Puru-kollektiivi 2018
104 s.
(...)
Me rakastamme lonkkiamme
sitä miten ne naksahtavat ensimmäisessä grand +plié+ssä
sitä miten ne ensin väsyvät ja sitten venyvät
etsimme lonkkaluut kämmenten alle kun nukumme ja
sitä miten niitä unen jälkeen jomottaa.
Kuten nimestä voi päätellä, runokokoelma liittyy baletin maailmaan, ankaraan, hikiseen ja kurinalaiseen mutta samalla niin paljon antavaan. Balettisalilla vietetään vuosia, muututaan pienestä lapsesta isommaksi, kasvetaan nuoreksi aikuiseksi, yritetään tulla toimeen kasvavan ja muuttuvan kehon kanssa. Pään on oltava vahva, kehon vielä vahvemman, tai ehkä sittenkin toisinpäin. Armoa ei pyydetä eikä anneta, kun asentoja hiotaan ja hiotaan ja hiotaan.
(...)
Emme ymmärrä vaihtaa lajia edes silloin kun musta sänki tunkeutuu vaaleanpunaisten sukkahousujen läpi. Poistamme itsestämme kaiken: karvat.
Veren.
Totuttelemme olemaan lihaksikkaita ja venymään. Totuttelemme siihen, ettei meitä aina katsota kuin ihmettä, että se on ansaittava, että se on vuosi vuodelta vaikeampaa.
Jätämme päivällisen väliin ja juomme laihaa greipinmakuista vihreää teetä. Tahtoisimme olla helpottuneita. Mistä? Mistä tahansa.
Olen käynyt jonkin verran balettiesityksissä, joten runojen maailma ja sanasto eivät ole täysin vieraita. Ehkä juuri siksi kokoelma vavahduttaa. Mietin, että katsomossa voi vaan olla ja nauttia, ihastella taidokkaita suorituksia ja hämmästellä, mihin kaikkeen ihmisen kroppa pystyy. Näitä runoja lukiessa havahtuu siihen, että se mitä teatterin lavalla näkyy on lopulta vain jäävuoren huippu. Balettiharrastajia on paljon, eikä kaikilla suinkaan ole niitä fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksia, joita vaaditaan tanssijan ammattiin. Onko siis baletti hukkaanheitetty harrastus, turhaa itsensä rääkkäämistä, jos siitä ei saakaan ammattia? Mielestäni ei, mutta kuulen mieluusti kommentteja puolesta ja vastaan.
Jäntti kuvaa baletin raadollista maailmaa niin, että lukija tempautuu väistämättä mukaan. Runot ovat intensiiviä ja aistivoimaisia. Melkein haistoin hien lukiessa, ja melkein tunsin omien lonkkieni venyvän.
(...)
Meitä ei säälitä kun meitä sattuu, meitä ei puristella kokoon kun hajoamme,
olemme nuoria ja hajoamme joka viikko eri tavalla.
Joskus pystyn liikkumaan vain kontaten.
Ja aina joskus joku meistä lähtee täältä viimeisen kerran pois. (...)
Kokoelma ei päästä lukijaa helpolla. Runot eivät ole täynnä kielikuvia, toinen toistaan kummallisempia. Ei, sanaston osalta lukeminen on sujuvaa eikä vaadi sen kummempaa pohdiskelua, että mitähän tämä tarkoittaa, mihin tämä viittaa. Ei, se on sisältö joka vaatii lukijan täyden huomion, keskittymisen. Lukijan on käytävä matka loppuun asti, viimeisen sivun viimeiseen pisteeseen. Saattaa käydä myös niin, että matka on tehtävä heti uudelleen. On elettävä uudelleen kaikki ne tunnit, vuodet. Shokeeraavaa, mutta hyvällä tavalla. Itkettää. Joku saattaa olla sitä mieltä, että tämä on yhden ja saman asian pyörittelyä, saman asian kertomista eri sanoin. Minä en ole sitä mieltä, minulle tämä meni ihon alle heti heti ensisäkeestä alkaen.
Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 49, "vuonna 2018 julkaistu kirja". Toivon, että mahdollisimman moni tarttuu tähän, oli baletti tuttua tai ei. Kirjasta on kirjoitetty myös blogissa Kosminen K.
(...) Teillä ei
ole vanhempia eikä ruokaa jääkaapissa. Kukaan ei teitä rakasta
paitsi bas ballotté, joka keinuu kuin pieni vene suurilla aalloilla. Teille ei voi
edes kuvitella elämää,
kunnes koreografia kiskoo teitä nutturanjuuresta ilmaan. (...)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti