Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä

 

Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä

Gummerus 2020

69 s. 

Runoja tulee luettua aika vähän, onneksi Helmet-lukuhaasteen kohta 12 "vaati" lukemaan viiden viime vuoden aikana ilmestyneen runokirjan. Valinnanvaraa oli runsaasti, sillä kotimaisia tekijöitä on paljon ja runoja käännetäänkin jonkin verran. Silja Kejosen kokelman kannesta en erityisemmin pidä, mutta hän oli nimenä tuttu ja kun selailin kirjaa, ensimmäinen fiilis oli että tässäpä on kiinnostavaa luettavaa. 

Kejonen on taitava sanankäyttäjä, hän keksii uusia ja toimivia kuvia, asiat yhdistyvät usein yllättävällä tavalla. Välillä mennään vähän enemmän sfääreihin, mutta mukana on paljon konkretiaa juurruttamassa asiat paikalleen, sitomassa ne yhteen. Jotkut elementit toistuvat monta kertaa, juurruttaen myös lukijan kiinni lukemaansa. 

Herttakuningattarella on nyt polkkatukka,

näyttää niin paljon nuoremmalta. Aivan eri äänikin.

Minä olen Impi Aurora. Tämän leikin nimi on kuolema. Minä voin olla lapsi, letti

palmikoitu, kotoa maitokauppaan, maitokaupasta Martan parturiliikkeeseen, saksia pitkin

Mikkeliin, Mikkelistä seinän taakse, seinän takaa viinakaupppaan, viinakaupasta metsään,

jossa makaan nyt ja hyppään kohtaan, jossa puolikas suksisauva pitää minua kädestä. Koska

olen lapsi ja nukun lumessa, vilunväristykset lakkaavat, vanttuun sisällä paikantaju ja 

kuurupiilo. Voin sulkea silmäluomet, laittaa ripset kiinni. Vielä minä kuulen, sormet,

korvat, nilkat, nenänpään, kohta alkaa tärinä, pikkurillistä keuhkoihin umpikohme se siellä

nipistää, pistelee, mutta minä teen käsivarsista enkelikuvan, joka syntyy säihkelumesta,

nousee omilla jaloilla ylös, seisoo tässä pää kolmantena ja ottaa silmäterällä jääkiteen kiinni. 

Lukiessa minulla oli välillä olo, että en ymmärrä mitään, että sanojen yhdistelmät karkaavat minulta enkä tavoita niitä. Toisinaan taas kohtaan lauseita, jotka tuovat tuttuuden tunteen; näinhän se on. Kokonaisuus on kuitenkin kaunis ja ilmava. Ei helppo luettava, mutta ilahduttava. 

Kokoelma on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Reader, Why Did I Marry Him?

Charles Bukowski: Kirottujen nautinnot

 

Charles Bukowski: Kirottujen nautinnot

Englanninkielinen alkuteos Betting on the Muse (1996)

Suomentaneet Seppo Lahtinen ja Mikko Pihjalavirta

Sammakko 2015

159 s.

Helmet-lukuhaaste alkaa olla siinä vaiheessa, että muutamaan viimeiseen kohtaan joudun etsimällä etsimään kirjoja. Paljon olen tänä vuonna lukenut, mutta kovin monta kirjaa on ollut sellaista, ettei ole sopinut vapaina oleviin haastekohtiin. Bukowskin Kirottujen nautinnot kaivoin kirjaston tietokannasta kohtaan 30, "kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen". 

En ole aiemmin lukenut Bukowskilta mitään ja suhtauduin kirjaan vähän epäluuloisesti. Mielikuvani oli, että kirjailijan maine perustuu räävittömyyteen. Pelkäsin, että teksti on pelkkää ryyppäämistä ja naisten esineellistämistä. Onneksi olin väärässä! Ryyppäämistä on rutkasti ja vähän tappeluakin, eikä naisten muotoja tai muodottomuutta ohiteta. Tärkeämpää on kuitenkin tekstien miespäähenkilöiden sisäinen elämä. Heillä on milloin köyhyyttä, milloin itsemurha-ajatuksia, ja hetkessä he keksivät ongelmiinsa ratkaisun. Kun hetki menee ohi, elämä jatkuu usein niin kuin ennenkin. He toteavat että näin se nyt meni ja istuvat sohvannurkkaan olut- tai viskipullon kanssa. 

Osassa tekstejä naiset ovat isossa roolissa, mutta he ovat enimmäkseen ärsyttäviä. Hysteerisiä, irrationaalisia, itsekkäitä, rahanahneita. Samalla joidenkin touhu menee niin yli, että se naurattaa. Kuten novellissa "Mitä tapahtui rakastavalle ja nauravaiselle ruutukangasmekkoiselle tytölle?", jossa Diana kohtaa tukun vastoinkäymisiä auton renkaan puhkeamisesta vessan tukkiutumiseen. Reaktio kaikkeen on, että hän ei voi enää elää, ei kestä tällaista. Ja Harry vie autoa korjaamolle, hakee kaupasta karhupumppua, hakee kaupasta rättejä, hakee kaupasta pesuainetta, ja koko ajan taustalla Diana rääkyy. Lukijana minulla oli hyvin kaksijakoinen fiilis, toisaalta tunsin sääliä molempia kohtaan, toisaalta nauratti. Novelleissa pidin niiden yllättävästä yllätyksellisyydestä, jos niin voi sanoa. Ehkä odotin tavallista elämänmenoa, joten siksi on riemastuttavaa, että tavallisuudesta huolimatta novelleissa tapahtuu jotain odottamatonta, jotain minkä en arvannut tulevan. Hetkellisesti päähenkilö pääsee irti ennen kuin arki taas iskee kiinni. Runoista pidin myös, niissä on paljon pohdiskelua, todella painava sisältö. Niissä on lukijalle paljon ajateltavaa.

Älä anna

älä anna ihmisten olla

perustasi,

älä nuorten naisten,

älä vanhojen naisten,

älä nuorten miesten,

älä vanhojen miesten,

älä keski-ikäisten,

älä kenenkään heistä,

älä anna ihmisten olla

perustasi. 

sen sijaan

rakenna hiekalle, 

rakenna kaatopaikoille,

rakenna likakaivojen päälle,

rakenna hautausmaiden päälle,

rakenna jopa vetten päälle,

mutta älä luota ihmisiin.

(...)

Takakannen mukaan kirja "sisältää alkuteoksen kaikki 10 novellia ja valikoiman runoja". Sanamuoto on hämmentävä, jäin miettimään että onko alkuteos runojen osalta erilainen, onko siinä vain osa suomennokseen otetuista runoista vai kenties vain novellit? Koska jos suomennoksessa on samat tekstit kuin alkuteoksessa, miksi suomennoksen sisällyksestä mainitaan erikseen?

Oli miten oli, tykkäsin kokoelmasta huomattavasti enemmän kuin mitä ennalta odotin. Tunsin kuplivaa riemua lukiessani, on niin ihanaa yllättyä iloisesti. Kirottujen nautinnoista on postaus myös blogeissa Kirjattelua, Kirjavinkit ja No, But I Read the Book, ja niiden perusteella päättelin että tämä on siivompaa Bukowskia. Ehkä jossain vaiheessa uskaltaudun lukemaan häneltä muutakin. 

Lukuhaasteeseen kiireen takia puolipakolla valitut kirjat ovat usein huteja minun lukumakuuni, onneksi tämä oli poikkeus enkä joutunut kokeilemaan montaa kirjaa yhteen kohtaan. Otankin mielelläni vinkkejä vastaan kohtiin 19, kirjassa leikitään ja 22, kirjassa ajetaan polkupyörällä :) 

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

 

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

WSOY 2021

71 s.

Luin runokokoelman muutama päivä sitten, ja olen sen jälkeen yrittänyt jäsentää lukemaani. En tunne kuitenkaan päässeeni siinä erityisen pitkälle. Yhä vaan hihittelen lempikohdilleni, muistelen yllättäviä yhteyksiä, koen selittämätöntä riemua. 

Erämajan runoissa liikutaan metsässä, kohdataan eläimiä ja kasveja, erityisesti mustikoita. Kieli on leikkisää, kuitenkin sellaista että se pitää sisällön kasassa eikä sorru omaan näppäryyteensä. Se ei jätä lukijalle hölmistynyttä oloa vaan riemastumista siitä, että miksei kukaan ole keksinyt tällaista aiemmin. Se on elävää, saaden ainakin minut tuntemaan kuin olisin ihan oikeasti metsässä, kulkisin kosteilla alueilla saappaat jalassa, noukkisin mustikan sieltä täältä, kuuntelisin ja haistelisin. 

Tässä yksi kokonainen runo sekä muutamia pätkiä, kohtia joihin ihastuin erityisen paljon: 

Ja päivä nytkähti eteenpäin kuin bussi, se lähti pysäkiltä kohti seuraavaa.

Ihmiset heilahtivat vähän.

(...)

Kykin vielä tovin mitä se on mannerten mittakaavassa ei mitään.

Hyristen häärin lähteiden äärellä onko tämä yksityisalue.

Mies vaihtaa mäntyä asettelee jalkansa harkiten vaijerirataa.

Ei ole ranneketta minulla tavallaan eksyin tähän.

(...)

(...)

Elämä kantaa? Ei kannata kokeilla

siivetönnä lentää, miten tämän nyt selittäisi ja kenelle,

muurahaisella on kovin pienet korvat.

(...)

Ja jos minä seilaisin maailman meret, mutta en mustikoista tietäisi,

turhia olisivat tuulet ja purjeet, reelingit, mainingit ja merimieslaulut,

turhia sataman valot ja rommi, rantakapakoiden keinuvat hymyt.

(...)

Haluaisin saada kahvisi läikkymään, ilmestyn keittiöön höyhenten peitossa:

tiedä, olen telkkä. Älä pelkää, mutta läikytä vähän,

elämäsi siivekäs saapuu. 

Tämä on kokoelma joka ainakin minun kohdallani vaatii useamman lukukerran, enkä tiedä osaanko siltikään koskaan pukea sanoiksi tuntemuksiani. Olen ällistynyt, häikäistynyt, kertakaikkisen iloinen. Vaikka kieli on leikkisää, runot eivät ole sanoilla leikittelyä vaan mukana on vakavia asioita elämän eri puolilta, on yksinäisyyttä, pelkoa, kuolemaa, sopeutumattomuutta, vapauden kaipuuta. 

Olen nyt täällä metsässä on elämän ja tunteiden kirjo lämpimään metsänpeittoon kiedottuna. Se kutsuu lukijan mukaan fyysiseen ja psyykkiseen metsään, mielen- ja kielenmaisemaan. Ota kuppi mustikkateetä ja lähde mukaan!

Kokoelma on luettu myös blogissa Tuijata, Kulttuuripohdintoja.