Joel Haahtela: Hengittämisen taito

 

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Otava 2020

176 s. 

Konstantinos on suomalaisen äidin ja kreikkalaisen isän poika. Hän oli 10-vuotias vanhempien erotessa ja isän muuttaessa takaisin Kreikkaan. Siitä saakka Konstantinos on yrittänyt vihata isää ja unohtaa tämän, tuloksetta. Nyt, viisitoista vuotta myöhemmin, hän matkustaa etsimään isäänsä. Matka kuljettaa hänet pienelle saarelle, jossa isä asuu pienessä uskonnollisessa yhteisössä, Getsemanen skiitassa. Saarelle tullessaan poika ei tiedä, miten isä suhtautuu hänen saapumiseensa. Hän ei tiedä, viipyykö saarella tunteja, päivän vai viikon. Lopulta hän päätyy jäämään kuukausiksi. Saarella on paitsi isä myös jotain, joka saa hänet tuntemaan sisäistä rauhaa ja hyväksyntää.  

Isä sanoo, että kahdestaan kaikki sujuu helposti, mutta vanhus on asunut saarella jo viisikymmentä vuotta ja ollut aikoinaan pitkiä aikoja yksin. Mutta silloinkin hän on toimittanut kaikki vuorokauden palvelukset säntillisesti, herännyt joka yö ja kävellyt yksin kirkkoon, sytyttänyt ensimmäiset lampukat ja aloittanut rukouksen.

Ilman vanhusta ketju olisi katkennut, sillä hän saapui saarelle parikymppisenä noviisina, ja silloin vanhuksena toimi viimeisiä aikoja isä Theofanes. Myös isä Theofanes tuli saarelle hyvin nuorena, ja hänen hengellisenä isänään toimi isä Dionysios. Isä Dionysioksen hengellisenä isänä toimi Joakim, ja isä Joakimin hengellisenä isänä Gregorios, joka saapui saarelle vuonna 1830. Gregorioksen hengellinen isä taas oli Kristodoulos, ja isä Kristodouloksen hengellinen isä oli suuresti kunnioitettu Efraim, joka perusti skiitan vuonna 1742. Hän tuli saarelle Mar Saban luostarista Palestiinasta. 

Kuuntelen isää ja mietin pientä saarta meren keskellä, harjanteelle rakennettua kirkkoa ja yksinäistä miestä sen sisällä, aamuyön hiljaisuutta. Olisiko vanhus jatkanut rukoustaan samalla tavalla, vaikka kukaan muu ei olisi koskaan tullut saarelle, elämänsä loppuun saakka?

Tässä kirjassa hengellisyys on läsnä hyvin voimakkaasti, mutta ei päällekäyvästi. Se keskittyy saarelle, joka on kuin oma planeettansa kaukana muusta, vaikka Kreikan mantereelle onkin vain kymmenen kilometriä. Konstantinos solahtaa helposti osaksi saarta ja skiittaa, mutta hänellä ei ole painetta eikä velvollisuutta osallistua kaikkeen. Hän ei alussa osallistu yökolmen palvelukseen tai muista rukoilla jokaisessa vaiheessa kynttilänvalmistusta, mutta se on ihan ookoo niin hänelle kuin skiitan muille jäsenille. 

Vaikka isää ja poikaa erottaa viisitoista vuotta ja pojan kasvaminen lapsesta aikuiseksi, he löytävät yhteyden nopeasti. Saari tuntuu turvalliselta ympäristöltä käydä keskustelua kipeistä asioista. Molemmat uskaltavat tunnustaa tunteitaan ja epävarmuuksiaan, kertoa mitä ovat tehneet ja miksi. 

Lukemisesta jäi itselleni lämmin ja lohdullinen olo. Pojan ollessa Helsingissä Kreikka on kaukana, saarella ollessa Helsinki on kaukana. Helsingissä on äiti, saarella isä. Äiti on hyväksynyt isän katoamisen poikansa elämästä, mutta ei vastustele kun tämä haluaa lähteä etsimään isää. Vanhemmat ovat löytäneet paikkansa, ja kumpikin omalla tavallaan tulee poikaa tämän etsiessä omaa paikkaansa. Kaikki myös tiedostavat sen, että paikka voi olla muuttuva. Ennalta ei voi tietää, mihin elämä vie. Mutta tämän kaltaiset kirjat vahvistavat ajatusta, että asioilla on tapana järjestyä. Etäisyys Helsingistä auttaa poikaa päästämään irti vihan ja katkeruuden tunteista ja haluamaan tutustua siihen isään, mikä tämä on nyt. 

Lukujen ja osien väliin jää tilaa lukijalle hengittää. Tapahtumia ja henkilöitä on vähän, saarella rutiinit tuovat tuttuutta ja turvaa. Keskustelua käydään isoista aiheista, mutta lyhyesti, jättäen tilaa lukijan omille pohdinnoille. Kirja on pieni mutta vahva, ilmava mutta vakaa. 

Hengittämisen taito on luettu esimerkiksi blogeissa Lumiomena, Sheferijm - Ajatuksia kirjoista ja Mummo matkalla. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan täyteen viimeisen kohdan eli numeron 42, "kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä". Kiitos muille haasteosallistujille, luin teidän valmiita listojanne ja bongasin tämän yhdestä. 

Timo Polari: Unelma etelänavasta

 

Timo Polari: Unelma etelänavasta. Vaeltajan matkassa maailman vuoripoluilla ja erämaissa

WSOY 2003

248 s.

Olen sanonut ennenkin, että tykkään ihan hirmuisen paljon matkakertomuksista. Ei ole niinkään väliä missä ja millä välineillä liikutaan kunhan mennään. 

Timo Polari ei ole ihan tavallinen liikunnanopettaja. 20 vuotta sitten julkaistussa kirjassaan hän toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa hiihtämisestä etelänavalle. Kirjassa on myös neljä muuta vaellusta eri puolilla maailmaa ja erilaisissa olosuhteissa. Etelänapa on tietysti kaikista vaativin, jo matka lähtöpisteeseen vie kauan. Loputon jäälakeus ei tarjoa helppoja kiintopisteitä, eikä etäisyyttä ole helppo arvioida. Välillä matkanteko on hurjan rankkaa, välillä kaikki sujuu hyvin. 

Viidellä vaelluksella olosuhteet ovat erilaiset mutta osin myös samanlaiset. Kestää matka sitten viikkoja tai kuukausia, siihen on valmistauduttava hyvin. (Kirjan lopussa onkin oivalliset ohjeet pitkän vaelluksen varalle.) Varusteiden on oltava kunnossa, on retkikohde sitten Etelämanner tai Lappi, tasaisehko jäälakeus tai Euroopan korkein vuori. Henkistä kanttia tarvitaan kestämään yksinäisyyttä ja huonon sään aiheuttamia viivästyksiä. Huumori antaa voimaa vaikeina hetkinä. On myös osattava antaa periksi luonnon voimille, ihminen kun ei niille mahda mitään. 

Etelämanner on kaikkien äärimmäisyyksien manner. Se on maapallon tuulisin, kylmin, kuivin, keskimäärin korkeimmalla merenpinnasta sijaitseva, vähiten tunnettu, luoksepääsemättömin ja ihmisen viimeksi löytämä kaikista seitsemästä maanosasta. Antarktiksella tuulet saattavat raivota 90 metriä sekunnissa (hirmumyrskynä pidetään yli 32 m/s puhaltavaa tuulta) ja pakkasennätys on -89,6 celsiusastetta. Etelämantereen pinta-ala on 14 miljoonaa neliökilometriä eli se on noin 42 kertaa Suomen kokoinen sekä suurempi kuin Eurooppa ja Australia. Kuitenkin 98 % siitä on jään ja lumen peitossa. Kuvaavaa on sekin, että Etelämantereen lämpötila- ja kosteusarvot ovat lähempänä Mars-planeetan vastaavia kuin muun maapallon lukemia. 

(...)

Todellinen hiihtoaikamme koko retkellä on 400 tuntia. Tuon ajan olen kasvokkain itseni kanssa. Minulla on 400 tuntia aikaa pohdiskella maailmaa, itseäni ja elämääni. Etelämantereen näennäinen askeettisuus nostaa tuulen lumiveistokset ja auringon kimalluksen hangen jalokivimeressä merkityksellisiksi asioiksi; huomaamaan suuruuden pienuudessa, erottamaan sen, minkä itse oikeasti uskoo todeksi, siitä, mitä kiireinen  manipuloitu sivilisaatio uskottelee. Ei vain viinistä löydy totuus. Valkoiset jättiläismainingit ovat kuin päiväkirjan tyhjiä sivuja, joihin kulkijan on itse luotava oma kertomuksensa - ei paetakseen menneitä, vaan oppiakseen uusia lukuja itsestään. 

En tule itse koskaan hiihtämään etelänavalle tai pyöräilemään Islantia ympäri, mutta hyvä että jotkut niin tekevät ja vieläpä kirjoittavat kokemuksistaan kirjoja. Viihdyn oikein hyvin penkkivaeltajana, vaikka ääriolosuhteissa liikuttaessa kohdataan myös elämän varjopuolia. On useita eri syitä, miksi jotkut eivät selviä ääriolosuhteista hengissä. Eikä aina tarvita edes äärimmäistä kylmyyttä tai lumimyrskyä; nykyajan vitsaus on some, ja välillä lehdissä on juttuja ihmisistä jotka putoavat kuolemaansa yrittäessään saada täydellistä kuvaa Instagramiin. Surullista. 

Polari ei ole "pelkkä" vaeltaja, vaan myös taitava kirjoittaja. Retkistä on kerrottu hyvin eläväisesti. Paljon on tekemisen ja onnistumisen iloa, mutta lukijaa ei säästellä myöskään väsymykseltä, onnettomuuksilta, turhautumiselta. Tämä on mielestäni tärkeää. Moni voi ajatella että kiipeänpä vuorelle tai hiihdänpä etelänavalle ja saan mahtavia Instastooreja, mutta ei osaa ollenkaan ajatella kuinka kovaa peruskuntoa sellaiset suoritukset vaativat, mitä tapahtuu vuoristotaudissa, kuinka keskittymisen herpaantuminen voi aiheuttaa kauheita onnettomuuksia, kuinka varautua pettymykseen jos tavoite jää saavuttamatta. 

Matkan rasitukset alkavat näkyä ja varsinkin tuntua. Parinkymmenen kilon kantamuksen ulkoiluttaminen 10-12 tuntia päivässä kahden kuukauden ajan ei sovi hienohelmoille. Hartianseudun epäkäslihakset ovat kuin puusta veistetyt, oikeassa jalkaholvissa tuntuu aamuisin pistävää jomotusta ja persväli hiertyy parina iltana vereslihalle. 

Pitkän matkan vaeltajan perushyveitä onkin "myönteinen huono muisti". Edellisten matkojen tai päivien rasitukset ja vaikeudet haihtuvat uutta seikkailuannosta janoavasta mielestä, ja ennen pitkää huomaa taas raahaavansa reppua jossain päin maailmaa. 

Helmet-haasteeseen sain kohdan 25, "kirjan nimessä on ilmansuunta". Etsiskelin kirjaston tietokannasta eri ilmansuuntia, kiinnostavia kirjoja olisi ollut paljonkin. Päädyin lopulta kuitenkin tähän, koska Etelämanner kiinnostaa, ja myös koska olen aiemmin lukenut Polarin kirjan Murhenäytelmä Grönlannissa. Siinä hän kertoo tarkemmin traagisesta hiihtovaelluksesta Grönlannissa, retkestä josta hän tässä kirjassa kertoo lyhyemmin, tapahtuma-aikaan kirjoitettujen muistiinpanojen pohjalta. 

Kim Thúy: Vi

 

Kim Thúy: Vi

Ranskankielinen alkuteos Vi (2016)

Suomentanut Marja Luoma

Gummerus 2019

133 s.

Kim Thúylta on ennen tätä kirjaa suomennettu Ru, mutta en tiedä olisiko se pitänyt lukea ensin. Vi on sille itsenäinen sisarteos, joten ehkä ne voi lukea toisessakin järjestyksessä. Ainakaan minulle ei lukiessa tullut sellaista oloa, että jotain olisi pitänyt tietää ennalta. Toisaalta, on mahdollista että Run lukeminen olisi antanut tähän jotain lisää. 

Vi on perheensä neljäs lapsi ja ainoa tytär. Reilun sadan sivun aikana hän pakenee äitinsä ja veljiensä kanssa Vietnamista malesialaisen pakolaisleirin kautta Kanadaan, kasvaa aikuiseksi, matkustaa ympäri maailmaa, rakastuu. Hän sopeutuu uuteen maahan ja elämään varsin nopeasti, aiheuttaen pahennusta äitinsä ja monien muiden vietnamilaislähtöisten naisten mielestä. Hän haluaa päättää itse mitä opiskelee, kenen kanssa seurustelee ja missä asuu. Tukenaan hänellä on äitinsä ystävä Hà. 

Tanskassa Hà onnistui keskittymään muiden hyvinvointiin. Hän oppi lukemaan pettymyksen asiakkaansa hartialihaksesta, häpeän leveästä selkälihaksesta, alistumisen keskimmäisestä pakaralihaksesta. Hän paikallisti ihmisen tuskatilat lihassäikeistä ja pehmitti ja kevensi niitä ja jos vain mahdollista, poisti ne aivan kuin äitinsä, joka oli lievittänyt pikkutyttönsä pienten tapaturmien aiheuttamat säryt nappaamalla ne kämmenelleen ja puhaltamalla ne taivaan tuuliin. Hàlla oli sormissaan taito hypnotisoida asiakkaat mutta myös jättää ihoon muisto käsittelystä pitkäksi aikaa. Hän ei kuitenkaan koskaan suostunut siihen, että joku hänen työtovereistaan olisi hieronut häntä. Hän pelkäsi säröilleen vartalonsa hajoavan silkasta käden painosta. Hän ei olisi osannut hitsata kappaleita takaisin kokoon eikä kerätä eteensä pudonneita tuhansia sirpaleita; näky olisi ollut kuin kaupunki hirmumyrskyn jäljiltä. Asiakkaiden mielestä Hà oli tasapainoinen, lempeä ja jopa viisas, mutta Louis oli heti arvannut Hàn äärimmäisen haavoittuvuuden ja sisikunnassa piilevän kaaoksen. Louis aavisti, että koko rakennelma olisi sortunut ensimmäisestä pienestä murtumasta. Louis oli odottanut vuoden viimeisen päivän myrskyiseen iltaan ja tullut bussipysäkin katoksen alle pyytämään Hàta teelle. Hà oli hoitanut pitkän päivän asiakkaidensa kehoja tasapainoon ja kannatellut heidän vammojaan, mutta nyt hän tunsi jalkojensa pettävän. Louis otti hänet kiinni ja rakasti häntä. 

Tykkäsin tästä, mutta lukiessa oli vähän sellainen olo kuin olisi lukenut pikakelauksella. Alussa on Vin perheen historiaa, ja pitkin matkaa Hà saa tilaa. Tuntuu että Vi itse jää taustalle. Siirtymät ovat varsin nopeita niin ajassa kuin etenkin paikassa. 

Tarina on kaikin puolin koskettava. Vaikka sivuja on vähän ja teksti koostuu lyhyehköistä kappaleista, siinä ehditään käsitellä monta isoa asiaa. Lähtö kotoa, isän jääminen sinne, ihmissalakuljetus, uusi kotimaa ja oman identiteetin rakentaminen siellä, muistot lapsuuden kotimaasta joka ei ole enää sama kun sinne palaa... Vaikka Vi perheineen on asunut kauan Kanadassa, on Vietnam läsnä jatkuvasti. On tarinoita, arjen käytäntöjä, muistoja, ikäväkin. 

Pidän siitä, kuinka kirjan sivujen reunassa kulkee nimiä, ne kertovat mistä paikasta tai asiasta tai kenestä ihmisestä siinä luvussa kerrotaan. Se helpottaa myös hahmottamista; luvut ovat yleensä yhdestä kolmeen sivua pitkiä niin helposti voisi unohtaa missä milloinkin on oltu. Nyt on helppo selata taaksepäin ja tarkistaa. 

Vi on luettu myös esimerkiksi blogeissa Donna mobilen kirjat, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjaluotsi.

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 50, "kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä". Marssin meillä asiakaspalvelutiskille ja sanoi kahdelle kollegalle että suositelkaa mulle hyvää ohutta kirjaa. Tuli olo kuin teinillä :D Tarkensin haluavani ohuen kirjan siksi, koska haasteestani puuttuu tämän jälkeen vielä kaksi kirjaa, eikä lukuaikaa ole paljoa jos haluan saada haasteen valmiiksi ennen vuodenvaihdetta. 

Riitta Jalonen: Veteen pudonneet

 

Riitta Jalonen: Veteen pudonneet

Tammi 2007

130 s. 

Arvoin pitkään, minkä Riitta Jalosen kirjan lukisin Helmet-lukuhaasteen kohtiin 47. - 48. eli "kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun". Veteen pudonneet valikoitui kahdesta syystä, ensinnäkään siinä ei ollut esittelytekstiä sen enempää takakannessa kuin kansiliepeessä kertomassa kirjasta edes jotakin, toisaalta kansikuvassa on jotain vetoavaa. Halusin tietää, mistä on kyse. 

Elsin isoisä on kuollut. Vaatteet lähetetään Elsin kotiin poltettavaksi, polttamista on isoisä itse toivonut. Talvella on hyvä hoitaa asia, nuotion voi tehdä järven jäälle. Jää on jo kestävää. 

Perhe viettää paljon aikaa kotona, pitkälti keskenään. Naapureita on, mutta Elsi leikkii oikeastaan vain Anteron kanssa. He ovat leikkineet yhdessä kauan, niin kauan että muiden on vaikea jonsei mahdoton mahtua mukaan. Vuodet seuraavat toisiaan, ja lapsuusvuosien jäädessä taa moni asia muuttuu. 

Ensimmäisessä osassa Elsi on lapsi, toisessa nuori. Nuoruuteen kuuluvat uudet kaverit, sillä Anteron perhe on muuttanut pois. Tiina on uusi bestis, mutta muistot Anterosta elävät. Muitakin naapureita muuttaa pois, taloja autioituu. Elsi pysyy, hän tarkkailee ja pohtii.

Antero tähyää taivaalle, mutta töhdet tulevat vasta pimeällä. Jonakin kirkkaana yönä me tulemme rannalle, Antero on luvannut. Antero on saanut lahjaksi kiikarit ja hän opettaa minulle tähtien nimiä. Jos hän on juuri oppinut jotakin uutta Maapallo-kirjasta, hän kertoo siitä eniten. Me tähyämme taivaalle ja odotamme sitä hetkeä, kun tähti irtoaa paikaltaan ja lentää niin että sen voi nähdä pelkillä silmillä. Sitten juostaan pakoon.

Isoisä ei ole yhtä kaukana kuin tähtitaivas.

Käännymme kohti rantaa, entisiä jälkiä on helppo mennä. Kotitalo on iso vino paakku, jonka seinät on maalattu kellastuneella lumella. Katolta maahan valunut lumikasa on työntänyt sen kallelleen. Asun vinossa talossa, kallistan päätä. Isä on pihalla lumitöissä. Hän katselee vähän väliä katolle, toivoo että loputkin paakkuuntuneesta lumesta vyöryisi alas ja talo palautuisi suoraryhtiseksi, sellaiseksi kuin hän sen teki. 

Tämäkin oli hiukan ristiriitainen lukukokemus. Toisaalta tykkäsin tosi paljon, kieli on kaunista ja lapsen näkökulmasta kirjoitetut kuvaukset ovat uskottavia. On suorastaan liikuttavaa, kuinka pienet asiat ovat lapselle isoja, merkityksellisiä. Samalla lukija voi palauttaa mieleen, milloin olisi itse ilahtunut tai kummastunut jostain pienestä. Kirjan ensimmäinen osa on suorastaan loistava.

Toiseen osaan en ole yhtä ihastunut. Kun Elsi on ollut lapsi ensimmäiset sata sivua, nuoruusaika tulee vähän töksähtäen. En ollut ollenkaan osannut varautua mikrohousuihin ja siihen, että Elsi ja Tiina istuvat autossa kahden kännäävän miehen kanssa. Etenkin, kun toisessa osassa kieli ja kuvaus on hyvin samankaltaista kuin ensimmäisessä osassa. Eli Elsi tuntuu lapselta vaikka tapahtumien perusteella on jo teini-iässä. 

Pidän siitä, kuinka suuressa roolissa jo kirjan ensimmäisellä sivulla kuollut isoisä on. Vaikka hän jäi Elsille vieraaksi, tämä muistaa teininäkin mitä isoisä on kertonut. Jotenkin Elsin isä ja äiti jäävät tälle etäisemmiksi, he ovat paikalla mutta tuntuu kuin he eivät olisi läsnä. 

Kirja on luettu myös Kirjavinkeissä.

Yläkerrassa Anteron huone on samanlainen kuin omani. Avaan ikkunan, niin että kuulen järven takaa tavarajunan kolinan. Maisemaa ei näe, mutta olen erottavinani teltan kohdalla painauman. Seuraavan viikon aikana nurmi tulee peittämään paikan niin kuin siinä ei koskaan olisi mitään erityistä ollutkaan. 

Petra Rautiainen: Meren muisti

 

Petra Rautiainen: Meren muisti

Otava 2022

207 s.

1980-luvulla Aapa on asunut jo vuosia Floridassa, työskennellen öljy-yhtiölle. Nyt hän matkustaa takaisin entisille kotikulmilleen Ruijaan. Ämmi, isoäiti, on sairas, lisäksi Aapa työtovereineen aikoo tehdä dokumentin öljynporauksesta Jäämerellä. 

Aapa on menettänyt äitinsä ollessaan vain 9-vuotias, joten paluu lapsuudenmaisemiin herättää  kipeitä muistoja. Osa ihmisistä on tuttuja, osa vieraita, mutta tuntuu kuin kaikki tuijottaisivat häntä. Vähitellen alkaa käydä selväksi, että äidin kuolemaan liittyy asioita, joita Aapa ei tiedä tai ei halua muistaa. Dokumentin tekokaan ei suju niin kuin pitäisi, sillä yhtäkkiä mukaan on tulossa ilmastonmuutosnäkökulma. Aapa on kertakaikkiaan turhautunut ja haluaisi palata Amerikkaan. Mutta pohjoinen ei päästä otteestaan niin helpolla. 

Valas oli kuollessaan noin neljäkymmentävuotias. Valaat voivat elää yli satavuotiaaksi, enemmänkin. Inuiitit ovat löytäneet grönlanninvalaita, joissa on ollut kiinni 1700-luvulla valmistettuja harppuunoita.

Maailman meret ovat keskenään erilaisia. On olemassa lempeitä ja kauniita meriä, joiden aallot hyväilevät varpaita hellästi, sellaisia jotka eivät voi tehdä pahaa. Sitten on tällaisia meriä, jotka ovat vuodenajasta toiseen kylmiä, vaativia ja ankaria. Ne ovat aiheuttaneet miljoonien ihmisten kuoleman tavoilla, joiden monimuotoisuutta voi vain hämmästellä. 

Vuosisatoja pelkkää pelkoa ja tuskaa. Sukupolvilta toisille periytynyttä surua, jonka yhteinen nimittäjä on se, että isä, äiti tai lapsi ei palannut ikinä mereltä takaisin. 

Voisi luulla, että se joka palaa mereltä, on onnekas. Mutta ei se ole niin. Se, joka palaa, ei palaa ikinä samanlaisena.

Mielestäni Aapa on aivan kauhea hahmo, hänen käytöksensä on kertakaikkiaan kammottavaa. Joo, hänellä on lapsuudessa koettu trauma taustalla, mutta ei se oikeuta kohtelemaan ihmisiä jatkuvasti ivaten ja huutaen. Ihan kuin hän olisi päättänyt unohtaa kaikki hyvät hetket ja takertuu niihin jolloin on kokenut tulleensa hylätyksi tai väärin kohdelluksi. En ollenkaan tykännyt hänestä. Muut hahmot ovat kiinnostavia ja monesti jäin pohtimaan syitä, miksi heistä kukakin on jäänyt tai aikoo jäädä Ruijaan.

1950-luvulle sijoittuvat matkapäiväkirjan tekstit puolestaan ovat tosi kiinnostavaa luettavaa. Tutkimusretki pohjoiseen, jään kantavuuden selvittäminen, valaan ja jääkarhujen käytöksen seuraaminen... Muutamilla lauseilla kerrotaan kovin paljon. 

Kirjan kielestä tykkäsin, se on kaunista ilman turhia koukeroita. Tarina on melko karu, mikä korostaa kielen kauneutta entisestään. Ne täydentävät toisiaan, tehden kokonaisuudesta rosoisen mutta ei pistävää. Harmillisesti tekstissä on useita virhelyöntejä, kuten puuttuvia kirjaimia, sen verran paljon että niihin alkaa kiinnittää huomiota. 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 9, "kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön". Pidän siitä, että Aapa ei ole unohtanut kveenin kieltä Amerikan vuosikymmeninään. 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Kirjakimara ja Kirjaluotsi. 

Toni Morrison: Toiseuden synty. Rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta

 

Toni Morrison: Toiseuden synty. Rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta

Englanninkielinen alkuteos The Origin of Others (2017)

Suomentaneet Koko Hubara ja Astrid Swan

Tammi 2020

120 s.

Raskaat aiheet lukemistossani jatkuvat, nyt puheenvuoron saa Toni Morrison. Kuten Susan Abulhawa, hän on minulle tuttu nimenä mutta yhtään kirjaa en ole lukenut. Toiseuden synty perustuu hänen pitämiinsä luentoihin. Kuudessa esseessä hän pohtii muun muassa toiseutta, vähemmistöjä ja rakenteellista syrjintää. Pääasiassa hän käyttää esimerkkejä kirjallisuudesta, niin muiden kuin teoksista kuin omistaan, mutta jonkin verran myös omassa elämässä kohtaamistaan tilanteista. 

Nuorena saatu oppi siitä, mistä aineksista Toiseus ja siitä johtuva huonommuus syntyvät, eivät tehneet minuun suurta vaikutusta. Luultavasti minua suojasi poikkeuksellinen röyhkeyteni ja kokonaisvaltainen itsekeskeisyys. "Tahriintuneisuus" kuulosti ensin eksoottiselta, joltakin houkuttavalta. Mutta äidin vastustuksesta ilmeni, että sana tarkoitti meidän olevan huonompia, jollei kokonaan Toisia.

On vaikea löytää sellaisia kultturisten, rodullisten ja ruumiillisten eroavaisuuksien kuvauksia, jotka ottavat toiseuden huomioon ilman että samalla luovat arvojärjestyksiä. Suurin osa kirjoitetuista ja kaunokirjallisista rodun kuvauksista asettuu johdattelun, monivivahteisen selityksen ja pseudotieteellisen todistelun kategorioihin. Valta-aseman säilyttämiseksi niitä selitetään ja perustellaan, miksi ne ovat oikeassa. Luonnossa esiintyy selviytymisstrategioita: harhauttaminen tai uhrautuminen pesän suojelemiseksi sekä laumana metsästäminen / ruoan jahtaaminen. 

Onhan tämä pysäyttävä katsaus siihen, kuinka suvaitsemattomuus ja me vastaan muut -asenne ovat yhä valloillaan. Kirjallisuus on siistiytynyt, mutta (amerikkalainen) yhteiskunta ei. 

Kuinkahan paljon tästä kirjasta olisi irronnut lisää, jos olisin lukenut Morrisonin kirjoja sekä hänen käsittelemiään kirjoja - esimerkiksi Tuomo sedän tuvan tai Kirjavan sataman - kun se jo niitä lukemattakin iskee palleaan? 

Tykkäsin siitä, että kirjan lopuksi suomentajat kertovat lyhyesti käännösprosessista ja siitä, miten ovat päätyneet kääntämään tietyt englanninkieliset sanat tietyiksi suomenkielisiksi sanoiksi, ja missä kohtaa suomennos hiukan poikkeaa englanninkielisestä termistä. Tätä oli mielenkiintoista lukea. 

Kirja on luettu muun muassa blogeissa Luettua elämää, Mitä luimme kerran ja Ankin kirjablogi. 

Ankilta bongasin tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan 27, "kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva".

Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan

 

Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan

Englanninkielinen alkuteos Against the Loveless World (2020)

Suomentanut Anna-Mari Raaska

Like 2022

384 s.

Susan Abulhawa oli minulle tuttu vain nimenä, en ole ennen tätä lukenut hänen kirjojaan. Rakkaudetonta maailmaa vastaan on kolmas häneltä suomennettu teos. Se on kyllä vaikuttava, mutta en silti pitänyt siitä niin paljon kuin etukäteen ajattelin. 

Tarinan alussa Nahr on israelilaisessa vankilassa, on ollut siellä jo pitkään, vailla tietoa milloin pääsee vapauteen jos pääsee ollenkaan. Päivät ovat yksinäisiä, toistensa kaltaisia. Kun Nahr saa paperia ja kynän, hän alkaa kirjoittaa elämäntarinaansa. Lukija pääsee mukaan nuoruusajan Kuwaitiin, varhaisaikuisuuden Jordaniaan ja lopulta hänen vanhempiensa kotimaahan Palestiinaan. 

Oli paikka mikä hyvänsä, elämä on ankaraa. Palestiinalaiset ja heidän jälkeläisensä ovat aina ulkopuolisia, epäilyttäviä, juorujen kohteita, pelottaviakin. Isän kuoltua Nahr elää äitinsä, isoäitinsä ja veljensä kanssa. Rahasta on pulaa, vaikka Nahr tekee kahta työtä. Tanssimisesta pitävä tyttö ajautuu prostituutioon. Kun ensin Saddam Hussein ja sitten amerikkalaiset saapuvat Kuwaitiin, perheen on paettava. Jordania ei tarjoa yhtään helpompaa elämää. Epäonnistuneen avioliiton jälkimainingeissa Nahr lähtee käymään Palestiinassa, missä puolison perhe osoittaa hänelle yllättävänkin suurta kiintymystä. Hän tuntee suurta ristiriitaa ja miettii, onko hänen paikkansa äidin luona Jordaniassa vai anopin luona Palestiinassa. Olosuhteet tulevat tälläkin kertaa väliin ja muovaavat hänen kohtalonsa lopulliseen muotoon. 

"No niin sisko, no niin." Hajjeh Um Mhammad veti ystävänsä pois. "Syödään nyt. Jos Jumala sallii, syömme seuraavan ateriamme yhdessä pian juhliaksemme Ghassanin paluuta." Hän alkoi kauhoa kastiketta riisin päälle ja käski meidän kantaa loput sisään kulhoissa, jotka sijoitettaisiin keskimmäisten tarjotinten ympärille. Asetimme esiin höyryävät tarjottimet mansafia: mureaa lammasta mausteisessa jogurttikastikkeessa sahramiriisipedillä, kruunattuna paahdetuilla manteleilla, persiljalla ja pinjansiemenillä.

Ihmisiä oli niin paljon, että kaikki eivät mahtuneet sisään. Jotkut veivät yhden tarjottimista terassille ja söivät Palestiinan lokakuun viileässä ja raikkaassa tuulenvireessä. 

Mansaf oli nuoruudessani ateria, jota syötiin lomilla ja silloin, kun paljon ihmisiä kokoontui yhteen. Se, että se syödään sormin, tekee siitä vieläkin erityisemmän. Tällaisten perinteiden jatkumo auttoi minua yhdistämään paikan, johon minut oli karkotettu, ja kotimaani, johon minulla oli syntymäoikeus ja johon olin nyt luonut itselleni kodin, mutta silti tiesin, etten voisi enää koskaan olla kokonainen yhdessä paikassa. Juuri tätä maanpakolaisuus ja perinnöttömäksi joutuminen merkitsi - tasapainoilemista hajareisin jalat suljetuilla rajoilla, ei koskaan kokonaisena. Yhdessä paikassa oleminen merkitsi jäsenten irti repimistä toisesta. Ikävöin äitiäni. Veljeäni ja isoäitiäni. Muodostin pallon mansafista kädessäni ja katselin ympäri huonetta. Bilal, Jumana, Samer, Wadee ja Faisal, muut ystävät, Hajjeh Um Mhammad ja hänen sisarensa, naapurit ja vielä lisää sukulaisia. Kuuluin tänne, mutta niin paljon minusta oli vielä palasina muualla. 

Ehkä suurin ongelma itselleni tässä oli se, että en oikein pitänyt yhdestäkään henkilöhahmosta, en edes Nahrista. Hän kokee tarinassa paljon väkivaltaa, mutta mielestäni hän itse käyttää sitä turhan usein, ennen kaikkea sellaisissa tilanteissa joissa väkivalta ei olisi lainkaan tarpeen. Hän on temperamenttinen, kyllä, mutta silti hän tuntuu monesti kiukuttelevan kuin nelivuotias lapsi. Eniten pidin Nahrin isoäidistä, hänen liioiteltu ankaruutensa ja tyytymättömyytensä tekivät hänestä minulle kaikkein läheisimmän hahmon, jonkun josta sai tarttumapintaa. 

Sen sijaan pidin kovasti eläväisestä kuvauksesta etenkin ruuan ja luonnon kohdalla. Melkein siinä itsekin hikoilee auringonpaahteessa oliiveja poimiessa ja maistaa suussaan mantelin maun. 

Maailma on julma paikka, en tiedä oliko nyt vaan kertakaikkisen väärä aika tälle kirjalle vai mikä mätti. Tuntui että Nahrilla perheineen ei juuri muuta ole kuin päivästä toiseen toivottomuutta, jatkuvaa väkivaltaa, epäoikeudenmukaisuutta. Iloa ja toivoa ei paljon pilkahtele. Takakannen teksti puhuu "mustan huumorin" sävyttämästä romaanista, mutta minä en sellaista löytänyt. Ellei mustaksi huumoriksi lasketa sen tyyppisiä hetkiä, jotka minä koin turhana ilkeilynä (kuten se kun Nahr kiipeää viikunapuuhun, tappelee naisen kanssa - ja nauraa jälkeenpäin). Isoäidin ja Nahrin keskinäinen sanailu tai isoäidin heittelemät välihuomautuksen muiden keskusteluihin ovat minulle tarinan humoristisinta antia. 

Muuten olisin saattanut jättää tämän kesken, mutta luin loppuun että sain Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 24, "kirjan on kirjoittanut Lähi-Idästä kotoisin oleva kirjailija" ja Seinäjoen kirjaston lukuhaasteeseen kirjan jossa ollaan vankilassa. 

Kirja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjamies, Kirjailuja ja Kirjakaapin kummitus. 

Taina Repo: Maailman suurin DDR

Taina Repo: Maailman suurin DDR

Palladium Kirjat 2022

72 s. 

Vuosien saatossa olen lukenut paljon niin DDR- kuin Saksa-aiheista kirjallisuutta, ja aina se vaan jaksaa kiinnostaa. Taina Repo kertoo kirjassaan omista kokemuksistaan 1980-luvulta. Hän asui Itä-Berliinissä ja kirjeenvaihtajana pääsi kokemaan kaikenlaista. Kirjaan on koottu enimmäkseen hauskoja sattumuksia niin suomalaisten vierailijoiden kuin paikallisten kanssa koettuna. 

Polkupyörän kanssa saksalais-saksalainen raja oli yhtä hankala. Halusin mennä Länsi-Berliinissä opiskelevan ystäväni kanssa pyöräilemään Länsi-Berliinin Tiergarteniin, mutta rajavartija sanoi, että ikävä kyllä polkupyörällä ei saa rajaa ylittää. Mitä? Kyllä, miehitysvallat eivät maininneet toisen maailmasodan jälkeisissä määräyksissään polkupyörää. Auto, moottoripyörä ja mopo kyllä löytyivät papereista. 

Kirottuani kaikki neljä miehittäjämaata mietin ääneen, mitä nyt tekisin. Rajavartija ehdotti, että ottaisin heiltä paperia ja narua ja kietoisin pyörän paketiksi - paketoituna voisin viedä pyörän rajan yli kainalossani. Pidin ehdotusta naurettavana ja parkkeerasin pyöräni vartijan erityisluvalla raja-aitaa vasten, kävelin rajan yli Länsi-Berliiniin ja pyöräilin siellä lainapyörällä. 

Kirja on viihdyttävää luettavaa, mutta lyhyydestä johtuen tuntuu kuin jutuissa edettäisiin pikakelauksella. Kukin pikku tarina vie vain 1-4 sivua, joten mitään syvällisempää pohdintaa ei ole. Todetaan, että asia oli näin tai että näin tapahtui. Lähes kautta kirjan tekstien sävy on positiivinen, mikä on hyvä juttu. DDR on esitetty usein pelkästään negatiivisessa valossa, pois on jätetty se mikä on hyvää. Monenlaisia uskomuksia on ollut, ja niitä on pidetty totena. Kuten Repo kirjoittaa: 

Yleinen luulo oli ja on ehkä vieläkin, ettei DDR:ssä ollut kasvisruokaa. Toisaalta länsipropaganda väitti ettei siellä ollut lihaa, joten miten tässä nyt pitäisi ajatella? 

Hyvä kysymys! Ja mielestäni osoittaa sen, että omakohtaisille kokemuksille on paikkansa, niin DDR:n kuin muiden maiden kohdalla. Pitkään maassa asunut osaa kertoa monia yksityiskohtia, jotka ehkä jäävät matkakirjoissa tai historiantutkimuksessa sivuun. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 40, "kirja kertoo maasta, jota ei enää ole". Se sopisi myös esimerkiksi kohtiin 16, "kirjan luvuilla on nimet" tai 23, "pieni kirja".

Salla Simukka & Siri Kolu (toim.): Satalatva. Kalevala uusin silmin

 

Salla Simukka & Siri Kolu (toim.): Satalatva. Kalevala uusin silmin. 

Kansi Laura Lyytinen

Tammi 2021

226 s.

Virkistävä idea ja oivaltava toteutus, siitä on Satalatva tehty. 16 kirjailijaa esittää oman tulkintansa Kalevalan henkilöistä ja tarinoista, ja esitystavat ovat hyvinkin vaihtelevia. On kirkuvia lööppejä, uutismaisia tekstejä, runoa, selvityksiä... Tunnelma vaihtelee lähes riehakkaasta suorastaan ahdistavaan. Silti lukeminen ei tunnu sillisalaatilta. Yhtenäisyys syntyy pitkälti siitä, että teksteissä on samoja henkilöitä ja samoja Kalevalan runoja tai teemoja. Lukija pääsee tutkimaan vaikka Seppo Ilmarista tai kyistä peltoa enemmän kuin yhdestä näkökulmasta. 

Sinkkuuteen jämähtäminen kuitenkin koski Ilmariseen kovemmin kuin teknologiajätistä olisi uskonut. Miehelle oli ajan mittaan käynyt selväksi, ettei kuuluisinkaan insinöörintaito onnistuisi purkamaan ja uudelleenkokoamaan mysteereistä suurinta: rakkautta. Miten voisikaan - siihen kun ei ollut kyennyt edes itse suuri Väinämöinen, mies joka lenteli pitkin ja poikin yksityis-Kuusellaan niin, että Louhi-yhtiöidenkin pomoa risoi. Äääh, Louhen vinoilu palasi taas mieleen korpeamaan. Seppo kiristeli hampaitaan. Mokoma Väinämöinen, Tietäjä Iän Ikuinen, jonka säkeitä koko maailma seurasi lähes uskonnollisella hartaudella. Itse Louhikin oli Väinämöistä omien sanojensa mukaan hoidellut, mistä hoitelusta siinä oli sitten ollutkaan kyse. Sanottiin kuitenkin mitä sanottiin - ukko oli silti vanha. Hän ei koskaan sanoisi sitä miehelle päin naamaa, mutta mitä tahansa hipsterit ja muut liedot sanoivatkaan pitkän parran muodikkuudesta, Väinämöisen pärställä se ei näyttänyt coolilta, vaan ainoastaan ikivanhalta. 

Eikö sitä paitsi Väinämöinen ollutkin taannoin muutaman kaljan kitattuaan kiroillut kyllästyneensä yksinoloon?

Jos tällä kirjalla ei saa nuorisoa kiinnostumaan Kalevalasta niin ei sitten millään! Ja jos tuntuu että tekstejä on liian monta, sanoisin että tätä ei ole pakko lukea alusta loppuun vaan voi makustella palasia sieltä täältä. Itselleni tuli olo, että tämän voisi lukea joskus myöhemmin uudelleen; nyt kun on palautellut mieliin hahmoja ja tapahtumia niin toisella lukukerralla voisi päästä uusiin tulkintoihin sisälle vielä syvemmin. 

Satalatva on luettu myös esimerkiksi blogeissa Lastenkirjahylly, Kirjaimia ja Kirjailuja.

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 13, "lasten- tai nuorten kirja joka on julkaistu 2000-luvulla". 

Hannu Salmi: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827

 

Hannu Salmi: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827

Otava 2022

240 s.

Katselin jo aiemmin kirjastossa, että kirja Turun palosta voisi olla kiinnostava. No, sittenhän se nousi ehdolle Tieto-Finlandian saajaksi, joten kesti tovin ennen kuin sain sen uudelleen käsiini. En tiennyt Turun palosta ennestään juuri mitään, tietoni oli tasoa että sellainen on tapahtunut useampaankin kertaan. Nyt olen viisaampi.

Salmi kirjoittaa todella vetävästi hetkistä juuri ennen paloa, itse tragediasta ja mitä pahimman vuorokauden jälkeen tapahtui. Tapahtumat tulevat lähelle, kun niitä käsitellään muutaman keskeisen henkilön kautta. On muiden muassa Zachris Topelius, jonka kirjoitukset palosta ovat vaikuttaneet käsityksiin palon syttymissyystä - vaikka Topelius itse oli tapahtuman aikaan muualla. On Immanuel Ilmoni, joka uurastaa voimiensa äärirajoilla pelastaakseen ihmisten omaisuutta. On Emilia Julin, joka kaukana Englannissa lukee uutisia Turusta - viikkoja itse tapahtumaa myöhemmin - ja on huolissaan puolisostaan. 

Suuri paloruisku saatiin paikalleen todennäköisesti jo ennen puoli kymmentä illalla. Ruisku täytti Aninkaistenkadun Hellmanin talon kohdalla, mikä vaikeutti muun palokaluston tuomista paikalle. Pohjoiskorttelin palomestari johti taistelua parhaan kykynsä mukaan, mutta seuraavan tunnin aikana olosuhteet kävivät sietämättömiksi. Luoteistuuli puhalsi entistä navakammin ja armottomammin.

Sammuttajien edessä oli tulimyrsky, keltaisen, punaisen ja sinisen sekamelskana loimuava liekkien meri, joka imaisi pumpusta suihkuavan veden syvyyksiinsä eikä tuntunut lainkaan talttuvan. Voimistuva puhuri puski lieskoja ruiskumiehiä kohti ja sai varmasti pelon ja kauhun tunteet pintaan. Puuskainen tuuli sieppasi kekäleitä mukaansa ja heitti niitä koko ajan taistelijoiden selkäpuolelle. Sammuttajat pälyilivät taaksensa. Tulimeri näkyi valuvan yhä alemmas Aninkaistenmäkeä. 

Kun roihu levisi rajulla voimalla, huoli iski varmasti jokaiseen palomieheen. Oliko oma koti turvassa? Missä olivat läheiset, omat vanhemmat ja lapset? Samaan aikaan kun pakokauhu valtasi alaa, tulen ryske ja asukkaiden hätähuudot peittivät alleen ruiskumestarin komennot. 

On tosi mielenkiintoinen kirja, ja paljon koin myös yllätyksiä. Iloinen asia on tietysti se, että suureen aineelliseen tuhoon nähden henkilövahinkoja oli hämmästyttävän vähän. Palo huomattiin riittävän äkkiä, jotta siitä ehdittiin varoittaa ihmisiä. Toki paljon kaupunkilaisia oli poissa; opiskelijat eivät olleet vielä saapuneet ja muuta väkeä oli markkinoilla. Silti etenkin kuolonuhreja oli vähän. Konkreettiset numerot hätkähdyttävät: kaupungin 14 000 asukkaasta peräti 11 000 oli palon jälkeen ilman kotia. Palo näkyi kauas, joten apua saatiin lähiseudulta. Suurin yllätys oli ehkä se, että paloon syylliseksi leimattu henkilö sai kantaa syytöksiä pitkästi yli vuosisadan, vaikka oikeudenkäynnissä oli todettu ettei syttymissyytä löytynyt. Huhut olivat entisajan some, kun joku on syyttänyt jotakuta, vaikkakin ilman konkreettisia todisteita, syytöstä jaetaan ja se leviää viruksen lailla. Ja vaikka syytös todistettaisiin perättömäksi, se ei joko päädy syyttäjien korviin tai he eivät piittaa siitä. 

Helmet-haasteeseen tämä menee kohtaan 15, "kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää". Salmi viittaa jälleenrakennukseen, mutta sinne asti tämän kirjan aikajana ei riitä. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka samanlaisiksi talot tehtiin, ja oliko kaikilla kotinsa menettäneillä edes varaa rakentamiseen? Ilmeisen moni talo oli ollut vakuuttamaton. Kirjassa on myös paloon liittyviä arkkiveisuja, ja niiden myötä kiinnostuin siitä millaista suullista ja kirjallista perinnettä palosta on. Ja onko sellaista vain tästä Turun palosta, vai myös aiemmista tai muissa kaupungeissa tapahtuneista? 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Kirjat kertovat. 

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

 

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

Ranskankielinen alkuteos Fendre l'armure (2017)

Suomentanut Lotta Toivanen

Gummerus 2018

247 s.

Kävipä tuuri: etsin Helmet-lukuhaasteen kohtaan 39 novellikokoelmaa ja käsiin osui Anna Gavaldan kirja. Olen saattanut lukea tämän aiemmin, sillä olen tykännyt Gavaldan kirjoista. Välillä tosin pidin niistä pitkän tauon, kun olin tehnyt kirjallisuustieteen graduni Kimpassa-kirjasta ja siihen liittyen luin hänen muutakin tuotantoaan. 

Kokoelma koostuu seitsemästä novellista, joissa ihmissuhteet ovat isossa osassa. Joskus ne ovat lyhyitä tai etäisiä, toisinaan intensiivisiä tai yllättäviä. Joskus ollaan upottu suruun, toisinaan haaveillaan tulevaisuudesta. Moni henkilöhahmoista on vähän jämähtänyt tilanteeseensa, mutta kohdattuaan toisen ihmisen he pääsevätkin eteenpäin tai ainakin alkavat ajatella asioista uudella tavalla. Rakkaus ja yksinäisyys ovat kantavia teemoja, välillä yhdessäkin. 

Ensimmäistä kertaa tapasin ihmisen, joka oli niin kiinnostunu, jopa lumoutunu, arkirutiineistani. 

Kiinnostunu eläinkaupan perällä olevasta varastosta, kilometrien kävelemisestäni, väsymyksestäni, puhtaanapitohuolistani, syyhy-, pälvisilsa-, nuhahässäköistä ja sen sellaisesta. Ja se jätkä taisi vielä olla vilpitön. Mun jutut kiinnosti sitä oikeesti. Muuten me oltais kyllä huomattu jo aiemmin, että me palelluttiin kuoliaaksi, kun me sillä lailla vaan pälätettiin ja nojailtiin kaiteeseen Pariisin kattojen yllä keskellä talvee. 

En väitä, etteikö se jätkä olis salaa yrittäny jotain, mutta se oli... tota... niinku se koko jätkäkin: rauhallista. Ja sekin oli hämmentävää. Mun lollot ja minä, me ei olla totuttu sellaiseen kiltteyteen.  

Tykkään Gavaldan tyylistä aina vain. Teksti etenee sujuvasti, näennäisen kepeästi mutta alla on tummempia sävyjä ja isoja teemoja. Kappaleiden väliin jää tyhjää, mikä herättelee lukijaa ajattelemaan. Muutamassa novellissa on loppuyllätys, joka jatkaa tarinaa sen viimeistä pistettä pidemmälle. 

Kokoelma on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirsin Boob Club ja Kirjaluotsi. 

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa

 

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa

Otava 2022

414 s.

Kesä 1941. Kerttu Koskiluhta saa kirjeen; naapurikylän Johannes on matkalla jatkosodan rintamalle ja on päättänyt kirjoittaa, toivoen saavansa Kertulta vastauksen. Kuukausien kuluessa kirjeitä vaihdetaan ja samalla rakkaus kasvaa. Johannes ei kirjoita sodasta vaan kaipauksesta ja tulevaisuudesta, ajasta jolloin sota on ohi. Kerttu kirjoittaa tavallisista asioista, siitä mitä kotona tehdään - mutta myös tulevaisuudesta. Nuoret saavat lyhyitä yhteisiä hetkiä, sillä sota ei anna sotilaiden pysyä poissa rintamalta. 

Kertun kotiväki seuraa uutisia radiosta yrittäen samalla tehdä niitä arkisia asioita, joita selviytymiseen tarvitaan. Pellot on kylvettävä ja lehmät lypsettävä. Sota tulee kuitenkin koko ajan lähemmäs. Kirkkoherra ja kaupan Irma tuovat surusanomia, ja pian kylässä on kovin monta taloa joista on menetetty nuori ihminen. Pommitusten uhka kasvaa, joten ikkunat on peitettävä eikä illalla voi lämmittää jottei savu näy. Taloihin tulee sotavankeja töihin, mikä sekin aiheuttaa kitkaa ja ristiriitaisia tunteita. 

-Mitä me täällä herrasväen helmoos? Liisi kuiskaa. Minä en sano sille mitään, nostan vain etusormen huulilleni.

Rantaheinikossa on meidän kokoisemme tila, tähän ei näe muualta kuin joelta. Välillä on hyvä olla vähän lymyssä, vaikka ei mitään häpeäisikään.

Toviksi aika karkaa loitommalle, pilvet pehmenevät taivaalla. On vielä lämmintä. Napsautan mehupullon korkin auki. 

-Kuinka sullon elämä? kysyn ennen kuin ehdin ajatella, mitä kaikkea se tarkoittaa.

Liisi poimii heinänkorren, pyörittää sormiensa ympäri. 

En malta odottaa, että Liisi vastaa. On pakko puhua Johanneksesta.

-Mä orotan tavallisia päiviä sen kans. Sellaasiakin, kun on niin väsy, ettei meinaa saunahan jaksaa. Ja kummiski mentääs ja pestääs toistemme selät. 

Minä puhun Johannesta pellonlaitaan, pöydän päähän. Puhun Johanneksesta juurikasvimaallekin, ehkä se on sellainen mies, joka ei niin piittaa tekeekö naisten töitä vai miesten vain. 

-Sulle tuloo vielä helluunen elämä, Liisi sanoo ja ottaa pienen kulauksen mehua. Minua alkaa hävettää. Liisikin odotti arkea rakkaansa kanssa, odotti Olavia sodasta. Tieto kuolemasta tuotiin surureunaisessa kirjeessä keskellä kylmintä talvea. 

Me istumme hetken hiljaa rinnakkain. Telkät kelluvat joella, lipuvat toisistaan kauas. Liisi huokaisee ja sanoo sitten:

-Enempi sitä ajatteloo jotaki, joka oli eikä niinkään mitä vois olla.

Valkeat pilvet kelluvat taivaalla, pappilan puutarha jää varjoon. 

-Onko se surullinen ajatus? minä kysyn.

-Ei se oo, aika helluunen oikiastansa. Kun mä iltasin paan maate, nukahdan menneisiin päiviin ja ajatukseen, että Olavi on vielä elossa. 

Liisi laskeutuu selälleen heinikkoon. Kellahdan Liisin viereen ja tartun kädestä. Maailmaa on liikaa kestettäväksi, jos ei mistään löydä leikkiä. On pakko uskoa ihmeeseen ja satuun. 

Huh miten hieno kirja! Ihan käsittämättömän kauniilla kielellä kirjoitettu riipaiseva tarina. Talosta taloon kulkeva suru on kouriintuntuvaa. Vaikka tarina kertoo sota-ajasta, on siinä mukana myös rakkautta, toivoa ja lämpöä. Menetyksistä huolimatta elämä jatkuu, vaikka se onkin erilaista. Poissaolija jättää jokaiseen kanssakulkijaan loven, myös lukijaan. 

Johanneksen kirjeet toivat mieleen vaarini kirjoittamat kirjeet. Yksi niistä alkaa: "Täällä jossaki 9.12.39. Rakas kotiväki." Vaarini tuli sodasta kotiin, mutta niin moni muu jäi palaamatta. Mielestäni Nivukoski sanoittaa äärettömän hienosti sekä rintamalla että kotona olevien tunteita ja kokemuksia. Eri ihmisillä on erilaisia velvollisuuksia, mutta yhdessä odotetaan aikaa sodan jälkeen. Tarina ei väistele mitään, päinvastoin. On hienoa ja tärkeää, että tarinassa tuodaan esiin myös sellaisia asioita kuten Kertun äidin lamaantuminen surusta tai Lahjan lähtö Kaatuneiden evakuointikeskukseen; asioita joista ei usein kirjoiteta ja joista moni ei välttämättä tiedä. 

Lukemisesta jäi haikea ja surumielinen mutta toivonkipinöitä säkenöivä olo. 

Kerran valo katoaa on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka ja Kirjamuuri. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 14, "kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta". Muita sopivia kohtia olisivat esimerkiksi 1, "kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota" tai 34, "kirjailijan nimessä on luontosana". 

Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä

 

Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä

Gummerus 2020

69 s. 

Runoja tulee luettua aika vähän, onneksi Helmet-lukuhaasteen kohta 12 "vaati" lukemaan viiden viime vuoden aikana ilmestyneen runokirjan. Valinnanvaraa oli runsaasti, sillä kotimaisia tekijöitä on paljon ja runoja käännetäänkin jonkin verran. Silja Kejosen kokelman kannesta en erityisemmin pidä, mutta hän oli nimenä tuttu ja kun selailin kirjaa, ensimmäinen fiilis oli että tässäpä on kiinnostavaa luettavaa. 

Kejonen on taitava sanankäyttäjä, hän keksii uusia ja toimivia kuvia, asiat yhdistyvät usein yllättävällä tavalla. Välillä mennään vähän enemmän sfääreihin, mutta mukana on paljon konkretiaa juurruttamassa asiat paikalleen, sitomassa ne yhteen. Jotkut elementit toistuvat monta kertaa, juurruttaen myös lukijan kiinni lukemaansa. 

Herttakuningattarella on nyt polkkatukka,

näyttää niin paljon nuoremmalta. Aivan eri äänikin.

Minä olen Impi Aurora. Tämän leikin nimi on kuolema. Minä voin olla lapsi, letti

palmikoitu, kotoa maitokauppaan, maitokaupasta Martan parturiliikkeeseen, saksia pitkin

Mikkeliin, Mikkelistä seinän taakse, seinän takaa viinakaupppaan, viinakaupasta metsään,

jossa makaan nyt ja hyppään kohtaan, jossa puolikas suksisauva pitää minua kädestä. Koska

olen lapsi ja nukun lumessa, vilunväristykset lakkaavat, vanttuun sisällä paikantaju ja 

kuurupiilo. Voin sulkea silmäluomet, laittaa ripset kiinni. Vielä minä kuulen, sormet,

korvat, nilkat, nenänpään, kohta alkaa tärinä, pikkurillistä keuhkoihin umpikohme se siellä

nipistää, pistelee, mutta minä teen käsivarsista enkelikuvan, joka syntyy säihkelumesta,

nousee omilla jaloilla ylös, seisoo tässä pää kolmantena ja ottaa silmäterällä jääkiteen kiinni. 

Lukiessa minulla oli välillä olo, että en ymmärrä mitään, että sanojen yhdistelmät karkaavat minulta enkä tavoita niitä. Toisinaan taas kohtaan lauseita, jotka tuovat tuttuuden tunteen; näinhän se on. Kokonaisuus on kuitenkin kaunis ja ilmava. Ei helppo luettava, mutta ilahduttava. 

Kokoelma on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Reader, Why Did I Marry Him?

Nicola Lagioia: Elävien kaupunki

Nicola Lagioia: Elävien kaupunki. Tosikertomus murhasta Rooman sydämessä.

Italiankielinen alkuteos La città dei vivi

Suomentanut Elina Melander

Gummerus 2022

480 s.

Roomassa tapahtui henkirikos keväällä 2016. Kaksi ihan tavallisen oloista miestä surmasi kolmannen, tekotapa oli erittäin raaka. Miksi näin tapahtui?

Kirjailija Nicola Lagioialta kysyttiin, haluaisiko hän kirjoittaa tapauksesta reportaasin. Aluksi hän kieltäytyi, mutta suostui heti kohta kumminkin. Hän seurasi tapauksen kulkua alusta lähtien, aina viimeiseen oikeudenkäyntiin saakka. Kirjan lähdeaineistona hän on käyttänyt virallisia asiakirjoja kuten kuulustelupöytäkirjoja, puhelinkuuntelusta saatuja tietoja sekä murhaajien ja uhrin läheisten antamia lausuntoja mutta myös esimerkiksi somepostauksia. Kirjaan hän on rekonstruoinut tapahtumakulun, mielestäni turhankin tarinallisesti.

Mikään ei ole vaikeampaa kuin saada vanhemmat muuttamaan käsitystään omasta lapsestaan. Jotkut ovat vakuuttuneita, että heidän lapsensa ovat parantumattomia luusereita, toiset uskovat saattaneensa maailmaan neron, tai vaatimattomammin olennon, joka on kykenemätön erehtymään. Tällainen sokeus voi olla ärsyttävää, mutta äärimmäisissä tapauksissa se herättää myötätuntoa. Piti se paikkansa tai ei, huhuttiin, että Manuelin äiti istui pidätystä seuraavat kuukaudet liikkumatta ikkunan ääressä ja odotti poikansa paluuta. Oli tapahtunut oikeudellinen erehdys. Emämunaus. Rikostutkijoille oli annettava aikaa, jotta he käsittäisivät sen, minkä hän äidin sydäntään kuuntelemalla oli tiennyt alusta saakka. Jonakin aamuna – pian, hyvin pian – hänen poikansa kalpea hahmo ilmestyisi Via Igino Giordanille.

Kirja on kyllä mielenkiintoinen, mutta sisältöä olisi voinut tiivistää. Ehkä ihan kaikkia murhaajien kavereiden lausuntoja ei olisi tarvinnut ottaa mukaan. Ryyppääminen ja kokaiinin käyttö, heteroiksi itsensä mieltävien seksikokemukset homojen kanssa, prostituutio ynnä muu kyllä tulee selväksi vähemmälläkin kertaamisella. Olisi riittänyt olla mukana ne lausunnot, jotka antavat asioista ja ihmisistä uutta tietoa. Mietin sitäkin, kuinka luotettavia kavereiden kertomukset ovat, he kun tuntuvat olleen aineissa aina viettäessään aikaa Marcon ja Manuelin kanssa. Ihmettelen myös, kuka on hollantilainen turisti ja miksi hän ilmestyy melko irrallisena palasena silloin tällöin.

Väkisinkin tuli mieleen myös etiikka. Lagioia käyttää lähteenään esimerkiksi valvontakameratallennetta siitä, kun Marcon isä vierailee tämän luona vankilassa. Onko isä antanut tähän luvan, tai onko kirjoittaja huomioinut miltä isästä mahtaa tuntua lukiessaan käymänsä keskustelun sanasta sanaan? Mikäli siis keskustelu on oikeasti käyty eikä ole Lagioian keksimä. En tunne Italian lakeja ja säännöksiä, mutta oudolta tuntuu että tällaisia nauhoitteita on ylipäätään annettu yleisön käyttöön. Missä on yksityisyys? Vai tarkoittaako "taidokkaasti rakennettu tosikertomus" sitä, että vaikka kirja on luokiteltu tietokirjaksi niin se sisältää myös fiktiota? 

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 17, ”kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua”. Luettuani sen en ihmettele miksi. Tapaus on varmasti järkyttänyt monia, ja oikeusprosessin aikana on ollut monta syytä kirkuviin lehtiotsikoihin. Kirja on koonnut materiaalin yhteen, antaen runsaasti tilaa myös murhaajien kertomukselle tapahtuneesta ja sen syistä. 

Erin Kelly: Tanssija kuolee kahdesti

 

Erin Kelly: Tanssija kuolee kahdesti

Englanninkielinen alkuteos Watch Her Fall (2021)

Suomentanut Markus Myllyoja

Kansi Jenni Noponen

Gummerus 2022

493 s. 

Olen katsellut Erin Kellyn kirjoja kirjastossa, mutta en aiemmin ole lukenut yhtään. Tavallaan olen ollut kiinnostunut, tavallaan olen ajatellut että ne saattavat olla makuuni tylsiä. Tämänkin kanssa nikottelin hetken; kirjastoluokittelu kertoo kyseessä olevan jännärin, mutta ensimmäiset yli 50 sivua ovat pelkkää balettia. Mietin hetken, että pitääkö minun nyt etsiä uusi kirja Helmet-lukuhaasteen kohtaan 46, "kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen". Olin pitänyt lukemisessa pienen tauon ja päätin jatkaa vielä vähän, sitten yhtäkkiä tapahtuikin jotain ja tarina vei mennessään. 

Ava Kirilova on tähtitanssija isänsä balettiryhmässä, legendaarisessa Lontoon venäläisessä baletissa. Hän on uransa huipulla ja valmiina Joutsenlammen esityksiin. Baletin maailma on kuitenkin kova, eikä edes isä baletinjohtajana takaa Avalle menestystä. Isälle kelpaa vain täydellinen suoritus, ja jos Ava ei sellaiseen pysty, jonossa on pitkä liuta lahjakkaita tanssijoita ottamaan hänen paikkansa. Paineet ovat kovat, kun sekä kropan että mielen on kestettävä äärimmäinen rasitus. 

Tarinaa seurataan paitsi Avan myös Julietin näkökulmasta. Ava on lähdössä pitkälle kiertueelle Joutsenlampea esittämään, ja matkaan lähtiessään hän antaa Julietin, vakavasti loukkaantuneen tanssijan, asettua toipumaan asuntoonsa. Julietin tanssiunelma on polvivamman takia murskana eikä hän voi muuta kuin yrittää kerätä elämänsä pirstaleet kasaan. Tutustuttuaan vartiointiliikkeessä työskentelevään Maxiin hän ajautuu hengenvaaralliseen tilanteeseen. 

Juon vettä suoraan keittiön hanasta vilkuillen silmäkulmastani naapurin pihalle ja menen takaisin sänkyyn. Sillä välin kun Max ajelee äänettömällä autollaan koko päivän tyhjien kartanoiden ohi, minä torkahtelen ja näen unta vedestä. 

Olen selvästikin viettänyt liikaa aikaa uppoutuneena järjettömiin satuihin, koska suunnitelmani hahmottuu mielessäni loitsuna, jolla taion hänet puolelleni. Klassiset baletit perustuvat teksteihin, joissa vilisee taikajuomia, kuninkaallisia ja loihdintaa, uinuville silmille sivellään lumottua uutetta, ja jumalat leikkivät kuolevaisten sydämillä. Minun on saatava Max valtaani: hänen on tultava riittävän lähelle minua ja typertyä tunteistaan, jotta hän ottaa valtavan riskin puolestani.

Baletissa tätä kutsuttaisiin rakkaudeksi, mutta kyllähän me kaikki tiedämme, että niin nyt vain oli sanottava niin kauan kuin seksistä ei saanut puhua.

Etukannessa lupaillaan että "mikään tai kukaan ei ole sitä miltä näyttää" ja että kirja on "huikean nyrjähtänyt". Sinänsä joo, mutta kuitenkaan ei. Osa henkilöhahmoista on kyllä tasan sitä miten heidät esitetään, vaikka joidenkin kohdalla koetaankin yllätyksiä. Enkä pidä tätä myöskään erityisen nyrjähtäneenä, vaikka muutamaan kertaan kuvio kiepsahtaakin ihan toisenlaiseksi kuin mitä olisi voinut olettaa. Plussaa tarinan jälkipuoliskon yllätyksellisyydestä.

Baletin ystävänä tykkäsin tästä kovasti, mutta jännitystarinoiden ystävänä jäin kaipaamaan sitä jännitystä. Takakannen "psykologinen draama" on oikein hyvin kuvaava ilmaus. Draama saa välillä isojakin kierroksia, kun vain täydellisyyteen tyytyvä Nikolai Kirilov kiukuttelee kuin uhmaikäinen ja Ava yrittää tehdä kaikkensa saadakseen tämän leppymään. Muut teatterilaiset jäävät pahasti taustalle. 

Plussaa myös kirjan nimistä, tykkään sekä alkuperäisestä että käännöksestä, vaikka ne ovat melko erilaisia keskenään. 

Tanssija kuolee kahdesti on luettu myös blogeissa Luetut.net ja Kirjavinkit. 

Christian Rönnbacka: Kostajan merkki

 

Christian Rönnbacka: Kostajan merkki

Bazar 2022

318 s.

Voi että minä sitten tykkään Hautalehto-sarjasta! Nyt ollaan jo kymmenennessä osassa, ja yhä vaan poliisijoukkio ratkoo rikoksia voimainsa tunnossa, lämpöä ja huumoria unohtamatta. 

Tällä kertaa vastassa on kaiku menneisyydestä, Order of the Bolt -jengi. Porukka on ollut hajotettuna mutta koonnut voimansa uudelleen. Ja vaikka jengi on kansainvälinen, sillä on kalavelkoja suomalaisten kanssa, etenkin Hautalehdon ja Kannaksen. Suomalaisveikkoset ottavat kuitenkin tilanteen lunkisti. Vaikka he ovat nyt liikkuvia maalitauluja, heillä on työ tehtävänä. Samalla he toki valmistautuvat kohtaamaan vihollisen, yhdessä tutun poliisitiimin kanssa. 

Antti käveli ulos talosta ja repi kertakäyttöhansikkaat käsistään. Sitten hän avasi valkoisen haalarinsa vetoketjun ja istahti talon portaille. Hän pyyhki hikeä otsaltaan, kun Jonna kantoi viimeiset muovisäkkiin pakkaamansa tavarat poliisiautoon. Simon oli tutkinut pihassa olevan auton, listannut esineet ja kuvannut kaiken. Jonna riisui oman haalarinsa, ja Simon sulki auton oven ja laittoi kameran laukkuunsa. 

- Hitto kun näissä umpipuvuissa tarkenee, Jonna sanoi. - Saa mennä suihkuun, kun päästään kamarille. Miten ihmeessä sä pystyt olemaan näissä joka päivä? hän kysyi Simonilta. 

- Zen-tila, Simon murahti ja kaivoi haalarin sisältä nuuskapurkin.

- Sulla muka joku harmoninen tila? Jonna naurahti.

- Sellainen sisäinen hiljainen hiihtäjä, Simon vastasi. - Kun kaiken tekee todella rauhallisesti ja hötkyilemättä, pysyy hiki nahan alla.

- Onko asunto nyt raavittu läpi? Antti keskeytti. - Aseen täytyy olla jossain piilotettuna. 

- Pitääkö pyytää tänne koira etsimään sitä? Jonna sanoi ja katsoi hoitamatonta pihaa. - Tämä on sellainen monien mahdollisuuksien piha, jos asunnonvälittäjältä kysyttäisiin. Se voi olla täällä maastossakin. 

Jussi oli remmillään kytkettynä Transporterin vetokoukkuun ja valpastui kuullessaan sanan koira. Se otti hieman paremman ryhdin, jotta sekin huomattaisiin, mutta ilmeisesti se ei ollut vielä riittävän pätevä muihin kuin isäntänsä määräämiin tehtäviin. 

Pidän erityisesti henkilöhahmoista ja heidän keskinäisestä dynamiikastaan. Poliisivoimissa ydintiimi on pieni ja tiivis, ja kun osa porukasta on uhattuna, toiset puolustavat heitä. Toki pientä skismaa on niin pomon kuin toisten yksiköiden kanssa, mutta pääosin tunnelma on kannustava, toverillinen. Kaveria autetaan niin töissä kuin vapaalla. Hersyvä huumori keventää, ja vitsit ovat onneksi pysyneet tuoreina. Isoimmat kliseet loistavat muutenkin poissaolollaan, mikä tekee tarinasta entistä paremman. 

Helmet-lukuhaasteeseen saan tästä kohdan 7, "kirja kertoo ystävyydestä". Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan mökillä tai huvilalla. 

W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta

 

W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta

Alkuperäiset tekstit Kleine Exkursion nach Ajaccio, Campo Santo, Die Alpen im Meer ja La cour de l'ancienne école (2003)

Suomentanut Oili Suominen

Tammi 2016

71 s. 

Hassu juttu, luulin lukeneeni Sebaldin teoksen aiemmin mutta en ollutkaan.Taisin sekoittaa tämän johonkin toiseen kirjaan. Mutta nyt tuli luettua ja hyvä niin. 

Etsin Helmet-lukuhaasteeseen pientä kirjaa, haahuilin kirjastossa hyllyjen välissä ja kiinnostuin tästä. Kyseessä on "neljän fragmentaarisen tekstin sikermä muistamisesta ja kuolemasta". Isoja aiheita, kun sivuja on kuitenkin vain 71! Sebald onnistuu kuitenkin luomaan hyvin viimeistellyn ja harkitun oloisen tekstimassan, joka tuntuu sivumääräänsä ja lauseitansa paljon suuremmalta. Lukija saattaa ajautua pohtimaan elinympäristöään tai oman kulttuurinsa tapoja ja piirteitä. Sekä Ajaccio että Piana tuntuvat paikoilta, joissa ei ole kiire minnekään. Tekstien kertoja puhuu niin luonnosta, museosta kuin hautauskulttuurista; niin kuolleiden muistamisesta kuin luonnon kohtaamista muutoksista. Tekstit tuntuvat ajattomilta, vaikka niissä onkin nykyaikaisia elementtejä kuten netin virtuaaliset muistopaikat. 

Mutta mitäpä me voimmekaan etukäteen tietää historian kulusta, joka määräytyy joidenkin logiikan ulottumattomissa olevien lakien mukaan, jota ohjaavat ja jonka suuntaa muuttavat ratkaisevalla hetkellä usein ennalta arvaamattomat pikkuseikat, jokin tuskin havaittava ilmavirta, maahan putoava lehti tai väkijoukossa vaihdettu katse. Edes jälkikäteen emme pysty selvittämään, miten asiat todella olivat olleet ja mistä tuo tai tämä maailmantapahtuma johtui. Tarkinkaan menneisyydentutkimus tuskin yltää yhtään lähemmäs meidän ulottumattomissamme olevaa totuutta, kuin vaikkapa niinkin mieletön väite kuin se, jonka minulle kerran esitti Belgian pääkaupungissa asuva ja vuosikymmenet Napoleon-tutkimusta harrastanut mies nimeltä Alfonse Huyghens: hän kun väitti, että kaikki Ranskan keisarin Euroopan maissa ja valtakunnissa aikaansaamat mullistukset johtuivat pelkästään värisokeudesta - keisari näet ei erottanut punaista vihreästä. Mitä enemmän verta valui taistelukentälle, niin sanoi tämä belgialaistutkija, sitä tuoreemman vihreältä ruoho näytti Napoleonin silmissä. 

Vaikka kirja on pieni, se ei ole helppo. Asiat ovat suuria, lisäksi monet lauseet ja kappaleet ovat todella pitkiä. Eli on luettava rauhallisesti, keskittyen. Toisaalta mukana on paljon sellaista, jonka ääreen mielellään pysähtyy, lukee ehkä toiseenkin kertaan ennen kuin jatkaa eteenpäin. 

Muistoja Korsikasta on ollut suosittu kirja, siitä on kirjoitettu muun muassa blogeissa Lumiomena, Jokken kirjanurkka ja Oksan hyllyltä. Minulle Sebaldista tuli kirjailija, jonka muut teokset pomppasivat lukulistalle. 

Nguyễn Phan Quế Mai: Vuorten laulu

 

Nguyễn Phan Quế Mai: Vuorten laulu

Englanninkielinen alkuteos The Mountains Sing (2020)

Suomentanut Elina Salonen

Sitruuna 2022

348 s. 

Huh mikä kirja! Tässä on lukija tunteiden vuoristoradassa, sillä niin paljon tapahtuu sekä kauheuksia että iloisempia asioita. 

Kirja alkaa vuonna 1972. Hương ja hänen isoäitinsä Diệu Lan elävät Vietnamin sodan aikana Hanoissa. Hươngin vanhemmat ovat lähteneet sotaan, samoin kaikki hänen setänsä. Kun pommit jyrisevät ympärillä, kaksikko lähtee neljänkymmenen kilometrin päähän Hóa Binhin kylään. Isoäiti uskoo sen olevan riittävän kaukana pommituksista. Kävellen tehtävä matka on raskas, eikä heillä ole tietoa kauanko he ovat poissa. Niinpä isoäiti kertoo Guavaksi kutsumalleen tytölle elämäntarinaansa pieninä palasina. 

Isoäidin tarina alkaa vuodesta 1930, jolloin hän oli 10-vuotias ja eli varakkaan perheen tyttärenä. Kerran taloon saapui ennustaja, joka näki tytön päätyvän köyhäksi kerjäläiseksi. Kukaan ei halunnut sitä uskoa, mutta niin kävi. 1940-luku toi muassaan sodan ja nälänhädän, 1950-luvun maauudistus pakon jättää koti. Asiat olisivat itsessään olleet kammottavia, mutta Diệu Lanin kohdalla tuntuu kuin hän olisi kohdannut vastoinkäymisiä enemmän kuin muut. Hän joutui jättämään osan lapsistaan väliaikaisesti toisten huomaan, tietämättä kohtaako näitä enää elossa. Hän todisti liian monen ihmisen kuoleman, eikä voinut luottaa olevansa turvassa missään. Vielä isoäitinäkään hän ei saa elää ilman surua ja menetyksiä. 

1970-luku ei ole juuri helpompi, sillä sota tuhoaa niin ruumiit kuin mielet. Osa perheenjäsenistä palaa kotiin, mutta moni on rikki. Vanha perheyhteys on poissa. Hương on teini-iässä eikä ymmärrä mistä on kyse. Hänkin on välillä aivan tuuliajolla. 

Kaiken kurjuuden keskellä, läpi vuosikymmenien, on kuitenkin myös ilon hetkiä. Odottamatonta ystävällisyyttä tuntemattomien taholta, jälleenäkemisiä, anteeksiantoa, rakkautta, toiveikkuutta. Vaikka perheenjäsenet ovat välillä hyvinkin kaukana toisistaan, niin fyysisesti kuin henkisesti, he eivät kuitenkaan ole koskaan yksin. 

Guava, sinun täytyy ymmärtää, miksi puhun isoisästäsi, Côngista ja Minh-enostasi vasta nyt. Koulukirjoissasi ei kerrota mitään maauudistuksesta eikä Vietminhin sisäisistä kahakoista. Osa maamme historiasta on pyyhitty pois ja sen mukana lukemattomien ihmisten kuolemat. Vallanpitäjien tekemistä virheistä ja vääryyksistä ei ole saanut puhua, sillä he ovat tahtoneet kirjoittaa historian uudelleen. Olet kuitenkin jo sen ikäinen, että sinulla on oikeus tietää totuus. Historia tallentuu muistoihin, ja niin kauan kuin muistot elävät, voimme pyrkiä parempaan.

(...)

Kun olin ollut lapsi, isä oli kantanut minut riisipellolle. Hän oli poiminut paksun riisinkorren, kuorinut sen ja antanut minulle vaalean kukinnon. Muistin yhä sen makean aromikkaan maun, ja muistin senkin, kuinka isä oli laukannut pellon viertä kuin hevonen ja minä olin hytkynyt nauraen hänen selässään. 

Käännyin katsomaan päätietä. Isä oli menettänyt siellä henkensä, ja maahan roiskunutta verta olivat talloneet niin ihmiset, eläimet kuin ajoneuvotkin; ennen pitkää sateet ja myrskyt olivat huuhdelleet sen pois. Isä oli antanut minun ajaa puhvelikärryjä ja viestittänyt, että nainenkin voi olla johtaja. Hän oli uskonut minuun ja opettanut minut uskomaan itseeni. Pelastaisin itseni ja lapseni. Kuulin päässäni isän kannustavan äänen. 

Tarina ei ole helppoa luettavaa, mutta se on kaikessa armottomuudessaan mielenkiintoinen ja vangitseva. Vietnamin historia ei ole itselleni oikeastaan lainkaan tuttu, tiedän melkeinpä vain sen mitä Matti Rämö kertoo Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin -kirjassaan. Nyt Quế Mai kertoo paitsi 1970-luvun sodasta myös varhemmista vuosikymmenistä yksittäisten ihmisten näkökulmasta, tuoden näiden kokemukset lukijan eteen. Juuri tämä inhimillisyys, lähelle tuleminen, tekee tarinasta niin voimakkaan ja koskettavan. 

Kerrassaan hieno ja mielestäni erittäin tärkeä teos! Soisin tämän tavoittavan laajan lukijakunnan, vaikka aihe ei ole kevyt. Nykyinen maailmantilanne ei välttämättä kannusta tällaisen lukemiseen, mutta hyvät tarinat kestävät aikaa ja voivat odottaa. 

Vuorten laulu on luettu myös blogeissa Kirjavinkit ja Anun ihmeelliset matkat. 

Lukuhaasteet saavat täydennystä ihan urakalla. Helmet-haasteeseen täyttyy kohta 5, "kirjassa sairastutaan vakavasti", Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa ollaan isovanhempien luona ja Kirja joka maasta -haasteeni saa Vietnamin. 

Ágota Kristóf: Iso vihko

 

Ágota Kristóf: Iso vihko

Ranskankielinen alkuteos Le Grand Cahier (1986)

Suomentanut Anna Nordman

198 s.

Tammi 2022 

Täytyy myöntää, että Ágota Kristóf on minulle ihan uusi nimi, vaikka Iso vihko on suomennettu jo vuonna 1988. Onneksi siitä on nyt tullut uusi laitos joka osui silmiini. 

Alussa kaksospojat tulevat Suuresta Kaupungista Isoäitinsä luo Pieneen Kaupunkiin. Pojat ja Isoäiti eivät tunne toisiaan ennalta, ja yhteiselo alkaa riitaisasti. Isoäiti on loppuun asti paha suustaan, mutta jonkinlainen yhteys ja kiintymys hänen ja poikien välille syntyy. Kaupunkilaiset säälivät poikia, koska näiden täytyy asua Isoäidin, jota Kaupungissa kutsutaan Noita-akaksi, luona. Pojat käyttävät sääliä hyväkseen, mutta pitävät samalla itsensä kovilla. He harjoittelevat kerjäläisenä olemista, liikkumattomuutta, kestämään kipua pieksemällä toisensa näännyksiin... Sinnikkyys on heidän tunnusmerkkinsä. Heidän elämäänsä kummastellaan ja kauhistellaan, mutta heille kaikki on loogista ja he osaavat selittää sen niin että toisetkin ymmärtävät logiikan. 

Sota on kuitenkin läsnä myös Pienessä Kaupungissa. Upseeri käy Isoäidin luona, läsnä on myös sotilaspalvelija, metsästä löytyy sotilas. Ihmisiä viedään ja tuodaan karjavaunulla. Isoäiti suostuu ottamaan luokseen ja piilottamaan tytön, jonka vanhemmat on viety keskitysleirille. Voittoisa ulkomaalaisten armeija marssii talojen ohi.

Tarina on kerrassaan outo mutta samalla ah niin loistava. Meno on raakaa, välillä tulee suorastaan syyllinen olo kun tykkään tällaisesta. Pojat ja myös Isoäiti tuntuvat karmivilta, tunteettomilta roboteilta. Samaan aikaan he tuntuvat äärettömän inhimillisiltä, sellaisilta joiden on ollut pakko tukahduttaa kaikki muu paitsi selviämisvaisto. 

Sitaattiin laitan muutaman pätkän sieltä täältä kirjaa, kuvaamaan kaiken karuutta.   

Talon alla on kellari täynnä ruokaa, ja vesikaton alla on ullakko, jonne Isoäiti ei ole enää kiivennyt sen jälkeen kun me sahailimme tikapuita ja hän satutti itsensä pudotessaan niiltä. Ullakonluukku on aivan upseerin oven yläpuolella ja me kiipeämme sinne köyttä pitkin. Sinne me piilotamme kirjoitusvihon, Isämme sanakirjan ja muut tavarat, jotka meidän on kätkettävä.

(...)

Isoäiti ei koskaan peseydy. Syötyään tai juotuaan hän pyyhkii suunsa huivinsa nurkkaan. Hän ei käytä alushousuja. Kun hänellä on pissahätä, hän pysähtyy niille sijoilleen, levittää jalkansa ja pissaa maahan hameittensa suojassa. Hän ei tietenkään tee niin sisällä talossa.

(...)

Me sanomme:

- Isoäiti, sinä aikana kun me olemme asuneet luonamme te ette ole koskaan laittanut meille kananpoikaa.

Hän sanoo:

- Tänäänpä laitoin. Sen kuin syötte.

- Te tiesitte, että me emme halua syödä mitään tänään emmekä huomenna. 

- Ei se minun vikani ole. Tuo on taas yksi niistä teidän typeristä keksinnöistänne.

- Tämä on yksi meidän harjoituksistamme. Tarkoituksenamme on tottua kestämään nälkää. 

(...)

Isot lapset käyvät usein pienempien kimppuun. He riistävät näiltä taskut tyhjiksi ja joskus jopa vaatteet päältä. He myös lyövät pienempiä, varsinkin muualta tulleita. Äidit suojelevat täkäläisiä pikkulapsia, eivätkä ne koskaan mene yksin ulos.

Meitä ei suojele kukaan. Niinpä me opimme itse puolustautumaan isoja vastaan.

Ihmisten käytös ja tapahtumat menevät niin överiksi, että välillä sitä ajattelee että uskaltaisiko tälle nauraa. Väkivalta, kaltoinkohtelu ynnä muu selostetaan kylmänviileästi, suorastaan lakonisesti. Kaksoset toteavat että näin kävi, eteenpäin. Kaikki tähtää selviytymiseen, ja heistä kehittyykin varsin ovelia oman edun tavoittelijoita. Mietin että onko välillä ilmennyt halu nauraa suojautumiskeino, tapa jolla kestän kohdata poikien kohtaamat kauheudet?

Tämä on kuulemma klassikkotrilogian avausosa; nyt kun olen tilannut kevään kirjoja kirjastoomme niin näemmä seuraava osa Todiste on jo tulossa suomeksi. Ainakaan Pirkanmaan kirjastoista sitä ei löydy vanhempana versiona, liekö siis suomennettu vasta nyt. Minua ainakin kiinnostaa tietää miten kaksosten elämä muuttuu ja jatkuu seuraavassa osassa, joten mahtavaa että jatkoa seuraa. 

Iso vihko on luettu myös blogeissa Luettua elämää ja Kujerruksia. 

Helmet-lukuhaasteeseen kuittaan kohdan 45, "palkittu esikoisteos". Englanninkielisen Wikipedia-artikkelin mukaan Kristóf sai tästä kirjasta European Prize for French Literature -palkinnon. Muita kohtia voisivat olla esimerkiksi 16, "kirjan luvuilla on nimet", 28, "kirjan päähenkilö on alaikäinen" tai 46, "kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen".