keskiviikko 26. helmikuuta 2014

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
Englanninkielinen alkuperäisteos We Need New Names (2013)
Suomentanut Sari Karhulahti
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
292 s.





Vieraisiin kulttuureihin tutustuminen jatkuu, ihan sattumalta. Tässä, kuten edellisessä postauksessani Jakarandapuun lapsista, sekä kirjan nimi että kaunis ja värikäs kansi houkuttelivat lainaamaan kirjan. (Pakko tunnustaa, että tällä kertaa jouduin lataamaan kansikuvan kustantamon nettisivulta. Olin ottanut hienon kuvan aikaisemmin päivällä, mutta nyt en löydä kännykkääni. Se oli puolitoista tuntia sitten keittiössä kädessäni mutta mihin lie olen sen laskenut.)

NoViolet Bulawayo on syntynyt Zimbabwessa ja muuttanut kahdeksantoistavuotiaana Yhdysvaltoihin. Esikoisteoksessaan hän tuo voimakkaasti esiin molempia kulttuureita hyvine ja huonoine puolineen. Päähenkilö on Kulta-niminen tyttö, joka kertoo arjestaan, ensin lapsena Afrikassa ja sitten teininä ja edelleen aikuisena Amerikassa.

Kulta muistaa ajan, jolloin asiat olivat hyvin. Perhe oli koossa ja asui tiilitalossa. Sitten kaikki muuttui. Isä lähti Etelä-Afrikkaan ja hän äitinsä ja isoäitinsä kanssa muutti peltihökkeliin, aivan kuten niin monet muutkin perheet. Nälkä piinaa ruoka-avusta huolimatta. Kulta ystävineen käy guavavarkaissa; he eivät kyllästy syömään guavaa päivä toisensa jälkeen, koska se helpottaa nälkää. Lapset leikkivät sotaa ja terroristejä, he yrittävät tehdä abortin raskaana olevalle ystävälleen, he kuljeskelevat kaiket päivät, he riitelevät mutta ovat silti toisilleen tärkeitä. He ihmettelevät koiraa ja puhelinta. Heidän päivänsä ovat selviytymistaistelua, mitä vastaan, tietävätkö he itsekään.
 
Katsokaa tuonne, nyt ne tulee, Luojatietää sanoo ja me nähdään että ison  muurahaiskeon takaa tulvii surijoita kohti Taivaantietä. Ne tulee tänne hautaamaan Vapaanasyntyneen vaikka niille on kerrottu, mitä tapahtuu, jos ne jää kiinni. Me katsellaan hautajaisia täältä puusta koska me ei päästä mukaan. Lapset ei näet saa tulla hautuumaalle. Mutta aikuiset ei tiedä että me pujahdetaan tänne aina kun me halutaan katsella hautajaisia puusta tai ihan vaan kuljeskella tai vaikka leikkiä täällä. 

Taivaantiellä on joka puolella punaisia multakumpuja. Näyttää ihan siltä että täällä korjataan ihmissatoa, että kuolema odottaa jonkin kivenlohkareen takana mukanaan iso kassillinen ilmaista ruokaa ja ihmiset ryntää eteenpäin niin että ne kaatuilee toistensa päälle koska ne haluaa päästä jonon kärkeen ennen kuin avustusruoka loppuu. Semmoista se on, kuolleita tulee aina vaan lisää.

Kullan täti on muuttanut Amerikkaan, Michiganin Detroitiin. Kulta on odottanut vuosia, mutta lopulta hän pääsee tädin luokse. Amerikka ei kuitenkaan ole sellainen ihmemaa, miksi Kulta sen on kuvitellut. Tietenkin hän kohtaa ennakkoluuloja ja kiusaamista, mutta opettelee teineille tyypillisiä ilmaisuja ja onnistuu sulautumaan joukkoon. Sulautuminen on kuitenkin vain pinnallista; sisimmässään Kulta on epävarma siitä kuka hän on ja minne hän kuuluu. Siteet ja yhteydet entiseen kotiin, äitiin ja ystäviin muuttuvat epävarmoiksi ja etäisiksi. Toisaalta hän ei tunne olevansa kotona myöskään Amerikassa.

Aina kun katselen hautausmaata ajattelen sitä, että isä makaa Taivaantiellä, missä se pantiin multiin, ja sitä, että sen haudalla on vain kummullinen punaista maata, ja melkein toivon, että sekin olisi jossakin kauniissa paikassa, missä ymmärtää, miksi kuolleita kuopattaessa sanotaan: Lepää rauhassa. Kun me muutettiin Detroitista tänne ja näin tämän hautausmaan ensimmäistä kertaa, en edes tajunnut, että se on tarkoitettu vainajille. Luulin että se on vain museo tai jotain sinne päin, vielä yksi mielenkiintoinen paikka, missä tapahtuu mielenkiintoisia asioita. Hautausmaata ja meidän taloa erottava tie on sileä kaistale, ja mietin aina, mihin se oikeastaan päättyisi, jos seuraisin sitä. Amerikassa tiet on kuin paholaisen kädet ja Jumalan rakkaus - ne ulottuu joka paikkaan. Niissä on vain se kurja puoli, ettei ne oikeasti vie minua kotiin.

Annan ison kiitoksen kirjan suomentajalle Sari Karhulahdelle. Kirjan alkupuolisko on melkein kokonaan puhekieltä, sitä käytetään  kuvaamaan Kullan kokemuksia ja sillä käydään lasten välistä vuoropuhelua. Se tuo lasten maailman lukijan lähelle. Aikuiset käyttävät kirjakieltä. Kirjan loppupuolisko on sitten ihan erilaista kieltä. Amerikassa Kulta puhuu kirjakieltä sekä kavereilleen että tätinsä luona, mutta hänen ajatuksensa ja havaintonsa on kerrottu puhekielellä. Kieli on yksi tekijä, joka sitoo kirjan erilaiset maailmat yhteen.

Kirja on kiehtova kuvaus erilaisten kulttuurien ja yhteiskuntien törmäämisestä henkilötasolla. Se haastaa lukijan miettimään, mikä vaikeissa olosuhteissa voi olla hyvää ja vastaavasti mikä yltäkylläisyydessä voi olla huonoa. On kiinnostavaa lukea, kuinka Kulta odottaa paratiisia mutta sinne päästyään joutuukin määrittelemään paratiisin uudelleen. Jos sitä edes voi määritellä.  

lauantai 22. helmikuuta 2014

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset
Englanninkielinen alkuperäisteos Children of the Jacaranda Tree (2013)
Suomentanut Laura Jänisniemi
WSOY 2014
285 s.






Iranilaissyntyisen, Kaliforniassa kasvaneen Sahar Delijanin esikoisteos on vaikuttava, aistivoimainen romaani. Tuoksut melkein tuntuvat nenässä, niin jakarandapuun kukkien kuin tuoreiden taateleiden. Ihmisten toivo ja epätoivo tunkevat ihon alle saaden ainakin minut tiukasti mukaan heidän kohtaloihinsa.

Tarina kulkee eri aikatasoissa ja eri paikoissa. On 1980-luvun Teheran, jossa Azar synnyttää tyttären - Nedan - vankilassa, ja jossa Amir niin ikään vankilassa tekee omalle tyttärelleen rannekorua taatelinkivistä. On Maman Zinatin ja Agha-janin koti, jossa he yhdessä tyttärensä Leilan kanssa huolehtivat vankilaan joutuneiden lastensa lapsista. Omid, Sara ja Forugh ovat vielä pieniä eivätkä ymmärrä, miksi vanhemmat ovat poissa. Taustalla raivoaa Iranin ja Irakin välinen sota.

Hän ei tiennyt, mitä tapahtuisi, jos hänet yllätettäisiin silmät auki, eikä halunnutkaan tietää. Välillä hän yritti vakuutella itselleen että pelko, joka oli hiipinyt hänen sisälleen eikä hellittänyt otettaan, oli aiheeton. Eihän kukaan ollut lyönyt häntä, ei tuuppinut eikä uhkaillut. Hänellä ei ollut mitään syytä pelätä noita ihmisiä, sisaria ja veljiä, ei mitään konkreettista syytä. Mutta entä ne huudot, jotka ravistelivat vankilan seiniä, raastoivat tyhjiä käytäviä, herättivät vangit öisin, keskeyttivät juttelun heidän jakaessaan lounastaan ja pakottivat heidät kaikki kireään, jähmettyneeseen hiljaisuuteen, joka jatkui koko illan? Kukaan ei tiennyt mistä huudot kuuluivat. Kukaan ei uskaltanut kysyä. Ne olivat tuskanhuutoja, sen he tiesivät. Sillä tuskanulvahduksia ei voinut sekoittaa muunlaiseen huutoon: ne kohosivat ruumiista jolla ei ollut minuutta, hylätystä, muodottamaksi möykyksi murjotusta ruumiista, jonka ainoa elämän merkki oli voima rikkoa vankilan seinien sisällä vallitseva hiljaisuus. Eikä kukaan tiennyt, milloin oma vuoro koittaisi, milloin itse kukin katoaisi käytävää pitkin jonnekin eikä jäljelle jäisi muuta kuin ulina. Ja niin he elivät ja odottivat ja tottelivat käskyjä uhkaavan pilven varjossa, ja kaikki tiesivät ettei siltä voinut välttyä loputtomiin.

Toinen taso on 2000-luku, jossa 1980-luvun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet kuka minnekin. Osa on jäänyt Teheraniin, osa on lähtenyt pois. Osa tyytyy siihen mitä on, osa seuraa vanhempiensa jalanjälkiä osallistumalla jos ei varsinaisesti vallankumoukseen niin kuitenkin hallitusta vastustaviin mielenosoituksiin.
Pidin erityisesti kirjan alkupuoliskosta ja etenkin siitä, miten siinä kuvataan vankilassa olevia ihmisiä. Yksinäisyys ja yhteisöllisyys, pelko ja toivo kulkevat jatkuvasti rinnakkain muovaten arkea. Ne vaikuttavat vankien lisäksi myös ulkopuolella eläviin. Kukaan ei tiedä, milloin läheinen palaa vai palaako milloinkaan. Kukaan ei tiedä, näkeekö joskus vielä lapsiaan tai vanhempiaan.

Amir kietoi langat kovettuneella taikinalla täytetyn hammastahnatuubin ympärille ja punoi ne yhteen käyttämällä tuubia värttinänä. Otsa kurtistui kun hän oikein keskittyi, huulet puristuivat tiukasti yhteen, leuka nousi ja laski joka kerta kun värttinä kulki vasemmalle ja oikealle. Hän yritti olla ajattelematta. Hänen piti hämätä itseään ja keskittyä rannekoruun. Jos hän vain saisi korun valmiiksi ja voisi antaa sen tyttärelleen, hän ei pelkäisi enää mitään. Sitten hän voisi rentoutua, voisi ajatella että ulkomaailmassa oli jotain hänestä, että jotain oli päässyt täältä sisältä sinne toiselle puolelle, vapauteen jossa tytär varttuisi tietäen, että hänen isänsä ei milloinkaan ollut luovuttanut: että elämä ei milloinkaan luovuta.

Kirjan loppuosa sen sijaan ei ollut yhtä vaikuttava, yhtä liikuttava. Olisin kaivannut lisää tietoa siitä, miksi asiat ovat niinkuin ovat. Nyt jää minun makuuni liikaa avoimeksi, liian suuria aukkoja lukijan pääteltäväksi. Milloin Azar pääsi pois vankilasta ja minne hän meni? Minkä ikäinen hän oli, minkä ikäinen hänen tyttärensä oli heidän tavatessaan ensi kertaa vankilan ulkopuolella? Minne Neda vietiin, kun hänet otettiin äidiltään? Miksi Forugh on muuttanut Saksaan? Miksi Donya on mukana, mitä lisäarvoa hän tuo tarinaan? Tuntuu että sukupolvien välillä on liian suuri etäisyys, että ensin kerrotaan vanhemmista ja sitten lapsista mutta eri aikakaudet sidotaan yhteen liian löyhästi.

Harmi, että jälkipuolisko jää etäiseksi. Alun perusteella kirja olisi voinut olla erinomainen kuvaus monille melko vieraasta kulttuurista. On siinä nytkin paljon kiinnostavia ja ainakin itselleni uusia seikkoja, sekä kulttuurisia että yhteiskunnallisia. Mutta silti, olisi voinut olla vähän enemmän.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Terveisiä Kirjakutsuilta!



Tampereen pääkirjasto Metso järjesti perinteiset alkuvuoden Kirjakutsut, jossa kirjastolaiset esittelivät viime vuonna julkaistuja lasten- ja nuortenkirjoja. Tällä kertaa kokoonpano oli tällainen:
  • Tietokirjat / Mervi Hietanen 
  • Kuvakirjat, runot, sadut ja kertomukset / Katariina Ahtiainen
  • Nuortenkirjat / Tuija Mäki
  • Sarjakuvat / Matti Karjalainen
  • Fantasia, scifi ja kauhu / Matti Karjalainen & Tuija Mäki
  • Loppuhuipennuksena Mäen ja Karjalaisen valitsema top 10 vuosina 2003-2013 julkaistuista lasten ja nuorten fantasia-, scifi- ja kauhugenren kirjoista.


Osallistujina oli ainakin kirjastojen väkeä, bloggareita ja kirjailijoita. (Näin Anneli Kannon ja Salla Simukan, lisäksi kuulin luotettavasta lähteestä että Tuula Kallioniemi oli bongattu.) Kirjoista suurin osa oli minulle ennestään tuttuja, johtuen siitä että loma-ajat poislukien kaikki kirjastoomme saapuvat lasten- ja nuortenkirjat kulkevat käsieni kautta. Jonkin verran oli varsinkin tietokirjoja, jotka muistin kirjastomme aikuistenosastolta. Hienoa että sellaisiakin esiteltiin, voin ottaa kirjavinkkauksiin tai koululuokille lainattaviin kirjapaketteihin myös niitä. Toki oli niitäkin, mistä tuli heti mieleen että onkohan tuota meillä ollenkaan tai onko tuo meillä luokiteltu aikuisten kirjaksi.

Oma lukulistani kasvaa jälleen, kuten yleensä tapahtuu minkä tahansa kirjallisuuteen liittyvän tapahtuman jälkeen. Haluan lukea ainakin nämä:
  • Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia
  • Jussi Siirilä: Barrikadikesä
  • Jacqueline Wilson: Salainen siskoni
  • Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet
  • Lisa O'Donnell: Mehiläisen kuolema (saattaa olla aikuistenosastolla)
  • Rick Yancey: 5. Aalto
  • Sonja Kinnunen: Jääsielu (tämäkin voi olla luokiteltu aikuisten kirjaksi


Kuten yleensä, tapahtuma venyi hieman pidemmäksi kuin ohjelmassa luki. Ylitys oli kuitenkin vain vajaat puoli tuntia, joten hyvin jaksoi istua loppuun asti. Asia kuitenkin oli kiinnostavaa ja esiintyjät hyviä. Erityisesti nautin jälleen kerran Tuija Mäen ilmaisusta, hänellä on kertakaikkisen loistava tapa ilmaista mielipiteensä suoraan tyyliin "näitä ei voi suositella yhtään kenellekään", "jos edellinen osa oli turha niin tämä oli vielä turhempi" ja "jos kirja on huono niin sitä ei fonttikaan pelasta". Eikä hän suinkaan lytännyt kaikkea, monet kirjat saivat kehuja niin ulkomuodosta, tarinasta kuin soveltumisesta monen ikäisille.  


Lopuksi siis kuultiin yksi versio viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaistun genrekirjallisuuden huipuista. Karjalaisen ja Mäen listalla oli runsaasti itselleni tuttuja nimiä, joskin pari oudompaakin. Heidän suosikkinsa ovat tässä:
  • 10. Terry Pratchett: Suuri ajomatka: onttujen ensimmäinen kirja
  • 9. Salla Simukka: Jäljellä
  • 8. Maria Turtschaninoff: Arra
  • 7. Neil Gaiman: Hautausmaan poika
  • 6. Philip Reeve: Kävelevät koneet
  • 5. Suzanne Collins: Nälkäpeli
  • 4. Naomi Novik: Kuninkaan lohikäärme
  • 3. Timothée de Fombelle: Tobi Lolness
  • 2. Reeta Aarnio: Maan kätkemät
  • 1. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Tästä innostuneena ajattelin tehdä omat listani lasten- ja nuortenkirjoista. Kokoan sen rauhassa ja teen siitä oman postauksen lähiaikoina. Ajattelin listata kirjoja sen mukaan miten ne on meidän kirjastossamme jaettu, esimerkiksi fantasia/scifi/kauhu, seikkailu, helppolukuiset, eläinkirjat, nuorten fantasia, nuorten muut paitsi fantasia. Katsotaan nyt mitä kaikkia kategorioita tulee, tuskin maltan odottaa että pääsen kiertelemään hyllyjen välissä sekä tutkimaan koulujemme lukudiplomeiden kirjalistoja ja omia lukulistojani :)








lauantai 15. helmikuuta 2014

Gretchen Reynolds: Kuntoilu 2.0. Liiku tehokkaammin, treenaa fiksummin, palaudu nopeammin ja elä pidempään

Gretchen Reynolds: Kuntoilu 2.0. Liiku tehokkaammin, treenaa fiksummin, palaudu nopeammin ja elä pidempään
Englanninkielinen alkuperäisteos The First 20 Minutes: Surprising Science Reveals How We Can Exercise Better, Train Smarter, Live Longer (2012)
Suomentanut Antti Immonen
Kansi Timo Mänttäri
Atena 2014
320 s.
Pyydetty arvostelukappale


Aktiiviliikkujana olen luonnollisesti kiinnostunut liikunta-alan uutuuskirjoista. Kuntoilu 2.0 lupaa antaa lukijalle uusinta tietoa urheilututkimuksesta. Sen se totisesti tekee, ehkä jopa liiankin kattavasti. On kiinnostavaa ja vähän hämmästyttävääkin lukea, kuinka samankaltaisia tutkimustuloksia on saatu eri puolilta maailmaa; Yhdysvalloista, Saksasta, Suomesta, Australiasta, Japanista... Joskus on toki tullut toisistaan eroavia tai vaikeasti yleistettävissä olevia tuloksia, ja Reynolds esittelee myös niitä.

Olisin kaivannut joko ala- tai loppuviitteitä tutkimuksista. Kovin usein lauseet alkavat: "Eräässä tutkimuksessa (...)". Kerrotaan missä maassa ja minkälaisella otannalla tutkimus on tehty, onko se tehty ihmisillä vai labrahiirillä tai rotilla, ja siteerataan "päätutkijaa". Olisin halunnut lisäksi tietää, missä tutkimustulokset on julkaistu ja milloin. Lisäksi Reynoldin välikommentit ovat melko ärsyttäviä tyyliin "[e]i sillä, että haluaisin luoda paineita kenellekään raskaana olevalle", "[v]ieläkö tarvitset lisävakuutteluja" ja kaikista kamalin: "Imurointi ja moppaaminen saattavat siis tehdä ihmisen onnelliseksi. Tervetuloa milloin tahansa meille kotiin treenaamaan!"

Kirjassa on joitakin tuttuja tietoja, esimerkiksi se että pitkäkestoinen venyttely ennen treeniä heikentää tehoa ja se että maitokaakao palauttaa yhtä tehokkaasti kuin kalliit palautusjuomat. Suuri osa on kuitenkin sellaista, mitä en muista lukeneeni aiemmin liikuntalehdistä tai -kirjoista. Muun muassa kumotaan kortisonipiikkien hyöty ja tuodaan esiin geeniperimän vaikutus harjoittelun tuloksellisuudessa.

Lukuisat muutkin tutkimukset ovat tuottaneet samankaltaisia tuloksia. Painoharjoittelusta vaikuttaa olevan kestävyysurheilijoille vain harvoja haittapuolia ja monia etuja -  voimaharjoittelu vaikuttaa tekevän heistä etenkin nopeampia. Eräässä erinomaisessa juoksijoille tehdyssä tutkimuksessa, jossa tarkasteltiin painoharjoittelua perinteisillä laitteilla, treenattiin sekä ylävartaloa (joka on monilla juoksijoilla luiseva) ja jalkoja. Juoksijoista tuli fyysisesti tehokkaampia. He käyttivät juostessaan vähemmän happea kuin kuin ennen painoharjoittelun aloittamista. Heidän kykynsä tehdä sprinttejä juoksun loppuvaiheessa parani roimasti.

Se, mistä erityisesti kirjassa pidin oli Reynoldsin tapa kertoa asioista selkeästi niin että tutkimustulokset ymmärtää ilman tieteellistä osaamista. Käsitteet nimetään kyllä tieteellisesti mutta ne myös selitetään auki. Aika usein kerrotaan kuvaavia esimerkkejä siitä mistä on kyse.

Iloitsen myös siitä, että kirja huomioi erilaiset kuntoilijat. Siinä muistutetaan, että vähäinenkin liikunta hidastaa ikääntymistä, vähentää stressiä ja parantaa sekä fyysistä että henkistä suorituskykyä. Samalla korostetaan muun muassa sitä, että maratonia ei pysty juoksemaan jos treeni koostuu viiden kilometrin kävelylenkeistä tai muutaman minuutin kestävistä täysillä tehdyistä juoksu- tai pyöräilypyrähdyksistä.

Maratonille treenaavana koin kirjan annin kaikin puolin hyödylliseksi. Siinä on kattavasti esillä erilaisia voimaharjoituksia ja kerrotaan niiden antama hyöty kestävyysjuoksuun. Samalla muistutetaan huolehtimaan levosta ja varomaan ylikuntoa. Joitakin asioita aion lisätä omaan harjoitteluuni, joitakin en. Vaikka suolakurkkujen säilytysliemen on todettu helpottavan lihaskramppeja, en aio kuljettaa sitä mukanani enkä juoda edes kotona. En sitä enkä etikkaa.   

lauantai 8. helmikuuta 2014

Paul Auster & J. M. Coetzee: Tässä ja nyt: kirjeitä ystävyydestä

Paul Auster & J. M. Coetzee: Tässä ja nyt: kirjeitä ystävyydestä
Englanninkielinen alkuperäisteos Here and Now - Letters 2008-2011 (2012)
Austerin osuuden suomentanut Erkki Jukarainen
Coetzeen osuuden suomentanut Seppo Loponen
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2013
296 s.




Tunnustan (itseäni) hämmästyttävän tosiasian: Austerilta olen lukenut lähes kaiken ilmestyneen, Coetzeelta en mitään. Siis en yhtä ainutta kirjaa! Auster on yksi lempikirjailijoistani, siksi kiinnostuin hänen ja Coetzeen välisestä kirjeenvaihdosta.

Tässä ja nyt on monitahoinen ja kiinnostava kirja. Maailmankuulut kirjailijat käsittelevät kirjeissään monenlaisia ja keskenään hyvin erilaisia asioita: Israelin valtiota, urheilua, lukijakirjeitä, kritiikkejä, jouluperinteitä, matkustamista, identiteettiä, kännykkäaikaa... Osa kirjeistä on sivun mittaisia, osa muutaman sivun. Mukana on myös yksi Coetzeen kirjoittama, joka ei koskaan päätynyt Austerille asti. Aika pian käy ilmi, että Coetzee lähettää Austerille fakseja kun Auster puolestaan käyttää perinteistä kirjepostia.

Kirjasta välittyy herrojen syvä keskinäinen kunnioitus sekä toistensa persoonaa että työtä kohtaan. He ihailevat toistensa työtä mutta kehuvat - ja välillä myös haukkuvat - muiden teoksia. He keskustelevat näkemistään elokuvista ja lukemistaan lehtiartikkeleista, aina niin että oma mielipide perustellaan ja toisen mielipide hyväksytään, oli se sitten sama tai eri kuin itsellä. Oli aihe mikä tahansa, sitä voidaan käsitellä vakavasti tai ironisesti. Äly ja huumori kulkevat rinnakkain eivätkä sulje toisiaan pois.

Elämän voi kaavamaisesti määritellä taiteeksi, jossa on kaksi tai ehkä kolme vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa ihminen löytää tai esittää itselleen suuren kysymyksen. Toisessa vaiheessa hän ponnistaa kaikkensa löytääkseen siihen vastauksen. Ja sitten, jos hän elää kyllin kauan, hän tulee kolmanteen vaiheeseen, jolloin tuo mainittu suuri kysymys alkaa pitkästyttää häntä ja hänen on tähyiltävä muualle.
Coetzee Austerille

Tarpeetonta sanoakin että olen tutkinut ja mietiskellyt omaa nimeäni koko ikäni, ja suurin toiveeni on syntyä uudelleen amerikanintiaanina. Paul: latinassa 'vähäinen, pieni'. Auster: latinassa 'etelätuuli'. Etelätuuli: vanha amerikkalainen eufemismi takapuolen turahdukselle. Niinpä aion palata tähän maailmaan kantaen ylvästä ja kaikin puolin osuvaa nimeä Pikkupieru.
Auster Coetzeelle 

Pidin kirjasta, pidin siitä että ystävyyssuhde toimii vaikka asutaan eri puolilla maapalloa. Pidin siitä, että keskustelu tapahtuu paperilla eikä sähköpostiviesteillä tai - taivas varjelkoon - facebookin tai vastaavan chatissa. Toisen vastausta ja kommentteja saattaa välillä joutua odottamaan kuukauden tai pari, toisaalta molempien alituinen matkustelu ei salli tiivistä yhteydenpitoa. Keskustelu kuitenkin pysyy aktiivisena ja toisinaan palataan joihinkin aiemmin käsiteltyyn, jos muussa yhteydessä on sattunut törmäämään siihen liittyviin asioihin.  Pidin siitä, kuinka Auster on kokenut Coetzeen asettuneen päähänsä niin, että hän välillä mielessään osoittelee tälle näkemiään asioita.

Kirjalla on kaksi suomentajaa, mikä mielestäni toimii loistavasti. Vaikka teos on kielellisesti hyvin yhtenäinen, tarkoitan tällä sitä etten pystyisi tietämättömänä erottamaan mikä on kenenkin kääntämää, niin Austerin ja Coetzeen persoonallisuudet erottuvat kuitenkin selvästi. Jotakin heidän luonteestaan välittyy paitsi siinä mitä he toisilleen kirjoittavat myös siinä miten he kirjoittavat. Lukiessa tulee sellainen olo, että suomentajat ovat varmasti kyenneet välittämään lukijalle sen, mitä Auster ja Coetzee ovat kirjoittaneet. Äh, tuntuu etten osaa ilmaista tarkoittamaani oikein, tai täsmällisesti, toivottavasti kuitenkin ymmärrätte mitä tällä viimeisellä kommentillani ajan takaa.


keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Thomas Erikson: Pelonkylväjät

Thomas Erikson: Pelonkylväjät
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Bländverk (2011)
Suomentanut Torsti Lehtinen
Kansi Taittopalvelu Yliveto Oy
Minerva 2014
560 s.






Ruotsista tuntuu tulevan dekkaristeja lähes tulvimalla. Uusin tulokas on Thomas Erikson, jonka Alex King -sarjasta on nyt suomennettu ensimmäinen osa. Ruotsiksi sarjassa on ilmestynyt kolme osaa, joten jatkoa lienee odotettavissa myös suomeksi.

Vaikka ruotsalaisia dekkareita on ilmestynyt paljon, tuo Erikson kentälle jotain uutta, nimittäin käyttäytymistieteilijä Alex Kingin. Pelonkylväjien alussa tapahtuu murha, paikkana on luentosali jossa King parhaillaan esiintyy. Kaikki katsovat Kingiä, joten hän on ainoa joka näkee uhrin kuolevan. Pian uhreja tulee lisää. Komisario Gabriel Hellmark ja rikostutkija Nina Mander joutuvat selvittämään monimutkaista tapausta, jossa johtolankoja ei juuri ole eikä mikään tunnu liittyvän mihinkään. King työskentelee yhdessä poliisien kanssa yrittäen profiloida murhaajan ja hänen mahdolliset taustajoukkonsa. 

Toisaalla freelance-toimittaja Fredric Hellmark - Gabrielin veli - ajautuu kummalliseen sopimukseen. Hän suostuu kirjoittamaan elämäkerran merkkihenkilöstä, joka osoittautuu yhdeksi alamaailman huipputekijöistä. Hellmarkin hajamielisyys ei sovi yhteen määrätyn aikataulun kanssa, mikä osoittautuu hyvin vaaralliseksi. 

Herranen aika.

Hän oli keskimittainen, keski-ikäinen ja keskipainoinen freelancer-lehtimies, joka ei ollut koskaan kohottanut kättään ketään vastaan. Hän tuskin hankkisi poikkisahattua haulikkoa ja tunkeutuisi räjähtelevien käsikranaattien suojatulessa vapauttamaan tyttärensä roistojen pesäpaikasta. Hän seisoisi kiltisti tässä risteyksessä, kuten käskettiin, ja pitäisi turpansa kiinni. Jos he pyytäisivät häntä kumartumaan eteenpäin, jotta pakoputkesta lähtisi vähän enemmän ähinää, hän tekisi senkin. Hänhän oli tuona hirvittävänä viskiyönä osoittanut, että tarvittiin vain yksi ainoa puhelu hänen taltuttamisekseen. 

Pelonkylväjät jätti ristiriitaisen olon. Lukijalle kerrotaan useita asioita, joita poliisit eivät saa koskaan tietää. Miksi eivät? Tästä tietysti nousee kysymys, selviävätkö asiat poliiseille seuraavassa kirjassa Illdåd (2012). Tavallaan tarina loppuu lukijan näkökulmasta, koska hän saa tietää koko kuvion. Kuitenkin henkilöhahmojen näkökulmasta jää paljon avoimeksi, enkä usko heidän olevan tyytyväisiä ratkaisuun. 

Yksi suuri epäuskottavuus on, nimittäin se kuinka helposti Alex pääsee mukaan poliisitutkimukseen. Jo ennen kuin hän on mukana, Nina kertoo hänelle asioita joiden olettaisi olevan salassapidettäviä, vaikka Alex onkin silminnäkijä ja mitä suurimmassa määrin osallinen. Esimerkkinä olkoon tilanne, jossa komisario ei saa veljeensä yhteyttä useaan päivään. Hän ei tee katoamisilmoitusta vaan antaa Ninan selvitellä asiaa murhatutkimuksen polkiessa paikallaan. Nina menee Fredricin asunnolle Alexin kanssa, ja he tutkivat paikan läpikotaisin. Ei tunnu uskottavalta, että poliisi antaisi siviilin kulkea mukana työtehtävissään.

On puututtava myös asiaan, joka ei ole ominaista vain tälle kirjalle vaan tuskastuttavan monille muillekin. Miksi, oi miksi poliisin tutkimusryhmässä ovat Hellmark (mies), Korell (mies), Göransson (mies), Sundström (mies), Nilsson (mies) ja Nina (nainen). Miksi tiimin naisjäsen ei ole Mander, tai miksi poliisimiehiä ei puhutella etunimillä?

Vaikka yksi päähenkilöistä on käyttäytymistieteilijä, ei se tuo varsinaisesti yllätyksiä lukijalle. Jos esimerkiksi Patricia Cornwellin tuotanto on tuttu, on siellä törmännyt väkisinkin profiloija Benton Wesleyhin. Mitä Wesley on tehnyt vuosia, sitä King tekee nyt - tarkkailee ihmisten eleitä, silmien liikkeitä, kehon kieltä ja niin edelleen. Se, mikä Kingin hahmossa on uutta, on hänen perehtyneisyytensä ihmisten värityyppeihin. Hän luokittelee ihmisiä heidän käyttäytymisensä, kehonkielensä ja tekojensa perusteella vihreisiin, sinisiin, keltaisiin ja punaisiin. Värityypeistä käydään kirjassa joitakin kiinnostavia keskusteluja.

Parasta on kirjan yllätyksellisyys. Vaikka lukijalle kerrotaan paljon, häntä myös harhautetaan urakalla. Moni asia ja henkilöhahmo onkin jotain muuta kuin mitä kerrotun perusteella voisi olettaa, mutta ei aina pahalla tavalla. Joskus selitykset ovatkin loogisia ja jopa viattomia.

Loppupäätelmänä totean Pelonkylväjien olleen ihan ok, joskin tuntuu siltä että minun kohdallani se tuskin kestää enempää kuin tämän yhden lukukerran.


sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Arne Nevanlinna: Marie. Äänikirja


Marie. Äänikirja

Arne Nevanlinna: Marie. Äänikirja
WSOY 2008
10 cd-äänilevyä
Lukija: Seela Sella








Aina flunssaisena innostun kuuntelemaan äänikirjoja, on niin ihana maata viltin alla silmät kiinni ja kuunnella. Välillä nousta sen verran että vaihtaa levyä. Ja olon parannuttua voi neuloa sukkia ja huiveja kuunnellen kirjan loppuun. En ole koskaan ennen postannut äänikirjasta, mutta nyt oli niin kertakaikkisen hieno kokemus että se pitää jakaa muille.

Äänikirjassa suuri merkitys on sillä, kuka lukee ja miten. Pidin Seela Sellan äänestä, se oli perusrauhallinen ja miellyttävä. Lisäksi Sella eläytyi tekstiin niin että se tuntui todella elävältä. Mielestäni Sella ei näytellyt, vaan toi eri tilanteet esiin pienellä äänen voimakkuuden tai äänen värin muutoksella.

Marie on nimensä mukaisesti kertomus Mariesta, satavuotiaasta rouvasta joka viimeisinä elinaikoinaan vanhainkodissa käy elämäänsä läpi. Lapsuus Strasbourgissa, tyttökoulu ja sieltä karkaaminen Englannissa, avioliitto suomenruotsalaisen Vilhelm Myhrborghin - jota Marie kutsuu Guillaumeksi - kanssa ja muutto Suomeen, epäilys miehen uskottomuudesta ja oma salasuhde, ristiriidat ranskalaisen, ruotsalaisen, suomalaisen ja venäläisen kulttuurin välillä, kuolleet lapset ja yksi elävä lapsi... Marien pitkä elämä on ollut täynnä suuria ja pieniä asioita, suuria tunteita, pientä vahingoniloa silloin tällöin, pientä kiukuttelua etenkin vanhaksi tultua, suuri oman arvon tunteminen loppuun asti.

Pidin Marien hahmosta ja siitä, kuinka elävä hänen tarinansa on. Hän muistelee, ja silloin mennyt ja nykyinen aika usein sekoittuvat. Marie on ollut elämänsä aikana peloissaan, ja muistellessaan pelkoa hän saattaa huudahtaa ääneen niin että vanhainkodin hoitaja saattaa tulla kysymään mikä hänellä on hätänä. Silloin Marie keksii kiireesti selityksen, hän ei halua tunnustaa elävänsä niin vahvasti muistoissaan. Muutenkin menneen ja nykyisen sekoittuminen tuodaan hienosti esiin. Yhdessä hetkessä Marie tanssii tulvillaan elämäniloa, seuraavassa hän harmittelee kun ei saa itse nostettua lattialle pudotettua kirjekuorta. Muistoissaan hänellä on tarkka kuva erilaisista tapahtumista, esimerkiksi milloin olivat ne päivälliskutsut joissa oli venäläinen ruokalista ja keitä siellä oli vieraina, mutta nykyhetkessä yrittää päästä selville mikä aika päivästä on, muun muassa kuulostelemalla vatsaansa joko pian on päivällisaika.

Sella on loistava Marien tulkitsija. Pienellä äänen sävyn muutoksella Mariesta tulee arka, kielitaidostaan epävarma nuori nainen. Toinen muutos tekee Mariesta hiukan kärttyisän vanhuksen, joka ei hyväksy sitä että vanhainkodissa toista aamiaista kutsutaan suomalaiseen tapaan lounaaksi. Marie on nimennyt hoitajat omien mielikuviensa mukaan muun muassa Topeliukseksi, Edith Piafiksi, Enkeliksi ja Monstreksi. Johtajatar on Pompadour. Sella tuo mahtavasti esiin Marien suhtautumisen eri ihmisiin, koko kirjan ajan tuntuu siltä että ääni sopii täydellisesti luettaviin sanoihin. 

Onneksi sukkaparistani puuttuu puolikas, voin hakea kirjastosta äänikirjoina Hjalmarin ja Varman, jotka nekin kertovat pitkästä ajanjaksosta ja yhteiskunnasta yhden ihmisen äänellä.