja on jo takaisin kentällä. 

Arsenal kuulostaa minusta enemmän myrkylliseltä kuin kauniilta, mutta luotan pelaajaan.

Lukija saa pohtia omia rumia ja kauniita sanojaan. Yksi Jaakon kokoelman sanoista on kevytviili, itse en olisi keksinyt sitä ehkä sadan ensimmäisen sanan joukossa, mutta se ehkä johtuu siitä että en pidä viilin mausta. Sen sijaan pidän sanoista hulavanne, pähkinäpensas, kumkvatti ja kolmiloikka.

Kerro minulle kaunis sana on haikeankaunis tarina kauniissa paketissa. On hiukan surullista, kuinka kauan Jaakko kulkee ulkona ennen kuin kukaan tajuaa että hän on liikkeellä yksin. Kuitenkaan tarina ei ole synkkä eikä aikuislukija ehdi huolestua. Karoliina Pertamon kuvitus virittää hienosti sanojen ja kirjainten maailmaan.

Andy Lee: Älä avaa tätä kirjaa

Andy Lee: Älä avaa tätä kirjaa
Englanninkielinen alkuteos Do Not Open This Book
Kuvitus Heath McKenzie
Suomentanut Elina Vuori
Tactic 2016
31 s.

Lisää mahtavia kuvakirjoja! Jos tai kun kirjan nimi on Älä avaa tätä kirjaa, on päivänselvää että se on avattava ja selvitettävä, miksi niin ei saisi tehdä. Hyvin pian käy selväksi, että nimettömäksi jäävä hahmo tekee kaikkensa saadakseen lukijan lopettamaan sivujen kääntämisen. Hän raivoaa, taivuttelee, pitää mykkäkoulua, varoittaa... Mutta ei auta! Lukijan, aikuisenkin sellaisen, on pakko jatkaa viimeiselle aukeamalle asti, sekä nähdäkseen miten hahmo yrittää estää lukemisen jatkamista että selvittääkseen mitä lopulta tapahtuu.

Yritin miettiä, miksi tykkäsin kirjasta ihan hirmuisen paljon. Eihän siinä tapahdu mitään! Paitsi siellä viimeisellä aukeamalla. Ehkä juju piileekin siinä. Hahmo on piirretty hauskan näköiseksi ja hän käyttäytyy hassusti. Seurattavaa on tarpeeksi, vaikka varsinaista juonta ei ole. Taas on fiilis, että voi hitsi pääsisinpä pian lukemaan lapsille töissä.

Myös muut bloggaajat ovat pitäneet tästä "peikohkosta" (Kirjojen keskellä), "pitkäjalkaisesta munamiehestä" (Lastenkirjahylly). Postaus myös Sinisellä keskitiellä ja Sinisissä helmissä.

Helmet-lukuhaasteeseen sain tästä kohdan 13, "kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa".  

Linda Bondestam: Hyvää yötä maa

Linda Bondestam: Hyvää yötä maa
Ruotsinkielinen alkuteos God natt på jorden
Suomentanut Maarit Halmesarka
Teos & Förlaget 2018
45 s.






Lastenkirjallisuuden valikoima on hyvin vaihteleleva, ja myös taso on kirjava. Kuvakirjoja julkaistaan paljon, ja lastenkirjastotätinä on pakko sanoa että helmet ovat harvassa. Aivan liikaa suomennetaan runokuvakirjoja, joissa tarina jää lähes aina paitsioon kun tärkeintä on että sanat rimmaavat toisiinsa. Kuvituksena on monesti söpöjä pehmeänpulleroita eläinhahmoja, etenkin karhu ja jänis - pari tuntuu olevan hitti. 

Onkin siis aina riemastuttavaa löytää kuvakirja, jota lukiessa tekee mieli hihkua ääneen, pomppia tasajalkaa ja tuulettaa. Linda Bondestamin uutuus on sellainen. Hyvää yötä maa on kirja nukkumaanmenosta, eikä nukkumaanmeno suinkaan suju niin kuin vanhemmat toivovat. Apinalapsi ei nukahda, vaikka äiti on esittänyt ukulelella 73 laulua. Kummituseläinlapsi aikoo valvoa ja kummitella koko yön! 

Kun kiivi-isä on nukahtanut, lapset voivat pelata tabletilla ja syödä herkkuja :D 

Kirja on pakko lukea ainakin kaksi kertaa peräkkäin. Ensimmäisellä kerralla keskittyä tarinaan, että mitä eläimiä tulee ja mitä kunkin nukkumaanmenoaikaan tapahtuu. Tykkään siitä, että mukana on hyvinkin erikoisia eläimiä. Toki tutummat apina ja kissa, mutta myös aksolotli, surikaatti ynnä muita. Loppu on todellinen huipennus ainakin tälle aikuislukijalle. 

Toisella lukukerralla on paneuduttava kuvitukseen. Runsaat ja tarkat yksityiskohdat tuovat lisää mittaa tarinaan. Mikä on aksolotlin lempikirja, missä laiskiainen on, keillä on kertakaikkisen upeat silmäpussit... Kuvitus on persoonallinen, ilmeikäs ja hauska. 

Harmittelen ainoastaan kirjan fyysistä kokoa; pientä kirjaa on hankala lukea isolle lapsiryhmälle. Onneksi meillä kirjastossa käy välillä pienempiäkin porukoita, joten eiköhän tämä saada ääneenluettavaksi ja tutkittavaksi.

Helmet-lukuhaasteesta rastitan kohdan 22, "kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin". Ukulele ja tabletti menevät siihen kategoriaan :) 

Kuvakirjakaksikko: Yökirja & Koira nimeltään Kissa

Inka Nousiainen & Satu Kettunen: Yökirja
Tammi 2015
33 s.

Tomi Kontio & Elina Warsta: Koira nimeltään Kissa
Teos 2015
32 s.

Sattui hassusti niin, että luin kirjat peräkkäin ja huomasin että niistä on vallan sopivaa kirjoittaa yhdessä. Molemmissa kerrotaan koskettava tarina erilaisuudesta ja yksinäisyydestä.

Inka Nousiaisen kirjoittama ja Satu Kettusen kuvittama Yökirja kertoo kuusivuotiaasta Kuu-tytöstä, joka on allerginen auringonvalolle. Hän ei voi mennä päivällä ulos muuten kuin avaruuspukuun pukeutuneena. Sen sijaan öisin hän voi liikkua vapaasti. Eräänä yönä hän tapaa Raa-nimisen tytön ja tämän Suru-koiran. Öistä tulee Kuun ystäviä, silloin hän tuntee olevansa kuin kuka tahansa pieni tyttö.

Minulle tulee välillä hiljainen olo ilman mitään syytä. Ja joskus siitä hiljaisuudesta tulee niin iso ettei sille ole kotonani tilaa. Siksi minun on vietävä Hiljaisuuteni muualle, sinne missä se parhaiten viihtyy. Minä vien Hiljaisuuteni Raan luokse.

Me tapaamme Raan kanssa aina öisin. Meidän ei tarvitse erikseen sopia, me vain löydämme pimeässä toisemme. Löydämme toisemme sorakuopalla ja sammakkolammella ja tiheässä metsässä jossa asuu myös Pöllö. Pöllö joka tietää Kaiken Tärkeän ja etenkin Vähemmän Tärkeän sillä Vähemmän Tärkeä se vasta tärkeää onkin.

Tomi Kontion kirjoittamassa ja Elina Warstan kuvittamassa Koira nimeltä kissa - teoksessa päähenkilö on äitinsä hylkäämä tyttökoira, jonka nimi tosiaan on Kissa. Äiti on nimennyt Kissan Kissaksi, koska kissat ovat itsenäisiä selviytyjiä. Kissa lähtee kulkemaan pitkin Suomea, päätyen lopulta Helsinkiin. Siellä hän tapaa pahvilaatikossa nukkuvan miehen, puliukon nimeltä Näätä. Mies ja koira ystävystyvät, ja yksinäisyys katoaa.

Minä asetuin asumaan Kontulaan, joka on Helsingin lähiö. Kontulassa on korkeita taloja ja matalia taloja, pitkiä taloja ja lyhyitä taloja. Kontulassa on paljon ihmisiä ja paljon koiria. Ja nyt sinne tuli yksi koira lisää. Koira, jonka nimi oli Kissa.

Minä välttelin ihmisiä, koska olin kuullut äidiltäni, että ihmisiin ei kannata luottaa. Mutta niin äiti sanoi kaikista. Älä luota kehenkään tai mihinkään. Älä luota ihmisiin, sammakoihin tai lintuihin. Älä luota lampaisiin tai lehmiin. Älä luota edes toisiin koiriin, etenkään jos ne ovat poikakoiria eli koiraita. Mutta älä myöskään luota tyttökoiriin eli naaraisiin, ne ovat narttuja. Äläkä luota kissoihin.

Minä olin tyttökoira, jonka nimi oli Kissa. Minä en luottanut itseeni.

Pidin molemmista kirjoista kovasti. Tarinat ovat surumielisiä, haikeita ja koskettavia mutta samalla valtavan kauniita. Vaikka on kurjaa, on aina myös toivoa. Sekä Nousiainen että Kontio ovat luoneet maailman, joka kouraisee lukijaa syvältä. Nämä ovat sanamääräänsä hurjasti suurempia tarinoita. Herkkä kuvitus tukee sanaa täydellisesti. 

Yökirjasta on kirjoitettu myös Kirjanurkkauksessa, Koira nimeltä kissa on luettu blogeissa Sininen keskitie, Kirjanainen ja Värikäs päivä Lastenkirjablogi.

Nicola O'Byrne: Öppna mycket försiktigt

Nicola O'Byrne: Öppna mycket försiktigt
Teksti Nick Bromley
Englanninkielinen alkuperäisteos Open Very Carefully (2013)
Ruotsiksi kääntänyt Carina Gabrielsson Edling
ABC Forlag 2013
28 s.

Törmäsin niin riemastuttavaan kuvakirjaan etten voi olla postaamatta siitä. Olin tutustumassa Hiekkaharjun kirjastoon, jossa kokoelma on täysin ruotsinkielinen. Kahvitauolla selasin paria kuvakirjaa kunnes pysähdyin tähän. Luin kirjan neljä kertaa peräkkäin ja joka kerta nauratti yhtä paljon. Ja nauratti iltapäivällä, vielä illallakin. 

Tarinan kertoja alkaa lukea satua Rumasta ankanpoikasesta. Hän ei pääse alkua pidemmälle ennen kuin kirjaan ilmestyy satuun kuulumaton hahmo. Se on KROKOTIILI!

Eikä mikä tahansa krokotiili vaan kirjaimia syövä! Sen lempikirjaimet näyttävät olevat o ja s. Pipopäinen ruma ankanpoikanen hermostuu; ei saa syödä kirjaimia! Tilanne pahenee kun krokotiili alkaa syödä kokonaisia lauseita. Lukijaa ohjeistetaan ravistamaan kirjaa, jotta krokotiili saataisiin lähtemään pois. Se ei lähde mutta nukahtaa. Ankanpoikanen käyttää tilaisuuden hyväkseen ja...

... piirtää krokotiilille balettiasun! Tästäkös tämä hermostuu; asia on sillä tavalla että krokotiilit EIVÄT tanssi balettia. Lukijaa ohjataan ravistelemaan kirjaa, josko sillä keinolla saataisiin kutsumaton vieras pois. Kun krokotiili lopulta lähtee, se tekee sen todella yllättävällä tavalla.

Tässä on nyt kuulkaa sellainen lastenkirja, josta olen kertakaikkisen riemuissani. Aivan täydellinen tarina, hauska, jännittävä ja yllätyksellinen. Kuvitus on erittäin hyvä, vaikka paljoa muuta ei ole kuin krokotiili ja pipopäinen ankanpoikanen. Todella, nauroin ääneen tätä lukiessa, ja vaikka luin sen yhteensä kuusi kertaa olin joka kerta yhtä ilahtunut. Toivon totisesti, että joku kotimainen kustantamo huomaisi kirjan ja se suomennettaisiin mitä pikimmin.

Julia Savtchenko: Salainen sienikirja: professori Funguksen kadonneet muistiinpanot

Julia Savtchenko: Salainen sienikirja: professori Funguksen kadonneet muistiinpanot
Karisto 2014
32 s.

Oi mikä ihastuttava, lumoava kirja! Salainen sienikirja on hauska, jännittävä ja taianomainen kuvakirja. Sen kerrotaan olevan ” lasten fiktiivinen tietokirja, joka innostaa avarakatseiseen luontoretkeilyyn”.

Jo kirjan kansi houkuttelee kurkistamaan sisään. Mitä kummallisia sieniä professori Fungus onkaan ystävänsä rouva Rimosan kanssa löytänyt vaarallisilla etsintäretkillään?

Koreakaulussieni

Koreakaulussieni on oikea hienostelija. Se kasvaa vain elokuisissa puutarhajuhlissa, kun illat ovat lämpimiä ja hämäriä. Sieni jää usein tanssin lumoissa olevalta juhlaväeltä huomaamatta. Koreakaulussieni kasvaa kohtaan, jossa se voi parhaiten aistia juhlatunnelman, mutta on suojassa tanssijoiden kengiltä.

Järjestimme rouva Rimosan kanssa omat elokuiset puutarhajuhlamme nähdäksemme koreakaulussienen omin silmin. Jouduimme pitämään juhlat kolmena iltana peräkkäin ennen kuin se ilmestyi ruusupensaan juureen. Ehkä vasta kolmannella kerralla tunnelma oli riittävän lumoava.

Tässä on kyllä paras kuvakirja pitkään aikaan, ihan kaikki on kohdallaan. Herkän kaunis kuvitus täydentää sieniin liittyviä lyhyitä mutta paljon kertovia tarinoita. Sienten nimet ovat ihastuttavia, on viimamörsky ja kulkurivahakas, kikatuskuukunen ja kameleonttihiippo… Jokaisesta sienestä kerrotaan, mikä se on tai mitä se tekee, joistakin myös kuinka professori on sen löytänyt. Monista on koottu myös tietolaatikko sivun loppuun; siinä kuvaillaan sienen ulkonäköä, levinneisyyttä ja käyttöarvoa.

Salainen sienikirja on kertakaikkisen hieno hyvän mielen kirja. Se vetää mukanaan professorin tutkimusmatkoille ja tutustuttaa moniin ihmeellisiin ilmiöihin ja ihmisenä olemiseen.

Kirjan ovat lukeneet ja siihen ovat ihastuneet myös Katja, Maria, Ulla sekä Nti Kirjastotäti.  

Tiina Hietikko-Hautala: Kivikkosaaren kummitus - seikkailu saaristossa

Tiina Hietikko-Hautala: Kivikkosaaren kummitus - seikkailu saaristossa
Kuvittanut Suvi Kari
Österbottens hantverk rf 2014
38 s
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Ihastuin kirjaan heti, kun kaivoin sen paketista. Etu- ja takakansi samoin kuin sisäkannet ovat herkän kauniit, ja ne suorastaan vaativat koskettamaan ja selailemaan kirjaa.

Saaga ja Veikko ovat lähdössä luontoretkelle saaristoon merikapteeni Visa Hienosen kanssa. He oppivat asioita Merenkurkusta ja sen kasveista sekä eliöstöstä. Retki muuttuu jännittäväksi lasten ja kapteenin rantauduttua Kivikkosaarelle. Eväät katoavat, tulee äkillinen rajuilma ja lopulta - kirottu kummitus! Lapset auttavat aavetta vapautumaan kirouksesta etsimällä tämän vartioiman aarteen.

Kirja on hieno jännityskertomuksen ja ympäristökasvatuksen yhdistelmä. Kasvatukselliset asiat sekä lyhyet tietoiskut limittyvät luontevaksi osaksi tarinaa. Taitaa tosielämässäkin käydä niin, että roskien kerääminen sujuu nopeasti jos sen jälkeen pääsee aarteenetsintään.

Pidin kirjan kielestä ja tyylistä. Aaveen vanhahtava puhetapa toimii mainiosti ja lapset kuulostavat lapsilta. Moni kerrottu asia on sellainen, mikä varmasti kiehtoo myös aikuislukijaa.

Veikko on ihmeissään.

- Miten ympäristöä kasvatetaan? Kastelukannullako?

Nyt kapteeni hymyilee ja paljastaa iloisen hammasrivistön. Saagalle tulee heti hyvä mieli. 

- Hölmö! Se kasvattaa meitä tuottamalla luontoelämyksiä, joita ei kaupunkikakarat koe, sanoo Saaga muistellen isän sanoja.

(...)

- Merenkurkkua kutsutaan laivojen hautausmaaksi, sillä tänne on uponnut satoja laivoja ja sukeltajat löytävät yhä uusia hylkyjä. Kivikkosaaren seutu on erityisen vaarallinen. Siksi täällä liikkuivat aikoinaan myös salakuljettajat. Ne kivet siellä Kivikkosaaressa tuntevat monta tarinaa.

Tarina etenee joka toisella aukeamalla, välissä on aina tehtäväsivu. Kirjastontätinä olen iloinen, etteivät tehtävät ole kirjaan täytettäviä. Mukana on esimerkiksi hajutesti ja ohje mehupilleistä koottavaan himmeliin. Osan voi tehdä pienellä porukalla ja osan isommalla, jotkut voi tehdä sisällä ja toiset ulkona. Tehtäviä voi myös soveltaa: himmelin voi rakentaa monesta muusta materiaalista, kivestä voi maalata hylkeen tai merikotkan lisäksi melkein minkä tahansa eläimen jne. Kirja antaa eväät lapsen oman luovuuden ylläpitoon ja kehittämiseen. Kuviin on piirretty tarvittavat välineet ja lopputulos sekä vaativammissa tehtävissä myös työvaiheet.

Mielestäni Kivikkosaaren kummitus sopii kaikille alle kouluikäisille ja miksei myös pienimmille alakoululaisille. Sitä voi käyttää materiaalina monen eri aihealueen käsittelyssä ystävyydestä ja epäitsekkyydestä luonnonsuojeluun.