WSOY 2024
94 s.
Ai että kuinka tykkään Erämajan runoista! Hän kirjoittaa samaan aikaan kauniisti ja hauskasti, vakavista aiheista ilman paatosta, sanoilla leikkien niin ettei se tunnu kikkailulta vaan luontevalta. Toisteisuus, itse keksityt sanat ja yllättävät yhdistelmät pitävät lukijan virkeänä ja herättävät riemua.
Tässä uudessa kokoelmassa isoin teema on äidin hiipuminen ja kuolema, ja se miten äiti vaikuttaa yhä vaikkei ole enää läsnä. Mukana on myös luonto. Runot eivät tunnu surutyöltä, enemmänkin ne ovat sen ihmettelyä että äiti on poissa ja sitä että nyt monet asiat pitää hoitaa itse.
Sitaatiksi haluan laittaa kaksi runoa kokonaan, niiden välissä pienet pätkät kahdesta muusta runosta.
Äiti on kuollut. Koeta nyt ymmärtää, äiti on siirretty Äiti on kuollut -kansioon. Äidin löytää Kuolleet äidit -osastolta, kopistelee siellä, höpöttää. Sana kerrallaan hän hiljenee. Äiti on kuollut, haudattu, maassa maan tavalla routii, sulaa, kääntyy.
Äiti on kuollut, varattu, häntä ei voi häiritä, hänen jalkapohjiaan ei voi kutitella, äiti ei voi nyt vastata, äiti ei aivasta enää mitään, on vartin, puoli päivää, puoli vuotta, loppuun asti on vaiti, hiljaa. Kuulee kaiken. Kuoleman langaton yhteys, kentät.
(...)
Olen saanut tutkimukseni valmiiksi: Huominen on vähän tätä samaa mutta kuitenkin jotain ihan muuta.
(...)
Paikkakuntia joissa kukaan ei käy, talot kylmiä, kalpeat puitteet. Portaat sammaleiden alla, unohtuneet ulko-oven suuret puheet. Mitä ihmisestä jää, lukot, puolen hehtaarin tahtotila. Metsä kaatuu, puut tulossa päin, muurahaiset marssivat ohi.
(...)
Äiti, megalomaaniset neljä kirjainta, jotka meri paiskaa takaisin rantaan. Hehkuva taos, hehkuva hellanpäällinen, lämpökertymä.
Radioaktiivinen kirjainyhdiste, pitkä puoliintumisaika, lapset eivät ehdi alta pois, äitiintyvät, äitivystyvät, äidittäytyvät.
Haikeutta hitusella humoristista sävyä, siitä on tämä kokoelma tehty. Lukeminen herättää välillä ristiriitaisia tunteita, kun samaan aikaan tuntee surua ja iloa. Runot ovat melankolisia, mutta niiden lukeminen on niin ihanaa että tekisi mieli hihkua.
Erämajan runot ovat aina, ei pelkästään tässä kirjassa, helposti lähestyttäviä. Ainakin minä myös haluan palata niiden pariin yhä uudelleen.
Joku menee aina ensin on luettu myös Kirsin Book Clubissa.
Vaikeasta aiheesta kauniisti kirjoitettuja ja havannoivia runoja, jotka ihastuttivat, joten kiitos tämän itselle uuden kirjailijan esittelystä!
VastaaPoistaKiva että tykkäsit :) Erämaja on runojen lisäksi kirjoittanut ainakin yhden romaanin, suositus myös sille.
Poista