Anna Koikkalainen: Yksinvaeltaja. Mitä olen oppinut tunturissa

 

Anna Koikkalainen: Yksinvaeltaja. Mitä olen oppinut tunturissa

Gummerus 2025

224 s.

En ole koskaan tehnyt yksin mitään monta päivää kestävää, en vaellusta enkä pitkää kävely- tai pyöräretkeä. Ehkä juuri siksi on erittäin kiinnostavaa lukea muiden kokemuksia. 

Anna Koikkalainen on tehnyt useita noin viikon kestäneitä yksinvaelluksia Lapissa. Kirjassa hän kertoo reissustaan ja siitä, millaista on olla yksin ja kohdata muita ihmisiä vain satunnaisesti. On täydellisiä hetkiä ihastuttavissa maisemissa mutta myös epävarmuutta ja koko touhun kyseenalaistamista. Isossa roolissa on ihmisen ja luonnon suhde. Kirkkaasti jää mieleen toteamus, että tunturit eivät tarvitse Koikkalaista mutta hän tarvitsee tuntureita. 

Nykyisin huomaan voimaantuvani ajatuksesta, että olen turhankulkija. Haluan vain asua vaelluksen kuplassa, maailmassa, jonka piirrän itse itselleni tunturit ääriviivoinaan. Herätä, vaeltaa, syödä, nukkua.

Yksinvaeltajalle aika on kokonaan omaa. Sitä raamittavat vain päivänkierto, valo ja pimeys. Yksinvaeltajana voin tehdä juuri sitä, mitä milloinkin huvittaa. Luen koko päivän teltassa. Makaan vain. Lasken, kuinka monta kertaa käki kukkuu. Kävelen hitaasti. Laulan. Haudutan teetä loputtomiin. Pohdin täydellisen telttapaikan kriteerejä. Tuudittaudun lintukonserttiin. 

Levon vastapainona saan tunturiretkillä tutkailla rajojani, niin ruumiillisia kuin henkisiä. Minua kiinnostaa tietää, mitä jaksan. En pidä vaelluksiani millään lailla äärimmäisenä urheiluna. Mutta tunturissa ratkon uudenlaisia ongelmia, joudun uudenlaisiin ponnisteluihin. Joudun kulkemaan teräväreunaisten kivien piikittämässä louhikossa, jossa pelkään kaatuvani. Joudun tekemään uupuneena päätöksiä, jotka määrittävät matkani kulun, jopa oman hyvinvointini. Joudun pinnistelemään jaksaakseni vielä viimeiset kilometrit- ja joskus vielä muutaman kilometrin noiden viimeisiksi luulemieni jälkeenkin, kun telttapaikkaa ei löytynytkään sieltä, mistä ajattelin. 

Päällimmäiseksi tunteeksi mieleeni jäi lohdullisuus. Vaellukselle voi lähteä, vaikka ei olisi huippukuntoon trimmattu. On ihan ok, suorastaan hyvä aloittaa vaellusura reitiltä, joka on kokonaan merkattu. Ei tarvitse suorittaa eikä tehdä urotekoja. Kokenutkin vaeltaja eksyy, Koikkalaisen tapauksessa eksyminen kuuluu asiaan eikä vaellus ole sama jos ei välillä ole vähän hukassa. 

Pidän kovasti kirjan rakenteesta. Jokainen luku on nimetty yhdellä sanalla, ja kyseisessä luvussa kerrotaan siihen liittyvistä asioista eri vaelluksilta. Yhtäkään reittiä ei kuljeta alusta loppuun, eikä mukana ole karttaa näyttämässä missä kaikkialla Koikkalainen on vaelluksillaan kulkenut. On paljon pohdintaa elämästä, luonnosta ja yksin olemisesta, ja käytännön vinkit ja ohjeet lomittuvat mukaan sujuvasti. Tulee olo että en lue retkeilyopasta vaan kokemuksia siitä, kuinka kokonaisvaltaista näennäisen yksinkertainen vaeltaminen on. 

Olen ihan fiiliksissä, ja se ehkä liittyy lukemisen ajankohtaan. Tulin toissapäivänä kotiin reissulta, jossa pyöräilimme ystäväni kanssa kaksi päivää Saariston Rengastiellä. Matkustimme yhdessä mutta olimme silti pyörien satulassa yksin. Lossi- ja lauttamatkat katkaisivat ajoa, mutta emme juuri jutelleet silloin vaan olimme omissa oloissamme. Päiväetapin jälkeen kävimme syömässä, illan makasimme majapaikassa ollen pitkiä aikoja hiljaa. En välttämättä uskaltaisi lähteä vaeltamaan tai pyöräilemään tai kävelemään moneksi päiväksi yksin, mutta olen onnekas että minulla on ystävä jonka kanssa mennä, ja jonka kanssa ei tarvitse koko ajan olla äänessä vaan molemmilla on hyvä olla silloinkin kun ollaan hiljaa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 22, "kirjan kannen pääväri on sininen tai kirjan nimessä on sana sininen". 

Yksinvaeltaja on luettu myös blogissa Kirjakaapin kummitus. 

Saana Nilsson: Suojeluenkeli. Supolaisen tarina uhkista, uskollisuudesta ja itsensä unohtamisesta

Saana Nilsson: Suojeluenkeli. Supolaisen tarina uhkista, uskollisuudesta ja itsensä unohtamisesta

Gummerus 2026

247 s. 

Suojelupoliisi. Supo. Salaista ja vielä salaisempaa. Tiedustelua, terrorismistorjuntaa, vakoilua. Maailma, jossa kirjallisuuden mukaan työskentelee superälykkäitä, ainakin kahdeksaa kieltä sujuvasti puhuvia ihmisiä, ehkä diplomaattien jälkeläisiä. Ja naiset ovat poikkeuksetta sekä nuoria että veretseisauttavan kauniita. Eikö? 

Ei. Saana Nilsson kumoaa nipun ennakkoluuloja ja kertoo miten asiat oikeasti ovat. Hän itse päätyi Supoon työharjoitteluun ihan tavallisena parikymppisenä poliittisen historian opiskelijana. Tuli ja jäi taloon, edeten arkistosta esikuntapäälliköksi. Hän kertoo kuinka talo on muuttunut vajaan parinkymmenen vuoden aikana, ja miksi hänestä on hyvä asia että mukana on entistä enemmän siviilitaustaisia työntekijöitä.

Kokoushuoneissa ei ole puhelimia eikä älykelloja, mutta supolainen voi somettaa, kertoa työstään podcastissa ja osallistua televisioituihin keskustelutilaisuuksiin. Tietenkin on rajattu mitä hän voi kertoa, ja totta on että talon sisällä kaikki eivät tiedä kaikkea, eivät edes korkeassa virassa olevat. Työssä on kova paine ja siihen on helppo upota. 

Joulun alla ampumaradalla järjestetään perinteinen kinkkukisa, jossa halukkaat saavat vuorollaan ampua maalitauluun. Parhaan tuloksen saanut ampuja saa palkinnoksi kinkun. Yhtenä jouluna minäkin osallistun kisaan. En ole koskaan ampunut, joten minua ohjeistetaan tarkasti ennen kuin otan aseen käteeni. Vaikka minulla on kuulosuojaimet, kauhistun kovaa pamausta. Laukaisun hetkellä ase potkaisee kädessäni ja säikähdän niin, että kyyneleet kihoavat silmiini. Osun maalitaulun kiinnityslankaan, ja koko taulu romahtaa lattialle. Kisaa vetävä työkaveri näyttää vielä pelästyneemmältä kuin minä, kun hän peruuttaa nostamaan maalitaulua. Ymmärrän hyvin, ettei hän selvästikään halua kääntää minulle selkäänsä. En saa lainkaan pisteitä suorituksesta, vaikka mielestäni koko maalitaulun pudottamisesta kuuluisi saada edes viipale kinkkua.

Uutena supolaisena yllätyin työyhteisön lämmöstä. Suojelupoliisi oli ulospäin näyttäytynyt kasvottomana ja kylmänä, mutta oikeasti kaikki olikin kotikutoista, pientä ja yksinkertaista. Oli paljon perinteitä, jotka toistuivat samanlaisina vuodesta toiseen. Talvisin järjestettiin rusettiluisteluita ja keräännyttiin yhdessä laskemaan mäkeä. Lucian päivänä viereisen koulun oppilaat tulivat laulamaan supolaisille. 

Kirjassa on paljon vakavia aiheita mutta myös huumoria. Tilannekomiikkaa mutta myös turhautumista riittää siinä, että monet tapahtumajärjestäjät eivät lainkaan tule ajatelleeksi että Suojelupoliisin edustaja voi olla nainen. Hämmästyin mutta samalla kuitenkaan en, että yhä useammin poliittiset päättäjät toivovat Supon muokkaavan analyysiään tai johtopäätöstään niin, että se sopii yksittäisen poliitikon mielipiteisiin ja käsityksiin. Se jos mikä olisi pelottavaa, jos näin tehtäisiin. 

Tosi mielenkiintoinen lukukokemus, joka toivottavasti herättää monet lukijat ajattelemaan. Yksi esimerkki on tuore Kankaanpään tapaus, jossa oikeus ei nähnyt riittävästi todisteita terrorismista mutta tuomitsi porukan muista rikoksista. Nilsson kysyy, oliko se epäonnistuminen, että terrorismiaikeita ei todistettu, vai oliko se sittenkin onnistuminen että tuomio tuli eikä mahdollinen isku toteutunut.  

 

Anni Kuu Nupponen: Auringonkuori

 

Anni Kuu Nupponen: Auringonkuori

Gummerus 2025

297 s. 

Ranska, 2050-luvun loppu. Laura on taiteilija, joka ei ole pystynyt maalaamaan neljään kuukauteen. Ei sen jälkeen, kun hänen pitkäaikainen ystävänsä Peter ilmoitti kuolinpäivänsä. Se päivä on tänään. 

Kuiskaustautia sairastava Peter on saanut kokeellisen hoidon avulla lisäaikaa, mutta nyt aika on lopussa. Hän ei kestä enempää, vaan on tilannut kyydin eutanasiaklinikalle. Viimeisen päivänsä hän haluaa viettää Lauran kanssa. He istuvat meren rannassa, käyvät seitsemän ruokalajin lounaalla, kiipeävät tykkikukkulalla. Heillä on kymmenen tuntia yhteistä aikaa. Sinä aikana he muistelevat yhteisiä seikkailujaan ja kohtaamiaan ihmisiä. 

Laura vaikeni, hän yritti hengittää.

"Me jäämme väreiksi auringonvaloon", Laura sanoi hyvin hiljaa. Hän oli yhä kiinni heidän täydellisessä päivässään ja tiesi että oli aika päästää irti. "Mutta minä tiedän ettei se mene niin."

Peter nousi. Laura tarrasi häntä kädestä kiinni, yritti vetää takaisin, hän ei pystynyt sanomaan mitään. Hänen kätensä oli turha ja voimaton, käsi joka ei osannut maalata eikä pelastaa ystävää. 

Peter tarttui Lauran käteen hellästi ja jäi seisomaan Lauran eteen. 

"Minun pitää nyt mennä", hän sanoi ja kaivoi taskustaan avaimen. "Tämä kuuluu sinulle. Tarvitset sitä että voit levittää tuhkani mereen."

Laura otti avaimen mitään sanomatta. Sormet puristuivat hetkeksi avaimen ympärille, se oli rosoinen ja viileä. 

"Haluatko takkisi takaisin?" Laura kysyi. "Se on kyllä alkanut tuoksua aivan minulta."

Peter vilkaisi olkansa yli ja nyökkäsi, ehkä häntä oli jo Lauran näkemättä kehotettu tulemaan, aikataulu oli julma ja joustamaton, koska vaikka Peter odottaisi vielä minuutin, vielä tunnin, hän lähtisi lopulta kuitenkin. 

Tämä on aivan järisyttävän koskettava ja viiltävän kaunis teos. Nupponen kuvaa surua kerrassaan upeasti; ei mitään vuolaita kyyneltulvia ja äänekästä ulinaa vaan "käsi joka ei osannut maalata eikä pelastaa ystävää". Nyt kun yhteinen aika on lopussa, Laura harmittelee heidän aiempia riitojaan ja turhautuu siihen että he riitelevät tänäänkin. Vaikka hän on surullinen ja vihainen, hän kokee että hänen pitäisi tänä viimeisenä päivänä pystyä olemaan täydellinen ystävä eikä tuhlata yhtään minuuttia mihinkään ylimääräiseen. 

Kuten edellisvuonna ilmestyneessä Sydänmeressä, myös tässä meri on voimakkaasti läsnä. Peter ja Laura istuvat tänään aallonmurtajalla katsomassa merta ja rahtilaivoja ja ovat aiemmin olleet usein rannoilla. Laura kuulee meren äänen, ja meri on antanut hänelle aiheita maalauksiin. Meri on ystävä, ei vihollinen. 

Auringonkuori on luettu myös blogissa Bibliofiilin päiväunia. 

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin

 

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin. Karhukaisista, toivosta ja pienuuden voimasta

Gummerus 2025

416 s.

Jos olet lukenut luontoaiheisia tietokirjoja tai katsonut televisiosta luontodokumentteja, olet saattanut ohimennen törmätä karhukaisiin, noihin ihmeellisen eläinmaailman ehkä kaikkein ihmeellisimpiin otuksiin. Olet saattanut kuulla, että ne selviävät tulivuoren kuumuudessa, merenpohjassa ja avaruuden tyhjiössä. Se mitä et ehkä tiennyt, on että edellä mainittu ei suinkaan päde kaikkiin karhukaisiin. Niitä on tuhansia eri lajeja, ja siinä missä yksi laji selviytyy yhdenlaisissa olosuhteissa niin toinen selviytyy toisenlaisissa. Yksikään ei selviydy kaikissa mahdollisissa ympäristöissä.

Suvi Auvinen luki lehdestä jutun Kuuhun päätyneistä karhukaisista. Hän paitsi liikuttui myös kiinnostui, syvästi molempia. Syväsukellus karhukaisten maailmaan vei hänet Puolaan symposiumiin, Saksaan pappien jäljille, Japaniin retkikunnan mukaan... Toisinaan karhukaiset tuntuivat karkaavan kauas hänen ulottuviltaan, toisinaan joku ihan muu asia toikin ne yllättäen takaisin lähelle. Etukäteen ei koskaan voinut tietää, mihin jokin johtolanka tai uusi ihmiskontakti johtaisi.

Vihdoin tuli eteen jotain, minkä ymmärsin: Edgecombe näytti kuvia karhukaisfossiileista. Vanhin tunnettu karhukaisfossiili oli noin 92 miljoonaa vuotta vanha ja se oli löytynyt meripihkaan jähmettyneenä. Tuoreempi fossiili, Beorn leggi -lajin edustaja, on noin 72 miljoonaa vuotta vanha. Miten alle millimetrin mittainen fossiili tulee edes löydetyksi? Miten sen ikä voidaan määrittää? Ja jos vanhimmat fossiilit ovat alle sata miljoonaa vuotta vanhoja, mistä tutkijat tietävät karhukaisia olleen olemassa jo 600 miljoonaa vuotta sitten? Kirjoitin mieleeni pullahtelevia kysymyksiä ylös ja toivoin, että löytäisin symposiumista vastaukset niihin. 

Koska Auvinen ei ole karhukaistutkija eikä luonnontieteilijä yleensäkään, hän uskalsi esittää kysymyksiä miettimättä mahtavatko ne olla tyhmiä. Olin ilahtunut siitä, kuinka avoimesti tutkijayhteisö otti hänet vastaan ja pyrki auttamaan. Auvisen innostus välittyy tekstistä. Hän on myös hyvin sitkeä ja periksiantamaton; monella olisi homma tyssännyt siihen kun pitää kääntää vanhaa saksankielistä fraktuuratekstiä englannin kautta suomeksi. 

Mistä näitä saksalaisia kristittyjä putoilee karhukaisten maailmaan kuin hyönteisiä Spallanzanin näyteastiaan? Kun pengoin karhukaisten ja tutkijoiden yhteistä historiaa, vastaan tuntui aina ennen pitkää tulevan vuosisatojen takaa saksalainen pappi tai munkki. 

Karhukaisjahdin rinnalla kulkevat kalvava ahdistus työuupuneesta ja masentuneesta puolisosta sekä painava huoli ilmastonmuutoksesta ja maapallon tulevaisuudesta. Onko puolisolla ja planeetalla toivoa tulevaisuudesta? Seuraako parempaa vaihetta aina uusi pudotus kuiluun?

Tosi mielenkiintoinen ja koukuttava kirja! 

Helmet-lukuhaasteeseen sijoitan tämän kohtaan 21, "kirjassa käydään museossa". Se olisi ehkä sopinut myös matkakertomukseksi tai kirjaksi jossa keräillään jotain. 

Fred Vargas: Varjojen tallaajat

 

Fred Vargas: Varjojen tallaajat

Ranskankielinen alkuteos Sur la dalle (2023)

Suomentanut Marja Luoma

Gummerus 2025

478 s.

Adamsberg-sarjan kymmenes osa vie komisario Adamsbergin kollegoineen pieneen Louviecin kylään Bretagnessa. Murhaa seuraa liuta muita, ja niin paikallispoliisi kuin Pariisin apuvoimat ovat kummissaan. Kuka halusi juuri nämä henkilöt hengiltä? Kylässä liikkuu runsaasti juoruja ja legendoja, joten totuuden kaivaminen niiden joukosta on vaikeaa. 

Onneksi poliisien keskinäinen yhteistyö toimii varsin sujuvasti, ja apua saadaan myös muualta. Pariisiin jäänyt poliisikollega Danglard on mitä mainioin tietopankki lähes asiassa kuin asiassa, ja paikallisista etenkin majatalon pitäjä Johan sekä varakreivi de Chateaubriand ovat tärkeitä.

- Hitto soikoon, Mercadet manasi, - nehän valtaavat koko talon. Ja pistävät asukkaat poskeensa. 

- Eivät suinkaan. Joskus ne puraisevat asukkaita, mutta niitä ei koskaan esiinny ihmisessä valtavia määriä. Kissan ja koiran kirpuille ihminen ei nimittäin ole ensisijainen saaliseläin, vaan vasta hätävara, jos muuta ruokaa ei ole tarjolla. Siksi tilanne muuttuu radikaalisti, jos lemmikki katoaa talosta. Jos se karkaa, eksyy tai kuolee. Siinä tapauksessa lattialla lymyävät nälkäiset kirput käyvät oman ensisijaisen saaliseläimensä puuttuessa ihmisen kimppuun jopa sankoin joukoin. Meitä siis kiinnostavat nyt sellaiset lemmikinomistajat, jotka eivät ole suojanneet kissaansa tai koiraansa kirppuja vastaan ja ovat syystä tai toisesta menettäneet lemmikkinsä. 

- Miten ihmeessä sinulla on noin laajat tiedot kirpuista? kysyi Noël. 

- Et kai ole unohtanut aikaa, jonka vietimme ruttoon liittyvän tapauksen parissa?

- Sitä ei vähällä unohda. 

- Silloin perehdyin kirppuihin, ei sen kummempaa. 

Tykkäsin muuten, mutta vähän oli liikaa tapahtumia. Loppupuolella mukaan tuli ihan uusia juttuja, minkä takia alkoi tuntua siltä kuin olisi lukenut jo ihan toista kirjaa. Laajennus oli ehkä ihan turha, eikä kirja olisi kärsinyt vaikka olisi ollut sata sivua lyhyempi. 

Erityisesti pidän lempeän lämpimästä huumorista. Vitsikkäät sanailut tuntuvat luontevilta ja saavat henkilöiden keskinäiset välit tuntumaan mutkattomilta. Tykkään myös siitä, että yhteistyö toimii eikä ole arvovaltataisteluita tai toisten kyräilemistä. Toimiva dekkari ei vaadi kliseisiä olosuhteita tai henkilöitä, Vargas jos kuka sen osoittaa. Hänen henkilöhahmonsa ovat persoonallisia, ja heistä on helppo pitää. 

Toivottavasti saadaan pian lisää Adamsbergin ja kollegoidensa seikkailuja!

Varjojen tallaajat on luettu myös blogeissa Tuulevin lukublogi ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. 

Douglas Preston & Lincoln Child: Kuoleman säkeet

 

Douglas Preston & Lincoln Child: Kuoleman säkeet

Englanninkielinen alkuteos Verses for the Dead (2018)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Gummerus 2025

351 s. 

Dekkariviikon neljäs postaus vie meidät omaperäisen FBI-agentin Pendergastin matkaan. Sarja on edennyt jo kuudenteentoista osaan. Harmillisesti Pendergastin tuttu työpari Vincent D'Agosta ei ole mukana, vaan uudeksi pariksi tulee agentti Coldmoon. 

Miamissa tapahtuu raaka murha, ja FBI lähtee hätiin. Pendergast toimii tuttuun tapaan eli ei piittaa ohjeista vaan rahaa syytämällä hankkiutuu paikalle ennen pariaan. Ja kuten ennenkin, hän tutkii, löytää ja näkee asioita, jotka muilta menevät ohi. Coldmoon saa katsella kummastuneena, kuinka Pendergast nuuskii nurmikkoa ja noukkii jotain näkymätöntä näyteputkiloon. 

Murhia tapahtuu kiihtyvällä tahdilla lisää ja lehdistö alkaa luoda painetta. Pendergastilla on niskassaan myös New Yorkin paikallistoimiston päällikkö, joka haluaa päästä oman tien kulkijasta eroon. Pendergastin ja Coldmoonin yhteistyö kuitenkin alkaa sujua, ja vähitellen he alkavat ymmärtää, kuka ja miksi irrottaa uhreita sydämiä ja jättää ne kirjallisuussitaattien kanssa haudoille. 

Coldmoonin pohtiessa Pendergast oli lähtenyt kävelemään sillalle yksin, kädet taskussa. Toisessa päässä hän äkkiä pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Coldmoonin valtasi taas erikoinen tunne siitä, että Pendergast odotti jotain. Hän karisti sellaiset ajatukset mielestään: olipa Pendergastilla tekeillä mitä tahansa, se ei voinut olla merkillisempää kuin makaaminen monta tuntia liikkumatta hotellivuoteella Mainessa. Pendergastin omituinen käytös - "Pendergastin mystiikka", josta Pickett oli häntä varoittanut - ei tehnyt häneen suurtakaan vaikutusta.

Vartija Solomon oli alkanut selittää jotain. Coldmoon havahtui kuuntelemaan, mutta tajusi, että aiheena olivat säätiedotus ja tuleva lumisade. Hän vajosi taas mietteisiinsä. Pendergast oli tulossa takaisin. Melkein heidän luokse päästyään hän kääntyi katsomaan vielä kerran sillalle. Pieneksi hetkeksi hän tuntui jähmettyvän paikoilleen, ja Coldmoon oli varma, että kuuli hänen vetävän terävästi henkeä. Sitten hän kuitenkin kääntyi taas muiden puoleen yhtä ilmeettömänä kuin aina ennenkin, ja äskeinen hetki - mikä se sitten lieneekin ollut - oli ohi. 

Tuttua tekemistä, mutta mielestäni ei yhtä hyvä kuin aikaisemmat osat. Kaipasin D'Agostaa ja sen myötä sitä, että he Pendergastin kanssa keskustelisivat jutusta Pendergastin kartanossa. Tai siis että ensin mainittu esittelisi jos jonkinlaisia teorioita jotka jälkimmäinen perustellusti kumoaisi. Nyt toisilleen vieras tutkijakaksikko on jatkuvasti liikkeellä paikasta toiseen, ja koska heillä ei ole luottamuksellista suhdetta niin he eivät juuri jaa ajatuksiaan jutusta. Pendergastin kartanossa viivähdetään hetki vain tarinan alussa, joten sieltä tutut hahmot loistavat poissaolollaan. Lukijana tuli vähän sellainen olo kuin olisin ollut tuuliajolla. Hiukan annan kritiikkiä myös sille, että jossain aiemmassa tarinassa on jo oltu suoalueella niin miksi sellainen on taas mukana. 

Tämä on ilmestynyt jo vuonna 2018, onkohan kirjailijakaksikolla jo monta uutta osaa suomennosta odottamassa. Jos näitä vielä tulee, niin luen kyllä nekin. 

Natasha Lester: Fitzgeraldin suudelma

 

Natasha Lester: Fitzgeraldin suudelma 

Englanninkielinen alkuteos A Kiss from Mr Fitzgerald (2016)

Suomentanut Jenni Perälä

Gummerus 2024

399 s. 

1920-luku. Concordissa asuva Evelyn Lockhart joutuu tiukan paikan eteen. Hän on opiskellut kirjallisuutta ja odotettavissa on kosinta, mutta Evie sydän vie kohti lääkärinopintoja. Tie lääkäriksi tulisi kuitenkin olemaan äärettömän vaikea, eikä perhe voi hyväksyä sellaista valintaa. Sitten sattuu kaksi erillistä tapahtumaa, joiden jälkeen Eviellä ei ole vaihtoehtoja: hänestä on tultava synnytyslääkäri. 

Avukseen hän saa rouva Whitmanin, naisen joka osoittautuu yllättävän avarakatseiseksi ja viisaaksi. Rouvan toinen poika Charles sai Evieltä pakit, mutta toinen poika Thomas saa sydämen läpättämään. Thomasin ja tämän äidin tuella Evie uskaltaa aloittaa elämän New Yorkissa. Opiskelu on kallista, ja sen rahoittaakseen Evie päätyy laulamaan ja tanssimaan revyyssä. Hän on siis kaikin tavoin sellainen nainen, jota seurapiirit eivät voi hyväksyä. Hän ei piittaa, vaan tekee kaikkensa saavuttaakseen unelmansa. Paljon se vaatii, sillä koulu ja sairaala ovat molemmat miesten valtakuntia, eikä niissä naisella ole juurikaan oikeutta näkyä ja kuulua. 

Evien ja pöydällä makaavan tytön välillä ei ollut muuta kuin sattuma ja olosuhteet. Siksi Evien oli pysyttävä vaiti. Jos hän käskisi huutaen kaikkia tukkimaan turpansa, häntä pyydettäisiin poistumaan eikä hänestä tulisi lääkäriä. Hän ei pääsisi auttamaan ja puolustamaan tyttöjä, joiden kohtalolta oli itse pelastunut vain Herran armosta. 

Hän katseli keskittyneenä tohtori Kingsleytä ja painoi jokaisen toimenpiteen yksityiskohdat mieleensä. Siten hän oppi kaiken. Hän opetteli jokaisen vaiheen ulkoa. Myöhemmin hän kirjoitti vaiheet muistiin ja piirsi kaavioita. Kertasi piirroksia, kertasi muistiinpanojaan, kuvitteli suorittavansa toimenpiteet itse. Käytännön taidoistaan hänellä ei ollut aavistustakaan. 

Sen tähden Evie oli collegessa tai sairaalassa aamuseitsemästä iltakuuteen ja tanssi Ziegfeldillä iltakahdeksasta melkein keskiyöhön. Sen tähden hän ei mennyt iltaisin ulos eikä tehnyt muuta kuin tarkkaili, oppi ja opiskeli ja tienasi juuri ja juuri tarpeeksi voidakseen tarkkailla, oppia ja opiskella lisää. Kaikkien niiden naisten tähden, joiden kasvot täyttivät hänen unensa ja jotka olivat onnettomuudekseen päätyneet tilastoihin: äidiksi tuleminen oli naisten toiseksi yleisin kuolinsyy heti tuberkuloosin jälkeen. Unissaan Evie sai vihdoin luvan antaa jokaiselle äidille muutakin kuin vain sydämensä; hän antoi heille kättensä taidon. 

Noista ajoista on vain sata vuotta! Onneksi paljon on muuttunut sen jälkeen. Evie tosin on ajan mittapuulla poikkeuksellinen; hän saa sekä uran että perheen, vaikka molemmat vaativat isoja uhrauksia. Välillä on varsin karmaisevaa lukea, kuinka epäkunnioittavasti mieslääkärit kohtelevat synnyttäviä naisia, silloinkin kun nämä ovat naimisissa ja kenties äitejä jo ennestään. Järin suurta kiinnostusta heillä ei tunnu olevan myöskään syntyviä lapsia kohtaan. Muulla ei ole väliä, kunhan pääsee esittämään pätevää. 

On kiinnostavaa lukea tarinoita rohkeista naisista, heiltä jotka toimivat toisille tienraivaajina. Yhtään ei haittaa, että Evie on fiktiivinen hahmo eikä historian ensimmäinen lääkäriksi opiskeleva nainen. Hänen tarinansa on silti merkityksellinen ja koskettava. Ei tajunnanräjäyttävä, mutta lukemisen arvoinen.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 44, "kirjassa hoidetaan ihmistä".

John Ajvide Lindqvist: Veteen kirjoitettu

 

John Ajvide Lindqvist: Veteen kirjoitettu 

Ruotsinkielinen alkuteos Skriften i vattnet (2022)

Suomentanut Laura Kulmala 

Gummerus 2024

486 s. 

Kauhukirjailijana tunnettu John Ajvide Lindqvist on aloittanut dekkarisarjan, ja pätevästi onkin sen tehnyt. Tunnustan jännittäneeni, onko kirjassa kauhuelementtejä tai jotain yliluonnollista, mutta ei. Hyvä niin. 

Julia Malmros on entinen poliisi, nykyinen menestyskirjailija. Taustatyötä tehdessään hän tutustuu puolta nuorempaan Kim Ribbingiin, ja heille kehittyy suhteen tapainen. He viettävät yhdessä juhannusta, kun yhtäkkiä lähistöltä kuuluu laukauksia. He ryntäävät naapurisaareen, jonka Julia tietää kuuluvan Olof Helanderille, liikemiehelle jonka hän on tuntenut lapsesta asti. Saaresta löytyy monta ruumista ja yksi eloonjäänyt. 

Julia ja Kim ajautuvat tutkimaan tapausta, olemaan amatöörietsiviä. Sana, jota Julia on inhonnut mutta jonka hän nyt toteaa olevan oikein käyttökelpoinen. Hänen ex-miehensä Jonny on poliisi ja johtaa tutkintaa, joten jonkinlaista vastentahtoista yhteistyötä on luvassa. Tapaus osoittautuu monitahoiseksi, sillä siinä on viitteitä niin kansainvälisyydestä kuin eri rikoslajeista. 

Julia ja Kim vetivät veneen rantaan noin kymmenen metrin päähän laiturista, jotta eivät sotkisi jälkiä. Samalla kun talon nurkan takaa ilmestyi pari naapuria, Julia otti puhelimensa, soitti 112:seen ja kertoi jokseenkin vakaalla äänellä, mitä näki. Hän pyysi hätäkeskuspäivystäjää pysymään linjalla ja meni iäkkään pariskunnan luo. He tuijottivat laituria päätään pudistellen.

"Näittekö, mitä tapahtui?" Julia kysyi.

Mies, jolla oli kalju päälaki ja ohimoilta sojottavat valkoiset hiukset, osoitti laiturin suuntaan käsi täristen. "Tuolta tuli vene. Moottorivene. Siinä oli kaksi ihmistä. He ampuivat. Ampuivat... ja ampuivat ja..."

"Näitkö, millainen vene se oli?"

"Se taisi olla... Buster. Alumiinivene. Vai mitä sanot, Vera?"

Vera ei sanonut mitään, vaan pudisteli vain edelleen päätään, joten Julia välitti miehen tiedot hätäkeskuspäivystäjälle ja lisäsi, että mikäli ammuskelijat eivät olleet viskanneet aseitaan mereen, he olivat todennäköisesti aseistautuneita ja vaarallisia. Päivystäjä vastasi, että tekijöistä annettaisiin etsintäkuulutus, ja pyysi Juliaa pysymään rikospaikalla. Julia työnsi puhelimen taskuunsa ja käänsi vastahakoisesti katseensa kohti laituria. Näky sai hänet hätkähtämään. "Kim! Mitä sinä teet?"

Kun kuvio alkoi muuttua kansainvälisemmäksi ja lonkeroita tuli yhä vaan lisää, aloin jännittää putoanko kyydistä tai muuttuuko tarina tylsäksi. Turha huoli, onneksi. Ajvide Lindqvist pitää langanpäät käsissään eikä päästä niitä sotkeutumaan. Kansainvälisiä tahoja ei ole liikaa, ei myöskään henkilöhahmoja kaikkinensa. Minun oli yllättävänkin helppo pysyä kärryillä siitä, kuka on kytköksissä keneen ja millä tavalla. 

Tykkäsin kovasti Juliasta ja Kimistä, he ovat kertakaikkisen mielenkiintoinen etsiväpari. Harvoin on näinpäin, että nainen on puolet vanhempi. Julia on kirjailija, mutta poliisitausta takaa sen että hän touhuaa järkeviä asioita eikä säntäile suinpäin sinne tänne. Kim on arvoituksellisempi hahmo, mutta kirjan mittaan lukija päästetään sisälle hänen traumoihinsa. Lukija siis tietää enemmän kuin Julia, jolle Kimin käytös on toisinaan hämmennystä aiheuttavaa. 

Oikein mainio dekkariavaus, aion ehdottomasti lukea seuraavatkin osat. Maahan kätketty on ilmestymässä huhtikuussa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 18, "kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa".

Veteen kirjoitettu on luettu myös blogeissa Kirjarouvan elämää, Kaksi sivullista ja Kirjavinkit. 

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

 

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

Norjankielinen alkuteos Kniven i ilden. Ruijan rannalla - Sanger fra Ishavet (2022)

Suomentanut Aki Räsänen

Gummerus 2024

368 s. 

Vuonna 1859 Priita-Kaisa pakkaa poikansa Aleksin ja Heikin mukaan ja lähtee Sodankylästä kohti Pykeijaa. Kahden aviottoman lapsen äitinä hän on joutunut häpeään ja aikoo aloittaa alusta muualla. Matkanteko katkeaa muutamaan otteeseen, yleensä pitkäksi aikaa, sillä Priita-Kaisaa tarvitaan parantamaan vammoja. Hän kokee olevansa parempi eläinten kanssa, mutta tunnistaa usein myös ihmisten vaivat. 

Kun kolmikko lopulta saapuu raskaan taipaleen jälkeen Näytämöön, Priita-Kaisan suunnitelmat menevät uusiksi. Hän oli ajatellut löytävänsä kalastajan aviomiehekseen, mutta rakastuukin ukkomieheen. Suhde on julkinen salaisuus, josta he Mikon kanssa joutuvat maksamaan. Ja vaikka tie lopulta vie Pykeijaan, ei siellä ole helpompaa. Elämä kalansaaliiden ja säiden armoilla on kovaa, vuodesta toiseen. Mutta rakkaus lämmittää, eivätkä sentään ihan kaikki ihmiset ole heitä vastaan. 

Kaikkiin paikkoihin olen halunnut lähteä. Kaikki polut, kaikki tähdet, kaikki revontulten lieskat ovat johtaneet minua kotiin, kaikki merkit, kaikesta voi päätellä jotain, kaikki sinertää, jokainen suo, jokainen kallio, jokainen mutka, jokainen lampi. Kaikki se tuohi, mitä olen repinyt, on toiminut karttana sille joka osaa lukea, kaiken olen lukenut, kaikki polut ja risteykset olen löytänyt, jopa ne joita en ymmärtänyt.

Mutta tuo tuolla.

Meri.

Se ei vedä minua puoleensa.

Mereltä minä sulkeudun. 

- En uskonut, että se olisi tällainen, sanon hänelle, joka seisoo juuri näköpiirini laidalla. 

- Mitä Priita-muori uskoi?

- Mitäkö minä uskoin?

- Mitä Priita-muori uskoi merestä?

Miehen käsivarret saavat otteen, käsivarret kylkiluiden ympärillä, käsivarret jotka purkavat kiinnitysköyden, nuo käsivarret kun ne pitelevät, miten ne sopivatkaan minun pitelemiseeni, ne vain pitelevät, ne tekevät sen mielellään, kuin olisin vanha nainen, kuin särkyisin helposti, kuin olisin arvokas. 

Odotin kirjalta paljon ja se osoittautui juuri niin hyväksi kuin olin ajatellut. Elämä on niukkaa ja jokainen tekee elantonsa eteen sen mitä on tehtävä. Ihmissuhteet eivät ole koukeroisia vaan melko suoraviivaisia. Asioista puhutaan suoraan, kaunistelematta. Taustalla on vahva usko pikkuväen voimaan, ja pienillä rituaaleilla yritetään saada niin suojaa kuin helpotusta. 

Ihmisten nimissä tahdoin mennä välillä sekaisin, sen verran monta Mikkeliä, Priitaa, Heikkiä ja Kreetaa tavataan. Nimissä on kuitenkin yleensä mukana talon tai suvun nimi tai henkilön ominaisuus, joten äkkiä pääsee jyvälle kenestä kulloinkin on kyse. 

Kirja avaa Ruijan rannalla -sarjan. Mielenkiinnolla odotan, kuinka monta osaa saamme vielä lukea Priita-Kaisan ja Mikon elämästä.  Miten heidän suhteensa jatkuu? Entä Priita-Kaisan suhde lapsiinsa? Onko edessä hyviä kalavuosia vai tuleeko elämästä entistä vaikeampaa? 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 7, "kirjassa rakastutaan". 

Jäämeren laulu on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Kirjareppu. 

Åsne Seierstad: Afgaanit

 

Åsne Seierstad: Afgaanit

Norjankielinen alkuteos Afghanerne

Suomentanut Onerva Kuusi

Gummerus 2023

496 s.

Naistenviikkohaasteen toinen kirjani ei sekään ole helppoa ja kaunista luettavaa, päinvastoin. Luin Afgaaneja kauan, oli pakko pitää taukoja välissä. Kolmen päähenkilön tarinat ovat erittäin kiinnostavia ja eläväisesti kuvattuja, mutta koska elämä Afganistanissa on niin rajoitettua ja väkivalta on niin arkista, lukeminen oli raskasta. 

Jamila on syntynyt 1970-luvun puolivälissä, Bashir 1980-luvun lopussa ja Ariana vuosituhannen vaihteessa. Seierstad kertoo heidän kaikkien tarinan lapsuudesta aikuisuuteen. Hän on tavannut heidät sekä heidän perheenjäseniään, ja haastattelujen kautta hän pystyy rakentamaan tarkan kuvan kunkin elämänpolusta. Mielestäni kolmeen henkilöön keskittyminen tuo asiat paljon lähemmäs lukijaa kuin jos asioista kerrottaisiin yleisellä tasolla. 

Jamila on sairastanut polion, minkä vuoksi hänen toinen jalkansa ei toimi. Viisivuotiaana hän näki veljentyttärensä yritykset nousta ensin seisomaan ja sitten kävellä, ja päätti kokeilla samaa. Se avasi hänelle maailman ihan eri tavalla. Menestyvä liikemiesisä ei olisi halunnut päästää Jamilaa kouluun, mutta suostui kun ymmärsi että tyttären avioliitto ei välttämättä toteudu ollenkaan. Koulutuksen myötä Jamilasta tuli naisten oikeuksien puolesta taistelija ja järjestötyöntekijä. Mutta kuten niin moni muu, myös hän joutui lähtemään maanpakoon päätyen Norjan kautta Kanadaan. 

Bashir on halunnut pienestä asti Taliban-taistelijaksi. 12-vuotiaana hän karkaa koulutusleirille, ja sieltä alkaa hänen nousunsa kohti komentajan uraa. Vaimot rakentavat tienvarsipommeja yhtä luontevasti kuin laittavat ruokaa. Nuoret miehet ovat joko taistelijoita tai itsemurhapommittajia. Sittenkin kun Nato-joukot ovat poistuneet maasta, Bashir haluaa lisää sotaa. Olisiko Pakistanin aika kukistua?

Ariana on syntynyt länsimielisen hallinnon aikana, ja hänen nuoruuteensa kuuluvat Netflix ja Justin Bieber. Luokkansa parhaana oppilaana hänelle on tie auki oikeustieteen opintoihin. Kun opinnot ovat loppusuoralla, Taliban palaa valtaan. Ensin on epävarmaa, avataanko yliopistoja naisopiskelijoille ollenkaan, ja kun ne lopulta avataan ovat säännöt hirvittävän tiukat. Arianan elämä muuttuu täysin, kun työskentelymahdollisuudet katoavat eikä jäljelle jää mitään muuta kuin järjestetty avioliitto.

Naisten arkipäivä kului korkeiden savimuurien sisäpuolella. Sisällä he syntyivät ja sisällä he myös kuolisivat. Nainen poistuisi kodistaan ainoastaan kaksi kertaa elämässään, ja kummallakin kerralla valkoisiin puettuna: Kun hänet vastanaineena kannettiin aviomiehensä kotiin. Ja kun hänet kannettiin ulos arkussa, kuolinvaatteeseen puettuna. 

(...)

Nuo viisi tyttöä olivat hädin tuskin täyttäneet kahtakymmentä. He kuuluivat oikeustieteen opiskelijoiden parhaimmistoon. Vaikka koejakso oli vasta puolivälissä, se oli jo ohi. He tiesivät, ettei kukaan, yksikään heistä, pääsisi koskaan tekemään unelmatyötään tuomarina, syyttäjänä, puolustusasianajajana, liikejuristina. 

Myöhemmin Ariana kirjoitti päiväkirjaansa:

"Me olemme arvottomia. Kukaan ei arvosta ponnistelujamme. Me emme ole mitään."

(...)

Vietettyäni talossa jonkin aikaa vaikutelmani oli, että tyttöjen tahtoa taivutetaan sen verran hitaasti, että myös vastustus vähenee asteittain. Nelivuotias Hoda oli esimerkiksi verrattain samanlainen kuin muut tapaamani neljävuotiaat. Riehakas, peloton, leikkisä, kekseliäs. Talon kahdeksanvuotiaat olivat jo peittäneet itsensä, he istuivat päät painettuina, pelkäsivät sanovansa jotain väärin. Ainoa asia, mitä he kertoivat toivovansa, oli oppia Koraani ulkoa. Kun kysyin, oliko heillä muita toiveita, mitä tahansa, he pudistivat vain päätään. 

Kammottava kirja, joka on kuitenkin ehdottoman tärkeä ja lukemisen arvoinen. Suren etenkin Arianan puolesta, olisin toivonut että hän olisi paennut maasta ennen häitään, ettei hän olisi joutunut hautaamaan haaveitaan ja alistumaan. Valtaisa kontrasti on myös maahan jääneiden ja Jamilan mukana Norjaan muuttaneiden lasten elämässä. On hirvittävää ajatella, millaista elämä on naisilla ja lapsilla Afganistanissa. Toivoisin että he kaikki pääsisivät pois. Nyt kun Taliban on kieltänyt koulunkäynnin muilta kuin alakouluikäisiltä tytöiltä, ei pian ole esimerkiksi naislääkäreitä. Saavatko naiset hoitoa pian ollenkaan vai ovatko samaanien varassa? Yksi surullisimmista tapauksista on 14-vuotias leski, joka naitetaan anopin poikapuolelle jotta hän jää taloon. Tytöt saatetaan kihlata jo nelivuotiaina, ja teiniäitiys on tavallista. Jotkut saavat tavata tulevan aviomiehen ennen häitä, mutta harvalta kysytään haluaako hän tämän kanssa naimisiin vai ei. Koulutusta pidetään turhana, tyttö on ennen muuta tuleva vaimo ja kaikki muu on haihattelua. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 44, "tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen". Kirja joka maasta -haasteeseeni saan Afganistanin. 

Ulla-Lena Lundberg: Leo

 

Ulla-Lena Lundberg: Leo

Ruotsinkielinen alkuteos Leo (1989)

Suomentanut Leena Vallisaari

Gummerus 2015

405 s. 

Voi jestas, että minä sitten tykkään Ulla-Lena Lundbergin kirjoista! Leo on täyteläinen kuvaus Ahvenanmaasta 1800-luvulla, elämästä jossa laivat tuovat vaurautta mutta ajoittain myös surua, elämästä jossa lapsikuolleisuus on suurta mutta jossa syntyy paljon uutta elämää, elämästä jossa omaan kohtaloon ei aina voi vaikuttaa muuten kuin sopeutumalla.

Erik Petter jää orvoksi 14-vuotiaana ja saa perinnöksi isän velat. Hän toteaa nopeasti, että ei halua pyörittää tappiollista tilaa. Huutokaupalla hän hankkiutuu eroon kaikesta ylimääräisestä tavarasta, ja vähän kerrassaan onnistuu vakuuttamaan velkojat selviytymisestään. Maatilan sijasta hän keskittyy merenkulkuun. Vuosien ja vuosikymmenien kuluessa Erik Petteristä tulee menestyvä laivanvarustaja.

Tarinaa seurataan myös Erik Petterin tyttären Kristinan näkökulmasta. Tämä on neuvokas kuten isänsä, mutta naisen vaikutusmahdollisuudet jäävät puolison valintaan ja kodinhoitoon. Oman näkökulmansa esittää myös Kristinan mies Carl Gustaf, joka toimii kapteenina Erik Petterin laivoilla. Minäkertojana kautta koko kirjan on Carl Gustafin setä, Erik Petterin ikätoveri Leander. 

Kylä on tässä. Yhteensä täällä on kaiketi sata ihmistä ja satakunta elukkaa. Jos kaikki ihmiset ja kaikki elukat päästäisivät yhtaikaa ilmoille huudon, joka meihin on kertynyt, maailma ratkeaisi liitoksistaan. Kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu kuitenkin tipoittain ja erillään, ja me pidättelemme huutoa niin kauan kuin pystymme. Itsehillintä se luo järjestyksen ja tavat ja pitää maailman pystyssä-

On taloja ja ulkorakennuksia ja viuhtovia myllyjä ja peltoja, jotka näyttävät iäisiltä. Kaikki kuluu ja maatuu, ja alituisella kolkuttelulla sitä rakennetaan ja uudistetaan. Se tapahtuu kumminkin aina vähä vähältä, eikä kaikki koskaan ole täysin maan tasalla; ikuinen kolkutus se pitää maailman koossa.

Vain jonkun yksittäisen kerran jonkun sydämestä kuuluu sellainen huuto, että ilmestyy halkeama ja jokin sortuu maan tasalle. Kolkutus lakkaa ja kylä aukaisee suunsa. Siitä ei lähde parkaisua vaan supinaa ja puhetta, siunailua ja kauhistelua, joka sitoo maailman yhteen.

Kerrassaan hieno tarina! Surun ja ilon, menetyksen ja menestyksen vuorottelu pitää lukijalla tunteet pinnassa koko ajan. Henkilöhahmot kasvavat nuoruudesta aikuisuuteen ja jotkut vanhuuteen asti, ehkä juuri sen takia he ovat helposti lähestyttäviä ja heihin kiintyy lujasti.  Lundberg kirjoittaa todella eläväisesti, niin että lukija tuntee olevansa mukana tarinassa, olevansa yksi kyläläisistä.

Tämä on trilogian avausosa, mutta toimii yksittäisenä kirjana erinomaisesti. Tarina on kokonainen; se kattaa yli puoli vuosisataa joten mikään ei jää häiritsevän paljoa kesken lopussa. Seuraavissa osissa keskityttäneen myöhempiin sukupolviin. 

Leo on luettu esimerkiksi blogeissa Mannilainen, Jokken kirjanurkka ja Kirjan jos toisenkin.

Helmet-lukuhaasteessa täytän kohdan 37, ”kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole”.

Aslak Nore: Meren hautausmaa

 

Aslak Nore: Meren hautausmaa

Norjankielinen alkuteos Havets kirkegård (2021)

Suomentanut Aki Räsänen

Gummerus 2023

480 s. 

Aslak Noren ensimmäinen suomennos kiinnosti esittelytekstin perusteella kovasti. Kun aloin sitä lukea, olin ensimmäiset sata sivua hämmentynyt. Missä ovat takakannessa mainitut Hurtigrutenin haaksirikko vuonna 1940 ja kadonnut käsikirjoitus nykyhetkessä? Miksi tarina alkaa Libanonista ja miksi vähän myöhemmin ollaan jossain päin Lähi-itää? Tarinan edetessä kaikki aikakaudet ja paikat sitten kyllä limittyvät yhteen ja antavat selityksen ihmettelyihini. 

Falckin suku on jakautunut kahteen haaraan. Isoisä Thorin ensimmäisestä avioliitosta syntyi Per, ja tämä sukuhaara on asettunut Bergeniin. Toinen avioliitto Veran kanssa synnytti Olavin, joka asuu pääkaupunkiseudulla ja on toisen sukuhaaran mahtimies. Entinen ministeri on nyt SAGA-säätiön voimahahmo, jolla on yhä valta hyppysissään. Kun Vera tekee itsemurhan, siitä käynnistyy pitkä ja monitahoinen tapahtumaketju. 

Veran lapsenlapsi Sasha kuulee kadonneesta käsikirjoituksesta ja kiinnostuu sukunsa historiasta. Vuoden 1940 haaksirikko oli yksi merkittävä tapahtuma, mutta jotain on tapahtunut myös vuonna 1970. Mitä salaisuuksia suvussa on piiloteltu kaikki vuosikymmenet? Onko mahdollista kaivaa kaikki esiin? Ja onko mahdollista, että esiin tulee jotain sellaista, jonka olisi ollut parempi pysyä piilossa? 

"Vera kirjoittaa aika isoista asioista", Johnny sanoi. "Etenkin sinuun ne varmaan vaikuttavat voimakkaasti."

Sasha nyökkäsi. "Tavallaan minusta tuntuu, että lukiessani opin tuntemaan isoäidin ensimmäistä kertaa. Mutta vaikka ymmärrän häntä nyt paremmin, on monia asioita, joita en tajua."

"Kuten sitä, että hän vihasi miestään?"

"Esimerkiksi, vaikka minusta onkin aina tuntunut siltä, kun Iso-Thorista on puhuttu. Ja se, että hänen äitinsä on kuollut jo kaksi vuotta ennen matkaa. Niin pitkälti kuin muistan, suvussa on kerrottu tarinaa, että Vera lähti pohjoiseen perheensä kanssa hyvästelläkseen sairaan äitinsä. Mitä sodan aikana tapahtui? Tiedän vain, että Vera pääsi Ruotsin puolelle vuonna 1944. Isä oli liian pieni muistaakseen sitä. Ne vuodet ovat valkoinen läikkä kartalla."

Johnny imaisi posket lommolla savukettaan. "Oletko varma, että haluat jatkaa tätä?"

"Mitä tarkoitat?"

"Kyse on sinun suvustasi, ei minun."

"Aikalaistodistajat ovat poissa. Jos näihin asioihin joskus saadaan selvyys, niin nyt. Olen varmempi siitä nyt kuin ennen käsikirjoituksen lukemista."

"Sitten emme saa jäädä junasta", Johnny sanoi ja näpäytti puoliksi poltetun tupakkansa lumikinokseen juuri ajoissa ojentaakseen Sashalle kätensä ennen kuin ovi sulkeutui ja juna liukui hitaasti asemalta.

Olen myös lukemisen jälkeen hiukan hämmentynyt. Sukusalaisuuksien selvittäminen on kyllä mukaansatempaavaa, mutta tuntuu että tarinassa on liikaa tavaraa. Mukana on niin natseja, Afganistania, Kurdistania, vankilaa, elämäkertaprojekti... Ihmisiä on runsaasti, ja osa heistä jää todella etäisiksi, kuten Sashan sisko Andrea tai HK, josta en kirjan luettuanikaan tiedä että kuka hän oikein on. Jotkut henkilöt esiintyvät matkan aikana kerran pari lyhyesti, kunnes selviää että oikeasti heidän merkityksensä tapahtumakulkuun on tosi iso. Suurin ongelmani taitaa olla se, että en pidä päähenkilöstä. Mielestäni Sashan käytös on koko ajan jotenkin töykeää. 

Instagramista luin jostakin postauksesta että Meren hautausmaa aloittaa Falckin suvusta kertovan sarjan, kirjassa sitä ei sanota mutta näin todella voi olla. Toivottavasti seuraava osa on Perin pojan Hansin elämästä, hänellä on isohko rooli tässä kirjassa ja hänen seurassaan viettäisin mielelläni enemmän aikaa. Hän tuntuu koko porukan inhimillisimmältä; vähiten kierolta ja omahyväiseltä. 

Tämä on luettu myös blogissa Luetut.net.

Anni Kuu Nupponen: Sydänmeri

 

Anni Kuu Nupponen: Sydänmeri

Gummerus 2023

382 s. 

Rakastan merta, joten ehdottomasti halusin tarttua merenvartijasta kertovaan kirjaan. 

Seitsemänkymppinen Maria on ollut viimeiset 17 vuotta maan vanki. Aiemmin hän teki töitä meriekologina, ja siinä ohessa merenvartijana pystyi taltuttamaan myrskyt. Mutta vuoden 2024 jättimäisessä myrskyssä hän teki kauhean virheen ja on maksanut siitä kaikki nämä vuodet. Hän ei pääse uimaan mereen riittävän usein, joten hän kärsii kehossaan kovia kipuja. Suolainen ruoka ja juoma eivät riitä helpottamaan kipuja. 

Kun instituutti pyytää häntä mahdollisen merenvartijaoppilaan kouluttajaksi, Maria empii mutta suostuu. Elämä merenvartijana on yksinäistä; heitä on rajallinen määrä ja he joutuvat usein piilottamaan asioita ja jopa valehtelemaan muille ihmisille. Harva muu kuin merenvartija laittaa kahviin suolaa tai pystyy hengittämään sekä ilmaa että merivettä. Maria opastaa Miguelia löytämään oman sydänmerensä, paikan josta otettu vesi antaa kaikkein eniten voimaa. Hän opettaa Miguelin kuuntelemaan merta, nostattamaan aaltoja, tyynnyttämään myrskyjä. Kaksikon välinen side on niin voimakas, että he päätyvät tekemään koulutusohjelmasta poistetun kasteen. Sillä on suuria seurauksia heille molemmille. 

"On tullut aika päättää. Jos juot sydänveden, sitoudut merenvartijan koulutukseen lopullisesti. Sitoudut mereen, ja se muuttaa sinua."

"Miten?" Miguel kuiskasi. 

"Ensin voimasi alkaa kasvaa. Merelle puhuminen helpottuu ja muuttuu luonnollisemmaksi. Alat aistia enemmän, voit kurkottaa aaltoja pitkin pidemmälle ja tiedät, milloin myrsky on nousemassa. Muutaman kuukauden kuluttua et enää puhu merelle ihmisten sanoilla. Aistit meren rannaltakin. Vedessä ollessasi tunnet merivirrat ja muut merenvartijat, kalaparvet, levämetsät. Lopulta, kun olet täysvoimainen merenvartija, pystyt olemaan päiväkausia veden alla. Voit sukeltaa syvälle, ja meri suojelee sinua."

Miguel nojautui eteenpäin ja ojensi kätensä. Se tärisi hienoisesti.

"Haluan juoda."

"Tiedän, että haluat juoda. Minäkin haluan. Juuri siksi on tärkeää, että odotat."

Miguel katsoi ulapalle. Tuuli oli hiljennyt, se odotti meren kanssa. Nuorukainen ravisti päätään ja nyökkäsi sitten. 

Maria piteli edelleen pulloa ilmassa mutta ei antanut sitä oppilaalleen.

"Anna kun sanon vielä tämän. Tämä on yksinäinen tie. Olen kanssasi alussa, mutta loppuelämäsi olet voimiesi kanssa yksin. Sinun täytyy juoda merivettä tai mieluiten sydänvettä säännöllisesti, muuten voimasi hiipuu ja kärsit suuria tuskia. Olet erossa perheestäsi. Et välttämättä voi ottaa puolisoa etkä kasvattaa lapsia. Saatat joutua terroristien ja merirosvojen seuraan. Myrskyihin, joiden kynsistä kukaan muu ihminen ei voi selviytyä elävänä."

"On kai jotain hyvääkin?" Miguel kysyi. Tummat ripset vavahtivat, hän näytti niin kovin nuorelta.

"Kotisi on meri. Ja meren rakkaus..." Marian ääni vavahti, ja sydän heidän allaan kumahti hiljaa. "Meren rakkaus on ehdoton."

Ihana, ihana kirja! Aivan käsittämättömän upea tarina, kertakaikkisen kiehtova ja koskettava. Kieli on ajoittain hyvin kaunista, ajoittain raakaa, alati voimakasta. Lukijalle saattaa tulla tarve mennä itsekin suolasirottimen luo tai hän saattaa tuntea kolotusta omissa polvissaan.

Merenvartijat ovat samaan aikaan myyttisiä hahmoja ja tavallisia ihmisiä. He eivät erotu ulkonäöltään, mutta heissä on jotain maagista. He pystyvät katseellaan ja olemuksellaan viestimään esimerkiksi ravintolan tarjoilijalle, ettei korotetuista äänistä huolimatta ole vaaraa isommasta häiriöstä. 

Pidän kovasti myös läpi tarinan Marian mukana seikkailevista kolmesta kissasta Pontoksesta, Moby Dickistä ja Nazcasta. Viisaat kissat saapuvat Marian kotiin niinä aamuina, kun hänen kipunsa ovat kovimmillaan. Ne käyvät toisinaan Marian kanssa uimassa ja niiden kehräyksessä kaikuu meri. 

Kirjastossa tämä on ainakin Pirkanmaalla luokiteltu fantasiagenreen, mutta ei kannata säikähtää vaikka fantasia tuntuisi itselle vieraalta lajilta. Tämä on tarina, joka tuntuu siltä että se voisi melkein olla totta. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 12, "kirjan nimi liittyy veteen". 

Jan-Philipp Sendker: Sydäntemme kaihoisa syke

 

Jan-Philipp Sendker: Sydäntemme kaihoisa syke

Saksankielinen alkuteos Das Gedächtnis des Herzens (2019)

Englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi

Gummerus 2022

382 s. 

En tiedä kämmäsinkö; olen lukenut Sendkerin esikoisteoksen Sydämenlyönneissä ikuisuus, mutta en tajunnut sen olevan sarjan avausosa. Siispä en ole lukenut sen jatko-osaa Sydämen ääntä ei voi unohtaa, ja nyt tämä kolmas osa jatkaa Julian tarinaa. Koin kuitenkin tätä lukiessa, että ei haittaa vaikka keskimmäinen osa jäi välistä. Nyt puheenvuoron saa Julian poika Bo Bo, joskin iso osa kirjasta ollaan Julian näkökulmassa. 

Bo Bo asuu enonsa U Ban luona. Kerran vuodessa eno matkustaa pois muutamaksi viikoksi, ja silloin Bo Bon isä saapuu tämän luo. Tänä vuonna isä lähteekin yhtäkkiä pois, kesken kaiken, eikä suostu kertomaan miksi hänen on mentävä. Bo Bo on ymmällään ja tuntee itsensä hylätyksi. Kun U Ba palaa, hän alkaa kirjoittaa salaa Julian tarinaa. Bo Bo kuulee kirjoituskoneen äänen ja päättää lukea mitä U Ba on kirjoittanut. 

Toinen osa kestää noin puolet kirjasta, ja siinä palataan aikaan jolloin Julia päättää jäädä Burmaan ja olla palaamatta New Yorkiin. Rakkaustarina Thar Tharin kanssa voisi olla satumainen, ellei siihen liittyisi yhteiskunnallinen levottomuus ja äkillinen olosuhteiden muutos. Julia ja Thar Thar elävät kumpikin jonkin aikaa toistensa kotimaissa eivätkä aina tiedä, minne kuuluvat. Pelkoa ja pettymyksiä riittää. 

Kolmannessa osassa U Ba suostuu viimein kertomaan Bo Bolle tämän vanhempien tarinan. Menneisyydestä paljastuu monenlaisia traumoja, jotka saavat nyt Bo Bon voimaan huonosti. Hän päättää lähteä Yangooniin ja etsiä vanhempansa. Onko haamut mahdollista karkottaa? 

"Mikä sinun mieltäsi painaa?" Htun Htun kuiskasi.

"Mitä tarkoitat?"

"Et pysty edes makaamaan aloillasi."

"Entä sitten?"

"Eikö niin, että vanhempasi ovat kuolleet?"

"Eivät ole", korjasin. 

"Varmasti ovat. Minulla on yksi ystävä, jonka vanhemmat ovat myös kuolleet, eikä hänkään pysty pysymään aloillaan. Eikö sinulla ole yhtään tätiä, setää tai enoa, jonka luona voisit asua?"

"Minun vanhempani eivät ole kuolleet."

"Mikset sinä sitten ole heidän kanssaan?"

"Mitä se sinulle kuuluu?"

"Oletko karannut kotoa?"

"En." Mietin hetken. "He karkasivat kotoa."

Htun Htun kääntyi minuun päin ja nousi kyynärpäänsä varaan. Tunsin hänen tuijottavan minua pimeässä. "Molemmatko?"

"Niin."

"Minkä takia?"

"Mistä minä tietäisin."

"Eivät vanhemmat voi vain kadota."

Käänsin Htun Htunille selkäni.

Hän nyki olkaani. "Kysyisinkö, voisitko jäädä meidän perheeseemme? Se ei olisi ongelma. Voisit auttaa tarjoilemisessa ja tiskaamisessa."

"Ei, minä haluan päästä äitini luo. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan."

"Minkä takia?"

En halunnut valehdella. Halusin kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut, mutta se oli mahdotonta.

Totuus. 

Olen lukenut ykkösosan 7 vuotta sitten, ja täytyy tunnustaa etten muista siitä mitään, en vaikka luin postauksestani että ole tykännyt siitä tosi paljon. Imelyyttä siinä kritisoin. No, tässä ei ole imelyydestä tietoakaan. Nyt ollaan salaisuuksien ja traumojen äärellä, joten tarina on koskettava, paikoin surullinenkin. Koska Bo Bo on vain 12-vuotias, se tuo tarinaan lisää riipaisevuutta. Onneksi mukana on toivonkipinöitä, niin Bo Bon kuin Julian tarinalinjoissa. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjarouvan elämää ja Kirjasähkökäyrä.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 6, "kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate". Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 40, "kirjassa hylätään jotain" ja 42, "kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa". 

Jenny Fagerlund: Kesän suuret ja pienet salaisuudet

Jenny Fagerlund: Kesän suuret ja pienet salaisuudet

Ruotsinkielinen alkuteos Mitt hemliga liv (2020)

Suomentanut Antti Saarilahti

Gummerus 2022

304 s.

Moa perii yllättäen isoäitinsä kalustetun asunnon Tukholman Södermalmilta. Hän on hämmästynyt mutta myös hämillään. Asunto on tuttu ja rakas, mutta samalla se muistuttaa Moan ja isoäidin riidasta. Kun Moa alkaa siivota asuntoa myyntikuntoon, hän huomaa kiintyvänsä siihen yhä enemmän. Kun hän ottaa sinne isänsä koiran hoitoon, se alkaa tuntua yhä enemmän kodilta. Moan poikaystävä Ruben ei ole asiasta lainkaan innoissaan. Hän ei siedä nuhjuista asuntoa vaan haluaa heidän ostavan yhteisen kodin, uuden ja modernin, ihan toiselta suunnalta Tukholmaa. Moa yrittää kovasti olla Rubenille mieliksi, mutta ajautuu salaamaan tältä asioita. Vielä kun perintöasuntoon alkaa tipahdella isoäidin kirjoittamia kirjeitä, Moa kiinnittyy isoäitiin ja asuntoon yhä tiukemmin.

”Mummi sai päähänsä kaksitoista vuotta sitten, että hänpä muuttaa Tukholmaan, ja ennen kuin ehdimme reagoida, hän oli ostanut asunnon ja oli jo järjestelemässä muuttoa täyttä häkää.”

”Kuinka vanha hän oli silloin?”

”Kahdeksankymmentäviisi.”

”Suuri elämänmuutos.”

”Me kaikki yllätyimme kovasti, mutta hän oli pysäyttämätön. Minusta oli kuitenkin hienoa, että hän uskalsi. Hän oli aina ollut sellainen, ei empinyt vaan antoi vain mennä. Kun hän täytti kahdeksankymmentäkuusi, hän matkusti ryhmämatkalla Kiinaan.”

Artur nauraa hörähti ja keskeytti puuhansa. ”Kuulostaa ihailtavalta naiselta.”

”Sitä hän on… oli” Moa huokaisi syvään. ”Totta puhuen on aika kauheaa, että kaikki hänen tavaransa ja kaikki, missä hän on ollut mukana, vain heitetään menemään.”

”Mutta voithan sinä säästää osan.”

”Niin minä aionkin. Ja aion pyytää jotakuta arvioimaan huonekalut. Mummilla oli joitain todella hienoja esineitä.”

Olen lukenut tänä vuonna jo nyt enemmän viihdekirjallisuutta kuin monena vuonna yhteensä, mutta olen näköjään onnistunut valitsemaan minua viihdyttäviä, ei liian hömppää olevia kirjoja. Toki tässäkin on tiettyä ennalta-arvattavuutta mieskuvioissa, mutta miesasiat eivät ole tarinan päälinja vaan ne pysyvät sivuosassa. Tärkeintä on isoäidin asunto, se mitä se on merkinnyt ennen ja mitä se merkitsee nyt, myös millaisen tulevaisuuden se voi antaa. Kirjeiden kautta Moa kohtaa uuden puolen isoäidistä, ja oppii samalla asioita itsestään. Hassua kyllä, tässä tuntuu olevan enemmän antiikkiesineitä kuin Antiikkikahvila-sarjassa. Moa on töissä huutokauppakamarilla, ja saa siellä työskentelevältä Arturilta apua asunnon sisustamiseen ja remontointiin liittyvissä asioissa. Mielenkiintoista!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 15, ”kirjan nimessä on ja-sana”. Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 2, ”kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta”, 13, ”kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs” sekä 42, ”kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa”. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen muutos on muutos parisuhteessa.

Jojo Moyes: Morsianten laiva

 

Jojo Moyes: Morsianten laiva

Englanninkielinen alkuteos The Ship of Brides (2005)

Suomentanut Heli Naski

Gummerus 2022

496 s.

Jojo Moyes on tunnetumpi viihdekirjoistaan, mutta hyvin hän taitaa myös historiallisen romaanin. Tarinan taustalla on hänen oman isoäitinsä aikoinaan tekemä laivamatka. 

Vuonna 1946 kuusisataa australialaista sotamorsianta astuu lentotukialus HMS Victorialle tehdäkseen kuuden viikon matkan puolisoidensa luo Englantiin. Kuulostaa ehkä helpolta, mutta sitä se ei ole. Olosuhteet laivalla ovat kovin toisenlaiset kuin kotona, eikä elämä pienessä hytissä tuntemattomien kanssa ole mutkatonta. Laivalla on myös satoja merijalkaväen miehiä, joista osa suhtautuu naisiin hyvinkin alentuvasti. Jotkut myös saavat niin sanottuja ei toivottuja -kirjeitä; aviomiehet ovat tulleet katumapäälle ja ilmoittavat ettei nainen olekaan tervetullut uuteen kotimaahansa. 

Tapahtumia seurataan muutaman keskeisen naishahmon, laivan kapteenin sekä yhden sotilaan kokemana. Margaret on raskaana ja mitä isommaksi vatsa kasvaa, sitä enemmän hän pelkää aviomiehensä kohtaamista. Entä jos tämä ei haluakaan häntä enää? Frances on pidättyväinen sairaanhoitaja, jonka menneisyys tulee laivalle uhkaamaan hänen uutta elämäänsä. Kilpailuhenkinen Avice menettää koppavuutensa saadessaan odottamattomia uutisia, mutta ei silti halua hyttitovereistaan ystäviä. Nicol vahtii öisin naisten hyttiä ja yrittää suojella heitä joidenkin miesten karkealta käytökseltä. Kapteeni Highfield on viimeistä matkaa kapteenina, ja yrittää sekä pitää pitkään palvelleen laivan kasassa että jonkinlaisen järjestyksen. 

Myönnettäköön, ettei miesten käytös ollut muuttunut silmiinpistävästi, mutta kapteeni tiesi sen olevan vain ajan kysymys. Tälläkin hetkellä naiset olivat taatusti pääpuheenaiheena matruusien ja konemiesten messissä, upseerien messissä ja jopa merijalkaväen sotilaiden messissä. Kapteeni haistoi hienoisen levottomuuden, aivan kuin koira haistaa lähestyvän myrskyn. 

Tai ehkä tunne johtui siitä, että rauhattomuus oli kuplinut pinnan alla jo ennestään, aina Hartin kuolemasta lähtien. Miehistö oli menettänyt hilpeän määrätietoisuutensa, joka oli leimannut sen yhdeksän kuukauden rupeamaa Tyynellämerellä. Miehet - ne, jotka olivat selviytyneet hengissä - olivat muuttuneet sulkeutuneiksi ja hanakammiksi haastamaan riitaa ja niskoittelemaan. He kerääntyivät usein nurisemaan keskenään, ja hän mietti, missä määrin he mahtoivat syyttää häntä. 

Highfield lopetti puheensa ja karkotti ikävät ajatuksensa väkisin, kuten niin usein. Naiset eivät sopineet tänne. He olivat pukeutuneet liian värikkäästi, heidän hiuksensa olivat liian pitkät ja heidän huivinsa liehuivat miten sattui. Hänen laivansa oli ollut harmaa-valko-musta järjestyksen tyyssija. Jo pelkästään nuo riemunkirjavat värit horjuttivat tasapainoa. Aivan kuin joku olisi päästänyt vapaaksi parven eksoottisia lintuja, jotka nyt räpyttelivät arvaamattomasti hänen ympärillään ja aiheuttivat sekasortoa. Joillakin naisista oli korkokengät. Voi hyvä tavaton sentään. 

Tykkäsin, tarina on mielenkiintoinen. Vaikka paljon olen lukenut toiseen maailmansotaan liittyen, en tiennyt että avioliiton vuoksi on matkustettu toiselle puolelle maailmaa. Tarinan naisilla on hyvin erilaisia syitä siihen, miksi he ovat avioituneet lähes tuntemattoman miehen kanssa ja päättäneet muuttaa tämän kotimaahan. 

Lukiessa koin suurta turhautumista siitä, että mitä ikinä laivalla sattui, se oli naisten syy. Jos sotilas oli kännissä ja kävi naiseen käsiksi, se oli naisen syy, mitäs ei pysynyt hytissään. Jos sotilas ahdisteli naista selvinpäin, naisen syy, mitäs oli pukeutunut niin kuin oli. Naiset eivät suinkaan olleet pyytäneet päästä tälle laivalle, moni olisi mieluusti matkustanut tavallisella matkustajalaivalla, jos ne olisivat yhä liikennöineet. Tässä tarinassa naiset päätyvät lentotukialukselle, koska muita laivavaihtoehtoja ei ole. 

Pidän siitä, että keskeisiä hahmoja on vähän. He tulevat tutuiksi ja läheisiksi, ja lukijalle annetaan tietoa myös heidän menneisyydestään. Vaikka heitä on vain muutama, heidän kokemuksensa antavat hyvän kuvan pitkän merimatkan eri puolista. 

Morsianten laiva on luettu myös blogeissa Kirjavinkit, Anun ihmeelliset matkat, Paljon melua kirjoista ja Kirjakehrääjä.

Helmet-lukuhaasteen avaan kohdalla 20, "kirja kertoo naisesta, joka on matkalla". Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi 12, "kirjan nimi liittyy veteen" ja 13, "kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs". 

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen teemana on muutos, siihen saan kohdan "maastamuutto".

Kim Thúy: Vi

 

Kim Thúy: Vi

Ranskankielinen alkuteos Vi (2016)

Suomentanut Marja Luoma

Gummerus 2019

133 s.

Kim Thúylta on ennen tätä kirjaa suomennettu Ru, mutta en tiedä olisiko se pitänyt lukea ensin. Vi on sille itsenäinen sisarteos, joten ehkä ne voi lukea toisessakin järjestyksessä. Ainakaan minulle ei lukiessa tullut sellaista oloa, että jotain olisi pitänyt tietää ennalta. Toisaalta, on mahdollista että Run lukeminen olisi antanut tähän jotain lisää. 

Vi on perheensä neljäs lapsi ja ainoa tytär. Reilun sadan sivun aikana hän pakenee äitinsä ja veljiensä kanssa Vietnamista malesialaisen pakolaisleirin kautta Kanadaan, kasvaa aikuiseksi, matkustaa ympäri maailmaa, rakastuu. Hän sopeutuu uuteen maahan ja elämään varsin nopeasti, aiheuttaen pahennusta äitinsä ja monien muiden vietnamilaislähtöisten naisten mielestä. Hän haluaa päättää itse mitä opiskelee, kenen kanssa seurustelee ja missä asuu. Tukenaan hänellä on äitinsä ystävä Hà. 

Tanskassa Hà onnistui keskittymään muiden hyvinvointiin. Hän oppi lukemaan pettymyksen asiakkaansa hartialihaksesta, häpeän leveästä selkälihaksesta, alistumisen keskimmäisestä pakaralihaksesta. Hän paikallisti ihmisen tuskatilat lihassäikeistä ja pehmitti ja kevensi niitä ja jos vain mahdollista, poisti ne aivan kuin äitinsä, joka oli lievittänyt pikkutyttönsä pienten tapaturmien aiheuttamat säryt nappaamalla ne kämmenelleen ja puhaltamalla ne taivaan tuuliin. Hàlla oli sormissaan taito hypnotisoida asiakkaat mutta myös jättää ihoon muisto käsittelystä pitkäksi aikaa. Hän ei kuitenkaan koskaan suostunut siihen, että joku hänen työtovereistaan olisi hieronut häntä. Hän pelkäsi säröilleen vartalonsa hajoavan silkasta käden painosta. Hän ei olisi osannut hitsata kappaleita takaisin kokoon eikä kerätä eteensä pudonneita tuhansia sirpaleita; näky olisi ollut kuin kaupunki hirmumyrskyn jäljiltä. Asiakkaiden mielestä Hà oli tasapainoinen, lempeä ja jopa viisas, mutta Louis oli heti arvannut Hàn äärimmäisen haavoittuvuuden ja sisikunnassa piilevän kaaoksen. Louis aavisti, että koko rakennelma olisi sortunut ensimmäisestä pienestä murtumasta. Louis oli odottanut vuoden viimeisen päivän myrskyiseen iltaan ja tullut bussipysäkin katoksen alle pyytämään Hàta teelle. Hà oli hoitanut pitkän päivän asiakkaidensa kehoja tasapainoon ja kannatellut heidän vammojaan, mutta nyt hän tunsi jalkojensa pettävän. Louis otti hänet kiinni ja rakasti häntä. 

Tykkäsin tästä, mutta lukiessa oli vähän sellainen olo kuin olisi lukenut pikakelauksella. Alussa on Vin perheen historiaa, ja pitkin matkaa Hà saa tilaa. Tuntuu että Vi itse jää taustalle. Siirtymät ovat varsin nopeita niin ajassa kuin etenkin paikassa. 

Tarina on kaikin puolin koskettava. Vaikka sivuja on vähän ja teksti koostuu lyhyehköistä kappaleista, siinä ehditään käsitellä monta isoa asiaa. Lähtö kotoa, isän jääminen sinne, ihmissalakuljetus, uusi kotimaa ja oman identiteetin rakentaminen siellä, muistot lapsuuden kotimaasta joka ei ole enää sama kun sinne palaa... Vaikka Vi perheineen on asunut kauan Kanadassa, on Vietnam läsnä jatkuvasti. On tarinoita, arjen käytäntöjä, muistoja, ikäväkin. 

Pidän siitä, kuinka kirjan sivujen reunassa kulkee nimiä, ne kertovat mistä paikasta tai asiasta tai kenestä ihmisestä siinä luvussa kerrotaan. Se helpottaa myös hahmottamista; luvut ovat yleensä yhdestä kolmeen sivua pitkiä niin helposti voisi unohtaa missä milloinkin on oltu. Nyt on helppo selata taaksepäin ja tarkistaa. 

Vi on luettu myös esimerkiksi blogeissa Donna mobilen kirjat, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjaluotsi.

Helmet-lukuhaasteeseen täyttyy kohta 50, "kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä". Marssin meillä asiakaspalvelutiskille ja sanoi kahdelle kollegalle että suositelkaa mulle hyvää ohutta kirjaa. Tuli olo kuin teinillä :D Tarkensin haluavani ohuen kirjan siksi, koska haasteestani puuttuu tämän jälkeen vielä kaksi kirjaa, eikä lukuaikaa ole paljoa jos haluan saada haasteen valmiiksi ennen vuodenvaihdetta. 

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

 

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

Ranskankielinen alkuteos Fendre l'armure (2017)

Suomentanut Lotta Toivanen

Gummerus 2018

247 s.

Kävipä tuuri: etsin Helmet-lukuhaasteen kohtaan 39 novellikokoelmaa ja käsiin osui Anna Gavaldan kirja. Olen saattanut lukea tämän aiemmin, sillä olen tykännyt Gavaldan kirjoista. Välillä tosin pidin niistä pitkän tauon, kun olin tehnyt kirjallisuustieteen graduni Kimpassa-kirjasta ja siihen liittyen luin hänen muutakin tuotantoaan. 

Kokoelma koostuu seitsemästä novellista, joissa ihmissuhteet ovat isossa osassa. Joskus ne ovat lyhyitä tai etäisiä, toisinaan intensiivisiä tai yllättäviä. Joskus ollaan upottu suruun, toisinaan haaveillaan tulevaisuudesta. Moni henkilöhahmoista on vähän jämähtänyt tilanteeseensa, mutta kohdattuaan toisen ihmisen he pääsevätkin eteenpäin tai ainakin alkavat ajatella asioista uudella tavalla. Rakkaus ja yksinäisyys ovat kantavia teemoja, välillä yhdessäkin. 

Ensimmäistä kertaa tapasin ihmisen, joka oli niin kiinnostunu, jopa lumoutunu, arkirutiineistani. 

Kiinnostunu eläinkaupan perällä olevasta varastosta, kilometrien kävelemisestäni, väsymyksestäni, puhtaanapitohuolistani, syyhy-, pälvisilsa-, nuhahässäköistä ja sen sellaisesta. Ja se jätkä taisi vielä olla vilpitön. Mun jutut kiinnosti sitä oikeesti. Muuten me oltais kyllä huomattu jo aiemmin, että me palelluttiin kuoliaaksi, kun me sillä lailla vaan pälätettiin ja nojailtiin kaiteeseen Pariisin kattojen yllä keskellä talvee. 

En väitä, etteikö se jätkä olis salaa yrittäny jotain, mutta se oli... tota... niinku se koko jätkäkin: rauhallista. Ja sekin oli hämmentävää. Mun lollot ja minä, me ei olla totuttu sellaiseen kiltteyteen.  

Tykkään Gavaldan tyylistä aina vain. Teksti etenee sujuvasti, näennäisen kepeästi mutta alla on tummempia sävyjä ja isoja teemoja. Kappaleiden väliin jää tyhjää, mikä herättelee lukijaa ajattelemaan. Muutamassa novellissa on loppuyllätys, joka jatkaa tarinaa sen viimeistä pistettä pidemmälle. 

Kokoelma on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirsin Boob Club ja Kirjaluotsi. 

Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä

 

Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä

Gummerus 2020

69 s. 

Runoja tulee luettua aika vähän, onneksi Helmet-lukuhaasteen kohta 12 "vaati" lukemaan viiden viime vuoden aikana ilmestyneen runokirjan. Valinnanvaraa oli runsaasti, sillä kotimaisia tekijöitä on paljon ja runoja käännetäänkin jonkin verran. Silja Kejosen kokelman kannesta en erityisemmin pidä, mutta hän oli nimenä tuttu ja kun selailin kirjaa, ensimmäinen fiilis oli että tässäpä on kiinnostavaa luettavaa. 

Kejonen on taitava sanankäyttäjä, hän keksii uusia ja toimivia kuvia, asiat yhdistyvät usein yllättävällä tavalla. Välillä mennään vähän enemmän sfääreihin, mutta mukana on paljon konkretiaa juurruttamassa asiat paikalleen, sitomassa ne yhteen. Jotkut elementit toistuvat monta kertaa, juurruttaen myös lukijan kiinni lukemaansa. 

Herttakuningattarella on nyt polkkatukka,

näyttää niin paljon nuoremmalta. Aivan eri äänikin.

Minä olen Impi Aurora. Tämän leikin nimi on kuolema. Minä voin olla lapsi, letti

palmikoitu, kotoa maitokauppaan, maitokaupasta Martan parturiliikkeeseen, saksia pitkin

Mikkeliin, Mikkelistä seinän taakse, seinän takaa viinakaupppaan, viinakaupasta metsään,

jossa makaan nyt ja hyppään kohtaan, jossa puolikas suksisauva pitää minua kädestä. Koska

olen lapsi ja nukun lumessa, vilunväristykset lakkaavat, vanttuun sisällä paikantaju ja 

kuurupiilo. Voin sulkea silmäluomet, laittaa ripset kiinni. Vielä minä kuulen, sormet,

korvat, nilkat, nenänpään, kohta alkaa tärinä, pikkurillistä keuhkoihin umpikohme se siellä

nipistää, pistelee, mutta minä teen käsivarsista enkelikuvan, joka syntyy säihkelumesta,

nousee omilla jaloilla ylös, seisoo tässä pää kolmantena ja ottaa silmäterällä jääkiteen kiinni. 

Lukiessa minulla oli välillä olo, että en ymmärrä mitään, että sanojen yhdistelmät karkaavat minulta enkä tavoita niitä. Toisinaan taas kohtaan lauseita, jotka tuovat tuttuuden tunteen; näinhän se on. Kokonaisuus on kuitenkin kaunis ja ilmava. Ei helppo luettava, mutta ilahduttava. 

Kokoelma on luettu myös blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Reader, Why Did I Marry Him?