tiistai 31. tammikuuta 2012

Mielen kuljeskelua

Joel Haahtelan Traumbach (Otava 2012) on ristitiitainen lukukokemus. Yksi syy on ammattitaidoton kriitikko, joka Aamulehden kritiikissä paljasti loppuratkaisun poistaen lukemiselle olennaisen odotuksen. Monia olennaisia asioita tulkitsisi varmasti eri tavalla, jos ei tietäisi, miten kirja päättyy.

Traumbach on toisaalta tuttua ja turvallista Haahtelaa, ihmisen sisäistä puhetta missä sanoja ei tarvita. Toisaalta se on ulkopuolisen tarkkailijan tekemää, ajoittain ilkeän ironista havainnointia päähenkilön tekemisistä. Toisinaan homma menee pahasti jaarittelun puolelle. 

Hänen mielensä on siinä määrin sekasortoisessa tilassa, että sen mekanismeja on mahdoton lähteä yksityiskohtaisesti kuvaamaan, semminkin kun olemme aikaisemmin todenneet, että näihin asioihin perehtynyt lääketieteen osa-alue toimii kehnonlaisesti eikä kykene antamaan meille ihmisestä enempää kuin yleisluonteisia hajakuvauksia, impressioita, jotka sitten on yritetty luokitella, vieläpä kohtuullisen epäonnistuneesti. 

Varsin pitkä virke! Vähän lyhyemmällä olisi pärjännyt, nyt tarina ja sen tapahtumattomuus jäävät kielellisen kiemuroinnin alle piiloon. Kielellinen kiemurointi on aina ollut Haahtelan vahvuus, ja Traumbachissa se on kohtuullisena pysyessään tuoretta ja eloisaa:

Pyykki kuivahtaa sormien välissä, helisee ja inisee, betoni halkeilee päivän lämmössä. Omena punastuu, vesi solisee ja pilvien lomissa on rakoja, tuulen tulla ja mennä. Ja kivimuurin kainalossa, sen kehtomaisessa hiljaisuudessa nukkuu kissoja, jotka levittävät ympärilleen kotoisaa, vähän hidastunutta, maalaistalomaista tunnelmaa.


Haahtela on onnistunut kirjoittamaan reilut 100 sivua päähenkilö Jochenin aikomuksesta tehdä haastattelu jostakusta herra Traumbachista. Jochen varaa aikaa pari päivää, mutta tehtävä osittautuu odotettua hankalammaksi. Herra Traumbach ei vastaa puhelimeen eikä kirjeisiin, hän ei avaa ovea eikä ole työpaikallaan. Jochen kiertelee pitkin nimeämätöntä kaupunkia tavaten vain muutamia ihmisiä. Hän on ymmällään sekä herra Traumbachin että muiden ihmisten toiminnasta. Lopulta mikään ei ole niin kuin hän on kuvitellut sen olevan.

torstai 26. tammikuuta 2012

Svenssonin neitien seikkailu

Karin Brunk Holmqvist on kirjoittanut hulvattoman hauskan tarinan Svenssonin vanhapiikaneitien elämänmuutoksesta. Kirjan nimi Pieni potenssipuoti kertoo kaiken siitä, mistä on kyse.

Liki 80-vuotiaat siskokset Elida ja Tilda ovat eläneet vuosikymmeniä toistuvien rutiinien mukaan: jokainea n päivä toistuu minuutilleen samanlaisena. Kun heidän naapuriinsa muuttaa mieshenkilö, siskosten päiväjärjestys menee uusiksi ja he suorastaan riehaantuvat. He ostavat uudet kalliit pyhämekot, valvovat iltaisin myöhään, menevät nukkumaan tekohampaat suussa ja alkavat suunnitella remonttia. Heidän veljensä on kauhuissaan, koska siskosten uuden kukoistuksen myötä he eivät joudakaan vanhainkotiin eikä veli saa lapsuudenkotia kesämökikseen.

Svenssonin sisarukset palasivat pieneen taloonsa vasta puoli kahdelta. He olivat hilpeitä ja iloisia mutta lopen uupuneita. Kumpikaan ei muistanut, milloin he olisivat viimeksi valvoneet näin myöhään. Keittiössä oli viileätä. Tuli oli jo aikoja sitten hiipunut hellassa, mutta he eivät kylmyyttä ja kosteutta huomanneetkaan. He eivät puhuneet paljon tuona iltana, vetivät vain vaitonaisina sohvan auki ja kävivät levolle. Rullaverhon he olivat ensimmäistä kertaa elämässään unohtaneet vetää alas, ja elokuun kuu valoi lumoavaa valoaan ikkunasta.

Sattumalta siskokset keksivät potenssipulverin reseptin. He perustavat postimyyntifirman ja tienaavat hurjan määrän rahaa nopeasti. He eivät kuitenkaan halua paljastaa tekemisiään, koska siitä syntyisi turhia juoruja. Kulissien ylläpito on haastavaa mutta lukijasta erinomaisen hauskaa.

Pieni potenssipuoti seuraa Mielensäpahoittajaa ja Satavuotiasta, joka karkasi ikkunasta ja katosi. Ne kaikki sisältävät taitavan hienovireistä, jopa tahattomalta vaikuttavaa komiikkaa. Päähenkilöt vaikuttavat samaan aikaan uskomattomilta ja tuikitavallisilta. Sen syvällisempää sanomaa kirjoissa ei ole, mutta kaikki toimivat hyvänmielen tuojina.