Anja Erämaja: Joku menee aina ensin

 

Anja Erämaja: Joku menee aina ensin

WSOY 2024

94 s.

Ai että kuinka tykkään Erämajan runoista! Hän kirjoittaa samaan aikaan kauniisti ja hauskasti, vakavista aiheista ilman paatosta, sanoilla leikkien niin ettei se tunnu kikkailulta vaan luontevalta. Toisteisuus, itse keksityt sanat ja yllättävät yhdistelmät pitävät lukijan virkeänä ja herättävät riemua.

Tässä uudessa kokoelmassa isoin teema on äidin hiipuminen ja kuolema, ja se miten äiti vaikuttaa yhä vaikkei ole enää läsnä. Mukana on myös luonto. Runot eivät tunnu surutyöltä, enemmänkin ne ovat sen ihmettelyä että äiti on poissa ja sitä että nyt monet asiat pitää hoitaa itse.

Sitaatiksi haluan laittaa kaksi runoa kokonaan, niiden välissä pienet pätkät kahdesta muusta runosta.

Äiti on kuollut. Koeta nyt ymmärtää, äiti on siirretty Äiti on kuollut -kansioon. Äidin löytää Kuolleet äidit -osastolta, kopistelee siellä, höpöttää. Sana kerrallaan hän hiljenee. Äiti on kuollut, haudattu, maassa maan tavalla routii, sulaa, kääntyy.

Äiti on kuollut, varattu, häntä ei voi häiritä, hänen jalkapohjiaan ei voi kutitella, äiti ei voi nyt vastata, äiti ei aivasta enää mitään, on vartin, puoli päivää, puoli vuotta, loppuun asti on vaiti, hiljaa. Kuulee kaiken. Kuoleman langaton yhteys, kentät.

(...)

Olen saanut tutkimukseni valmiiksi: Huominen on vähän tätä samaa mutta kuitenkin jotain ihan muuta.

(...)

Paikkakuntia joissa kukaan ei käy, talot kylmiä, kalpeat puitteet. Portaat sammaleiden alla, unohtuneet ulko-oven suuret puheet. Mitä ihmisestä jää, lukot, puolen hehtaarin tahtotila. Metsä kaatuu, puut tulossa päin, muurahaiset marssivat ohi.

(...)

Äiti, megalomaaniset neljä kirjainta, jotka meri paiskaa takaisin rantaan. Hehkuva taos, hehkuva hellanpäällinen, lämpökertymä.

Radioaktiivinen kirjainyhdiste, pitkä puoliintumisaika, lapset eivät ehdi alta pois, äitiintyvät, äitivystyvät, äidittäytyvät.

Haikeutta hitusella humoristista sävyä, siitä on tämä kokoelma tehty. Lukeminen herättää välillä ristiriitaisia tunteita, kun samaan aikaan tuntee surua ja iloa. Runot ovat melankolisia, mutta niiden lukeminen on niin ihanaa että tekisi mieli hihkua.

Erämajan runot ovat aina, ei pelkästään tässä kirjassa, helposti lähestyttäviä. Ainakin minä myös haluan palata niiden pariin yhä uudelleen.

Joku menee aina ensin on luettu myös Kirsin Book Clubissa.

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

 

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

WSOY 2021

71 s.

Luin runokokoelman muutama päivä sitten, ja olen sen jälkeen yrittänyt jäsentää lukemaani. En tunne kuitenkaan päässeeni siinä erityisen pitkälle. Yhä vaan hihittelen lempikohdilleni, muistelen yllättäviä yhteyksiä, koen selittämätöntä riemua. 

Erämajan runoissa liikutaan metsässä, kohdataan eläimiä ja kasveja, erityisesti mustikoita. Kieli on leikkisää, kuitenkin sellaista että se pitää sisällön kasassa eikä sorru omaan näppäryyteensä. Se ei jätä lukijalle hölmistynyttä oloa vaan riemastumista siitä, että miksei kukaan ole keksinyt tällaista aiemmin. Se on elävää, saaden ainakin minut tuntemaan kuin olisin ihan oikeasti metsässä, kulkisin kosteilla alueilla saappaat jalassa, noukkisin mustikan sieltä täältä, kuuntelisin ja haistelisin. 

Tässä yksi kokonainen runo sekä muutamia pätkiä, kohtia joihin ihastuin erityisen paljon: 

Ja päivä nytkähti eteenpäin kuin bussi, se lähti pysäkiltä kohti seuraavaa.

Ihmiset heilahtivat vähän.

(...)

Kykin vielä tovin mitä se on mannerten mittakaavassa ei mitään.

Hyristen häärin lähteiden äärellä onko tämä yksityisalue.

Mies vaihtaa mäntyä asettelee jalkansa harkiten vaijerirataa.

Ei ole ranneketta minulla tavallaan eksyin tähän.

(...)

(...)

Elämä kantaa? Ei kannata kokeilla

siivetönnä lentää, miten tämän nyt selittäisi ja kenelle,

muurahaisella on kovin pienet korvat.

(...)

Ja jos minä seilaisin maailman meret, mutta en mustikoista tietäisi,

turhia olisivat tuulet ja purjeet, reelingit, mainingit ja merimieslaulut,

turhia sataman valot ja rommi, rantakapakoiden keinuvat hymyt.

(...)

Haluaisin saada kahvisi läikkymään, ilmestyn keittiöön höyhenten peitossa:

tiedä, olen telkkä. Älä pelkää, mutta läikytä vähän,

elämäsi siivekäs saapuu. 

Tämä on kokoelma joka ainakin minun kohdallani vaatii useamman lukukerran, enkä tiedä osaanko siltikään koskaan pukea sanoiksi tuntemuksiani. Olen ällistynyt, häikäistynyt, kertakaikkisen iloinen. Vaikka kieli on leikkisää, runot eivät ole sanoilla leikittelyä vaan mukana on vakavia asioita elämän eri puolilta, on yksinäisyyttä, pelkoa, kuolemaa, sopeutumattomuutta, vapauden kaipuuta. 

Olen nyt täällä metsässä on elämän ja tunteiden kirjo lämpimään metsänpeittoon kiedottuna. Se kutsuu lukijan mukaan fyysiseen ja psyykkiseen metsään, mielen- ja kielenmaisemaan. Ota kuppi mustikkateetä ja lähde mukaan!

Kokoelma on luettu myös blogissa Tuijata, Kulttuuripohdintoja.