Olli Jalonen: Yhdeksän pyramidia

 

Olli Jalonen: Yhdeksän pyramidia

Valokuvat ja piirrokset Jan Svenungsson

Otava 2000

181 s. 

Voi sitä riemua, kun tajuaa törmänneensä helmeen ihan sattumalta! Tässä tapauksessa kävin läpi kirjastomme aikuisten kaunokirjallisuutta kirja kerrallaan etsien poistettavaa. Kun käsiin osui Yhdeksän pyramidia, kiinnostuin välittömästi. 

Nimetön kertoja on saanut muutama vuosi aiemmin idean yhdeksästä pyramidista, jotka rakennettaisiin yhdeksästä eri elementistä yhdeksään eri kaupunkiin. Krakovan pyramidi olisi tehty maasta, Prahan tulesta, Brysselin savusta, Santiago de Compostelan valosta, Avignonin ilmasta, Bolognan ajasta, Helsingin jäästä, Bergenin lumesta ja Reykjavikin vedestä. Jokainen pyramidi kuvaisi juuri sen kaupungin olemusta, tai ehkä pikemminkin sitä miten kertoja kunkin kaupungin kokee. Idea toteutuu, ja kevätpäiväntasauksena jokaisen pyramidin luona järjestetään avajaiset. Kolmihenkinen työryhmä matkustaa yhden vuorokauden aikana pyramidilta toiselle. Aikataulu on tiukka, matkasta tulee raskas. Matkan aikana kerrataan rakennusprojektien vaiheita ja sitä, miten kukin paikka on valittu. Samalla käsitellään sitä, mitä sitten kun unelma on toteutunut. 

Siitä oli kaksi vuotta ja kolme kuukautta, tai sitten paljon enemmän. Kuka itsensä voi pohjaa myöten tietää, mutta siitä olen varma ettei yksikään elementeistä tullut kerralla valmiina mieleen. Joistakin palasista se alkoi, tai kuvista, kuvien palasista.

Rakentamisen aikana oli moni kysynyt että mistä ihmeestä tuollainen idea voi edes juolahtaa mieleen. Kenellekään en ole kunnolla vastannut, kysyjiä kyllä on riittänyt. Jo pyramidien rakentaminen kesti kauan ja vielä kauemmin rakentamisen valmistelut, kaikkien kymmenien lupien anelu ja sopimiset ja rahankeruu. Joka kerta on saanut selittää, valehtelua se on aina. Ei tällaisia rakennuskohteita olisi totta puhumalla saanut edes käynnistettyä vaan ne olisivat karahtaneet alkuunsa kiville.

Jos olisi mennyt sanomaan kuinka pienten palasten, pienten omien kuviensa, kuvien palasten vuoksi oli lähtenyt kaikkeen tähän, niin hulluna ja höpöttäjänä olisi pidetty. Sen sijaan että olisi puhunut totta, oli viranomaisille ja rahoittajille täytynyt kertoa niistä hienoista ja ylevistä eurooppalaisiin arvoihin, kulttuurihistoriaan ja taiteelliseen hahmottamiseen liittyvistä lähtökohdista, joitten vuoksi oli halunnut katsoa yhdeksän elementin läpi ja saattaa ne myös näkyviksi, niin että kaikki muutkin jotka halusivat, voisivat katsoa ja nähdä.

Lähdin lukemaan uteliaana ja jännittyneensä, mietin että miten kummassa esimerkiksi valosta tai ajasta voi rakentaa pyramidin. En osannut ollenkaan kuvitella, millaisia ne olisivat. Jokaisen pyramidin kohdalla kerrotaan, miten se on tehty mutta myös miten on valittu paikka missä se on. Yhdenkään kohdalla en pettynyt. Jokaiseen pyramidiin liittyen kirjassa on aukeama, jonka toisella sivulla on Jan Svenungssonin piirros pyramidin rakenteesta ja toisella sivulla on valokuva sen sijoituspaikasta. 

Myös vuorokauden kestävä matka kaupungista toiseen on jännittävää seurattavaa. Miten siirtymät sujuvat, pitääkö aikataulu, tuleeko yllätyksiä tai viivästyksiä? Aikataulu on tiukka ja matkanteko raskasta, lisäksi kolmikolla on keskinäistä skismaa. Minäkertoja ei tunnu arvostavan toisten panosta tarpeeksi, etenkin rakennusmestari Martin kanssa tulee kränää. Arkkitehti Silla yrittää pitää homman kasassa. 

Vaikka matkalla on kiire, on jokaisen pyramidin luona aikaa pysähtyä hetkeksi. Lukija pääsee mukaan niin ideoinnin kuin toteutuksen vaiheisiin, kenties toivoen että tällainen projekti olisi joskus oikeasti toteutettu. 

Kirja on ilmestynyt jo vuonna 2000, mutta aika ei ole haalistanut tarinaa yhtään, aivan hyvin se voisi olla tältä vuodelta. 

Helmet-lukuhaasteessani tämä sopi kohtaan 29, "kirjassa on minä-kertoja". 

Kävelin spiraaliparvekkeet alas hiljaisena. Olin ylpeä että sellaisen suuren ja upeasti loppuun asti tehdyn rakennelman olin pystynyt alulle saattamaan, mutta samalla siinä oli mukana menettämistä koska tämäkin olisi itseltä kohta ohi. Aika oli sellainen asia että siitä tulee sisälle apeus ja kaipuu johonkin, niin kuin yhtä aikaa olisi sidottu taaksensa raskaaseen ja eteensä valoon, tai ylöspäin, tai minne tahansa koska ei ajassa ole suuntia, mutta jonnekin kohti ajan virtaamista. Niihin molempiin, taaksensa ja eteensä, olisi sidottu langoilla tai juovilla, samanlaisilla ehkä kuin auringonsäteet näkyvät pölyä vasten tai pöly näkyy aurinkoa vasten. 

Olli Jalonen: Stalker-vuodet

 

Olli Jalonen: Stalker-vuodet

Otava 2022

509 s. 

1970-luku. Nimetön henkilö lähtee mukaan tutkimusprojektiin, jossa hänen on tarkoitus seurata seitsemää henkilöä. Osa on hänen entisiä koulukavereitaan, osa saman yliopiston opiskelijoita. Heti alusta alkaen päähenkilö kokee ristitiitaisia tunteita. Miten ottaa luontevasti yhteyttä ihmisiin, joista osan kanssa ei ole ollut tekemisissä vuosikausiin, ja osan kanssa pitää luoda kokonaan uusi suhde? Miten saada selville projektiin kaivattavia asioita niin, ettei utele liikaa ja herätä epäilyksiä? Miten pitää hänet palkannut henkilö tyytyväisenä, kun seurattavista ei helpolla paljastu epäilyttäviä asenteita, mielipiteitä ja tuttavia? 

Opintojen päätyttyä päähenkilö pääsee töihin Indonesian suurlähetystöön Helsinkiin. Siellä hänen tehtävänsä on lukea Indonesiaa koskevia uutisia ja tarvittaessa tehdä oikaisuja ja korjauksia lehtiin. Diktaattori Suharto pitää esittää hyvässä valossa ja vankileirit saada näyttämään uudelleenkoulutuskeskuksilta. 

Kaikki tämä alkaa rasittaa päähenkilöä jo liikaakiin. Mutta kun on kerran päätynyt mukaan salaiseen hankkeeseen, siitä ei niin vaan irrottauduta. 

Nyt vasta näin paljon myöhemmin voin myöntää, että liian kauan jatkuneessa seurantatyössä hukkasin elämääni. Vanhat nuoruudenystäväni olin karistanut pois niin että en vain ottanut heihin enää mitään yhteyksiä, en soittanut itse, en mennyt käymään, ja jos he soittivat niin vastailin lyhyesti ja tylysti enkä halunnut kertoa omista asioistani, enkä enää mennyt jos pyydettiin tulemaan. Sitten ei enää pyydettykään.

Jos ihmisellä on pari kolme hyvää ystävää, ja hyviä tuttuja ja melkein ystäviä voi olla ehkä vain alle kymmenen, alkoi minulla olla tuskin yhtään. Heitin vanhat ystäväni pois uusien puolituttujen tieltä ja vaihdoin vieraisiin ulkoa määrättyihin joiden kanssa ei ollut ensin mitään yhteistä. Jouduin vielä valehtelemaan alusta asti koska yritin kaikin tavoin peitellä tehtävääni, kun taas entisille ystävilleni ei ollut koskaan täytynyt valehdella koska ei heidän kanssaan ollut peiteltävää eikä tarvinnut olla koko aikaa varuillaan ettei puhuisi väärin ja vahinkosanoistaan paljastuisi.

1980- ja 1990-luku eivät ole päähenkilölle juurikaan helpompia. Kun hän joutuu lähtemään suurlähetystöstä, on vaikea saada töitä. Lehtien toimituksia pienennetään, eikä freelancer-jutuille ole paljoa kysyntää. Uusia ihmissuhteita syntyy, mutta hänen on vaikea sitoutua keneenkään. On vaikea avautua, vaikea luottaa. Vähitellen mielen valtaa myös pelko, kun lehdistössä aletaan puida 1970-luvun kohorttiprojektia. Nytkö hän paljastuu seurattavilleen? 

Tykkäsin tästä, tarina on hurjan mielenkiintoinen. Pidän siitä, että päähenkilön palkannut taho pysyttelee taustalla, on vähän sellainen näkymätön uhka, joka kuitenkin välillä pistäytyy pinnassa muistuttaen olevansa yhä olemassa. Päähenkilöä muistutetaan ajoittain, että yhteydenottoja seurattaviin pitäisi olla tiheämmin, ja että hänen pitää tehdä työnsä josta hänelle maksetaan. Taustaorganisaatio ilmoittaa myös tietävänsä hänen elämänsä isoista asioista, kuten asuntojen vaihdoista, saman tien. 

Vaikka emme tiedä päähenkilön nimeä, se ei haittaa. On silti mahdollista, paikoin helppoakin ymmärtää hänen ulkopuolisuuttaan ja epävarmuuttaan. Hän joutuu esittämään seurattavilleen läheisempää ystävää kuin mitä on ja näyttelemään yllättynyttä kuullessaan asioista, jotka jo tietää muuta kautta. Samalla hän joutuu olemaan jatkuvasti varuillaan, ettei paljasta tietojaan. 

Indonesian suurlähetystö tuntui aluksi vähän irralliselta sekä paikkana että päähenkilön työn kannalta. Tuntui, että muuten ajelehtiva päähenkilömme jämähtää sinne hämmentävän pitkäksi aikaa. Uutisten kaunistelu antaa hänelle kuitenkin mahdollisuuden puuttua asioihin edes hiukan. Käännöstekstistä voi jättää jotain pois, jotain muuta voi värittää. Kaiken salailun ja suoranaisen valehtelun keskellä on jotain, mitä hän voi tehdä saadakseen maailman edes hiukan paremmaksi. 

Kirjan 500 sivua eivät ole kevyttä luettavaa, mutta teemat kantavat ja mielenkiinto säilyy yllä loppuun asti. Mietin samalla, että nykyään seuranta on lisääntynyt valtavasti, joskaan sitä eivät tee ihmiset yhtä paljoa kuin sovellukset, laitteet, bonuskortit ynnä muut. Nyt meitä seurataan koko ajan, itsekin "stalkkaamme" toisia somessa. Eikä kukaan tunne huonoa omaatuntoa. 

En olisi halunnut kantaa enää mitään painavaa. Projektivuosista ja lähetystöstä oli kulunut jo yli vuosikymmen ja sen olisi pitänyt riittää ja mudan makuisen karpin lihan jo kirkastua puhtaammassa vedessä. En olisi halunnut yhtään lisää peiteltävää ja vaiettavaa mistä ei saa puhua, mutta tämä oli nyt tullut minuun yhden lyhyen kävelyn aikana. Yritin ajatella että ei Eia ollut tarkoittanut näin vaan oli vain kertonut sen itsestään ulos ettei sisään painettu nyrjäyttäisi elämää sivuun. 

Stalker-vuodet on luettu myös blogeissa Riippumaton ajattelija ja Kirsin Book Club. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 47.-48, "kaksi kirjaa joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun". Riitta Jalosen kirjan lukeminen on vielä kesken. 

 

Tästä alkaa lukuhaaste Maailman ympäri 80 päivässä

Tästä se alkaa, matka maailman ympäri! Lähdemme tänään liikkeelle Lontoosta ja tarkoitus on palata samaan paikkaan juuri ennen joulua. Reittimme on: Lontoo - Pariisi - Torino - Brindisi - Suez - Aden - Bombay - Kalkutta - Singapore - Hongkong - Jokohama - San Fransisco - New York - Queenstown - Lontoo. Ihan jokaisesta kaupungista en löytänyt kirjaa, joten osa liittyy siihen maahan missä kaupunki sijaitsee. 

Olli Jalonen: Merenpeitto

Kansi: Anna Lehtonen
Otava 2019

462 s.








Ensimmäinen etappi on Lontoo, jonne meidät johdattaa Angus Olli Jalosen kirjassa Merenpeitto. Kirja on jatkoa Taivaanpallolle, mutta mielestäni toimii oikein hyvin myös itsenäisenä lukukokemuksena. Taivaanpallo kertoo Anguksen lapsuudesta, nyt hän on 16-vuotias nuorukainen. Lapsuusajan tapahtumiin ja kokemuksiin palataan ajoittain, mutta pääosin ollaan nykyhetkessä. Mennyt kurkottaa nykyhetkeen, täydentäen sitä, mutta pitkälti katse on tulevaisuuteen.

Angus asuu Edmond Halleyn taloudessa, on puoliksi perheen palvelija ja puoliksi Halleyn apulainen. Siinä missä Taivaanpallossa katse suunnataan avaruuteen, Merenpeitossa kohteena on merenalainen maailma. Halley haluaa päästä tutkimaan vedenalista, mutta jotta sinne voi päästä, täytyy tehdä tutkimuksia. Aina se ei ole helppoa, sillä vesi voi olla armoton. 

Aikuistuminen saa Anguksen hiukan hämilleen. Toisaalta hän tuntee itsensä poikaseksi, toisaalta hän kasvaa pituutta ja miehistyy, kolkutteleepa lopulta kolmenkympin rajapyykkiä. 1600-luvulla ei niinkään olla teini-ikäisiä, vaan muutos lapsesta aikuiseksi tapahtuu varsin nopeasti. Angus päätyy Halleyn mukana ensin Chesteriin, sitten takaisin Lontooseen ja lopulta tutkimusmatkalle valtameren yli. Vaikka vesi on pääelementti, ovat tähdet ja avaruus aina Anguksen sydäntä lähellä.

Koska olen ollut Lontoossa jo pian viisi vuotta ja koska herra Halley vietti Saint Helenalla vuoden verran, olen nähnyt hänet läheltä kuuden vuoden ajan. Se on hyvä kolmasosa minun elämästäni. Herra Halleyn elämästä kuusi vuotta on viidesosa niin että ehkä hän myös osaa nähdä minun päältäni, mutta sitä en kyllä tiedä enkä ole ollenkaan varma koska hänellä on sentään paljon elämässä ja kymmeniä ystäviä ja satoja jos ei tuhat tuttua ja kollegaa luonnonfilosofian ja tiedon laajassa maailmassa.

Kun syömme hän määrää että meille on tuotava joenvarteen aamupäivällä eväskorillinen ruokaa ja useampaan villasukkaan pakattuja pulloja joissa on kiehuvan kuumaa vahvaa mehua. Se on pienellä tavalla juhlallinen hetki koska lähdemme tekemään koetta jossa minä olen pääosassa. Vähän siihen suuntaan herra Halley Bethille ja palvelustytöille sanookin. En kehtaa katsoa Henriettaa enkä ketään kohti etteivät he huomaa että olen sisältä ylpeä vaan yritän olla yhtä tavallisesti kuin herra Halley sanoisi mistä tahansa muusta asiasta.

Pidän valtavasti Jalosen kielestä. Huomasin lukevani monia kohtia uudelleen, ihan vaan nauttiakseni sanojen virrasta. Jalonen kuvaa todella hienosti Angusin kahta puolta, sitä että hänessä on vielä lasta jäljellä vaikka onkin aikuisten töissä. Että aikuiseksi tuleminen on vähän pelottavaa. Uudet tunteet hämmentävät, lisäksi maailma muuttuu sekä pienemmäksi että avarammaksi. 

Tarina on vangitseva. Asiat tapahtuvat hitaasti mutta varmasti. On paljon yksityiskohtia niin maisemissa kuin henkilöissä, tarinan maailma elää ja hengittää. Kirjaa ei voi lukea nopeasti harppoen, ei, siitä nautitaan hitaasti ja toivotaan että se ei loppuisi ollenkaan. On monia huikean hienoja jaksoja, joista ykkössuosikikseni nousi Anguksen tekemä kohokartta, pienoismalli Lontoosta.

Oioi, minä rakastan tätä kirjaa!

Herra Halleyssa on valo ja minä olen hänen varjonsa, eikä kuitenkaan ole niin. Olen hänen valossaan mutta en varjosta siitä mitään pois vaan saatan olla ehkä valo itsekin. Jos jokainen on niin minäkin olen. Kun se ajatus tulee mieleen virkarattaiden hytissä, ojentaudun istuimella parempaan ryhtiin koska hetken ehtii tuntua yhtä varmalta ja suurelta kuin joskus ennen on tuntunut. Vaikka itsekehua ja kuvittelua se kuitenkin on, vaihtuu sitten mieleen yhtä nopeasti mutta en anna sen lannistaa edellistä ajatusta. Voin olla valo minäkin, en suurena kuin isäntäni mutta pienempänä, enkä silti ole kokonaan hänen lainavalossaan enkä siis niinkuin kuu valaisee vain auringon valovoiman vuoksi.

Helmet-lukuhaasteeseen haluan tämän kohtaan 43, "kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi", olkoonkin Angus jo 16-vuotias tarinan alkaessa. 

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
Otava 2008
381 s.

Kun puhutaan kirjojen nimistä, 14 solmua Greenwichiin on ainakin minulle varma kiinnostuksen herättäjä. Mitä tapahtuu Greenwichissä? Miksi sinne mennään? Millainen vauhti on 14 solmua? Myös kansi herättää kysymyksiä. Vettä, miksi? Meri? Myrsky?

Kirjassa lähdetään kiertämään maailmaa. Suomalainen Petr saa vanhalta ystävältään oudohkon viestin. Brittiläinen Graham pyytää häntä mukaan kilpailuun, jossa matkustetaan maapallon ympäri Greenwichin pituuspiiriä eli nollameridiaania pitkin. Petr epäröi tovin mutta päättää lopulta lähteä. Mikään ei sido häntä Suomeen niin vaativasti, etteikö hän voisi irtautua arjesta, tai ei irtautua vaan vaihtaa arjen tilapäisesti toisenlaiseksi. Kaksikon lisäksi matkaan lähtee Grahamin vaimo Isla, myöhemmin seurueeseen liittyy Petrin veli Kari. 1700-luvun keinoin tehtävä matka on pitkä, kiehtova, hermoja koetteleva, puuduttava. Tiukka aikataulu ja kilpailuhenkisyys koettelee niin pari-, veljes- kuin ystävyyssuhteita. 

Moottoria ei sääntöjen vuoksi saanut käyttää edes satamasta lähtiessä. Vuokraaja oli jäänyt laiturille katselemaan. Kun pakittamisesta kieppuvan tuulen mukana ei tuntunut tulevan mitään, hän huusi että venettä oli turha mennä rikkomaan muitten kylkiin, ja hyppäsi laidan kautta kyytiin ja otti ohjauksen Grahamilta ja alkoi käskeä tarkasti milloin ja miten purjetta piti avata ja säätää, ja vaikka kangas aluksi lepatti ja paukkui, lähti vene muitten välistä ja lipui juuri siihen ainoaan avoimeen kohtaan missä sen pystyi kääntämään ja mistä sivutuuli alkoi painaa sitä suoraan ja tasaisesti avomerta kohti. 

Vuokraamon pitäjä ohjasi venesataman sokkeloista sellaiseen kohtaan viimeisen pitkän laiturisillan päähän josta itse vielä pääsi maihin. Siitä heidän oli jatkettava kolmistaan. Matkaa Ranskan rannikolle oli sata mailia, iltapäivä rupesi jo loppumaan ja satoi tihkua josta ei oikein tietänyt tuliko se taivaalta vai roiskuiko merestä.

Graham keskittyi ohjaamiseen. Hän yritti pitää suunnan suunnilleen keinahtelevan kompassin mukaan. Isla hoiti purjeita ja veljeni auttoi mitä auttoi ja ainakin piti päätettä auki roiskeilta suojaisessa kohdassa kajuutan porrasaskelmien päässä. Tiuhaan vaihtuvista paikannustiedoista oli katsottava sen verran ettei kulkukäytävän läntinen tai itäinen reuna alkanut lähestyä.

Tykkään tavattoman paljon Jalosen kielestä ja tyylistä kirjoittaa. Tekstissä on tietty rauhallisuus, vaikka tapahtumissa olisi tiukempiakin hetkiä. Lukijana koen luottamusta siihen, että kaikki menee hyvin, tai jos ei mene hyvin niin lopulta kääntyy hyväksi. Pidän yksityiskohtien runsaudesta, siitä kuinka pienen tuntuisissa tapahtumissa viivähdetään. On luettava rauhallisesti, keskityttävä jokaiseen sanaan. Koen että Jalonen kirjoittaa hyvin visuaalisesti. Pidän tekstin intensiivisyydestä, siitä kuinka se vetää mukaan, tässä tapauksessa matkalle maailman ympäri. Sieltä ei pääse pois kesken, enkä ainakaan minä edes haluaisi lähteä pois. Kaikkea termistöä en ymmärtänyt mutta se ei haitannut. 

Tätä on luettu varsin paljon blogeissa, postauksen ovat tehneet esimerkiksi Nanna ja Jokke.

Ja juhuu, sain sittenkin Helmet-lukuhaasteen valmiiksi, vuotta 2018 jäi jäljelle vielä reilu tunti! Myönnän että olin lukenut tämän jo kesällä, mutta postauksen teko jäi. Onneksi, koska sain hyödynnettyä kirjan tähän :)  14 solmua Greenwichiin päättää haasteen kohtaan 43, "suomalainen kirja joka on käännetty jollekin muulle kielelle". Ainakin saksaksi tämä löytyy.