Näytetään tekstit, joissa on tunniste baletti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste baletti. Näytä kaikki tekstit

tiistai 22. marraskuuta 2022

Erin Kelly: Tanssija kuolee kahdesti

 

Erin Kelly: Tanssija kuolee kahdesti

Englanninkielinen alkuteos Watch Her Fall (2021)

Suomentanut Markus Myllyoja

Kansi Jenni Noponen

Gummerus 2022

493 s. 


Olen katsellut Erin Kellyn kirjoja kirjastossa, mutta en aiemmin ole lukenut yhtään. Tavallaan olen ollut kiinnostunut, tavallaan olen ajatellut että ne saattavat olla makuuni tylsiä. Tämänkin kanssa nikottelin hetken; kirjastoluokittelu kertoo kyseessä olevan jännärin, mutta ensimmäiset yli 50 sivua ovat pelkkää balettia. Mietin hetken, että pitääkö minun nyt etsiä uusi kirja Helmet-lukuhaasteen kohtaan 46, "kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen". Olin pitänyt lukemisessa pienen tauon ja päätin jatkaa vielä vähän, sitten yhtäkkiä tapahtuikin jotain ja tarina vei mennessään. 

Ava Kirilova on tähtitanssija isänsä balettiryhmässä, legendaarisessa Lontoon venäläisessä baletissa. Hän on uransa huipulla ja valmiina Joutsenlammen esityksiin. Baletin maailma on kuitenkin kova, eikä edes isä baletinjohtajana takaa Avalle menestystä. Isälle kelpaa vain täydellinen suoritus, ja jos Ava ei sellaiseen pysty, jonossa on pitkä liuta lahjakkaita tanssijoita ottamaan hänen paikkansa. Paineet ovat kovat, kun sekä kropan että mielen on kestettävä äärimmäinen rasitus. 

Tarinaa seurataan paitsi Avan myös Julietin näkökulmasta. Ava on lähdössä pitkälle kiertueelle Joutsenlampea esittämään, ja matkaan lähtiessään hän antaa Julietin, vakavasti loukkaantuneen tanssijan, asettua toipumaan asuntoonsa. Julietin tanssiunelma on polvivamman takia murskana eikä hän voi muuta kuin yrittää kerätä elämänsä pirstaleet kasaan. Tutustuttuaan vartiointiliikkeessä työskentelevään Maxiin hän ajautuu hengenvaaralliseen tilanteeseen. 

Juon vettä suoraan keittiön hanasta vilkuillen silmäkulmastani naapurin pihalle ja menen takaisin sänkyyn. Sillä välin kun Max ajelee äänettömällä autollaan koko päivän tyhjien kartanoiden ohi, minä torkahtelen ja näen unta vedestä. 

Olen selvästikin viettänyt liikaa aikaa uppoutuneena järjettömiin satuihin, koska suunnitelmani hahmottuu mielessäni loitsuna, jolla taion hänet puolelleni. Klassiset baletit perustuvat teksteihin, joissa vilisee taikajuomia, kuninkaallisia ja loihdintaa, uinuville silmille sivellään lumottua uutetta, ja jumalat leikkivät kuolevaisten sydämillä. Minun on saatava Max valtaani: hänen on tultava riittävän lähelle minua ja typertyä tunteistaan, jotta hän ottaa valtavan riskin puolestani.

Baletissa tätä kutsuttaisiin rakkaudeksi, mutta kyllähän me kaikki tiedämme, että niin nyt vain oli sanottava niin kauan kuin seksistä ei saanut puhua.

Etukannessa lupaillaan että "mikään tai kukaan ei ole sitä miltä näyttää" ja että kirja on "huikean nyrjähtänyt". Sinänsä joo, mutta kuitenkaan ei. Osa henkilöhahmoista on kyllä tasan sitä miten heidät esitetään, vaikka joidenkin kohdalla koetaankin yllätyksiä. Enkä pidä tätä myöskään erityisen nyrjähtäneenä, vaikka muutamaan kertaan kuvio kiepsahtaakin ihan toisenlaiseksi kuin mitä olisi voinut olettaa. Plussaa tarinan jälkipuoliskon yllätyksellisyydestä.

Baletin ystävänä tykkäsin tästä kovasti, mutta jännitystarinoiden ystävänä jäin kaipaamaan sitä jännitystä. Takakannen "psykologinen draama" on oikein hyvin kuvaava ilmaus. Draama saa välillä isojakin kierroksia, kun vain täydellisyyteen tyytyvä Nikolai Kirilov kiukuttelee kuin uhmaikäinen ja Ava yrittää tehdä kaikkensa saadakseen tämän leppymään. Muut teatterilaiset jäävät pahasti taustalle. 

Plussaa myös kirjan nimistä, tykkään sekä alkuperäisestä että käännöksestä, vaikka ne ovat melko erilaisia keskenään. 

Tanssija kuolee kahdesti on luettu myös blogeissa Luetut.net ja Kirjavinkit. 

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Raisa Jäntti: Grand plié

Raisa Jäntti: Grand plié
Puru-kollektiivi 2018
104 s.









(...)
Me rakastamme lonkkiamme
             sitä miten ne naksahtavat ensimmäisessä grand +plié+ssä
             sitä miten ne ensin väsyvät ja sitten venyvät
             etsimme lonkkaluut kämmenten alle kun nukumme ja
             sitä miten niitä unen jälkeen jomottaa.

Kuten nimestä voi päätellä, runokokoelma liittyy baletin maailmaan, ankaraan, hikiseen ja kurinalaiseen mutta samalla niin paljon antavaan. Balettisalilla vietetään vuosia, muututaan pienestä lapsesta isommaksi, kasvetaan nuoreksi aikuiseksi, yritetään tulla toimeen kasvavan ja muuttuvan kehon kanssa. Pään on oltava vahva, kehon vielä vahvemman, tai ehkä sittenkin toisinpäin. Armoa ei pyydetä eikä anneta, kun asentoja hiotaan ja hiotaan ja hiotaan.

(...)
Emme ymmärrä vaihtaa lajia edes silloin kun musta sänki tunkeutuu vaaleanpunaisten sukkahousujen läpi. Poistamme itsestämme kaiken: karvat.
Veren.
Totuttelemme olemaan lihaksikkaita ja venymään. Totuttelemme siihen, ettei meitä aina katsota kuin ihmettä, että se on ansaittava, että se on vuosi vuodelta vaikeampaa.

Jätämme päivällisen väliin ja juomme laihaa greipinmakuista vihreää teetä. Tahtoisimme olla helpottuneita. Mistä? Mistä tahansa.

Olen käynyt jonkin verran balettiesityksissä, joten runojen maailma ja sanasto eivät ole täysin vieraita. Ehkä juuri siksi kokoelma vavahduttaa. Mietin, että katsomossa voi vaan olla ja nauttia, ihastella taidokkaita suorituksia ja hämmästellä, mihin kaikkeen ihmisen kroppa pystyy. Näitä runoja lukiessa havahtuu siihen, että se mitä teatterin lavalla näkyy on lopulta vain jäävuoren huippu. Balettiharrastajia on paljon, eikä kaikilla suinkaan ole niitä fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksia, joita vaaditaan tanssijan ammattiin. Onko siis baletti hukkaanheitetty harrastus, turhaa itsensä rääkkäämistä, jos siitä ei saakaan ammattia? Mielestäni ei, mutta kuulen mieluusti kommentteja puolesta ja vastaan. 

Jäntti kuvaa baletin raadollista maailmaa niin, että lukija tempautuu väistämättä mukaan. Runot ovat intensiiviä ja aistivoimaisia. Melkein haistoin hien lukiessa, ja melkein tunsin omien lonkkieni venyvän. 

(...)
Meitä ei säälitä kun meitä sattuu, meitä ei puristella kokoon kun hajoamme, 
olemme nuoria ja hajoamme joka viikko eri tavalla. 
Joskus pystyn liikkumaan vain kontaten.
Ja aina joskus joku meistä lähtee täältä viimeisen kerran pois. (...)

Kokoelma ei päästä lukijaa helpolla. Runot eivät ole täynnä kielikuvia, toinen toistaan kummallisempia. Ei, sanaston osalta lukeminen on sujuvaa eikä vaadi sen kummempaa pohdiskelua, että mitähän tämä tarkoittaa, mihin tämä viittaa. Ei, se on sisältö joka vaatii lukijan täyden huomion, keskittymisen. Lukijan on käytävä matka loppuun asti, viimeisen sivun viimeiseen pisteeseen. Saattaa käydä myös niin, että matka on tehtävä heti uudelleen. On elettävä uudelleen kaikki ne tunnit, vuodet. Shokeeraavaa, mutta hyvällä tavalla. Itkettää. Joku saattaa olla sitä mieltä, että tämä on yhden ja saman asian pyörittelyä, saman asian kertomista eri sanoin. Minä en ole sitä mieltä, minulle tämä meni ihon alle heti heti ensisäkeestä alkaen.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 49, "vuonna 2018 julkaistu kirja". Toivon, että mahdollisimman moni tarttuu tähän, oli baletti tuttua tai ei. Kirjasta on kirjoitetty myös blogissa Kosminen K.

(...) Teillä ei 
ole vanhempia eikä ruokaa jääkaapissa. Kukaan ei teitä rakasta
paitsi bas ballotté, joka keinuu kuin pieni vene suurilla aalloilla. Teille ei voi 
edes kuvitella elämää,
kunnes koreografia kiskoo teitä nutturanjuuresta ilmaan. (...)

maanantai 9. lokakuuta 2017

Baletissa: Kesäyön unelma Kansallisbaletissa

Lauantai oli vauhtipäivä. Aamulla lähdin Turkuun kirjamessuille, sieltä Helsinkiin katsomaan Kesäyön unelmaa ja siitä vielä kotiin Tampereelle. Kun kerran lähdetään liikkeelle, hoidetaan monta kohdetta kerralla :) Päivästä tuli raskas mutta kiva. 

Shakespearen Kesäyön unelma lienee yksi niistä tarinoista, joista todella monella on jonkinlainen mielikuva. Olen lukenut näytelmän ja nähnyt yhden elokuvaversion, mutta tämä oli ensimmäinen näyttämökokemus. Heti ensimmäisenä pitää kehua lavastus: Sandra Woodallin minimalistinen lavastus tekee sen, että katsojan huomio kiinnittyy vain tanssijoihin ja siten on helpompi havainnoida kuka on kuka. Hahmoja on paljon, ja vaikka monet asuista ovatkin keskenään samankaltaisia on Woodall tehnyt kaikkiin jonkun jutun minkä avulla hahmot erottaa toisistaan. 

Titania ja Oberon - Tiina Myllymäki ja Sergei Popov 

Helena ja Demetrios - Linda Haakana ja Tuukka Piitulainen
Juoni on olennaisesti kuvattu tässä Baletin nettisivujen lausahduksessa: "Miten käy, kun Helena rakastuu Demetriokseen, joka on rakastunut Hermiaan, joka on rakastunut Lysanderiin, joka rakastuukin vahingossa Helenaan samalla kun Titania vahingossa rakastuu aasiin vaikka on yhdessä Oberonin kanssa?" Ihanaa klassista komediaa! Onhan se tietysti hirveän traagista kun rakastaa väärää tyyppiä mutta tässä tapauksessa sille ei voi olla nauramatta. Demetrios (Tuukka Piitulainen) ja Lysander (Florian Modan) joutuvat lähes painimaan, kun molemmat haluavat Hermian (Elena Ilyina). Hermia rakastaa Lysanderia, mutta on isänsä toimesta määrätty Demetriosin puolisoksi. Ja Demetrios-parka on hätää kärsimässä, kun joka nurkan takana on vaanimassa umpirakastunut Helena (Linda Haakana). 

Hermia ja Lysander karkaavat metsään ja päätyvät keijujen valtakuntaan. Sekä keijujen kuningas Oberon (Sergei Popov) että haltia (Puck) touhuavat taikayrttinesteen kanssa ja kas, taian valtaan joutuu yksi jos toinenkin hahmo, minkä seurauksena rakkauden ja jahdin kohteet vaihtuvat ja kommellusten sekamelska on valmis. Yleisö tuntui nauttivan, katsomossa sekä naurettiin ääneen että annettiin runsaasti väliaplodeita.

Puck  ja keijukuoro - Samuli Poutanen sekä balettioppilaitoksen oppilaita
Asiat saadaan vinksalleen ja myös korjattua toisen puoliajan puoliväliin mennessä. Sitten saadaan suuret hääjuhlat. Prinsessa Ruususen häämarssi on komeaa katsottavaa, ja jos ei tietäisi että toista puoliskoa on mennyt vasta vähän aikaa, olisi helppo kuvitella sen olevan loppukohtaus. Ei suinkaan, vaan vielä nähdään lisää juhlaa, kunnes koittaa seuraava massiivinen kohtaus. Jukka Merjasen viulusoolo säestää juhlia, ja sen päätyttyä katsomo räjähtää. Mutta kas, eihän esitys ollutkaan lopussa! Vielä jatketaan vähän aikaa. Onkohan tämä kujeilua katsojien kanssa, jos on niin toimii!


Olen tainnut aiemmikin kehua Kansallisbaletin tanssijoiden kykyä tuoda esitykseen näytelmällisyyttä. ja teen sen taas. Edelleen ihastuttaa, kuinka ilmeikästä heidän työskentelynsä on. Tunnetilat näkyvät paitsi liikkeessä myös kasvoilla. 

Kokonaisuus on hieno. Lavastus ja myös valaistus on kauttaaltaan vähäeleinen, ollaan sitten ihmisten tai keijujen maailmassa. Esitys on pituudeltaan sopiva, jotta myös pienemmät katsojat jaksavat seurata. Tätä ei ole venytetty tarpeettoman pitkäksi; jokaisella tanssinumerolla on merkityksensä kokonaisuuden kannalta, eikä kertaakaan tule olo että jotain on tehty vain siksi että annetaan pääroolien esittäjille lisää aikaa esitellä taitojaan. 

Jos on vauhtia ja komiikkaa Kansallisbaletin esityksessä, oli sitä myös matkallani. Päivällä olin Turun Kirjamessuilla, josta ehdin linja-autoasemalle minuuttia ennen bussin lähtöä ja viime sekunneilla autoon sisään. Bussi olikin sellainen, joka pysähtyi Helsingissä vain  Meilahdessa ja Kampissa, eli kun olin varautunut jäämään Kisahallilla pois puoli kuuden aikaan niin olinkin viittä yli Kampissa. Messujen väsyttämillä jaloilla kipitin minkä korkonilkkureilla kävellen pääsin ja olin katsomossa viittä vaille :D Kotimatkalla myöhästyin tietenkin bussista, onneksi ei ollut illan viimeinen vaan seuraava lähti puoli tuntia myöhemmin. Tampereella osuikin kaupungin bussi sopivasti kohdalle niin pääsin kotiovelle puoliltaöin. Mutta en rakastunut matkalla keneenkään, enkä eksynyt metsään tai muuallekaan, en kohdannut haltioita joten loppu hyvin tässäkin tapauksessa :D

Kuvat: Kansallisbaletti / Sakari Viika
Kesäyön unelma 21.10.2017 saakka
Koreografia Jorma Elo
Musiikki Felix Mendelssohn Bartholdy
Musiikin johto Philippe Béran
Lavastus ja puvut Sandra Woodall
Valaistus Linus Fellbom

Kokoonpano 7.10: 
Laulu Tatjana Romanova-Vorontsova ja Päivi Karjalainen, viulusoolo Jukka Merjanen
Titania Tiina Myllymäki
Oberon Sergei Popov
Puck Samuli Poutanen
Hippolyta Rebecca King
Theseus Nicholas Ziegler
Hermia Elena Ilyina
Helena Linda Haakana
Lysander Florian Modan
Demetrius Tuukka Piitulainen
Egeus Aapo Siikala
Käsityöläiset Wilfried Jacobs, Linas Kavaliauskas, Atte Kilpinen, Jouka Valkama, Teemu Tainio ja Evaldas Bielinis

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Palkintoja ja haastevastauksia, osa 3: Kolme viimeisintä viipaletta kulttuurista - haaste

P.S Rakastan kirjoja - blogin Sara muisti minua Kolme viimeisintä viipaletta kulttuurista - haasteella, lämmin kiitos siitä! Olen iloinen ja mielelläni osallistun :) 

Säännöt ovat yksinkertaiset: "Säännöt ovat sellaiset, että sääntöjä ei ole. Ketään ei tarvitse haastaa tai sitten voit haastaa vaikka sata. Tee niin kuin haluat. Voit höpötellä kulttuurista noin yleensä. Minkälaisia elokuvia katselet, mitkä tv-sarjat ovat mieleesi, käytkö teatterissa / konserteissa / baletissa / taidenäyttelyissä / you name it. Minkälaista musiikkia kuuntelet, ja tietenkin, aina voi puhua kirjoista." 

Listojen tekeminen on aina kivaa ja samalla vaikeaa. Mistä kaikesta kirjoittaa? Mitkä asiat niputtaa yhteen, mitkä laittaa erikseen? Aloitan kokoamalla kolme viimeistä tapahtumaa, joista olen postannut. 

BACH. Forms of Silence and Emptiness. Kuva: Sakari Viika.

Toukokuussa pääsin näkemään Kansallisoopperan Carmina Buranan. Se oli vaikuttava kokemus, samaan aikaan hauska ja koskettava, musiikin riemua eri ikäisten laulajien tulkitsemana ja huippuhyvän orkesterin säestämänä. Esitys on taltioitu oopperan nettisivuille Stage24-osioon, ja olenkin sitä fiilistellyt useamman kerran, etenkin töissä on kiva laittaa kuulokkeet korviin ja vääntää milloin mitäkin Prezi-esitystä tai Kahoot-visaa musiikin tuodessa hyvää mieltä. 

Vain päivää aiemmin olin seuraamassa baletin puolella nykytanssia. BACH. Forms of Silence and Emptiness oli sekin huikean hieno elämys. Tapahtui paljon, mutta kokonaisuus oli hallittu. Bachin musiikki sai uusia ulottuvuuksia. 

Huhtikuun lopulla oli Vantaan Energia-areenalla Tanssin päivän gaala. Kapas vaan, sielläkin oli Kansallisbaletti edustettuna :) Mutta myös paljon paljon muuta, tanssikouluista tanssiteatteriin, pienistä lapsista aikuisiin. Tykkäsin kaikista esityksistä, ihastelin etenkin pienimpien tanssijoiden energiaa ja riemua lavalla. Jännityksestä ei ollut tietoakaan, tai jos sitä oli niin se ei näkynyt esityksissä. Pidin siitä että eri tanssilajeja nostettiin esiin, esitykset olivat monipuolisia ja monimuotoisia. 

Laura Zaray: Baladi Ruh.
Seuraavaksi kolme viimeistä tapahtumaa, jotka melkein näin. Ensimmäisenä Kansallisbaletin Romeo ja Julia, joka näytettiin suorana lähetyksenä 3.9 ja jota olisi voinut seurata Sanomatalon Mediatorilla. Olin Tampereella ja Lempäälässä ystävän häissä, eli oli erinomainen syy olla jossain muualla kuin striimin äärellä.

Toisena Taiteiden yö, joka oli Helsingissä 25.8. Erityisesti olin kiinnostunut Valokuvataiteen museosta, Salaisesta puutarhasta, Bach-vaellustapahtumasta, Kansalliskirjastosta ja Eero Aarniosta Designmuseossa. Kuinkas sattuikaan, jouduin muuttamaan sisäilmaremontin tieltä pois ja sain avaimet uuteen asuntoon perjantaina 26.8. Taiteden yön sijaan olin kotona pakkaamassa. 

Kolmas missattu tapahtuma oli Klassikot torilla Tikkurilassa. Perjantaina 12.8 oli heavy-klassikoita ja lauantaina 13.8 oopperan solisteja. Hieno tapahtuma ihan naapurissa, mutta minä lähdin perjantaina suoraan töistä kohti Tamperetta ja lauantaisia ystävän polttareita. Oikein hyvä syy olla muualla :) 

Sitten kolme tapahtumaa, joita seurasin etänä. Ensimmäisenä on RSO:n konsertti, syyskauden avaus, Musiikkitalossa 8.9. Pakko tunnustaa, että en ole vielä koskaan ollut katsomassa konserttia Musiikkitalossa, kahvilla ja muissa tapahtumissa olen siellä ollut.

Toisena Helsingin Juhlaviikkojen konsertti, jossa pianisti Lang Lang esiintyi Musiikkitalossa RSO:n kanssa. Niin tämä kuin aika monet muutkin RSO:n konsertit ovat olleet loppuunmyytyjä, on siis hienoa että niitä on mahdollista katsoa Yle Areenassa sekä suorana että tallenteena. 

Kolmas oli huhtikuun lopulla Kansallisbaletin Pieni merenneito. Stage24 on loistava keksintö, jos ei näe esityksiä livenä niin aika monet näkyvät tallenteina. Tätä olin katsomassa suorana mutta nettiyhteys pätki välillä pahasti. Musiikki eteni mutta kuva ei. Siksi on kiva, että esityksen pystyi katsomaan myöhemmin ilman pätkimisiä. 

Entäpä tulossa olevat kolme tapahtumaa? Ensimmäinen on ensi keskiviikkona 14.9, kun menen Kansallisteatteriin katsomaan Sumua. Näytös on osa bloggaajaklubia, ja tarkoitus on että esityksestä tehdään porukalla videobloggaus. Hui, jännittävää! Tarkkaan en vielä tiedä mitä tapahtuu, muuta kuin että esityksestä keskustellaan sekä väliajalla että esityksen jälkeen. 

Sumu. Kuva: Stefan Bremer
Väliin saattaa tulla muuta, mutta tällä tietoa toinen syksyn tapahtumista on Kansallisbaletin Liisa Ihmemaassa. Olen varannut lipun torstain 27.9 näytökseen. Olen nähnyt Liisan vain dvd:ltä, kuvattuna Lontoon Royal Opera Housessa vuonna 2011. Olin valtaisan ihastunut etenkin lavasteisiin, onkin mielenkiintoista nähdä livenä paitsi koreografia myös lavasteet ja puvut. 

Heti perään on kolmantena tapahtumana yksi syksun kohokohdista eli Helsingin kirjamessut. Olen siellä oletettavasti tänäkin vuonna bloggaajapisteessä päivystäjänä. Ohjelmaan en ole vielä tutustunut, joten siitä kirjoitan myöhemmin erikseen. Mutta jo nyt arvaan että niin paljon on kiinnostavaa ja niin paljon menee päällekkäin että kaikkea en näe mitä haluaisin. 

Koen olevani varsin monipuolinen kulttuuri-ihminen. Kirjat ovat lähellä sydäntä, ovat olleet aina. Kirjastotyö ja kirjablogin pitäminen ovat vain vahvistaneet kirjarakkautta. Jonkin verran kirjoitan itse, päähän putkahtelee toisinaan tarinoita joista jotkut tulevat paperille helposti, toiset vaikeasti. Suurin hankaluus on siinä, että henkilöt ovat niin omituisia että joudun tekemään paljon taustatutkimusta pystyäkseni kirjoittamaan esimerkiksi museojunista tai viulunsoitosta. 

Televisiota en ole omistanut vuosikausiin. En kaipaa tuutin täydeltä kokki-, laihdutus- ja sisustusohjelmia. Pidän - tietenkin - kulttuuriohjelmista, niin dokumenteista kuin esitystaltioinneista. Mieluummin selaan muutamia nettisivustoja ja poimin sieltä kiinnostavia ohjelmia, kuin pitäisin telkkaria päällä taustahälynä. Arvostan kirjastopalveluita myös siinä, että niiden kautta on pääsy erilaisiin ohjelmiin. Nyt viimeksi olen lainannut Bones- ja Criminal Minds - sarjoja. Bones on edennyt yhdenteentoista kauteen, Criminal Mindsista on nähty vasta ensimmäinen. Tässä kohtaa on pakko mainostaa Helmetin e-kirjastoa ja etenkin Naxos Video Librarya. Kirjastokortin numerolla pääsee ilmaiseksi sisään maailmaan, jossa on valtava määrä esimerkiksi balettiesityksiä (samasta baletista voi olla useita versioita), dokumenttiohjelmia, konsertteja ja teatteriesityksiä.

Musiikin suhteen olen rajoittuneempi, tykkään raskaasta musiikista ja valikoidusti klassisesta. Pidän musiikista, jossa nuo tyylit yhdistyvät. Nightwish ja Therion olkoon "oopperahevin" edustajia, David Garrett esimerkki "rock-sinfonioista". Kannattaa testata esimerkiksi Garrettin tulkintaa Bachin Toccatasta tai Gunnareiden November Rainista. 

Puuh, arvasin että tästä tulee pitkä kirjoitus, toivottavasti jaksoitte lukea loppuun. Mielelläni luen teidän kaikkien kokemuksista kulttuurin parissa, vaikka nyt en nimeltä mainiten haastakaan ketään.





torstai 2. kesäkuuta 2016

Juhani Koivisto: Alfons Almin taistelut. Elämäntarina viidessä näytöksessä

Juhani Koivisto: Alfons Almin taistelut. Elämäntarina viidessä näytöksessä
Aurinko Kustannus 2016
279 s.









Alfons Almi on yksi niistä kulttuurisesti merkittävistä henkilöistä, joista en tiedä oikeastaan mitään. Tai en tiennyt ennen tämän kirjan lukemista, muuta kuin sen että oopperalle, baletille ja Oopperatalolle hän on ollut vahva käyttövoima.

Kirja on nimetty oivallisesti: Alfons Almin taistelut. Taisteluita todellakin riitti. Almi sisaruksineen jäi täysorvoksi jo nuorena, ja koska sukulaiset eivät halunneet heitä niin he joutuivat lastenkotiin. Aika olikin siellä kohtalaisen onnellista, mutta jo 13-vuotiaana Almi alotti työuransa. Ja heti raskaissa töissä eli renkinä. Koulunkäyntiä luvattiin mutta sitä ei koskaan tullut. Niinpä Almi lähti etsimään onneaan muualta.

Teräväpäinen ja lujatahtoinen Almi menestyi varsin hyvin kaikessa mihin ryhtyi. Hän kouluttautui meijerialalle ja pääsi pian johtotehtäviin. Hyvä lauluääni toi kuitenkin muassaan aivan uusia mahdollisuuksia, ja Almi löysi itsensä esiintymislavalta - ilman lauluopintoja. Tie vei oopperaan, josta tulikin Almin elämäntyö yli puoleksi vuosisadaksi. Mutta ei oopperaurakaan sujunut taisteluitta. Alussa Almilla oli ääni muttei näyttelijäntaitoja, sota heikensi ääntä, luottamus- ja johtotehtävissä hän joutui usein napit vastakkain milloin laulajien tai tanssijoiden, milloin johtajien kanssa. Monia asioita liioiteltiin ja vääristeltiin, mutta Almi oli useimmiten suurin kärsijä. Hän kuitenkin porskutti vahvasti eteenpäin, niin kuin oli tehnyt aina.

Tätä hetkeä varten oli tarvittu paljon työtä ja hyvää onneakin. Ratkaisevaa oli se, että rouva Durchman tunsi Armas Järnefeltin ja oli saanut maineikkaan kapellimestarin houkuteltua Sortavalan Vakkosalmessa esitetyn Aidan johtajaksi. 

Kaikki sujui silloin erinomaisesti, Inkeri Stenbäck pystyi laulamaan kurkkukivustaan huolimatta, Alfons oli hyvässä vireessä ja Armas Järnefelt oli tyytyväinen. Vain yksi pieni kommellus sattui: näyttämölle ilmaantui kesken kaiken ylimääräinen esiintyjä kun ylipappia esittäneen Urho Puurtisen koira tuli tervehtimään isäntäänsä kesken laulun, mutta se vain rentoutti tunnelmaa.

Esityksen jälkeisillä illallisilla Järnefelt etsi Radamesta keskustellakseen tarkemmin esityksestä ja Almin tulevaisuudesta. Järnefelt ei kuitenkaan löytänyt häntä, sillä meijerin koneenkäyttäjä oli sattunut sairastumaan ja se taas tarkoitti sitä, että Almin piti hoitaa hänenkin työnsä. Esityspäivänäkin hän oli lähtenyt maakuntaan jo neljältä aamulla, ajanut maidon meijeriin, käyttänyt koneita, hoitanut asioita kolmeen asti ja lähtenyt sitten pystyttämään lavasteita Vakkosalmen lavalle. Maidot piti saada käsiteltyä ajallaan, edes Aida ei ollut riittävän hyvä syy päästää niitä pilaantumaan.

Kirja antaa rehellisen kuvauksen paitsi Almin elämästä myös siitä, mitä oopperamaailman kulisseissa tapahtui noina vuosikymmeninä. Lukijaa hirvittää välillä. Riitoja, diivailua, kiivailua, lähtöuhkailuja - että missä välissä ne esitykset harjoitettiin? Vastapainona olikin sitten menestys, yleisön suosio, esiintymismatkat ulkomaille, ulkomaiset tähtivieraat... On siinä ollut paitsi Almin myös todella monien muiden henkilöiden hermot (ja rahat) koetuksella. 

Pidin myös siitä, että Almin "tavallista" lapsuutta ja nuoruutta ei kuitata nopeasti vaan niihinkin on paneuduttu ja perehdytty. Ne eivät ole välttämätön paha joka nyt vaan pitää kirjoittaa alta pois jotta päästään ooppera-aikaan, ei, ne ovat tärkeä osa Almia ja hänen tietään siksi miksi hän tuli.

Olen iloinen, että Almi selvisi kaikista taisteluistaan voittajana. Erityisesti iloitsen siitä, että hän sai nähdä Oopperatalon rakentuvan, talon jonka rakentamisen puolesta hän oli tehnyt töitä pitkään.

Tämän kirjan laitan Helmet-lukuhaasteen kohtaan "elämäkerta tai muistelmateos".


torstai 26. toukokuuta 2016

Baletissa: Kansallisbaletin BACH. Forms of Silence and Emptiness

Kuva: Sakari Viika
Keskiviikkona 18.5 suuntasin Kansallisbalettiin katsomaan palkittua BACH. Forms of Silence and Emptiness -teosta. Pitäisin varmaan mistä tahansa missä on Bachin vahvaa musiikkia, mutta Nacho Duaton koreografia on kyllä ansainnut kaikki saamansa kehut. 

Jaffar Chalabin lavastus oli yksinkertainen mutta tehokas. Suurimman osan ajasta näyttämö oli tyhjä, olematta kuitenkaan tyhjä. Tyhjyys oli tunteita ja odotusta täynnä, luoden osaltaan intensiivistä tunnelmaa. Kun mukana oli esineitä tai aloituskuvan rakennelma, näyttämö oli silloinkin suurimmaksi osaksi tyhjä, mutta silti tuli olo että niin sen pitääkin olla. Siinä oli kaikki se, mitä tarvittiin. Brad Fieldsin valaistus tehosti tunnelmaa entisestään.

Kuva: Sakari Viika
Tanssi oli niin upeaa, että katsoessa ei tiennyt tuijottaisiko suu auki vai hymyilisikö. Klassinen ja moderni liikekieli kulkivat käsi kädessä, samoin herkkyys ja raaka voima. Kokonaisuus jakautui moniin pienempiin kohtauksiin, jotka olivat hyvinkin erilaisia keskenään. Tunnelma oli haikea, viiltävän kaunis, rujo, vimmainen... Välillä nauratti, välillä itketti. Niin taisi käydä muillekin, väliaplodien määrästä ja voimakkuudesta päätellen. 

Linas Kavaliauskas oli Bachina loistava. Ison osan ajasta hän oli paikallaan tai sivussa "tarkkailemassa", mutta myös vähäeleisenä hänen läsnäolonsa täytti näyttämön. Päästessään  irti, liikkumaan laajasti, hänen karismansa täytti koko salin. Eun-Ji Ha Sellona ja Rebecca King Kuolemana toimivat upeina vastavoimina Kavaliauskasin Bachille. 

Kuva: Sakari Viika
Puvustus vaihteli yksinkertaisesta runsaahkoon. Ismael Aznar ja Nacho Duato käyttivät pääasiassa yksinkertaisia mustia asuja, kuin jumppapukuja. Tehokasta ja toimivaa myös tämä osasto. 

Taas kerran kävi niin, että olin esityksen jälkeen äärimmäisen onnellinen, onnellinen siitä että oli mahdollisuus nähdä livenä jotain näin hienoa.

perjantai 29. huhtikuuta 2016

Tanssin päivän gaala 23.4.2016

Lauantaina 23.4.2016 vietettiin tanssin juhlaa Vantaalla Energia Areenalla. Vantaan kulttuuripalveluiden järjestämä parituntinen gaala oli täynnä liikkeen ja esiintymisen iloa. Mukana oli esiintyjiä 8-vuotiaista aikuisiin, ja edustettuna monia eri tanssityylejä. Yleisö viihtyi ja välillä villiintyi. 

Areena ei ollut täynnä, joten juontaja Marco Bjurström pyysi halukkaita vaihtamaan paikkaa ja siirtymään taaempaa eteenpäin. Itsekin vaihdoin paikkaa, mutta en ole varma oliko ratkaisu oikea. Olin sivukatsomossa, ja siitä ei nähnyt koko lavaa. Silloin kun tanssijat olivat lavan takaosassa joko keskellä tai oikealla puolella, niin heitä ei näkynyt. Paljoa ei kuitenkaan jäänyt näkemättä. Hankaluudeksi tuli sekin että kamerani reagoi näyttämön sivuvaloihin niin, että etenkin valkoisiin pukeutuneet esiintyjät hukkuivat valoon. Siksi kaikista esityksistä ei ole kuvia ja ne mitä on niin ovat aika huonolaatuisia. Toivottavasti sanat korvaavat kuvien puutteet! 

Sateen kuiskaus. Koreografia Marina Tirkkonen.

Ensimmäisenä esiintyi Vantaan Tanssiopiston EXTRA REPERTUAARI -ryhmä. Sateen kuiskaus oli äärettömän kaunista, soljuvaa katsottavaa. Musiikkivalinta, Max Richterin November, oli erinomainen. Jo tämän ensimmäisen teoksen aikana ajattelin, että tästä tulee hyvä ilta. Olin onnellinen.

Sielulintu. Koreografia Riku Lehtopolku. Musiikki. Jean-Philippe Rameau: Sarabande, esittäjä Bertrand Cuiller.
Suomen Kansallisbaletti oli vahvasti esillä, tansijoita oli mukana monessa numerossa. Atte Kilpisen Sielulintu-esitys oli sekin kaunista katsottavaa. Kuinka helpolta tanssi näytti, vaikka oikeasti liikkeet ovat vaikeita ja vaativat hurjan hyvää kehonhallintaa. 

Pingviiniparty. Koreografia Nadezda Belozertseva. Musiikki: Pinocchio. 

Kaunista seurasi hauskuus. Helsingin tanssiopiston erikoiskoulutusluokan 8-10 -vuotiaat toivat lavalle naurua ja energiaa. Pingviiniparty oli todella riemukasta seurattavaa. Jostain syystä jännitän aina lasten esiintymistä mutta turhaan. Tämä(kin) porukka oli taitavaa. Esityksestä tuli hyvä mieli itsellekin, niin leveät hymyt tanssijoilla oli koko ajan. Ihana ajatella, että liikkumisen ja oppimisen ilo on löytynyt jo nuorena. 



Toinen Helsingin tanssiopiston esitys oli Toccata, jonka esittivät erikoiskoulutusluokan 14-18 -vuotiaat. Anandah Konosen koreografia ja David Garrettin variaatio Bachin Toccatasta toivat lavalle dynaamista energiaa. Hupaisan letkeästä Pingviinipartysta loikattiin mahtavaan rock-oopperaan. Tuntui kuin katsomoon olisi iskenyt pyörremyrsky! Rakastan biisiä, ja olen tavattoman onnellinen siitä kuinka hieno esitys sen ympärille oli tehty.


Myrskyä seurasi näennäinen tyven. Valtteri Raekallion Mihin valo katoaa? oli illan pisin esitys. Silti, vain kahdessatoista minuutissa Raekallio ja Auri Ahola esittivät karun kauniin tarinan. Alussa oli valo, mutta ajan myötä valo himmenee ja muuttuu pimeydeksi. Rakkaus syttyy ja sammuu, viha kasvaa. Lavalla oli huikea kontrasti, kun yksinkertainen valaistus ja puvustus tukivat intensiivistä tarinankerrontaa. Musiikkina oli Ben Harperin God Fearing Man. 

Tämän jälkeen nähtiin taas nuorta energiaa, kun StepUp Schoolin 9-10 -vuotiaat olivat Omenan lumossa. Myös näillä lapsilla näkyi tekemisen ilo, tanssin ilo, esiintymisen ilo. Netta Rekomaa oli tehnyt koreografian Fred Waring & His Pennysylviansin kappaleeseen Heigh Ho. Tunnistamisen riemua: tämähän on seitsemän kääpiön "Ain laulain työtäs tee" :) 

Vantaalaisen Tanssiteatteri Raatikon esityksestä en saanut onnistunutta kuvaa. Duetto Enkelten tanssista tarkoitti mustaa ja valkoista enkeliä eli sitä, että valkoinen enkeli jäi kamerassa valkoiseksi läiskäksi. Harmi. Marja Korholan koreografia oli osa Enkelten tanssia, joka on ollut jo reilut parikymmentä vuotta Raatikon ohjelmistossa. Näytteen perusteella en lainkaan ihmettele, miksi. Korholan ja Heidi Suur-Hamarin enkelit olivat vaikuttavia. Musiikkina Bachin Fantasia ja fuuga, g-molli, BWV 542.

Toinenkin duetto nähtiin, nimittäin Duetto Alkulaulusta. Mia-Mari Sinkkonen ja Kalle Lähde esittivät huiman yhdistelmän akrobatiaa ja jazztanssia. Reija Wäreen koreografia Benny Beriganin Snake Charmeriin oli sekä hauska että hämmästyttävä. Puvuista tuli mieleen sirkus, mutta esitys ei ollutkaan "pelleilyä" vaan taiturimaista. 

Baladi Ruh. Koreografia Laura Zaray. Musiikki: Armen Kusikian: Baladi Ruh.


Yksi illan vaikuttavimmista esityksistä oli Laura Zarayn Baladi Ruh. Itämainen tanssi ei ole lainkaan helppo laji. Hämmästelin, miten ihmiskeho voikaan toimia noin! Että vain yksi osa kehosta, joskus pienikin, liikkuu ja kaikki muu on paikallaan. Ja vaikka tanssija liikkui hyvin pienellä alalla, tanssi täytti koko näyttämön. Läsnäolo oli käsittämättömän voimakas. 

Intensiivinen tunnelma oli myös Kansallisoopperan Bajadeerissa. Salla Eerola ja Michal Krčmář esittivät ensimmäisen näytöksen Pas de deux'n. Koreografian on tehnyt Natalia Makarova, musiikkina Ludvig Minkusin La Bayadère: Allegro non troppo ja osa Allegro Apassionatosta. Klassinen baletti on vaan niin kaunista. Ja kiehtovaa, kuinka kevyeltä näyttää tekeminen johon kuitenkin vaaditaan hurjan paljon voimaa.

Sitten siirryttiin reggaetoniin. SalsaStudio toi Guillermo Zayasin koreografialla lavalle letkeää energiaa. Kuten juontaja varoitti, yleisönkin kroppa lähti helposti tekemään pientä liikettä. Tengo (Reggaeton) Remixin musiikkina oli Yomil, el Dany, Ginza, JBalvin ja Don Omar. 

Hetkeksi rauhoituttiin kuuntelemaan. Vantaan kaupunginjohtaja Kari Nenonen luki kansainvälisen Tanssin päivän julistuksen. Sen kirjoitti samoalainen tanssija, koreografi, lavastaja ja ohjaaja Lemi Ponifasio. Virallinen Tanssin päivä on tänään 29.4 mutta hyvä että saatiin kuulla julistus jo gaalassa. 

Julistuksen jälkeen rävähti, ehkä hienoinen yllätys kun Compañia Kaari Martin toi lavalle yhdeksänhenkisen orkesterin! Hauskaa sekin :) Illassa nähtiin katkelmia teoksesta KILL Carmen: Härkätaistelu. Koreografian ovat tehneet illan esiintyjät Mariana Collado ja Carlos Chamorro yhdessä Kaari Martinin kanssa. Kymmenen minuuttia voimakasta liikekieltä saivat katsojatkin hikoilemaan. 

Seuraava suosikiksi noussut teos oli Anandah Konosen Kevättä rinnassa. Lisää David Garrettia! :) Tällä kertaa Vivaldin kimpussa, kyseessä taisi olla Talvi Neljästä vuodenajasta. Huoh... Lavalla toinen huoh... Eli Kansallisbaletin Mai Komori ja Antti Keinänen yhdistelmässä klassista ja neoklassista balettia. Tässäkin näytti että esiintyjillä oli lavalla kivaa. Yleisölläkin oli hauskaa.

Baletilla jatkettiin, kun Kansallisbaletin Tiina Myllymäki ja Michal Krčmář tanssivat pätkän Pienestä Merenneidosta, Pas de deux'n ensimmäisestä näytöksestä. Tuomas Kantelisen musiikki ja Kenneth Greven koreografia olivat aivan käsittämättömän hienoja. Olin katsonut koko esityksen edellisenä päivänä Oopperan nettisivuilta, mutta onhan tanssi livenä vielä koskettavampaa. Kamera ei koskaan välitä sitä tunnelmaa, mikä on lavalla ja katsomossa. Baletissa ja yleensä tanssissa pidän siitä, kuinka paljon voi kertoa ihan pienen pienillä eleillä.

Baletista vaihdettiin salsaan, kun SalsaStudio esitti Bailando Salsa Versionan, tässäkin koreografian oli tehnyt Guillermo Zayas. Musiikkina oli Isaac Delgado, Gente de Zona & Descember Bueno. Tämän esityksen aikana mietin, että kyllä tanssijoilla on rautainen kunto. Reilut neljä ja puoli minuuttia vauhdikasta menoa! Jaksan aina myös ihmetellä sitä, miten kummassa tanssijat muistavat kaikki askelkuviot. No, toiset osaavat ja toiset viihtyvät katsomossa :)

Italiasta oli saatu vieraaksi E.sperimenti Dance Company. He esittivät kaksi teosta, Va pensieron ja Papageno & Papagenan. Koreografiat olivat Federica Calimbertin, Mattia De Virgiliisin ja Francesco Di Lucion käsialaa, musiikkina Mozartia ja Verdiä. Va pensiero oli kolmen miehen show, jossa tanssijoiden ilmeikkyys ja leikillinen koreografia viihdyttivät yleisöä. Papageno & Papagena sai yleisön nauramaan ääneen, niin taidokkaasti naistanssijan liikkeet yhdistyivät naisen lauluun, ja miestanssijan liikkeet miehen nauruun. Itselleni tuli tästä mieleen klassinen komediaesitys teatterissa, sillä erotuksella että puhuttujen sanojen ja sijasta tuli laulua. Mutta mahtavan liioitteleva elekieli, aivan kuin suoraan komedian oppikirjasta. 





Illan päätteeksi siirryttiin taas tunnelmaskaalan toiseen ääripäähän. Hanna Karttusen ja Victor Da Silvan Abandon oli uskomattoman taidokasta, koskettavaa exhibition dancea. Alexander Rybakin laulu kehysti tarinaa, jossa pääosassa olivat huikeat nostot.  

Lähdin kotiin gaalan jälkeen, syvästi vaikuttuneena. Olo oli suorastaan kuumeinen, tuntui että luista asti hohkasi kylmää mutta iho oli kuuma. Taisin silti hymyillä koko matkan kotiin. Olipa hämmästyttävä kattaus kotimaista ja ulkomaista osaamista, ilta täynnä riemua ja energiaa, rauhaa ja herkkyyttä, tanssin iloa ja musiikin voimaa.

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Liisa Vihmanen: Varpaille: balettia koko elämä

Liisa Vihmanen: Varpaille: balettia koko elämä
Kuvat Natalia Baer ja Juha Reunanen
Kirjapaja 2014
156 s.








Baletin ystävänä odotin Vihmasen kirjan ilmestymistä kovasti. Yllätyin sisällöstä melko paljon, olin kuvitellut kirjan olevan kuvaus Vihmasen omasta tanssijanurasta ja hänen elämästään balettimaailmasta. Varpaille on sitä mutta myös paljon paljon muuta.

Pidin erityisesti siitä, että balettitanssijan urasta kerrotaan todella alusta, ihan ensimmäisistä tunneista, alkaen. On hellyyttävää lukea, miten lapsia tutustutetaan balettiin leikin kautta. Toisaalta tuntuu hurjalta lukea lajin vaatimuksista, siitä kuinka paljon työtä vaaditaan jo hyvin nuorilta. Koko ajan kuitenkin tuotiin esiin se, miten motivaatio työntekoon nousee lapsista ja nuorista itsestään. Faktahan on, että niin baletissa kuin missä tahansa muussakin harrastuksessa lapsi lopettaa jos kiinnostus ja innostus loppuvat.

Kirjassa kerrotaan koskettavasti nuorista tanssijoista, heidän matkastaan kohti unelma-ammattia. Erityisen hienoa on, että ääneen pääsevät tasaveroisesti sekä tytöt että pojat. Ammatin vaatimuksia, vartaloihannetta, minäkuvaa, syömisasioita, työllistymismahdollisuuksia ynnä muuta käsitellään kummankin sukupuolen näkökulmasta, ja nimenomaan niin että opiskelijat itse kertovat kokemuksiaan ja tuntemuksiaan. Nykytilanteen sekaan lomittuvat sujuvasti sekä Vihmasen omat että etenkin 1950-luvun ammattilaisten kokemukset.

Parhaimmillaan balettitunti toimii työpäivän päätteeksi lähes meditatiivisena hetkenä. Tiedän, miten tunti etenee ja mitä tapahtuu seuraavaksi. Tiedän myös sen, että seuraavan puolentoista tunnin aikana kukaan ei kysy minulta mitään eikä pyydä mitään. Riittää, kun teen ne samat liikesarjat, jotka kaikki muutkin tekevät. Muuta ei tarvitse ajatella, ei juuri nyt. Voin pukea kaikki senhetkiset tunteeni liikesarjoihin, jotka ulospäin saattavat näyttää täysin tyyniltä. Joskus unohdun hetkeksi katselemaan salin ikkunasta kadulla kulkevaa liikennettä ja mainosvaloja. Ihmiset kulkevat autojen seassa toppatakit päällä kantaen kasseja. Jostain syystä koen juuri sillä hetkellä olevani vapaa siitä maailmasta, turvassa balettitunnilla. Minulla on tämä sali, tanko, peili ja lattia. Balettitunnin tuoksu. Ja ystävät. Balettitunti voi toisinaan olla kuin arkinen pieni retriitti. Palaan arkeen virkistyneenä ja helpottuneena. Elämä näyttää kauniilta. Tiedän, että jollekin toiselle jalkapallo, hiihtäminen tai judo voi toimia samalla tavalla. Minulle se on baletti.

Vaikka kirjassa tuodaan esiin baletin raadolliset puolet, nekin ovat suodattuneet intohimon läpi. Kaikesta paistaa läpi tanssijoiden omistautuneisuus, se miten he ovat valmiit kestämään kipua ja arvostelua. Ja jälleen kerran, etenkin miten pojat taistelevat tiensä homottelun, epäluulon ja vähättelyn läpi. Hurjan kiinnostavaa on lukea myös tekijöistä tanssijoiden taustalla; Vihmanen kertoo esimerkiksi suutarin ja fysioterapeutin tehtävistä.

Varpaille oli minulle ihana mutta samalla haikea lukukokemus. Kiinnostuin baletista vasta muutama vuosi sitten, enkä siis ole kokenut satubalettia tai muutakaan ballerinan elämää. Tavallaan kirja siis kertoo, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Samalla se kuitenkin on lämminhenkinen kuvaus ihmisistä, jotka toteuttavat tai ovat jo toteuttaneet unelmansa. Unohtamatta sitä, mitä on elämä balettiuran jälkeen.