Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa

 

Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa 

Siltala 2024

113 s.

Saari on ollut paikka, jossa runon minä on viettänyt paljon aikaa isän kanssa. Nyt isä on poissa, mutta muistot ovat jäljellä. Saaressa kaikki muistuttaa isästä; mitä isä on sanonut missäkin paikassa, mitä hän on tehnyt, mitä on tehty yhdessä. 

Isä on samaan aikaan poissa ja läsnä, sairaala ja saari limittyvät, runon minä on sekä aikuinen että lapsi. Tunnelma on haikea mutta lämmin; isästä on vain hyvää sanottavaa. Runojen kieli on hurjan kaunista. 

Kun ajattelen saarta       muistan kesien loput.

                      Joka syksy katselemme laiturilta

                                           kun linnut auraavat taivaan.

Sama muoto    sama suunta    sama lohduttomuus

vaikka tiedän:

jos joku jää jälkeen

                       linnut palaavat takaisin      aina. 

Metsän tuoksu piintyy ihoon       maan pimeä mehu.

Pian sataa lunta kuin särkyneitä munankuoria. 

Pian muutumme harmaaksi mykäksi harmaaksi. 

Monet runot vaativat toisenkin lukukerran, ei siksi että ne olisivat vaikeaselkoisia vaan siksi että niissä puhutaan suurista asioista, sellaisista jotka laittavat ajattelemaan. Vaikka oma isäni on elossa, pystyn samaistumaan moniin runojen hetkiin. Tunnistan sen, miten omien vanhempien kanssa taantuu lapseksi, miten heidän ikääntymisensä pelottaa, miten onnelliset lapsuusmuistot tuovat turvaa. 

On ihan pakko laittaa tähän toinenkin runo:

Ennen kuin ehdin pihlajan ja kuusen välistä metsään

alan jo kevyesti huojua        täällä se on normaalia.

On normaalia olla ymmärtämättä puhetta

                         samaan aikaan kun kuuset laulavat.

Tiedän ettei yksikään ääni tai väri

                       katoa maailmasta      isä

meteli kerrostuu ja kasaantuu väliimme.

Pelkään päivää jona en kuule sinua enää.

Tykkäsin kovin kokoelman muutamista visuaalisista runoista. Ne ovat paitsi kauniita myös riittävän helppoja lukea. Pidän myös tekstin väljyydestä ja siitä, että tyhjät välit kertovat paljon. 

Upea kokoelma, joka kestää monta monituista lukukertaa. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta aion hankkia sen omaan hyllyyni. Ajattelen jo etukäteen, että tässä on lohtukirja niihin hetkiin, kun omista vanhemmistani joskus aika jättää. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 22, "kirjaa on suositellut kirjailija". Pirkkalaiskirjailijoiden somepostauksessa kirjailija Tiina Poutanen suositteli tätä. Onneksi! Olin kiinnittänyt tähän huomiota jo aiemmin mutta sittemmin unohtanut. 

Kokoelma on luettu myös blogeissa Kirjakimara, Kirjahavahduksia ja Kirjavinkit. 

Anja Erämaja: Joku menee aina ensin

 

Anja Erämaja: Joku menee aina ensin

WSOY 2024

94 s.

Ai että kuinka tykkään Erämajan runoista! Hän kirjoittaa samaan aikaan kauniisti ja hauskasti, vakavista aiheista ilman paatosta, sanoilla leikkien niin ettei se tunnu kikkailulta vaan luontevalta. Toisteisuus, itse keksityt sanat ja yllättävät yhdistelmät pitävät lukijan virkeänä ja herättävät riemua.

Tässä uudessa kokoelmassa isoin teema on äidin hiipuminen ja kuolema, ja se miten äiti vaikuttaa yhä vaikkei ole enää läsnä. Mukana on myös luonto. Runot eivät tunnu surutyöltä, enemmänkin ne ovat sen ihmettelyä että äiti on poissa ja sitä että nyt monet asiat pitää hoitaa itse.

Sitaatiksi haluan laittaa kaksi runoa kokonaan, niiden välissä pienet pätkät kahdesta muusta runosta.

Äiti on kuollut. Koeta nyt ymmärtää, äiti on siirretty Äiti on kuollut -kansioon. Äidin löytää Kuolleet äidit -osastolta, kopistelee siellä, höpöttää. Sana kerrallaan hän hiljenee. Äiti on kuollut, haudattu, maassa maan tavalla routii, sulaa, kääntyy.

Äiti on kuollut, varattu, häntä ei voi häiritä, hänen jalkapohjiaan ei voi kutitella, äiti ei voi nyt vastata, äiti ei aivasta enää mitään, on vartin, puoli päivää, puoli vuotta, loppuun asti on vaiti, hiljaa. Kuulee kaiken. Kuoleman langaton yhteys, kentät.

(...)

Olen saanut tutkimukseni valmiiksi: Huominen on vähän tätä samaa mutta kuitenkin jotain ihan muuta.

(...)

Paikkakuntia joissa kukaan ei käy, talot kylmiä, kalpeat puitteet. Portaat sammaleiden alla, unohtuneet ulko-oven suuret puheet. Mitä ihmisestä jää, lukot, puolen hehtaarin tahtotila. Metsä kaatuu, puut tulossa päin, muurahaiset marssivat ohi.

(...)

Äiti, megalomaaniset neljä kirjainta, jotka meri paiskaa takaisin rantaan. Hehkuva taos, hehkuva hellanpäällinen, lämpökertymä.

Radioaktiivinen kirjainyhdiste, pitkä puoliintumisaika, lapset eivät ehdi alta pois, äitiintyvät, äitivystyvät, äidittäytyvät.

Haikeutta hitusella humoristista sävyä, siitä on tämä kokoelma tehty. Lukeminen herättää välillä ristiriitaisia tunteita, kun samaan aikaan tuntee surua ja iloa. Runot ovat melankolisia, mutta niiden lukeminen on niin ihanaa että tekisi mieli hihkua.

Erämajan runot ovat aina, ei pelkästään tässä kirjassa, helposti lähestyttäviä. Ainakin minä myös haluan palata niiden pariin yhä uudelleen.

Joku menee aina ensin on luettu myös Kirsin Book Clubissa.

Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä

 

Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä

Gummerus 2020

69 s. 

Runoja tulee luettua aika vähän, onneksi Helmet-lukuhaasteen kohta 12 "vaati" lukemaan viiden viime vuoden aikana ilmestyneen runokirjan. Valinnanvaraa oli runsaasti, sillä kotimaisia tekijöitä on paljon ja runoja käännetäänkin jonkin verran. Silja Kejosen kokelman kannesta en erityisemmin pidä, mutta hän oli nimenä tuttu ja kun selailin kirjaa, ensimmäinen fiilis oli että tässäpä on kiinnostavaa luettavaa. 

Kejonen on taitava sanankäyttäjä, hän keksii uusia ja toimivia kuvia, asiat yhdistyvät usein yllättävällä tavalla. Välillä mennään vähän enemmän sfääreihin, mutta mukana on paljon konkretiaa juurruttamassa asiat paikalleen, sitomassa ne yhteen. Jotkut elementit toistuvat monta kertaa, juurruttaen myös lukijan kiinni lukemaansa. 

Herttakuningattarella on nyt polkkatukka,

näyttää niin paljon nuoremmalta. Aivan eri äänikin.

Minä olen Impi Aurora. Tämän leikin nimi on kuolema. Minä voin olla lapsi, letti

palmikoitu, kotoa maitokauppaan, maitokaupasta Martan parturiliikkeeseen, saksia pitkin

Mikkeliin, Mikkelistä seinän taakse, seinän takaa viinakaupppaan, viinakaupasta metsään,

jossa makaan nyt ja hyppään kohtaan, jossa puolikas suksisauva pitää minua kädestä. Koska

olen lapsi ja nukun lumessa, vilunväristykset lakkaavat, vanttuun sisällä paikantaju ja 

kuurupiilo. Voin sulkea silmäluomet, laittaa ripset kiinni. Vielä minä kuulen, sormet,

korvat, nilkat, nenänpään, kohta alkaa tärinä, pikkurillistä keuhkoihin umpikohme se siellä

nipistää, pistelee, mutta minä teen käsivarsista enkelikuvan, joka syntyy säihkelumesta,

nousee omilla jaloilla ylös, seisoo tässä pää kolmantena ja ottaa silmäterällä jääkiteen kiinni. 

Lukiessa minulla oli välillä olo, että en ymmärrä mitään, että sanojen yhdistelmät karkaavat minulta enkä tavoita niitä. Toisinaan taas kohtaan lauseita, jotka tuovat tuttuuden tunteen; näinhän se on. Kokonaisuus on kuitenkin kaunis ja ilmava. Ei helppo luettava, mutta ilahduttava. 

Kokoelma on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Reader, Why Did I Marry Him?

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

 

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

WSOY 2021

71 s.

Luin runokokoelman muutama päivä sitten, ja olen sen jälkeen yrittänyt jäsentää lukemaani. En tunne kuitenkaan päässeeni siinä erityisen pitkälle. Yhä vaan hihittelen lempikohdilleni, muistelen yllättäviä yhteyksiä, koen selittämätöntä riemua. 

Erämajan runoissa liikutaan metsässä, kohdataan eläimiä ja kasveja, erityisesti mustikoita. Kieli on leikkisää, kuitenkin sellaista että se pitää sisällön kasassa eikä sorru omaan näppäryyteensä. Se ei jätä lukijalle hölmistynyttä oloa vaan riemastumista siitä, että miksei kukaan ole keksinyt tällaista aiemmin. Se on elävää, saaden ainakin minut tuntemaan kuin olisin ihan oikeasti metsässä, kulkisin kosteilla alueilla saappaat jalassa, noukkisin mustikan sieltä täältä, kuuntelisin ja haistelisin. 

Tässä yksi kokonainen runo sekä muutamia pätkiä, kohtia joihin ihastuin erityisen paljon: 

Ja päivä nytkähti eteenpäin kuin bussi, se lähti pysäkiltä kohti seuraavaa.

Ihmiset heilahtivat vähän.

(...)

Kykin vielä tovin mitä se on mannerten mittakaavassa ei mitään.

Hyristen häärin lähteiden äärellä onko tämä yksityisalue.

Mies vaihtaa mäntyä asettelee jalkansa harkiten vaijerirataa.

Ei ole ranneketta minulla tavallaan eksyin tähän.

(...)

(...)

Elämä kantaa? Ei kannata kokeilla

siivetönnä lentää, miten tämän nyt selittäisi ja kenelle,

muurahaisella on kovin pienet korvat.

(...)

Ja jos minä seilaisin maailman meret, mutta en mustikoista tietäisi,

turhia olisivat tuulet ja purjeet, reelingit, mainingit ja merimieslaulut,

turhia sataman valot ja rommi, rantakapakoiden keinuvat hymyt.

(...)

Haluaisin saada kahvisi läikkymään, ilmestyn keittiöön höyhenten peitossa:

tiedä, olen telkkä. Älä pelkää, mutta läikytä vähän,

elämäsi siivekäs saapuu. 

Tämä on kokoelma joka ainakin minun kohdallani vaatii useamman lukukerran, enkä tiedä osaanko siltikään koskaan pukea sanoiksi tuntemuksiani. Olen ällistynyt, häikäistynyt, kertakaikkisen iloinen. Vaikka kieli on leikkisää, runot eivät ole sanoilla leikittelyä vaan mukana on vakavia asioita elämän eri puolilta, on yksinäisyyttä, pelkoa, kuolemaa, sopeutumattomuutta, vapauden kaipuuta. 

Olen nyt täällä metsässä on elämän ja tunteiden kirjo lämpimään metsänpeittoon kiedottuna. Se kutsuu lukijan mukaan fyysiseen ja psyykkiseen metsään, mielen- ja kielenmaisemaan. Ota kuppi mustikkateetä ja lähde mukaan!

Kokoelma on luettu myös blogissa Tuijata, Kulttuuripohdintoja.

Niillas Holmberg: Jalkapohja

 

Niillas Holmberg: Jalkapohja

Kuvitus Inga-Wiktoria Påve

Gummerus 2019

145 s.

Ensi kevään kirjalistoissa on Niillas Holmbergin romaani, se vaikuttaa esittelyn perusteella kiinnostavalta joten halusin sitä ennen tutustus Holmbergin runoihin. Jalkapohja ei kuitenkaan ole pelkkä runoteos, sillä siinä myös kuvituksella on vahva kerronnallinen osa. Pidän tavattoman paljon siitä, että alussa on monta aukeamaa "pelkkää" kuvitusta, se virittää mieltä kuvittelemaan mitä kenties on tulossa. Ja jo ensimmäinen runo sai ainakin minut innostumaan, riemastumaan, odottamaan malttamattomana.

Taivas tihenee

puut kannattelevat tohinaa, kolmisiipistä kiirettä.

Koivut kuin lapsuuksien vanhemmat

  kätkevät jälkiä, hautovat harhaanjohtavaa kysymystä

       takaisin kuoreensa.

Runoissa toistuu pohjoinen, kielen muodot, koivut, suutari. Löydän sieltä muutosta, muutosvastarintaa, keskustelua muutoksen tarpeellisuudesta ja tarpeettomuudesta. On esivanhempia ja luonnon pysyvyyttä, on nuoria jotka haluavat muutoksia. Mitä on moderni, edistys, ja mitä se tekee luonnolle? Lapsi oppii asioita, nuori kyseenalaistaa, mitä tapahtuu perinteille ja uskomuksille? Miten löytää tasapaino menneen, nykyisen ja tulevan välille? Mitkä muutokset ovat välttämättömiä, mitkä tarpeettomia? Kuka sen päättää? 

Koivut kelteisillään

 lakastuneet oikeudet kätkevät maata.

Saapas rusauttaa haravan piin.

Tykkäsin kokoelmasta hurjan paljon. Jokainen runo pakottaa pysähtymään hetkeksi, miettimään asioita juuri luettua isommassa mittakaavassa. Palasin monesti lapsuusmuistoihini ja pohdin, miten erilaisilta monet maisemat näyttävät nyt. Mietin nykyistä asuinympäristöäni, sitä kuinka joka nurkka rakennetaan täyteen eikä katse enää näe kauas, ei taas yhtä uutta betonikolossia kauemmas. Mietin myös sitä, kuinka pohjoisessa luonto on osa elämää ja olemista, kun taas täällä etelämmässä luontoon menemisestä tehdään usein numero, suoritetaan luonnossa olemista ja dokumentoidaan someen että katsokaa, täällä olen. Itse maisema jää usein piiloon postaajan kasvojen tai kehon taa. 

Kuvituksen jokainen katsoja tulkitsee miten tulkitsee. Minä näin virtaavaa liikettä, jota on rauhoittavaa jäädä katsomaan. Revontulia ja solisevia puroja, välissä ihmisiä ja katulamppuja muistuttamassa, että et muuten ole yksin erämaassa vaikka lukiessa siltä tuntuukin. 

Kokoelma on vahvasti ajatuksia herättävä, sellainen jonka voi lukea monta kertaa läpi ja aina se pysäyttää. 

Jalkapohja on luettu myös blogeissa Kirjat kertovat sekä Kirjarikas elämäni.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 5, "saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja".

Raisa Jäntti: Kolme

Raisa Jäntti: Kolme
Pohjapiirros 40 s.
Labyrintti 35 s.
Opaskierros 42 s.
Puru-kollektiivi 2020
Arvostelukappale

Ei ole tarkoitus laskeutua jalkojen varassa lattiaan

vaan nostaa lattia jaloilla ylös.

Me vedämme planeettaa samalla voimalla kuin planeetta meitä,

mitättömällä.

Raisa Jäntin uutuusteos Kolme on kolmen kirjan kombinaatio, teos joka muodostaa yhä uudenlaisen kokonaisuuden riippuen siitä, missä järjestyksessä kirjat lukee. Saatekirjeen mukaan lukemisjärjestys on vapaa. Luin ensimmäisellä kerralla ensin Pohjapiirroksen, sitten Labyrintin ja lopuksi Opaskierroksen. Muutamaa päivää myöhemmin järjestys oli Opaskierros - Labyrintti - Pohjapiirros, ja lukukokemus oli hyvinkin erilainen. Ensimmäisellä kerralla liikkeelle lähdettiin ihmisestä, verestä, elämästä ja kuolemasta, huoneesta, katosta, tilasta joka on ympärillä, lähellä. Jatkettiin tieteen maailmaan, tarkkailemaan ihmistä ja maailmaa, yritykseen selittää. Sitten edettiin yhä isompiin asioihin, maan alle ja merenpohjaan ja avaruuteen, rajattomuuteen. 

Huoneet antavat itsestään oviaukon kokoisen kuvan,

kaikki muu on uskottava,

ulotteisuus, havaintojen konstanssi.

Toisessa järjestyksessä luettuna maailman paino on iso, tyhjyys ja äärettömyys havahduttavat omaan pienuuteen. Tiede selittää asioita, juurruttaa. Lopulta ollaan lähellä, jossa siinäkin on tyhjyys ja tuntematon läsnä.

Tylsyys on yksi tapa koetella tilaa.

Miltä tuntuu vuorokausi tässä huoneessa,

miltä tuntuu vuosi poistumatta

muualle kuin mielen sisään.

Tämä on sitä itseään eli sanataiteen juhlaa! Runot ovat pituudeltaan pieniä, sisällöltään suuria. On paljon kohtia, joissa on pysähdyttävä esitetyn ajatuksen ääreen, pohdittava ja pureksittava. On hienoja oivalluksia elämästä, olemisesta, maailmasta. 

Matemaatikkomieheltäni kysyin, montako mahdollista lukujärjestystä on, kun kirjoja on kolme. Hän ei meinannut käsittää, että enkö moista tiedä. Hän havainnollisti asian: ensin kolme kirjaa kädessä, sitten kaksi, sitten yksi. Eli kuusi eri mahdollisuutta, joista olen nyt käyttänyt kaksi. Paitsi että... tätä kirjoittaessa heräsi ajatus, että voisiko kirjat lukea myös lopusta alkuun? 

Jos olohuoneessa ei olisi kat-

toa, lumi asettuisi tasaiseksi 

pinnaksi kaiken päälle, kuten 

pöly asettuu, vaikka pöly ei 

sada. Mikäli lumi saavuttaisi 

olohuoneen vain avoimesta

parvekkeen ovesta, se muodos-

taisi kinoksia, tuollaisia, juuri

tuollaisia, kunnes ovea ei enää

olisi mahdollista sulkea.

Kokeilin Pohjapiirroksella, eikä ollut ollenkaan huono idea. Tuli aika yllättäviä yhteyksiä ja kohtaamisia, oho- ja wau-fiiliksiä. Kuten jo sanoin, sanataiteen juhlaa! 

Tanssiva karhu 25 v.: Aki Salmela: Tyhjyyden ympärillä

Aki Salmela: Tyhjyyden ympärillä
Tammi 2008
86 s.

Ylen Tanssiva karhu - postauksissa on edetty kymmenen vuotta taaksepäin, jolloin voittajaksi valittiin Aki Salmelan kolmas runokokoelma Tyhjyyden ympärillä. Tämän tyhjyyden ympärillä onkin sitten paljon kaikenlaista. On kielellä leikittelyä, ison ja pienen rinnakkaiseloa, yllättäviä yhteyksiä, tavallaan itsestäänselvyyksiä joita ei kuitenkaan ole tullut ajatelleeksi. Syvällinen ja kevyt kulkevat yhdessä, rinnakkain tai limittäin, toisinaan keskenään leikkien. Puut ja kivet ovat, asiat ja esineet ovat, ihmisen määritteleminä mutta silti omana itsenään.

Kaipauksen maku

Voisi kenties odottaa, että kaipaus maistuisi heittelehti-

vältä mereltä, syyskuun viileältä ilmalta, pimenevien öiden jälkeensä

jättämältä kosteudelta tai kuulta joka vierähtää hitaasti jälleen yhden

unettoman yön poikki. Voisi kenties odottaa, että kieli tunnistaisi tä-

män välittömästi, että maku soittelisi tuttuja säveliä muistin herkillä 

koskettimilla. Ja kuitenkin kun kaipaus pyyhkäisee kielen poikki,

se on aina jokin vieras muunnelma vanhasta teemasta, pyöreäksi

hioutuneita kiviä jotka hiljaa paljastuvat jääksi.

Pidän kokoelman tunnelmasta, se on rauhallinen ja rauhoittava. Elämä on, kuolema on. Luonto ja ihminen ovat. Olemassaolo on, mutta ei itsessään, ihminen varsinkin haluaa täyttää sen joillain (ehkä näennäisesti) merkityksellisillä asioilla. Tyhjyyttä ei saa olla, ihminen ei kestä sitä että jokin vain on, paeten määrittelyjä. 

Olen lukenut tämän aikaisemmin, joskus vuosia sitten (aikana ennen blogia). Muistan että olin innoissani, ja sitä olen edelleen. Näissä runoissa asiat esitetään tavalla joka pysäyttää lukijan miettimään. Runot voi lukea monta kertaa, ja aina ne herättävät ajatuksia. Joistakin mieleen piirtyy selkeä kuva, toiset voi melkein tuntea käsissään. Runoissa on filosofista pohdiskelua maailmasta, elämästä, kuolemasta, olemassaolosta, kuitenkin niin että lukija ei muserru sen alle. Se kulkee pohjavireenä mutta ei ahdista eikä hukuta lukijaa elämäntuskaan. 

[Alkuosa runosta Kolme montaasia, III]

Vanhemmiten hän otti tavakseen puhella itselleen. Menepä nyt tuon-

ne, ja hän meni. Eikä vain itselleen, myös kukille ja esineille hän pu-

hui, lintuja unohtamatta kuin myöhempien päivien Pyhä Fransiskus.

Pikkulinnut katselivat häntä, eivät sen enemmän kummissaan kuin

muutoin, ja hän sanoi niille eikö ole kaunis päivä. Hänen mieleensä

ei juolahtanut kysyä olisivatko ne voineet vastata, tavalla tai toisella,

hän vain meni asiassa eteenpäin kuin aika.

Tiedättekö, runojen lukemisen voisi määrätä reseptiksi stressiin. Runoja luetaan hitaasti, niihin keskittyen. Niitä pureskellaan pala kerrallaan, joskus palataan vähän taaksepäin tai aloitetaan alusta. Runoja lukiessa arjen voi jättää taka-alalle, hetkelliseen unohdukseen. Runoja lukiessa voi sukeltaa toiseen maailmaan, pysähtyä ja ehkä jopa piiloutua sinne. Voi keskittyä havainnoimaan, aistimaan kaikilla aisteilla. Ja ehkä jopa ottaa oppia: 

Tämä on hyvänmuotoinen kivi, eikä siitä ole vaikea saada otetta.

Katso miten se täyttää itsensä kokoisen paikan, ei teeskentele; on. 

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin
Kansi: Marjaana Virta
WSOY 2018
luettu e-kirja

Kun vesi heijastuu vedestä on mahdotonta

erottaa sitä mikä heijastuu siitä mikä 

heijastaa

Oijoi millaisella herkkupalalla uusi "lukuvuosi" alkaa! Luin Tuukka Pietarisen runokokoelmaa bussissa matkalla kaupungin toiselle laidalle. Hymyilin, luin hitaasti, palasin vähän matkaa takaisin, jatkoin eteenpäin, palasin alkuun. Monia runoja luin uudelleen, toiset kokonaan, joistakin osan. Tänään luin sen uudestaan.

Suuressa palapelissä he yrittävät asettua

oikein suhteessa

varjoihinsa jotka yrittävät asettua oikein

suhteessa aurinkoon

Pidän hurjan paljon siitä, miten runot rakentuvat. Pidän toisteisuudesta, siitä miten asiat kiertyvät toistensa ympärille erotakseen taas. Miten runot kohoavat kuin vuoren huipulle, josta eivät laskeudukaan toiselle puolelle vaan vierivät takaisin mäen alle, lähtöpisteeseen. Rakastan sitä, miten valtavan isoja asioita kerrotaan vähäisellä sanamäärällä. Joskus riittää yksi sana, että runon koko maailma kääntyy vinksalleen. Kokoelmassa ei ole yhtään turhaa sanaa, ei yhtään tyhjäkäyntiä. 

Hän näki maisemassa ihmisen, muttei

ymmärtänyt

että se oli hän itse

Ihminen katosi ja maisema jäi, mutta hän ei

ymmärtänyt vielä silloinkaan

Jo ensimmäinen runo viritti olon, että voi vitsi tästä kirjasta tulen tykkäämään. Tunsin itseni onnelliseksi lukiessani. Sinänsä hämmentävää, koska runoissa on varsin rajuja asioita yksinäisyydestä, ohi kulkemisesta, hylkäämisestä, maailman ja elämän tuhoutumisesta. 

Tässä on kirja jonka aion hankkia omaksi, olen varma että palaan tähän vielä monta kertaa. 

Kokoelma on luettu myös blogeissa Kirja vieköön!, Luettua elämää, Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä Täysien sivujen nautinto. 

Helmet-lukuhaasteesta täyttyy ensimmäisenä kohta numero 5, "kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi". Yksin ja toisin oli viime vuonna Hesarin esikoispalkintoehdokkaana. 

Raisa Jäntti: Grand plié

Raisa Jäntti: Grand plié
Puru-kollektiivi 2018
104 s.

(...)

Me rakastamme lonkkiamme

             sitä miten ne naksahtavat ensimmäisessä grand +plié+ssä

             sitä miten ne ensin väsyvät ja sitten venyvät

             etsimme lonkkaluut kämmenten alle kun nukumme ja

             sitä miten niitä unen jälkeen jomottaa.

Kuten nimestä voi päätellä, runokokoelma liittyy baletin maailmaan, ankaraan, hikiseen ja kurinalaiseen mutta samalla niin paljon antavaan. Balettisalilla vietetään vuosia, muututaan pienestä lapsesta isommaksi, kasvetaan nuoreksi aikuiseksi, yritetään tulla toimeen kasvavan ja muuttuvan kehon kanssa. Pään on oltava vahva, kehon vielä vahvemman, tai ehkä sittenkin toisinpäin. Armoa ei pyydetä eikä anneta, kun asentoja hiotaan ja hiotaan ja hiotaan.

(...)

Emme ymmärrä vaihtaa lajia edes silloin kun musta sänki tunkeutuu vaaleanpunaisten sukkahousujen läpi. Poistamme itsestämme kaiken: karvat.

Veren.

Totuttelemme olemaan lihaksikkaita ja venymään. Totuttelemme siihen, ettei meitä aina katsota kuin ihmettä, että se on ansaittava, että se on vuosi vuodelta vaikeampaa.

Jätämme päivällisen väliin ja juomme laihaa greipinmakuista vihreää teetä. Tahtoisimme olla helpottuneita. Mistä? Mistä tahansa.

Olen käynyt jonkin verran balettiesityksissä, joten runojen maailma ja sanasto eivät ole täysin vieraita. Ehkä juuri siksi kokoelma vavahduttaa. Mietin, että katsomossa voi vaan olla ja nauttia, ihastella taidokkaita suorituksia ja hämmästellä, mihin kaikkeen ihmisen kroppa pystyy. Näitä runoja lukiessa havahtuu siihen, että se mitä teatterin lavalla näkyy on lopulta vain jäävuoren huippu. Balettiharrastajia on paljon, eikä kaikilla suinkaan ole niitä fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksia, joita vaaditaan tanssijan ammattiin. Onko siis baletti hukkaanheitetty harrastus, turhaa itsensä rääkkäämistä, jos siitä ei saakaan ammattia? Mielestäni ei, mutta kuulen mieluusti kommentteja puolesta ja vastaan. 

Jäntti kuvaa baletin raadollista maailmaa niin, että lukija tempautuu väistämättä mukaan. Runot ovat intensiiviä ja aistivoimaisia. Melkein haistoin hien lukiessa, ja melkein tunsin omien lonkkieni venyvän. 

(...)

Meitä ei säälitä kun meitä sattuu, meitä ei puristella kokoon kun hajoamme, 

olemme nuoria ja hajoamme joka viikko eri tavalla. 

Joskus pystyn liikkumaan vain kontaten.

Ja aina joskus joku meistä lähtee täältä viimeisen kerran pois. (...)

Kokoelma ei päästä lukijaa helpolla. Runot eivät ole täynnä kielikuvia, toinen toistaan kummallisempia. Ei, sanaston osalta lukeminen on sujuvaa eikä vaadi sen kummempaa pohdiskelua, että mitähän tämä tarkoittaa, mihin tämä viittaa. Ei, se on sisältö joka vaatii lukijan täyden huomion, keskittymisen. Lukijan on käytävä matka loppuun asti, viimeisen sivun viimeiseen pisteeseen. Saattaa käydä myös niin, että matka on tehtävä heti uudelleen. On elettävä uudelleen kaikki ne tunnit, vuodet. Shokeeraavaa, mutta hyvällä tavalla. Itkettää. Joku saattaa olla sitä mieltä, että tämä on yhden ja saman asian pyörittelyä, saman asian kertomista eri sanoin. Minä en ole sitä mieltä, minulle tämä meni ihon alle heti heti ensisäkeestä alkaen.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 49, "vuonna 2018 julkaistu kirja". Toivon, että mahdollisimman moni tarttuu tähän, oli baletti tuttua tai ei. Kirjasta on kirjoitetty myös blogissa Kosminen K.

(...) Teillä ei 

ole vanhempia eikä ruokaa jääkaapissa. Kukaan ei teitä rakasta

paitsi bas ballotté, joka keinuu kuin pieni vene suurilla aalloilla. Teille ei voi 

edes kuvitella elämää,

kunnes koreografia kiskoo teitä nutturanjuuresta ilmaan. (...)

Eino Santanen: Tekniikan maailmat

Eino Santanen: Tekniikan maailmat
Teos 2014
102 s.

Teos-kustantamo nousi tietoisuuteeni 2000-luvun puolivälissä. Missä kirjallisuustapahtumissa kävinkään, tarjolla oli runokirjoja vitosella tai kympillä. Oli Tuomas Timosta, Olli Sinivaaraa, Henriikka Tavia, Eino Santasta... Jokainen kirja sellainen, että kestää aikaa, kestää monta lukukertaa. 

Nyt käsiin osui muutaman vuoden takainen Tekniikan maailmat, Eino Santasen mainio runokokoelma. En väitä olevani runoasiantuntija, toteanpa vaan että minulle toimivat tällaiset kokoelmat, jotka samaan aikaan ihmetyttävät ja naurattavat. Tässä jo heti alku riemastuttaa; sisäkannet ovat "peilipaperia"! 

Runojen tunnelma on intensiivinen, tehokas. On runo pitkä tai lyhyt, se pakottaa keskittymään, hidastamaan, ajattelemaan. Teknologia on läsnä koko ajan, on sekä osa ihmisyyttä että häiritsevä tekijä. Se on välttämätöntä mutta virhealtista, luoden sekä järjestelmällisyyttä että kaaosta. Ihmisen osa ei ole helppo, kun pitää elää elämää mutta tehdä se niin että se näyttää hyvältä, että siitä tykätään. 

0 000 000 001

tekniikan maailmat                              ole hiljaa

tekniikan maailmat                              ole hiljaa

tekniikan maailmat                              ole hiljaa

tekniikan maailmat                              ole hiljaa

tekniikan maailmat                              ole hiljaa

koskettele vaikka                    sormenpäätäsi

koskettele vaikka                    pikkuvarvastasi

koskettele vaikka                    ole          hiljaa

koskettele vaikka                    ihan        hiljaa

Seteliruno-osuus on erityisen kiinnostava. Lukiessa mietin, onko siinä käytetty oikeita seteleitä ja oikeaa kirjoituskonetta vai onko runot tehty skannaamalla ja kuvankäsittelyohjelmalla. Kirjan lopussa on osio "Johdatus setelirunouteen", ja siinä kerrotaan että on käytetty oikeita seteleitä. On mielenkiintoista nähdä, kuinka setelin pinta-alaa on käytetty, milloin vaaka- ja milloin pystytasossa. Olisin halunnut liittää tähän mukaan kuvan setelirunosta, mutta koska en tiedä rikkooko se tekijänoikeuksia niin en sitä tee. Etsikää kirja käsiinne ja katsokaa itse :) 

Olen nähnyt Eino Santasen esiintymässä monen monta kertaa, alkaen Tampereen Tallipihan Runopiha-tapahtumasta ties kuinka monta vuotta sitten ja viimeksi Turun kirjamessuilla viime syksynä. Johtuneeko siitä, mutta lukiessa kuulen Santasen äänen mielessäni, rauhallisen mutta voimakkaan, samaan aikaan kiihkeän ja meditatiivisen. Lukeminen on nautinnollista, rentouttavaa. Tuntuu kuin olisi toisessa maailmassa, todellisuuden ulkopuolella. Se lienee hyvän kirjallisuuden tarkoituskin. 

MinäKäytänSinuunTekniikkaaOleHiljaa

SinäOletYksiSeitsemässadaskahdestoistaosaOleHiljaa

Tulipa mieleen myös, että näissä on jotain CMX-henkistä. Aivan hyvin voisin kuvitella A. W. Yjänän laulamassa "MinäKäytänSinuunTekniikkaaOleHiljaa" tai "minä herätän sinut henkiin käyttämällä tekniikkaa". Olenkohan kuunnellut liikaa kyseistä orkesteria sen jälkeen, kun tapasin Yrjänän Helsingin kirjamessuilla? :D 

Tekniikan maailmat on luettu myös blogeissa Versoja, Käymälä ja Runosuositus. 

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 2, "kotimainen runokirja".