Douglas Preston & Lincoln Child: Kuoleman säkeet

 

Douglas Preston & Lincoln Child: Kuoleman säkeet

Englanninkielinen alkuteos Verses for the Dead (2018)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Gummerus 2025

351 s. 

Dekkariviikon neljäs postaus vie meidät omaperäisen FBI-agentin Pendergastin matkaan. Sarja on edennyt jo kuudenteentoista osaan. Harmillisesti Pendergastin tuttu työpari Vincent D'Agosta ei ole mukana, vaan uudeksi pariksi tulee agentti Coldmoon. 

Miamissa tapahtuu raaka murha, ja FBI lähtee hätiin. Pendergast toimii tuttuun tapaan eli ei piittaa ohjeista vaan rahaa syytämällä hankkiutuu paikalle ennen pariaan. Ja kuten ennenkin, hän tutkii, löytää ja näkee asioita, jotka muilta menevät ohi. Coldmoon saa katsella kummastuneena, kuinka Pendergast nuuskii nurmikkoa ja noukkii jotain näkymätöntä näyteputkiloon. 

Murhia tapahtuu kiihtyvällä tahdilla lisää ja lehdistö alkaa luoda painetta. Pendergastilla on niskassaan myös New Yorkin paikallistoimiston päällikkö, joka haluaa päästä oman tien kulkijasta eroon. Pendergastin ja Coldmoonin yhteistyö kuitenkin alkaa sujua, ja vähitellen he alkavat ymmärtää, kuka ja miksi irrottaa uhreita sydämiä ja jättää ne kirjallisuussitaattien kanssa haudoille. 

Coldmoonin pohtiessa Pendergast oli lähtenyt kävelemään sillalle yksin, kädet taskussa. Toisessa päässä hän äkkiä pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Coldmoonin valtasi taas erikoinen tunne siitä, että Pendergast odotti jotain. Hän karisti sellaiset ajatukset mielestään: olipa Pendergastilla tekeillä mitä tahansa, se ei voinut olla merkillisempää kuin makaaminen monta tuntia liikkumatta hotellivuoteella Mainessa. Pendergastin omituinen käytös - "Pendergastin mystiikka", josta Pickett oli häntä varoittanut - ei tehnyt häneen suurtakaan vaikutusta.

Vartija Solomon oli alkanut selittää jotain. Coldmoon havahtui kuuntelemaan, mutta tajusi, että aiheena olivat säätiedotus ja tuleva lumisade. Hän vajosi taas mietteisiinsä. Pendergast oli tulossa takaisin. Melkein heidän luokse päästyään hän kääntyi katsomaan vielä kerran sillalle. Pieneksi hetkeksi hän tuntui jähmettyvän paikoilleen, ja Coldmoon oli varma, että kuuli hänen vetävän terävästi henkeä. Sitten hän kuitenkin kääntyi taas muiden puoleen yhtä ilmeettömänä kuin aina ennenkin, ja äskeinen hetki - mikä se sitten lieneekin ollut - oli ohi. 

Tuttua tekemistä, mutta mielestäni ei yhtä hyvä kuin aikaisemmat osat. Kaipasin D'Agostaa ja sen myötä sitä, että he Pendergastin kanssa keskustelisivat jutusta Pendergastin kartanossa. Tai siis että ensin mainittu esittelisi jos jonkinlaisia teorioita jotka jälkimmäinen perustellusti kumoaisi. Nyt toisilleen vieras tutkijakaksikko on jatkuvasti liikkeellä paikasta toiseen, ja koska heillä ei ole luottamuksellista suhdetta niin he eivät juuri jaa ajatuksiaan jutusta. Pendergastin kartanossa viivähdetään hetki vain tarinan alussa, joten sieltä tutut hahmot loistavat poissaolollaan. Lukijana tuli vähän sellainen olo kuin olisin ollut tuuliajolla. Hiukan annan kritiikkiä myös sille, että jossain aiemmassa tarinassa on jo oltu suoalueella niin miksi sellainen on taas mukana. 

Tämä on ilmestynyt jo vuonna 2018, onkohan kirjailijakaksikolla jo monta uutta osaa suomennosta odottamassa. Jos näitä vielä tulee, niin luen kyllä nekin. 

Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua

 

Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua

Englanninkielinen alkuteos Your Presence Is Mandatory (2024)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

WSOY 2025

347 s.

Vuonna 2007 Jefim Šulman kuolee. Hän on perheen sotasankari; aviomies, isä ja isoisä joka toisen maailmansodan aikana pääsi Berliiniin asti. Kun leski Nina järjestelee edesmenneen tavaroita, hän löytää salkusta kirjeen. Miksi Jefim kirjoitti KGB:lle vuonna 1984? Kun tytär Vita lukee kirjeen ääneen, naiset kokevat suuren yllätyksen. 

Tarinassa kulkee kaksi aikatasoa limittäin. Toisessa ollaan Jefimin mukana alkaen vuodesta 1941 ja jatkuen hänen vanhuuteensa asti, toisessa seurataan perheen tarinaa vuodesta 1950 eteenpäin. Sodassa tapahtui asioita, jotka Jefim haluaa pitää salassa, siksi hän ei puhu kotona sodasta juuri ollenkaan. Siten lukija tietää hänen elämästään enemmän ja aikaisemmin kuin mitä hänen perheensä tietää. 

Vaikka Jefim ei puhu, sotakokemukset vaikuttavat hänen elämäänsä sen loppuun asti. Pelko ja häpeä ovat läsnä, vaikka hän yrittää ne piilottaa. Vaimo ei ymmärrä, miksei hän innostu sotasankareista kertovista tarinoista - mutta Jefim ei voi kertoa. Hänellä on salaisuus, joka paljastuessaan veisi pohjan kaikelta. 

Hän muisti yhä, kuinka riutuneelta Nikonov oli näyttänyt, kun hänet oli vapautettu Kolyman työleiriltä yhdessä vuoden 1956 rehabilitaatioaalloista. Ennen niin ylpeistä kasvoista oli ollut jäljellä enää silmien jäinen sini; muun olivat vieneet pakkanen, raataminen kultakaivoksessa, katkeruus siitä, että valtio oli "palkinnut" hänen kärsimyksensä Saksassa kymmenen vuoden työleirituomiolla artikla 58:n nojalla.

"Sellainen lahja kotiinpaluun kunniaksi", Nikonov oli vitsaillut synkästi heidän juodessaan olutta kioskilla Stalinossa. 

Ja nyt joku sotavangiksi jäänyt lentäjä, joka oli saanut saman lahjan, mies jonka uusi hyvänsuopa johtaja oli niin ikään rehabilitoinut, kiersi pitkin ja poikin maata ja Ninan tapaiset hölmöt ahmivat sensuurin läpäisseitä kertomuksia sotavankien urheudesta. Paitsi että se oli kaikki teeskentelyä. Lentäjän kulkiessa kiertueella valtio ei edelleenkään piitannut mitään Nikonovista ja miljoonista muista entisistä vangeista, jotka se oli itse lähettänyt sotaan. Heitä ei pidetty oikeina veteraaneina, heille ei myönnetty veteraanien etuisuuksia ja aina, kun he hakivat töitä, heidän oli täytettävä kaavake, jossa monien loukkaavien kysymysten joukossa vaadittiin saada tietää: "Oletteko te tai onko joku lähisukulaisenne joutunut vihollisen vangiksi suuressa isänmaallisessa sodassa?" Myös tavalliset ihmiset karsastivat heitä. Olivathan he viettäneet sodan turvassa Saksassa sillä aikaa, kun todelliset isänmaanystävät olivat taistelleet Neuvostoliiton puolesta. Niinpä heidän täytyi olla pelkureita, ja sellainen oli vähintäänkin epäilyttävää. 

Olipa hyvä kirja! Kaikin puolin koskettava, ei pelkästään sota-ajan tapahtumien osalta vaan kautta linjan. Tietty latautuneisuus on läsnä koko ajan. Vasiluyk osaa lopettaa luvut koukuttavasti, on pakko jatkaa lukemista. Aikatasot vuorottelevat, ja etenkin perheen osuudessa mennään monesti vuosiakin eteenpäin kerralla, mutta aina kerrotaan edes  lyhyesti mitä aiemman ja sen hetkisen luvun välissä on tapahtunut. 

Lopussa, vaikka Jefim on jo kuollut, minulle jäi lämmin ja helpottunutkin olo. Vaikka perhe on hajaantunut eri paikkoihin, osa ulkomaille asti, heistä jää kuva tiiviistä yksiköstä. Jefim on poissa mutta silti heille sankari, riippumatta siitä mitä hän on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Vaimo on kokenut eniten pettymyksiä ja valheita, mutta pystyy antamaan anteeksi. 

Viime aikoina on julkaistu paljon ukrainalaista tai Ukrainaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Kaikkea en ole lukenut, mutta lukemistani tämä on ehdotonta parhaimmistoa yhdessä Andrei Kurkovin kirjojen kanssa. Sama pätee myös toiseen maailmansotaan liittyvien kirjojen kohdalla. 

Sankarien sukua on luettu myös blogeissa Annelin lukuvinkit ja Kirjallisuutta ja tutkimusta.

Sarah Ann Juckes: Satakieltä etsimässä

 

Sarah Ann Juckes: Satakieltä etsimässä

Englanninkielinen alkuteos The Hunt for the Nightingale(2022)

Kuvittanut Sharon King-Chai

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Sitruuna 2023

251 s. 

Varoituksen sana, tässä on lastenkirja jota ei pysty lukemaan silmät kuivina. 

Yhdeksänvuotias Jasper odottaa satakieltä ja siskoaan mutta kumpikaan ei tule. Vanhemmat sanovat Rosien olevan paremmassa paikassa. Jasper päättelee sen olevan tietyn huoltoaseman ja uskoo, että sekä satakieli että Rosie ovat siellä. Vaellukset siskon kanssa saavat hänet luottavaiseksi pärjäämisensä suhteen, joten hän pakkaa reppunsa ja lähtee etsintäretkelle. 

Matka huoltoasemalle on pitkä eikä siitä puutu vaikeuksia. Jasper jää pois bussin kyydistä kesken matkaa ja joutuu jatkamaan jalkaisin, matkalla on laidun pelottavine lehmineen, yö ja ukkonen yllättävät, raha ei riitä ruokaan ja niin edelleen. Matkalla kohdatut ihmiset ovat kuitenkin ystävällisiä ja avuliaita ja auttavat Jasperia eteenpäin. Osa heistä kuitenkin tunnistaa hänet uutisista, mikä saa Jasperin pakenemaan. Kun poliisi etsii häntä, on kiirehdittävä huoltoasemalle ennen kuin poliisi tavoittaa hänet. Vaivalloisen taipaleen jälkeen hän pääsee kohteeseen, mutta joutuu siellä kohtaamaan kipeän totuuden. 

"Sinä lupasit. Sinä lupasit", sanon pyöriessäni ympäri. "Minä kävelin kauhean pitkän matkan ja minun piti löytää sinut samalla lailla kun löysin Busterin ja renkaan ja jalkapallon. Ja minä tein kaiken mitä voin. Ihan oikeasti. Niin että tule pois piilosta!"

Ääneni kaikuu puista takaisin niin kuin minä olisin se, joka meistä on eksynyt.

Minulla ei ole pilliä eikä astinkiviä, joita pitkin voisin hyppiä. Rosieta ei näy, kun kyyristyn katsomaan pensaiden alle, eikä edes silloin, kun yritän kiivetä puuhun löytääkseni hänet sen latvasta.

Juoksen, kompastun ja juoksen taas, läpsin puita ja katselen ylös ja alas ja ympärille ja huudan Rosien nimeä minkä keuhkoista lähtee, mutta häntä ei vain näy missään. Kartta on pudonnut johonkin, joten nyt minäkin olen eksyksissä ja mietin, näkeekö myös Rosie tämän saman pimeän siellä, missä on.

"Tule nyt", sanon, mutta enää kuiskaten. "Tämä on parempi paikka. Parempi paikka on se, kun sinä olet minun kanssani."

Tämä on upea kirja, kaikessa sydäntäsärkevyydessään aivan järisyttävä. Juckes tavoittaa hienosti lapsen ajatusmaailman ja logiikan, ja saa lukijan ymmärtämään miksi laitumella oleva lehmä on pelottava ja miltä paniikkikohtaus tuntuu. Jasperin hätä tulee ihon alle. Asiat kääntyvät etsintäretken jälkeen paremmalle tolalle, mutta lukemisesta jää päällimmäiseksi tunteeksi suru. 

Kansikuva on kaunis ja houkutteleva, ja saattaa lupailla sellaista seikkailua mitä tässä ei ole. Kovin pienille lapsille en tätä suosittele ainakaan yksin luettavaksi. Parempi että vanhempi on mukana, jotta vaikeista asioista voidaan puhua heti. Aikuisille lämmin lukusuositus, tästä opastusta siihen miten kuolemasta puhumista ei tule vältellä ja miten lasta ei pidä jättää yksin surunsa kanssa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 9, "kirjassa joku karkaa".

Satakieltä etsimässä on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta. 

Prinssi Harry: Varamies

 

Prinssi Harry: Varamies

Englanninkielinen alkuteos Spare 

Suomentaneet Antti Immonen, Jaakko Kankaanpää ja Jussi Kivi

Otava 2023

591 s.

Nappasin prinssi Harryn kirjan Vippi-hyllystä, ja olihan se painava paketti luettavaksi kahdessa viikossa. Rakenteen puolesta on helppo pitää taukoja; kirjan kolme osaa jakaantuu kymmeniin lyhyisiin lukuihin, mutta sisältö on alusta saakka aika raskasta. 

Ensimmäinen osa keskittyy nuoruusvuosiin. Heti alussa on äidin menetys, ja koko kirjan aikana korostuu se, kuinka yksin nuoret prinssit jäivät. Minusta ainakin tuntui siltä, että tukea ei tullut sen enempää perheeltä kuin ammattiauttajilta. Hovissa linja tuntui olevan että elämä ja tehtävien suorittaminen jatkuu välittömästi. Opiskeluvuodet olivat villit, mutta jo silloin oli selvää, että lehdistö liioittelee ja myös valehtelee. 

Toisessa osassa Harry viettää paljon aikaa Afrikassa ja alkaa toteuttaa kuninkaallisia velvollisuuksiaan. Lisäksi hän pääsee komennukselle Afganistaniin ja pääsee taistelemaan muiden sotilaiden rinnalla. Lehdistö on yhä villimpänä, ja aina kun Harryn sijainti paljastuu se on suuri turvallisuusriski. Prinssi vaikuttaa olevan yhä enemmän tuuliajolla miettiessään, kuka hän todella on. 

Kolmas osa on se, josta Suomessakin iltapäivälehdet ovat repineet suuret otsikot. Perheen perustaminen tapahtuu vihdoin, mutta lehdistön harrastama armoton - ja rasistinen - jahti on ahdistavaa. Hovista lähteminen ei ole ollut helppo päätös, mutta ainoa mahdollinen. Ristiriita perheen ja lehdistön välillä on liikaa, ja jälleen Harry tuntee että hänet jätetään yksin. 

Sama se, että äitini tapasi majuri Hewittin vasta kauan syntymäni jälkeen. Juttu vain oli niin hyvä, että siitä täytyi pitää kiinni. Lehdet keksivät siihen uusia juonteita ja koristeita, ja väitettiin jopa, että muutamat toimittajat yrittivät saada käsiinsä DNA:tani todistaakseen sen - ensimmäinen merkki siitä, että piinattuaan äitiäni ja pakotettuaan hänet piiloutumaan he kävisivät pian minun kimppuuni.

(...)

Ajattelin, että jos kuolen Afganistanissa, minun ei ainakaan tarvitse enää nähdä yhtäkään perätöntä otsikkoa, lukea yhtäkään häpeällistä valetta itsestäni. 

Sillä lennolla ajattelin paljon kuolemaa. Mitä se tarkoittaisi? Välitinkö siitä edes? Yritin kuvitella omat hautajaiseni. Olisivatko ne valtiolliset? Yksityiset? Yritin nähdä otsikon silmissäni: Hei sitten, Harry.

Miten minut muistettaisiin historiassa? Lehtien otsikoista? Vai siitä, kuka oikeasti olin? 

Kävelisikö Willy arkkuni jäljessä? Entä ukki ja isä?

(...)

Viimeisin "skandaali" koski morsiusneitojemme kukkaseppeleitä yli vuoden takaa. Seppeleissä oli ollut mukana jokunen kielo, ja kielot saattavat olla lapsille myrkyllisiä. Jos lapset siis syövät niitä.

Sama se, että kielon syöminen saattoi aiheuttaa lähinnä huonon olon, mikä tietysti olisi vanhemmista huolestuttavaa, mutta johtaa vain hyvin harvoin kuolemaan.

Mitä siitä, että seppeleet oli koonnut ammattifloristi. Mitä siitä, että sellainen "vaarallinen päätös" ei edes ollut Megin tekemä. Mitä siitä, että aiemmilla kuninkaallisilla morsiamilla, mukaan lukien Kate ja äitini, oli myös ollut kieloja. 

Mitäpä kaikesta siitä. Juttu Murhaaja-Meghanista vain oli liian houkutteleva. 

Kirja on tietysti vain yksi näkökulma asioihin, mutta kyllä se samalla taustoittaa elämää hovissa ja median jatkuvan kiinnostuksen kohteena. Se on paikoittain varsin karu kuvaus siitä, kun minkäänlaista yksityisyyttä ei ole, kun jopa saarella joutuu pitämään verhot kiinni veneiden parveillessa lähistöllä. Se kuvaa hovin ja median kieroutunutta suhdetta, sitä kuinka hovi sietää valheet koska kaikki julkisuus on tarpeen. 

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 36, "olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan". Olin nähnyt suomalaisten iltapäivälehtien otsikoita ja epäilin kirjan olevan silkkaa pahantahtoisuutta. Sitä se ei ole, vaan paljon on identiteetin etsintää ja sen kuvaamista, miten vaikea on irtautua omilleen kun on koko elämänsä noudattanut protokollaa. Monet kohtaukset ovat myös vähän hämmentäviä, kertoen osuvasti miten erilaista elämä monarkiassa on. Kuningattaren kuoltua Harry käy Balmoralin linnassa hänen makuuhuoneessaan - vasta toista kertaa elämässään. Onhan tällaisen taviksen mahdoton kuvitella, millaista olisi elää elämää jossa kaikki on aikataulutettua, tunteiden näyttäminen ei ole suotavaa, perheenjäsenen koskettaminen on vältettävä asia, on tarkkaan säädetty minne saa mennä ja mitä tehdä...

Varamies on luettu myös blogeissa Kirsin Book Club ja Mrs Karlsson lukee...

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa
Englanninkielinen alkuteos the Seven Deaths of Evelyn Hardcastle (2018)
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava 2020
494 s.

Olen nähnyt kauan sitten elokuvan Päiväni murmelina, on ollut sen verran poikkeuksellinen kokemus, että muistan sen vieläkin. Sama tapahtunee kirjan Evelynin seitsemän kuolemaa kanssa.  Ero näiden kahden välillä on siinä, että kirjassa päähenkilö Aiden Bishop herää joka aamu uuden henkilön hahmossa, ei itsenään.

Tarinan ensimmäinen päivä kartanossa alkaa tyrmäävästi. Mies juoksee metsässä etsien Annaa, vaikka hänellä ei ole mitään käsitystä siitä, kuka Anna on ja miksi hän etsii tätä. Toivottomana ja eksyksissä hän on luovuttamassa, mutta yhtäkkiä joku ojentaa hänelle kompassin ja kertoo suunnan mihin mennä. Pian mies tulee kartanolle, ja järkytyksekseen havaitsee että ei tunne ketään vaikka muut tuntevat hänet. Seuraava aamu alkaa jos mahdollista vieläkin tymäkämmin, kun mies luulee heräävänsä eilisenä henkilönä mutta nopeasti huomaa taas olevansa joku muu.

Vähän kerrassaan päivät saavat järkeä. Aiden on kartanossa osana murhamysteeriä, peliä joka kietoo hahmot ikuiseen silmukkaan, silmukkaan josta vain yksi voi päästä pois. Aidenilla on kahdeksan hahmoa ja seitsemän päivää aikaa selvittää, kuka murhaa Evelynin illalla kello 23. Mikäli hän ei saa asiaa selville, ajasta kuluu yksi päivä ja seuraavana päivänä hänen on jatkettava selvitystyötä. Vaikka hän on vieraassa hahmossa, hänen persoonallisuutensa on tallella. Ja mikä tärkeintä, uutena päivänä hän muistaa ainakin osan edellispäivien tapahtumista. Pieni pala kerrallaan arvoitus alkaa keriytyä auki. Helppoa se ei ole, sillä hahmot ovat toinen toistaan vastenmielisempiä ja heidän hidas tai arvaamaton toimintansa hidastaa selvitystyötä. Yhtään helpommaksi asiaa eivät tee Lakeija, joka pyrkii estämään murhaajan paljastumisen sekä mystinen Anna, joka kokee asiat eri järjestyksessä kuin Aiden.

Vierelläni kulkeva Charles tuntuu yhä jännittyneemmältä, ja hänen sormensa painuvat joka askeleella syvemmälle käsivarteni ihoon. Tämä kaikki on aivan väärin. Juhlien henki on liian epätoivoinen. Nämä ovat viimeiset kekkerit ennen Gomorran tuhoa.

Pääsemme sohvan luokse. ja Charles auttaa minut alas tyynyille. Tungoksen halki pujottelee palvelijoita juomatarjottimet kädessään, mutta joukon liepeiltä meidän on mahdotonta antaa heille merkkiä. Metelissä ei pysty puhumaan, mutta Charles osoittaa samppanjapöytää, jonka luota tanssijat kompuroivat toistensa käsipuolessa pois. Nyökkään samalla kun taputtelen hikeä otsaltani. Ehkäpä samppanja rauhoittaisi hermojani. Kun hän lähtee noutamaan pulloa, tunnen vetoa ihollani ja huomaan jonkun avanneen ranskalaiset ikkunat, ehkäpä jotta raitista ilmaa pääsisi sisään. Yö on säkkipimeä, mutta ulos on sytytetty tulipatoja, joiden lepattavat liekit valaisevat puutarhaa aina puiden ympäröimälle nelikulmaiselle vesialtaalle asti.

Pimeys tiivistyy pyörteeksi ja muuttuu sitten ihmishahmoksi, joka lopulta aineellistuu astuessaan sisään, kun kynttilöiden valo tihkuu kalpeille kasvoille.

Tämä on erilainen, ehdottoman kiinnostava ja kiehtova tarina. Aidenin tunteet on kuvattu todella eläväisesti, kyllä itsekin vähän järkyttyy kun lukee hänen olevan toinen toistaan kummallisemmassa hahmossa. Aikatasojen kanssa pysyin ehkä yllättävänkin hyvin mukana, vaikka alkuun hämäännyinkin siitä että Aiden saattaa kesken päivää päätyä takaisin tiettyyn hahmoon. Sen sijaan olin hiukan vaikeuksissa sen kanssa, missä kohtaa tarinassa Anna oli, eli mitä sellaista hän ei vielä tiennyt minkä Aiden oli kuitenkin kokenut hänen kanssaan aiemmin. Mitään paniikkia ei tullut, varsinkin kun Anna rauhoittelee Aidenia ja on luottavainen vaikka ei tiedäkään kaikkea.

Pidän myös siitä ratkaisusta, että Aidenin persoona säilyy, että hän muistaa edellisiä päiviä, osaa suunnitella tulevaa, taktikoi. Yritysten ja erehdysten kautta hän kokeilee, voiko päivän kulkua muuttaa. Mitä pidemmälle seitsemän päivän aikaraja kuluu, sen enemmän hän on tietoinen siitä, miten eri hahmojen päivät kuluvat. On paljon asioita, joihin hän ei voi vaikuttaa, joihinkin kuitenkin. On hämmentävää ja toisinaan hauskaa, kun hän kummastelee jotain mikä paljastuukin myöhemmin hänen itsensä tekemäksi.

Koin tunnelman kauhean synkkänä, ehkäpä johtuen väkivallan melko suuresta määrästä ja siitä faktasta, että kartanon mailta ei pääse pois. Välillä on pimeitä metsiä, väräjävää kynttilänvaloa ynnä muuta vastaavaa, mutta paljon ollaan myös ulkona päivänvalossa tai hyvin valaistussa, hälisevässä salissa.

Ehdottomasti kokeilemisen arvoinen uusi tuttavuus! Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 21, ”pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta”. Kahden askeleen välillä unohdan kaiken. Siinä on lause, josta tarina voisi lähteä mihin vaan.

Lukuhaasteen sivuraide 8. J. R. R. Tolkien: Kullervon tarina

J. R. R. Tolkien: Kullervon tarina
Englanninkielinen alkuteos The Story of Kullervo
Toimittanut Verlyn Flieger
Suomentaneet Kersti Juva, Jaakko Kankaanpää ja Alice Martin
WSOY 2016
163 s.

Kuten moni varmasti tietää, Tolkien oli hyvin kiinnostunut suomen kielestä, ja Kalevala on ollut yksi hänen innoittajistaan. Fliegerin mukaan Tolkien yritti opiskella suomea voidakseen lukea Kalevalaa alkukielellä, mutta pettymyksekseen joutui tyytymään (huonoon) englanninnokseen. Kullervon tarina on Tolkienin varhaistuotantoa, ja se on harmi kyllä jäänyt kesken. Vaikka se on puolestaan toiminut pohjana myöhemmille tarinoille, olisi ollut kiinnostavaa lukea Kullervon loppu Tolkienin kertomana. Tarinasta on valmiina noin kolme neljännestä, loppu on olemassa vain lyhyenä juonihahmotelmana.

Tunnustan, että en ole lukenut Kalevalaa. Kullervo ja hänen elämänsä on kuitenkin tuttu tarina. Siitä lienee ollut puhetta koulussa ja mahdollisesti myös kirjallisuusopinnoissa. Olen nähnyt Kansallisbaletin version tarinasta kerran livenä ja kahdesti tallenteena. Ehkä siksi Tolkienin teksti tuntui välillä siltä, kuin olisi kotiin tullut. 

Kaiken tämän emo kertoi ja antoi pojalleen taidolla taotun mahtavan veitsen, joka oli Kalervolla ollut aina vyöllä muualla kuin tuvassa, ihmeellisen terävä se oli ja ajan hämärissä taottu, ja emo oli kiskaissut sen seinästä siinä toivossa, että voisi miestänsä auttaa.

Sitten vajosi emo taas murheeseensa, ja Kullervo huusi ääneen: "Isäni veitsen kautta, kun olen kooltani isompi ja varreltani vahvempi, kostan minä isäni kohlut ja maksan sinun mahlasi, emoni ja kantajani." Eikä hän näitä sanoja lausunut kuin sen ainoan kerran, mutta sen ainoan kerran kuuli Untamo hänen sanansa. Ja Untamo vapisi vihasta ja pelosta ja sanoi: hän ajaa turmioon ja tuhoon sukuni, koska hänessä on Kalervo uudesti syntynyt.

Tolkienin tarina vie kirjasta vain kolmisenkymmentä sivua. Alussa on esipuhe ja johdanto, joissa Flieger kertoo sekä Kalevalasta että Tolkienista. Tarinan jälkeen on vielä kaksi Tolkienin esitelmää Kalevalasta sekä lopussa vielä lisää Fliegerin pohdintaa aiheesta. Esitelmien tärkeydestä en ole varma, varsinkin kun ne ovat keskenään lähes identtiset. Tolkienin ei tiedetä esittäneen jälkimmäistä julkisesti, joten en ole ihan varma miksi se on haluttu julkaista myös. Ehkä siksi, että esitelmät on tehty eri aikoina, ne on haluttu mukaan molemmat.

Johdannossa on mielestäni yksi erityisen mielenkiintoinen ja tärkeä huomio. Flieger muistuttaa, että Kullervon tarina "[Se] on paitsi Tolkienin ensimmäinen novelli myös hänen ensimmäinen yrityksensä kirjoittaa tragediaa ja hänen ensimmäinen proosamuotoinen hankkeensa myytin kertomiseksi, joten se voidaan nähdä koko hänen kertomakirjallisen kaanoninsa edeltäjänä." Laittaa miettimään, millaisia myöhemmät teokset olisivat olleet, jos ei olisi ollut Tolkienin kiinnostusta Kalevalaan ja Kullervoon. Olisivatko muut kansalliseepokset riittäneet pohjustamaan sen, mitä hän lopulta teki? 

Välillä teki mieli naurahtaa ääneen; Tolkien on esseissään / esitelmissään tavoittanut sata vuotta sitten jotain, mikä on edelleen totta. Vai mitä sanotte tästä:

Mitä näiden runojen alkuperään tulee, tietoni eivät ole kovin suuret, enkä yritä kertoa kovin paljon enempää ku(in) mitä tiedän. Siitä lähtien, kun Väinömöinen saapui ja teki suuren harppunsa, valmisti "kanteleensa" hauen luusta, suomalaisten kerrotaan aina pitäneen tällaisista balladeista; ja näitä balladeja he ovat väsymättä laulaneet päivästä toiseen ja jättäneet perinnöksi isältä pojalle ja pojalta pojanpojalle aina tähän päivään asti, jolloin, kuten balladeissa nyt surkutellaan, ne ovat "muinaisia muisteloita, noita syntyjä syviä, joit' ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot". 

Helmet-lukuhaasteeseen tämä osuu mitä mainioimmin kohtaan 27, "pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja". Ei ollut mikään helposti täytettävä kohta, jonkin aikaa sai miettiä että mitä siihen voisi laittaa. Mikä lie ajatuslama ollut, Tolkien on kuitenkin itsellenikin tuttu kirjailija jo liki 20 vuoden ajalta. 

  

Heikki Hietala: Viisto valo

Heikki Hietala: Viisto valo
Englanninkielinen alkuperäisteos Filtered Light - Other Stories (2012)
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Sitruuna 2017
230 s.

Heikki Hietalalta on aiemmin suomennettu Hotelli Tulagi, joka oli hieno lukuelämys. Siksi uutuussuomennos Viisto valo oli yksi kevätkauden odotetuimmista kirjoista. Odotin mielenkiinnolla, mitä on luvassa, kun esittelyn perusteella tämä novellikokoelma on hyvin erityylistä verrattuna Hotelli Tulagiin.

Heti ensimmäinen novelli Huvila vei mennessään ja sama jatkui koko kirjan ajan. Koko ajan oli sellainen olo, että tekisi mieli kurkistaa novellien viimeiset rivit. Kaikissa novelleissa on joku outo, kummallinen juttu, joka saa lukemaan kiireesti eteenpäin ja selvittämään, mistä on kyse. Kiltti lukijahan ei kurkista loppuratkaisua etukäteen! :)

Novellit sijoittuvat tiettyihin paikkoihin, mutta paikat eivät ole mitenkään leimattuja. Forssalainen leirintäalue voisi olla melkein mikä paikka tahansa, lähes missä vaan. Sama pätee oikeastaan kaikkiin paikkoihin. Samalla tapahtumat ovat hyvin ajattomia ja universaaleja. 

Novellien tyyli vaihtelee, on pehmeä kauhua, realismia, scifiä ja vaikka mitä. Silti kokoelma on yhtenäinen. Novelleissa on näennäisen "järkevä" alku, mutta mukaan tulee aina jotain mikä tekee niiden maailmasta hieman vinksahtaneen. Mukana on elementtejä kansanperinteestä, esimerkiksi kummitusjuttuja jotka voi tunnistaa riippumatta siitä missä asuu, ääniä ja valoja joille ei löydy näkyvää selitystä...

Stephen ei lyhdyn lepattavassa valossa nähnyt uruista juuri muuta kuin että ne olivat hyvin suuret niin pieneen kirkkoon. "Ne ovat hienot", hän vastasi pikemminkin sanoakseen jotain kuin ilmaistakseen mielipiteensä. Sitten hän päätti tunnustaa kirkkoherralle kaiken. "Ja soivatko ne siis itsestään?"

Kirkkoherra kosketti nenäänsä etusormen päällä. "Olinkin varma, että teille on kerrottu siitä hiippakunnassa. Sieltä on lähetetty väkeä tutkimaan, onko niissä jutuissa perää, mutta urut tietävät, milloin pitää olla hiljaa. Kukaan ei ole koskaan saanut selville mitään, ei ole kuullut ääntäkään, mutta me täällä seurakunnassa - me tiedämme.

"Mutta eihän se sentään voi olla mahdollista? Urut tarvitsevat ilmaa pilleihinsä, ja palkeita täytyy käyttää ja jonkun pitää soittaa niitä, ennen kuin ne voivat päästää ääntäkään. Niin todellisessa maailmassa ainakin uskotaan", Stephen sanoi kirkkoherralle hymyillen.

(Tuuli pilleissä)

Todellisessa maailmassa, niin. Novellien tapahtumat tuntuvat puoliksi yliluonnollisilta ja mahdottomilta, puoliksi mahdollisilta. Lukiessa mielessä pyörii ajatus, entä jos? 

Viistolla valolla osallistun Helmet-lukuhaasteen kohtaan "kirjan kannessa on sinistä ja valkoista". 

Stef Penney: Erämaan armo

Stef Penney: Erämaan armo
Englanninkielinen alkuperäisteos Tenderness of Wolves (2006)
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Bazar 2009
527 s.

Törmäsin itselleni täysin uuteen tuttavuuteen sattumalta, haahuillessani kirjaston dekkarihyllyllä. En tiedä tekeekö lukemisajankohta Erämaan armosta hurjan; keskellä kesää on aikamoista mennä 1800-luvun talviseen Kanadaan ja ankariin olosuhteisiin, jossa lumimyrsky voi yllättää koska tahansa. 

Pienessä Dove Riverin kylässä tapahtuu murha. Kylään vasta neljä vuotta aiemmin muuttanut Laurent Jammet löytyy kurkku auki viillettynä. Samaan aikaan 17-vuotias Francis Ross katoaa. Kauppakompanian miehet ovat varmoja, että Ross on murhaaja. Miksi muuten tämä olisi lähtenyt? Rouva Ross puolestaan on varma, että pojan katoamiseen on joku muu syy. Samaan aikaan kylään saapuu mystinen turkismetsästäjä herra Parker - jota tietenkin myös epäillään vuorollaan murhaajaksi - ja rouva Ross päätyy Parkerin kanssa seuraamaan jälkiä joita epäilee poikansa jättämiksi. Mukaan tulee kauppakomppanian edustaja Donald Moody. 

Matka Dove Riveristä ensin norjalaisten asuttamaan Himmelvangeriin ja sieltä edelleen Hanoverin kauppa-asemalle on pitkä ja vaativa. Lumi, kylmyys, sudet... Vaaroja riittää. Mutta karu luonto on samalla jylhä ja majesteettinen. Se ottaa mutta myös antaa. 

Minulle tapahtuu jotakin ihmeellistä. Sään jatkuessa täysin tyynenä ja kävellessämme metsän halki pohjoiseen huomaan nauttivani olostani. Se tulee minulle järkytyksenä ja aiheuttaa syyllisyyttä, koska minun pitäisi olla huolissani Francisista, mutta totta se on: kunhan en vain ajattele häntä virumassa jossain loukkaantuneena ja kylmissään, olen onnellisempi kuin pitkiin aikoihin.

En ole koskaan kuvitellut, että voisin kulkea erämaassa pelkoa tuntematta. Se, mitä olen aina inhonnut metsässä pelkoani kenellekään paljastamatta, on sen muuttumattomuus. Puut ovat niin samanlaisia, etenkin nyt, kun talvi on tehnyt niistä vakavia, lumivaipan peittämiä hahmoja ja langettanut metsään pysyvän hämärän. Dove Riveriin muutettuamme näin monta vuotta samaa painajaista: olin keskellä metsää ja käännyin lähteäkseni takaisin kotiin, mutta joka puolella näyttikin samalta. Menin sekaisin suunnista ja jouduin pakokauhun valtaan. Tiesin, että olin eksynyt enkä löytäisi koskaan pois.

Ehkäpä tilanne on nyt niin erikoinen, että pelkääminen on mahdotonta - tai turhaa. En pelkää myöskään vaiteliasta opastani. Hän ei ole murhannut minua, vaikka hänellä olisi ollut siihen lukemattomia hyviä tilaisuuksia, joten olen alkanut luottaa häneen. Mietin ohimennen, mitä olisi tapahtunut, jos olisin kieltäytynyt lähtemästä hänen matkaansa - olisiko hän vienyt minut väkisin? Sitten lakkasin miettimästä. Kahdeksan tunnin patikointi uudessa lumessa rauhoittaa kummasti levotonta mieltä.

Kirjan ainoa heikkous on se, että tarinaa kerrotaan niin monen henkilön näkökulmasta, että välillä on vaikea pysyä selvillä siitä missä mennään ja kenen kanssa. Minulla kesti jonkin aikaa tajuta, että minä-muodossa puhuva on rouva Ross. Hänen lisäkseen äänessä ovat ainakin Francis Ross, Donald Moody, Dove Riverissä Andrew Ross ja hänen tyttärensä Maria, Himmelvangerissa Line... Lisäksi on monia muita kyläläisiä tai kylässä vierailulla olevia, jotka esiintyvät siellä täällä. Aina välillä jouduin miettimään, että kukas onkaan tuo herra Sturrock tai kukalie. 

Ajan- ja luonnonkuvaus ovat todella vahvoja. On erittäin helppo ymmärtää, millaista elämä on ollut, kun ainoa rahanlähde on saattanut olla turkismetsästys ja turkiskauppa kauppakomppanian kanssa, kauppakomppanian joka yksinvaltiaana on määrännyt nahkojen hinnat. Kuinka metsästys ja myynti vievät ihmisiä kauas, myrskyävän erämaan halki. Millaisia ristiriitoja syntyy, kun jotkut haluaisivat käydä vapaata kauppaa muuttuvilla myyntihinnoilla. Ja kaiken taustalla on tietysti myös ikiaikaisia teemoja ahneudesta rakkauteen. 

Erämaan armo on jännityskirja, jossa tapahtumat etenevät verkkaisesti ja luonnon ehdoilla. Jos lumimyrsky iskee, on suojauduttava, vaikka se tarkoittaisi sitä että jäljitettävä saa kolme päivää lisää etumatkaa. Samalla se kuitenkin tarkoittaa sitä, että jäljittäjän ammattitaito korostuu. Karuissa maisemissa puheet jäävät vähemmäksi, enemmän luotetaan silmiin.

Esikoisromaaniksi tämä on kyllä erittäin hyvä. Aion lukea myös toisen suomennetun teoksen Näkymättömät. 

Kirja on luettu myös Annelin lukuvinkeissä. 

Helmet-lukuhaasteesta täpätään kohta "et ole ikinä ennen kuullut kirjasta".