Lastenkirjalauantai: Inka Nousiainen: Karkumatka

Inka Nousiainen: Karkumatka
Kuvittanut Satu Kettunen
Otava 2019
42 s.

Sinä päivänä minä päätin lähteä. Suunta oli selvä. Pee niin kuin peikko, oo niin kuin oikku, ii niin kuin itsekäs, äs niin kuin super. Minusta oli jo pitkään tuntunut siltä, että minun täytyy mennä.

Kaikki näytti hieman erilaiselta kun ajattelin, etten enää palaisi. Hei hei, minä sanoin polkupyörille ja pihan puille. Tunsin hieman haikeutta ja melkein käännyin takaisin. Sitten taas muistin, että minulla oli suuntani, ja jatkoin matkaani pee niin kuin pullonokkadelfiini, oo niin kuin omenan ottaminen ohimennessään, ii niin kuin innostusta havaittavissa, äs niin kuin suoraan eteenpäin.

Tämä on se päivä, kun Pii karkaa. Hän lähtee kävelemään, ja osuu pian pensionaatti Paradaisiin, jota pitää hänen Frida-tätinsä. Osuminen juuri sinne ei tietenkään ole sattumaa; onhan se hyvä että on turvallinen paikka jonne karata. Pensionaatissa Pii saa syödä lempiruokaansa jälkiruokaa, kummitella Fridan liian isossa yöpaidassa, uida yksisarvisen kanssa, paahtaa vaahtokarkkeja. Kuulostaa lomalta, mutta kaikki ei suinkaan ole ihanaa ja ongelmatonta. Pii tapaa Peikin, pojan jonka kanssa hän haluaisi ystävystyä. Mutta Peik sysii Piitä kauemmas. Kuka Peik on, ja miksi hän ei pidä muista ihmisistä? Ja milloin Piin on oikea hetki päättää karkumatkansa?

Luin kirjan jo viime vuonna heti sen ilmestyessä, mutta se on niin ihana että halusin lukea sen uudelleen ja nostaa esiin blogissa. Tarina on todella kaunis ja ajatuksia herättävä. Frida on ihana lohdullinen aikuinen, joka ymmärtää Piitä, että joskus vaan tuntuu siltä että pitää lähteä kotoa. Piillä puolestaan on paljon hienoja ajatuksia ja oivalluksia, kuten että "[M]ekon helma on sitä varten, että sen voi kastella vedessä", tai "[K]aikki näytti hieman erilaiselta kun ajattelin, että aikani siitä eteenpäin olisi Peikin jälkeistä aikaa". 

Satu Kettusen tekemä kuvitus on herkkää ja kaunista, mutta myös yksityiskohtaista. Joka sivulla on paljon katsottavaa, ja kuvitus syventää tarinaa. 

Sekä henkilöhahmot että tapahtumat tuntuvat ajattomilta. Pii ei ole pensionaatissa kuin muutaman päivän, mutta tuntuu kuin hän olisi siellä koko kesän. Hän vaikuttaa aikuismaiselta, koska ajatukset ovat niin suuria ja hienoja, mutta samalla pieneltä lapselta koska karkumatka suuntautuu tuttuun paikkaan, tutun aikuisen luo. Kirjassa käsitellään isoja asioita, kuten halua lähteä kotoa, arkuutta, ja yksinäisyyttä, mutta käsittelytapa ei ole sidottu aikaan tai paikkaan. Siksi tämä on kirja, joka on ajankohtainen ja tärkeä vielä pitkään ilmestymisensä jälkeen.

Karkumatka on luettu myös Lastenkirjahyllyssä.

Kuvakirjakaksikko: Yökirja & Koira nimeltään Kissa

Inka Nousiainen & Satu Kettunen: Yökirja
Tammi 2015
33 s.

Tomi Kontio & Elina Warsta: Koira nimeltään Kissa
Teos 2015
32 s.

Sattui hassusti niin, että luin kirjat peräkkäin ja huomasin että niistä on vallan sopivaa kirjoittaa yhdessä. Molemmissa kerrotaan koskettava tarina erilaisuudesta ja yksinäisyydestä.

Inka Nousiaisen kirjoittama ja Satu Kettusen kuvittama Yökirja kertoo kuusivuotiaasta Kuu-tytöstä, joka on allerginen auringonvalolle. Hän ei voi mennä päivällä ulos muuten kuin avaruuspukuun pukeutuneena. Sen sijaan öisin hän voi liikkua vapaasti. Eräänä yönä hän tapaa Raa-nimisen tytön ja tämän Suru-koiran. Öistä tulee Kuun ystäviä, silloin hän tuntee olevansa kuin kuka tahansa pieni tyttö.

Minulle tulee välillä hiljainen olo ilman mitään syytä. Ja joskus siitä hiljaisuudesta tulee niin iso ettei sille ole kotonani tilaa. Siksi minun on vietävä Hiljaisuuteni muualle, sinne missä se parhaiten viihtyy. Minä vien Hiljaisuuteni Raan luokse.

Me tapaamme Raan kanssa aina öisin. Meidän ei tarvitse erikseen sopia, me vain löydämme pimeässä toisemme. Löydämme toisemme sorakuopalla ja sammakkolammella ja tiheässä metsässä jossa asuu myös Pöllö. Pöllö joka tietää Kaiken Tärkeän ja etenkin Vähemmän Tärkeän sillä Vähemmän Tärkeä se vasta tärkeää onkin.

Tomi Kontion kirjoittamassa ja Elina Warstan kuvittamassa Koira nimeltä kissa - teoksessa päähenkilö on äitinsä hylkäämä tyttökoira, jonka nimi tosiaan on Kissa. Äiti on nimennyt Kissan Kissaksi, koska kissat ovat itsenäisiä selviytyjiä. Kissa lähtee kulkemaan pitkin Suomea, päätyen lopulta Helsinkiin. Siellä hän tapaa pahvilaatikossa nukkuvan miehen, puliukon nimeltä Näätä. Mies ja koira ystävystyvät, ja yksinäisyys katoaa.

Minä asetuin asumaan Kontulaan, joka on Helsingin lähiö. Kontulassa on korkeita taloja ja matalia taloja, pitkiä taloja ja lyhyitä taloja. Kontulassa on paljon ihmisiä ja paljon koiria. Ja nyt sinne tuli yksi koira lisää. Koira, jonka nimi oli Kissa.

Minä välttelin ihmisiä, koska olin kuullut äidiltäni, että ihmisiin ei kannata luottaa. Mutta niin äiti sanoi kaikista. Älä luota kehenkään tai mihinkään. Älä luota ihmisiin, sammakoihin tai lintuihin. Älä luota lampaisiin tai lehmiin. Älä luota edes toisiin koiriin, etenkään jos ne ovat poikakoiria eli koiraita. Mutta älä myöskään luota tyttökoiriin eli naaraisiin, ne ovat narttuja. Äläkä luota kissoihin.

Minä olin tyttökoira, jonka nimi oli Kissa. Minä en luottanut itseeni.

Pidin molemmista kirjoista kovasti. Tarinat ovat surumielisiä, haikeita ja koskettavia mutta samalla valtavan kauniita. Vaikka on kurjaa, on aina myös toivoa. Sekä Nousiainen että Kontio ovat luoneet maailman, joka kouraisee lukijaa syvältä. Nämä ovat sanamääräänsä hurjasti suurempia tarinoita. Herkkä kuvitus tukee sanaa täydellisesti. 

Yökirjasta on kirjoitettu myös Kirjanurkkauksessa, Koira nimeltä kissa on luettu blogeissa Sininen keskitie, Kirjanainen ja Värikäs päivä Lastenkirjablogi.