sunnuntai 30. lokakuuta 2022

Helsingin Kirjamessut 2022


Fyysiset kirjamessut ovat tältä vuodelta ohi, mutta haastattelutallenteita voi katsoa messujen nettisivuilta vielä kuukauden. Harmillisesti meillä oli töissä koko elämänlaatuyksikön koulutuspäivä perjantaina, joten perinteinen messuperjantai jäi tällä kertaa kokematta. Olin paikalla lauantaina ja sunnuntaina. 

Perinteisesti olin tehnyt suunnitelman, mitä ja milloin käyn kuuntelemassa. Hiukan se muokkautui, koska katsoin kirjakauppojen lavojen tarjonnan vasta lauantaiaamuna. Mutta suunnitelman muutokset ovat osa messuperinteitä :)

Lauantaina aloitin Suomen Kirjailijaliiton Töölö-lavalta, klo 10.30 aiheena oli Kenestä saa kirjoittaa? ja keskustelijoina Sami Hilvo, Jari Nissinen ja Satu Vasantola. Keskeinen viesti oli, että vaikka kirjoittaisi todellisesta henkilöstä, fiktiivisessä tarinassa tämä on kuitenkin aina palasista koottu eikä yksi yhteen "esikuvan" kanssa. Ja koska kirjoittaminen lähtee itsestä, henkilöissä ja tarinassa on itseä mukana. Kyse on myös siitä miten kirjoittaa, ei vain että kenestä. Satu Vasantola muistutti myös, että välillä pitää kirjoittaa asioista joista pelottaa kirjoittaa. 

Klo 11 oli Aulan järjestämä mediatilaisuus, siellä piti olla vieraana Heather Morris mutta lentoliikenteen aiheuttamien ongelmien takia hän ei päässyt paikalle ollenkaan lauantaina. Korvaajaksi oli saatu Tuire Malmstedt, jolle lämmin kiitos paikkaamisesta. Käytiin oikein kiinnostavaa keskustelua kirjailijan työstä, työpäivästä, päivätyön ja kirjoittamisen yhdistämisestä sekä ruotsalaisista dekkareista. Bloggaajilla ja kirjagrammaajilla oli niin paljon kysyttävää, että oltaisiin varmasti saatu kulumaan pidempikin aika. 

Lopetettiin hiukan aikaisemmin kuin oletin, joten tähän väliin mahtui yllätysohjelma. Kuljeskelin ympäriinsä, ja osuin Fiskehamnen-lavalle jossa Pia Ingström haastatteli Westön veljeksiä. Messuperinteeni on kuunnella vähintään yksi ruotsinkielinen esitys, joten jäin tähän. Vuodet-kirjaa olen aloittanut mutta en ole ehtinyt vielä kuin vähän alkuun. Tosi mielenkiintoinen idea ja toteutus, että he kirjoittavat vuorotellen muistojaan jostain tietystä vuodesta. Huomasin että Pirkanmaan kirjastoissa kirjaa on sekä kaunokirjallisuudessa että kirjallisuushistoriassa, eli ilmeisesti luetteloija ei ole tiennyt onko kyseessä kaunokirjallinen fiktiivinen vai elämäkerrallinen faktuaalinen muistelu.

Klo 12.30 kuuntelin Joel Haahtelaa Suomalaisen kirjakaupan lavalla. Hän olisi ollut puolta tuntia aiemmin isolla lavalla, mutta tykkään kirjakauppojen pisteiden intiimimmästä tunnelmasta. Monesti niissä haastattelukysymykset ovat erilaisia kuin suuremmalla lavalla, keskustelu laajenee usein hyvinkin kauas itse kirjasta, syvällisempiin aiheisiin. 20 minuuttia on toki sen verran lyhyt aika, että ei siinä paljoa ehdi. Jotain kuitenkin. Jaakobin portaat olen lukenut jo alkuvuodesta. 

Olen ollut aiemminkin kuuntelemassa Haahtelan esiintymisiä, mutta jotenkin aina on mennyt ohi sellainen tieto, että hänellä on yleensä joku alkukuva, joku mistä kirjoittaminen lähtee liikkeelle. 

Klo 13 hyppäsin Esplanadille mukaan aiheeseen Pahuutta Pohjolassa. Dekkariseuran Elo Lammi haastatteli Satu Rämöä, Saija Kuuselaa ja Milka Hakkaraista. Näistä vain Kuusela asuu Suomessa, mutta hänenkin teoksensa sijoittuu ulkomaille. Teoksia ei vielä ole käännetty islanniksi, norjaksi ja ruotsiksi, joten emme tiedä miten paikalliset suhtautuisivat niihin. Ehkä kuulemme aiheesta myöhempinä vuosina. Ja tässäkin tapauksessa on niin, että dekkarirakkaus on lähtenyt liikkeelle jo kauan sitten, pitkään ennen kuin kukaan heistä on niitä itse kirjoittanut. 

Klo 13.30 suuntasin Senaatintorille kuuntelemaan Ulla-Lena Lundbergia. Olen pitänyt hänen kirjoistaan, myös uusimmasta jota olin ehtinyt kuunnella noin 2/3. Nyt fanitan myös kirjailijaa, ihan vaan siksi että hän niin topakasti ojensi haastattelija Eva Kelaa. Haastattelija kun sanoi että kirjan Betty on Lundbergin isoäidin isoäiti, mihin kirjailija totesi että ei ole. Hahmo perustuu todelliseen henkilöön mutta on fiktiota. Myöhemmin Kela sanoi Olgan olevan Lundbergin isoäiti ja Karinin tämän äiti, mihin Lundberg huomautti myös näiden olevan fiktiota. Epäselväksi jäi, keneen hahmo perustuu; Kela puhui isoäidin isoäidistä useamman kerran, kun taas Lundberg sanoi kyseessä olevan isoäidin äiti. Olen taipuvainen uskomaan kirjailijaa. Mielenkiintoista oli etenkin se, että vaikka Liekinkantajat-kirjassa kansanopistolla on suuri rooli, Lundberg itse ei ole koskaan opiskellut sellaisessa. Hänellä ei ole ollut siihen tarvetta, sillä hän on jo varhain tiennyt haluavansa kirjoittaa. 

Onneksi Lundberg oli myöhemmin Teoksen osastolla, siellä pääsin tarpeeksi lähelle saadakseni hyvän kuvan :) 


Heti Lundbergin perään esiintyi Tommi Kinnunen, jota haastatteli Susanna Laari. Kinnunen on eläväinen esiintyjä, joka kertoo hauskoja juttuja. Hänen kirjansa eivät ole mitenkään humoristisia, joten on erityistä että niistä voi kertoa huumorin kautta. Kinnusellakin on tarinan pohjana todellisia dokumentteja, mutta henkilöt ovat fiktiota eikä heillä ole ketään esikuvaa. Oli mukava myös kuulla  Kinnusen kokemuksia siitä, miltä tuntuu nähdä kirjoistaan tehtyjä näytelmiä.

Seuraava kohteeni oli Töölö-lava, jossa Kirjailijaliitolla oli aiheena Kysy kirjailijalta! Yleisö oli saanut jättää kysymyksiä etukäteen, ja niihin olivat vastaamassa Paula Havasteen haastattelemina Juhani Karila, Tuuve Aro ja Jyri Paretskoi. Saimme kuulla muun muassa, että kummallisimmat kohtaamiset kirjailijavierailuilla ovat olleet todella kummallisia. Inspiraatio puolestaan voi löytyä mistä tahansa, mutta jos sitä odottelee niin saa odotella kauan. 

Lounastauon jälkeen klo 16.30 palasin Kirjailijaliiton lavalle kuulemaan aiheesta Miten kirjani saivat nimensä? Karoliina Timonen haastatteli Kirsti Ellilää ja Tomi Kontiota. Saimme kuulla, että joskus nimet syntyvät helposti, joskus eivät. Toisinaan kirjailijan ehdotus ei kelpaa kustantamolle, ja joskus huomaa jälkikäteen että joku muu nimi olisi ollut sopivampi. Yleensä tarina tai runokokoelma on ennen nimeä, mutta joskus kuulee tai näkee jotain mistä tietää, että tuonnimisen kirjan tulen kirjoittamaan. Tosi kiva keskustelu! 

Alkuillasta oli Teoksen skumppahetki bloggareille, siellä vierailivat Marjo Katriina Saarinen, Minna Lindgren & Ville Ranta sekä Ossi Nyman. Mielenkiintoista keskustelua ja pohdintaa muun muassa rakkaudesta, kirjailijan työpäivästä ja kasvojensiirrosta. Myös täällä kävi ilmi, että inspiraation odottelu on turhaa, pitää vain alkaa kirjoittaa tai piirtää niin kyllä sieltä hyvääkin syntyy. 


Illan viimeisenä ohjelmanumerona kuuntelin Raiko Häyrisen haastattelemaa Jaakko Ryhästä, joka hänkin on Tommi Kinnusen tavoin oivallinen tarinaniskijä. Olen lukenut elämäkerran, ja yhtä viihdyttäviä erinäiset sattumukset olivat kuultuina kuin luettuina. Kaikenlaista on sattunut pitkälle uralle, mutta kun hoitaa yllättävät tilanteet turhia hötkyilemättä niin hyvä tulee ja jälkikäteen voi nauraa. 

Iltaseitsemän maissa suuntasin junalle ja kohti Tamperetta. En ollut varannut yöpymistä, sillä en ollut etukäteen varma jaksanko tulla paikalle sunnuntaina. Perjantain 12-tuntinen koulutuspäivä - joka oli matkoineen kotoa ja kotiin liki 15-tuntinen - ja lauantain pitkähkö messupäivä saattaisivat painaa. Olin nukkunut junassa lauantaiaamuna, joten kotiintultua ostin junaliput sunnuntaille. Päätin kuitenkin pitää messupäivän lyhyenä enkä viipyä loppuun asti. 


Manailin junayhteyksiä, lauantaina juna Tampereelta lähti aamukahdeksalta niin se oli Pasilassa juuri sopivasti puoli kymmenen maissa. Vaan sunnuntaina pitikin lähteä klo 7 junalla, jos halusin ehtiä klo 10.30 alkavaan lukupiiriin. Olin siis Pasilassa jo puoli yhdeksältä. Kävin sitten kahvilassa aamupalalla, että sain aikaa kulutettua. Puoli kymmenen maissa suuntasin Messukeskukseen, kävin siinä vielä päivän suunnitelmaa ja lavojen sijaintia läpi.


Päiväni alkoi siis klo 10.30 lukupiirillä. En ole aiemmin ollut mukana kirjamessujen lukupiireissä, nyt kun kirjana oli Karin Erlandssonin Koti - joka on yhä yksi parhaista jonsei paras tänä vuonna lukemani - niin halusin mennä mukaan. Lukupiiriä emännöi Alma Pöysti. Tunnelma oli ihanan vapaa ja rento. Pääasiassa esiintyjät ja osallistujat puhuivat ruotsia, mutta myös suomea kuului jonkin verran. Alussa oltiin todettu että kaikki ymmärtävät ruotsia ja suomea, joten voidaan puhua sikinsokin sen mukaan mikä omaan suuhun sopii. Juteltiin kirjasta, sen teemoista, lukukokemuksesta - ja kuultiin että kirjassa esiintyvä kivi on oikeasti olemassa! Oli myös superkiinnostavaa kuulla, että kun Ahvenanmaalla äänestettiin kaikkien aikojen ahvenanmaalaista, jota kuka tahansa sai ehdottaa, yli sadan ehdokkaan joukosta kakkoseksi tuli merimiehen vaimo. Ei kukaan tietty henkilö vaan yleensä. 

Lukupiiristä suuntasin Senaatintorille, jossa klo 11.30 esiteltiin Hesarin esikoispalkintoehdokkaat. Laitoin jo Instagramissa kommenttia, että voisiko tulevina vuosina ehdokkaat kertoa kaikki heti alussa. Nyt kun heidät kutsuttiin haastateltavaksi yksi kerrallaan, niin en nähnyt kuin viisi kun en ehtinyt olla katsomossa koko tuntia. Katsoin Hesarin nettisivuilta keitä on ehdolla, ilahduin että kymmenestä finalistista kolme on runo- ja yksi novellikokoelma. Hauskaa on sekin, että mukana on esimerkiksi pienen, monelle ehkä tuntemattoman Kosmos-kustantamon kirjailijoita. Palkinto jaetaan 17.11.

Klo 12 suunnistin Akateemiseen kirjakauppaan, jossa Seppo Puttonen haastatteli Riitta Konttista. En tiedä oliko äänentoistossa jotain vikaa, mutta molempien ääni kuului tosi huonosti varsinkin sivulle, vaikka olin ehkä parin metrin päässä lavasta. Edestä päin kuului hiukan paremmin, mutta ei hyvin, piti oikein terästää kuuloa. Meillä oli lapsena Anni Swanin satukirja kotona, muistan että luin sen läpi monta kertaa. Erityisesti mieleen on jäänyt satu, jossa tyttö muuttuu puuksi. Tavallaan sadut olivat pelottavia, mutta eivät kuitenkaan olleet. Täytyy ottaa Swanin elämäkerta lukulistalle. Haastattelun jälkeen vaihdoin muutaman sanan Riitta Konttisen kanssa, hän on kyllä sellainen taidehistorialegenda että melkein hirvitti mennä juttelemaan :) 

Heti perään jäin kuuntelemaan Nora Varjaman haastattelemaa Heather Morrisia, joka oli lopulta päässyt paikalle. En tiedä kuinka paljon hänelle oli suunniteltu esiintymisiä tälle päivälle, ehkä ei niin montaa mitä niitä lopulta oli mutta hyvä jos järjestyi ylimääräistä aikaa. Morrisin kohdalla hauskaa on se, että hänen menestystarinoidensa aiheet ovat suunnilleen pudonneet hänelle syliin. Toki niiden kirjoittaminen on vaatinut sekä lahjakkuutta että työtä, että ne ovat nousseet siivilleen ja erottuneet muusta holokaustikirjallisuudesta. 

Klo 13 osoitteena oli Vallisaari yläkerrassa. Halusin kuulla Sanna-Mari ja Panu Kunttua, heitä haastatteli Mika Siimes. Varsinaisesti ei tullut uutta asiaa, kun olen lukenut Kaikki luodon linnut -kirjan, mutta mielenkiintoista oli silti. Itse pitkän melontaretken ohella kuultiin asiaa ympäristönsuojelusta ja siitä, mitä jokainen voi tehdä luonnon hyvinvoinnin eteen, erityisesti jos asuu tai mökkeilee saaristossa. Ensi kesälle Kuntuilla on suunnitteilla koko Suomen rannikon melominen, toivon että myös siitä projektista tulee kirja - jos retki toteutuu.

Tämän päivän viimeinen numero oli paluu lukupiirisaliin eli Lonnaan, jossa Eeva-lehden kirjaklubissa Annaleena Jalava haastatteli Meri Valkamaa tämän hullusta vuodesta esikoiskirjailijana. Sinun, Margot on osoittautunut suureksi menestykseksi, ja sitä myöten kiirettä on pitänyt. On kuitenkin löytynyt myös aikaa saattaa alulle uusi kirja, josta Valkama toivoo ettei sen kirjoittamiseen menisi kymmentä vuotta. Klassikkokysymys kuulemma on, onko kirjoittaminen hauskaa, siihen Valkama totesi että ei todellakaan ole. Sitten kun ensimmäinen raakaversio on valmis ja sitä pääsee muokkaamaan, niin sitten on joitain kivoja hetkiä. Mutta niinhän se on, että kirjoittaminen on kovaa työtä eikä ollenkaan sitä, että inspiraatio iskee ja viikossa tulee 350 sivua valmista tekstiä jota ei tarvitse lainkaan editoida. Messujen aikana on kuulunut muualtakin viestiä, että päivässä pystyy kirjoittamaan tietyn ajan tai tietyn määrän, sen jälkeen keskittyminen katoaa ja teksti muuttuu hutuksi. 

Lähdin kotiin jo puoli kolmen junalla, mikä toisaalta harmitti mutta toisaalta oli hyvä ratkaisu. Olisin halunnut kierrellä vielä ympäriinsä ja ehkä ostaa lisää kirjoja. Ostin itselleni kaksi uutuutta ja yhden lahjaksi, lisäksi aion vielä surffata kustantajien verkkokaupoissa kurkkimassa tarjouksia. Olin kuitenkin niin väsynyt, että nukuin suurimman osan kotimatkasta. Konduktöörille terveisiä, että jos menit ohi muttet raaskinut herättää niin minulla kyllä oli voimassaoleva matkalippu :D 

Ensi viikolla aloitan virtuaalimessut, kiinnostavia haastateltavia ja teemoja ovat ainakin Satu Rämö, Asko Sahlberg, Kai Myrberg, Hannu-Pekka Björkman, Käsikirjoituksesta kirjaksi, Virpi Hämeen-Anttila, Olli Jalonen, Miten kirjan maailma rakentuu, Christian Rönnbacka & Arttu Tuominen, Jari Järvelä & Lotta Saahko, Nilla Kjellsdotter, Miksi ihminen nostaa itsensä muiden lajien yläpuolelle?, Iida Rauma, Leena Parkkinen, Lars Kepler, Kai Häggman ja Meet the nominees for the 2022 Nordic Council literature prize. 

Jos jotain kritisoin verkkomessuissa, niin sitä että tallenteissa on todella paljon entisiä poliitikkoja, Venäjää, valtaa ja sellaisia suuria nimiä (Rämö, Kyrö, Hotakainen, Mustonen, Kinnunen yms.) jotka ovat jo saaneet tai tulevat saamaan muutenkin hurjan paljon (media)huomiota. Lasten- ja nuortenkirjallisuus ei ole esillä juuri ollenkaan, ainoat taitavat olla kaksikko Anders Jacobsson & Sören Olsson teoksellaan Bertin epätoivopäiväkirja sekä Roni Back teoksellaan Matkani somen huipulle

Olisi ollut tosi kiinnostavaa seurata esimerkiksi Kuvastaja-palkinnon jakoa, Keltaisen kirjaston kääntäjiä, Tiedetorin teemoja, kirjailijoita esittelemässä suosikkielokuviaan, Mari Tossavaisen Helene Schjerfbeck -aiheista Ellaa, äänikirja-keskusteluja, luontoaiheita...

Mutta kaikkinensa hybridimuoto on kiva, koska aina on heitä jotka eivät syystä tai toisesta pääse paikalle. Tallenteilla on paikkansa levittää kirjallisuuden ilosanomaa. 

Ensi syksynä sitten taas! 










lauantai 22. lokakuuta 2022

Olli Jalonen: Stalker-vuodet

 

Olli Jalonen: Stalker-vuodet

Otava 2022

509 s. 





1970-luku. Nimetön henkilö lähtee mukaan tutkimusprojektiin, jossa hänen on tarkoitus seurata seitsemää henkilöä. Osa on hänen entisiä koulukavereitaan, osa saman yliopiston opiskelijoita. Heti alusta alkaen päähenkilö kokee ristitiitaisia tunteita. Miten ottaa luontevasti yhteyttä ihmisiin, joista osan kanssa ei ole ollut tekemisissä vuosikausiin, ja osan kanssa pitää luoda kokonaan uusi suhde? Miten saada selville projektiin kaivattavia asioita niin, ettei utele liikaa ja herätä epäilyksiä? Miten pitää hänet palkannut henkilö tyytyväisenä, kun seurattavista ei helpolla paljastu epäilyttäviä asenteita, mielipiteitä ja tuttavia? 

Opintojen päätyttyä päähenkilö pääsee töihin Indonesian suurlähetystöön Helsinkiin. Siellä hänen tehtävänsä on lukea Indonesiaa koskevia uutisia ja tarvittaessa tehdä oikaisuja ja korjauksia lehtiin. Diktaattori Suharto pitää esittää hyvässä valossa ja vankileirit saada näyttämään uudelleenkoulutuskeskuksilta. 

Kaikki tämä alkaa rasittaa päähenkilöä jo liikaakiin. Mutta kun on kerran päätynyt mukaan salaiseen hankkeeseen, siitä ei niin vaan irrottauduta. 

Nyt vasta näin paljon myöhemmin voin myöntää, että liian kauan jatkuneessa seurantatyössä hukkasin elämääni. Vanhat nuoruudenystäväni olin karistanut pois niin että en vain ottanut heihin enää mitään yhteyksiä, en soittanut itse, en mennyt käymään, ja jos he soittivat niin vastailin lyhyesti ja tylysti enkä halunnut kertoa omista asioistani, enkä enää mennyt jos pyydettiin tulemaan. Sitten ei enää pyydettykään.

Jos ihmisellä on pari kolme hyvää ystävää, ja hyviä tuttuja ja melkein ystäviä voi olla ehkä vain alle kymmenen, alkoi minulla olla tuskin yhtään. Heitin vanhat ystäväni pois uusien puolituttujen tieltä ja vaihdoin vieraisiin ulkoa määrättyihin joiden kanssa ei ollut ensin mitään yhteistä. Jouduin vielä valehtelemaan alusta asti koska yritin kaikin tavoin peitellä tehtävääni, kun taas entisille ystävilleni ei ollut koskaan täytynyt valehdella koska ei heidän kanssaan ollut peiteltävää eikä tarvinnut olla koko aikaa varuillaan ettei puhuisi väärin ja vahinkosanoistaan paljastuisi.

1980- ja 1990-luku eivät ole päähenkilölle juurikaan helpompia. Kun hän joutuu lähtemään suurlähetystöstä, on vaikea saada töitä. Lehtien toimituksia pienennetään, eikä freelancer-jutuille ole paljoa kysyntää. Uusia ihmissuhteita syntyy, mutta hänen on vaikea sitoutua keneenkään. On vaikea avautua, vaikea luottaa. Vähitellen mielen valtaa myös pelko, kun lehdistössä aletaan puida 1970-luvun kohorttiprojektia. Nytkö hän paljastuu seurattavilleen? 

Tykkäsin tästä, tarina on hurjan mielenkiintoinen. Pidän siitä, että päähenkilön palkannut taho pysyttelee taustalla, on vähän sellainen näkymätön uhka, joka kuitenkin välillä pistäytyy pinnassa muistuttaen olevansa yhä olemassa. Päähenkilöä muistutetaan ajoittain, että yhteydenottoja seurattaviin pitäisi olla tiheämmin, ja että hänen pitää tehdä työnsä josta hänelle maksetaan. Taustaorganisaatio ilmoittaa myös tietävänsä hänen elämänsä isoista asioista, kuten asuntojen vaihdoista, saman tien. 

Vaikka emme tiedä päähenkilön nimeä, se ei haittaa. On silti mahdollista, paikoin helppoakin ymmärtää hänen ulkopuolisuuttaan ja epävarmuuttaan. Hän joutuu esittämään seurattavilleen läheisempää ystävää kuin mitä on ja näyttelemään yllättynyttä kuullessaan asioista, jotka jo tietää muuta kautta. Samalla hän joutuu olemaan jatkuvasti varuillaan, ettei paljasta tietojaan. 

Indonesian suurlähetystö tuntui aluksi vähän irralliselta sekä paikkana että päähenkilön työn kannalta. Tuntui, että muuten ajelehtiva päähenkilömme jämähtää sinne hämmentävän pitkäksi aikaa. Uutisten kaunistelu antaa hänelle kuitenkin mahdollisuuden puuttua asioihin edes hiukan. Käännöstekstistä voi jättää jotain pois, jotain muuta voi värittää. Kaiken salailun ja suoranaisen valehtelun keskellä on jotain, mitä hän voi tehdä saadakseen maailman edes hiukan paremmaksi. 

Kirjan 500 sivua eivät ole kevyttä luettavaa, mutta teemat kantavat ja mielenkiinto säilyy yllä loppuun asti. Mietin samalla, että nykyään seuranta on lisääntynyt valtavasti, joskaan sitä eivät tee ihmiset yhtä paljoa kuin sovellukset, laitteet, bonuskortit ynnä muut. Nyt meitä seurataan koko ajan, itsekin "stalkkaamme" toisia somessa. Eikä kukaan tunne huonoa omaatuntoa. 

En olisi halunnut kantaa enää mitään painavaa. Projektivuosista ja lähetystöstä oli kulunut jo yli vuosikymmen ja sen olisi pitänyt riittää ja mudan makuisen karpin lihan jo kirkastua puhtaammassa vedessä. En olisi halunnut yhtään lisää peiteltävää ja vaiettavaa mistä ei saa puhua, mutta tämä oli nyt tullut minuun yhden lyhyen kävelyn aikana. Yritin ajatella että ei Eia ollut tarkoittanut näin vaan oli vain kertonut sen itsestään ulos ettei sisään painettu nyrjäyttäisi elämää sivuun. 

Stalker-vuodet on luettu myös blogeissa Riippumaton ajattelija ja Kirsin Book Club

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 47.-48, "kaksi kirjaa joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun". Riitta Jalosen kirjan lukeminen on vielä kesken. 


 


lauantai 15. lokakuuta 2022

Otto Latva & Maarit Leskelä-Kärki: Meri ja Tove. Elämää saaristossa

 

Otto Latva & Maarit Leskelä- Kärki: Meri ja Tove. Elämää saaristossa

John Nurmisen Säätiö 2022

199 s.





Tove Jansson on ikoninen hahmo, josta on kirjoitettu vaikka kuinka paljon. Uuteen tietokirjaan tarttuessa sitä aina miettii, vieläkö löytyy joku vähän käsitelty näkökulma, vieläkö on mahdollista saada uutta tietoa. Kyllä vaan on! Otto Latva ja Maarit Leskelä-Kärki ovat käyttäneet lähteenä Jansson-tutkimusta mutta kirjallisuutta enemmän he ovat hyödyntäneet Tove Janssonin tunteneita ihmisiä. 

Nimensä mukaisesti kirja keskittyy etenkin Pellingin saaristoon ja Janssonin aikaan siellä. Jo 1920-luvulla, Toven ollessa pikkutyttö, perhe vietti kesiä saaristossa. Vuosikymmenten kuluessa merestä ja saarista tuli Tovelle yhä rakkaampia, ja tuo rakkaus välittyi sekä hänen kirjoihinsa että piirustuksiin ja maalauksiin. Klovharu oli aikanaan erittäin tärkeä inspiraation lähde myös Tuulikki Pietilälle, etenkin grafiikkatöihin. 

Vaikka Pellinki ja saaret yhdistyivät Tovella ennen muuta kesään, hänellä oli kuitenkin halu nähdä miljöö myös muina vuodenaikoina: "Minulle merkitsisi suurta seikkailua kokea valtavat talvimyrskyt ja täydellinen yksinäisyys."

Saaren ja talven yhdistelmä ei vain ollut kovinkaan käytännöllinen, joten meni pitkään, ennen kuin Tove pystyi toteuttamaan haaveensa talvisesta Pellingistä. Tämä mahdollistui, kun Abbe oli rakentanut mökin Nyttisholmenin saareen. Tästä saaresta oli vain noin viiden minuutin venematka Edisvikeniin, ja hyvänä pakkastalvena matkan saattoi helposti kävellä jäitä pitkin. Tove ja Tooti viettivätkin 1980-luvun taitteessa kaksi kevättalvea tässä saaressa. He tulivat joulun jälkeen ja viipyivät siihen asti, kunnes veneellä saattoi taas siirtyä Klovharulle. 

Meri-ihmisenä tykkäsin tästä tosi paljon. Kuvaus saariston elämästä ja olosuhteista on kiinnostavaa, kuten myös havainnot siitä miten ympäristö ja toimintatavat ovat muuttunut sadan vuoden aikana. Hylkeiden määrä on vähentynyt ja levän määrä lisääntynyt, mutta toisaalta jätehuolto on kehittynyt. Meri on silti meri, ja sen myrskyt yhtä voimallisia kuin vuosikymmeniä sitten. 

Pidän myös siitä, että Muumit eivät ole pääosassa vaan esiin nousevat myös Janssonin muut kirjat. Eivätkä ne hallitse liikaa, vaan pääosassa todella on meri ja sen merkitys Tovelle. Mitä rannalta löytyy myrskyn jälkeen, kuinka tylsää on jos muuta kalaa ei tule kuin turskaa, kuinka arvokkaita veneenveistäjät ovat, mitä seikkailuja saarien rannat ja metsät tarjosivat... 

Helmet-haasteeseen laitan tämän kohtaan 21, "kirja liittyy lapsuuteesi". Rakkauteni mereen johtunee ainakin osaksi tädistäni, joka puolisoni kanssa vuokrasi mökkiä saaresta Merikarvialta. Kävin siellä vuosikausia joka kesä; yhden viikonlopun olin siellä vanhempieni kanssa ja kokonaisen viikon jonkun serkkuni tai kaverini kanssa. Makasin mökin tai savusaunan katolla, kiipesin istumaan suunnattoman korkean kiven päälle tuijottamaan merta, loikin rannassa suurelta kiveltä toiselle aina naapurimökille asti, heittelin virveliä enkä (onneksi) saanut saalista. 

Ja ehtiihän tämä vielä mukaan myös Kirjoja ulapalta -haasteeseen, joka jatkuu lokakuun loppuun asti. 

lauantai 8. lokakuuta 2022

Dolly Parton & James Patterson: Juokse Rose juokse

 

Dolly Parton & James Patterson: Juokse Rose juokse

Englanninkielinen alkuteos Run, Rose, Run (2022)

Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen

WSOY 2022

471 s.

 


AnnieLee Keyes seisoo sateessa tien reunassa ja liftaa kohti unelmaansa. Hän on soittanut kitaraa kuusivuotiaasta asti ja kirjoittanut lauluja oikeastaan aina. Mitään muuta hän ei halua niin paljoa kuin päästä lavalle esittämään countrymusiikkia.

Nashvillessä hän puhuu itsensä baariin esiintymään. Kuuntelemassa on Ethan Blake, muusikko itsekin – ja ennen muuta baarin omistajan, eläköityneen countrytähden Ruthanna Ryderin ystävä. Ethan kuulee heti, että AnnieLeessä on sitä jotain, mitä tähteyteen tarvitaan. Kolmikko lyö hynttyyt yhteen toteuttaakseen AnnieLeen haaveen.

Mutta kuka AnnieLee oikeastaan on? Miksi hän ei kerro, mikä on ajanut hänet liftaamaan, nukkumaan puistoissa ja kiertelemään nuhjuisia baareja voidakseen laulaa? Kuka lähettää hänelle hyytäviä Instagam-viestejä ja seuraa mustalla lava-autolla?

”Mokoma tuopin kokoinen viisastelija”, Billy sanoi.
”Minähän kielsin vähättelemästä pituuttani”, AnnieLee varoitti.
”Huomaan että te kaksi tulette mainiosti toimeen keskenänne”, Ruthanna sanoi. ”Niin tai näin, AnnieLee. Tiesin että esiinnyt tänä iltana, joten tulin kuuntelemaan – ja juttelemaan kanssasi.”
AnnieLeen oli vaikea uskoa, että yksi alan historian menestyneimmistä muusikoista oli vaivautunut hänen takiaan tulemaan paikalle jo toisen kerran. Mutta ylpeys ja itsepäisyys saivat hänet nostamaan leukaansa. ”Olen imarreltu, mutta toivon teidän antavan anteeksi kun sanon, että tiedätte kyllä, mitä mieltä olen neuvostanne häipyä Nashvillestä”, hän sanoi.
Ruthanna nojasi baaritiskiin. ”Jos joku ei ensimmäisellä kerralla ota neuvostani vaarin, en ole niin tyhmä, että yrittäisin antaa sen uudestaan. En viitsi puhua kuuroille korville, kun on lauluja laulettaviksi. Ja ranskiksia syötäviksi.” Hän ojensi kätensä ja nappasi AnnieLeen korista ranskanperunan.
”Et kuulemma saisi syödä noita”, Ethan sanoi.
”En saisikaan. Mitä aiot tehdä asian eteen?”
Ethan heilautti kätensä antautumisen merkiksi. ”En yhtään mitään.”
Ruthanna kääntyi taas AnnieLeen puoleen. ”Kuule”, hän sanoi. ”Jokainen tarvitsee liittolaisen. Ja mitä voimakkaampi liittolainen, sitä parempi.”

Toisaalta tykkäsin tästä tosi paljon, toisaalta olisin kaivannut vähemmän toistoa. Alku on tosi tehokas, ja antaa suuria lupauksia. AnnieLee on ihanan räväkkä hahmo, joka uskoo unelmaansa ja itseensä. Harmillisesti hänen kohtaamansa tilanteet toistuvat toistumistaan; hän kimmastuu ja häipyy, hän on lavalla epävarma mutta kokoaa itsensä ja hurmaa yleisön, häntä uhataan  ja samalla vihjaistaan että hänen menneisyydessään on jotain minkä hän haluaa pysyvän salassa. 

Kirjastoluokittelussa asiasanoissa on jännityskirjallisuus, mutta jännäristä ei ole kyse ennen kuin ihan lopussa. Muutama uhkaava tilanne viittaa rikoksen mahdollisuuteen, mutta muuten tarina on lähes täysin kuvausta AnnieLeen lauluista, esiintymisistä ja ensiaskelista musiikkibisneksessä. Hän, Ruthanna ja Ethan ovat tiivis kolmikko, muut hahmot jäävät statisteiksi. Onneksi pääkolmikko on kiinnostava kattaus, etenkin Ruthanna ja AnnieLee ovat sellainen kaksikko että heitä on hauska seurata. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 38, "kirjassa toteutetaan unelma tai haave". Olen iloinen, että AnnieLee saa toteuttaa poikkeuksellista lahjakkuuttaan.